Muutama ajatus Bruderhofista. On melkomoinen ”saavutus” luoda toimiva ”kommunistinen” yhteisö jossa kukaan ei omista yksityisesti mitään. Edes amisheilla ei ole vastaavaa. En tiedä muita kuin hutteriitit.

Bruderhofin esikuvana on Apostolien teoissa kuvattu varhaiskristillinen yhteisö, jossa omistus oli yhteistä. Tarkoituksena on luoda mahdollisimman tasa-arvoinen tila, joka estäisi tuhoisan kilpailun, vertailun ja kateuden.

Näitä hajottavia voimia voidaan tuskin koskaan poistaa kokonaan, koska kateuden aiheita löytyy aina, oli ympäristö millainen tahansa.

Takuuvarmasti myös bruderhofilaiset ovat joutuneet ja joutuvat kamppailemaan muun muassa sellaisten kysymysten kanssa, kuka antaa suuremman panoksen yhteisön hyväksi, kuka on tehokkaampi ynnä muuta sellaista.

Bruderhofilaiset pyrkivät siis rakentamaan maan päälle ihanteellista kristillistä ”Jumalan valtakuntaa”, jossa vallitsisi armo, rakkaus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus.

Yksi väline on vaatetus – siis naisilla, joiden ”univormuun” kuuluu pitkä hame tai mekko. Kyselin heiltä miksi moinen asu? Onko se pakollinen?

Arvasin vastauksen etukäteen.

He eivät koe sitä pakkona. Jokainen on vapaa valitsemaan. Housuja voi myös pitää, mutta kunnioituksesta muita kohtaan pidetään yleensä hametta tai mekkoa, varsinkin yhteisissä kokoontumisissa.

Päinvastoin kuin pakkona, naiset pitävät asukoodia vapauttavana. Heillä on vapaus olla vaatimattomia, ei tarvitse osallistua ”maailmassa” vallitsevaan kilpailuun siitä, kuka on näyttävin ja kaunein.

Hieman samanlaisia perusteita olen kuullut muslimeilta.

Ymmärrän pointin. Yhteiset säännöt ja normit voivat vapauttaa yksilön alituiselta valitsemiselta ja sen tuottamalta ahdistukselta, vertailulta ja kilpailulta.

Ennen kuin tuomitsee bruderhofilaisten naisten asukoodin (myös meikkaamattomuuden ym), on syytä miettiä, kuinka vapaita me muut olemme ulkonäkökeskeisessä, nuoruutta, kauneutta ja voimaa palvovassa kilpailu- ja tehokkuuskulttuurissamme.

Eikö vapautemme ja individualismimme ole suurimmaksi osaksi harhaa?

Kun meillä ei ole vahvaa vastakulttuurista yhteisöä joka tukisi meitä, joudumme kaikki susien saaliiksi, yksitellen.

KAI SADINMAA, 7.5.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Olen matkustanut junalla aamukuudesta saakka Englannin etelärannikolta Walesin Holyheadiin, josta jatkan aamulla lautalla Dubliniin. Saavuin juuri perille. Oli vähän sompailua, kun piti Lontoossa mennä metrolla, vaihtaa asemaa ja matkan aikana junaa neljä kertaa.

Oikeasti minun piti lähteä vasta huomenna tiistaina, mutta huomasin muutama päivä aiemmin että silloin on junalakko. Oli siis lähdettävä tänään. Onneksi jo ostetut liput kelpasivat. Matka ja vaihdot menivät sujuvasti.

Toinen propleemi oli, kun täällä Briteissä on erilaiset pistorasiat kuin muualla Euroopassa. (Miksi ne on niin hankalia. Autoakin ajavat väärällä puolella tietä) Miten saisin ladattua puhelimen, joka on korvaamattoman tärkeä reissatessa? Kaikki matkaliput ja huonevaraukset ovat siellä.

Oli siis saatava puhelimeen adapteri. Mutta mistä saisin sen, koska briteissä on tänään kansallinen vapaapäivä ja kaikki paikat ovat kiinni?

Yritin olla säästeliäs puhelimen käytössa mutta akun virta väheni silti uhkaavasti. Kun saavuin Holyheadin asemalle, kävelin kylän keskustaan. Näin edessäni jonkinlaisen liikkeen, jonka ovi oli auki. Se ei siis viettänyt vapaapäivää.

Astuin sisään. Hyllyt notkuivat sekalaista rojua: leluja, sytyttimiä, paristoja, sateenvarjoja, kuula-aseita, jopa ilmakivääreitä. Kaivoin puhelimen laturin taskustani ja kysyin myyjältä, löytyisikö siihen adapteria joka sopisi brittien pistorasioihin.

Myyjä lähti kaivelemaan laatikoitaan ja löysi sopivan.

Tämä oli yksi pienistä ihmeellisyyksistä mitä olen matkan aikana kokenut. Aivan kuin jokin tai joku johdattaisi ja pitäisi huolta.

Yksi ihmeellisyyksistä tapahtui Espanjan ja Ranskan rajalla, kun saavuin junalla Burgosista Iruniin. Minulla oli yhdeksän minuuttia aikaa vaihtaa toiselle asemalle, jotta ehtisin paikallisjunaan, joka vei matkustajat rajan yli Ranskan Hendayeen.

Oli onnistuttava jotta ehtisin Hendayesta lähtevään Pariisin junaan.

Matkaa toiselle asemalle oli rapiat puoli kilometriä. Ajattelin ehtiväni, jos juoksisin Irunin keskustan läpi. Astuessani junasta asemarakennukseen vastassani olivat portit, joista pääsee läpi vilauttamalla lippua lukulaitteessa.

Tai pitäisi päästä.

Minä en päässyt vaikka kuinka pyörittelin lippua lukulaitteessa. Aikaa ei olisi ollut hukattavaksi. Vaihdoin porttia. Se ei auttanut. En päässyt läpi. Olin jo luovuttamassa kun joku mies tuli viereeni. Hän sanoi: ”Seuraa minua. Tule ihan perässäni, kun avaan portin.”

Liimauduin mieheen kiinni ja pääsin ulos hänen imussaan. Hän kysyi, mihin olen menossa. ”Hendayeen ja sieltä Pariisiin”, vastasin, ja lisäsin, että on todella kiire. Juna lähtee ihan kohta. Pakko ehtiä.

”Follow me”, mies sanoi ja laittoi juoksuksi. Ryntäsin perään.

Puikkelehdimme peräkanaa läpi Irunin katujen. Juoksimme päin punaisia. Saavuimme asemalle, mutta minulla ei ollut lippua. Mies ei osannut käyttää automaattia. Paikalle ilmestyi kaksi tyttöä, joiden avustamina saimme lipun. Ryntäsin lipun saatuani alas laiturille ehtimättä muuta kuin huikata pikaiset kiitokset minua auttaneelle miehelle.

Ehdin junaan juuri kun se oli lähdössä.

Nyt istun pubissa Holyheadissa. On alkanut pyhiinvaellukseni viimeinen viidennes. Neljä viikkoa on takana ja viikko Irlannissa on edessä ennen kotiinpaluuta.

KAI SADINMAA, 6.5.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Oli raju päätös Espanjan-vaellukselleni. Sen päätepisteessä, Burgosissa, sain ruokamyrkytyksen – luultavasti niistä tapaksista, joita esittelin postauksessani. Poistin postauksen koska minua ällötti nähdä niitä safkoja.

Suunnitelmissani ei ollut maata kahta päivää sängyssä hienossa Airbnb-kämpässäni ja pitää päätä pöntössä vaan siemailla viiniä, lepäillä rauhassa ja kelata menneitä päiviä, tapahtumia ja kohtaamisia.

Onni onnettomuudessa, etten saanut pöpöä kesken kävelyn.

Toissapäivänä olin jo hieman tolpillani ja pääsin jatkamaan matkaa. Halusin pikavauhtia pois Espanjasta ja kauas tapaksista. (Älkää puhuko minulle niistä koskaan.)

Tarkoitukseni oli viettää vielä yksi yö Espanjan puolella Irunissa ja aamulla jatkaa junalla Pariisiin, mutta toisin kävi.

Paitsi ällöt tapakset, minua ajoivat Espanjasta pois torakat. En kohdannut niitä missään. Jokainen majapaikka oli puhdas. Mutta varaamassani hostelli-huoneessa Pension Bowlingissa, Irunissa, ne sitä vastoin olivat odottamassa minua kieli pitkällä ja tuntosarvet ojossa.

Satuin lukemaan hostellista tuoreita kommentteja, jotka olivat toinen toistaan karmaisevampia kuvauksia paikan saastaisuudesta, melusta ja torakoista. Päätin, etten ainakaan sinne jää.

Onneksi hoksasin, että Bayonnesta menee yöjuna Pariisiin. Paljon mieluummin valvoisin ahdistavassa ja tunkkaisessa kuuden hengen pötköttelyhytissä yön kuunnellen kanssamatkustajien kuorsausta kuin majailisin saastaisessa huoneessa torakoiden kanssa.

Yö junassa oli lopulta miellyttävämpi kuin oletin. Ei toistunut muutaman vuoden takainen painajainen kun olin korona-aikana ahtautunut viiden muun kaverin kanssa kuppaiseen ja hikiseen makuuvaunuun matkalla Tukholmasta Kööpenhaminaan.

Suomalaisella standardilla sekä Ruotsin että Ranskan makuuvaunut ovat alkeellisia ja tunkkaisia. Ovat ne toki myös halvempia. Pariisin yöjunasta löytyi ainoastaan yksi pistorasia koko vaunusta. Hyteissä niitä ei ollut ollenkaan. Käytävällä oli pitkä jono matkustajia odottamassa puhelinlatausvuoroaan.

Pariisissa saavuin Austerlitzin asemalle josta kävelin vajaan tunnin Gare du Nordille. Eurostar-junat Lontooseen lähtevät sieltä. Brexitin jälkeen saapuminen Britanniaan ei ole enää niin helppoa. Turva- ja passintarkastukset sekä suljettu tax-free -alue olivat samanlaiset kuin lentokentillä. Ne veivät oman aikansa. Eurostar-”terminaaliin” on siis syytä tulla ajoissa.

Junamatka itsessään oli sujuvaa. On hienoa päästä junalla rapiassa kahdessa tunnissa Pariisista Lontooseen. Kanaalin alituskaan ei ollut niin jännittävää kuin olin etukäteen ajatellut. Se meni nopeasti. Kesto vain 24 min.

Nyt olen jo päässyt tutustumaan Lontoosta etelään sata kilsaa sijaitsevaan Bruderhof-yhteisöön. Vaikuttava paikka – kuin pieni kylä idyllisine taloineen, saunoineen ja omatekoisine lampineen. Yhteisössä asuu 300 henkeä, joista noin sata on lapsia.

Bruderhof on kohtuullisen omavarainen. Heillä on puutarhat ja lihakarjaa, oma päiväkoti, koulu, lääkäripalvelut, ym. Kouluissa on oppilaita myös ulkopuolelta, joten yhteisö on avoin. Ei siis mikään kultti.

Pääelinkeino on lelu- ja kalusteteollisuus päiväkodeille ja kouluille. Yhteisö tekee laadukkaita puutuotteita valmiista komponenteista. Tuotteet ovat yhteisön muotoilijatiimin suunnittelemia. Jouduin heti töihin, pakkaamaan penkkejä pahvilaatikoihin. Se oli hauskaa, mutta loppui lyhyeen, koska lauantaina otetaan rennosti.

Bruderhof vetää matkani langanpäitä yhteen. Yhteisön juuret ovat reformaation anabaptisisessa liikkeessä ja sitä kautta Thomas Müntzerissä. Anabaptismin perillisiksi voidaan laskea kaikki kristilliset suuntaukset jotka eivät kasta lapsia vaan aikuisia tai lapsuusiän ohittaneita.

Bruderhof vaikuttaa reliikiltä, mutta on kaikkea muuta. Sillä on eläviä yhteisöjä eri puolilla maailmaa.

Nykymuotoinen Bruderhof syntyi 1920-luvun Saksassa. Toisin kuin protestanttinen kirkko, Bruderhof ei niellyt Hitlerin propagandaa ja natsi-ideologiaa. Yhteisön perustaja Eberhard Arnold kirjoitti Hitlerille kirjeen, jossa sanoi suoraan, ettei tämän toimet tule johtamaan mihinkään hyvään. Tämä siis tapahtui 1930-luvun alussa, juuri kun Hitler oli noussut valtaan.

Ei ihme, että yhteisö ajettiin maanpakoon. Hieman myöhemmin he eivät olisi enää päässeet vaan heidät olisi tapettu. Maastapaon syynä oli myös aseistakieltäytyminen. Bruderhofilaiset eivät suostuneet palvelemaan armeijaa.

Darvellin yhteisö Robertsbridgessä juontaa juurensa nimenomaan tästä eksiilistä. Bruderhofin ihanteena on Apostolien teoissa kuvattu varhaiskristillinen yhteisö, jossa ei ollut yksityisomistusta vaan kaikki oli yhteistä.

Bruderhofin käsitykset seksuaalisuudesta, avioliitosta ja miehen ja naisen rooleista ovat toki minun makuuni liian konservatiivisia, mutta silti yhteisössä on jotain radikaalia ja syvästi puhuttelevaa.

Keskustelin juuri paikan grand old-manin, lähes 90-vuotiaan, terävä-älyisen Donin kanssa. Hän kertoi oman historiansa eli sen, miten hän lopulta päätyi 1950-1960 -lukujen vaihteessa Bruderhofiin.

Rikkaan perheen poika herkistyi hyvin nuorena yhteiskunnalliselle epäoikeudenmukaisuudelle. Hän hylkäsi porvarillisen uran ja alkoi etsiä tapaa elää todeksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ihannettaan.

Sen hän löysi lopulta Bruderhofista.

Don teki minuun vaikutuksen. Kyse ei ole siitä, että bruderhofilaiset haluaisivat ihmisten muualta liittyvän heidän yhteisöönsä, vaan vievän omissa maissaan ja ympäristöissään eteenpäin sydänten sanomaa.

Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että pitäisi tulla kunnon kansalaiseksi ja kristityksi vaan elää sitä mikä oli Jeesuksen sanoma: olla merkkinä Jumalan valtakunnasta ja elää todeksi radikaalia kristillisyyttä.

KAI SADINMAA, 4.5.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Camino-vaellukseni päättyi tänään Burgosiin, jossa on yksi Espanjan upeimmista katedraaleista. Lepäilen täällä muutaman päivän. Vielä ensi yönnä makuupussissa ja yhteismajoituksessa muiden vaeltajien kanssa ja sitten pari yötä omassa rauhassa, pitkästä aikaa lakanoiden välissä.

Torstaina matka jatkuu junalla Iruniin ja Ranskan Hendayeen ja sieltä perjantaina Pariisin kautta Lontooseen ja Robertsbridgeen tutustumaan anabaptistiseen Bruderhof-yhteisöön joka on vähän niin kuin kevytamishit. Osallistun siellä yhteisön töihin (en tiedä vielä, mitä ne ovat).

Toisaalta ihmettelen miksi sinne ylipäänsä menen, koska ovat hieman konservatiivisempaa sorttia kuin minä.

Mutta on heissä jotain radikaalia, koska yhteisö toteuttaa käytännössä yhteisomistusta ja on sitoutunut väkivallattomuuteen. He siis kieltäytyvät asepalveluksesta. Mutta eipä mennä asioiden edelle.

Laitan sieltä sitten raporttia.

Nyt vedän henkeä ja kelailen kolmea viimeistä vaellusviikkoa, että mitä siitä kaikesta on jäänyt käteen. Tämä intensiivinen aika – 500 käveltyä kilometriä, ihmiset ja paikat – on vielä yhtenä mylläkkänä päässäni.

Outoa vain, kun aamulla ei tartte enää lähteä kävelemään, vaikka aion silti talsia juna-asemalle ja takaisin kymmenen kilsan matkan, kun en saa paikkalippua ostettua netistä.

KAI SADINMAA, 29.4.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Riepu julkaisee Kai Sadinmaan luvalla tämän sosiaalisen median päivityksiä huhtikuussa 2024 Keski-Eurooppaan suuntautuneelta pyhiinvaellukseltaan.

Tämän päivän vaikuttavin osuus noustessamme Atapuercan vuorille. Olen kulkenut hieman suunniteltua nopeammin. Saavun huomenna määränpäähäni, Burgosiin, josta jatkan muutaman päivän kuluttua eteenpäin, kohti Englantia ja Irlantia.

Caminon vaeltajat ovat pääasiassa Euroopasta, Yhdysvalloista ja Etelä-Koreasta, joista kaksi viimeksi mainittua muodostavat enemmistön.

Siihen on kaksi syytä.

Jenkit löysivät caminon vuonna 2010, kun Hollywood-ohjaaja Emilio Estevez teki camino-leffan The Way, jossa pääosaa näytteli ohjaajan isä, Martin Sheen.

Etelä-korealaiset puolestaan löysivät caminon, kun korealainen kirjailija Kim Nam Hee jakoi kokemuksensa tekemällä vaelluksestaan kirjan, Yksinäisen naisen matka (2006).

Kirja yksin ei ole vaikuttanut caminon nykyiseen valtavaan suosioon Koreassa.

Iso hyppäys tapahtui 2012, kun yksityinen korealainen tv-yhtiö teki caminosta reality-sarjan yhteistyössä Kim Nam Heen kanssa viiden korealaisen camino-vaelluksesta.

Onhan näissä maastoissa hienoa vaeltaa, mutta liian kaupallista alkaa olemaan meno minun makuuni.

KAI SADINMAA, 28.4.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.