Voi Ilja Ilja, nimi kuin laulu. Tässä artikkelissa pureudumme pahamaineisen MV-lehden edesmenneen päätoimittajan Ilja Janitskinin (1977–2020) yhteen viritykseen, joka epäilemättä vei miehen loppuviimein Andorraan ja kuoleman teille.

Aivan ensimmäiseksi joutunen kertomaan, että en tuota yökerhoviilettäjä-Iljaa tuntenut Helsingin sykkeessä. Ehkä olisi pitänyt, aikalaistarinat kertovat hurmuristooreja bodatusta, liki kaksimetrisestä korstosta, jolla oli aikaa niille joilla oli massia.

No, kolaa siellä kiskottiin, näin kertovat stoorit. Lumikolalla.

Ilja perusti Barcelonaan hämmentävän yrityksen vuonna 2012 ja eräs Markku (nimi muutettu) pyysi mukaan. Homma oli erittäin selvä: Soitto maatiloille ja pieniin verstaisiin ja sellaisten maalien myyntiä, jotka a) pitävät seinät kuivana ja b) ovat elukoille luonnonmukaisia.

No jumalauta! Hienoa! Toimistolle! Maailman parannusta!

Palkkalupaus oli vallan mainio ja Barcelonan Poble Noussa oleva toimisto messevällä paikalla. Oli neukkarit ovaalipöytineen ja näpsäkkä sihteeri, joka ei tosin tiennyt mitä tehdä.

En tosin tiennyt minäkään. Tätä on bisnes!

Päivän aikana saatiin kuulokkeet päähän ja linja auki maalaisyksiköille, jotka välttämättä halusivat Janitskin-maalia. Keltaista, punaista ja sinistä. Jokerit!

Eihän ne hupiukot mitään ostaneet. Näin myöhemmin miettien, oliko sitä kaunosielumaalia edes olemassa? Tai lantaa ja lannoitteita? Mutta en jaksanut moisesta välittää, automaattinen puhelinrevolveri soitti eikä ketään kiinnostanut.

Vitun maalaistollot, eivät ymmärtäneet suomalaisen hyvän päälle!

Toisen päivän aikana minulle riitti. Olin kaakattanut maalilannoitteen ilosanomaa Janitskinin kuolaava dogo argentino (aivan mahtava tapaus) sylissäni tyhjässä toimistossa ilman myynnin myyntiä ja ilmoitin tälle ainoalle työntekijälle painelevani lounaalle.

En ikinä palannut takaisin.

Jos työ ei ole sinua varten, niin työnantaja on. Tästä lähti vaino ja maalitus: Ilja alkoi pommittamaan viestein milloin ketäkin, että ”Iuca tulee kuolemaan”. Että mitä että? Kävin pyörähtämässä muutaman tunnin herran yrityksessä – joka ei toiminut – ja nyt pitää vielä kuolla!

Seuraavana keskiviikkona sain mielestäni mahtavan idean – kutsun Iljan kylään! Ja vieläpä osoitteeseen, jossa on vallan oiva vallattu talo, jonne kaiken sorttinen vaihtoehtoväki kokoontui.

Idea oli mielestäni hyvä, ehkä jopa erinomainen.

Kun esitin asian Iljan äärioikeistolaismenneisyydestä ja uhasta perhettäni kohtaan, niin tuo Kafetassa ollut kolmenkymmenen hengen väki paineli kaduille, vedellen kaikkea ja kaikkia turpaan.

No, sattui siinä olemaan natsien kerhotila vieressä, joten oikeaan osoitteesen ainakin joku isku varmasti sattui.

Iljaa ei kuitenkaan näkynyt, vaikka liimailimme Iljan kuvalla printattuja aanelosia ”nazis fuera” (natsit ulos) ympäri Barcelonan Carrer de Pujadesia.

Raadollisemman ja kyynisemmän näkökulman ylle kirjaamastani ilmiöstä voi katsoa esimerkiksi Jake Gyllenhaalin ja Rene Russon vuonna2014 ilmestyneestä klassikkoelokuvasta Nightcrawler. Miten pitkälle kukin onkaan valmis menemään saavuttakseen ne kaikista suurimmat katsojaluvut ja kohuotsikot?

Edellisen lauseen kirjoitettuani aloin väkisinkin pohtia viime vuosien kohutuimman suomalaisen mediailmiön synnyttäneen MV-lehden vaikutusta suomalaiseen kulttuurielämään ja -maisemaan sekä lehden perustajan Ilja Janitskinin (1977–2020) traagista kohtaloa.

Unohtamatta tietenkään niitä henkilöitä, jotka joutuivat Janitskinin häikäilemättömän ajojahdin kohteiksi MV-lehden verkkosivuilla miehen pyrkiessä tekemään tulosta mahdollisimman raflaavin, törkein ja arveluttavin keinoin Espanjan aurinkorannikolta käsin.

Aika ajoin itselläni oli tapana viestitellä Janitskinin kanssa Facebookin Messengerissä vielä tämän elinaikanaan. Kun sitten eräänä iltapäivänä erehdyin tiedustelemaan viestilläni Janitskinilta, että olisiko hän koskaan perustanut MV-lehteä, mikäli hän olisi osannut tietää ja arvata, miten järisyttäviä vaikutuksia lehdellä suomalaiseen yhteiskuntarauhaan on, alkoi puhelimeni piristä miltei välittömästi.

Tämän Messenger-puhelun soittajana oli maanpaossa Espanjan lilliputtivaltiossa Andorrassa piileskellyt Ilja Janitskin, joka halusi henkilökohtaisesti lausua painavan mielipiteensä ääneen, kun painokirjaimet eivät enää riittäneet.

– En. En todellakaan.

Uskokoon ken haluaa.

Uutisvoittoja tehdäkseen Janitskin rikkoi räävittömästi ja surutta Julkisen sanan neuvoston JSN:n journalistin eettisiä ohjeita, koska terävävainuisena bisnesmiehenä osasi puhutella tiettyjen suomalaisten nurkkapatriotismia, pelkoa, lynkkausmielialaa ja rasismia.

Ehkä Janitskinilla oli vain terävä vainu, jolla osasi puhutella kansan syviä rivejä, kuten Suomeen kesällä 1969 asettunut brittiläinen ohjaaja-käsikirjoittaja Neil Hardwick totesi Suomen Kuvalehdessä kesällä 2023.

”Välillä olen ajatellut, että suomalaiset eivät ole kauhean rasistisia muihin verrattuna. Mutta kyllä he valitettavasti ovat. Se on sekä mun mielipide että tutkittu asia”, Hardwick sanoo.

”Osittain se johtuu väärinkäsityksestä ajatusten samanarvoisuuden suhteen. Missään nimessä tyhmät, tietämättömyyteen perustuvat ideat eivät ole yhtä arvokkaita kuin älykkäät ajatukset, jotka perustuvat tutkimuksiin.”

Lukijoiden virta 2014 perustettuun MV-lehteen oli loputon, kun Janitskin ja muu MV-lehden tekijäkunta oppi lukemaan kansan syvien rivien tuntoja, pyyhkien surutta takapuolensa JSN:n journalistin ohjeisiin sekä Suomen lakiin.

Huonostihan siinä kävi.

Lopulta Janitskin haettiin Andorrasta kansallisella pidätysmääräyksellä väkisin Suomeen, missä mies menehtyi lopulta syöpään 7. helmikuuta 2020, vain 42-vuotiaana. Tätä ennen Helsingin käräjäoikeudessa oltiin syksyllä 2018 nähty kaikista MV-lehteen liittyvistä tapahtumista kovasti vaitelias ja muistamaton mies. Sananvapauden soturi osoittautuikin käräjätuomareiden edessä tuikitavalliseksi pikkukriminaaliksi.

Janitskinin julkiset oikeudenkäyntipuheenvuorot ovat kenen tahansa tilattavissa digitoituina äänitallenteina Helsingin käräjäoikeudesta pientä korvausta vastaan.

Taloudellisista pikavoitoistaan syöpäsairas mies ei loppujen lopuksi päässyt juurikaan nauttimaan, päinvastoin.

Vaikka Riepu ei vielä toistaiseksi ole JSN:n jäsen eikä siten sitoutunut journalistin eettisiin ohjeisiin, pyrkii Riepu jo tässä vaiheessa seuraamaan neuvoston eettisiä ohjeita, sillä journalismiin ja mediatyöhön liittyy olennaisena osana myös vastuu, jolle Janitskin päätti viitata kintaalla.

Tätä nykyä MV-lehteä pyörittää Verkkomedian päätoimittajanakin vuosina 2011–2015 tutuksi tullut Janus Putkonen Venäjän alaisesta Donetskin kansantasavallasta käsin. Rievun haastatteleman Janus Putkosen ajatuksiin palaamme tuonnempana.

Yhteen Rievun vaalimaan journalistisen ajattomuuden polkuun kuuluukin pohtia, tutkia ja käsitellä erilaisia merkittäviä historiallisia tapahtumia ja ilmiöitä, joihin riittävää perspektiiviä ja näkökulmaa saadaan vasta ajan myötä puhtaan ajankohtaisuuden vastapainoksi.

Mikäli haluat itse edistää tällaista kulttuurikehitystä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Mlang.Finn palvelusta Wikipedia.)