Muutama ajatus Bruderhofista. On melkomoinen ”saavutus” luoda toimiva ”kommunistinen” yhteisö jossa kukaan ei omista yksityisesti mitään. Edes amisheilla ei ole vastaavaa. En tiedä muita kuin hutteriitit.

Bruderhofin esikuvana on Apostolien teoissa kuvattu varhaiskristillinen yhteisö, jossa omistus oli yhteistä. Tarkoituksena on luoda mahdollisimman tasa-arvoinen tila, joka estäisi tuhoisan kilpailun, vertailun ja kateuden.

Näitä hajottavia voimia voidaan tuskin koskaan poistaa kokonaan, koska kateuden aiheita löytyy aina, oli ympäristö millainen tahansa.

Takuuvarmasti myös bruderhofilaiset ovat joutuneet ja joutuvat kamppailemaan muun muassa sellaisten kysymysten kanssa, kuka antaa suuremman panoksen yhteisön hyväksi, kuka on tehokkaampi ynnä muuta sellaista.

Bruderhofilaiset pyrkivät siis rakentamaan maan päälle ihanteellista kristillistä ”Jumalan valtakuntaa”, jossa vallitsisi armo, rakkaus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus.

Yksi väline on vaatetus – siis naisilla, joiden ”univormuun” kuuluu pitkä hame tai mekko. Kyselin heiltä miksi moinen asu? Onko se pakollinen?

Arvasin vastauksen etukäteen.

He eivät koe sitä pakkona. Jokainen on vapaa valitsemaan. Housuja voi myös pitää, mutta kunnioituksesta muita kohtaan pidetään yleensä hametta tai mekkoa, varsinkin yhteisissä kokoontumisissa.

Päinvastoin kuin pakkona, naiset pitävät asukoodia vapauttavana. Heillä on vapaus olla vaatimattomia, ei tarvitse osallistua ”maailmassa” vallitsevaan kilpailuun siitä, kuka on näyttävin ja kaunein.

Hieman samanlaisia perusteita olen kuullut muslimeilta.

Ymmärrän pointin. Yhteiset säännöt ja normit voivat vapauttaa yksilön alituiselta valitsemiselta ja sen tuottamalta ahdistukselta, vertailulta ja kilpailulta.

Ennen kuin tuomitsee bruderhofilaisten naisten asukoodin (myös meikkaamattomuuden ym), on syytä miettiä, kuinka vapaita me muut olemme ulkonäkökeskeisessä, nuoruutta, kauneutta ja voimaa palvovassa kilpailu- ja tehokkuuskulttuurissamme.

Eikö vapautemme ja individualismimme ole suurimmaksi osaksi harhaa?

Kun meillä ei ole vahvaa vastakulttuurista yhteisöä joka tukisi meitä, joudumme kaikki susien saaliiksi, yksitellen.

KAI SADINMAA, 7.5.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Olen matkustanut junalla aamukuudesta saakka Englannin etelärannikolta Walesin Holyheadiin, josta jatkan aamulla lautalla Dubliniin. Saavuin juuri perille. Oli vähän sompailua, kun piti Lontoossa mennä metrolla, vaihtaa asemaa ja matkan aikana junaa neljä kertaa.

Oikeasti minun piti lähteä vasta huomenna tiistaina, mutta huomasin muutama päivä aiemmin että silloin on junalakko. Oli siis lähdettävä tänään. Onneksi jo ostetut liput kelpasivat. Matka ja vaihdot menivät sujuvasti.

Toinen propleemi oli, kun täällä Briteissä on erilaiset pistorasiat kuin muualla Euroopassa. (Miksi ne on niin hankalia. Autoakin ajavat väärällä puolella tietä) Miten saisin ladattua puhelimen, joka on korvaamattoman tärkeä reissatessa? Kaikki matkaliput ja huonevaraukset ovat siellä.

Oli siis saatava puhelimeen adapteri. Mutta mistä saisin sen, koska briteissä on tänään kansallinen vapaapäivä ja kaikki paikat ovat kiinni?

Yritin olla säästeliäs puhelimen käytössa mutta akun virta väheni silti uhkaavasti. Kun saavuin Holyheadin asemalle, kävelin kylän keskustaan. Näin edessäni jonkinlaisen liikkeen, jonka ovi oli auki. Se ei siis viettänyt vapaapäivää.

Astuin sisään. Hyllyt notkuivat sekalaista rojua: leluja, sytyttimiä, paristoja, sateenvarjoja, kuula-aseita, jopa ilmakivääreitä. Kaivoin puhelimen laturin taskustani ja kysyin myyjältä, löytyisikö siihen adapteria joka sopisi brittien pistorasioihin.

Myyjä lähti kaivelemaan laatikoitaan ja löysi sopivan.

Tämä oli yksi pienistä ihmeellisyyksistä mitä olen matkan aikana kokenut. Aivan kuin jokin tai joku johdattaisi ja pitäisi huolta.

Yksi ihmeellisyyksistä tapahtui Espanjan ja Ranskan rajalla, kun saavuin junalla Burgosista Iruniin. Minulla oli yhdeksän minuuttia aikaa vaihtaa toiselle asemalle, jotta ehtisin paikallisjunaan, joka vei matkustajat rajan yli Ranskan Hendayeen.

Oli onnistuttava jotta ehtisin Hendayesta lähtevään Pariisin junaan.

Matkaa toiselle asemalle oli rapiat puoli kilometriä. Ajattelin ehtiväni, jos juoksisin Irunin keskustan läpi. Astuessani junasta asemarakennukseen vastassani olivat portit, joista pääsee läpi vilauttamalla lippua lukulaitteessa.

Tai pitäisi päästä.

Minä en päässyt vaikka kuinka pyörittelin lippua lukulaitteessa. Aikaa ei olisi ollut hukattavaksi. Vaihdoin porttia. Se ei auttanut. En päässyt läpi. Olin jo luovuttamassa kun joku mies tuli viereeni. Hän sanoi: ”Seuraa minua. Tule ihan perässäni, kun avaan portin.”

Liimauduin mieheen kiinni ja pääsin ulos hänen imussaan. Hän kysyi, mihin olen menossa. ”Hendayeen ja sieltä Pariisiin”, vastasin, ja lisäsin, että on todella kiire. Juna lähtee ihan kohta. Pakko ehtiä.

”Follow me”, mies sanoi ja laittoi juoksuksi. Ryntäsin perään.

Puikkelehdimme peräkanaa läpi Irunin katujen. Juoksimme päin punaisia. Saavuimme asemalle, mutta minulla ei ollut lippua. Mies ei osannut käyttää automaattia. Paikalle ilmestyi kaksi tyttöä, joiden avustamina saimme lipun. Ryntäsin lipun saatuani alas laiturille ehtimättä muuta kuin huikata pikaiset kiitokset minua auttaneelle miehelle.

Ehdin junaan juuri kun se oli lähdössä.

Nyt istun pubissa Holyheadissa. On alkanut pyhiinvaellukseni viimeinen viidennes. Neljä viikkoa on takana ja viikko Irlannissa on edessä ennen kotiinpaluuta.

KAI SADINMAA, 6.5.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Onko Riepu Venäjä-myönteinen media? Tämä on kysymys, jollaista saatoin odottaa jossakin vaiheessa ryhtyessäni julkaisemaan asiantuntevia kirjoituksia kokeneelta lehtimieheltä ja kustantajalta, jolla on takanaan laajoja opintoja niin Moskovassa kuin Kiovassakin.

Onko Riepu siis Venäjä-myönteinen media? On varmasti, mikäli Venäjä-myönteisyydeksi tekee se, että julkaisee tekstejä konkarilta, jolla on pitkä ja vahva näkemys ja tuntemus itänaapuristamme – mikä näkyy ja kuuluu myös teksteissä.

Siksi Riepu niitä julkaiseekin – puhtaasti journalistisin perustein.

Samoin argumentein Riepu on tällöin myös Suomi-, Ruotsi-, Puola-, Yhdysvallat-, Iso-Britannia- ja pyhiinvaellusmyönteinen media muiden myönteisyyksien muassa, koska pyrimme kaivamaan ihmisten tarinoita, totuuksia, näkemyksiä ja kokemuksia hieman laajemmalta perspektiiviltä ilman kansallisia tai kansainvälisiä rajoja rajoitteenamme.

Siksi ”kohtaa ihminen” on yksi Riepu-lehden iskulauseista, koska se pakottaa katsomaan ihmistä ja näkemään ihmisen omana itsenään eikä jonakin demonisoituna olkiukkona tai -akkana, jolta on riistetty ihmisarvo tultuaan lokeroiduksi ja leimatuksi sopivaan viitekehykseen viholliskuvaksi.

Valitettavasti kaikille asia ei ole yhtä selkeä ja yksinkertainen, kuten seuraavasta lukijapalautteesta voi päätellä:

“Olen yllättynyt lukiessani mediastasi tekstiä, joka sopisi paremmin MV-sivustolle. Mikään kokoomus/persu -akselin teksti tai toiminta ei yllä asenteellisessa hirveydessään likimainkaan samalle tasolle.” (Kari Koskinen)

Sinänsä ihan pätevä argumentti, koska luonnollisesti kaikki Ukrainaa ja Ukrainan sotamenestystä kritisoiva uutisointi edustaa heti MV-tyyppistä journalismia – mistä seuraa tietenkin se, että kun YLE julkaisee amerikkalaista Forbesia siteeraavan vastaavan tyyppisen uutisen skribenttimme jälkeen vain seitsemän tuntia myöhemmin, edustanee Ylekin samaa MV-tyyppistä Venäjä-myönteistä linjaa.

Halleluja!

Tämä on tietysti jo hyvinkin tuttua juttua ja huttua nykyajan keskusteluilmapiiristä Suomessa, missä asioista on mahdotonta keskustella sivistyneesti, analyyttisesti, asiallisesti, älykkäästi, kunnioittavasti ja rakentavasti, kun oma mielipide on lukittu ja kiveen hakattu samanmielisten toimesta.

(Yy-kaa-koo-nee-vii-kuu-see-kasi-ysi-kymppi – NYFAT. Avaimet sulatettu, teettäjät tapettu!)

Tässä lienee se suurin syy, miksi en halua Rievulle omaa keskustelufoorumia, koska pahimmassa tapauksessa aikaa ei sivuston sijaan riittäisi enää muuhun kuin trollien häätämiseen ja loputtomien ylilyöntien moderoimiseen.

Sen sijaan haluan kurotella kohti päämäärää, missä Riepu olisi jonakin päivänä Suomen tärkein, kiinnostavin ja puhuttelevin kulttuurimedia, mistä lukijat voivat viedä aiheita, ajatuksia ja analyyseja omiin ryhmiinsä, missä ne kenties voivat jonakin päivänä toimia sillanrakennusmateriaalina poteroihin jumittuneiden katsantokantojen välillä.

Olenhan tilanteesta riippuen saanut itsekin kuulla joiltakin vasemmistolaisilta olevani fastisti ja natsisika, kun taas oikeistolaiset ovat leimanneet minut vihervasemmistolaiseksi suvakiksi.

Siksi ymmärrän Riepuun kohdistuvat Venäjä-syytöksetkin paremmin kuin hyvin, yrittäähän Riepu tuoda maan keskusteluilmapiiriin totuutta tavoitellessaan muutakin kuin yksiäänistä lammasmaisuutta.

Mielestäni maamme keskustelukulttuurissa on jotain aivan perustavanlaatuisesti vialla – ja on ollut jo pidemmän aikaa – jos ja kun voi tulla leimatuksi aivan liian heppoisin perustein ”musta tuntuu” -pohjalta milloin miksikin vain siksi, ettei suostu papukaijan lailla veisaamaan sopulikuorossa samaa virttä kulloisenkin oikean mielipiteen mukaisesti.

Aiheitahan meillä riittää, mistä mustavalkoisesti riidellä, närkästyä ja pöyristyä.

Suvakit. Natsit. Vihervasemmisto. Persut. Porvarit. Opiskelijat. Maalaiset. Kaupunkilaiset. HIFK. Jokerit. Tappara. Ilves. Stadi. Lande. COVID-19. Rokotevastaisuus. Valtamedia. Foliohattuilijat. Sukupuolivähemmistöt. Valkoiset heteromiehet. Feministit. Feminatsit. Sovinistit. Puunhalaajat. Rasistit. Muukalaiset. Paperittomat. Työttömät. Kommunistit. Ryssät. Desantit. Saatananpalvojat. Kiihkouskovaiset. Lestadiolaiset. Mustalaiset. Koulukiusaajat. Kouluampujat. Radikalistit. Juopot. Narkkarit. Sijoittajat. Keinottelijat. Varkaat. Tappajat. Parkkipirkot. Matkalippujen tarkastajat. Opettajat. Virkamiehet. Kelan virkailijat. Sukupuolineutraalit pronomiinit. Punaiset. Valkoiset.

Tätäkö todella halutaan? Verta ja suolenpätkiä? Loputonta suunsoittoa, riitelyä ja ihmisten mustavalkoista lokerointia hyviksiin ja pahiksiin sen mukaan, kun jonkun ajattelu ei puhtaasti myötäilekään valtavirtaa tai omaa mielipidettä.

Niihin, jotka ovat aitoja tosiuskovaisia ja niihin, joka ovat vääräuskoisia pakanoita?

Halleluja!

Haluammeko todellakin viedä tämän kaiken loogiseen päätepisteeseensä? Tällaista visiotahan brittiläinen elokuvaohjaaja Alex Garland vyöryttää parhaillaan valkokankaalle tuoreessa lähitulevaisuusdystopiassaan Civil War.

Totta puhuen häpeän sitä, mitä ihmiskunnasta on tullut. Häpeän sitä, mitä suomalaisuudesta on tullut. Häpeän sitä, miten karmivaan tilaan tämä maa on oikein ajettu.

Kammoan sitä, miten kamalassa jamassa koko maailma näyttää parhaillaan olevan.

Onko niin, että älykkääseen ja rakentavaan dialogiin pyrkivä keskustelu on todellakin mennyttä aikaa ja tarjolla on vain yksiäänistä hymistelyä samanmielisten tovereiden kanssa tai urheilukatsomoista tuttua mustavalkoista huutelua, missä eriävä mielipide tekee automaattisesti vihollisen?

Tätä varten me ilmeisesti tarvitsemme tekoälyä, koska meistä on tullut tällaisia lahopäitä.

Onko meillä tällöin Suomessa enää mielipiteenvapautta laisinkaan, jos meidät pyritään saattamaan ruotuun sosiaalisen median näkymättömien algoritmien, eriäviä mielipiteitä kyttäävien stasi-henkisten ilmiantajien ja/tai muiden mielipidevaikuttajien alle, ettemme vahingossakaan joutuisi maalitetuiksi tai ostrakisoiduiksi eli ulossuljetuksi yhteiskunnasta tai yhteisöstä – aivan kuten ääriuskonnollisissa liikkeissä?

Halleluja!

Kuka sen oikeasti päättää, kenen ura saa jatkua ja kenen tuhotaan, kun jonkun rokkarin tai punkkarin kännitoilailut ja vittumaisuudet päätetään nostaa ensin tikunnokkaan ja seuraavaksi romuttaa parempaa ja ylevämpää moraalia – ainakin omasta mielestä – noudattavan ryhmäpäätöksen kautta?

Tällainen toiminta vaikuttaa ja kuulostaa jotenkin kiihkouskovaiselta fundamentalismilta, missä kylänvanhimmat langettavat lopullisen tuomionsa riippumatta siitä, mitä näissä tilanteissa on oikeasti tapahtunut.

Nyt nämä uskonnollisten fundamentalistien dogmia noudattavat moralistit eivät omasta pyhyydestään sokaistuneina kykene näkemään tai suostu hyväksymään sitä raadollista totuutta, että viime kädessä kaiken takana on raha.

Aina.

Siksi sinäkin voit edelleen fanittaa kaikessa rauhassa ilman lynkatuksi tulemista esimerkiksi Led Zeppeliniä, Aerosmithiä ja Mötley Crüeta, katsella Miramaxin tuottamia tai Woody Allenin ja Roman Polanskin ohjaamia elokuvia sekä sekä ajella kauppaan Fordilla, Volkswagenilla tai Mercedes-Benzillä ostelemaan vaikkapa Dr. Oetkerin pizzoja.

Siksi jokaisen esimerkiksi punkstoossa riepotellun, ryvetetyn ja hiljennetyn artistin vastapainoksi uraansa voi jatkaa vastaavissa kohuissa ryvettynyt ja televisiostakin tuttu valtavirta-artisti, koska armon sekä anteeksiannon hekin ansaitsevat – sillä raha puhuu.

Vaan mikäli menisit nyt kirjoittelemaan moisia vaikkapa Suomen johtavimmalle punkfoorumille, saattaisit itsekin saada elinikäisen kirjoituskiellon ilman valitusoikeutta samalla kuin sinusta voitaisiin kehitellä ja levitellä mitä mielipuolisempia satuja ja valheita vain siksi, koska heillä nyt vain sattuu olemaan valta määrätä kuka saa menestyä ja kuka ei kyseisessä kuplassa sekä kenen mielipiteet ovat arvokkaampia,uskottavampia ja parempia kuin jonkun toisen.

Tästä syystä meille ja teille eivät tänään esiinny Kytänsoittajat, Kynnet ja Lapinpolthajat, mutta onneksi meillä on tarjota teille tilalle jotain todella paljon upeampaa – eli Roope Salminen & Koirat, Lauri Tähkä & Revohka sekä Sunrise Avenuestakin tuttu, meidän kaikkien rakastama Samu Haber!

Halleluja!

EDIT 2.5.2024 klo 21.20: Lisätty Facebook-lainaukseen pyynnöstä kirjoittajan nimi.

(Kuvituskuva Mote Oo Education Pixabaystä)