Venäjän, ja sotien synnystä ylipäätään. Katselin taas amerikkalaisia taisteluelokuvia…. Hakataan ja lyödään. Lähtökohtaisesti – siis oikeasti – ihminen putoaa kahteen eri ruuminosaan kohdistuvaan iskuun, toinen päähän, toinen maksaan.

Osaava tietää maksan.

Ruumiin jänteiden tai liikkuvien nivelten murjominen on toinen juttunsa, ja voivat pysäyttää, mutta periaate on yksinkertainen, eikä vie ilman tietoa välttämättä uhria kyvyttömyyteen. Kukaan ei menetä tajuntaansa päähän sijoittuvalla pienellä kopautuksella, vaikka niin aina esitetään. Lyönnin pitää olla kova, että tapahtuu ns. tyrmäysefekti, jolloin aivot joutuvat nollaustilaan.

Tyrmäyksen aiheuttaa aivojen nopea törmäys reunasta reunaan ja silloin saattaa tapahtua myös vaurioita. Aivot liikahtavat liian nopeasti. Seurauksena voi olla tajuttomuus. Kaikki tapelleet tietävät, että kyse on ennemminkin ”törmäyksestä”, jossa urokset ottavat yhteen. Ne johtavat harvoin todellisiin vaurioihin, vaikka verta vuodatettaisiinkin. Joskus tietysti tapahtuu vahinkoja.

Idea joka tapauksessa on, että koetellaan, otetaan mittaa. Kuka on ottanut myllyä?

Tähän perustuu myös sodat. Eli kun tietty raja on saavutettu, ollaan valmiita suurempiin menetyksiin, riippumatta siitä, vaikka yhdelle käy huonosti. Aletaan myllyttämään jengillä. Tässä on pääsääntöisesti taustalla jotkin muut tahot, kuin sotivat. Sotaa käyvät on ajettu yhteen, ja joku lyö vetoa. Joku panostaa, ja toivoo omansa voittavan.

Jutuissa aina käy niin, että joku voittaa, ja jonkun on vastattava.

Jos lähdetään sotimaan, pitää vastuu kantaa. Länsi on kuin se yllyttäjä. ”Ota myllyä! Me ollaan sun puolella. Me tuetaan sua. Ota tästä ase. Lyö! LYÖ niin että sattuu ja se kaatuu!” Jutun nimi vain on, että nyt lähdettiin ihan väärään liigaan. Meidän hevosta ei lyödä vain päähän. Sitä lyödään maksaan, sen nivelet murjotaan, sitä lyödään maassa, se alistetaan.

Ja mitä me teemme? Mussutamme, vaikka olisi pitänyt jo heti alussa tajuta, että tässä käy huonosti.

Länsi on se mimmijengi, joka luuli sijoituksensa kantavan tulosta. Mutta se onkin sama ikuinen Venäjän sontaan itsensä sotkeva hölmö, jonka olisi pitänyt pitää kätensä poissa. Huonosti käy, etenkin Ukrainalle. Se tyrmätään, se rikotaan, totaalisesti.

Ja mitä tää nössöjengi sitten sanoo? Ihan oikeasti nössöjengi. Ei mitään. Ei se lopulta uskalla sanoa mitään. Se on kusessa, kun sen hevonen on menetetty ja pitäisi itse astua tontille. Siinä vaiheessa asioista jo sovitaan, tai muuten tulee sormille.

Varsinainen pelleremmi. Hävettää. Mikään ei ole muuttunut historian saatossa.

Jos jotakuta ihmetyttää mun karkea kommentointi, niin voin sanoa, että tämä remmi on ollut Venäjän johdossa 1990-luvulta lähtien. Se ja sen toiminta on juuri näin karkeaa ja vielä pahempaakin.

Kukaan ei edes tiedä minkälainen määrä ihmisiä on tapettu ja poistettu viimeisten yli 30 vuoden aikana. Jos puhun jengivertauksin, niin juuri siitä on kyse, myös Ukrainan sodassa. Ukrainan remppa on vain aivan eri tasossa ja lähti uhmaamaan aivan väärää jengiä.

Kuka johtaa Venäjää, oligarkitko, saattaa joku kysyä. Kyllä se on Putin, hänen lähipiirinsä ja turvallisuuselimet. Mutta Putin on järjestelmän tuote. Jos hän kuolee, järjestelmästä nousee uusi mies valtaan.

JAURI VARVIKKO, 4.5.2024

(Kuva conolan Pixabaystä)

En tiedä onko viitekehys miten tahaton tai harkittu, mutta kun Civil Warin trailereina esitetään näytteet Mad Max -spin-off Furiosasta sekä Will Smithin ja Martin Lawrencen tulevasta Bad Boys: Ride Or Die -hulluttelusta alkaa katsojana pelätä, onko Civil War samaa maata?

On ja ei, valitettavasti.

Kevään yhdeksi elokuvatapauksi nimetty sijoittuu ilmeiseen lähitulevaisuuteen Yhdysvalloissa, missä Donald Trump -maneerinsa hyvin opiskellut ja sisäistänyt presidentti (Nick Offerman) valmistautuu pitämään puhetta sisällissodan keskellä kamppaileville kansalaisille ja sotilaille.

Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut aiemminkin futuristisia dystopioita työstänyt Alex Garland, jonka töihin kuuluvat muun muassa Ex Machina (2014) ja 28 päivää myöhemmin (2002).

Väkisinkin varsin väkevä ja puhutteleva lähtökohta siis.

Elokuvan tapahtumia kuvataan toimittajanestoreiden ja -valokuvaajien (Kirsten Dunst, Stephen McKinley Henderson) ja kisällien (Cailee Spaeny, Wagner Moura) silmin, missä lähtökohtana on päästä New Yorkista Washingtonin valkoiseen taloon haastattelemaan maan presidenttiä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Shokeeraavuuden varmistamiseksi lähikuvissa päästään mässäilemaan verellä, väkivallalla ja suolenpätkillä oikein viimeisen päälle.

Dramaattisen ja brutaalin esillepanon vastapainoksi Civil War on suurimmaksi osaksi verkkaisesti etenevä road movie, mikä vie ajatukset vuonna 2018 julkaistuun Green Bookiin, mistä Mahershala Ali nappasi Oscarin.

Toisin sanoen, kun Green Book vei katsojan keskelle etelävaltioiden rasismia 1960-luvulla, on Civil War katsaus yhteen potentiaaliseen skenaarioon mitä tapahtuu, kun kansalliskiihko, elintasokuilu ja näkemyserot ajavat kansalaiset ja maan hallituksen toisiaan vasten.

Vai ajaako? Elokuvan esillepanossa ei oikeastaan tuoda missään vaiheessa esille, mikä on ajanut maan moiseen kaaokseen. Onko se kuvitteellinen presidentti, joka itsevaltiaalla kolmannella kaudellaan vääntää ajatukset varoittavaan ajatukseen, mikä on yksi potentiaalinen skenaario, mikäli Trump tulee jälleen valituksi marraskuun 2024 presidentinvaaleissa Yhdysvalloissa.

Onko Civil War Alex Garlandin poliittinen kannanotto?

Kaiken mässäilyn vastapainoksi Civil War on turhankin säyseä ja tunneköyhä melodraama, missä on oikeastaan vain kolme keskeistä kohtausta. Niistä merkittävimmässä Jesse Plemons tekee eeppisen roolin sadistisena sotilaana.

Tällaisia roolisuorituksia olisi pitänyt saada elokuvaan lisää, mikäli Civil Warista puhuttaisiin vielä vuosienkin päästä yhtä haltioitunein äänenpainoin kuin esimerkiksi Francis Ford Coppolan ohjaamasta Ilmestyskirja: Nytistä (1979).

Kaiken ratin pyörittelyn, veren, suolenpätkien, pommien ja paukuttelun lomassa Plemonsin rooli on yllättävästi jopa elokuvan keskeisin. Sen rinnalla elokuvan pääosan esittäjien hahmot jäävät yllättävän valjuiksi, mikä latistaa kokonaisvaikutelmaa.

Eritoten tämä koskee kuluvan vuoden eeppisimmäksi kuvailtua loppukohtausta, mikä on kaikessa kliseisyydessään suorastaan antiklimaattinen. Paljon verta, tuhoa ja kuolemaa – entä sitten?

Verrattuna parhaillaan elokuvateattereissa pyörivään toiseen sotakuvaukseen – eli Sir Anthony Hopkinsin tähdittämään One Lifeen – on Alex Garlandilta unohtunut yksi draamaelokuvan keskeisimmistä elementeistä: tunne.

72 / 100

CIVIL WAR
Ensi-ilta: 19.04.2024
Ikäraja: 16
Pituus: 109 min.
IMDb

Anthony Hopkinsin rooli Altzheimerin muistisairautta potevasta vanhuksesta elokuvassa Isä (2020) oli niin mestarillinen, että hän pokkasi siitä lopulta Oscarin historian vanhimpana saajana – eikä Sir Nicholas ”Nicky” Wintonin rooli elokuvassa One Life (2023) jää tästä lainkaan jälkeen.

Tositapahtumiin perustuvassa One Lifessa koetaan toisen maailmansodan alkuhetkiä, kun Saksa päättää Hitlerin johdolla miehittää Tsekkoslovakian.

Kun Prahassa paikalla ollut Winton näkee, millaisissa olosuhteissa pienet lapset joutuvat kaiken keskellä elämään, päättää pankkiirina työskentelevä nuorukainen tehdä asioiden eteen jotain tukijoukkojensa kanssa, joista elokuvassa näkyvin rooli lienee hänen äidillään (Helena Bonham Carter).

Suora leikkaus nykyhetkeen eli tässä tapauksessa 1980-luvun loppupuolelle, missä Winton joutuu perkaamaan elämäänsä ja arkistojaan kokien, ettei hän ole elämässään saanut juuri mitään aikaiseksi.

Elokuvan edetessä selviää, miten vähän – tai paljon.

One Lifessa menneisyys ja nykyisyys käyvät vuoropuhelua, kun nuori Nicky Winton (Johnny Flynn) joutuu kokemaan ja elämään sodan kauhut, joita vanha Winton päätyy nostalgisesti muistelemaan arkistojaan tuhotessaan vaimonsa Greten (Lena Olin) toiveesta tai käskystä.

Kertomuksen avain on Nicky Wintonin leikekirja, joka vie hänet koko kansan tietoisuuteen 50 vuotta myöhemmin.

One Lifen vaikuttavuus ja tehokkuus syntyy James Hawesin ohjauksen eri aikakausien vuorovaikutuksesta, missä sodan kauhut ovat vaihtuneet menneisyyttään peilaavan vanhan herrasmiehen hillittyihin eläkepäiviin.

Kaiken keskiössä on kuitenkin Hopkinsin liikuttavan vahva mutta samalla myös herkkä ja hienotunteinen taidonnäyte kameran edessä, mikä pakottaa kaivamaan nenäliinat esiin ja kuivattamaan silmäkulmia viimeistään siinä vaiheessa, kun Nicky Winton saa ansaitsemansa tunnustuksen urotöistään, missä hän joukkojensa kanssa pelasti yli 600 lasta natsien kynsistä.

Kuningattaren aateloima Nicky Winton kuoli lopulta vuonna 2016, peräti 106-vuotiaana, mutta hänen rohkeutensa jää eloon vielä lukemattomille sukupolville Sir Anthony Hopkinsin vaikuttavan roolisuorituksen ansiosta.

95 / 100

ONE LIFE
Ensi-ilta: 22.3.2024
Ikäraja: 12
Pituus: 109 min.
IMDb

Mutta tuolloin näköradioon putkahti Eno-Elmeri, Riku ja Ransu. Ransun loi Eevaliisa Holma-Kinnunen – ajatelkaa, vuonna 1977!

Uskon, että kaiken sortin nerous vaati sekoboltsisuutta, luovaa hulluutta ja nykyajan kirosanaa, out-of-the-box-ajattelua. Sitä Holma-Kinnunen edusti raahatessaan näyttämölle Franciscus Assisilaisen mukaan Fransiscukseksi nimetyn Ransun.

”Kakki [sic] tietää”, sanoi Elastinen. (Tässä kontekstissa Rievun päätoimitus hyväksyy toimittajansa kirjoitusvirheen – toim. huom.)

Ja sitten se Lassie – mee himaas!

Pahkasiassa Lassie pelastaa partion lippukunnan, mutta ei tuo isännälle kaljaa ja päätyy turkisleijaksi.

Lassie-elokuvat edustavat pohjois-amerikkalaisia perhearvoja 1940-luvulta, joissa nyt vain sattuu olemaan mukana koira – eli ummehtunutta kädenlämpöistä konservatiivisuutta sekä pullantuoksuisia perhearvoja sota-ajoilta reaganismiin.

Se ilo ja kenties hyötykin näistä elokuvista kuitenkin oli, että koska ne pyörivät Suomen televisiossa taajaan, ehkä ne siten takoivat hieman koiranrakkautta syvällä suossa kahlaavien puusta pudonneiden suomalaisten päähän.