Kun keväällä 2024 avasin RIEPU.FI:n, jätin sivuilta keskusteluoption pois kylmästi siksi, etten ollut tarpeeksi valmis ja kiinnostunut tappelemaan mahdollisten kiusanhenkien kanssa.

RIEPU.FI -lehden puitteissa toimiva keskusteluportaali on kuitenkin ollut ajatuksissani aina, koska nykyiset sosiaalisen median alustat ovat monellakin tapaa niin mielivaltaisia.

Jotain on pahasti vialla, kun huijareiden ja identiteettivarkaiden annetaan mellastaa mielin määrin kun taas jokin vuosien takainen huumoripostaus voi taas aiheuttaa postauksen poiston ja kirjoituskiellon.

Siksi RIEPU.FI:llä on nykyään oma keskustelufoorumi, joka löytyy osoitteesta TURVA.RIEPU.FI.

Haparoiva matka kohti oikeaa alustaa

Foorumin luominen ei ollut suoraviivainen prosessi. Kokeiltuani useita eri vaihtoehtoja löysin lopulta ratkaisun, joka tuntui oikealta.

Aluksi yritin pystyttää perinteistä phpBB-tyyppistä foorumia – tuttu muun muassa Punk In Finlandista, Hommaforumilta ja Murha.Infosta – mutta koin sen tekniikan ja toteutuksen auttamattoman vanhanaikaiseksi tänä päivänä.

Seuraavaksi päädyin kokeilemaan Lemmy-nimistä keskustelualustaa – turha arvata miksi – mutta sen kanssa tuli olo, että tämä soveltuu vielä tässä vaiheessa ainoastaan nörteille.

Sori nörtit.

Lopulta törmäsin FLARUM-nimiseen alustaan. Edellisten kokeilujen ja pettymysten jälkeen en odottanut enää mitään, mutta tällä kertaa kokemus oli kuin Oasis-yhtyeen kuuleminen ensimmäistä kertaa – rakastuin heti.

Flarum tarjosi juuri sen freesimmän, raikkaamman ja mukavamman pohjavireen, jota olin etsinyt.

Turvariepu – valoa ja vertaistukea pimeyteen

Aluksi FORUM oli alustan luonnollinen etuliite, kunnes eräänä aamuna bussimatkalla se sitten iski: TURVA.RIEPU.FI.

Nimi kiteyttää täydellisesti sen, mitä alustalla ajattelin haluavan tarjota – aitoa, vilpitöntä ja älykästä keskustelua ajattelijoille, jotka hakevat syvyyttä ja substanssia pinnallisuuden ja säihkyn sijaan.

Aikoinaan yksi RIEPU.FI-verkkolehden kantavista ajatuksista oli, että se voisi toimia turvapaikkana, vertaistukialustana ja varaventtiilinä silloin, kun elämä tuntuu pelkästään potkivan päähän eikä missään näy valoa.

Jonkinlainen vaihtoehto silloinkin, kun hätä on suuri, auttaviin puhelimiin ei vastata ja päivystykset tarjoavat vain Burana-reseptejä ja kättä ulko-oven suuntaan.

Ymmärrystä ja turvaa niille, jotka joutuvat tämän kokemaan ensimmäisen kerran niiltä, jotka ovat moisesta koettelemuksesta ja kurimuksesta tältä erää selvinneet.

Yhä tutumpi kuvio yhä useammalle tässä entisessä hyvinvointivaltiossa.

Turvarievun rakenne ja sisältö

Pohdin, että Turvariepu voisi toimia RIEPU-verkkomedian keskusteluyhteisönä kriittisesti ajatteleville yksilöille.

Henkilöille, jotka näkevät yhteiskunnan todellisen tilan ja haluavat olla mukana visioimassa ja luomassa terveempiä ratkaisuja parempaan huomiseen.

Koska alusta on tuore, otan kaikenlaisia ehdotuksia, ideoita ja neuvoja ilolla vastaan alustan kehittämiseksi.

Tässä vaiheessa foorumissa on yhdeksän pääkategoriaa ja kolme alaosiota, mutta muitakin on jo työn alla, kuten esimerkiksi jonkinlainen avoin työpaikkaosio luovan työn tarvitsijoille sekä tekijöitä etsiville työnantajille.

Jotain muuta kuin sitä öyhötystä, jota sosiaalisen median algoritmit meille nykyisessä huomiotaloudessa tarjoilevat.

Tekninen toteutus helppokäyttöisyys edellä

Flarum-alustan ansiosta Turvariepu tarjoaa modernin ja käyttäjäystävällisen kokemuksen. Kirjautuminen onnistuu sähköpostin lisäksi myös Googlen ja LinkedInin kautta parilla klikkauksella, minkä pitäisi madaltaa kynnystä liittyä keskusteluun.

Turvariepu on suunniteltu responsiiviseksi ja siten toimii sujuvasti niin tietokoneella kuin mobiililaitteilla. Käyttöliittymä on selkeä ja intuitiivinen, mikä tekee keskusteluun osallistumisesta vaivatonta.

Onko Turvarievulle tarvetta?

Toki voidaan kysyä, onko Turvarievulle ylipäätään tarvetta ja tilausta? Verkko on jo tupaten täynnä keskustelualustoja, jotka ovat jo vuosien ja vuosikymmenten saatossa haalineet omat vakikäyttäjänsä – Facebookista nyt puhumattakaan.

Mikä erottaa Turvarievun muista? Miksi kenenkään pitäisi kirjautua Turvarievun käyttäjäksi? Kenelle tämä on edes suunnattu?

Totta puhuen en tiedä. Ehkei mitään.

Ehkä tämäkin on vain yksi epätoivoinen yritys monista yrittää huutaa omaa tuskaansa tähän nykyiseen yhteiskunnalliseen pimeyteen ja yrittää tarjota jonkinlainen inhimillisempi vaihtoehto.

Nykyisessä huomiotaloudessa moinen alusta näyttäytyy varmasti kärpäsen ininänä ja hiirulaisen vinkunana, kun vastassa on voimaa, vaurautta ja suuruutta uhkuvat globaalit some- ja mediajätit kasvottomine algoritmeineen.

Ei Turvarievulla ole resursseja ja mahdollisuuksia kilpailla näiden kanssa. Eikä liiemmin halua ja tahtoakaan.

Ehkä Turvarievun tarkoitus on tarjota jotakin päinvastaista eli ihmisen kokoinen alusta, jonka tarkoitus on tarjota lempeää inhimillisyyttä, ihmisyyttä, haavoittuvuutta, kodikkuutta ja rauhaa, jos ja kun verkon nykymeno joskus kyllästyttää.

Ainakin sellainen on nyt tehty, julkaistu ja olemassa osoitteessa https://turva.riepu.fi.

Tervetuloa mukaan keskustelemaan, jos siltä tuntuu.

Maarianhaminassa 14.9.2025,

Nalle Österman

Se, miten raskaita mielen häiriöt ja akuutit ahdistuskohtaukset ovat henkilölle itselleen on tietysti yksilöllistä. Kun kohtaus tai tila on ohi, saattaa se vierittää henkilön entistäkin syvempään masennukseen kun tajuaa, mitä kaikkea kohtauksen tiimellyksessä on tullut tehtyäkään.

Maailmanmaineeseen Helsingistä ponnistaneen HIM-yhtyeen entinen kosketinsoittaja Juska ”Zoltan Pluto” Salminen kirjoittaa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään tuoreessa elämäkerrassaan Valon varjoissa (Docendo), josta seuraavat kursivoidut lainaukset ovat peräisin.

”Masennus ei tunne matematiikan lainalaisuuksia. Parantumiselle ei ole kellokorttia. Synkistyin päivä päivältä enemmän. […] Masennuksessa puristava tunne on jatkuvaa. Ihmisten kohtaaminen on vaikeaa, ja puhuminen jännittää.”

Mistä nämä mielen häiriötilat oikein kumpuavat ja miten ne saa lakkaamaan on varmasti yksilöllistä. Mikäli ei ole itse näitä tiloja kokenut on varmasti vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta kuvitella ja ymmärtää sitä raastavaa tuskaa, mitä henkilö käy läpi akuuttivaiheessa.

Kun ahdistus ja masennus syö mielen ja hapen niin totaalisesti kaikelta muulta, ettei millekään muulle jää tilaa vaikka miten yrittäisi. Turha kuvitella, etteikö yrittäisi.

”Kun masennuksen ottaa vastaan selvin päin ja taistellen, se tulee päälle täydellä voimalla. Kaikki muuttuu massaksi. Kämppä muuttui poteroksi ja lopulta unohdin, miten ihmisille puhutaan, koska en jaksanut käydä missään.”

Kolikon kääntöpuoli voi olla yksilön taipuneen euforiseen maniaan, missä ei olla köyhiä eikä kipeitä.

”Diagnoosi oli ehditty jo tehdä: minulla oli todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Myös todellisuudentajun kanssa alkoi vaarallinen hippaleikki. Vaaralliseksi sen teki, että itse vaaran pelko katoaa. Seikkailin omassa elämässäni, tunsin olevani voittamaton ja halusin irti tasapaksusta elämästä. Olin osa elokuvaa, leffan sankari tai vihollinen, muut ihmiset olivat sivurooleissa. Niihin pystyin palkkaamaan väkeä, koska posketon rahankäyttö veti ihmisiä ympärilleni.”

Voi vain arvailla, miten raastavaa ja kuluttavaa tämä kaikki on sairastuneen läheisille, jotka voimattomina joutuvat seuraamaan vain vierestä, kun sairastunut rypee ylhäisessä yksinäisyydessä alakulon keskellä tai sitten painelee menemään ympäri kyliä kuin mikäkin maailman omistaja.

”Masennuksesta nousee aina voittaja. Siitä on helpompi puhua, koska voimat palaavat hiljalleen ja elämässä on taas värejä. Häpeä ei enää paina. Maniassa on taas aina nöyrryttävä, tajuttava, että hommat ovat lähteneet lapasesta. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä pidetään luovan ihmisen sairautena. Puhutaan, että taiteilijat luovat tuskasta ja tasapainoilevat hulluuden rajoilla.”

Koska nämä mielen ailahtelevuudet eivät näy päällepäin, ulkopuoliset saattavat joskus tulkita asian myös niin, että kohtaus olisi jotenkin jatkuvasti päällä. Ei siis ihme, jos ja kun ihmiset alkavat kaikota kuin varkain ja vaivihkaa sairastuneen ympäriltä, koska nämä eivät yksinkertaisesti ymmärrä, miksi joku saattaa käyttäytyä niin kuin käyttäytyy.

”Se on mennyttä miestä, toivoton tapaus”, saattaa joku ajatella.

Itse olen toisinaan ajatellut ja tehnyt vertauksen, että kyseessä on jonkinlainen kirous, jonka joku on langettanut sairastuneen ylle tämän kiusaksi ja riesaksi.

Tilannetta voisi verrata vaikkapa autoon, jonka kuljettajana istut, mutta joka ei kuitenkaan tottele ohjaustasi vaan ajattaa sinua vastaantulevien kaistalle ja kiellettyihin ajosuuntiin tolkuttomalla ylinopeudella tai aiheuttaa sinulle loputonta pelkoa ja ahdistusta, missä et voi tehdä muuta kuin kärsiä matkasta, loputtomiin.

Ellet lopulta päätä mennä taukopaikalle hakemaan tähän olotilaan helpotusta, mihin auto sinut mielihyvin ohjaa, sano vain minne.

1980-luvun klassikkosarjassa Ritari Ässä näyttelijä David Hasselhoffin paras ystävä ja apu on tämän tekoälyllä varustettu puhuva auto, KITT. Ajoittain sarjassa nähtiin myös KITT:n “pimeä puoli”, eli puhuvan auton ensimmäinen prototyyppi KARR, jolla oli ihan muut metkut mielessään.

Se onkin silloin menoa, kun pimeys ottaa yliotteen. Ja kun se ottaa, tapahtuu usein ikäviä asioita ennen pitkää, kuten ystävyyssuhteiden tai parisuhteiden päättymisiä – tai jotain vielä paljon pahempaa.

Pahinta on, ettei tällaiseen kohtaukseen näytä purevan mikään muu kuin aika. Kuten Juska Salminen itsekin toteaa, paranemisella ei ole kellokorttia – ei todellakaan.

Tämän kirouksen keskellä sairastunut yrittääkin lopulta keksiä vain toimivia keinoja, miten päästä kohtauksesta eroon sillä kertaa, ellei kyse ole maniasta, missä kaikki muut saattavat olla köyhiä ja kipeitä paitsi sairastunut itse – ainakin tämän itsensä mielestä.

”Maniassa ei ole mitään kaunista. Luulin armeijan jälkeen, että masennus on peto, joka vetää syövereihin. Olin väärässä. Masennuksen kanssa on äärimmäisen raskasta elää, koska elämä katoaa ja varjo laskeutuu ympärille. Mania on kuitenkin se, joka antaa pikkusormen ja lupaa kirkkaan valon. Tuota valoa ei voi paeta, eikä sisältä tulevalla liekillä ole varjoa.”

Omat masennus- ja ahdistuskohtaukset ovat usein niin riipiviä ja repiviä, että päädyn huutamaan pahaa oloani ympäristöni kiusaksi pakon edessä, jotta saisin edes hetken helpotuksen.

Toisille oma pahoinvointi voi heijastua niin rankkana, synkkänä ja itseä syyllistävänä, että akuutin kohtauksen kanssa painiva henkilö saattaa nähdä ainoana tienä ulos hengen riistämisen itseltään, koska ei halua olla enää taakkana ympäristölleen.

Kuten esimerkiksi palkittu mestarikirjailija Miki Liukkonen, joka ei saanut tarvitsemaansa apua hätänsä keskellä, koska helsinkiläisten mielenterveyspalvelujen mielestä Liukkosen tila ei antanut aihetta toimenpiteisiin.

Mielenterveyspalveluissa onkin havaittavissa tendenssi, että mikäli henkilön katsotaan olevan vaaraksi ympäristölleen, voidaan tämä napata pakkohoitoon. Mikäli henkilö on vaaraksi vain itselleen, saa henkilö usein jäädä vellomaan oman onnensa nojaan ilman apua.

”Aloin kokea jotain tuntematonta uhkaa. Ympärilläni olevien ihmisten ulkokuoret olivat normaaleja, mutta uskoin heidän sisällään olevan jotain muuta. Jotain, mitä en voi ymmärtää. Lopulta kiitorata aukesi eteeni. Olin kuluttanut miltei kaikki rahani. Vallan tunne oli niin kova, että uskoin pystyväni kaatamaan koko universaalin systeemin. Siinä vaiheessa kaikki stoppasi. Kun luulin vihdoin saavuttavani sen, mitä olin etsinyt, romahdin ja pakenin. Pelko muuttui pakokauhuksi.”

Tässä olisikin vielä paljon kehitettävää suomalaiselle terveydenhuollolle, että se oppisi tunnistamaan akuuttien kohtausten kanssa painivien yksilöiden henkisen tuskan ja voisi ottaa nämä valvottuun seurantaan johonkin riittävän lempeään ja rauhoittavaan ympäristöön kriittisimmän jakson yli, kunnes kohtaus alkaa hellittää.

Ainakin, mikäli elämme vielä sivistysvaltiossa.

Paljon on parjattu yhdysvaltalaista terveydenhuoltoa, mutta ainakin yhdysvaltalaisissa elämäkerroissa tuodaan usein esiin, miten sairastuneen ympärillä on tehty interventio eli väliintulo, kun sairastuneella on alkanut mennä liian lujaa tai tämä on vajonnut liian synkkiin vesiin.

Toki maan kulttuurista saa olla mitä mieltä tahansa, mutta tämä on kieltämättä toimintamalli, minkä soisi kehittyvän Suomessakin.

On kieltämättä ironistakin, että kaikista maailman ihmisistä tunnen itse häkellyttävää sukulaissieluisuutta Temptation Island Suomi -sarjasta tutun Mathilda Westerbergin kanssa, joka julkisuudessa on puhunut epävakaasta persoonallisuushäiriöstään purkaakseen siihen liittyvää stigmaa.

Tämä piirre on tehnyt hänen minäkuvastaan pirstaleisen ja ihmissuhteista “next level vuoristorataa”, kuten hän kertoo tammikuussa 2022 julkaistussa Ylen haastattelussa, mistä seuraavat kursivoidut lainaukset ovat peräisin:

”Psykiatrisella poliklinikalla hän sai kolmen kuukauden arviointijakson päätteeksi diagnoosin: epävakaa persoonallisuushäiriö. Elämä on muuttunut sen jälkeen. Yhtäkkiä salamarakastumisille, raivokohtauksille ja pohjattomalle ahdistukselle löytyi selitys – ja mikä parempaa, myös hoito.”

Valitettavasti kaikille ei tässä maassa ole käynyt yhtä onnekkaasti kuin Mathilda Westerbergille tai Juska Salmiselle, mistä olen itsekin elävä esimerkki.

Ylen artikkeli Westerbergistä on kuin peilikuva itsestäni ja tuntemuksistani.

”Jos minulla on hyvä mieli, muuta todellisuutta ei ole – ja päinvastoin. Elämä on vuoristorataa. Ei ole mitään takeita, mikä mielialani on, kun päivä päättyy.”

”Olen nautinnon perässä kulkeva ihminen, joka ei mieti seurauksia. Ihan sama miten hyvän tilin teen, loppukuusta rahat ovat loppu. Jos on raskaampi vaihe elämässä, haen lohtua alkoholista. Olen myös kova bilettämään.”

”Toivon, että itselläni olisi joku tarkoitus täällä. Haen jatkuvasti fiilistä, joka puuttuu.”

”Pettymysten ja muiden negatiivisten tunteiden käsitteleminen on ollut minulle tosi hankalaa. Nuorempana olin koko ajan vihainen. Kun suutun, huudan. Näen tilanteet vain omalta kannaltani, ja minua on vaikea saada rauhoittumaan. Iso osa raivareista kaduttaa myöhemmin.”

Mielenterveystalon sittemmin poistetussa diagnoosikuvauksessa kuvaillaan epävakaan persoonallisuushäiriön piirteitä puolestaan näin:

1. ”Käsitys omasta itsestä on ailahtelevainen – välillä henkilö kokee olevansa epäonnistunut, mitätön ja hävettävä ja välillä erinomainen ja pärjäävä.
2. Vaikeus toimia pitkäjänteisesti – elämän suunnitelmat saattavat muuttua nopeasti ja suunnitelmiin ja sovittuihin asioihin on vaikea sitoutua.
3. Tunteiden sääteleminen on vaikeaa. Varsinkin negatiivisia tunteita on vaikea hallita, ja se saattaa johtaa hallitsemattomiin raivonpuuskiin tai pohjattomaan alakuloon.
4. Mielialat vaihtelevat nopeasti joko itsestään tai tilanteiden mukaan.
5. Toistuva tai jatkuva sisäisen tyhjyyden tunne
6. Impulsiivisuus – hetken mielijohteesta tulee tehtyä asioita, jotka jälkikäteen harmittavat.
7. Itsetuhoinen käyttäytyminen – itsensä tahallinen vahingoittaminen tai sillä uhkaaminen
8. Musta-valkoajattelu ‒ on vaikea nähdä samassa ihmisessä tai asiassa samanaikaisesti sekä hyviä että huonoja puolia.
9. Ajoittainen todellisuuden tajun hämärtyminen – harhaluuloja tai epätodellisia kokemuksia saattaa esiintyä etenkin kriisitilanteissa.

Käytännössä nämä taipumukset johtavat usein siihen, että elämä tuntuu olevan jatkuvassa kaaoksessa ja sisältää erilaisia ihmissuhdeongelmia. Hoitokontaktissa esiintyy vaikeutta sitoutua pitkäjänteisiin suunnitelmiin sekä sietää rajoituksia ja sääntöjä.

Epävakaa persoonallisuushäiriö johtaa usein jonkinlaisiin sopeutumisen tai pärjäämisen vaikeuksiin, mutta ympäristössä, joka on persoonallisuushäiriöiselle sopiva, esiintyy oireita vähemmän tai ei ollenkaan.”

Jos et Suomessa saa toimivaa hoitoa koskaan, voi tällainen kohtalotovereiden vertaistuki olla kultaakin arvokkaampaa niin sairastuneelle kuin tämän läheisillekin.

Ainakin se voi tehdä tätä kompleksista vyyhteä näkyvämmäksi ja ymmärrettävämmäksi sekä saada parhaimmassa tapauksessa sairastuneenkin ymmärtämään pahimman hädän hetkellä, ettei tämä ole yksin.

Kaiken tämän jälkeen yksi asia on aivan varma: tarvitsemme parempia ja toimivampia mielenterveyspalveluja myös Suomeen. Ei saa olla niin, että omissa pään sisäisissä ongelmissaan painivia yksilöitä jätetään heitteille vain siksi, ettei heidän ahdinkonsa näy riittävästi päällepäin.

(Kuvituskuva Kanenori Pixabaystä)

Mikä laukaisee akuutin masennuskohtauksen? Sen kun tietäisi. Mikä taas vie sen pois? Sen kun tietäisi.

Nämä eivät ole helppoja tai yksinkertaisia asioita, eivät todellakaan. Ja niille, jotka eivät ole näitä tunteita tunteneet ja kokeneet, voi olla hyvin vaikeaa ja pelottavaakin kohdata näin ”epävakaita” ihmisiä.

On helpompi hoitaa sellaista ihmistä kuntoon, jolla on jokin päällepäin näkyvä vamma tai diagnosoitavissa oleva sairaus, jota voidaan hoitaa lääkkeillä. Vaan kun vika ei näy päällepäin, ollaan paljon vaikeammassa tilanteessa.

On ikävä kirjoittaa näin, mutta suomalaisen terveydenhuollon tuntien 50 vuoden kokemuksella kannattaa lähteä siitä oletuksesta, että tässä maassa et tule koskaan saamaan toimivaa hoitoa — ainakaan mielenterveyskysymyksissä.

Tämä on peruslähtökohta.

Nimittäin, mikäli lähdet hakemaan suomalaisesta terveydenhuollosta apua, joudut samalla allekirjoittamaan ja hyväksymään kirjoittamattoman lupauksen, että alistut samalla pahimmillaan sadistisen mielivallan alle ja suoranaisiin rikoksiin henkeä sekä terveyttä vastaan, kuten tämäkin Rievun lukijan elävä esimerkki osoittaa:

– Minulle he Kalasatamassa ehdottivat sähköshokkeja pitkään ja kun en suostunut, niin ilman suostumustani katkaisivat hoitosuhteen psykiatrisella poliklinikalla. Väittivät vielä, että syy oli se, kun en ollut hetkeen käynyt vastaanotolla, mikä oli täyttä valhetta, koska siinä vaiheessa en saanut kuin puhelinaikoja, vaikka pyysin päästä lääkärille. Samalla olivat lakanneet jatkamasta myös diazepam-reseptiä, mistä seurasi karmivat vieroitusoireet, kun olin ottanut niitä lähes päivittäin usean vuoden ajan.

Kun ymmärtää, sisäistää ja hyväksyy, ettei tule toimivaa hoitoa välttämättä koskaan saamaan, ollaan jo saatu perusta kuntoon eikä tuudittauduttu valheellisiin lupauksiin.

Joten kannattaa yrittää ymmärtää tämäkin ikävä tosiasia, että mikäli masennuksesta tai muista mielen ailahtelevaisuuksista kärsivä läheisesi turruttaa ja hukuttaa oloaan esimerkiksi alkoholiin tai muihin päihteisiin, saattaa hän tehdä sen siksi, ettei hän saa toimivampaa apua muualta.

Valitettava tosiasia on, että Suomessa mielenterveyshoito on retuperällä.

Mikäli onnistut saamaan lähetteen Kelan tukemaan psykoterapiaan, niin siitä alkaa oma ruljanssinsa, kun joudut alkaa etsimään sellaista psykoterapeuttia, jolla on tilaa kalenterissaan ja kenen kanssa synkkaa.

Kauhutarinoita prosessista löytää vaikka millä mitalla googlaamalla.

Kun kävin viime viikon keskiviikkona täällä Helsingissä lääkärin vastaanotolla tein sen suurimmaksi osaksi siksi, että läheiseni olivat esittäneet ja osoittaneet minusta huolta.

Aluksi kaikki näytti ja vaikuttikin hyvältä: lääkäri oli asiallinen ja kuunteli minua. Valitettavasti tässä kohtaa voi – kuten omalla kohdallani on käynyt – ilmaantua ensimmäinen pullonkaula, kun lääkäri passittaa sinut testeihin ja alkaa konsultoida muita kollegojaan.

Seuraavaksi alatkin lukea käyttämästäsi verkkopalvelusta, miten lääkäri on konsultoinut kolmansia osapuolia, jotka – sinua näkemättä – kirjoittavat vastaukseksi lääkärin tiedusteluihin esimerkiksi keskusteluavusta, että ”ei tässä vaiheessa aihetta toimenpiteisiin”.

Tai, kun olet käynyt laboratoriokokeissa, missä jotkut tulokset ovat poikkeavia, niin jälleen konsultoidaan kolmatta osapuolta, joka sinua näkemättä vastaa lääkärille, että ”ei tässä vaiheessa aihetta toimenpiteisiin, vaan varataan lisää aikoja lisäkokeille”.

Ajanpeluu ja palloittelu vaikuttaakin olevan yleisin hoitomuoto mielen sairauksissa suomalaisessa terveydenhuollossa.

Tämä on siis sitä mitä tarkoitan kun kirjoitan, miksi peruslähtökohta tässä maassa on, ettet tule koskaan saamaan toimivaa hoitoa. Se on valitettava totuus. Onko se aliresursointia, alidiagnosointia, virheiden pelkoa vai puhdasta ammattitaidottomuutta, mene ja tiedä.

Välillä medioissa on artikkeleita siitä, miten miehet hoitavat terveyttään huonommin kuin naiset.

Oman kokemukseni pohjalta kysyisin näiltä medioilta, onko koskaan tutkittu sitä, miksi mies – kuten vaikkapa minä – on mieluummin menemättä sinne lääkäriin?

Juurisyy on hyvin yksinkertainen: jos olet käynyt tarpeeksi monta kertaa lääkärissä saamatta toimivaa apua ja hoitoa, on kynnys lähteä sitä lääkäristä hakemaan ensi kerralla entistä korkeampi.

Ehkä tähän osaltaan vaikuttaa vielä suomalais-luterilainen kasvatusmalli, missä mies ei itke, mies ei näytä tunteitaan eikä mies ole heikko. Jolloin sinun on vain purtava hammasta ja kituutettava väkisin eteenpäin ollaksesi yhteiskuntakelpoinen ja pitääksesi kulissisi kunnossa.

Kuten jo Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -yhtyeen laulussa Nyt on mies todetaan, ”kyllä mies kivun kestää, mutta ei häpeää”. Mikäli saat vastaanottokäynnillä osaksesi vielä näsäviisastelua tai kylmän koleaa kohtelua, on kynnys hakeutua hoitoon vielä kovempi.

– Tähän mennessä maanisuudestani ja päihdeongelmastani on kertynyt varmaankin noin 30 000 euron edestä ylimäärästä menoerää, joka asiallisella hoidolla olisi voinut pysyä aisoissa, Rievun lukija jatkaa.

Siksi kannattaa lähteä oletuksesta, ettet tule lääkäristä koskaan saamaan toimivaa hoitoa. Nimittäin, jos sellaista jonkin ihmeen kaupalla onnistuisi jonakin kertaa saamaan, voi kokea iloisen yllätyksen.

Jos ja kun ihmisillä ei ole käsitystä siitä, miten nämä mielen ongelmat vaikuttavat ja toimivat, he saattavat jättää tällaisen ihmisen oman onnensa nojaan tai sitten antaa viisaita neuvoja, kuten ”rauhoitu”, jos henkilö – kuten vaikka minä – ilmaisee turhautumistaan ja angstejaan värikkäin sanankääntein vaikkapa sosiaalisessa mediassa.

Se on vain sitä, kun jälleen kerran olet yrittänyt hakea apua suomalaisen terveydenhuollon piiristä, mutta olet jälleen kerran joutunut luuppiin, missä hoitava lääkäri hakee konsultaatiota, konsultaatiota, odottelua, uudet kokeet, konsultaatiota, konsultaatiota, odottelua, ehkä uudet kokeet, konsultaatiota, konsultaatiota, jaaha jaaha, ehkä uudet kokeet, jaaha jaaha, jaa jaa, no, tuossa resepti Buranalle, asia on loppuun käsitelty, kas näin, seuraava potilas, lasku tulee sitten perässä postissa, kiitos hei.

Turhauttaako?

Minua ainakin turhauttaa.

Ja niin varmasti turhauttaa niitäkin vanhempia, ystäviä ja puolisoja, jotka toivoisivat näkevän rakkaansa terveenä, mutta sen sijaan saavat todistaa tämän vaipuvan vain entistä huonompaan jamaan järjestelmän pelatessa aikaa ja jauhaessa tätä yhä surkeampaan kuntoon.

Odota vain itsesi entistä sairaammaksi, se tuntuu olevan suomalaisen terveydenhuollon kirjoittamaton sääntö.

Ja kun tutkiskelet näitä dokumentaatioita verkkopalveluista itsestäsi, voit lukea niistä sellaisia riemastuttavia oivalluksia, kuten esimerkiksi sellaisen, että ”suosittelen elämäntapamuutosta”.

Huhhuh, kappas, hieno ehdotus vakavasti masentuneelle. Millä ihmeen voimavaroilla? Silloin saatat naputella hoitavalle lääkärillesi vaikkapa seuraavanlaisen viestin:

”Kysymys herra lääkärille: miten te kuvittelette, että minulla voisi olla mahdollisuuksia ja rahkeita jonkinlaiseen elämäntapamuutokseen, kun minulla ei ole voimavaroja nousta edes sängystä koko päivänä saati lähteä kodista ulos? Missä näin 50-vuotiaana jaksan odottaa vain kuolemaa.

Niin miten te ajattelitte saada elämäntapamuutoksen onnistumaan tällaisista lähtökohdista?

Elämäntapamuutos kohdallani voi onnistua niin, että kirjoittatte minulle lähetteen suljetulle osastolle tai johonkin hoitokotiin 6-24 kk, jonka jälkeen olen kenties onnstunut uudistamaan elämäntapani siellä.

Tavallisessa ulkomaailmassa elämäntapamuutos ei valitettavasti tule onnistumaan, sitähän on tässä kokeiltu 20-30 vuotta jo.

Jos kerran yksi lähtökohta olisi aloittaa se testosteronilääkitys, niin pyydän tai oikeastaan vaadin sen aloittamista heti, koska oloni ja jaksamiseni on täysin sietämätön enkä tiedä miten minä sen voisin yrittää selvemmin teille lääkäreille täällä Suomessa sanoa. Eli annatteko apua vai ette?

Vai onko nyt niin, että tässä taas pelataan vain aikaa, kuten kohdallani on tehty tässä kaupungissa sen 20-30 vuotta jo?

Auttakaa ja neuvokaa siis ihmeessä, miten tässä kaupungissa on oikein mahdollista saada apua, kun se ei ole tähänkään asti onnistunut?

Vai onko nyt vain tarkoitus edelleenkin jatkaa vain sitä aivan liian tutuksi minulle tässä kaupungissa tullutta kaavaa, että apua täällä hakevan kuuluu vain kärsiä, loputtomiin?”

Kun sitten saat vastauksen viestiisi käy ilmi, että hoitava lääkärisi on jälleen konsultoinut jotain kolmatta lääkäriä, jonka mielestä tilanne ei anna aihetta toimenpiteisiin.

Jos vielä ihmettelette, miksi yleinen pahoinvointi ihmisten keskuudessa näyttää lisääntyvän, niin yksi syy on juuri tässä.

Eli se, ettei ihminen saa Suomessa apua silloin kuin sitä todellakin tarvitsisi.

Vaikuttaa ja tuntuu siltä, että silloin tämä ”yhteiskunta” kääntää sinulle selkänsä sitä pahemmin, mitä enemmän alamaissa olet.

Mitä muutakaan tämä on kuin yhteiskunnallista ja instituutionallista koulukiusaamista? Hyvin ovat koululaitoksen mädät opit menneet perille Suomessa, ei voi muuta sanoa.

Puhe hyvinvointivaltiosta on vain kauniiseen kääröön kiedottu kakkakikkare. Älä siis ikinä oleta, että tulisit tässä maassa saamaan ikinä mitään apua.

Kunnes yhtäkkiä huomaat, että ahdistuskohtauksesi on yhtäkkiä kaikonnut – tältä erää. Mikäs tässä siis ollessa, seuraavaa odotellessa?

Kaipa tämäkin on oiva tapa siivota sairaita pois tilastoista ja järjestelmästä.

Vaan voisiko löytyä myös parempia ratkaisuja? Ja mitä ne siinä tapauksessa olisivat? Voisivatko ne löytyä esimerkiksi ystävällisyydestä, yhteisöllisyydestä ja siitä, ettei kaveria jätetä juuri pahimman hädän hetkellä?

Vai pitääkö tässä maassa aina mennä pahimman kautta saadakseen apua – ellei se jonakin päivänä ole jo liian myöhäistä?

(Kuvituskuva Mohamed Hassan Pixabaystä)

Onko Riepu Venäjä-myönteinen media? Tämä on kysymys, jollaista saatoin odottaa jossakin vaiheessa ryhtyessäni julkaisemaan asiantuntevia kirjoituksia kokeneelta lehtimieheltä ja kustantajalta, jolla on takanaan laajoja opintoja niin Moskovassa kuin Kiovassakin.

Onko Riepu siis Venäjä-myönteinen media? On varmasti, mikäli Venäjä-myönteisyydeksi tekee se, että julkaisee tekstejä konkarilta, jolla on pitkä ja vahva näkemys ja tuntemus itänaapuristamme – mikä näkyy ja kuuluu myös teksteissä.

Siksi Riepu niitä julkaiseekin – puhtaasti journalistisin perustein.

Samoin argumentein Riepu on tällöin myös Suomi-, Ruotsi-, Puola-, Yhdysvallat-, Iso-Britannia- ja pyhiinvaellusmyönteinen media muiden myönteisyyksien muassa, koska pyrimme kaivamaan ihmisten tarinoita, totuuksia, näkemyksiä ja kokemuksia hieman laajemmalta perspektiiviltä ilman kansallisia tai kansainvälisiä rajoja rajoitteenamme.

Siksi ”kohtaa ihminen” on yksi Riepu-lehden iskulauseista, koska se pakottaa katsomaan ihmistä ja näkemään ihmisen omana itsenään eikä jonakin demonisoituna olkiukkona tai -akkana, jolta on riistetty ihmisarvo tultuaan lokeroiduksi ja leimatuksi sopivaan viitekehykseen viholliskuvaksi.

Valitettavasti kaikille asia ei ole yhtä selkeä ja yksinkertainen, kuten seuraavasta lukijapalautteesta voi päätellä:

“Olen yllättynyt lukiessani mediastasi tekstiä, joka sopisi paremmin MV-sivustolle. Mikään kokoomus/persu -akselin teksti tai toiminta ei yllä asenteellisessa hirveydessään likimainkaan samalle tasolle.” (Kari Koskinen)

Sinänsä ihan pätevä argumentti, koska luonnollisesti kaikki Ukrainaa ja Ukrainan sotamenestystä kritisoiva uutisointi edustaa heti MV-tyyppistä journalismia – mistä seuraa tietenkin se, että kun YLE julkaisee amerikkalaista Forbesia siteeraavan vastaavan tyyppisen uutisen skribenttimme jälkeen vain seitsemän tuntia myöhemmin, edustanee Ylekin samaa MV-tyyppistä Venäjä-myönteistä linjaa.

Halleluja!

Tämä on tietysti jo hyvinkin tuttua juttua ja huttua nykyajan keskusteluilmapiiristä Suomessa, missä asioista on mahdotonta keskustella sivistyneesti, analyyttisesti, asiallisesti, älykkäästi, kunnioittavasti ja rakentavasti, kun oma mielipide on lukittu ja kiveen hakattu samanmielisten toimesta.

(Yy-kaa-koo-nee-vii-kuu-see-kasi-ysi-kymppi – NYFAT. Avaimet sulatettu, teettäjät tapettu!)

Tässä lienee se suurin syy, miksi en halua Rievulle omaa keskustelufoorumia, koska pahimmassa tapauksessa aikaa ei sivuston sijaan riittäisi enää muuhun kuin trollien häätämiseen ja loputtomien ylilyöntien moderoimiseen.

Sen sijaan haluan kurotella kohti päämäärää, missä Riepu olisi jonakin päivänä Suomen tärkein, kiinnostavin ja puhuttelevin kulttuurimedia, mistä lukijat voivat viedä aiheita, ajatuksia ja analyyseja omiin ryhmiinsä, missä ne kenties voivat jonakin päivänä toimia sillanrakennusmateriaalina poteroihin jumittuneiden katsantokantojen välillä.

Olenhan tilanteesta riippuen saanut itsekin kuulla joiltakin vasemmistolaisilta olevani fastisti ja natsisika, kun taas oikeistolaiset ovat leimanneet minut vihervasemmistolaiseksi suvakiksi.

Siksi ymmärrän Riepuun kohdistuvat Venäjä-syytöksetkin paremmin kuin hyvin, yrittäähän Riepu tuoda maan keskusteluilmapiiriin totuutta tavoitellessaan muutakin kuin yksiäänistä lammasmaisuutta.

Mielestäni maamme keskustelukulttuurissa on jotain aivan perustavanlaatuisesti vialla – ja on ollut jo pidemmän aikaa – jos ja kun voi tulla leimatuksi aivan liian heppoisin perustein ”musta tuntuu” -pohjalta milloin miksikin vain siksi, ettei suostu papukaijan lailla veisaamaan sopulikuorossa samaa virttä kulloisenkin oikean mielipiteen mukaisesti.

Aiheitahan meillä riittää, mistä mustavalkoisesti riidellä, närkästyä ja pöyristyä.

Suvakit. Natsit. Vihervasemmisto. Persut. Porvarit. Opiskelijat. Maalaiset. Kaupunkilaiset. HIFK. Jokerit. Tappara. Ilves. Stadi. Lande. COVID-19. Rokotevastaisuus. Valtamedia. Foliohattuilijat. Sukupuolivähemmistöt. Valkoiset heteromiehet. Feministit. Feminatsit. Sovinistit. Puunhalaajat. Rasistit. Muukalaiset. Paperittomat. Työttömät. Kommunistit. Ryssät. Desantit. Saatananpalvojat. Kiihkouskovaiset. Lestadiolaiset. Mustalaiset. Koulukiusaajat. Kouluampujat. Radikalistit. Juopot. Narkkarit. Sijoittajat. Keinottelijat. Varkaat. Tappajat. Parkkipirkot. Matkalippujen tarkastajat. Opettajat. Virkamiehet. Kelan virkailijat. Sukupuolineutraalit pronomiinit. Punaiset. Valkoiset.

Tätäkö todella halutaan? Verta ja suolenpätkiä? Loputonta suunsoittoa, riitelyä ja ihmisten mustavalkoista lokerointia hyviksiin ja pahiksiin sen mukaan, kun jonkun ajattelu ei puhtaasti myötäilekään valtavirtaa tai omaa mielipidettä.

Niihin, jotka ovat aitoja tosiuskovaisia ja niihin, joka ovat vääräuskoisia pakanoita?

Halleluja!

Haluammeko todellakin viedä tämän kaiken loogiseen päätepisteeseensä? Tällaista visiotahan brittiläinen elokuvaohjaaja Alex Garland vyöryttää parhaillaan valkokankaalle tuoreessa lähitulevaisuusdystopiassaan Civil War.

Totta puhuen häpeän sitä, mitä ihmiskunnasta on tullut. Häpeän sitä, mitä suomalaisuudesta on tullut. Häpeän sitä, miten karmivaan tilaan tämä maa on oikein ajettu.

Kammoan sitä, miten kamalassa jamassa koko maailma näyttää parhaillaan olevan.

Onko niin, että älykkääseen ja rakentavaan dialogiin pyrkivä keskustelu on todellakin mennyttä aikaa ja tarjolla on vain yksiäänistä hymistelyä samanmielisten tovereiden kanssa tai urheilukatsomoista tuttua mustavalkoista huutelua, missä eriävä mielipide tekee automaattisesti vihollisen?

Tätä varten me ilmeisesti tarvitsemme tekoälyä, koska meistä on tullut tällaisia lahopäitä.

Onko meillä tällöin Suomessa enää mielipiteenvapautta laisinkaan, jos meidät pyritään saattamaan ruotuun sosiaalisen median näkymättömien algoritmien, eriäviä mielipiteitä kyttäävien stasi-henkisten ilmiantajien ja/tai muiden mielipidevaikuttajien alle, ettemme vahingossakaan joutuisi maalitetuiksi tai ostrakisoiduiksi eli ulossuljetuksi yhteiskunnasta tai yhteisöstä – aivan kuten ääriuskonnollisissa liikkeissä?

Halleluja!

Kuka sen oikeasti päättää, kenen ura saa jatkua ja kenen tuhotaan, kun jonkun rokkarin tai punkkarin kännitoilailut ja vittumaisuudet päätetään nostaa ensin tikunnokkaan ja seuraavaksi romuttaa parempaa ja ylevämpää moraalia – ainakin omasta mielestä – noudattavan ryhmäpäätöksen kautta?

Tällainen toiminta vaikuttaa ja kuulostaa jotenkin kiihkouskovaiselta fundamentalismilta, missä kylänvanhimmat langettavat lopullisen tuomionsa riippumatta siitä, mitä näissä tilanteissa on oikeasti tapahtunut.

Nyt nämä uskonnollisten fundamentalistien dogmia noudattavat moralistit eivät omasta pyhyydestään sokaistuneina kykene näkemään tai suostu hyväksymään sitä raadollista totuutta, että viime kädessä kaiken takana on raha.

Aina.

Siksi sinäkin voit edelleen fanittaa kaikessa rauhassa ilman lynkatuksi tulemista esimerkiksi Led Zeppeliniä, Aerosmithiä ja Mötley Crüeta, katsella Miramaxin tuottamia tai Woody Allenin ja Roman Polanskin ohjaamia elokuvia sekä sekä ajella kauppaan Fordilla, Volkswagenilla tai Mercedes-Benzillä ostelemaan vaikkapa Dr. Oetkerin pizzoja.

Siksi jokaisen esimerkiksi punkstoossa riepotellun, ryvetetyn ja hiljennetyn artistin vastapainoksi uraansa voi jatkaa vastaavissa kohuissa ryvettynyt ja televisiostakin tuttu valtavirta-artisti, koska armon sekä anteeksiannon hekin ansaitsevat – sillä raha puhuu.

Vaan mikäli menisit nyt kirjoittelemaan moisia vaikkapa Suomen johtavimmalle punkfoorumille, saattaisit itsekin saada elinikäisen kirjoituskiellon ilman valitusoikeutta samalla kuin sinusta voitaisiin kehitellä ja levitellä mitä mielipuolisempia satuja ja valheita vain siksi, koska heillä nyt vain sattuu olemaan valta määrätä kuka saa menestyä ja kuka ei kyseisessä kuplassa sekä kenen mielipiteet ovat arvokkaampia,uskottavampia ja parempia kuin jonkun toisen.

Tästä syystä meille ja teille eivät tänään esiinny Kytänsoittajat, Kynnet ja Lapinpolthajat, mutta onneksi meillä on tarjota teille tilalle jotain todella paljon upeampaa – eli Roope Salminen & Koirat, Lauri Tähkä & Revohka sekä Sunrise Avenuestakin tuttu, meidän kaikkien rakastama Samu Haber!

Halleluja!

EDIT 2.5.2024 klo 21.20: Lisätty Facebook-lainaukseen pyynnöstä kirjoittajan nimi.

(Kuvituskuva Mote Oo Education Pixabaystä)

Silloin pitää kehua, kun aihetta on. Soittelin toissapäivänä akuutin masennuskohtauksen syövereissä paikalliseen terveyskeskukseen Helsingissä, missä yhteydenottooni palattiin takaisin kiitettävän nopeasti, alle viidessä minuutissa.

Eikä tässä vielä kaikki, vaan terveydenhoitaja otti asiani sen verran vakavasti, että sain akuuttiajan heti seuraavalle aamulle. Positiivista ja harvinaista herkkua itselleni synnyinkaupungissani, siispä rasti seinään.

Vaikka lääkärivastaanotolle oli varattu aikaa sellaiset 20 minuuttia, meni asioideni selvittelyyn lopulta aikaa tuplaten. Silti tummahipiäinen lääkäri ei missään vaiheessa hoputtanut eikä meillä oikeastaan ollut edes kielimuuriakaan, kun hän keskittyneesti kuunteli selvitystäni.

– Sinulla on aika paljon näitä asioita, kasvomaskiin verhoutunut keski-ikäinen lääkäri kuitenkin huokaisi jossakin vaiheessa.

Totesin hänelle, että niin, näin siinä lopulta käy, kun hoitoja, selvityksiä ja tutkimuksia ei saateta loppuun asti. Asiat kasaantuvat.

Tähän lääkärini ei sanonut enää mitään.

Mitään valittamista ei tästä vastaanottokäynnistä lopulta edes jäänyt, koska koin tulleeni kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi olkoonkin, että asiani jäivät myös hieman vaiheeseen, “koska niitä asioita on niin paljon”.

Niinhän niitä on. Vaan yritetään nyt tehdä niille jotakin.

KELA KIELSI REUMAN

Kokemukseni jälkeen olikin aika lailla masentavampaa lukea sosiaalisesta mediasta erään menestyneen karjalaisen rumpalikollegani hieman toisenlaisia kertomusta itärajan kupeesta.

Paikallisella reumapolilla mies sai nimittäin kuulla klassisen totuuden, miten Suomesta voi aina muuttaa pois, mikäli terveydenhoitojärjestelmämme ei miellytä.

Vaikeaahan siihen on tietty väittää vastaankaan.

Lyömäsoitintaiteilija tarjosi ymmärrystä myös hoitajalle, joka teki vain työtään. Ei hän varmaan pahaa tarkoittanut, kunhan yritti vain kertoa mihin yhteiset rahkeet asiakkaan hoitoon riittävät tätä nykyä Suomessa.

Somekeskustelu keräsi kuitenkin uusia kierroksia, kun linkitin Riepuun kirjoittamani esseen omista kokemuksistani suomalaisessa terveydenhuollossa taistelussani depressiota vastaan. Tähän eräs helsinkiläinen katurokkari totesi, että meininki on aina ollut raakaa miehisen ihanteen ja miehen mallin kanssa täällä.

Hänen äitinsä mielestä yhteiskunta pyrkii nyt siivoamaan sairaat, vanhukset ja heikommat pois järjestelmästä. Kenties ajatus hyvinvointivaltiosta onkin vain satu jostain menneisyydestä, kitaristi aprikoi.

– Hyvä ystäväni sai ajan psykiatrille joskus monen kuukauden odottamisen jälkeen ja “auttaja” oli dissannut häntä siinä itselääkityksestä. Hän teki valituksen. Hyvä, kun teki, mutta voimaton on ihminen noita instituutioita vastaan. Nykyään rahalla saa hyvää kohtelua ja neuvo tuntuukin olevan, että “mene yksityiselle”. Siihenhän kaikilla meillä sitten onkin varaa, mies jatkoi.

Tähän rumpali päätyi vertailemaan kokemuksiaan suomalaisen ja saksalaisen terveydenhuollon välillä, missä jälkimmäisessä rumpalin tilaa pidettiin niin vakavana, että hänet käskettiin antamaan verta kahden viikon välein seurantaa varten. Mikäli asia unohtui, lääkäri soitti perään.

– Täällä Suomessa reumapolilta soitetaan kahden vuoden (!) välein ja kutsutaan paikalle tarvittaessa. Kelan lääkäri kielsi monisatasivuinen sairaushistoriapinkkani käsissään koko nivelreumani olemassaolon, kun muutimme takaisin Suomeen. Olin kuulemma vain ”allapäin”. Systeemimme ei ole kuitenkaan huonompi, vaan erilainen, tiesi hoitaja. Ja onhan se.

TEHOTTOMIA LÄÄKKEITÄ

Totean kitaristille, että omien kokemusteni perusteella monet mielensä kanssa kamppailevat yksilöt joutuvat turvautumaan juuri itselääkintään eli esimerkiksi alkoholiin tai muihin päihteisiin, koska järjestelmä ei osaa tai halua auttaa.

Se, että joskus yrittää antaa suomalaiselle terveydenhuollolle vielä mahdollisuuden ja saa penseän vastaanoton ohjaa vain itselääkitykseen entistä pontevammin.

Tähän rumpalikollega toteaa, ettei mikään hänellekään tarjotuista lääkkeistä auta yhtä hyvin reumaoireisiin kuin lämmin ja kuiva ilmasto. Vaikka tästä vallitsee vahva yhteisymmärrys lääketieteen keskuudessa, kirjoitetaan yksilöille silti tehottomia lääkkeitä..

Vielä edellisellä vuosituhannella Kela tuki esimerkiksi psoriasiksen ja reuman hoitoja Välimeren maissa talvikuukausina, mutta nykyään moinen on vain ylellisyyttä, mihin hyvinvointivaltiolla ei enää ole mukamas varaa.

– Siitä huolimatta tämä minullekin paras ja vieläpä edullisin hoitokeino ei kuulu lainkaan tarjolla olevaan valikoimaan. Mieluummin syydetään vähissä olevat rahat tajuttoman hintaisiin lääkkeisiin, jotka eivät auta ja joihin minulla ei edes ole varaa.

Keskustelen aiheesta erään turkulaisen ystävättäreni kanssa, joka on myös kamppaillut takavuosina mielen ongelmien kanssa. Sittemmin hän on onneksi saanut toimivan avun kotikaupungissaan.

Hän kertoo kuulleensa eräältä Helsinkiin muuttaneelta ystävältään, miten pääkaupungissa meno on huomattavasti karumpaa kuin Turussa. Kun tämän kirjat siirtyivät Helsinkiin, pakotettiin hänet eläkkeeltä työkkärin listoille.

Vastaavia kokemuksia voin itsekin allekirjoittaa. Nimittäin, kun jouduin olosuhteiden pakosta siirtämään kirjani Turusta Helsinkiin syksyllä 2021, päätti helsinkiläinen lääkäri minua näkemättä lopettaa silloiset lääkitykseni tylysti seinään puhtaalla kansliapäätöksellä.

– Kalasatama on kunnon vittuilulaitos. Pahin kaikista heti Mikkelin soskun jälkeen 1990-luvulla, tiesi kolmaskin kohtalotoveri kertoa.

Sellainen on helsinkiläinen terveydenhuolto. Totuuden nimessä täytyy sanoa, ettei Tampereen touhu vaikuta yhtään paremmalta.

Eräällä keikkareissulla sairastuin lopulta itsekin keskuudessamme velloneeseen räkätautiin. Koska vajaan viikon päästä oli tiedossa keikkareissu Englantiin, päätin käydä silloisen kotikaupunkini Tampereen terveyskeskuslääkärillä hakemassa toimivat tropit, jotta olisin tervehtynyt ja iskussa tulevia keikkoja varten.

– Siinä reseptit Buranaan ja Panadoliin, ole hyvä, totesi kantasuomalainen lääkäri.

Se kolmen tunnin lento Helsingistä Lontooseen ja koko loppupäivä ovat olleet yksi elämäni kamalampia, karuimpia ja pisimpiä, kun en kyennyt koko päivänä hengittämään ja nielemään juuri ollenkaan.

Kun nukkumisestakaan ei tullut mitään, piti minun lopulta rientää yön pikkutunteina paikallisen majoituslaitoksen vastaanottoon kertomaan tilanteeni ja pyytämään heitä tilaamaan taksin päivystykseen.

Se kannatti.

Vartin odottelun jälkeen pääsin lopulta hoitajan pakeille, joka konsultoi asiaani lääkärin kanssa puhelimitse. Siitä varttia myöhemmin olinkin jo saanut akuutin pillerin, antibiootin ja nenäsuihkeen helpottamaan oireitani.

Kun kävelin vajaan kilometrin mittaisen matkan lähistöllä sijainneesta päivystyksestä takaisin majapaikkaani, huomasin kaikkien oireideni kaikonneen vartissa kuin taikaiskusta.

Sitä ennen oloni oli niin karmiva ja järkyttävä, että suomalaisen tereydenhuollon tarjoamat tropit tuntuivat lähinnä kiusanteolta sekä sadismilta.

Reumaoireista kärsivän rumpalin kaverin mielestä suomalaisessa terveydenhuollossa voitaisiin olla edes vittuilematta.

– Ehdin siinä vähän kiihtyä itsekin saatanan kipeine paikkoineni, joten pitää varmaan ottaa hoitsun kommenttia omaankin piikkiin. Mutta yllättävän karulta neuvo siinä kuunnellessa kyllä tuntui, rumpali toteaa.

Sopiikin kysyä, miksi suomalaisessa terveydenhuollossa ei haluta hyödyntää toimivia lääkkeitä tai muita hoitomuotoja, jos ja kun sellaisia on kerran tarjolla?

Millaisia kokemuksia sinulla on suomalaisesta terveydenhuollosta ja hyvinvointivaltiosta? Entä ulkomaisesta? Jos haluat antaa risuja tai ruusuja suomalaiselle hyvinvointivaltiolle, voit lähettää niitä sähköpostiosoitteeseen riepulehti@gmail.com, niin saatamme käyttää niitä tai haastatella sinua myöhemmissä artikkeleissamme aiheesta.

(Kuvituskuva Ralph Wilfing Pixabaystä)

Olen saanut kamppailla näiden tuntemusten kanssa jo pienestä asti. Koulussa olin joko ylienerginen tai sitten mikään ei kiinnostanut. Niillä näytöillä olisin heti kättelyssä saanut ADHD-diagnoosin.

Sellaista on elämä.

Kokemukseni suomalaisesta terveydenhuollosta on ollut hyvin negatiivinen jo varhain. Se on varmastikin lähtöisin siitä, kun silmiäni sorkittiin ja leikattiin siinä määrin jo 1970- ja 1980-luvuilla, ettei niitä voi silmälääkäreiden mukaan leikata enää.

Ole mies.

Saan siis elää karsastukseni ja “laiskan silmäni” kanssa koko loppuikäni.

Ole mies.

Eikä siinä vielä kaikki, vaan kun ensimmäinen kokemukseni suomalaisesta sairaalasta joskus 3-4 -vuotiaana oli pakokauhu, missä minut sidottiin sairaalasänkyyn lepositeillä ja annettiin jotain rauhoittavia jonkun silmäleikkauksen jälkeen, niin se on tehokkaasti saanut pysymään mahdollisimman kaukana sairaaloista koko aikuisikäni.

Ole mies.

Missä olenkin onnistunut erinomaisesti.

Hyvä, olet mies.

Ensimmäisen kerran sain tietää, että minussa on jotain vialla oli jo joskus ennen ala-astetta, kun pari ikäistäni poikaa ottivat minut tarhassa silmätikukseen. Se johti siihen, että vietin suurimman osan tarhan välitunneista neljän seinän sisällä eteisessä, kun muut olivat pihalla leikkimässä. Tiedä sitten miksi.

Sellaista on elämä.

Seuraavan kerran sain tietää minussa olevan jotain vialla, kun menin ensimmäiselle luokalle ja meille jaettiin jonkinlaiset yleistodistukset. Muuten kaikki oli osaltani hyvin, mutta kun muut saivat todistukseensa rastin kohtaan ”tulee toimeen muiden kanssa”, oli minulla rasti kohdassa ”ei tule toimeen muiden kanssa”.

Tiedä sitten miksi. Mielestäni tulin muiden kanssa oikein hyvin toimeen, mutta opettajat olivat näemmä toista mieltä.

Toista mieltä siinä määrin, että ala-asteen neljännellä tai viidennellä luokalla sain luokanvalvojalta ukaasin, että mikäli käytökseni ei parane, lähettää hän minut tarkkailuluokalle.

Ole mies.

Vuosi oli tässä kohtaa 1984 tai 1985.

Se aiheutti osaltani sellaisen pakokauhun, että päätin sen johdosta olla hiljaa läpi koko kuudennen luokan. Se toi mukanaan sen, että sain palkinnoksi 50 markan stipendin, koska olin osoittanut niin suurta kehitystä luokassa.

Hyvä, olet mies.

Siinä kohtaa muistan ajatelleeni, että kylläpä nuo opettajat osaavatkin olla täysin järjettömiä pölvästejä. Tätäkö varten koulu on olemassa? Kasvattamassa meitä kuuliaiseen tunnollisuuteen, missä mitään ei saa kyseenalaistaa – eikä varsinkaan auktoriteetteja.

Yläasteella painekattila räjähti, kun en ollut saanut vuoteen purkaa energioitani. Silloin sain – yhtä opettajaa eli Helga Ehrnsténiä lukuun ottamatta – koko koulun opettajien vihat niskoilleni, koska uskalsin kyseenalaistaa heitä ja koko instituutiota.

Helgan tunneilla näin ei ollut, koska siellä sain purkaa energiani johonkin, mikä tuntui sujuvan minulta kuin tanssi – eli suomeksi kirjoittamiseen. Oman kostoni sain annettua näille ilkeille koulukiusaajaopettajille siinä kohtaa, kun piti valita koulun johtokuntaan oppilasehdokkaat.

Silloin yli puolet noin 150 oppilaan koulun oppilaista halusivat nähdä minut koulun johtokunnassa.

Se oli siinä mielessä hyvä pesti, että kun joka kokouksesta sai 180 markkaa verottomana, ansaitsin sen yhden lukuvuoden aikana reilut tuhat markkaa – ja ilmaiset teet – olemalla oma itseni.

Johtopäätös: ole kiltti, saat jonkun säälirahan, ole vittumainen, saat ainakin 20 kertaa enemmän.

Ole mies.

*****

Yläasteella tapahtui samalla myös todennäköisesti elämäni tärkein yksittäinen tapahtuma, mikä on vaikuttanut elämääni yhdessä ja erikseen enemmän kuin mikään muu.

Tällöin maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia.

Muistan sen hetken kuin eilisen. Se avasi täysin uuden maailman, yhtäkkiä kaikkien mahdollisuuksien portit olivat sepposen selällään.

Se oli jotakin niin uskomattoman ja utopistisen kaunista ja ihanaa, ettei sitä voi verrata oikein mihinkään muuhun sitä ennen – eikä kenties sen jälkeenkään.

Kun oli tarpeeksi kauan saanut taapertaa maailmassa, missä on joutunut katselemaan omien vanhempiensa riitelyä sekä taistelemaan kusipäisten auktoriteettien epäoikeudenmukaisuutta vastaan, tarjosi alkoholi turvapaikan, pelastuksen ja pumpulin kaikkiin elämän inhottavuuksiin ja vastoinkäymisiin.

Nyt minulla oli yhtäkkiä pakopaikka, minne hakeutua ja päästä aina, kun elämä murjoi päähän. Ja sehän murjoi. Monellakin tapaa.

Ole mies.

Kun paria vuotta myöhemmin joskus 15-vuotiaana aloin kirjoittaa ensimmäisiin lehtiini Suomessa, kuten Rumbaan ja Suosikkiin, en ollut lainkaan varautunut siihen antipatiaan ja kateuteen, mitä se ikätovereissani saattoi aiheuttaa. Niitä sai sitten lukea Rumban lukijakirjeistä – ennen sosiaalista mediaa.

– Me oltiin vain kateellisia, kehtasi eräs sentään tunnustaa minulle vuosia myöhemmin.

En muista tarkalleen, milloin koin ensimmäisen masennus- ja depressiovaiheen elämässäni: ehkä se oli joskus 16-18 -ikävuoden paikkeilla. Sitä on hankala arvioida, koska silloin valuin ensi kertaa niin syviin synkkyyden syövereihin, että suljin ympäröivän maailmani noin puoleksi vuodeksi.

Silloin maailman ilkeys ja pahuus tuntui ensi kertaa niin ikävältä ja inhottavalta, että päätin vain sulkeutua henkisesti pois.

Tuolloin olin noin puolen vuoden ajan käytännössä elävä kuollut. En muista tuosta ajasta käytännössä mitään.

Siitä toivuttuani tein pyhän päätöksen, etten halua enää koskaan vajota samaan pimeyteen.

Toivossa on hyvä elää, sanotaan.

Valitettavasti minun ei ollut mahdollista pitää tuota lupausta.

Ole mies.

*****

Paljon olisi tähän aiheeseen vaikka mitä kirjoitettavaa. Valitettavasti alan olla tämän naputeltuani jo niin poikki, etten jaksa naputella enempää.

Kyyneleet vain valuvat silmistäni kun joudun toteamaan, miten tätä kirjoittaessani olen käytännössä 50-vuotias ihmisraunio ja elävä kuollut, joka ei ole päässyt näistä ajoista yhtään askelta elämässään eteenpäin.

Tai jos olenkin päässyt, niin nyt tuntuu oikeastaan ensimmäistä koko elämässäni siltä, että elämältäni on vedetty matto alta käytännössä joka suunnasta.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Jo yli vuoden kestäneen työttömyysjakson ja arviolta 200 haetun työpaikan jälkeen en selvästikään kelpaa enää suomalaisille työmarkkinoille.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Noin 50-70 liikakilollani en kelpaa enää myöskään parisuhteeseen tässä ulkonäkökeskeisen Instagram-tähtien kyllästämässä nykyajassa tai ole oman perheen arvoinen.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Enää en kelpaa myöskään ystäväksi suurimmalle osalle entisiä ystäviäni, koska en ole enää heille tarpeeksi hyödyllinen ja hyväksikäytettävä idiootti eli mediapersoona tai sitten he ovat päättäneet uskoa kaikkien somesotien fleimaukset ja leimaukset minusta.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Tai kun on tullut pahoinpidellyksi ja maalitetuksi ulkomaailmassa niin paljon, ettet oikeastaan enää halua tai uskalla lähteä ihmisten ilmoille kuin murto-osan siitä ajasta kuin ennen.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Ja kun kaiken vastoinkäymisten jälkeen saat raahattua itsesi lääkäriin, niin kunnon tutkimusten sijaan sinulle määrätään vain Buranaa tai sitten nappeja, jotka aiheuttavat vain lihomista entisestään, loputtoman vesiripulin mitä noloimmissa tilanteissa tai loputtoman väsymyksen, missä et jaksa nousta sängystä koko päivänä.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Ja kun yrität puhua näistä ongelmista lääkärille, viittaa hän vain kintaalla. Ota Buranaa. Ota Ketipinoria. Ota sitä, tätä tai tuota, mutta sitä ehdottamaasi et saa, koska se aiheuttaa addiktioita ja vieroitusoireita.

Ole mies.

Tämän uuvuttavan väsytystaistelun jälkeen olen tullut tulokseen, etten enää jaksa. Mitään. Yhtikäs mitään. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen, että joka ilta viimeinen toiveeni on, että kunpa en enää heräisi tästä paskasta uuteen aamuun.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Mutta sieltä se tulee se uusi herätys silti jossain vaiheessa. Aina.

Taas jälleen uusi päivä loputonta ja sietämätöntä tyhjyyttä ja paskaa, jota voisi tietysti yrittää parantaa ja tehdä siedettävämmäksi edes tilkallisella alkoholia – ellei sekin olisi jo lakannut toimimasta toivotulla tavalla.

Ja kun jotain yrittää, niin surulliseksi räpiköinniksi sekin jää. Joksikin, mikä ei kelpaa enää tälle läpitunkevan täydellisyyden ympäröimälle muulle maailmalle muutoin kuin varoittavana esimerkkinä, josta ei enää haluta lukea muuta kuin sen kuolinilmoitus.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Eli toisin sanoen olen vihdoin päässyt lopputulokseen, missä ryven täysin yksin omassa mitättömyydessäni ja pimeydessäni ilman toivoa ulospääsystä – ennen kuin se tästä piinasta lopullisesti päästävä kuolo vihdoin koittaa.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Kun nyt vihdoin yritin ja sain jotain aikaiseksi oman verkkosivun – Rievun – saattamiseksi käyntiin, niin jo tämän parin viikon jälkeen huomaan, että energiatasoni ovat noin kymmenen prosenttia siitä, mitä niiden pitäisi olla tämän sivuston pyörittämiseksi.

Siksi minun on tässä vaiheessa todettava, että mikäli tässä sivustossa ei lähiaikoina tapahdu elämää ja liikehdintää johtuu se yksinomaan siitä, että en jaksa.

Se tässä eniten pelottaakin, että tämä olotila jää pysyväksi.

Haluan vain nukkua ikiuneen tästä pahasta maasta ja maailmasta.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Huomenna olen yrittämässä taas saada jotakin apua lääkäristä. Koska onnistumisprosenttini on tältäkin osin niin umpisurkea, en todellakaan odota tältäkään reissulta mitään. Ainakin on yritetty.

Sellaista on elämä.

Mutta miksi koko elämäni pitää olla tällaista, loputtomiin? Mitä niin pahaa olen teille tehnyt, että olen ansainnut kaiken tämän? Kertokaa se minulle! Oletteko te niin paljon parempia?

Ole mies.

Helvetti on olemassa ja minä tunnen sen nimellä Suomi – Finland.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Mitä täällä pitää oikein tehdä saadakseen apua? Vai onko se apu vain tarjolla sellaisille, joilla on jotain arvoa ja annettavaa tälle maalle eikä niille, joiden ei olisi pitänyt koskaan syntyäkään?

*****

Jos ystävänne kärsii masennuksesta, älkää kääntäkö hänelle selkäänne, vaikka hän onkin tavallista ankeampaa ja masentavampaa seuraa. Toivottavasti te tai ystävänne saavat tarvitsemansa avun. Kaikki eivät valitettavasti saa, ikävä kyllä.

Ymmärtäkää myös heitä, jotka eivät enää jaksa taivaltaa tällä planeetalla. Se ei ole todennäköisesti teidän syynne, että he riistävät itseltään henkensä. He eivät yksinkertaisesti vain enää jaksa tätä loputonta henkistä kärsimystä, alakuloa ja taakkaa.

Voitte yrittää myös soittaa erilaisiin auttaviin puhelimiin, mutta varautukaa siihen, että joudutte jonottamaan kymmeniä minuutteja tai kuuntelemaan loputtomiin varattuna tuuttaavaa puhelinta. Näin toimii hyvinvointivaltio nimeltä Suomi – Finland vuonna 2024.

(Kuvituskuva Engin Akyurt Pixabaystä)

Kansallisosialismi – teema on tullut pyhiinvaelluksellani vahvasti esiin useassa paikassa. Olen siis kulkenut entisen DDR: n alueella. En tiedä, onko sillä merkitystä ja onko teema nyt esillä muualla Saksassa.

Ei ehkä yllättävää, että natsiaihetta käsitellään juuri näinä aikoina, kun äärioikeisto on Saksassa kovassa nosteessa.

Sekä katoliset että protestantit ovat ottaneet kielteisen kannan Saksan oikeistopopulistisiin ja äärioikeistolaisiin Afd:hen ja Die Heimat-puolueeseen, koska niiden arvot ovat ristiriidassa kristillisten arvojen ja kirkon perustuslain kanssa.

Meillä Suomessa ei vastaavaa tapahdu.

Hallitukselle tai joillekin kirkollisille tahoille ei tuota ongelmia tehdä yhteistyötä Afd:n suomalaisen version, persujen, kanssa. En väitä, että ne olisivat yksi yhteen, mutta kuuluvat samaan oikeistopopulistiseen virtaukseen ja joita yhdistävänä tekijänä on rasismi.

Natsiteema oli esillä myös Eisenachissa. Lutherhausissa (jossa Luther asui opiskeluaikoinaan) oli näyttely Saksan protestanttisen kirkon dejudaisaatio-instituutiosta 1939-1945. Tässä vähän tiivistystä näyttelyn teksteistä sekä kuvia näyttelystä:

Instituutio aloitti toimintansa Eisenachissa toukokuussa 1939, jolloin 11 alueellista kirkkoa perusti instituution juutalaisten vaikutusten opiskelusta ja hävittämisestä Saksan kirkollisesta elämästä. Instituution tarkoitus oli tuhota kaikki viittaukset kristillisyyden juutalaisiin juuriin ja sopeuttaa protestanttisen kirkon opetukset ja hartauselämä yhdenmukaiseksi natsi-ideologian kanssa.

Dejudaisaatio-termi ei ollut natsien keksimä vaan sen juuret juontavat vuosisatoja taaksepäin.

Sen alkuperä oli kristittyjen vihamielisyydessä juutalaisia kohtaan. Kirkko ja yhteiskunta tuli puhdistaa juutalaisista ja juutalaisuudesta. Se johti läpi keskiajan toistuviin juutalaisten vainoihin, heidän oikeuksiensa riistämiseen ja tappamiseen.

Luther oli tämän saman vihan vallassa. Hänen kammottavat juutalaisvastaiset tekstit ovat yleisesti tunnettuja.

1800-luvun antisemitismin mukaan juutalaiset eivät voineet olla samanarvoisia toisten kanssa koska he olivat vieraita, muukalaisia, toisia, alempaa rotua. Jotkut protestantit kielsivät kristillisyyden juutalaiset juuret ja väittivät jopa, ettei Jeesus ollut juutalainen.

Natsit omaksuivat näitä ajatuksia vaikka näkemykset natsipuolueen sisällä vaihtelivat.

Jotkut halusivat hahmottaa kristinuskon uudelleen natsi-ideologian hengessä kun taasen toiset halusivat luoda uuden uuspakanallisen korvikeuskonnon.

Lutheria natsikristityt pitivät Hitlerin edelläkävijänä ja antisemitistisen uskon julistajana.

Natsihallitus nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi propagandistisesti samana päivänä vuonna 1933 kun Lutherin syntymästä oli kulunut 450 vuotta. Luther nähtiin uskon entisöijänä ja Hitler kansan.

KAI SADINMAA, 19.4.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Olipa kerran hyvinvointivaltio. Nyt kun hallitus on julistanut sodan köyhiä vastaan, lähetän sille tulikivenkatkuiset terveiset täältä Ranskasta, vallankumouksen maasta, radikaalireformaattori Thomas Müntzerin hengessä.

Pyhiinvaeltajan lounas St Jean Pied de Portissa. Huomenna kävely Pyreneiden yli Roncesvalleen, Espanjaan.

Mukava eka Camino-etappi huomenna. Nousua 1400 metriin parinkymmenen kilsan matkalla. Sitten mennään aika jyrkkään alas. Kumpi pahempi?

KAI SADINMAA, 18.4.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.