Kesän 2025 Qstock oli jälleen loppuunmyyty, nyt jo 12:nnetta kertaa peräkkäin. Festivaali sai alkunsa 2003, jolloin estradeina toimi kaksi lavaa, yksi vanhan pyöreän paviljongin sisätiloissa ja yksi ulkona.

Tuolloin myös allekirjoittanut oli töissä kyseisissä kinkereissä ja kuva-aineisto tapahtumasta on paperisena versiona jossain laatikossa. Nyttemmin onneksi tekniikka on kehittynyt, vaikka oma jännityksensä siinäkin oli, kun filmirullia pudotteli Anttilan aulassa olevaan laatikkoon.

Kun tuolloin kävijöitä odotettiin tulevan noin 3000, saapui yleisöä paikalle 7000, mikä yllätti järjestäjät kuin lätkä kärpäsen.

Ikärajatonta turvallisuutta

Nykyiset kävijämäärät eivät festivaalikonkareita taida enää yllättää. Viikonlopun aikana kävijöitä arveltiin olleen paikalla noin 40 000 ihmisoletettua, eikä valokuvaaja Mikko Nurmisen kanssa kerätyt askeleet jääneet kävijäluvusta kuin muutaman satasen, mikä tuntuu jaloissa vieläkin. Katso Nurmisen vaikuttavat valokuvat tästä!

Ohjelman aikataulun mukaan lavalta toiselle kipittäessä tuli jo enemmän kuin hiki, sillä keli oli kuin naapurikylän baarista löydetty uusi tuttavuus, kuuma. Festivaalijohtaja Mikko Forsténin mukaan parempi näin ja tottahan se on – vesisateessa juhliminen ei hääviä ole.

Festivaalilla ei ole ikärajaa, mikä on mielestäni hyvä juttu. Näin nuoretkin pääsevät tutustumaan uusiin artisteihin ja löytää sekä kehittää musiikkimakujaan turvallisessa ympäristössä. Mitään järjestyshäiriöitä emme ympärillämme havainneet, mikä jatkoi hyvin aiempien vuosien perinnettä.

Perinteistä puhuttaessa pienenä triviaknoppina mainittakoon, että kaupungin ylpeydenaiheisiin kuuluva Radiopuhelimet on esiintynyt joka ikisessä Qstockissa.

Ilmaisohjelmaa kansalle

Pienestä kahden lavan rockpainotteisesta musiikkitapahtumasta on vuosien saatossa kehittynyt eri genrejen laaja-alainen ilotulitus. Ilman tätä uudistusta eivät nämä karkelot varmastikaan keräisi tällaista yleisömäärää.

Tämän vuoden uudistuksena oli festivaalialueen ulkopuolelle Linnasaareen pystytetty Oulu2026-lava, joka markkinoi Oulua Euroopan ensi vuoden kulttuuripääkaupunkina.

Tarjolla on läpi viikonlopun ilmaista musiikkiohjelmaa, josta vastaavat Lydian, Ravggon, Tempera, Naike, Havut, Neon Puutarha, Seurat, Oulun_Keskusta sekä Slovakiasta Ouluun matkannut SJU.

Monipuoliset oheispalvelut

Järjestelyt toimivat vesipisteiden ja vessojen osalta moitteettomasti. Välillä ruokakojuille kerääntyi ajankohdasta riippuen nälkäistä yleisöä hyeenoiden lailla. Viisaammat osasivat ajoittaa ruokailunsa toisia paremmin, jolloin on muutenkin väljempää tutustua alueella itseään tutuksi tuoviin yrityksiin.

Tämän vuoden Qstockissa ei näyttänyt olevan edellisiin vuosiin verrattuna yhtä paljon tuotemyyjiä, markkinoijia tai oheisohjelmien tarjoajia, mutta eräs kiinnostavimmista oli paikallinen PitBull Tattoo, jonka teltalla riittää jonoa.

Hyväntuulinen tatuointipäällikkö Mosse kertoo olleen edellisen kerran paikalla ainakin 15 vuotta sitten, mutta paluu festivaaleille oli nyt tehtävä nuoremman sukupolven toiveesta. Hikeä otsiltaan pyyhkivien tatuointiartistien mukaan kiirettä pitää, vaikka ämpäreitä ei jaossa ollutkaan.

– Minkäs sille mahtaa, mies naurahtaa partaansa.

Oulun keskustassa toimiva Cocktail Company palvelee Qstockissa VIP-alueella. Cocktailvelho Jani Virran mukaan kauppa kävi kuulemma juuri sopivasti. Hetkeä myöhemmin jonoa olikin kuin aikanaan toimineen assan vessan kassalle, jolloin hiki taisi tulla janoisten sankareillekin.

Ensi vuoden Qstock-lippuarvontaan pääsimme osallistumaan Menoxin markkinointikojulla. Menox haluaa luoda applikaation, jonka avulla yleisö löytää monipuolisesti erilaisia tapahtumia.

Northern Triben myyntitiskiltä valokuvaajammekin löysi uuden paidan, jonka rinnassa komeilee teksti Luna Kills, minkä valintaa ylisti myös paitamyyjä, löytyyhän yhtye myös meidän molempien soittolistoilta.

Valinnan vaikeutta

Qstockissa esiintyi tänä vuonna huikeat 68 esiintyjää seitsemällä eri lavalla, mukaan lukien alueen ulkopuolella sijaitseva pääsymaksuton esiintymisareena, jonne tiemme ei tällä kertaa vienyt.

Valinnoista tekee vaikean se, jos olet kiinnostunut useammasta kuin kahdesta genrestä. Bändit auttamatta esiintyvät samaan aikaan jonkun muun hyvän kanssa ja silloin tulee valintoja tehdä kuten jouluaamuna konvehtirasian äärellä.

Perjantain ohjelmisto kertoi aloittavien artistien olevan oman kylän tyttö Pehmoaino ja turkulainen vaihtoehtometallia tarjoileva Awake Again, jonka keikkaa päätimme mennä seuraamaan, onhan yhtye esiintynyt taannoin jopa Saksan maineikkaalla Wacken Open Air -festivaalilla.

Mielestäni Awake Again olisi ansainnut Qstockissa paremman esiintymisajan, jotta yleisöä olisi saatu enemmän paikalle. Hyväntuulisen yhtyeen musisointi oli parhaimmillaan täydessä tykityksessä. Iso suositus!

Kansainvälistä tähtipölyä

Sirkusteltan lavalle nousi Younghearted joka on mielestäni jazz-vivahteita tarjoilevana kevytpopparibändinä täydellisen oloinen puistokonsetttiin tai vaikkapa viinijuhlille. Yleisöä olikin paikalle saapunut kuin ikäihmisiä aamutorille. Ihana tunnelma!

Mary Ann Hawkins on Qstockin esittelyn mukaan Suomen parhaaksi live-bändiksi ylistetty surf rock -ryhmä. Meno oli letkeää, rytmikästä ja vaikutti sympaattisella tavalla minikokoiselta big bandilta, josta äitisikin voisi tykätä.

Iltapäivää tahditti kansainvälisesti kiinnostava ja uskottavasti tähteyteen suuntaava indiepoppari Goldielocks, jonka lavaelkeistä tuli mieleen muun muassa Kylie Minogue ja jopa Amy Winehouse. Goldielocks olikin houkutellut paljon kiinnostuneita paikalle ja fanejakin mukavan määrän.

Tina Turnerin karismaa

Craphic Nature loi telttaan angstisia tunnelmia räjähtävällä alulla. Musiikillisesti yhtye toi paikoitellen mieleen Kornin, mutta koska bändin asenne alkoi tuntua omaan makuuni jo liiankin mahtailevalta, oli pian pakko laittaa tossua toisen eteen. Sen vastapainoksi Behm pyörähteli päälavalla hyvinkin kevyen oloisesti.

Ruotsia edustivat tänä vuonna Soen sekä Blues Pills, josta jälkimmäinen oli erittäin positiivinen yllätys. Soenin tarjoillessa melankolista ja tasatempoista rokkia, oli Blues Pills ihastuttavan energinen ja mukaansatempaava rockbändi, joka otti rohkeasti kontaktia runsaslukuiseen yleisöön.

Blues Pillsin biisit sisälsivät makeasti nostalgiaa tihkuvia soundeja, mitkä tuntuivan sopivan monen sukupolven jalan alle, olihan Proud Woman -kappaleessa jopa ripaus Tina Turnerin karismaa ja henkeä. Blues Pills menee soittolistalleni heti!

Nostalgian mahti

Omaa nostalgiaansa festareille toi Apulanta. Silloin kun kaikkea ei vielä ollut keksitty, Apulanta keksi sen ja niillä siivillä se liitelee edelleen. Tämä bändi ei pienille lavoille mahdu, yleisöä oli valtavasti.

Bändi on iskostanut suomalaisten sieluun kappaleet, jotka saavat paatuneimmatkin heviletit laulamaan mukana, koska Apiksen sanoituksista jokainen löytää tarttumapintaa. Tarjolla oli vanhoja hittejä ja uutta materiaalia. Kyllä ne vaan jaksaa!

Perjantain pääesiintyjää haastoi runsaslukuisen yleisön kerännyt Ensiferum viikinkiteemaisella metallihumpallaan. Illan päätti norjalainen DJ Alan Walker upeilla laservaloillaan. Kenttä olikin täynnä ihmisiä, jotka nauttivat tästä spektaakkelista täysin palkein.

Mörähtäviä kurkkuääniä

Lauantaina Luna Killsin räjähtävän energinen laulaja veti koko teltan tunnelman kattoon. Rumpuja piiskaava paidaton nuori mies on sekä taitava että ilo silmälle. Raskas, mutta leikkisä metalli upposi yleisöön täydellisesti ja mosh pit pyöri vinhaa vauhtia.Tämä mystinen yhtye teki suuren vaikutuksen ja saattoi hyvinkin olla koko Qstockin paras esiintyjä.

Suuren yleisön suosikkeihin näytti kuuluvan Turisti, Mirella sekä festivaalikansaa tanssittanut Käärijä. Mirella avasi keikkansa hyvällä energialla, ilmeisesti taannoiset ongelmat on jo saatu selätettyä. Rytmirannan lavan käynnisti puolestaan räppäri Senya, jonka isoisä oli 79-vuotiaana 2019 muistisairauteen menehtynyt iskelmälaulaja Reijo Taipale.

Tamperelainen Beyond Awareness teki Qstockissa ensimmäisen festarikeikkansa:

– Ekaa kertaa Oulussa, eikä tarvitse katua, laulaja totesi teltan täyttäneelle metallikansalle.

Hyväntuulinen solisti jutteli yleisön kanssa ja päästeli mörähtäviä kurkkuääniä, tuoden kappaleisiin välillä myös puhtaampaa laulua. Bändin soundissa kuului vaikutteita Bullet For My Valentinesta.

Keskipäivän jälkeen esiintyivät Robin Packalen, Sara Siipola, Bess ja Aaro630. Robinin kerätessä suurimman väkijoukon päätimme katsoa Sara Siipolan keikan. Kaunis poppari huusi mikkiinsä, ”en kuule itseäni, mutta ihan sama, nyt vedetään!”

Teknisten alkuvaikeuksien jälkeen keikka lähti rullaamaan kunnolla, tarjoten soul-vivahteita ja Amy Winehousen sävyjä. Siipolalla on laaja ikähaarukka kuulijoissa ja muutama hitti.

Elokuvallista jazz-tunnelmaa

Päälavalla vuorossa oli suomicountrya uudistava Rodeo, joka jakoi esiintymisajan Von Hertzen Brothersin kanssa. Rodeohan on kolmen naisen kokoonpano: Anna Puu, Erin ja lahjakas laulaja-lauluntekijä Ida Paul.

Lavan edusta oli valitettavan väljä verrattuna lavalle saapuneiden taiteilijoiden taitoon. Kolmikon oiva veto oli esittää kaikilta artisteilta omat hittibiisit uran varrelta.

Von Hertzen Brothers täytti puolestaan sirkusteltan niin täyteen, että osa faneista jäi suosiolla nauttimaan keikasta teltan ulkopuolelle, mikä ei tässä helteessä ollut huono asia. Amerikkalaisen Palaye Royalen sijaan suuntasimme tutustumaan 19-vuotiaaseen australialaiseen naislaulajaan Jacoténeen, joka aloitti keikkansa surf-henkisellä jazz-kappaleella.

Jacoténen ääni tuo mieleen elokuvien vanhat jazz-klubit, jotka tarjoilevat soljuvaa ja kuuloelimiä hivelevää musiikkia. Yleisöä olikin kerääntynyt paikalle ilahduttava määrä. Suosittelen aina tutustumaan ulkomaisiin uutuuksiin – saatat yllättyä positiivisesti.

Käärijän valloittaessa päälavan keräsi Cemetery Skyline rockväen sirkusteltalle kuuntelemaan melankolista goottimetallia kokemuksella ja ammattitaidolla esitettynä, kuuluuhan bändin jäsenten uralle yhtyeitä kuten Dark Tranquillity, Amorphis ja Sentenced.

Päälavan Käärijän ansiosta sai valokuvaajanamme toiminut Mikko Nurminen nauttia minunkin tanssimuuveista Cha Cha Chan ja It’s Crazy It’s Party -kaltaisten hittien ansiosta, oli varmasti mukavaa.

Käärijän lisäksi yleisöä tanssittivat DJ Orkidea, JVG, englantilainen The Pineapple Thief, Ellimei sekä mahtipontinen ja muhkea Battle Beast näyttävillä pyrotekniikoillaan.

Nostalgian huipentuma

Lauantain pääesiintyjäksi oli valittu nostalginen Ultra Bra, joka veti tänä kesänä muutamat valikoidut keikat, jotka huipentuvat Helsingin Olympiastadionille elokuun lopussa. Yleisöä riitti ja laulu raikasi. Ja miksikäs ei, koska bändillä on ikonisia biisejä ja vankka kannattajakunta.

Tuuli oli puolestaan houkutellut nuorison paikalle sirkusteltalle. Ymmärtäähän sen, jos ja kun päälavalla oli ”fossiilisen aikakauden taiteellinen humppabändi”. Tuuli tarjosi puolestaan r’n’b-poppia, joka toivottavasti nousee ennen pitkää Suomen listoille.

Omalle soittolistalleni tämän vuoden Qstockista pääsevät puolestaan Luna Kills, Blues Pills, Awake Again, Beyond Awareness, Rodeo, Jacoténe ja Younghearted.

Katso Mikko Nurmisen vaikuttavat valokuvat vuoden 2025 Qstockista tästä klikkaamalla!

Teksti: Maria Virrantalo
Kuvat: Mikko Nurminen

Faktat tiskiin: näin Iron Maidenin ensi kerran ikielävänä Helsingin Jäähallin lavalla 12. marraskuuta 1986 Somewhere On Tour -kiertueella, vain 13-vuotiaana. Tämän jälkeen niitä on tullut nähtyä kymmenkunta lisää erilaisissa olosuhteissa, aina vajaasta Kulttuuritalollisesta Blaze Bayleyn kanssa Bruce Dickinsonin loiston päiviin ja loppuunmyytyyn Helsingin Olympiastadioniin.

Kokemus on osoittanut, että se setti mikä kulloinkin soi milläkin kiertueella on hyvin pitkälle käsikirjoitettu ja kiveen hakattu alusta loppuun: mitään sen suurempia musiikillisia yllätyksiä ei ole luvassa sen jälkeen kun kiertueen ensimmäinen keikka on paketissa.

Nettiaikana tämä vielä korostuu, kun kiertueen avausillan veto on isoimpien artistien kohdalla useimmiten tiedossa kun areenan viimeiset asiakkaat astelevat uloskäynneistä ulos.

Kiertueen suurin kiinnostuksen kohde taitaa olla yhtyeen uuden kiertuerumpalin Simon Dawsonin tulikaste Maidenin rumpalina joulukuussa 2024 eläköityneen Nicko McBrainin 42 vuoden mittaisen palveluksen jälkeen. Ja hyvinhän herra leiviskänsä hoitaa, mutta se tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Eipä Maidenin pääpomo Steve Harris mitään kovin kehnoja kavereita yhtyeensä rumpukioskin taakse varmasti päästäisikään.

Dawsonhan on takonut tahtia Harrisin British Lion -projektissa jo toistakymmentä vuotta, joten siltä osin kaveri ja hänen mielenlaatunsa on varmasti tullut vuosien saatossa hyvinkin tutuksi.

Onko sitten niin, että myös suurena West Hamin kannattajana ja jalkapallofanaatikkona tunnettu Harris on kasannut British Lionin puhtaaksi kasvattiseuraksi näitä aikoja silmällä pitäen, jos ja kun Maidenin miehistössä alkaa tapahtua muutoksia puhtaasti käytännön syistä.

Ehkä.

Kiertueen avauskeikan suurimmat mielenkiinnon kohteet olivat siis se, miltä Dawson kuulostaa Maidenin riveissä ja mitä biisejä bändi vetää. Dickinsonhan oli jo ennakkoon ehtinyt verrata Dawsonin soittoa Maidenin kolmella ensimmäisellä levyllä soittaneeseen Clive Burriin (1956–2013), joten jonkinlaisen hyväksynnän tämäkin pitkän linjan työn sankari on jo saanut.

Avauskeikan perusteella herra hoitaa leiviskänsä jo varsin mallikkaasti ja varmasti jatkossa vielä sujuvammin, kunhan lämpöä ja kilsoja tulee Maidenin riveissä vielä lisää.

Settilistan kanssa onkin toinen juttu.

Toki alku lupaa paljon hyvää, kun ohjelmistoon kaivetaan harvinaisuuksia, joita ei ole kuultu vuosikymmeniin, kuten Murders in the Rue Morgue (edellisen kerran 2005), Killers (1999), Phantom of the Opera (2014) ja Rime Of The Ancient Mariner (2009).

Tämän jälkeen palataankin perusasioihin – taas kerran.

Ne harvinaisuudet, jotka alussa lupasivat jotain todella erityistä, jäävät taka-alalle ja ohjelmisto solahtaa takaisin samaan turvalliseen ja kuluneeseen kaavaan, jossa Maiden on pysytellyt jo vuosia. Kun kyseessä on 50-vuotisjuhlakiertue, olisi odottanut muunkin setin puitteissa yhtälaista rohkeutta kuin keikan neljän ensimmäisen biisin aikana.

Esimerkiksi Rime Of The Ancient Mariner ja Seventh Son Of A Seventh Son samassa paketissa: molemmat toki hienoja eepoksia, mutta näistä kahdesta Rime vetää väkisinkin pidemmän korren.

Vaihtamalla Seventh Sonin kahteen lyhyempään perusrykäisyyn, kuten vaikkapa Tailgunneriin – tuohon No Prayer For The Dying -albumin menevään avausraitaan, joka kuultiin edellisen kerran Japanissa 1992 – tai Seventh Sonin upeaan päätösraitaan Only The Good Die Young, jota ei ole toistaiseksi kuultu livenä vielä kertaakaan, olisivat äänenpainot huomattavasti ekstaattisemmat.

Eihän No Prayer ole millään muotoa Maidenin parhaita albumeita, mutta olisihan sekin ansainnut edes hieman huomiota ja rakkautta varsinkin, kun levy äänitettiin oikein vimpan päälle Harrisin toiveesta ladossa tämän maillaan. Sen sijaan levy pyyhitään tyystin aikakirjoista.

Tylyä.

Alun riehakkuuden jälkeen saadaan taas kerran niitä kaikista tutuimpia ja turvallisimpia Maiden-hymnejä, jotka eivät haasta kuulijaa eikä yhtyettä itseäänkään. Mutta mitäpä sitä turhia settiä liikaa muokkaamaan, jos jo yli miljoona lippua on myyty, tuntuu Harris ajattelevan yhtyeen pitkäaikaisen managerin Rod Smallwoodin kanssa.

Kukapa tietää, ehkä he ovat oikeassa?

Ei pidä keikuttaa venettä turhaan ja purra ruokkivaa kättä, ehkä ainoastaan lupaus suurista yllätyksistä riittää? Toki yllätyksiä kuultiin, mutta kuultiinko riittävästi? Kun bändillä on näin omistautunut yleisö kuten Maidenilla ja olet luvannut jotain erityistä puolen vuosisadan kunniaksi, niin juuri tällöin pitäisi uskaltaa ottaa riskejä.

Tästä on kysymys.

Vaikka Maiden tunnetaan raskaan työn raatajana ja metallin kivijalkana, pysyy se ilmaisussaan fish and chips eli suomalaisittain nakit ja muusi -linjalla. Bändi tietää mikä toimii – ja pysyy siinä. Ihan kiva niille, jotka pitävät tutusta ja turvallisesta, mutta silloin olisi pitänyt ennemmin mainostaa tuttua ja turvallista Maidenia, ei niinkään yllätyksiä – eli kappaleita, joita Maiden ei ole urallaan soittanut livenä vielä kertaakaan.

Prodigal Son. Invaders. Gangland. Quest For Fire. Sun And Steel. Flash Of The Blade. The Duellists. Deja-Vu. The Prophecy. Only The Good Die Young.

Tästäkin on kysymys.

Sinänsä kiertue toimittaa sen, mitä lupaa. Klassikkokauden juhlaa suurella näyttämöllä, tarkalla suorituksella ja erittäin näyttävällä show’lla, antaen siten fanien rahoille kunnolla vastinetta. Simon Dawsonkin paikkaa ammattimiehen ottein McBrainin jättämää aukkoa, jonka soitto ei valitettavasti enää kulkenut entiseen malliin miehen tammikuussa 2023 saamansa aivohalvauksen jälkeen.

Mutta kiertue, joka lupasi suuria, pelaa lopulta varman päälle. Turvallisesti ja ennalta-arvattavasti. Olisihan se silti kiva, jos Maidenkin tarjoilisi jotain todellisia yllätyksiä edes joskus.

Kuten Metallica.

Iron Maiden esiintyy Eddie-maskotteineen ”Run For Your Lives” -kiertueellaan Helsingin Olympiastadionilla maanantaina 16.6.2025. Oheinen arvostelu on tehty alta löytyvän videon pohjalta.

Teksti: Nalle Österman, 29.5.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti) & ChatGPT/Dall-E 3 (toteutus)