Onko Riepu Venäjä-myönteinen media? Tämä on kysymys, jollaista saatoin odottaa jossakin vaiheessa ryhtyessäni julkaisemaan asiantuntevia kirjoituksia kokeneelta lehtimieheltä ja kustantajalta, jolla on takanaan laajoja opintoja niin Moskovassa kuin Kiovassakin.

Onko Riepu siis Venäjä-myönteinen media? On varmasti, mikäli Venäjä-myönteisyydeksi tekee se, että julkaisee tekstejä konkarilta, jolla on pitkä ja vahva näkemys ja tuntemus itänaapuristamme – mikä näkyy ja kuuluu myös teksteissä.

Siksi Riepu niitä julkaiseekin – puhtaasti journalistisin perustein.

Samoin argumentein Riepu on tällöin myös Suomi-, Ruotsi-, Puola-, Yhdysvallat-, Iso-Britannia- ja pyhiinvaellusmyönteinen media muiden myönteisyyksien muassa, koska pyrimme kaivamaan ihmisten tarinoita, totuuksia, näkemyksiä ja kokemuksia hieman laajemmalta perspektiiviltä ilman kansallisia tai kansainvälisiä rajoja rajoitteenamme.

Siksi ”kohtaa ihminen” on yksi Riepu-lehden iskulauseista, koska se pakottaa katsomaan ihmistä ja näkemään ihmisen omana itsenään eikä jonakin demonisoituna olkiukkona tai -akkana, jolta on riistetty ihmisarvo tultuaan lokeroiduksi ja leimatuksi sopivaan viitekehykseen viholliskuvaksi.

Valitettavasti kaikille asia ei ole yhtä selkeä ja yksinkertainen, kuten seuraavasta lukijapalautteesta voi päätellä:

“Olen yllättynyt lukiessani mediastasi tekstiä, joka sopisi paremmin MV-sivustolle. Mikään kokoomus/persu -akselin teksti tai toiminta ei yllä asenteellisessa hirveydessään likimainkaan samalle tasolle.” (Kari Koskinen)

Sinänsä ihan pätevä argumentti, koska luonnollisesti kaikki Ukrainaa ja Ukrainan sotamenestystä kritisoiva uutisointi edustaa heti MV-tyyppistä journalismia – mistä seuraa tietenkin se, että kun YLE julkaisee amerikkalaista Forbesia siteeraavan vastaavan tyyppisen uutisen skribenttimme jälkeen vain seitsemän tuntia myöhemmin, edustanee Ylekin samaa MV-tyyppistä Venäjä-myönteistä linjaa.

Halleluja!

Tämä on tietysti jo hyvinkin tuttua juttua ja huttua nykyajan keskusteluilmapiiristä Suomessa, missä asioista on mahdotonta keskustella sivistyneesti, analyyttisesti, asiallisesti, älykkäästi, kunnioittavasti ja rakentavasti, kun oma mielipide on lukittu ja kiveen hakattu samanmielisten toimesta.

(Yy-kaa-koo-nee-vii-kuu-see-kasi-ysi-kymppi – NYFAT. Avaimet sulatettu, teettäjät tapettu!)

Tässä lienee se suurin syy, miksi en halua Rievulle omaa keskustelufoorumia, koska pahimmassa tapauksessa aikaa ei sivuston sijaan riittäisi enää muuhun kuin trollien häätämiseen ja loputtomien ylilyöntien moderoimiseen.

Sen sijaan haluan kurotella kohti päämäärää, missä Riepu olisi jonakin päivänä Suomen tärkein, kiinnostavin ja puhuttelevin kulttuurimedia, mistä lukijat voivat viedä aiheita, ajatuksia ja analyyseja omiin ryhmiinsä, missä ne kenties voivat jonakin päivänä toimia sillanrakennusmateriaalina poteroihin jumittuneiden katsantokantojen välillä.

Olenhan tilanteesta riippuen saanut itsekin kuulla joiltakin vasemmistolaisilta olevani fastisti ja natsisika, kun taas oikeistolaiset ovat leimanneet minut vihervasemmistolaiseksi suvakiksi.

Siksi ymmärrän Riepuun kohdistuvat Venäjä-syytöksetkin paremmin kuin hyvin, yrittäähän Riepu tuoda maan keskusteluilmapiiriin totuutta tavoitellessaan muutakin kuin yksiäänistä lammasmaisuutta.

Mielestäni maamme keskustelukulttuurissa on jotain aivan perustavanlaatuisesti vialla – ja on ollut jo pidemmän aikaa – jos ja kun voi tulla leimatuksi aivan liian heppoisin perustein ”musta tuntuu” -pohjalta milloin miksikin vain siksi, ettei suostu papukaijan lailla veisaamaan sopulikuorossa samaa virttä kulloisenkin oikean mielipiteen mukaisesti.

Aiheitahan meillä riittää, mistä mustavalkoisesti riidellä, närkästyä ja pöyristyä.

Suvakit. Natsit. Vihervasemmisto. Persut. Porvarit. Opiskelijat. Maalaiset. Kaupunkilaiset. HIFK. Jokerit. Tappara. Ilves. Stadi. Lande. COVID-19. Rokotevastaisuus. Valtamedia. Foliohattuilijat. Sukupuolivähemmistöt. Valkoiset heteromiehet. Feministit. Feminatsit. Sovinistit. Puunhalaajat. Rasistit. Muukalaiset. Paperittomat. Työttömät. Kommunistit. Ryssät. Desantit. Saatananpalvojat. Kiihkouskovaiset. Lestadiolaiset. Mustalaiset. Koulukiusaajat. Kouluampujat. Radikalistit. Juopot. Narkkarit. Sijoittajat. Keinottelijat. Varkaat. Tappajat. Parkkipirkot. Matkalippujen tarkastajat. Opettajat. Virkamiehet. Kelan virkailijat. Sukupuolineutraalit pronomiinit. Punaiset. Valkoiset.

Tätäkö todella halutaan? Verta ja suolenpätkiä? Loputonta suunsoittoa, riitelyä ja ihmisten mustavalkoista lokerointia hyviksiin ja pahiksiin sen mukaan, kun jonkun ajattelu ei puhtaasti myötäilekään valtavirtaa tai omaa mielipidettä.

Niihin, jotka ovat aitoja tosiuskovaisia ja niihin, joka ovat vääräuskoisia pakanoita?

Halleluja!

Haluammeko todellakin viedä tämän kaiken loogiseen päätepisteeseensä? Tällaista visiotahan brittiläinen elokuvaohjaaja Alex Garland vyöryttää parhaillaan valkokankaalle tuoreessa lähitulevaisuusdystopiassaan Civil War.

Totta puhuen häpeän sitä, mitä ihmiskunnasta on tullut. Häpeän sitä, mitä suomalaisuudesta on tullut. Häpeän sitä, miten karmivaan tilaan tämä maa on oikein ajettu.

Kammoan sitä, miten kamalassa jamassa koko maailma näyttää parhaillaan olevan.

Onko niin, että älykkääseen ja rakentavaan dialogiin pyrkivä keskustelu on todellakin mennyttä aikaa ja tarjolla on vain yksiäänistä hymistelyä samanmielisten tovereiden kanssa tai urheilukatsomoista tuttua mustavalkoista huutelua, missä eriävä mielipide tekee automaattisesti vihollisen?

Tätä varten me ilmeisesti tarvitsemme tekoälyä, koska meistä on tullut tällaisia lahopäitä.

Onko meillä tällöin Suomessa enää mielipiteenvapautta laisinkaan, jos meidät pyritään saattamaan ruotuun sosiaalisen median näkymättömien algoritmien, eriäviä mielipiteitä kyttäävien stasi-henkisten ilmiantajien ja/tai muiden mielipidevaikuttajien alle, ettemme vahingossakaan joutuisi maalitetuiksi tai ostrakisoiduiksi eli ulossuljetuksi yhteiskunnasta tai yhteisöstä – aivan kuten ääriuskonnollisissa liikkeissä?

Halleluja!

Kuka sen oikeasti päättää, kenen ura saa jatkua ja kenen tuhotaan, kun jonkun rokkarin tai punkkarin kännitoilailut ja vittumaisuudet päätetään nostaa ensin tikunnokkaan ja seuraavaksi romuttaa parempaa ja ylevämpää moraalia – ainakin omasta mielestä – noudattavan ryhmäpäätöksen kautta?

Tällainen toiminta vaikuttaa ja kuulostaa jotenkin kiihkouskovaiselta fundamentalismilta, missä kylänvanhimmat langettavat lopullisen tuomionsa riippumatta siitä, mitä näissä tilanteissa on oikeasti tapahtunut.

Nyt nämä uskonnollisten fundamentalistien dogmia noudattavat moralistit eivät omasta pyhyydestään sokaistuneina kykene näkemään tai suostu hyväksymään sitä raadollista totuutta, että viime kädessä kaiken takana on raha.

Aina.

Siksi sinäkin voit edelleen fanittaa kaikessa rauhassa ilman lynkatuksi tulemista esimerkiksi Led Zeppeliniä, Aerosmithiä ja Mötley Crüeta, katsella Miramaxin tuottamia tai Woody Allenin ja Roman Polanskin ohjaamia elokuvia sekä sekä ajella kauppaan Fordilla, Volkswagenilla tai Mercedes-Benzillä ostelemaan vaikkapa Dr. Oetkerin pizzoja.

Siksi jokaisen esimerkiksi punkstoossa riepotellun, ryvetetyn ja hiljennetyn artistin vastapainoksi uraansa voi jatkaa vastaavissa kohuissa ryvettynyt ja televisiostakin tuttu valtavirta-artisti, koska armon sekä anteeksiannon hekin ansaitsevat – sillä raha puhuu.

Vaan mikäli menisit nyt kirjoittelemaan moisia vaikkapa Suomen johtavimmalle punkfoorumille, saattaisit itsekin saada elinikäisen kirjoituskiellon ilman valitusoikeutta samalla kuin sinusta voitaisiin kehitellä ja levitellä mitä mielipuolisempia satuja ja valheita vain siksi, koska heillä nyt vain sattuu olemaan valta määrätä kuka saa menestyä ja kuka ei kyseisessä kuplassa sekä kenen mielipiteet ovat arvokkaampia,uskottavampia ja parempia kuin jonkun toisen.

Tästä syystä meille ja teille eivät tänään esiinny Kytänsoittajat, Kynnet ja Lapinpolthajat, mutta onneksi meillä on tarjota teille tilalle jotain todella paljon upeampaa – eli Roope Salminen & Koirat, Lauri Tähkä & Revohka sekä Sunrise Avenuestakin tuttu, meidän kaikkien rakastama Samu Haber!

Halleluja!

EDIT 2.5.2024 klo 21.20: Lisätty Facebook-lainaukseen pyynnöstä kirjoittajan nimi.

(Kuvituskuva Mote Oo Education Pixabaystä)

En tiedä onko viitekehys miten tahaton tai harkittu, mutta kun Civil Warin trailereina esitetään näytteet Mad Max -spin-off Furiosasta sekä Will Smithin ja Martin Lawrencen tulevasta Bad Boys: Ride Or Die -hulluttelusta alkaa katsojana pelätä, onko Civil War samaa maata?

On ja ei, valitettavasti.

Kevään yhdeksi elokuvatapauksi nimetty sijoittuu ilmeiseen lähitulevaisuuteen Yhdysvalloissa, missä Donald Trump -maneerinsa hyvin opiskellut ja sisäistänyt presidentti (Nick Offerman) valmistautuu pitämään puhetta sisällissodan keskellä kamppaileville kansalaisille ja sotilaille.

Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut aiemminkin futuristisia dystopioita työstänyt Alex Garland, jonka töihin kuuluvat muun muassa Ex Machina (2014) ja 28 päivää myöhemmin (2002).

Väkisinkin varsin väkevä ja puhutteleva lähtökohta siis.

Elokuvan tapahtumia kuvataan toimittajanestoreiden ja -valokuvaajien (Kirsten Dunst, Stephen McKinley Henderson) ja kisällien (Cailee Spaeny, Wagner Moura) silmin, missä lähtökohtana on päästä New Yorkista Washingtonin valkoiseen taloon haastattelemaan maan presidenttiä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Shokeeraavuuden varmistamiseksi lähikuvissa päästään mässäilemaan verellä, väkivallalla ja suolenpätkillä oikein viimeisen päälle.

Dramaattisen ja brutaalin esillepanon vastapainoksi Civil War on suurimmaksi osaksi verkkaisesti etenevä road movie, mikä vie ajatukset vuonna 2018 julkaistuun Green Bookiin, mistä Mahershala Ali nappasi Oscarin.

Toisin sanoen, kun Green Book vei katsojan keskelle etelävaltioiden rasismia 1960-luvulla, on Civil War katsaus yhteen potentiaaliseen skenaarioon mitä tapahtuu, kun kansalliskiihko, elintasokuilu ja näkemyserot ajavat kansalaiset ja maan hallituksen toisiaan vasten.

Vai ajaako? Elokuvan esillepanossa ei oikeastaan tuoda missään vaiheessa esille, mikä on ajanut maan moiseen kaaokseen. Onko se kuvitteellinen presidentti, joka itsevaltiaalla kolmannella kaudellaan vääntää ajatukset varoittavaan ajatukseen, mikä on yksi potentiaalinen skenaario, mikäli Trump tulee jälleen valituksi marraskuun 2024 presidentinvaaleissa Yhdysvalloissa.

Onko Civil War Alex Garlandin poliittinen kannanotto?

Kaiken mässäilyn vastapainoksi Civil War on turhankin säyseä ja tunneköyhä melodraama, missä on oikeastaan vain kolme keskeistä kohtausta. Niistä merkittävimmässä Jesse Plemons tekee eeppisen roolin sadistisena sotilaana.

Tällaisia roolisuorituksia olisi pitänyt saada elokuvaan lisää, mikäli Civil Warista puhuttaisiin vielä vuosienkin päästä yhtä haltioitunein äänenpainoin kuin esimerkiksi Francis Ford Coppolan ohjaamasta Ilmestyskirja: Nytistä (1979).

Kaiken ratin pyörittelyn, veren, suolenpätkien, pommien ja paukuttelun lomassa Plemonsin rooli on yllättävästi jopa elokuvan keskeisin. Sen rinnalla elokuvan pääosan esittäjien hahmot jäävät yllättävän valjuiksi, mikä latistaa kokonaisvaikutelmaa.

Eritoten tämä koskee kuluvan vuoden eeppisimmäksi kuvailtua loppukohtausta, mikä on kaikessa kliseisyydessään suorastaan antiklimaattinen. Paljon verta, tuhoa ja kuolemaa – entä sitten?

Verrattuna parhaillaan elokuvateattereissa pyörivään toiseen sotakuvaukseen – eli Sir Anthony Hopkinsin tähdittämään One Lifeen – on Alex Garlandilta unohtunut yksi draamaelokuvan keskeisimmistä elementeistä: tunne.

72 / 100

CIVIL WAR
Ensi-ilta: 19.04.2024
Ikäraja: 16
Pituus: 109 min.
IMDb