Havahduin Elämäni biisi -ohjelman juontajan ja entisenä pomonanikin Suosikki-lehdessä toimineen Katja Ståhlin Facebookiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 tekemään päivitykseen, missä hän esitti suuren huolensa huippusuositun nousevan suomalaisen poptähden Mirellan jaksamisen puolesta Iltalehden uutisen pohjalta.

– Montahan näitä oikeen tarvii ennen ku tajutaan, että rajat ne on nuorella artistillakin. Ja että hän itse ei välttämättä tiedä missä ne kulkee. Jonkun on pidettävä huolta.

MIELENTERVEYS KOETUKSELLA

Iltalehden artikkelissa kerrotaan, miten 20-vuotias Mirella oli aiemmin päivällä purskahtanut itkuun kesken Hämeenlinnan Wanaja-festivaalin iltapäiväkeikkansa ja jättänyt esiintymisensä kesken kahteen otteeseen, joista jälkimmäisen jälkeen esitys ei enää jatkunut.

– Nyt minun pitää ottaa mielenterveyteni esiin. En tiedä mikä minua vaivaa, mutta en vain pysty tällä hetkellä, Mirellan kerrotaan ilmoittaneen lavalla kyynelehtien.

Mirella oli buukattu Wanajan lauantain avausesiintyjäksi. Samalle päivälle Mirellalla oli tulossa vielä iltakeikka Helsingin Kipinä-festareille, mutta tämä peruttiin muutamaa tuntia myöhemmin.

Vielä samana iltana Iltalehti julkaisee artikkelin, missä kerrotaan peruutusten herättäneen huolta somekansassa.

– Toivon, että Mirellan managerit ja koko taustajengi on hereillä, ettei upea Mirella uuvu ihan kokonaan. Minun mielestäni hän vaikuttaa todella kiltiltä ja tulee väistämättä mieleen, että uskaltaako hän kunnolla pitää rajojaan ja pyytää lepoa jos sitä kaipaa.

– Miten Mirellan keikkakalenteri edes voi olla noin täynnä? Sillähän on välillä useampia keikkoja samana päivänä.

Ilta-Sanomat kertoo uutisessaan, että Mirellalle on kuluvalle kesälle buukattu jo ainakin 44 festarikeikkaa. Helsingin Sanomissa oltiin puolestaan pantu merkille, että Mirella oli vaikuttanut väsyneeltä jo edellisiltana Turun Ruisrockissa. Turussa Mirella oli kertonut olevansa flunssainen tukkoisuuttaan pahoitellen.

”HEROIINI PARANTAA FLUNSSANKIN”

Mirellan flunssat saa minut muistelemaan meemiä, johon on yhdistetty kaksi kuvaa. Ensimmäinen on kuvakaappaus iltapäivälehden artikkelista, missä poptähti Anna Abreu kertoo tuhoisista elämäntavoistaan.

”Laulaja Anna Abreu, 24, söi ennen pussillisen karkkia päivässä, tupakoi ja joi energiajuomia ja olutta. Keikat hän veti läpi raivolla. – Elin elämää, jota en olisi voinut jatkaa kovin pitkään.”

Sitaatin alapuolelle on valittu kuva Hanoi Rocksin Andy McCoysta ja Michael Monroesta, missä McCoy osoittaa sormella kameraan kuin osoittaakseen kuvan alle meemifontilla kirjatun viestin: ”Bitch please!”, mikä suomeksi voisi kääntyä vaikkapa muotoon ”narttu, älä nyt viitsi”.

Hanoi Rocks -miesten päihdehuuruiset elämäntavat on kirjattu vuosikymmenten kuluessa tuhansiin tarinoihin, joista tässä flunssaisessa asiayhteydessä muistuu mieleen eräs kohta Jouni Kemppaisen ansiokkaasta artikkelista ”Legenda nimeltä Andy McCoy”, joka julkaistiin Hesarissa 17. syyskuuta 1995 – eli karvan vajaat 30 vuotta sitten.

”Andy ei kadu mitään.

– En edes heroiinivuosii, vaikka ne oli vaikeita vuosii. Ei kaman takia vaan siks, että se on niin vitun laitonta. Mutta huumeet avaa luovan kanavan. Sit sä käytät ja käytät ja huomaat yks aamu, että oot riippuvainen.”

Niinpä Andykin aikanaan heräsi eräänä aamuna valtavan flunssaisena. Hänen ystävänsä naureskeli: nyt sä oot koukussa.

– Mä sanoin, että painu vittuun. Musta ei tuu narkkaria ikinä. Sit mä otin pienen viivan ja olo parani heti. Mä kelasin wau. Heroiini parantaa flunssankin. Niin naiivi mä olin.”

EI IHMISEN ELÄMÄÄ

Ilta-Sanomille McCoy kertoi puolestaan elokuussa 2019, ettei aio enää koskaan tehdä pitkiä kiertueita.

”– En lähde enää ikinä isolle rundille vetää satoja keikkoja vuodessa, unohtakaa. Mä en rääkkää itteeni sillä, koska se johtaa vaa kahteen juttuun: kuolemaan tai kovan kaman vetoon. Se on totuus, koska se elämä rundilla ei oo ihmisen elämää.

– Elämäs on paljo tärkeempiäkin juttuja kun rundaaminen. Mä haluun keskittyä niihin.”

Muistutetaan: kesälle 2025 Mirellalla on tosiaan buukattuna jo ainakin 44 festivaalikeikkaa ympäri Suomen. Jäädään odottamaan, miten monta niistä nyt lopulta perutaan.

Voiko olla, että Mirellan keikkamyyjänä toimivalle Team-ohjelmatoimistolle on iskenyt vauhtisokeus? Eihän se tavatonta olisi: niittihän sen toimitusjohtaja Hans Koivu jo takavuosina kyseenalaista mainetta Tampereen suunnalla vaatimalla aiemmassa yrityksessään työharjoittelijoitaan repimään kilpailijoiden julisteita alas samalla kuin nämä olivat kiinnittämässä Koivun edustaman yrityksen mainoksia.

Viikonlopun peruutukset Mirella on jo ehtinyt heittää huumoriksi julkaisemalla somessa videon, missä janojuomilla virkistäytynyt jääkiekkolegenda Timo Jutila kommentoi vuoden 2011 MM-kultaa Suomen maajoukkueen johtajana.

– Ei semmosia pidä miettiä. Tehdään töitä ja mennään eteenpäin. Mä oon ylpee jätkistä, Jutila toteaa videossa.

THE SHOW MUST GO ON

Tällä viikolla Mirellalla on kokonaista kuusi keikkaa, joista ensimmäisen piti tapahtua jo tänään maanantaina 7. heinäkuuta Aitoon Kirkastusjuhlilla. Eilen sunnuntai-iltana tuli tieto, että ainakin tämä keikka on peruttu. Seuraavan esiintymisen pitäisi olla keskiviikkona 9. heinäkuuta Jyväskylässä, mistä Mirellan keikkabussin määrä jatkaa Ouluun, Hailuotoon, Suonenjoelle ja takaisin Jykylään.

Vielä pitäisi jaksaa tahkota reilut 20 vetoa.

Pakko takoa nyt kun rauta on kuumaa, the show must go on.

Tämän tien yhdenlainen lakipiste todistettiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 Englannin Birminghamissa, missä jätettiin haikeat ja tunteikkaat jäähyväiset 76-vuotiaalle Ozzy Osbournelle 40 000 paikallaolijan ja arviolta 4,6 miljoonan televisiokatsojan silmien edessä.

Ikonisen laulajatähden viime vuoden taistelut vakavien terveysongelmien kuten Parkinsonin taudin kanssa ovat olleet harvinaisen surullista seurattavaa.

Keikkatietopankki Setlist.fm tietää kertoa, että Ozzyn viimeinen konsertti Suomen kamaralla oli 6. kesäkuuta 2018 Hyvinkään Rockfestissä ja koko uran viimeinen täyspitkä esiintyminen miehen nykyisillä kotikulmilla Yhdysvaltojen Los Angelesissa uuden vuoden aattona 31. joulukuuta 2018.

Vain muutamaa viikkoa aiemmin mies oli ehtinyt viettää 70-vuotisjuhliaan.

Tämän jälkeen terveysongelmat, uudet keikka- ja kiertuebuukkaukset sekä keikka- ja kiertueperuutukset ovat seuranneet toinen toistaan.

Ennen lauantain jäähyväiskonserttia Ozzy on ehditty nähdä lyhyesti lavalla vain kahdesti: elokuussa 2022 Englannissa parin Black Sabbath -klassikon verran ja kuukautta myöhemmin Yhdysvalloissa parin soolobiisin ajan.

Tahtoa ja sinnikkyyttä ei solistilta ole tällä vuosikymmenellä kuitenkaan puuttunut: jos edellisellä vuosikymmenellä ilmestyi vain yksi studioalbumi Scream (2010), on kuluvalla vuosikymmenellä saatu niitä jo kaksin kappalein, Ordinary Man (2020) ja Patient Number 9 (2022).

Tätä nykyä kävelykykynsäkin jo menettänyt tähti saatiin viikonlopun superkonsertissa lopulta lavalle valtaistumessa lavan alta jonkinlaisella hissivirityksellä.

Oli sydäntäsärkevää katsoa jo 1970-luvulta asti hullun lailla lavalla sekoilleen megatähden olevan tätä nykyä kykenemätön nousemaan jaloilleen edes kertaalleen, vaikka tahtoa selvästikin oli.

Mutta kuten sanottu, the show must go on, koska bisnes sitä vaatii.

POLTTAA KESÄKATU KUUMA

Tästä vinkkelistä katsottuna Ozzyn jäähyväiskonsertissaan esittämien soolokappaleiden tekstit kappaleissa I Don’t Know, Suicide Solution ja Mama I’m Coming Home saivat täysin uuden merkityksen.

– Haluaisin sanoa ”never say never”, mutta viimeisen kuuden vuoden jälkeen… nyt on aika. Olen elänyt tien päällä yli 50 vuotta, ja olen tavallaan tottunut siihen, etten enää pakkaa laukkujani ja hyppää bussiin. En enää polta pilveä enkä elä mitään rocktähden elämää.

– Olen nykyään aika kotihiiri. En käy missään. En pyöri baareissa – en juo. Joten mitä helvettiä siellä ulkona edes on minua varten? Vihaan käydä ostoksilla vaimoni kanssa. Haluaisin puukottaa itseäni kaulaan jo puolen tunnin jälkeen. Nyt minun on aika viettää aikaa lastenlasteni kanssa. En halua kuolla hotellihuoneessa jossakin. Nyt keskityn vain seesteiseen perhe-elämään, totesi Osbourne brittiläisessä The Guardian -lehdessä viime kuussa.

Vain paria kuukautta aiemmin 1960-luvulla uransa aloittanut suomalainen laulaja, supertähti ja musiikkineuvos Danny (s. 1942) on lauleskellut hieman valikoidummalle yleisölle Espanjan Fuengirolan Kukko-ravintolassa baarijakkaralla istuen, miten polttaa kesäkatu kuuma.

Nyt on saanut tuntea kesäkadun poltot nahoissaan myös Mirella.

No, ainakin Mirellalla on edeltävien esimerkkien valossa vielä 50–60 vuotta aikaa pitää yleisöä lämpimänä ja koneistoa tyytyväisenä.

ORJUUTTAVA VOIMA

Moni haaveilee elämästä ammattimuusikkona: keikkailusta, faneista, omien kappaleiden tekemisestä ja vapaudesta toteuttaa itseään. Todellisuus musiikkialalla on kuitenkin monille kaikkea muuta kuin glamouria ja yhä useampi artisti kertoo rehellisesti, mitä elämä kulissien takana todella on.

1990-luvun alussa amerikkalaisesta Nirvana-yhtyeestä ja sen laulaja-kitaristi-lauluntekijä Kurt Cobainista tuli supertähti yhdessä yössä syyskuussa 1991 ilmestyneen Nirvanan toisen studioalbumin Nevermindin Smells Like Teen Spirit -kappaleen myötä.

Vajaat kolme vuotta myöhemmin tähteyttä vihannut ja heroiiniongelmasta kärsinyt Cobain oli jo ampunut itseltään aivonsa pihalle kotonaan Seattlessa, vain 27-vuotiaana.

Pyytämättä ja täytenä yllätyksenä ajauduin näiden mietteiden alla yhteisöpalvelu Redditiin kirjoitetun päivityksen äärelle, missä ketjun aloittaja paljastaa, miten musiikkiala tekee hänet onnettomaksi. Kommentteja ketjussa on tällä hetkellä 701 kappaletta.

Siinä monet kertovat ajautuneensa burnoutin partaalle.

Kun musiikki on paitsi intohimo myös elinkeino, siitä tulee helposti orjuuttava voima: jatkuva kiire, rahahuoli, paine julkaista uutta sisältöä, ylläpitää somea, suunnitella kiertueita ja huolehtia markkinoinnista syövät ajan ja mielenrauhan. Yksi keskustelijoista kiteytti tunteensa näin:

”Olen jatkuvasti stressaantunut, rahaton ja syyllistyn heti jos en ole tuottamassa jotakin. En tunne eläväni.”

KUN ALA VIE ELÄMÄNILON

Useat muut jakoivat saman kokemuksen: intohimo muuttuu pakkomielteeksi, jossa lepo, ilo ja luovuus jäävät taka-alalle. Vaikka moni onnistuu pääsemään musiikkialalla ”eteenpäin”, ei tämä välttämättä tuo taloudellista turvaa tai mielenrauhaa.

Eräs käyttäjä kertoo ex-kumppanistaan, joka saavutti näkyvyyttä indie-yhtyeessä ja sai kappaleensa tunnettuun tv-sarjaan, mutta elättää itsensä nykyään ajamalla Uberia.

”Vaikka pääset pinnalle, se ei tarkoita vakaata elantoa. Monet elävät edelleen vanhempiensa luona, tekevät osa-aikatöitä tai sinnittelevät keikkapalkkioilla.”

Toinen muistutti, että musiikki on työ, josta joudut ensin maksamaan päästäksesi tekemään sitä, josta sitten maksat lisää säilyttääksesi sen.

Siksi monet kommentoijat kertovatkin jättäneensä bänditouhut taakseen ja siirtyneensä muihin töihin, kuten soitinkorjaajiksi tai opettajiksi ilman, että musiikki itsessään olisi jäänyt kokonaan pois. Eräs kirjoittaja totesikin osuvasti:

”Kukaan ei halua päivätyötä ennen kuin huomaa, että ammattimuusikon työ on juuri sitä. Paitsi että työaika on yöllä, kun muut juhlivat.”

Musiikin tekeminen voi olla hyvin ainutlaatuista ja tyydyttävää silloin, kun sitä tehdään oikeista syistä – eikä rahan, näkyvyyden tai algoritmien vuoksi. Yhteisö, luovuus ja vapaus säilyvät, kun ne irrotetaan pakosta.

Unelmasta ei tarvitse luopua, mutta sen voi muovata muotoon, joka tukee elämää eikä tuhoa sitä.

”Ero harmonisen ja pakonomaisen intohimon välillä on ratkaiseva. Jos intohimo musaan vie sinulta elämänilon, sen ei tarvitse enää olla elantosi.”

VAIHTOEHTOJA ON AINA

Monet muusikot työskentelevät opettajina, sairaaloissa, kouluissa tai tekevät mielekkäitä hanttihommia. Tällöin musisointi voi tuoda enemmän iloa, kun elanto ei ole enää pelkästään musiikista ja musiikissa kiinni.

Kyse ei ole unelmista luopumisesta vaan niiden uudelleenmäärittelystä. Musiikkialalta voi löytää mielekästä tekemistä esimerkiksi tapahtumatuotannoista, kirjoittamisesta tai tuottamisesta. Vaihtoehtoja on.

”Unelmasi voi muuttua. Ehkä sinulle sopii enemmän musiikkileirien ohjaaminen kuin kiertäminen. Ehkä pidät enemmän studiotyöstä kuin live-esiintymisistä.”

Tänä päivänä musiikkiala on suoratoistopalveluiden aikana vaikeampi kuin koskaan erityisesti ruohonjuuritason tekijöille. Tie menestykseen on usein pitkä, uuvuttava ja epävarma eikä edes ”läpimurto” takaa toimeentuloa. Monet ovatkin löytäneet rauhan ja luovuuden vasta, kun ovat luopuneet urahaaveista ja antaneet musiikin olla harrastus, ei orjuuttava ammatti.

Toki voi myös jatkaa omaa matkaa vuosikymmenten ajan parrasvalojen loisteessa ja erilaisten managerien, levy-yhtiön edustajien, keikkamyyjien ja muiden sidosryhmäläisten hymyjen saattelemana – tai huokausten, kun ei artistina enää suostukaan toimimaan niin kuin nämä hymynaamat toivovat tai ehdottavat, eli pyytävät ja vaativat.

Silloin voi löytää eräänä päivänä itsensäkin narun jatkeena, riippuvaisena erilaisesta nautintoaineista tai sitten jo terveytensä menettäneenä nousemassa vielä kerran estradille, jotta vampyyrimainen koneisto saa puristettua artistista vielä muutaman roposen pohjattoman kitaansa – ennen kuin iskee terävät hampaansa taas seuraavaan tulokkaaseen.

Siksi kannattaa pitää mielessä, että aina voi vaihtaa suuntaa jos tuntuu pahalta – vaikka koneisto tekee kaikkensa uskotellakseen lypsylehmälleen muuta.

Aivan kuten Joel Hokka teki hypätessään ulos Blind Channelista vasta pari kuukautta sitten.

Voi pojat ja tytöt kun tietäisitte sen ajan, kun legendaarisen Epe Heleniuksen Poko Rekordsinsa kylkeen perustaman Epe’s-levykauppaketjun postimyynnistä sai tilattua muutamalla markalla levyjä, joista tänä päivänä maksetaan parhaimmillaan satoja euroja. Yksi näistä bändeistä on brittiläinen Onslaught, jonka 1986 ilmestyneen The Force -lp:n tilasin Epesistä aikoinaan itsekin, 18 markalla. Oi niitä aikoja!

Nykyään tuostakin lp:stä saa Discogsin mukaan pulittaa tilanteesta riippuen 25–50 euroa.

Onslaught syntyi Bristolissa vuonna 1982, kun kitaristi Nige Rockett ja rumpali Steve Grice päättivät luoda brutaalia ja ultra-aggressiivista soundia, joka tulisi määrittelemään koko Britannian thrash metal -skenen. Ryhmän tie levyttävänä artistina käynnistyi 1985 kulttimaineeseen nousseella Power From Hell -debyytillä, joka sekoitti saatanallisia teemoja raa’an thrash metalin kanssa.

Tätä seurasi vuonna 1986 julkaistu The Force, jota yleisesti pidetään klassikkona ja bändin parhaana levynä. Kolmas albumi In Search of Sanity (1989) merkitsi suurta muutosta, kun Steve Grimmett (Grim Reaper) korvasi Sy Keelerin laulajana ja bändin soundi siirtyi power metallisempaan suuntaan. Vaikka albumi saavutti kaupallista menestystä kotimaassaan, useimmat fanit kokivat muutoksen pettymyksenä.

Origins of Aggressionilla Onslaught juhlistaa uraansa ja debyyttialbuminsta 40-vuotisjuhlavuotta läpileikkauksella oman alkupään tuotantonsa helmistä sekä bändin vaikuttajista. Ilo on kuitenkin huomata, että kahdelle levylle jaettu 22 biisin setti nousee bändin diskografiassa aivan sinne kirkkaimpaan kärkeen, vaikka Power From Hell on edelleen yhtä korni ralli kuin aiemminkin.

En ollut aiemmin tietoinen, miten paljon Onslaught on alkutaipaleellaan lainannut (lue: varastanut) ideoita Dischargelta. Eihän se väärin ole. Se taas on hieman hassua, että Iso-Britannian paras metallilehti Metal Forces kehui Onslaughtin debyyttialbumia aikoinaan niin paljon, että yhtye teki The Forcelle oikein samannimisen laulun.

Kokoelman The Force -versioinnit sekä alkuaikojen demorallit ovatkin ylivoimaisesti ykköslevyn parasta antia.

Paketin kakkoslevy on omistettu yhtyeen vaikutteille, jotka painottuvat pitkälti 1980-luvun brittipunkkiin. G.B.H.:t, Discharget, The Exploitedit, UK Subsit ja Sex Pistolsit lähtevätkin mallikkaasti, kun taas Dead Kennedysin Holiday In Cambodia ja Black Sabbathin War Pigs olisivat totta puhuen saaneet jäädä tekemättä, sillä niissä Onslaught puristaa mailaa liikaa.

Silti on turvallista todeta, että Onslaught on vuonna 2025 kovempi kuin koskaan, mistä on pitkälti kiittäminen bändin nykyistä rumpalia James Perryä, uutta solistia Dave Garnettia sekä yhtyettä kaikki nämä vuodet luotsannutta kitaristi Nige Rockettia, jotka levyn tuottaja Jacob Hansen on saanut kuulostamaan eläimellisen kovalta. Harmi vain, että kuulokkeilla kuunnellessa tietyt orgaanisempaa tuotantoa kaivanneet rumpuosuudet olisivat kaivanneet muunlaista lähestymistapaa kuin geneerisen tasalaatuisia rumpusampleja.

Parhaimmillaan Origins of Aggression tarjoilee kuitenkin tämän vuoden parasta thrashia.

92 / 100

ONSLAUGHT
Origins Of Aggression
Reigning Phoenix Music

Joskus 1990-luvulla Ruotsista tulivat maailman kovimmat bändit: Entombed, God Macabre, Dismember, Disfear, Grave, Carnage, At The Gates, Grotesque, Dissection, Shining ja mitä muita näitä nyt on.

Vaikka osa edellä mainituista operoi edelleen, on maan metallitarjonta kärsinyt melkoisen inflaation 2000-luvulle tultaessa, kun jokaisen edellä listaamani uransa lopettaneen tai himmanneen aktin tilalle on tullut Sabaton, Ghost, Amaranthe tai joku vastaava kunnon metallin häpäisijä.

Kun näin Ghostin uransa alkuvaiheessa Tanskan Roskilde-festareilla kesällä 2011, kuittasin bändin tissiposkisena Mercyful Fate -pastissina, jossa jollotti köyhän miehen King Diamond.

Mutta aivan kuten tämä maa ja maailma on menossa täysin perseelleen, niin kaiken maailman losoperseet ja tissiposket ottivat tämän mystisen ruotsalaisryhmän omakseen täysin palkein, koska se nyt oli niin jännittävää, omaperäistä ja pelottavaa.

Todellisuudessahan Ghost ei ole mitään muuta kuin jotain Abba-otteella vedettyä pseudoheviä niille, jotka vihaavat ja pelkäävät kunnon metallia. Niille, jotka järkyttyvät Niklas Kvarforthin Shiningista ja haluavat lähettää miehen mielisairaalaan.

Onneksi kaiken tissiposkipaskan vastapainoksi hurrit ovat myöhemmin tällä kirottuna vuosituhantena iskemään takaisin muutamaan otteeseen Tribulationin ja The Baboon Show’n kaltaisilla akteilla.

Unohtamatta tietenkin In Solituden vuonna 2013 ilmestynyttä mestariteosta Sister, joka pesi lattiaa Ghostin kaltaisilla höpönlöpöillä. Niin kova oli tuon turhan aliarvostetun ruotsalaisviisikon kolmosalbumi, että bändi päätti panna sen jälkeen pillit pussiin, koska ei ilmeisesti omasta mielestään kyennyt enää parempaan. Siinä teille integriteettiä.

In Solituden jätettyä pelikentät 2015, löysi yhtyeen kitaristi ja säveltäjä Henrik Palm – kavereiden kesken Henke – pian itsensä Ghostista, ensin basson varresta ja sittemmin rytmikitaristina yhtenä lukemattomista Nameless Ghoulseista.

Tissiposket voittivat.

Palmin syrjähyppy ei onneksi kestänyt kauaa, vaan hahmo oli ottanut hatkat kummitus-Abban riveistä vuotta myöhemmin 2016. Kun todistin Henken ja kumppaneiden esikoisalbumin Many Daysin julkaisukeikkaa Tukholmassa Voivodin lämppärinä lokakuussa 2017, oli Henken musiikilliset lahjat kuultavissa luonnollisesti sielläkin – mutta myös se, että homma oli vielä nupullaan ja vaiheessa.

Nyt tuo kaikki potentiaali on puhjennut vihdoin täyteen kukkaansa juuri ilmestyneellä kolmosalbumilla Nerd Icon.

Jostain syystä Henken 2020 ilmestynyt kakkosalbumi Poverty Metal jäi itseltäni väliin, mutta tänään ei eilistä murehdita, kuten Lauri Tähkä ei ehkä kuitenkaan tokaissut, kun heräsi yhtenä krapula-aamuna litimärkänä hotellihuoneensa sängystä ihmetellen, mitä hittoa eilen oikein tapahtuikaan.

No, ehkä jotain sellaista, mitä myöhemmin ruodittiin myös iltapäivälehdissä. Niinhän Henkenkin asioita puitiin 2018, kun kunnon metallijätkät haastoivat tissiposket oikeuteen heiltä vedätetyistä keikkapalkkioista.

Tissiposket voittivat taas.

Ei siis ihme, ettei Henken uuden albumin lehdistötiedotteessa haluta hirveästi menneitä muistella.

”Nerd Icon” is Henrik Palm’s third album. He has played in many bands. Some you might have heard of and some you probably never heard of. He doesn’t give a fuck really. The present is much more important than dwelling in past victories and/or missteps. 

Halusi levy-yhtiö tai artisti sitä eli ei, niin menneisyydestä löytyvät usein ne syyt, miksi nykyisyyteen on päädytty. Esimerkiksi se, miksi Nerd Icon kuulostaa toisinaan Voivodilta ja In Solitudelta sekä siltä, että mikäli Black Sabbath olisi tehnyt näitä sävelmiä Sabotagen jälkeen eikä jotain Technical Ecstasyn kaltaista hölynpölyä, olisi Sabbathilla nyt seitsemän klassikkoalbumia Ozzyn kanssa kuuden sijaan.

Niin tai näin, on Nerd Icon sitä kaikkein parasta Ghostia kaikille meille kunnon metallin diggareille, jotka vihaamme Ghostia. Eikä siitä ole pelkoa, että Ghostia fanittavat tissiposket tykästyisivät tähän levyyn, koska tämä ei ole tarpeeksi mitätöntä, siloiteltua ja löysää yhdentekevyyttä heille.

Toisin sanoen me, jotka vielä tajuamme vielä jostain jotain tässä henkisten eunukkien helvetissä tiedämme sen jo ensikuuntelun perusteella, että vanhaa heviä, hippiprogea ja post punkia yhdistelevä Nerd Icon on jo nyt moderni raskaamman rockin klassikko.

Olen saanut kostoni.

98 / 100

HENRIK PALM
Nerd Icon
(Svart)