Rievun eilisen artikkelin jälkeen – missä kerroimme takavuosien supertähden, moottorisahajonglööri Juha Kurvisen, 49, katoamisesta ja tämän vaikeasta elämäntilanteestaan Kambodžassa – katsoi Kurvinen parhaaksi ottaa yhteyttä Facebookin välityksellä kertoakseen Rievun lukijoille seikkaperäisemmin tämänhetkisestä elämäntilanteestaan.

Kurvisen vuolas viesti on ensimmäinen konkreettinen elonmerkki Kurvisesta sitten 11. tammikuuta 2025, jolloin miehen henkilökohtainen Facebook-profiili hiljeni täysin.

– Kiitos yrityksestäsi auttaa, Kurvinen aloittaa viestinsä, jossa hän myöntää että ”asian saama julkisuus samalla ahdistaa ja toisaalta helpottaa.”

Samalla hän kertoo, että hän on itsekin pelastanut muutaman vastaavassa tilanteessa olleen matkaajan aiemmin.

Pankkiongelmat keskiössä

Kurvisen mukaan hänen jumittumisensa hotellihuoneeseen ei johdu pelkästään masennuksesta vaan konkreettisista käytännön ongelmista.

Varkauden johdosta hänellä on käytössä vain virtuaalinen pankkikortti ja käteisen saaminen on ”lähes mahdotonta tai niin monen mutkan takana, että siihen ei ole ollut energiaa.”

Kambodžassa toimivat rahansiirtopalvelut asettavat myös omat haasteensa.

Western Union joko jäädyttää lähetykset tai vaatii passissa voimassa olevan viisumin – mikä on mahdotonta, kun viisumi on juuri ylittynyt pankkiongelmien takia.

– Ihmiset haluavat jotakin syystä aina väitellä tässä asiassa yksityiskohdista tyyliin: ”Miksi et tehnyt näin!?” eli eivät ymmärrä käytännön ongelmaa, Kurvinen kirjoittaa turhautuneena.

Hänen mukaansa Wise-yhtiöltä tilatut kaksi korttia eivät koskaan saapuneet perille eivätkä suomalaiset pankit toimita kortteja ulkomaille. Miehen mukaan kymmenetkään soitot pankin asiakaspalveluun eivät auttaneet, vaan hänelle oli lakonisesti sanottu ”kuole sitten kadulle”.

– Tästä on ystävien todisteet ryhmäpuhelussa, kun soitin kaiutinpuhelun kautta ja asuin silloin viikkokausia taivasalla ilman ruokaa ja vettä.

Suurlähetystön apu on myös ”olematonta tai erittäin rajallista”.

Korjauksia väitteisiin

Kurvinen korjaa useita eilisessä artikkelissa esitettyjä väitteitä lähipiiristä.

Hän kiistää vastustavansa apua: päinvastoin, ”mitään selkeää apua ei ole koskaan tarjottu, enkä ole koskaan vastustanut apua.”

Väitteeseen siitä, että rahaa voisi lähettää mutta ”ei tiedä mihin hän ne rahat laittaisi”, Kurvinen vastaa napakasti:

– Apu olisi helppoa: joku tukipaketti mun tilille, jolla saisin esimerkiksi maksettua viisumiylityksen ja esimerkiksi paikallisen lääkärin verikokeet ja tilannearvion tai lennot Suomeen hoitoon.

Hän antaa konkreettisia ehdotuksia avun järjestämiseksi, mukaan lukien rahansiirtovaihtoehdot ja sen, miten hän voisi mahdollisesti saada käteistä käsiinsä Kambodžassa.

Toistuvien onnettomuuksien selitys

Artikkelin väitteeseen siitä, että toistuvat ryöstöt herättävät kysymyksiä hänen arviointikyvystään, Kurvinen vastaa yksityiskohtaisesti.

Mies myöntää, että ”vaikka osissa tapauksissa on omaa vikaa, on myös paljon väärä paikka, väärä aika -tilanteita.”

Kurvinen luettelee tapauksia: Chiang Maissa pankkiautomaatti imaisi kaksi kertaa kortin, Turkissa hotelli tyhjensi hotellihuoneen hänen poissaollessaan ja Kambodžassa hänet ilmeisesti huumattiin sekä ryöstettiin.

– Tutkimuksien mukaan kun paljon matkustaa, keskimäärin 2-3 vuoden välein sattuu joku varkaus tai ryöstö, hän kuvailee.

Vietnamissa hän asui kaksi vuotta ilman ongelmia, kunnes Covid-19 pandemia pakotti hänet lähtemään maasta liki yhdessä yössä.

Suomen terveydenhuolto epäluotettava

Kurvisen suhtautuminen Suomen terveydenhuoltoon on kylmän käytännöllinen. Hän erottelee fyysisten vaivojen ja mielenterveysongelmien hoidon, mutta on pettynyt molempiin.

– Diagnoosin jälkeen eli noin 15 vuoteen en ole koskaan saanut Suomen systeemistä mitään apua fyysisiin vaivoihini, koska katsovat aina ensin vanhat paperit, jolloin tuloksena on joko luulosairaus tai M1-lähete, hän kirjoittaa.

Mielenterveyspalveluistakaan hän ei ole saanut apua. Kun hän on hakenut apua unettomuuteen, ”on suositeltu osastoa ja pumpattu täyteen psykoosilääkkeitä.”

– Se aiheuttaa epäluottamusta systeemiin, mutta jos olo ei parane, hengen pelastamiselle ei ole muita vaihtoehtoja, hän myöntää ratkaisukeskeisesti.

”Maailman mentaalirasistisinta porukkaa”

Kurvisen katkerimmat sanat kohdistuvat suomalaisten asenteisiin mielenterveysongelmia kohtaan. Hän kutsuukin suomalaisia ”ehkä maailman mentaalirasistisimmaksi porukaksi.”

– Kun on MT-diagnoosin leima otsassa, päättyy elämäsi käytännössä siihen: koko ala hylkää, vaikea saada ystäviä, töitä, asuntoa sekä opiskelupaikkaa, hän luettelee.

Erityisen kipeäksi hän kokee keskustelupalstojen ”satoja kunnianloukkauksia, pilkkaa, ivaa, kuolemantoivomuksia” ja kasvokkain tapahtuvaa syyttelyä hulluudesta.

– Ihminen on sosiaalinen eläin, joten miettikääpä sitä traumaa ja kärsimystä, jota tämä kaikki aiheuttaa itse kullekin?, hän kysyy.

Tilanteen todellisuus

Kurvisen oma kuvaus tilanteestaan on huomattavasti käytännönläheisempi kuin lähipiirin dramaattiset kertomukset.

Hän ei kiellä olevansa vaikeuksissa, mutta selittää ongelmat konkreettisilla syillä teknisten ja byrokraattisten esteiden sijaan.

Viestinsä perusteella Kurvinen kykenee selkeään ajatteluun ja kommunikointiin. Hän antaa järkeviä ehdotuksia avun saamiseksi ja tunnustaa tarvitsevansa apua.

– Jos suomalaiselle elämä on joskus haasteellista Suomessa, koittakaapa mennä edes 5 sekunniksi kenkiini, päättää hän viestinsä empatiaan vedoten.

Julkisuuden paradoksi

Kurvisen vastaus osoittaa julkisuuden ja julkisena henkilönä elämisen paradoksin: hän ei halua sitä, mutta samalla tunnustaa että se ”toisaalta helpottaa.”

Ilman Riepun eilistä artikkelia hän tuskin olisi ottanut yhteyttä selittämään tilannettaan näin yksityiskohtaisesti.

Kurvisen oma kuvaus vahvistaa, että tilanne on vakava mutta ei toivoton. Apu on mahdollista, jos joku on valmis järjestämään käytännön toimet rahan siirtämiseksi ja viisumisakkojen maksamiseksi.

Kurvisen tämänpäiväinen viesti on ensimmäinen suora elonmerkki hänestä seitsemään ja puoleen kuukauteen Facebookissa.

Se osoittaa, että hän on edelleen tavoitettavissa ja halukas vastaanottamaan apua, kunhan se tulee käytännöllisessä muodossa eikä pelkkinä neuvoina tai syytöksinä.

Kurvisen koko viesti on luettavissa Facebook-sivuillani tästä linkistä. Avuntarjoukset Juha Kurviselle voi edelleen lähettää osoitteeseen info@riepu.fi.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 1, osa 3.

Teksti: Nalle Österman, 27.8.2025
Kuva: Kuvakaappaus Saksan television NDR:n televisiolähetyksestä, missä Kurvinen tekee Guinnessin toisen maailmanennätyksensä

Se, miten raskaita mielen häiriöt ja akuutit ahdistuskohtaukset ovat henkilölle itselleen on tietysti yksilöllistä. Kun kohtaus tai tila on ohi, saattaa se vierittää henkilön entistäkin syvempään masennukseen kun tajuaa, mitä kaikkea kohtauksen tiimellyksessä on tullut tehtyäkään.

Maailmanmaineeseen Helsingistä ponnistaneen HIM-yhtyeen entinen kosketinsoittaja Juska ”Zoltan Pluto” Salminen kirjoittaa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään tuoreessa elämäkerrassaan Valon varjoissa (Docendo), josta seuraavat kursivoidut lainaukset ovat peräisin.

”Masennus ei tunne matematiikan lainalaisuuksia. Parantumiselle ei ole kellokorttia. Synkistyin päivä päivältä enemmän. […] Masennuksessa puristava tunne on jatkuvaa. Ihmisten kohtaaminen on vaikeaa, ja puhuminen jännittää.”

Mistä nämä mielen häiriötilat oikein kumpuavat ja miten ne saa lakkaamaan on varmasti yksilöllistä. Mikäli ei ole itse näitä tiloja kokenut on varmasti vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta kuvitella ja ymmärtää sitä raastavaa tuskaa, mitä henkilö käy läpi akuuttivaiheessa.

Kun ahdistus ja masennus syö mielen ja hapen niin totaalisesti kaikelta muulta, ettei millekään muulle jää tilaa vaikka miten yrittäisi. Turha kuvitella, etteikö yrittäisi.

”Kun masennuksen ottaa vastaan selvin päin ja taistellen, se tulee päälle täydellä voimalla. Kaikki muuttuu massaksi. Kämppä muuttui poteroksi ja lopulta unohdin, miten ihmisille puhutaan, koska en jaksanut käydä missään.”

Kolikon kääntöpuoli voi olla yksilön taipuneen euforiseen maniaan, missä ei olla köyhiä eikä kipeitä.

”Diagnoosi oli ehditty jo tehdä: minulla oli todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Myös todellisuudentajun kanssa alkoi vaarallinen hippaleikki. Vaaralliseksi sen teki, että itse vaaran pelko katoaa. Seikkailin omassa elämässäni, tunsin olevani voittamaton ja halusin irti tasapaksusta elämästä. Olin osa elokuvaa, leffan sankari tai vihollinen, muut ihmiset olivat sivurooleissa. Niihin pystyin palkkaamaan väkeä, koska posketon rahankäyttö veti ihmisiä ympärilleni.”

Voi vain arvailla, miten raastavaa ja kuluttavaa tämä kaikki on sairastuneen läheisille, jotka voimattomina joutuvat seuraamaan vain vierestä, kun sairastunut rypee ylhäisessä yksinäisyydessä alakulon keskellä tai sitten painelee menemään ympäri kyliä kuin mikäkin maailman omistaja.

”Masennuksesta nousee aina voittaja. Siitä on helpompi puhua, koska voimat palaavat hiljalleen ja elämässä on taas värejä. Häpeä ei enää paina. Maniassa on taas aina nöyrryttävä, tajuttava, että hommat ovat lähteneet lapasesta. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä pidetään luovan ihmisen sairautena. Puhutaan, että taiteilijat luovat tuskasta ja tasapainoilevat hulluuden rajoilla.”

Koska nämä mielen ailahtelevuudet eivät näy päällepäin, ulkopuoliset saattavat joskus tulkita asian myös niin, että kohtaus olisi jotenkin jatkuvasti päällä. Ei siis ihme, jos ja kun ihmiset alkavat kaikota kuin varkain ja vaivihkaa sairastuneen ympäriltä, koska nämä eivät yksinkertaisesti ymmärrä, miksi joku saattaa käyttäytyä niin kuin käyttäytyy.

”Se on mennyttä miestä, toivoton tapaus”, saattaa joku ajatella.

Itse olen toisinaan ajatellut ja tehnyt vertauksen, että kyseessä on jonkinlainen kirous, jonka joku on langettanut sairastuneen ylle tämän kiusaksi ja riesaksi.

Tilannetta voisi verrata vaikkapa autoon, jonka kuljettajana istut, mutta joka ei kuitenkaan tottele ohjaustasi vaan ajattaa sinua vastaantulevien kaistalle ja kiellettyihin ajosuuntiin tolkuttomalla ylinopeudella tai aiheuttaa sinulle loputonta pelkoa ja ahdistusta, missä et voi tehdä muuta kuin kärsiä matkasta, loputtomiin.

Ellet lopulta päätä mennä taukopaikalle hakemaan tähän olotilaan helpotusta, mihin auto sinut mielihyvin ohjaa, sano vain minne.

1980-luvun klassikkosarjassa Ritari Ässä näyttelijä David Hasselhoffin paras ystävä ja apu on tämän tekoälyllä varustettu puhuva auto, KITT. Ajoittain sarjassa nähtiin myös KITT:n “pimeä puoli”, eli puhuvan auton ensimmäinen prototyyppi KARR, jolla oli ihan muut metkut mielessään.

Se onkin silloin menoa, kun pimeys ottaa yliotteen. Ja kun se ottaa, tapahtuu usein ikäviä asioita ennen pitkää, kuten ystävyyssuhteiden tai parisuhteiden päättymisiä – tai jotain vielä paljon pahempaa.

Pahinta on, ettei tällaiseen kohtaukseen näytä purevan mikään muu kuin aika. Kuten Juska Salminen itsekin toteaa, paranemisella ei ole kellokorttia – ei todellakaan.

Tämän kirouksen keskellä sairastunut yrittääkin lopulta keksiä vain toimivia keinoja, miten päästä kohtauksesta eroon sillä kertaa, ellei kyse ole maniasta, missä kaikki muut saattavat olla köyhiä ja kipeitä paitsi sairastunut itse – ainakin tämän itsensä mielestä.

”Maniassa ei ole mitään kaunista. Luulin armeijan jälkeen, että masennus on peto, joka vetää syövereihin. Olin väärässä. Masennuksen kanssa on äärimmäisen raskasta elää, koska elämä katoaa ja varjo laskeutuu ympärille. Mania on kuitenkin se, joka antaa pikkusormen ja lupaa kirkkaan valon. Tuota valoa ei voi paeta, eikä sisältä tulevalla liekillä ole varjoa.”

Omat masennus- ja ahdistuskohtaukset ovat usein niin riipiviä ja repiviä, että päädyn huutamaan pahaa oloani ympäristöni kiusaksi pakon edessä, jotta saisin edes hetken helpotuksen.

Toisille oma pahoinvointi voi heijastua niin rankkana, synkkänä ja itseä syyllistävänä, että akuutin kohtauksen kanssa painiva henkilö saattaa nähdä ainoana tienä ulos hengen riistämisen itseltään, koska ei halua olla enää taakkana ympäristölleen.

Kuten esimerkiksi palkittu mestarikirjailija Miki Liukkonen, joka ei saanut tarvitsemaansa apua hätänsä keskellä, koska helsinkiläisten mielenterveyspalvelujen mielestä Liukkosen tila ei antanut aihetta toimenpiteisiin.

Mielenterveyspalveluissa onkin havaittavissa tendenssi, että mikäli henkilön katsotaan olevan vaaraksi ympäristölleen, voidaan tämä napata pakkohoitoon. Mikäli henkilö on vaaraksi vain itselleen, saa henkilö usein jäädä vellomaan oman onnensa nojaan ilman apua.

”Aloin kokea jotain tuntematonta uhkaa. Ympärilläni olevien ihmisten ulkokuoret olivat normaaleja, mutta uskoin heidän sisällään olevan jotain muuta. Jotain, mitä en voi ymmärtää. Lopulta kiitorata aukesi eteeni. Olin kuluttanut miltei kaikki rahani. Vallan tunne oli niin kova, että uskoin pystyväni kaatamaan koko universaalin systeemin. Siinä vaiheessa kaikki stoppasi. Kun luulin vihdoin saavuttavani sen, mitä olin etsinyt, romahdin ja pakenin. Pelko muuttui pakokauhuksi.”

Tässä olisikin vielä paljon kehitettävää suomalaiselle terveydenhuollolle, että se oppisi tunnistamaan akuuttien kohtausten kanssa painivien yksilöiden henkisen tuskan ja voisi ottaa nämä valvottuun seurantaan johonkin riittävän lempeään ja rauhoittavaan ympäristöön kriittisimmän jakson yli, kunnes kohtaus alkaa hellittää.

Ainakin, mikäli elämme vielä sivistysvaltiossa.

Paljon on parjattu yhdysvaltalaista terveydenhuoltoa, mutta ainakin yhdysvaltalaisissa elämäkerroissa tuodaan usein esiin, miten sairastuneen ympärillä on tehty interventio eli väliintulo, kun sairastuneella on alkanut mennä liian lujaa tai tämä on vajonnut liian synkkiin vesiin.

Toki maan kulttuurista saa olla mitä mieltä tahansa, mutta tämä on kieltämättä toimintamalli, minkä soisi kehittyvän Suomessakin.

On kieltämättä ironistakin, että kaikista maailman ihmisistä tunnen itse häkellyttävää sukulaissieluisuutta Temptation Island Suomi -sarjasta tutun Mathilda Westerbergin kanssa, joka julkisuudessa on puhunut epävakaasta persoonallisuushäiriöstään purkaakseen siihen liittyvää stigmaa.

Tämä piirre on tehnyt hänen minäkuvastaan pirstaleisen ja ihmissuhteista “next level vuoristorataa”, kuten hän kertoo tammikuussa 2022 julkaistussa Ylen haastattelussa, mistä seuraavat kursivoidut lainaukset ovat peräisin:

”Psykiatrisella poliklinikalla hän sai kolmen kuukauden arviointijakson päätteeksi diagnoosin: epävakaa persoonallisuushäiriö. Elämä on muuttunut sen jälkeen. Yhtäkkiä salamarakastumisille, raivokohtauksille ja pohjattomalle ahdistukselle löytyi selitys – ja mikä parempaa, myös hoito.”

Valitettavasti kaikille ei tässä maassa ole käynyt yhtä onnekkaasti kuin Mathilda Westerbergille tai Juska Salmiselle, mistä olen itsekin elävä esimerkki.

Ylen artikkeli Westerbergistä on kuin peilikuva itsestäni ja tuntemuksistani.

”Jos minulla on hyvä mieli, muuta todellisuutta ei ole – ja päinvastoin. Elämä on vuoristorataa. Ei ole mitään takeita, mikä mielialani on, kun päivä päättyy.”

”Olen nautinnon perässä kulkeva ihminen, joka ei mieti seurauksia. Ihan sama miten hyvän tilin teen, loppukuusta rahat ovat loppu. Jos on raskaampi vaihe elämässä, haen lohtua alkoholista. Olen myös kova bilettämään.”

”Toivon, että itselläni olisi joku tarkoitus täällä. Haen jatkuvasti fiilistä, joka puuttuu.”

”Pettymysten ja muiden negatiivisten tunteiden käsitteleminen on ollut minulle tosi hankalaa. Nuorempana olin koko ajan vihainen. Kun suutun, huudan. Näen tilanteet vain omalta kannaltani, ja minua on vaikea saada rauhoittumaan. Iso osa raivareista kaduttaa myöhemmin.”

Mielenterveystalon sittemmin poistetussa diagnoosikuvauksessa kuvaillaan epävakaan persoonallisuushäiriön piirteitä puolestaan näin:

1. ”Käsitys omasta itsestä on ailahtelevainen – välillä henkilö kokee olevansa epäonnistunut, mitätön ja hävettävä ja välillä erinomainen ja pärjäävä.
2. Vaikeus toimia pitkäjänteisesti – elämän suunnitelmat saattavat muuttua nopeasti ja suunnitelmiin ja sovittuihin asioihin on vaikea sitoutua.
3. Tunteiden sääteleminen on vaikeaa. Varsinkin negatiivisia tunteita on vaikea hallita, ja se saattaa johtaa hallitsemattomiin raivonpuuskiin tai pohjattomaan alakuloon.
4. Mielialat vaihtelevat nopeasti joko itsestään tai tilanteiden mukaan.
5. Toistuva tai jatkuva sisäisen tyhjyyden tunne
6. Impulsiivisuus – hetken mielijohteesta tulee tehtyä asioita, jotka jälkikäteen harmittavat.
7. Itsetuhoinen käyttäytyminen – itsensä tahallinen vahingoittaminen tai sillä uhkaaminen
8. Musta-valkoajattelu ‒ on vaikea nähdä samassa ihmisessä tai asiassa samanaikaisesti sekä hyviä että huonoja puolia.
9. Ajoittainen todellisuuden tajun hämärtyminen – harhaluuloja tai epätodellisia kokemuksia saattaa esiintyä etenkin kriisitilanteissa.

Käytännössä nämä taipumukset johtavat usein siihen, että elämä tuntuu olevan jatkuvassa kaaoksessa ja sisältää erilaisia ihmissuhdeongelmia. Hoitokontaktissa esiintyy vaikeutta sitoutua pitkäjänteisiin suunnitelmiin sekä sietää rajoituksia ja sääntöjä.

Epävakaa persoonallisuushäiriö johtaa usein jonkinlaisiin sopeutumisen tai pärjäämisen vaikeuksiin, mutta ympäristössä, joka on persoonallisuushäiriöiselle sopiva, esiintyy oireita vähemmän tai ei ollenkaan.”

Jos et Suomessa saa toimivaa hoitoa koskaan, voi tällainen kohtalotovereiden vertaistuki olla kultaakin arvokkaampaa niin sairastuneelle kuin tämän läheisillekin.

Ainakin se voi tehdä tätä kompleksista vyyhteä näkyvämmäksi ja ymmärrettävämmäksi sekä saada parhaimmassa tapauksessa sairastuneenkin ymmärtämään pahimman hädän hetkellä, ettei tämä ole yksin.

Kaiken tämän jälkeen yksi asia on aivan varma: tarvitsemme parempia ja toimivampia mielenterveyspalveluja myös Suomeen. Ei saa olla niin, että omissa pään sisäisissä ongelmissaan painivia yksilöitä jätetään heitteille vain siksi, ettei heidän ahdinkonsa näy riittävästi päällepäin.

(Kuvituskuva Kanenori Pixabaystä)