Let’s get the facts straight from the off: I first had my eyes on Iron Maiden in the flesh at Helsinki’s Ice Hall on 12th November 1986 during the Somewhere On Tour jaunt, at the tender age of 13. Since then, I’ve caught the lads another ten times or so in various states – from a half-empty Kulttuuritalo gig with Blaze Bayley through Bruce Dickinson’s glory days to a completely sold-out Helsinki Olympic Stadium.

Experience has taught me that whatever set list they’re flogging on any given tour is scripted and set in stone from start to finish – don’t expect any major musical surprises once the opening night’s in the can. In the internet age, that’s even more pronounced, with the biggest acts’ opening night setlists usually doing the rounds before the last punters have even left the venue.

The tour’s biggest talking point has to be new sticksman Simon Dawson’s baptism of fire as Maiden’s drummer, following Nicko McBrain’s retirement in December 2024 after 42 years behind the kit. And fair play to the bloke – he handles his brief well enough, though that hardly comes as a shock. Steve Harris isn’t likely to let any sloppy muppet loose behind Maiden’s drum riser, is he?

Dawson’s been hammering away for Harris’s British Lion project for over a decade now, so the gaffer’s had plenty of time to suss out the lad’s character and capabilities. Makes you wonder if Harris – being the massive West Ham fanatic and football obsessive that he is – has been running British Lion as a proper youth academy, keeping one eye on the future for when changes need making in Maiden’s ranks for purely practical reasons.

Perhaps.

So the opening night’s main points of interest were how Dawson would sound in Maiden’s ranks and what songs the band would wheel out. Dickinson had already compared Dawson’s playing to Clive Burr (1956-2013), who battered the skins on Maiden’s first three albums, so this particular veteran had already received some seal of approval. Based on the opening gig, the man’s handling his brief pretty admirably and will doubtless get even smoother once he racks up more miles and heat in Maiden’s engine room.

The setlist is another matter entirely.

Fair enough, the opening promises great things when they dig out rarities that haven’t been heard for decades: Murders in the Rue Morgue (last played 2005), Wrathchild (2017), Killers (1999) and Phantom of the Opera (2014). After that it’s back to basics yet again.

Those rarities that initially promised something truly special get shoved to the back burner, and the programme slides back into the same safe, well-worn formula Maiden’s been peddling for years. When you’re dealing with a 50th anniversary celebration tour, you’d expect the same sort of boldness throughout the set as we got during those first four songs.

Take Rime Of The Ancient Mariner and Seventh Son Of A Seventh Son in the same set – both cracking epics, granted, but Rime’s always going to win that battle.

Swap out Seventh Son for two shorter crowd-pleasers – say, Tailgunner (the cracking opener from No Prayer For The Dying, last heard in Japan in 1992) or Seventh Son’s gorgeous closer Only The Good Die Young, which has never been played live – and the crowd response would be considerably more ecstatic.

No Prayer might not rank among Maiden’s finest albums, but it deserved at least a bit of attention and love, especially considering it was recorded right proper in a barn on Harris’s property at his insistence. Instead, the album gets completely airbrushed from history.

Brutal.

After the initial burst of excitement we get yet another helping of the most familiar and safest Maiden anthems, meaning songs that challenge neither the audience nor the band themselves. But why bother tinkering with the setlist when you’ve already shifted over a million tickets? That seems to be Harris’s thinking, along with longtime manager Rod Smallwood.

And who knows – maybe they’re right? Don’t rock the boat unnecessarily or bite the hand that feeds, perhaps just the promise of big surprises is enough?

Sure, we heard surprises, but did we hear enough? That’s why this feels like such a missed opportunity. When you’ve got an audience as devoted as Maiden’s, and you’ve promised something special for the half-century mark, that’s precisely when you should be taking risks.

That’s what this boils down to.

While Maiden’s known as a hard-grafting outfit and metal’s bedrock, their approach remains strictly fish and chips – or if you please, bangers and mash. The band knows what works and sticks to it. Fair enough for those who like the familiar and safe, but then they should’ve advertised familiar and safe Maiden, not surprises – meaning songs Maiden has never played live in their entire career.

Prodigal Son. Invaders. Gangland. Quest For Fire. Sun And Steel. Flash Of The Blade. The Duellists. Deja-Vu. The Prophecy. Only The Good Die Young.

That’s what this is about too.

In its own way, the tour delivers what it promises: a celebration of the classic era on a grand stage, with tight performances and a highly spectacular show, giving the fans proper value for money. Simon Dawson’s also filling McBrain’s shoes with professional aplomb. Shoes that unfortunately didn’t fit quite right after the man’s stroke in January 2023.

But this tour, which promised big things, ultimately plays it safe. Safely and predictably. However, in the end I am left thinking that wouldn’t it be even more celebratory if if Maiden served up some real surprises a bit more often.

Like Metallica.

Iron Maiden will perform with their mascot Eddie on the ”Run For Your Lives” tour at Helsinki Olympic Stadium on Monday, June 16, 2025. The following review is based on the videos linked below. Check out the other tour dates here.

Faktat tiskiin: näin Iron Maidenin ensi kerran ikielävänä Helsingin Jäähallin lavalla 12. marraskuuta 1986 Somewhere On Tour -kiertueella, vain 13-vuotiaana. Tämän jälkeen niitä on tullut nähtyä kymmenkunta lisää erilaisissa olosuhteissa, aina vajaasta Kulttuuritalollisesta Blaze Bayleyn kanssa Bruce Dickinsonin loiston päiviin ja loppuunmyytyyn Helsingin Olympiastadioniin.

Kokemus on osoittanut, että se setti mikä kulloinkin soi milläkin kiertueella on hyvin pitkälle käsikirjoitettu ja kiveen hakattu alusta loppuun: mitään sen suurempia musiikillisia yllätyksiä ei ole luvassa sen jälkeen kun kiertueen ensimmäinen keikka on paketissa.

Nettiaikana tämä vielä korostuu, kun kiertueen avausillan veto on isoimpien artistien kohdalla useimmiten tiedossa kun areenan viimeiset asiakkaat astelevat uloskäynneistä ulos.

Kiertueen suurin kiinnostuksen kohde taitaa olla yhtyeen uuden kiertuerumpalin Simon Dawsonin tulikaste Maidenin rumpalina joulukuussa 2024 eläköityneen Nicko McBrainin 42 vuoden mittaisen palveluksen jälkeen. Ja hyvinhän herra leiviskänsä hoitaa, mutta se tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Eipä Maidenin pääpomo Steve Harris mitään kovin kehnoja kavereita yhtyeensä rumpukioskin taakse varmasti päästäisikään.

Dawsonhan on takonut tahtia Harrisin British Lion -projektissa jo toistakymmentä vuotta, joten siltä osin kaveri ja hänen mielenlaatunsa on varmasti tullut vuosien saatossa hyvinkin tutuksi.

Onko sitten niin, että myös suurena West Hamin kannattajana ja jalkapallofanaatikkona tunnettu Harris on kasannut British Lionin puhtaaksi kasvattiseuraksi näitä aikoja silmällä pitäen, jos ja kun Maidenin miehistössä alkaa tapahtua muutoksia puhtaasti käytännön syistä.

Ehkä.

Kiertueen avauskeikan suurimmat mielenkiinnon kohteet olivat siis se, miltä Dawson kuulostaa Maidenin riveissä ja mitä biisejä bändi vetää. Dickinsonhan oli jo ennakkoon ehtinyt verrata Dawsonin soittoa Maidenin kolmella ensimmäisellä levyllä soittaneeseen Clive Burriin (1956–2013), joten jonkinlaisen hyväksynnän tämäkin pitkän linjan työn sankari on jo saanut.

Avauskeikan perusteella herra hoitaa leiviskänsä jo varsin mallikkaasti ja varmasti jatkossa vielä sujuvammin, kunhan lämpöä ja kilsoja tulee Maidenin riveissä vielä lisää.

Settilistan kanssa onkin toinen juttu.

Toki alku lupaa paljon hyvää, kun ohjelmistoon kaivetaan harvinaisuuksia, joita ei ole kuultu vuosikymmeniin, kuten Murders in the Rue Morgue (edellisen kerran 2005), Killers (1999), Phantom of the Opera (2014) ja Rime Of The Ancient Mariner (2009).

Tämän jälkeen palataankin perusasioihin – taas kerran.

Ne harvinaisuudet, jotka alussa lupasivat jotain todella erityistä, jäävät taka-alalle ja ohjelmisto solahtaa takaisin samaan turvalliseen ja kuluneeseen kaavaan, jossa Maiden on pysytellyt jo vuosia. Kun kyseessä on 50-vuotisjuhlakiertue, olisi odottanut muunkin setin puitteissa yhtälaista rohkeutta kuin keikan neljän ensimmäisen biisin aikana.

Esimerkiksi Rime Of The Ancient Mariner ja Seventh Son Of A Seventh Son samassa paketissa: molemmat toki hienoja eepoksia, mutta näistä kahdesta Rime vetää väkisinkin pidemmän korren.

Vaihtamalla Seventh Sonin kahteen lyhyempään perusrykäisyyn, kuten vaikkapa Tailgunneriin – tuohon No Prayer For The Dying -albumin menevään avausraitaan, joka kuultiin edellisen kerran Japanissa 1992 – tai Seventh Sonin upeaan päätösraitaan Only The Good Die Young, jota ei ole toistaiseksi kuultu livenä vielä kertaakaan, olisivat äänenpainot huomattavasti ekstaattisemmat.

Eihän No Prayer ole millään muotoa Maidenin parhaita albumeita, mutta olisihan sekin ansainnut edes hieman huomiota ja rakkautta varsinkin, kun levy äänitettiin oikein vimpan päälle Harrisin toiveesta ladossa tämän maillaan. Sen sijaan levy pyyhitään tyystin aikakirjoista.

Tylyä.

Alun riehakkuuden jälkeen saadaan taas kerran niitä kaikista tutuimpia ja turvallisimpia Maiden-hymnejä, jotka eivät haasta kuulijaa eikä yhtyettä itseäänkään. Mutta mitäpä sitä turhia settiä liikaa muokkaamaan, jos jo yli miljoona lippua on myyty, tuntuu Harris ajattelevan yhtyeen pitkäaikaisen managerin Rod Smallwoodin kanssa.

Kukapa tietää, ehkä he ovat oikeassa?

Ei pidä keikuttaa venettä turhaan ja purra ruokkivaa kättä, ehkä ainoastaan lupaus suurista yllätyksistä riittää? Toki yllätyksiä kuultiin, mutta kuultiinko riittävästi? Kun bändillä on näin omistautunut yleisö kuten Maidenilla ja olet luvannut jotain erityistä puolen vuosisadan kunniaksi, niin juuri tällöin pitäisi uskaltaa ottaa riskejä.

Tästä on kysymys.

Vaikka Maiden tunnetaan raskaan työn raatajana ja metallin kivijalkana, pysyy se ilmaisussaan fish and chips eli suomalaisittain nakit ja muusi -linjalla. Bändi tietää mikä toimii – ja pysyy siinä. Ihan kiva niille, jotka pitävät tutusta ja turvallisesta, mutta silloin olisi pitänyt ennemmin mainostaa tuttua ja turvallista Maidenia, ei niinkään yllätyksiä – eli kappaleita, joita Maiden ei ole urallaan soittanut livenä vielä kertaakaan.

Prodigal Son. Invaders. Gangland. Quest For Fire. Sun And Steel. Flash Of The Blade. The Duellists. Deja-Vu. The Prophecy. Only The Good Die Young.

Tästäkin on kysymys.

Sinänsä kiertue toimittaa sen, mitä lupaa. Klassikkokauden juhlaa suurella näyttämöllä, tarkalla suorituksella ja erittäin näyttävällä show’lla, antaen siten fanien rahoille kunnolla vastinetta. Simon Dawsonkin paikkaa ammattimiehen ottein McBrainin jättämää aukkoa, jonka soitto ei valitettavasti enää kulkenut entiseen malliin miehen tammikuussa 2023 saamansa aivohalvauksen jälkeen.

Mutta kiertue, joka lupasi suuria, pelaa lopulta varman päälle. Turvallisesti ja ennalta-arvattavasti. Olisihan se silti kiva, jos Maidenkin tarjoilisi jotain todellisia yllätyksiä edes joskus.

Kuten Metallica.

Iron Maiden esiintyy Eddie-maskotteineen ”Run For Your Lives” -kiertueellaan Helsingin Olympiastadionilla maanantaina 16.6.2025. Oheinen arvostelu on tehty alta löytyvän videon pohjalta.

Teksti: Nalle Österman, 29.5.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti) & ChatGPT/Dall-E 3 (toteutus)