”Nalle, miten sulla on oikein varaa reissata maailmalla koko ajan?”, olen saanut viime vuonna kuulla yhä useammalta ihmettelijältä.

Taka-ajatuksena asiassa on ilmeisesti se, että minulla on jossain joku suuri sampo, joka puskee minulle louvoa eli rahaa jatkuvalla syötöllä – tai sitten olen perinyt jonkun ökyrikkaan sukulaisen.

Väärin.

Lähdetään nyt aluksi vaikkapa siitä, että Suomi on harvinaisen kallis, mutta samalla myös harvinaisen köyhä maa tätä nykyä.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka kaljatuopin hinta. Tänä päivänä kaljatuoppi maksaa Helsingin keskustassa keskimäärin saman verran kuin vaikkapa Oslossa, noin kymmenen euroa.

Mikäpä siinä, mutta kun norjalaisen palkkataso on yleisesti puolet parempi kuin suomalaisen, niin laske siitä.

Tai laske siitä, miksi Suomessa on Euroopan vanhin autokanta, ellet muuten usko. Asia, mikä tulee hyvin selväksi jo siitä, mikäli ottaa paatin lahden yli Helsingistä Tallinnaan ja lähtee suhaamaan Via Balticaa pitkin kohti Eurooppaa vaikkapa Flixbusilla tai Lux Expressillä.

Samoin on hotellien laita, joiden hinnat ovat Suomessa karanneet käsistä jo aikapäiviä sitten. Tänä päivänä et näytä Suomessa saavan kahden hengen hotellihuonetta alle satasen, vaikka kyse olisi Ompusta tai jonkun prameamman hotelliketjun erikoistarjouksesta.

SUOMEN NYKYHINTOJA PÄIVITTELEMÄSSÄ

2020-luvun koronan jälkeisen ajan festariproblematiikasta kirjoitti kolumniinsa hiljattain myös Iltalehden avustaja Karoliina Simoinen todeten, että kesäfestareiden aika saattaa olla muutamassa vuodessa ohi.

”Maksoin Ruisrockin kahden päivän lipusta tänä vuonna ennätykselliset 220 euroa. Vielä viime vuonna sama lippu maksoi 205 euroa ja sitä aiempina vuosina vähemmän.

Majoituspalveluiden hinnat ovat myös nousseet. Hotelliöiden hinnat liikkuvat tapahtuman aikaan sadoissa euroissa, joten siinä jää keskituloisellakin ihmisellä Hamburger Börsin sileät lakanat vain kaukaiseksi haaveeksi.

Säästösyistä varasimme kahden ystäväni kanssa asunnon Turun keskustasta Airbnb-sivuston kautta. Viivyn kaksiossa kaksi yötä ja osuuteni siitä on 158 euroa – siis säästösyistä.

Tässä vaiheessa olen kuluttanut 378 euroa.

Bussiliput Helsingistä Turkuun ja takaisin maksavat noin 30 euroa. Tapahtumapaikka sijaitsee noin kahdeksan kilometriä Turun keskustasta, joten koko viikonlopun kattava bussilippu on järkevin vaihtoehto ulkopaikkakuntalaiselle. Se maksaa 24 euroa. Matkustuskulut ovat siis noin 55 euroa.

Näin ollen pääsemme 432 euroon, eikä olla vielä Turussa päinkään.

Festariviikonlopun aikana rahaa kuluu ruokaan ja juomaan. Ruisrockin alueelle saa tuoda omia ruokia ja yhden alkoholittoman juoman. Paikan päällä myydään lähinnä ravintolaruokaa. Esimerkiksi yksi ruoka ja muutama juoma kustantaa todennäköisesti noin 50 euroa. Muut ruoat kuten aamupala, voi tietenkin ostaa kaupasta.

Kahden päivän festarireissuun uppoaa siis kaikkine kuluineen ainakin noin 600 euroa.”

– Karoliina Simoinen (Iltalehti)

Tuskankin kolmen päivän festarilippu maksoi tänä vuonna jo 239 euroa – eli enemmän kuin yhteenkään seuraavaksi esiteltävään kolmeen ulkomaalaiseen metallitapahtumaan, Puolan Mysticiin, Tsekin Obscene Extremeen ja Romanian Rockstadtiin.

MYSTISEN HALVAT LENNOT GDANSKIIN

Onneksi yhdentynyt Eurooppa on mahdollistanut monin paikoin halvat lennot Suomesta entisiin itäblokin maihin, mikä mahdollistaa jos jonkinlaiset matkustuskikkailut meille hintatietoisemmille kuluttajille (lue: köyhille).

Sitä ihmettelen, miksi minun pitäisi maksaa rutkasti extraa suomalaiselle palvelutarjoajalle palveluista, mitkä saan useita satoja prosentteja huokeammalla vaikkapa entisistä itäblokin maista tai Baltiasta?

Yhtenä esimerkkinä voin käyttää taannoista matkaani Mystic-metallifestivaalille Puolan Gdanskiin, missä maksoin unkarilaisen Wizzairin lennoista Turusta Gdanskiin ja takaisin arviolta 60 euroa. Siihen päälle reilun viikon mittainen hostel-majoitus viiden hengen dormissa eli yhteismajoituksessa 80 euroa.

Reilun kolmen kilometrin välimatkan hostellilta festarialueelle ja takaisin oli järkevintä tehdä tietenkin raitiovaunulla, missä yksi matka maksoi reilun euron.

Kun puolen litran kaljakin irtosi Mysticissä reilulla neljällä eurolla alkaa paatuneinkin suomalainenkin festaroitsija kantaa rahojaan Suomen rajojen ulkopuolelle. Näin myös Mysticissä, missä oli varmasti satoja suomalaisia festaroitsijoita nauttimassa slaavilaisesta vieraanvaraisuudesta.

Eihän Mysticin festarilippu mitenkään halpa tietenkään ole, vajaat parisataa euroa, mutta sen vastapainoksi sai neljäksi päiväksi sellaisen kattauksen, mistä Suomessa joutuisi pulittamaan lähemmäksi puolen tuhatta euroa ostamalla tiketit vaikkapa Tuskaan, Hellsinki Metal Festivaleille ja johonkin John Smithiin tai Dark Riveriin.

Hintatietoisimmat (lue: köyhimmät) fanaatikot keplottelevat itsensä tietenkin vaikkapa Kaaoszinen tai Rievun avustajiksi, minkä myötä voi akkreditoitua vaikkapa toimittajaksi ja siten keskittää festivaalilipun hinnan puhtaasti olennaiseen (lue: kaljaan).

TSEKIN TANHUT ELI OBSCENE EXTREME

Itse olen seuraavaksi matkaamassa Tsekin Trutnovin Obscene Extreme -mättöfestareille, joka viettää tänä vuonna 25-vuotisjuhlavuottaan, paljon onnea sinne – ja toki minulle, joka pääsen sinne!

Oma matkasuunnitelmani lähtee tällä kertaa Helsinki-Vantaalta Puolan Wroclawiin vanhalla kunnon Finnairilla, minkä meno-paluuliput kustansivat 130 euroa. Siihen päälle pari yötä Wroclawissa 12–15 euroa yö omassa kahden hengen huoneessa jaetulla kylppärillä.

Kun tältä osin ollaan asetuttu slaavilaisten patojen ääreen, voidaankin lopulta napata vanha kunnon sammakkobussi eli Flixbus Wroclawista Trutnoviin arviolta 12 eurolla suuntaansa. Majoitus on hoidettu paikan päällä Airbnb:n kautta reilun kilometrin päähän paikalliseen omakotitaloon, missä neljä yötä kustantaa yhteensä 335 euroa – jaettuna tarvittaessa vaikka viidelle.

Tässä kohtaa jaan majoituskustannukset ainoastaan yhden matkakumppanin kanssa, joten mikäli tarvetta on tai mahdollisesti jossain vaiheessa tulee, voi nakata viestillä johonkin viestimeen.

Mikäs siinä sitten lähteä nauttimaan neljän päivän ajaksi maailman parhaimman grindcore- ja deathmetal-festarin tarjonnasta, kun on puitteet kunnossa ja meininki kohdallaan vaikkapa sellaisten aktien kuten Autopsy, Napalm Death, Immolation, The Crown, Ratos De Porao, Dropdead, Siege, Gutalax, Sabbat, Terveet Kädet ja Convulse kanssa?

Neljän päivän early bird -lipun Obsceneen on tänä vuonna saanut halvimmillaan 142 eurolla, portilla siitä joutuu pulittamaan 50 euroa enemmän. Päivälippuja ei ole myynnissä, koska festivaalijärjestäjä Curby ei halua panna paikkaa säppiin yöksi.

Tietysti tarkan markan mies (lue: minä) tsekkaa Ticketswapista parhaat tarjoukset ja voi sitäkin kautta säästää useampia kymppejä lipustaan.

Syöminkien ja juominkien hintatasosta en vielä osaa sanoa tuon taivaallista, mutta eiköhän ne ole arviolta puolet suomalaisfestivaalien hinnoista, mikäli tämän päivän merkit pitävät paikkaansa.

TRANSYLVANIAAN DRACULAN SYNTYSIJOILLE

Mainio ja ehdottoman suositeltava mättöfestivaali on myös Romanian Transsylvaniassa järjestettävä Rockstadt Extreme Fest, joka kymmennen vuotensa kunniaksi on tänä vuonna peräti kuuden päivän mittainen, tiistaista sunnuntaihin 30.7.–4.8.2024.

Kattaus siellä on tänä vuonna sellainen, että mikäli Air Baltic olisi tänäkin vuonna toistanut edellisvuoden 55 euron lentotarjouksensa Helsingistä Romanian Bukarestiin ja takaisin, olisin minäkin luonnollisesti Rockstadtissa, missä tuopista saa pulittaa reilun euron ja maittavasta festariruuasta 3–4 euroa. Cocktailit olivat muistaakseni sellaiset 3–4 euroa.

Rockstadin juhlavuoden kuuden festaripäivän sisäänpääsylippu kustantaa tässä vaiheessa 212 euroa.

Transylvaniassa majoituin viime vuonna aivan ihastuttavaan, Draculan linnan kupeessa Branissa sijaitsevaan Vila Codreanuun, mitä voin suositella varauksetta. Kolme yötä kahdelle hengelle siellä kustansi 20 euroa yö, eli ei mitenkään paha. Parin tunnin junamatkasta Bukarestista Transylvaniaan saa pulittaa keskimäärin kympin nenä.

Vähän kauemmaksi festarialueelta majoittuneille Uber ja Bolt ovat toimivia taksipalveluita olkoonkin, että illan päättyessä kyydin tarvitsijoita on rutkasti muitakin ja kyydin saamisessa voi joskus kestää tunninkin. Mutta päiväsaikaan oli mahdollista ottaa paikallisbussi Branista festarialueen lähellä sijaitsevaan Rasnoviin reilulla eurolla.

Summa summarum: tällä nopealla yhteenvedolla halusin tehdä tiettäväksi vain sen, että jännittäviä, hauskoja, monipuolisia ja monipuolisia festivaalivaihtoehtoja löytyy myös Suomen rajojen ulkopuolelta, mikäli suomalaisten kesäfestivaalien hinnat hirvittävät ja kantti kestää lähteä pienimuotoisesti seikkailemaan.

Mutta kun omaan älypuhelimeen on ladattuna Google Maps sekä kaikki tarvittavat kyytipalvelut (Flixbus, Bolt, Uber, Freenow yms.), niin ei festivaalimatkailu ulkomailla ole 2020-luvulla yhtään sen kummempaa kuin Suomessakaan. Samalla saattaa nähdä jopa maailmaakin!

Viimeisten kahden vuoden aikana on ollut nähtävissä rajua uhkainflaatiota, uhkien paisuttelua. Venäjän hyökkäys Ukrainaan aiheutti jättimäisen pelkomyrskyn läpi läntisen maailman. Sen seurauksena naftaliinista kaivettiin kaiken maailman aseet ja tukipaketit. Suurin osa suomalaisista konkreettisesti tärisi shokista, mikä johti nopeaan NATO-jäsenyyteen.

Syntyi otollinen asetelma uhkainflaation kasvulle ja paisumiselle. Se johti myös konkreettisen inflaation laukkaan, kun asetettiin erinäisiä sanktioita ja embargoja, mikä sotki energiavirtoja ja laittoi hinnat nousuun.

Paisuneessa uhkaympäristössä unohdettiin kaikki muut kansalliset turvallisuusongelmat, kuten ilmastonmuutos ja talousongelmat. Puolustukseen vaadittiin reilusti resursseja. Esimerkiksi Mika Aaltola vaati puolustusmenojen nostamista kolmeen prosenttiin BKT:stä.

Synnytettiin kuvaa Eurooppaan hyökkäävästä Venäjästä, mikä aiheutti äärireaktioita useimpien suomalaisten, eurooppalaisten ja USA:n poliittisten johtajien, asiantuntijoiden ja monien kansainvälisten suhteiden analyytikkojen keskuudessa.

Tällainen retoriikka – on se sitten tahallista tai tahatonta – saattaa aiheuttaa mittavia kansallisia taloudellisia tappioita, kun millään muulla kuin Venäjän vastustamisella ei ole merkitystä. Tavallisten kansalaisten keskuudessa on kuultu esimerkiksi lausuntoja, että ”meidän hyvinvoinnillamme ei ole mitään merkitystä, kunhan veli venäläinen saa kuonoonsa eikä tule rajan yli”.

Syntyy kuvitelma nollasummapelistä. Joko Venäjä tai me. Jokaiseen Venäjän korotukseen on vastattava korkeammalla korotuksella, maksoi mitä maksoi. Tämä oli tuttua kylmän sodan aikana, mutta jälleen realismia.

Kun yhteiskunta ja sen johtajat ajetaan tällaiseen tunteelliseen asetelmaan, tekee se käytännössä mahdottomaksi puhua tarpeesta dialogiin Venäjän kanssa tai edes mahdollisuudesta ylläpitää jonkinlaisia yhteyksiä tai käydä keskustelua Venäjän kanssa muista aktuaaleista asioista, vaikkapa arkisen alueen tai päästöjen rajoittamisen osalta.

Tästä esimerkkinä oli suomalaisprofessorin potkaiseminen ulos Lapin yliopistosta.

Uhkainflaatio on suuri ongelma arvioitaessa Venäjän todellisia sotilaallisia valmiuksia ja Venäjän johdon sotilaalliseen turvallisuuteen liittyviä aikeita. Meillä Suomessa – kuten muuallakin – käytetään lähes poikkeuksetta arvovaltaisissakin arvioinneissa riittämättömiä, vääristyneitä tai jopa virheellisiä todisteita.

Venäjän uhkaa suurennellaan, esitetään huolimattomia tai epäloogisia argumentteja tai luotetaan yleistettyihin väitteisiin, jotka johtuvat enemmän kapeista poliittisista, ideologisista tai tunteellisista ulostuloista kuin mistään objektiivisesta totuuden etsimisestä. Eritoten Ulkopoliittisen instituutin tutkijat ovat osallistuneet tällaiseen ja sitten media ja poliitikot samaan heidän vanavedessään.

Uhkien paisuttelussa on sellainen ongelma, ettei siinä ole rajoja. Se, että Venäjän sotilaallisesta uhkasta muodostetaan eksistentiaalinen haaste ja muotoillaan se äärimmäisen hälyttävällä tavalla, syntyy lumipallo, jossa Venäjä nähdään lopulta globaalina uhkana, vaikka realiteetti on, että sen sotilasmenot ja asevarastot ovat rajalliset, lännen menoja huomattavasti pienemmät.

Kun sitten lähdetään kasvattamaan sotilasmenoja ja apupakettien kokoa jättimäisiin mittasuhteisiin, aiheuttaa se myös vastareaktion Venäjässä, jossa maltilliset äänet eivät pääse enää esiin.

Kun maltilliset ja sopimiseen pyrkivät tahot tukahdutetaan, kasvaa vastakkainasettelu, mikä lisää merkittävästi Venäjän ja lännen kriisien ja sotilaallisten konfliktien vaaraa ja ohjaa valtavia määriä omia resurssejamme pois kipeästi kaivatusta ei-sotilaallisesta käytöstä kotimaassa ja ulkomailla. Tämä näkyy jo nyt hallituksemme leikkauslistassa ja kykenemättömyydessä luoda taloudellista hyvinvointia, etenkin maamme itäosissa.

Kaiken kohkaamisen ja uhkien paisuttelun sijaan meidän pitäisi:

1. Tuottaa tasapainoisempia, faktoihin perustuvia arvioita Venäjän kyvystä ja aikeista. Jättää erilaisten nykyisten tai entisten ”asiantuntijoiden”, suurlähettiläiden, upseerien tai poliitikkojen liioiteltu retoriikka toisarvoiseen asemaan. Ei kiitos enää yhtään Pekka Toverin tai Mika Aaltolan analyysiä.

2. Pyrkiä luomaan vakaampi ja monella tavalla tulevalle yhteistyölle perustuva tasapaino. ”Ei ammuta viestintuojia”, ei estetä akateemista yhteistyötä ja mielipiteenvaihtoa. Tässä tarvitaan tietysti erilaiset lähestymistavat lyhyellä ja pitkällä aikavälillä.

Kaikesta ristiriitaisuudesta huolimatta porkkanaa pitää vilauttaa. Jos ei kyetä näyttämään tietä konfliktista ulos, ei konfliktikaan koskaan lopu. Tämä ei ole nollasummapeliä. Jos haluaa saada, pitää antaa. Eskaloimispuheet pitää lopettaa. Venäjä ei tule taipumaan meidän halumme mukaisesti ja se pitäisi ymmärtää.

3. Pyrkiä pitkällä aikavälillä madaltamaan nykyistä globaalia jakoa ja luomaan sellainen alueellinen järjestelmä, joka keskittyy maksimoimaan keskinäisen positiivisen vuorovaikutuksen. Nykyinen jako heihin ja meihin ei toimi. EU:n ja Naton on pystyttävä muuhun kuin rajojen syventämiseen sen, entisten neuvostotasavaltojen ja Venäjän välillä.

Se tarkoittaa yhteistyörakenteiden uudelleen pystyttämistä, eikä siinä voida mennä Kansainvälinen rikostuomioistuin tai ihmisoikeussopimukset edellä. Se tarkoittaa uusia sopimuksia, joilla puututaan alueellisiin konflikteihin rakentavasti, ei vaatimalla, unohtamatta sopimuksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, pandemioiden estämiseksi ja taloudellisen epävakauden poistamiseksi.

4. Pyrkiä pysäyttämään alkanut asevarustelukilpa ja luomaan uusia kollektiivisia turvallisuusjärjestelyjä nykyisen vastakkainasettelun tilalle. Koska Venäjä ei tule kykenemään lännen mittaiseen tavanomaisten aseiden asevarusteluun sen päästessä käyntiin, nousee uhkainflaatio ydinaseiden tasolle.

Jos ja kun Yhdysvallat ja Eurooppa alkavat tuottamaan aseita liukuhihnalla, ei Venäjä kykene siihen enää vastaamaan, jolloin ydinaseuhka kasvaa potensseihin. Venäjä ei kykene täysimittaiseen perinteiseen sotaan länttä vastaan, eikä edes halua.

Venäjä vastaa lännen militarisoitumiseen ultimaattisella uhalla, jolloin joukkotuhoaseiden valmistus pääsee jälleen massiivisesti käyntiin ja ydinsodan uhka kasvaa.

Venäjä ei käytä ydinaseita, ellei sen hallinto katso, että konfliktin aikana uhkaava tappio heikentäisi sen legitiimiyttä ja loisi eksistentiaalisen uhan sisäisen mullistuksen kautta esimerkiksi alueellisen koskemattomuuden menettämisen tai muun sotilaallisen kriisin kautta.

Aivan kuten me koemme uhkien paisumista ja paisuttelua, kokisivat venäläiset kilpavarustelumme heidän uhkansa paisumisena. Asevarustelukilvan ja vastakkainasettelun kasvattamisen sijaan parempi tapa lisätä turvallisuutta on elvyttää neuvottelulähtökohtia, liittyivät ne sitten asevalvontaan ja/tai eri asejärjestelmien sijoittamiseen lähirajoillemme ja ratkaisujen etsintään Ukrainan osalta.

Nykyisen uhkainflaation hillitseminen vaatii uusia turvallisuusjärjestelyjä, jotka pitää olla monikantaisia. Muuten paikallisia konflikteja muissa entisissä neuvostotasavalloissa ei voida estää. Uudet järjestelyt taas vaativat kompromisseja, poliittisia neuvotteluita ja keskinäisiä takeita, niin meiltä kuin Venäjältä.

On kyettävä näkemään avoimesti eteenpäin, Venäjän näkemyksiä ohittamatta. Tämä voi vaatia Naton ja EU:n nykyisten tavoitteiden ja turvallisuusjärjestelmien uudelleenjärjestelyä ja erinäisiä uusia keskinäisiä vakuutuksia ja kannustimia Venäjän ja sen naapureiden kanssa, jotta tahattoman eskaloinnin ja provokaatioiden mahdolliset seuraukset voidaan minimoida.

Historia on osoittanut, että uhkainflaatio on johtanut tuhoisiin ja tarpeettoman kalliisiin ulkopoliittisiin päätöksiin. esimerkiksi kylmässä sodassa eri puolet paisuttelivat asemääriään, mikä johti täysin vääriin mielikuviin todellisista asearsenaaleista ja hyökkäyskyvyistä. Kansalaisia peloteltiin, jotta puolustusvoimat ja aseteollisuus saivat rajattomasti varoja käyttöönsä.

Tämä kaikki johti siihen, että aseisiin käytettiin järkyttäviä määriä rahaa ja se oli kaikki pois tavallisten ihmisten hyvinvoinnista.

JAURI VARVIKKO, 16.5.2024

(Kuvituskuva: Miguel Cuenca / Pexels)

Muutama ajatus Bruderhofista. On melkomoinen ”saavutus” luoda toimiva ”kommunistinen” yhteisö jossa kukaan ei omista yksityisesti mitään. Edes amisheilla ei ole vastaavaa. En tiedä muita kuin hutteriitit.

Bruderhofin esikuvana on Apostolien teoissa kuvattu varhaiskristillinen yhteisö, jossa omistus oli yhteistä. Tarkoituksena on luoda mahdollisimman tasa-arvoinen tila, joka estäisi tuhoisan kilpailun, vertailun ja kateuden.

Näitä hajottavia voimia voidaan tuskin koskaan poistaa kokonaan, koska kateuden aiheita löytyy aina, oli ympäristö millainen tahansa.

Takuuvarmasti myös bruderhofilaiset ovat joutuneet ja joutuvat kamppailemaan muun muassa sellaisten kysymysten kanssa, kuka antaa suuremman panoksen yhteisön hyväksi, kuka on tehokkaampi ynnä muuta sellaista.

Bruderhofilaiset pyrkivät siis rakentamaan maan päälle ihanteellista kristillistä ”Jumalan valtakuntaa”, jossa vallitsisi armo, rakkaus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus.

Yksi väline on vaatetus – siis naisilla, joiden ”univormuun” kuuluu pitkä hame tai mekko. Kyselin heiltä miksi moinen asu? Onko se pakollinen?

Arvasin vastauksen etukäteen.

He eivät koe sitä pakkona. Jokainen on vapaa valitsemaan. Housuja voi myös pitää, mutta kunnioituksesta muita kohtaan pidetään yleensä hametta tai mekkoa, varsinkin yhteisissä kokoontumisissa.

Päinvastoin kuin pakkona, naiset pitävät asukoodia vapauttavana. Heillä on vapaus olla vaatimattomia, ei tarvitse osallistua ”maailmassa” vallitsevaan kilpailuun siitä, kuka on näyttävin ja kaunein.

Hieman samanlaisia perusteita olen kuullut muslimeilta.

Ymmärrän pointin. Yhteiset säännöt ja normit voivat vapauttaa yksilön alituiselta valitsemiselta ja sen tuottamalta ahdistukselta, vertailulta ja kilpailulta.

Ennen kuin tuomitsee bruderhofilaisten naisten asukoodin (myös meikkaamattomuuden ym), on syytä miettiä, kuinka vapaita me muut olemme ulkonäkökeskeisessä, nuoruutta, kauneutta ja voimaa palvovassa kilpailu- ja tehokkuuskulttuurissamme.

Eikö vapautemme ja individualismimme ole suurimmaksi osaksi harhaa?

Kun meillä ei ole vahvaa vastakulttuurista yhteisöä joka tukisi meitä, joudumme kaikki susien saaliiksi, yksitellen.

KAI SADINMAA, 7.5.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Olen matkustanut junalla aamukuudesta saakka Englannin etelärannikolta Walesin Holyheadiin, josta jatkan aamulla lautalla Dubliniin. Saavuin juuri perille. Oli vähän sompailua, kun piti Lontoossa mennä metrolla, vaihtaa asemaa ja matkan aikana junaa neljä kertaa.

Oikeasti minun piti lähteä vasta huomenna tiistaina, mutta huomasin muutama päivä aiemmin että silloin on junalakko. Oli siis lähdettävä tänään. Onneksi jo ostetut liput kelpasivat. Matka ja vaihdot menivät sujuvasti.

Toinen propleemi oli, kun täällä Briteissä on erilaiset pistorasiat kuin muualla Euroopassa. (Miksi ne on niin hankalia. Autoakin ajavat väärällä puolella tietä) Miten saisin ladattua puhelimen, joka on korvaamattoman tärkeä reissatessa? Kaikki matkaliput ja huonevaraukset ovat siellä.

Oli siis saatava puhelimeen adapteri. Mutta mistä saisin sen, koska briteissä on tänään kansallinen vapaapäivä ja kaikki paikat ovat kiinni?

Yritin olla säästeliäs puhelimen käytössa mutta akun virta väheni silti uhkaavasti. Kun saavuin Holyheadin asemalle, kävelin kylän keskustaan. Näin edessäni jonkinlaisen liikkeen, jonka ovi oli auki. Se ei siis viettänyt vapaapäivää.

Astuin sisään. Hyllyt notkuivat sekalaista rojua: leluja, sytyttimiä, paristoja, sateenvarjoja, kuula-aseita, jopa ilmakivääreitä. Kaivoin puhelimen laturin taskustani ja kysyin myyjältä, löytyisikö siihen adapteria joka sopisi brittien pistorasioihin.

Myyjä lähti kaivelemaan laatikoitaan ja löysi sopivan.

Tämä oli yksi pienistä ihmeellisyyksistä mitä olen matkan aikana kokenut. Aivan kuin jokin tai joku johdattaisi ja pitäisi huolta.

Yksi ihmeellisyyksistä tapahtui Espanjan ja Ranskan rajalla, kun saavuin junalla Burgosista Iruniin. Minulla oli yhdeksän minuuttia aikaa vaihtaa toiselle asemalle, jotta ehtisin paikallisjunaan, joka vei matkustajat rajan yli Ranskan Hendayeen.

Oli onnistuttava jotta ehtisin Hendayesta lähtevään Pariisin junaan.

Matkaa toiselle asemalle oli rapiat puoli kilometriä. Ajattelin ehtiväni, jos juoksisin Irunin keskustan läpi. Astuessani junasta asemarakennukseen vastassani olivat portit, joista pääsee läpi vilauttamalla lippua lukulaitteessa.

Tai pitäisi päästä.

Minä en päässyt vaikka kuinka pyörittelin lippua lukulaitteessa. Aikaa ei olisi ollut hukattavaksi. Vaihdoin porttia. Se ei auttanut. En päässyt läpi. Olin jo luovuttamassa kun joku mies tuli viereeni. Hän sanoi: ”Seuraa minua. Tule ihan perässäni, kun avaan portin.”

Liimauduin mieheen kiinni ja pääsin ulos hänen imussaan. Hän kysyi, mihin olen menossa. ”Hendayeen ja sieltä Pariisiin”, vastasin, ja lisäsin, että on todella kiire. Juna lähtee ihan kohta. Pakko ehtiä.

”Follow me”, mies sanoi ja laittoi juoksuksi. Ryntäsin perään.

Puikkelehdimme peräkanaa läpi Irunin katujen. Juoksimme päin punaisia. Saavuimme asemalle, mutta minulla ei ollut lippua. Mies ei osannut käyttää automaattia. Paikalle ilmestyi kaksi tyttöä, joiden avustamina saimme lipun. Ryntäsin lipun saatuani alas laiturille ehtimättä muuta kuin huikata pikaiset kiitokset minua auttaneelle miehelle.

Ehdin junaan juuri kun se oli lähdössä.

Nyt istun pubissa Holyheadissa. On alkanut pyhiinvaellukseni viimeinen viidennes. Neljä viikkoa on takana ja viikko Irlannissa on edessä ennen kotiinpaluuta.

KAI SADINMAA, 6.5.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Oli raju päätös Espanjan-vaellukselleni. Sen päätepisteessä, Burgosissa, sain ruokamyrkytyksen – luultavasti niistä tapaksista, joita esittelin postauksessani. Poistin postauksen koska minua ällötti nähdä niitä safkoja.

Suunnitelmissani ei ollut maata kahta päivää sängyssä hienossa Airbnb-kämpässäni ja pitää päätä pöntössä vaan siemailla viiniä, lepäillä rauhassa ja kelata menneitä päiviä, tapahtumia ja kohtaamisia.

Onni onnettomuudessa, etten saanut pöpöä kesken kävelyn.

Toissapäivänä olin jo hieman tolpillani ja pääsin jatkamaan matkaa. Halusin pikavauhtia pois Espanjasta ja kauas tapaksista. (Älkää puhuko minulle niistä koskaan.)

Tarkoitukseni oli viettää vielä yksi yö Espanjan puolella Irunissa ja aamulla jatkaa junalla Pariisiin, mutta toisin kävi.

Paitsi ällöt tapakset, minua ajoivat Espanjasta pois torakat. En kohdannut niitä missään. Jokainen majapaikka oli puhdas. Mutta varaamassani hostelli-huoneessa Pension Bowlingissa, Irunissa, ne sitä vastoin olivat odottamassa minua kieli pitkällä ja tuntosarvet ojossa.

Satuin lukemaan hostellista tuoreita kommentteja, jotka olivat toinen toistaan karmaisevampia kuvauksia paikan saastaisuudesta, melusta ja torakoista. Päätin, etten ainakaan sinne jää.

Onneksi hoksasin, että Bayonnesta menee yöjuna Pariisiin. Paljon mieluummin valvoisin ahdistavassa ja tunkkaisessa kuuden hengen pötköttelyhytissä yön kuunnellen kanssamatkustajien kuorsausta kuin majailisin saastaisessa huoneessa torakoiden kanssa.

Yö junassa oli lopulta miellyttävämpi kuin oletin. Ei toistunut muutaman vuoden takainen painajainen kun olin korona-aikana ahtautunut viiden muun kaverin kanssa kuppaiseen ja hikiseen makuuvaunuun matkalla Tukholmasta Kööpenhaminaan.

Suomalaisella standardilla sekä Ruotsin että Ranskan makuuvaunut ovat alkeellisia ja tunkkaisia. Ovat ne toki myös halvempia. Pariisin yöjunasta löytyi ainoastaan yksi pistorasia koko vaunusta. Hyteissä niitä ei ollut ollenkaan. Käytävällä oli pitkä jono matkustajia odottamassa puhelinlatausvuoroaan.

Pariisissa saavuin Austerlitzin asemalle josta kävelin vajaan tunnin Gare du Nordille. Eurostar-junat Lontooseen lähtevät sieltä. Brexitin jälkeen saapuminen Britanniaan ei ole enää niin helppoa. Turva- ja passintarkastukset sekä suljettu tax-free -alue olivat samanlaiset kuin lentokentillä. Ne veivät oman aikansa. Eurostar-”terminaaliin” on siis syytä tulla ajoissa.

Junamatka itsessään oli sujuvaa. On hienoa päästä junalla rapiassa kahdessa tunnissa Pariisista Lontooseen. Kanaalin alituskaan ei ollut niin jännittävää kuin olin etukäteen ajatellut. Se meni nopeasti. Kesto vain 24 min.

Nyt olen jo päässyt tutustumaan Lontoosta etelään sata kilsaa sijaitsevaan Bruderhof-yhteisöön. Vaikuttava paikka – kuin pieni kylä idyllisine taloineen, saunoineen ja omatekoisine lampineen. Yhteisössä asuu 300 henkeä, joista noin sata on lapsia.

Bruderhof on kohtuullisen omavarainen. Heillä on puutarhat ja lihakarjaa, oma päiväkoti, koulu, lääkäripalvelut, ym. Kouluissa on oppilaita myös ulkopuolelta, joten yhteisö on avoin. Ei siis mikään kultti.

Pääelinkeino on lelu- ja kalusteteollisuus päiväkodeille ja kouluille. Yhteisö tekee laadukkaita puutuotteita valmiista komponenteista. Tuotteet ovat yhteisön muotoilijatiimin suunnittelemia. Jouduin heti töihin, pakkaamaan penkkejä pahvilaatikoihin. Se oli hauskaa, mutta loppui lyhyeen, koska lauantaina otetaan rennosti.

Bruderhof vetää matkani langanpäitä yhteen. Yhteisön juuret ovat reformaation anabaptisisessa liikkeessä ja sitä kautta Thomas Müntzerissä. Anabaptismin perillisiksi voidaan laskea kaikki kristilliset suuntaukset jotka eivät kasta lapsia vaan aikuisia tai lapsuusiän ohittaneita.

Bruderhof vaikuttaa reliikiltä, mutta on kaikkea muuta. Sillä on eläviä yhteisöjä eri puolilla maailmaa.

Nykymuotoinen Bruderhof syntyi 1920-luvun Saksassa. Toisin kuin protestanttinen kirkko, Bruderhof ei niellyt Hitlerin propagandaa ja natsi-ideologiaa. Yhteisön perustaja Eberhard Arnold kirjoitti Hitlerille kirjeen, jossa sanoi suoraan, ettei tämän toimet tule johtamaan mihinkään hyvään. Tämä siis tapahtui 1930-luvun alussa, juuri kun Hitler oli noussut valtaan.

Ei ihme, että yhteisö ajettiin maanpakoon. Hieman myöhemmin he eivät olisi enää päässeet vaan heidät olisi tapettu. Maastapaon syynä oli myös aseistakieltäytyminen. Bruderhofilaiset eivät suostuneet palvelemaan armeijaa.

Darvellin yhteisö Robertsbridgessä juontaa juurensa nimenomaan tästä eksiilistä. Bruderhofin ihanteena on Apostolien teoissa kuvattu varhaiskristillinen yhteisö, jossa ei ollut yksityisomistusta vaan kaikki oli yhteistä.

Bruderhofin käsitykset seksuaalisuudesta, avioliitosta ja miehen ja naisen rooleista ovat toki minun makuuni liian konservatiivisia, mutta silti yhteisössä on jotain radikaalia ja syvästi puhuttelevaa.

Keskustelin juuri paikan grand old-manin, lähes 90-vuotiaan, terävä-älyisen Donin kanssa. Hän kertoi oman historiansa eli sen, miten hän lopulta päätyi 1950-1960 -lukujen vaihteessa Bruderhofiin.

Rikkaan perheen poika herkistyi hyvin nuorena yhteiskunnalliselle epäoikeudenmukaisuudelle. Hän hylkäsi porvarillisen uran ja alkoi etsiä tapaa elää todeksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ihannettaan.

Sen hän löysi lopulta Bruderhofista.

Don teki minuun vaikutuksen. Kyse ei ole siitä, että bruderhofilaiset haluaisivat ihmisten muualta liittyvän heidän yhteisöönsä, vaan vievän omissa maissaan ja ympäristöissään eteenpäin sydänten sanomaa.

Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että pitäisi tulla kunnon kansalaiseksi ja kristityksi vaan elää sitä mikä oli Jeesuksen sanoma: olla merkkinä Jumalan valtakunnasta ja elää todeksi radikaalia kristillisyyttä.

KAI SADINMAA, 4.5.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Kirjoitin pari päivää sitten venäläisten panssariajoneuvovarastoista. Venäjällä on panssareita noin 10 000 jäljellä. Todennäköisesti niistä useampi tuhat on käyttökelvotonta romua, mutta pitää muistaa, että romunkin runko on koottavissa ja modernisoitavissa, koska varaosista ei ole puutetta.

Entä Yhdysvalloilla? Jenkit ovat valmistaneet lähes 7000 Bradleytä. Viimeinen kori valmistettiin vuonna 1991! Sen jälkeen tuotantolinja suljettiin. Lähes puolet näistä ajoneuvoista on tuhoutunut tai myyty vuosien mittaan. Pari sataa runkoa makaa romutettuina. Siitä oheinen kuva.

Puolet lopuista tarvitaan korvaamaan vanhat M113-miehistönkuljetusajoneuvot. Pari tuhatta tarvitaan USA:n oman sotakyvyn ja aseman ylläpitoon globaalisti. Mitä jää jäljelle?

200 on lähetetty Ukrainaan ja ne maksoivat 50 miljardia. Niistä kolmannes on jo tuhoutunut. Venäjä on itse asiassa löytänyt niiden heikon kohdan ja kykenee tuhoamaan panssarit halutessaan.

Tilanne on se, ettei USA:lla ole tuotantolinjaa uusille panssariajoneuvoille ja modernisoitavia romurunkoja on se vajaa pari sataa. Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, ettei USA:lla ole antaa panssariajoneuvoja Ukrainalle kuin muutamia kymmeniä. Biden lupasi 500…

Euroopalla on vastaavasti omia taistelupanssareita hyvin rajoitetusti ja pois annettavaksi sitä vähemmän. Liikenevät on jo annettu. Kaikesta poliittisesta mölinästä huolimatta annettavaa tavaraa ei vain ole. Tuotantolinjojen uudelleen pystyttäminen vie vähintään pari vuotta ja vaatii isoja sijoituksia.

Uusia taistelupanssareita on jo suunniteltu, mutta niitä ei kyetä vielä tuottamaan sarjatuotantona. Ja kaikki maksaa – paljon – ja ensin pitää korvata omat vanhat.

Länsi on ihan housut kintuissa, mutta ei suostu sitä julkisesti tunnustamaan.

Tankit olivat merkittävä osa 50 miljardin pakettia. Mikä niiden lopullinen hintalappu on, voimme vain arvailla. Oletan, että tässä on vedetty reilusti välistä. Varaosissa, piipuissa, aseissa, ammuksissa, huoltoyksiköissä, koulutuksessa, kuljetuksissa, henkilökunnassa, varastoinnissa…

Ei ne pelkät Bradleyt maksa tietenkään kuin osan tuosta, mutta kokonaisuutena siitä syntyy iso summa paketista.

Bradleyt tarvitsevat tulitukiyksiköitä, erilaisia materiaaleja, huoltoa, varaosia, tuhansittain ammuksia jne. Niiden ylläpito on osoittautunut hyvin kalliiksi niitä ostaneille maille ja niille on pitänyt ostaa aina reilusti lisävarusteita.

USA tekee itse asiassa rahan juuri näillä varaosilla ja modifioinneilla, sillä niiden tuotantoa ei ole lopetettu. Bradleyt ovat itsessään pieni osa 50 miljardia, mutta syövät siitä paljon enemmän kuin niiden arvon sanotaan olevan.

Yhteen muutaman millin Bradleyin kun lyödään kolmella sadalla tonnilla aseita, niin se ei ole vielä mitään, mutta kun ammuksia ruvetaan ampumaan, niin sitten maksaa.

Yksi BGM-71-TOW ohjus maksaa 60 000 taalaa kappale. Laukaisuyksiköitä on tietysti asennettu myös Hummereihin ja MaxxPro panssariautoihin.

Ukraina ampui pelkästään vastahyökkäyksessä näitä TOWeja jotain 7000 kappaletta. Panssaroituja ajoneuvoja lienee annettu kolmisen tuhatta – mukaan lukien Strykerit – ja ne toimivat Bradlien tulitukiyksiköiden apuna.

Alkuun käytettiin tietysti Javelineja, mutta ammusten hinta on jotain 200 000 ekiä kappaleelta, sitten NLAW:ta, mutta loppuivat kesken, joten nyt mennään TOW:lla, jotka ovat halvempia. Niitä lienee saatu pari tuhatta lisää.

On tietysti Stingereitä, Himars-systeemejä ATACMSeineen, NASAMSeja, Switchbladeja, MLRS:ää sekä kaikennäköistä maasta ilmaan rakettia ja tykkiä, mutta Bradlien tehtävänä on toimia Venäjän armeijan pysäyttäjänä. Tankeista ei siihen ole. Siksi niiden ympärille on rakennettu paljon erilaisia kalliita tukijärjestelmiä ja siksi ne vievät kokonaisuudessaan niin paljon kaikesta tuesta.

Homma vain ei näytä riittävän.

JAURI VARVIKKO, 7.5.2024

Kaikki länsimaat uskoivat Venäjän romahtavan. Ruplan kurssi on sen sijaan tasaantunut, inflaatio on suht hallinnassa, Venäjä pysyy monissa tuotteissa maailman merkittävimpänä viejänä, talouden odotetaan kasvavan. BKT:lla mitattuna Venäjä on nousemassa tänä vuonna maailman viidenneksi suurimmaksi taloudeksi.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten näin:

”Olen ollut alusta asti sitä mieltä, ettei sanktiopolitiikalla ole mitään merkitystä maalle, joka on resurssien suhteen omavarainen. Se johtaa vain maan omien sisämarkkinoiden diversiteetin ja teknologisen kehityksen kasvuun. Lännen sijoitusten arvo Venäjälle oli puolet suurempi kuin Venäjän länteen, joten Venäjä nettoaa tässäkin, kun se nyt ostaa länsifirmojen tuotantolaitteet ja tehtaat pois pilkkahinnalla. Vastaavasti länsi joutuu ylläpitämään omissa maissaan venäläisiltä takavarikoituja omistuksia omilla varoillaan, koska venäläiset eivät voi niitä myydä, kuten ei länsikään, sillä ne ovat riidanalaista omaisuutta. Niistä tullaan vielä käymään vuosien mittaisia oikeudenkäyntejä ja pahimmassa tapauksessa maksamaan alkuperäisille omistajille vahingonkorvauksia.”

Ja mitä tapahtuu esimerkiksi Helsingin Arenan (ent. Hartwall-Areena) suhteen kahden vuoden jälkeen?

Kaupunki uhkailee pakkolunastuksella, mutta sillä ei ole sellaiseen juridisia oikeuksia. Kaupungin kanssa on tehty vuokrasopimus, joka päättyy vuonna 2045. Halliyhtiön pitäisi maksaa vuokraa 350 000 vuodessa, mutta tuskin maksaa, kun ei saa hallia käyttää. Yhtiön tulos oli sen sijaan viime vuonna miinuksella 2,4 miljoonaa.

On todennäköistä, että kaupunki saa vielä syytteen liiketoiminnan haittaamisesta ja vahingon tuottamisesta hallille.

Eli kaupunki menettää vuokratulot, se menettää valtion kanssa verot ja rahavirrat kun hallia ei käytetä, kaupunkiin ei tule merkittäviä esiintyjiä ja se joutuu silti ylläpitämään hallin infraa, ettei se mene tärviölle. Hallin aitioiden omistajat taas menettävät kymmeniä tuhansia vuodessa per aitio, kun menot on maksettava ja ei ole mitään takeita, että aitioista saisi sijoitukset pois.

Nyt jos käy niin, että kaupunki lunastaa – eli ostaa hallin – joutuu se maksamaan siitä joka tapauksessa sievoisen summan. Sekään ei välttämättä estä oikeudenkäyntejä, sillä voidaan katsoa, että kauppa on tehty pakottamalla ja on tästä syystä lainvastainen. Halliyhtiön lisäksi myös aitioiden omistajat voivat haastaa kaupungin oikeuteen.

Onkin todennäköistä, että hallista tullaan käymään oikeutta vielä vuosia eteenpäin ja kaikki raha nyhdetään veronmaksajilta ja kaupungin budjettia höyläämällä.

6.5.2022:

Ruplan kurssi on ihan järkyttävän kova. Venäläinen ja ulkomaisten yritysten sijoittama pääoma ei enää karkaa maasta, kauppakumppanit joutuvat maksamaan energiansa ruplissa, ulkomailla tehdyt voitot kotiutetaan ja investoidaan omaan tuotantoon, ulkopuoliset eivät pääse keinottelemaan valuutalla ja maan vientituotteiden globaalit markkinahinnat jatkavat nousuaan ja kysyntä ei vähene. Lännen ekonomistit ovat olleet täysin hakoteillä.

Koko tilanne aiheuttaa Venäjän taloudelle niin ison boostin, että talouden romahduksen sijaan maa saattaakin pompata yhdeksi maailman suurimmista talouksista, koska länsi valuu vastaavasti taloudelliseen kurimukseen. Hyvä länsi, lisätkää pakotteita, tosi fiksua.

JAURI VARVIKKO, 6.5.2024

(Artikkelikuva: Helsinki-Arena maaliskuussa 2022, kuva: Wikipedia)

Kuten viikko sitten sanoin, Venäjä leventää nyt hyökkäyskärkeään Ocheretinon kohdalla, varmistaakseen laidat ja päästääkseen syvyyteen Pokrovskin suunnalla.

Ukrainasta tihkuu koko ajan huonompia uutisia. Hallinnon rahat alkavat olla loppu, aseapu ei tule riittävän nopeasti, puolustustahto hiipuu ja pelko läpimurrosta kasvaa.

Myös sotavankien vaihto on vaikeutunut. Venäjällä kerrotaan olevan 20 000 ukrainalaista sotilasta vankina. Ukrainalla sen sijaan vain 800 venäläistä. Ukrainalaisten vankien halu tulla vaihdetuksi on myös kyseenalainen.

Ukraina joutunee antamaan vaihdossa poliittisia vankeja ja kollaborantteja, joita on noin 5000.

Jos joku on sanonut, että minä trollaan, niin Pekka Toveri se vasta trollaakin. Herra jakoi juuri oheisen kartan Venäjän suunnitelmista. Pientä paniikkia ilmassa?

JAURI VARVIKKO, 5.5.2024

Jäljellä olevista panssareista: jotkut tahot laskevat lähes työkseen eri varuskunnissa olevia tankkeja ja panssaroituja ajoneuvoja. Tämä on ihan mielenkiintoista jengiä.

Idea siis on, että kaupalliset satelliitit kuvaavat esimerkiksi venäläisiä varuskuntia, asetehtaita ja asevarastoja, minkä jälkeen jengi laskee tapahtuneet muutokset. Näin saadaan laskettua ajoneuvojen määrä ennen sotaa ja miten määrä on muuttunut sodan aikana.

Taivaalta ei tietysti näe, missä kunnossa mitkäkin ajoneuvot ovat, mutta kuvia verrataan paikan päältä otettuihin drooni-, yms kuviin. Tällä jengillä on aika hyvä tuntuma, mitkä varastot tai varuskunnat säilyttävät uutta toimivaa kalustoa ja mitkä vanhempaa ruostuneempaa.

Kun eri varastoissa tapahtuu muutoksia, nähdään mitä kalustoa Venäjä käyttää ja turvautuuko se pelkästään uuteen vai kuluttaako jo vanhempaa. Samalla nähdään mitä kannibalisoidaan, mitä korjataan ja mitä uudistetaan.

Ukrainalaiset väittävät tuhonneensa sodan aikana yli 14 000 venäläistä panssaroitua taistelu- ja miehistönkuljetusajoneuvoa (BBM, BMP ja BTR), tankit pois lukien.

Oheisesta kuvasta näkee todellisen tilanteen ennen sotaa ja nyt.

Tämä kertoo, että ukrainalaisten kertomat määrät ovat ihan tuulesta temmattuja. Ennen sotaa Venäjällä oli ulkoilmasäilytyksessä noin 15 000 panssaroitua taisteluajoneuvoa. Nyt näillä samoilla kentillä on noin 10 000 jäljellä. Varastoista on siirretty Ukrainan rintamalle noin 1/3 osa kalustosta. Näiden ulkopuolelle jäävät vielä katetuissa varastoissa olevat/olleet ajoneuvot.

Venäjä valmistaa virallisesti noin 2 200 panssaroitua ajoneuvoa vuodessa. Lisäksi se tuottaa tankkeja 1 500. Asebongarit tietysti näkevät tuhottujen ajoneuvojen kuvista, mitä panssaroituja ajoneuvoja rintamalla kulkee.

Venäjä ei ole ottanut vanhinta kalustoa vielä käyttöön.

Nyt mennään vanhimmillaan 70-luvun mallistolla, jota on uudistettu, eli panssarointia on parannettu, aseistusta on uusittu jne. Venäjä on myös onnistunut luomaan vanhan tekniikan modernisointi- ja korjauslinjoja.

Näistä varaosista ei ole pulaa, joten huonommista romuista rakennetaan kannibalisoituja uusia versioita. Venäjä kykenee tuottamaan armeijan käyttöön saman verran vanhoja modernisoituja versioita vuodessa kuin uusia.

Summa summarum… Venäjällä on tuhansittain lisää tavaraa lähetettäväksi rintamalle. Aseet eivät ole loppumassa, mutta pidemmän päälle Venäjä joutuu turvautumaan myös vanhempaan tekniikkaan. Panssarintorjunta-aseiden vähentyessä tästäkään ei ole haittaa.

Panssari kuin panssari ajaa asiansa, jos siihen ei kohdistu uhkaa. Ukrainalaisten antamat luvut tuhotuista ajoneuvoista ovat mielikuvituksellisia. Vähintään kolminkertaiset todellisiin määriin verrattuna. Venäläisillä on todennäköisesti toimivaa kalustoa tällä hetkellä enemmän kuin sodan alussa.

Vertailun vuoksi: Ukrainalla oli noin 1 200 panssariajoneuvoa sodan alussa ja se on saanut länneltä 360 tankkia ja 630 panssaroitua ajoneuvoa. Puolet alkuperäisestä määrästä on menetetty ja 1/3 saaduista on tuhottu. Ukrainalla on siis jotain 1 000 panssaroitua ajoneuvoa käytössään. Käytännössä yksi ajoneuvo jokaiselle rintamakilometrille.

Länsi ei yksinkertaisesti kykene tuottamaan panssaroituja ajoneuvoja sillä vauhdilla Ukrainaan kuin Venäjä niitä tuhoaa. Kaluston eri määrät kertovat karua kieltä. Ukrainan kalusto vähenee, kun taas Venäjä kykenee pitämään nykyistä määrää yllä ainakin kaksi vuotta.

JAURI VARVIKKO, 5.5.2024

Venäjän, ja sotien synnystä ylipäätään. Katselin taas amerikkalaisia taisteluelokuvia…. Hakataan ja lyödään. Lähtökohtaisesti – siis oikeasti – ihminen putoaa kahteen eri ruuminosaan kohdistuvaan iskuun, toinen päähän, toinen maksaan.

Osaava tietää maksan.

Ruumiin jänteiden tai liikkuvien nivelten murjominen on toinen juttunsa, ja voivat pysäyttää, mutta periaate on yksinkertainen, eikä vie ilman tietoa välttämättä uhria kyvyttömyyteen. Kukaan ei menetä tajuntaansa päähän sijoittuvalla pienellä kopautuksella, vaikka niin aina esitetään. Lyönnin pitää olla kova, että tapahtuu ns. tyrmäysefekti, jolloin aivot joutuvat nollaustilaan.

Tyrmäyksen aiheuttaa aivojen nopea törmäys reunasta reunaan ja silloin saattaa tapahtua myös vaurioita. Aivot liikahtavat liian nopeasti. Seurauksena voi olla tajuttomuus. Kaikki tapelleet tietävät, että kyse on ennemminkin ”törmäyksestä”, jossa urokset ottavat yhteen. Ne johtavat harvoin todellisiin vaurioihin, vaikka verta vuodatettaisiinkin. Joskus tietysti tapahtuu vahinkoja.

Idea joka tapauksessa on, että koetellaan, otetaan mittaa. Kuka on ottanut myllyä?

Tähän perustuu myös sodat. Eli kun tietty raja on saavutettu, ollaan valmiita suurempiin menetyksiin, riippumatta siitä, vaikka yhdelle käy huonosti. Aletaan myllyttämään jengillä. Tässä on pääsääntöisesti taustalla jotkin muut tahot, kuin sotivat. Sotaa käyvät on ajettu yhteen, ja joku lyö vetoa. Joku panostaa, ja toivoo omansa voittavan.

Jutuissa aina käy niin, että joku voittaa, ja jonkun on vastattava.

Jos lähdetään sotimaan, pitää vastuu kantaa. Länsi on kuin se yllyttäjä. ”Ota myllyä! Me ollaan sun puolella. Me tuetaan sua. Ota tästä ase. Lyö! LYÖ niin että sattuu ja se kaatuu!” Jutun nimi vain on, että nyt lähdettiin ihan väärään liigaan. Meidän hevosta ei lyödä vain päähän. Sitä lyödään maksaan, sen nivelet murjotaan, sitä lyödään maassa, se alistetaan.

Ja mitä me teemme? Mussutamme, vaikka olisi pitänyt jo heti alussa tajuta, että tässä käy huonosti.

Länsi on se mimmijengi, joka luuli sijoituksensa kantavan tulosta. Mutta se onkin sama ikuinen Venäjän sontaan itsensä sotkeva hölmö, jonka olisi pitänyt pitää kätensä poissa. Huonosti käy, etenkin Ukrainalle. Se tyrmätään, se rikotaan, totaalisesti.

Ja mitä tää nössöjengi sitten sanoo? Ihan oikeasti nössöjengi. Ei mitään. Ei se lopulta uskalla sanoa mitään. Se on kusessa, kun sen hevonen on menetetty ja pitäisi itse astua tontille. Siinä vaiheessa asioista jo sovitaan, tai muuten tulee sormille.

Varsinainen pelleremmi. Hävettää. Mikään ei ole muuttunut historian saatossa.

Jos jotakuta ihmetyttää mun karkea kommentointi, niin voin sanoa, että tämä remmi on ollut Venäjän johdossa 1990-luvulta lähtien. Se ja sen toiminta on juuri näin karkeaa ja vielä pahempaakin.

Kukaan ei edes tiedä minkälainen määrä ihmisiä on tapettu ja poistettu viimeisten yli 30 vuoden aikana. Jos puhun jengivertauksin, niin juuri siitä on kyse, myös Ukrainan sodassa. Ukrainan remppa on vain aivan eri tasossa ja lähti uhmaamaan aivan väärää jengiä.

Kuka johtaa Venäjää, oligarkitko, saattaa joku kysyä. Kyllä se on Putin, hänen lähipiirinsä ja turvallisuuselimet. Mutta Putin on järjestelmän tuote. Jos hän kuolee, järjestelmästä nousee uusi mies valtaan.

JAURI VARVIKKO, 4.5.2024

(Kuva conolan Pixabaystä)