Havahduin Elämäni biisi -ohjelman juontajan ja entisenä pomonanikin Suosikki-lehdessä toimineen Katja Ståhlin Facebookiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 tekemään päivitykseen, missä hän esitti suuren huolensa huippusuositun nousevan suomalaisen poptähden Mirellan jaksamisen puolesta Iltalehden uutisen pohjalta.

– Montahan näitä oikeen tarvii ennen ku tajutaan, että rajat ne on nuorella artistillakin. Ja että hän itse ei välttämättä tiedä missä ne kulkee. Jonkun on pidettävä huolta.

MIELENTERVEYS KOETUKSELLA

Iltalehden artikkelissa kerrotaan, miten 20-vuotias Mirella oli aiemmin päivällä purskahtanut itkuun kesken Hämeenlinnan Wanaja-festivaalin iltapäiväkeikkansa ja jättänyt esiintymisensä kesken kahteen otteeseen, joista jälkimmäisen jälkeen esitys ei enää jatkunut.

– Nyt minun pitää ottaa mielenterveyteni esiin. En tiedä mikä minua vaivaa, mutta en vain pysty tällä hetkellä, Mirellan kerrotaan ilmoittaneen lavalla kyynelehtien.

Mirella oli buukattu Wanajan lauantain avausesiintyjäksi. Samalle päivälle Mirellalla oli tulossa vielä iltakeikka Helsingin Kipinä-festareille, mutta tämä peruttiin muutamaa tuntia myöhemmin.

Vielä samana iltana Iltalehti julkaisee artikkelin, missä kerrotaan peruutusten herättäneen huolta somekansassa.

– Toivon, että Mirellan managerit ja koko taustajengi on hereillä, ettei upea Mirella uuvu ihan kokonaan. Minun mielestäni hän vaikuttaa todella kiltiltä ja tulee väistämättä mieleen, että uskaltaako hän kunnolla pitää rajojaan ja pyytää lepoa jos sitä kaipaa.

– Miten Mirellan keikkakalenteri edes voi olla noin täynnä? Sillähän on välillä useampia keikkoja samana päivänä.

Ilta-Sanomat kertoo uutisessaan, että Mirellalle on kuluvalle kesälle buukattu jo ainakin 44 festarikeikkaa. Helsingin Sanomissa oltiin puolestaan pantu merkille, että Mirella oli vaikuttanut väsyneeltä jo edellisiltana Turun Ruisrockissa. Turussa Mirella oli kertonut olevansa flunssainen tukkoisuuttaan pahoitellen.

”HEROIINI PARANTAA FLUNSSANKIN”

Mirellan flunssat saa minut muistelemaan meemiä, johon on yhdistetty kaksi kuvaa. Ensimmäinen on kuvakaappaus iltapäivälehden artikkelista, missä poptähti Anna Abreu kertoo tuhoisista elämäntavoistaan.

”Laulaja Anna Abreu, 24, söi ennen pussillisen karkkia päivässä, tupakoi ja joi energiajuomia ja olutta. Keikat hän veti läpi raivolla. – Elin elämää, jota en olisi voinut jatkaa kovin pitkään.”

Sitaatin alapuolelle on valittu kuva Hanoi Rocksin Andy McCoysta ja Michael Monroesta, missä McCoy osoittaa sormella kameraan kuin osoittaakseen kuvan alle meemifontilla kirjatun viestin: ”Bitch please!”, mikä suomeksi voisi kääntyä vaikkapa muotoon ”narttu, älä nyt viitsi”.

Hanoi Rocks -miesten päihdehuuruiset elämäntavat on kirjattu vuosikymmenten kuluessa tuhansiin tarinoihin, joista tässä flunssaisessa asiayhteydessä muistuu mieleen eräs kohta Jouni Kemppaisen ansiokkaasta artikkelista ”Legenda nimeltä Andy McCoy”, joka julkaistiin Hesarissa 17. syyskuuta 1995 – eli karvan vajaat 30 vuotta sitten.

”Andy ei kadu mitään.

– En edes heroiinivuosii, vaikka ne oli vaikeita vuosii. Ei kaman takia vaan siks, että se on niin vitun laitonta. Mutta huumeet avaa luovan kanavan. Sit sä käytät ja käytät ja huomaat yks aamu, että oot riippuvainen.”

Niinpä Andykin aikanaan heräsi eräänä aamuna valtavan flunssaisena. Hänen ystävänsä naureskeli: nyt sä oot koukussa.

– Mä sanoin, että painu vittuun. Musta ei tuu narkkaria ikinä. Sit mä otin pienen viivan ja olo parani heti. Mä kelasin wau. Heroiini parantaa flunssankin. Niin naiivi mä olin.”

EI IHMISEN ELÄMÄÄ

Ilta-Sanomille McCoy kertoi puolestaan elokuussa 2019, ettei aio enää koskaan tehdä pitkiä kiertueita.

”– En lähde enää ikinä isolle rundille vetää satoja keikkoja vuodessa, unohtakaa. Mä en rääkkää itteeni sillä, koska se johtaa vaa kahteen juttuun: kuolemaan tai kovan kaman vetoon. Se on totuus, koska se elämä rundilla ei oo ihmisen elämää.

– Elämäs on paljo tärkeempiäkin juttuja kun rundaaminen. Mä haluun keskittyä niihin.”

Muistutetaan: kesälle 2025 Mirellalla on tosiaan buukattuna jo ainakin 44 festivaalikeikkaa ympäri Suomen. Jäädään odottamaan, miten monta niistä nyt lopulta perutaan.

Voiko olla, että Mirellan keikkamyyjänä toimivalle Team-ohjelmatoimistolle on iskenyt vauhtisokeus? Eihän se tavatonta olisi: niittihän sen toimitusjohtaja Hans Koivu jo takavuosina kyseenalaista mainetta Tampereen suunnalla vaatimalla aiemmassa yrityksessään työharjoittelijoitaan repimään kilpailijoiden julisteita alas samalla kuin nämä olivat kiinnittämässä Koivun edustaman yrityksen mainoksia.

Viikonlopun peruutukset Mirella on jo ehtinyt heittää huumoriksi julkaisemalla somessa videon, missä janojuomilla virkistäytynyt jääkiekkolegenda Timo Jutila kommentoi vuoden 2011 MM-kultaa Suomen maajoukkueen johtajana.

– Ei semmosia pidä miettiä. Tehdään töitä ja mennään eteenpäin. Mä oon ylpee jätkistä, Jutila toteaa videossa.

THE SHOW MUST GO ON

Tällä viikolla Mirellalla on kokonaista kuusi keikkaa, joista ensimmäisen piti tapahtua jo tänään maanantaina 7. heinäkuuta Aitoon Kirkastusjuhlilla. Eilen sunnuntai-iltana tuli tieto, että ainakin tämä keikka on peruttu. Seuraavan esiintymisen pitäisi olla keskiviikkona 9. heinäkuuta Jyväskylässä, mistä Mirellan keikkabussin määrä jatkaa Ouluun, Hailuotoon, Suonenjoelle ja takaisin Jykylään.

Vielä pitäisi jaksaa tahkota reilut 20 vetoa.

Pakko takoa nyt kun rauta on kuumaa, the show must go on.

Tämän tien yhdenlainen lakipiste todistettiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 Englannin Birminghamissa, missä jätettiin haikeat ja tunteikkaat jäähyväiset 76-vuotiaalle Ozzy Osbournelle 40 000 paikallaolijan ja arviolta 4,6 miljoonan televisiokatsojan silmien edessä.

Ikonisen laulajatähden viime vuoden taistelut vakavien terveysongelmien kuten Parkinsonin taudin kanssa ovat olleet harvinaisen surullista seurattavaa.

Keikkatietopankki Setlist.fm tietää kertoa, että Ozzyn viimeinen konsertti Suomen kamaralla oli 6. kesäkuuta 2018 Hyvinkään Rockfestissä ja koko uran viimeinen täyspitkä esiintyminen miehen nykyisillä kotikulmilla Yhdysvaltojen Los Angelesissa uuden vuoden aattona 31. joulukuuta 2018.

Vain muutamaa viikkoa aiemmin mies oli ehtinyt viettää 70-vuotisjuhliaan.

Tämän jälkeen terveysongelmat, uudet keikka- ja kiertuebuukkaukset sekä keikka- ja kiertueperuutukset ovat seuranneet toinen toistaan.

Ennen lauantain jäähyväiskonserttia Ozzy on ehditty nähdä lyhyesti lavalla vain kahdesti: elokuussa 2022 Englannissa parin Black Sabbath -klassikon verran ja kuukautta myöhemmin Yhdysvalloissa parin soolobiisin ajan.

Tahtoa ja sinnikkyyttä ei solistilta ole tällä vuosikymmenellä kuitenkaan puuttunut: jos edellisellä vuosikymmenellä ilmestyi vain yksi studioalbumi Scream (2010), on kuluvalla vuosikymmenellä saatu niitä jo kaksin kappalein, Ordinary Man (2020) ja Patient Number 9 (2022).

Tätä nykyä kävelykykynsäkin jo menettänyt tähti saatiin viikonlopun superkonsertissa lopulta lavalle valtaistumessa lavan alta jonkinlaisella hissivirityksellä.

Oli sydäntäsärkevää katsoa jo 1970-luvulta asti hullun lailla lavalla sekoilleen megatähden olevan tätä nykyä kykenemätön nousemaan jaloilleen edes kertaalleen, vaikka tahtoa selvästikin oli.

Mutta kuten sanottu, the show must go on, koska bisnes sitä vaatii.

POLTTAA KESÄKATU KUUMA

Tästä vinkkelistä katsottuna Ozzyn jäähyväiskonsertissaan esittämien soolokappaleiden tekstit kappaleissa I Don’t Know, Suicide Solution ja Mama I’m Coming Home saivat täysin uuden merkityksen.

– Haluaisin sanoa ”never say never”, mutta viimeisen kuuden vuoden jälkeen… nyt on aika. Olen elänyt tien päällä yli 50 vuotta, ja olen tavallaan tottunut siihen, etten enää pakkaa laukkujani ja hyppää bussiin. En enää polta pilveä enkä elä mitään rocktähden elämää.

– Olen nykyään aika kotihiiri. En käy missään. En pyöri baareissa – en juo. Joten mitä helvettiä siellä ulkona edes on minua varten? Vihaan käydä ostoksilla vaimoni kanssa. Haluaisin puukottaa itseäni kaulaan jo puolen tunnin jälkeen. Nyt minun on aika viettää aikaa lastenlasteni kanssa. En halua kuolla hotellihuoneessa jossakin. Nyt keskityn vain seesteiseen perhe-elämään, totesi Osbourne brittiläisessä The Guardian -lehdessä viime kuussa.

Vain paria kuukautta aiemmin 1960-luvulla uransa aloittanut suomalainen laulaja, supertähti ja musiikkineuvos Danny (s. 1942) on lauleskellut hieman valikoidummalle yleisölle Espanjan Fuengirolan Kukko-ravintolassa baarijakkaralla istuen, miten polttaa kesäkatu kuuma.

Nyt on saanut tuntea kesäkadun poltot nahoissaan myös Mirella.

No, ainakin Mirellalla on edeltävien esimerkkien valossa vielä 50–60 vuotta aikaa pitää yleisöä lämpimänä ja koneistoa tyytyväisenä.

ORJUUTTAVA VOIMA

Moni haaveilee elämästä ammattimuusikkona: keikkailusta, faneista, omien kappaleiden tekemisestä ja vapaudesta toteuttaa itseään. Todellisuus musiikkialalla on kuitenkin monille kaikkea muuta kuin glamouria ja yhä useampi artisti kertoo rehellisesti, mitä elämä kulissien takana todella on.

1990-luvun alussa amerikkalaisesta Nirvana-yhtyeestä ja sen laulaja-kitaristi-lauluntekijä Kurt Cobainista tuli supertähti yhdessä yössä syyskuussa 1991 ilmestyneen Nirvanan toisen studioalbumin Nevermindin Smells Like Teen Spirit -kappaleen myötä.

Vajaat kolme vuotta myöhemmin tähteyttä vihannut ja heroiiniongelmasta kärsinyt Cobain oli jo ampunut itseltään aivonsa pihalle kotonaan Seattlessa, vain 27-vuotiaana.

Pyytämättä ja täytenä yllätyksenä ajauduin näiden mietteiden alla yhteisöpalvelu Redditiin kirjoitetun päivityksen äärelle, missä ketjun aloittaja paljastaa, miten musiikkiala tekee hänet onnettomaksi. Kommentteja ketjussa on tällä hetkellä 701 kappaletta.

Siinä monet kertovat ajautuneensa burnoutin partaalle.

Kun musiikki on paitsi intohimo myös elinkeino, siitä tulee helposti orjuuttava voima: jatkuva kiire, rahahuoli, paine julkaista uutta sisältöä, ylläpitää somea, suunnitella kiertueita ja huolehtia markkinoinnista syövät ajan ja mielenrauhan. Yksi keskustelijoista kiteytti tunteensa näin:

”Olen jatkuvasti stressaantunut, rahaton ja syyllistyn heti jos en ole tuottamassa jotakin. En tunne eläväni.”

KUN ALA VIE ELÄMÄNILON

Useat muut jakoivat saman kokemuksen: intohimo muuttuu pakkomielteeksi, jossa lepo, ilo ja luovuus jäävät taka-alalle. Vaikka moni onnistuu pääsemään musiikkialalla ”eteenpäin”, ei tämä välttämättä tuo taloudellista turvaa tai mielenrauhaa.

Eräs käyttäjä kertoo ex-kumppanistaan, joka saavutti näkyvyyttä indie-yhtyeessä ja sai kappaleensa tunnettuun tv-sarjaan, mutta elättää itsensä nykyään ajamalla Uberia.

”Vaikka pääset pinnalle, se ei tarkoita vakaata elantoa. Monet elävät edelleen vanhempiensa luona, tekevät osa-aikatöitä tai sinnittelevät keikkapalkkioilla.”

Toinen muistutti, että musiikki on työ, josta joudut ensin maksamaan päästäksesi tekemään sitä, josta sitten maksat lisää säilyttääksesi sen.

Siksi monet kommentoijat kertovatkin jättäneensä bänditouhut taakseen ja siirtyneensä muihin töihin, kuten soitinkorjaajiksi tai opettajiksi ilman, että musiikki itsessään olisi jäänyt kokonaan pois. Eräs kirjoittaja totesikin osuvasti:

”Kukaan ei halua päivätyötä ennen kuin huomaa, että ammattimuusikon työ on juuri sitä. Paitsi että työaika on yöllä, kun muut juhlivat.”

Musiikin tekeminen voi olla hyvin ainutlaatuista ja tyydyttävää silloin, kun sitä tehdään oikeista syistä – eikä rahan, näkyvyyden tai algoritmien vuoksi. Yhteisö, luovuus ja vapaus säilyvät, kun ne irrotetaan pakosta.

Unelmasta ei tarvitse luopua, mutta sen voi muovata muotoon, joka tukee elämää eikä tuhoa sitä.

”Ero harmonisen ja pakonomaisen intohimon välillä on ratkaiseva. Jos intohimo musaan vie sinulta elämänilon, sen ei tarvitse enää olla elantosi.”

VAIHTOEHTOJA ON AINA

Monet muusikot työskentelevät opettajina, sairaaloissa, kouluissa tai tekevät mielekkäitä hanttihommia. Tällöin musisointi voi tuoda enemmän iloa, kun elanto ei ole enää pelkästään musiikista ja musiikissa kiinni.

Kyse ei ole unelmista luopumisesta vaan niiden uudelleenmäärittelystä. Musiikkialalta voi löytää mielekästä tekemistä esimerkiksi tapahtumatuotannoista, kirjoittamisesta tai tuottamisesta. Vaihtoehtoja on.

”Unelmasi voi muuttua. Ehkä sinulle sopii enemmän musiikkileirien ohjaaminen kuin kiertäminen. Ehkä pidät enemmän studiotyöstä kuin live-esiintymisistä.”

Tänä päivänä musiikkiala on suoratoistopalveluiden aikana vaikeampi kuin koskaan erityisesti ruohonjuuritason tekijöille. Tie menestykseen on usein pitkä, uuvuttava ja epävarma eikä edes ”läpimurto” takaa toimeentuloa. Monet ovatkin löytäneet rauhan ja luovuuden vasta, kun ovat luopuneet urahaaveista ja antaneet musiikin olla harrastus, ei orjuuttava ammatti.

Toki voi myös jatkaa omaa matkaa vuosikymmenten ajan parrasvalojen loisteessa ja erilaisten managerien, levy-yhtiön edustajien, keikkamyyjien ja muiden sidosryhmäläisten hymyjen saattelemana – tai huokausten, kun ei artistina enää suostukaan toimimaan niin kuin nämä hymynaamat toivovat tai ehdottavat, eli pyytävät ja vaativat.

Silloin voi löytää eräänä päivänä itsensäkin narun jatkeena, riippuvaisena erilaisesta nautintoaineista tai sitten jo terveytensä menettäneenä nousemassa vielä kerran estradille, jotta vampyyrimainen koneisto saa puristettua artistista vielä muutaman roposen pohjattoman kitaansa – ennen kuin iskee terävät hampaansa taas seuraavaan tulokkaaseen.

Siksi kannattaa pitää mielessä, että aina voi vaihtaa suuntaa jos tuntuu pahalta – vaikka koneisto tekee kaikkensa uskotellakseen lypsylehmälleen muuta.

Aivan kuten Joel Hokka teki hypätessään ulos Blind Channelista vasta pari kuukautta sitten.

Voiko maa tai sanomalehti kutsua itseään itsenäiseksi, jos se ei anna todellista mahdollisuutta puolustautua niille, joita se kritisoi, mustamaalaa tai hiljentää, vain siksi että näiden mielipiteet eivät sovi viralliseen narratiiviin?

Tämä kysymys on ajankohtaisempi kuin koskaan myös Suomessa. Maassa, jota ylpeydellä kutsutaan maailman onnellisimmaksi, mutta jossa yllättävän harvoin pysähdytään miettimään, miksi niin moni tuntee olonsa tukahdutetuksi.

Tapaus Kimmo Kiljunen

Toukokuun 6. päivänä 2025 Ilta-Sanomat julkaisi laajan artikkelin otsikolla ”Kiljusen kujanjuoksu”. Artikkelin kohteena oli kansanedustaja Kimmo Kiljunen (sdp). Jutussa rakennettiin 48-minuuttisen YouTube-videon pohjalta narratiivi Kiljusen mahdollisista Venäjä-kytköksistä, viitaten epäsuorasti maanpetturuuteen, salailuun ja epäluotettavuuteen.

Mutta miten tämä narratiivi rakennettiin? Artikkeli kuvastaa täydellisesti nykyjournalismin huolestuttavaa kehitystä, jossa totuuden etsinnän sijaan luodaan vaikutelmia. Jutussa kasattiin monimutkainen verkosto, jossa ”syyllinen kunnes toisin todistetaan” -lähestymistapa tekee puolustautumisesta liki mahdotonta.

Kiljusen tapauksessa loihdittiin verkosto oletetuista Venäjä-kytköksistä: hänen puolisonsa on venäläistaustainen, hänen parturikampaamonsa hallituksessa on henkilö, jolla on yhteyksiä toiseen henkilöön, jolla puolestaan on kytkös kolmanteen.

Artikkelia lukiessa törmää jatkuvasti ilmaisuihin kuten ”kytkös”, ”side”, ”liittyä”; sanoja, jotka antavat ymmärtää yhteyksiä, mutta eivät varsinaisesti todista mitään. Miten todistaa, ettei ”liity” johonkin, kun ”liittymisen” määritelmää voidaan venyttää loputtomiin?

Kehystämisen voima ja median vastuu

Artikkeli paljastaa taitavan kehystämisen voiman. Neutraaleja asioita asetetaan epäilyttävään valoon: Kiljusen venäjän kielen taito, matkat Venäjälle ja kiinnostus diplomatiaan esitetään epäilyttävinä. Hänen kommenttinsa ”Elämä on puolellamme” rinnastetaan Leninin sanoihin, vaikka kyseessä on arkinen ilmaus.

Entä kun artikkelin kohde halusi puolustautua? Ilta-Sanomat ei julkaissut Kiljusen vastinetta. Artikkelin lopussa on lyhyesti mainittu hänen vastauksiaan, mutta ne tulevat vasta pitkän, yksipuolisen narratiivin jälkeen, kun lukijan mielikuva ja mielipide on jo ehtinyt muodostua.

Syyllinen.

Journalismi on perinteisesti ollut vallan vahtikoira, neljäs valtiomahti, joka kyseenalaistaa, penkoo ja antaa äänen myös niille, joita ei muuten kuunneltaisi. Se on ollut demokratian kulmakivi.

Vaan kun journalismi alkaa toistaa valtaapitävien sanomaa ilman, että se tarjoaa aidosti monipuolista kontekstia tai antaa kritisoiduille kohteille mahdollisuuden vastineeseen, se luisuu propagandan ja yksipuolisen vaikuttamisen puolelle.

Tämä ei ole journalismia vallan vahtikoirana. Tämä on journalismia vallan väärinkäyttäjänä.

Globaali ilmiö ja demokratian liukuminen autoritarismiin

Emme puhu vain Suomesta tai yhdestä tapauksesta. Sama kehitys on nähtävissä useissa Euroopan maissa, Yhdysvalloissa ja globaalissa mediakentässä laajemminkin. Yhä useammin näemme, miten media muovaa narratiiveja, joissa ”viholliskuva” rakennetaan palvelemaan tiettyjä poliittisia tarkoitusperiä.

Venäjällä valtiollinen media luo jatkuvasti uhkakuvia sisäisistä ja ulkoisista vihollisista. Pohjois-Koreassa kontrolli on täydellistä. Mutta onko huolestuttavaa, että demokraattisina itseään pitävät länsimaat näyttävät ajoittain seuraavan samaa polkua – eri menetelmin, mutta samankaltaisin lopputuloksin?

Demokratian ja autoritarismin välinen raja ei ole jyrkkä viiva vaan liukuva jatkumo. Autoritarismin piirteitä alkaa hiipimään yhteiskuntaan, kun:

• Media alkaa toistaa virallista narratiivia kritiikittömästi
• Toisinajattelijat leimataan sisäisiksi vihollisiksi
• Monimutkaiset ilmiöt yksinkertaistetaan mustavalkoiseksi hyvä-paha -asetelmaksi
• Vastakkaisten näkemysten esittäjille ei anneta tilaa puolustautua
• Etäisetkin yhteydet ”viholliseen” riittävät tuomitsemiseen

Näitä piirteitä on havaittavissa yhä enemmän myös Suomessa.

Miksi juuri nyt?

Ilta-Sanomien artikkeli Kiljusesta on malliesimerkki siitä, miten tarina rakennetaan kuin salaliittoteoria: ketjutetaan yksityiskohtia, yhteyksiä, nimiä ja vuosia tavalla, joka synnyttää lukijassa epäluuloa.

Kun äänessä on vain yksi osapuoli, narratiivi ei ole enää informatiivinen vaan suggestiivinen. Ja kun kohde ei saa vastata eikä lukija nähdä vaihtoehtoista versiota tapahtumista, kyse ei ole enää vapaasta lehdistöstä vaan mielipidevaikuttamisesta.

Miksi juuri nyt tuntuu olevan tarve hiljentää heidät, jotka pyrkivät näkemään konflikteja laajemmasta perspektiivistä? Miksi diplomatian, dialogin ja siltojen rakentamisen kannattajia kohdellaan kuin maanpettureita? Miksi esimerkiksi Venäjän ymmärtäminen – ei hyväksyminen vaan ymmärtäminen – tulkitaan yhteiskunnalliseksi uhaksi?

Elämme epävarmuuden aikaa. Maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan ja turvallisuutemme on keskeinen huolenaihe myös meillä. Mutta pelko on huono neuvonantaja eikä demokratiaa puolusteta autoritäärisin keinoin.

Toisin sanoen: jos alamme hiljentää niitä, jotka ajattelevat eri tavalla, olemmeko lopulta puolustamassa demokratiaa vai murentamassa sitä?

Vastuullista journalismia?

Totuus ei ole mielipide, mutta nykyjournalismissa sen raja on häilyvä. Kun uutisointi pohjautuu valikoiviin faktoihin ja laajentamattomiin konteksteihin syntyy tarina, joka saattaa olla vaikuttava, vaan ei välttämättä tosi. Kun siihen lisätään vielä se, että toista näkökulmaa ei edes julkaista, ollaan vaarallisilla vesillä.

Niillä samoilla, joista suomalaiset tiedotusvälineet aikoinaan tuomitsivat yksissä tuumin edesmenneen Ilja Janitskinin toimittaman MV-lehden, mikä vuonna 2018 synnytti jopa valtakunnallisen Vastuullista journalismia -kampanjan. Siinä Suomen johtavimmat mediat julistivat kovaan ääneen noudattavansa Julkisen sanan neuvoston ohjeita ja julkaisevan lukijoilleen ainoastaan vastuullista journalismia.

Näin totesi Helsingin Sanomien silloinen vastaava päätoimittaja Kaius Niemi kampanjan käynnistyessä:

– Tämä kampanja on yksi viestinten yhteisponnistus luottamuksen ylläpitämiseksi. Merkillä osoitetaan sitoutuminen laatukriteereihin, jotka ovat välttämättömiä journalismin tulevaisuuden kannalta. On yhä tärkeämpää tehdä selkeä ero tarkistamattoman tiedon levittäjiin. Journalismia ei toki vaalita pelkällä merkillä, vaan sillä, että toimimme merkin edellyttämällä tavalla.

Näinkö on?

Kiljusen tapaus herättää laajemman kysymyksen: kuka on seuraava? Miten puolustautua lynkkausmielialaa lietsovaa mediaa vastaan, jos ja kun henkilö tai tämän mielipiteet koetaan uhkana ”viralliselle totuudelle”? Jos tänään hyväksymme, että yksilöt voidaan mustamaalata ja hiljentää ilman mahdollisuutta puolustautua, mitä tapahtuu huomenna?

Vastuullistako?

Demokratian mitta

Suomi on osa Euroopan unionia, jonka tulisi edustaa sananvapautta, oikeudenmukaisuutta ja moniarvoisuutta. Mutta kun EU:n sisälläkin kansalaisia vaiennetaan, medioita keskitetään ja rahoitusta leikataan vaihtoehtoisilta toimijoilta voidaan aiheellisesti kysyä, onko demokratian peruspilareihin syntynyt halkeamia?

Todellinen demokratia kestää kritiikin. Se kestää kysymykset, se kestää sen, että ihmisillä on erilaisia taustoja, yhteyksiä ja mielipiteitä. Journalismin tehtävä ei ole etsiä syntipukkeja, vaan valistaa, syventää ja avata näkökulmia. Kun tästä luovutaan, journalismi ei ole enää vapaata vaan valjastettua.

Tämä ei ole puolustuspuhe yhdelle henkilölle. Tämä on puolustuspuhe vapaudelle, avoimuudelle ja oikeudelle tulla kuulluksi. Vapaan yhteiskunnan mittari ei ole se, kuinka hyvin se kohtelee valtaapitäviä vaan kuinka hyvin se kohtelee niitä, jotka ovat eri mieltä.

Miten voimme enää kasvaa ja kehittyä kansakuntana, mikäli kaikki valtavirrasta poikkeavat mielipiteet ja niiden esittäjät vaiennetaan ja jäljelle jää vain samanmielisten epämääräistä hyminää. Vai onko tämä se suunta, miten Suomi aikoo jatkossakin esiintyä maailman onnellisimpana ja vähiten korruptoituneena maana?

Mitä on tuolloin enää jäljellä itsenäisestä Suomesta, jos sen aiemmat pyhät arvot on myyty viimeistä pisaraa myöten?

Teksti: Nalle Österman 16.5.2025
Kuvituskuva: ChatGPT / Dall-E 3