Se, miten raskaita mielen häiriöt ja akuutit ahdistuskohtaukset ovat henkilölle itselleen on tietysti yksilöllistä. Kun kohtaus tai tila on ohi, saattaa se vierittää henkilön entistäkin syvempään masennukseen kun tajuaa, mitä kaikkea kohtauksen tiimellyksessä on tullut tehtyäkään.

Maailmanmaineeseen Helsingistä ponnistaneen HIM-yhtyeen entinen kosketinsoittaja Juska ”Zoltan Pluto” Salminen kirjoittaa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään tuoreessa elämäkerrassaan Valon varjoissa (Docendo), josta seuraavat kursivoidut lainaukset ovat peräisin.

”Masennus ei tunne matematiikan lainalaisuuksia. Parantumiselle ei ole kellokorttia. Synkistyin päivä päivältä enemmän. […] Masennuksessa puristava tunne on jatkuvaa. Ihmisten kohtaaminen on vaikeaa, ja puhuminen jännittää.”

Mistä nämä mielen häiriötilat oikein kumpuavat ja miten ne saa lakkaamaan on varmasti yksilöllistä. Mikäli ei ole itse näitä tiloja kokenut on varmasti vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta kuvitella ja ymmärtää sitä raastavaa tuskaa, mitä henkilö käy läpi akuuttivaiheessa.

Kun ahdistus ja masennus syö mielen ja hapen niin totaalisesti kaikelta muulta, ettei millekään muulle jää tilaa vaikka miten yrittäisi. Turha kuvitella, etteikö yrittäisi.

”Kun masennuksen ottaa vastaan selvin päin ja taistellen, se tulee päälle täydellä voimalla. Kaikki muuttuu massaksi. Kämppä muuttui poteroksi ja lopulta unohdin, miten ihmisille puhutaan, koska en jaksanut käydä missään.”

Kolikon kääntöpuoli voi olla yksilön taipuneen euforiseen maniaan, missä ei olla köyhiä eikä kipeitä.

”Diagnoosi oli ehditty jo tehdä: minulla oli todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Myös todellisuudentajun kanssa alkoi vaarallinen hippaleikki. Vaaralliseksi sen teki, että itse vaaran pelko katoaa. Seikkailin omassa elämässäni, tunsin olevani voittamaton ja halusin irti tasapaksusta elämästä. Olin osa elokuvaa, leffan sankari tai vihollinen, muut ihmiset olivat sivurooleissa. Niihin pystyin palkkaamaan väkeä, koska posketon rahankäyttö veti ihmisiä ympärilleni.”

Voi vain arvailla, miten raastavaa ja kuluttavaa tämä kaikki on sairastuneen läheisille, jotka voimattomina joutuvat seuraamaan vain vierestä, kun sairastunut rypee ylhäisessä yksinäisyydessä alakulon keskellä tai sitten painelee menemään ympäri kyliä kuin mikäkin maailman omistaja.

”Masennuksesta nousee aina voittaja. Siitä on helpompi puhua, koska voimat palaavat hiljalleen ja elämässä on taas värejä. Häpeä ei enää paina. Maniassa on taas aina nöyrryttävä, tajuttava, että hommat ovat lähteneet lapasesta. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä pidetään luovan ihmisen sairautena. Puhutaan, että taiteilijat luovat tuskasta ja tasapainoilevat hulluuden rajoilla.”

Koska nämä mielen ailahtelevuudet eivät näy päällepäin, ulkopuoliset saattavat joskus tulkita asian myös niin, että kohtaus olisi jotenkin jatkuvasti päällä. Ei siis ihme, jos ja kun ihmiset alkavat kaikota kuin varkain ja vaivihkaa sairastuneen ympäriltä, koska nämä eivät yksinkertaisesti ymmärrä, miksi joku saattaa käyttäytyä niin kuin käyttäytyy.

”Se on mennyttä miestä, toivoton tapaus”, saattaa joku ajatella.

Itse olen toisinaan ajatellut ja tehnyt vertauksen, että kyseessä on jonkinlainen kirous, jonka joku on langettanut sairastuneen ylle tämän kiusaksi ja riesaksi.

Tilannetta voisi verrata vaikkapa autoon, jonka kuljettajana istut, mutta joka ei kuitenkaan tottele ohjaustasi vaan ajattaa sinua vastaantulevien kaistalle ja kiellettyihin ajosuuntiin tolkuttomalla ylinopeudella tai aiheuttaa sinulle loputonta pelkoa ja ahdistusta, missä et voi tehdä muuta kuin kärsiä matkasta, loputtomiin.

Ellet lopulta päätä mennä taukopaikalle hakemaan tähän olotilaan helpotusta, mihin auto sinut mielihyvin ohjaa, sano vain minne.

1980-luvun klassikkosarjassa Ritari Ässä näyttelijä David Hasselhoffin paras ystävä ja apu on tämän tekoälyllä varustettu puhuva auto, KITT. Ajoittain sarjassa nähtiin myös KITT:n “pimeä puoli”, eli puhuvan auton ensimmäinen prototyyppi KARR, jolla oli ihan muut metkut mielessään.

Se onkin silloin menoa, kun pimeys ottaa yliotteen. Ja kun se ottaa, tapahtuu usein ikäviä asioita ennen pitkää, kuten ystävyyssuhteiden tai parisuhteiden päättymisiä – tai jotain vielä paljon pahempaa.

Pahinta on, ettei tällaiseen kohtaukseen näytä purevan mikään muu kuin aika. Kuten Juska Salminen itsekin toteaa, paranemisella ei ole kellokorttia – ei todellakaan.

Tämän kirouksen keskellä sairastunut yrittääkin lopulta keksiä vain toimivia keinoja, miten päästä kohtauksesta eroon sillä kertaa, ellei kyse ole maniasta, missä kaikki muut saattavat olla köyhiä ja kipeitä paitsi sairastunut itse – ainakin tämän itsensä mielestä.

”Maniassa ei ole mitään kaunista. Luulin armeijan jälkeen, että masennus on peto, joka vetää syövereihin. Olin väärässä. Masennuksen kanssa on äärimmäisen raskasta elää, koska elämä katoaa ja varjo laskeutuu ympärille. Mania on kuitenkin se, joka antaa pikkusormen ja lupaa kirkkaan valon. Tuota valoa ei voi paeta, eikä sisältä tulevalla liekillä ole varjoa.”

Omat masennus- ja ahdistuskohtaukset ovat usein niin riipiviä ja repiviä, että päädyn huutamaan pahaa oloani ympäristöni kiusaksi pakon edessä, jotta saisin edes hetken helpotuksen.

Toisille oma pahoinvointi voi heijastua niin rankkana, synkkänä ja itseä syyllistävänä, että akuutin kohtauksen kanssa painiva henkilö saattaa nähdä ainoana tienä ulos hengen riistämisen itseltään, koska ei halua olla enää taakkana ympäristölleen.

Kuten esimerkiksi palkittu mestarikirjailija Miki Liukkonen, joka ei saanut tarvitsemaansa apua hätänsä keskellä, koska helsinkiläisten mielenterveyspalvelujen mielestä Liukkosen tila ei antanut aihetta toimenpiteisiin.

Mielenterveyspalveluissa onkin havaittavissa tendenssi, että mikäli henkilön katsotaan olevan vaaraksi ympäristölleen, voidaan tämä napata pakkohoitoon. Mikäli henkilö on vaaraksi vain itselleen, saa henkilö usein jäädä vellomaan oman onnensa nojaan ilman apua.

”Aloin kokea jotain tuntematonta uhkaa. Ympärilläni olevien ihmisten ulkokuoret olivat normaaleja, mutta uskoin heidän sisällään olevan jotain muuta. Jotain, mitä en voi ymmärtää. Lopulta kiitorata aukesi eteeni. Olin kuluttanut miltei kaikki rahani. Vallan tunne oli niin kova, että uskoin pystyväni kaatamaan koko universaalin systeemin. Siinä vaiheessa kaikki stoppasi. Kun luulin vihdoin saavuttavani sen, mitä olin etsinyt, romahdin ja pakenin. Pelko muuttui pakokauhuksi.”

Tässä olisikin vielä paljon kehitettävää suomalaiselle terveydenhuollolle, että se oppisi tunnistamaan akuuttien kohtausten kanssa painivien yksilöiden henkisen tuskan ja voisi ottaa nämä valvottuun seurantaan johonkin riittävän lempeään ja rauhoittavaan ympäristöön kriittisimmän jakson yli, kunnes kohtaus alkaa hellittää.

Ainakin, mikäli elämme vielä sivistysvaltiossa.

Paljon on parjattu yhdysvaltalaista terveydenhuoltoa, mutta ainakin yhdysvaltalaisissa elämäkerroissa tuodaan usein esiin, miten sairastuneen ympärillä on tehty interventio eli väliintulo, kun sairastuneella on alkanut mennä liian lujaa tai tämä on vajonnut liian synkkiin vesiin.

Toki maan kulttuurista saa olla mitä mieltä tahansa, mutta tämä on kieltämättä toimintamalli, minkä soisi kehittyvän Suomessakin.

On kieltämättä ironistakin, että kaikista maailman ihmisistä tunnen itse häkellyttävää sukulaissieluisuutta Temptation Island Suomi -sarjasta tutun Mathilda Westerbergin kanssa, joka julkisuudessa on puhunut epävakaasta persoonallisuushäiriöstään purkaakseen siihen liittyvää stigmaa.

Tämä piirre on tehnyt hänen minäkuvastaan pirstaleisen ja ihmissuhteista “next level vuoristorataa”, kuten hän kertoo tammikuussa 2022 julkaistussa Ylen haastattelussa, mistä seuraavat kursivoidut lainaukset ovat peräisin:

”Psykiatrisella poliklinikalla hän sai kolmen kuukauden arviointijakson päätteeksi diagnoosin: epävakaa persoonallisuushäiriö. Elämä on muuttunut sen jälkeen. Yhtäkkiä salamarakastumisille, raivokohtauksille ja pohjattomalle ahdistukselle löytyi selitys – ja mikä parempaa, myös hoito.”

Valitettavasti kaikille ei tässä maassa ole käynyt yhtä onnekkaasti kuin Mathilda Westerbergille tai Juska Salmiselle, mistä olen itsekin elävä esimerkki.

Ylen artikkeli Westerbergistä on kuin peilikuva itsestäni ja tuntemuksistani.

”Jos minulla on hyvä mieli, muuta todellisuutta ei ole – ja päinvastoin. Elämä on vuoristorataa. Ei ole mitään takeita, mikä mielialani on, kun päivä päättyy.”

”Olen nautinnon perässä kulkeva ihminen, joka ei mieti seurauksia. Ihan sama miten hyvän tilin teen, loppukuusta rahat ovat loppu. Jos on raskaampi vaihe elämässä, haen lohtua alkoholista. Olen myös kova bilettämään.”

”Toivon, että itselläni olisi joku tarkoitus täällä. Haen jatkuvasti fiilistä, joka puuttuu.”

”Pettymysten ja muiden negatiivisten tunteiden käsitteleminen on ollut minulle tosi hankalaa. Nuorempana olin koko ajan vihainen. Kun suutun, huudan. Näen tilanteet vain omalta kannaltani, ja minua on vaikea saada rauhoittumaan. Iso osa raivareista kaduttaa myöhemmin.”

Mielenterveystalon sittemmin poistetussa diagnoosikuvauksessa kuvaillaan epävakaan persoonallisuushäiriön piirteitä puolestaan näin:

1. ”Käsitys omasta itsestä on ailahtelevainen – välillä henkilö kokee olevansa epäonnistunut, mitätön ja hävettävä ja välillä erinomainen ja pärjäävä.
2. Vaikeus toimia pitkäjänteisesti – elämän suunnitelmat saattavat muuttua nopeasti ja suunnitelmiin ja sovittuihin asioihin on vaikea sitoutua.
3. Tunteiden sääteleminen on vaikeaa. Varsinkin negatiivisia tunteita on vaikea hallita, ja se saattaa johtaa hallitsemattomiin raivonpuuskiin tai pohjattomaan alakuloon.
4. Mielialat vaihtelevat nopeasti joko itsestään tai tilanteiden mukaan.
5. Toistuva tai jatkuva sisäisen tyhjyyden tunne
6. Impulsiivisuus – hetken mielijohteesta tulee tehtyä asioita, jotka jälkikäteen harmittavat.
7. Itsetuhoinen käyttäytyminen – itsensä tahallinen vahingoittaminen tai sillä uhkaaminen
8. Musta-valkoajattelu ‒ on vaikea nähdä samassa ihmisessä tai asiassa samanaikaisesti sekä hyviä että huonoja puolia.
9. Ajoittainen todellisuuden tajun hämärtyminen – harhaluuloja tai epätodellisia kokemuksia saattaa esiintyä etenkin kriisitilanteissa.

Käytännössä nämä taipumukset johtavat usein siihen, että elämä tuntuu olevan jatkuvassa kaaoksessa ja sisältää erilaisia ihmissuhdeongelmia. Hoitokontaktissa esiintyy vaikeutta sitoutua pitkäjänteisiin suunnitelmiin sekä sietää rajoituksia ja sääntöjä.

Epävakaa persoonallisuushäiriö johtaa usein jonkinlaisiin sopeutumisen tai pärjäämisen vaikeuksiin, mutta ympäristössä, joka on persoonallisuushäiriöiselle sopiva, esiintyy oireita vähemmän tai ei ollenkaan.”

Jos et Suomessa saa toimivaa hoitoa koskaan, voi tällainen kohtalotovereiden vertaistuki olla kultaakin arvokkaampaa niin sairastuneelle kuin tämän läheisillekin.

Ainakin se voi tehdä tätä kompleksista vyyhteä näkyvämmäksi ja ymmärrettävämmäksi sekä saada parhaimmassa tapauksessa sairastuneenkin ymmärtämään pahimman hädän hetkellä, ettei tämä ole yksin.

Kaiken tämän jälkeen yksi asia on aivan varma: tarvitsemme parempia ja toimivampia mielenterveyspalveluja myös Suomeen. Ei saa olla niin, että omissa pään sisäisissä ongelmissaan painivia yksilöitä jätetään heitteille vain siksi, ettei heidän ahdinkonsa näy riittävästi päällepäin.

(Kuvituskuva Kanenori Pixabaystä)

Mikä laukaisee akuutin masennuskohtauksen? Sen kun tietäisi. Mikä taas vie sen pois? Sen kun tietäisi.

Nämä eivät ole helppoja tai yksinkertaisia asioita, eivät todellakaan. Ja niille, jotka eivät ole näitä tunteita tunteneet ja kokeneet, voi olla hyvin vaikeaa ja pelottavaakin kohdata näin ”epävakaita” ihmisiä.

On helpompi hoitaa sellaista ihmistä kuntoon, jolla on jokin päällepäin näkyvä vamma tai diagnosoitavissa oleva sairaus, jota voidaan hoitaa lääkkeillä. Vaan kun vika ei näy päällepäin, ollaan paljon vaikeammassa tilanteessa.

On ikävä kirjoittaa näin, mutta suomalaisen terveydenhuollon tuntien 50 vuoden kokemuksella kannattaa lähteä siitä oletuksesta, että tässä maassa et tule koskaan saamaan toimivaa hoitoa — ainakaan mielenterveyskysymyksissä.

Tämä on peruslähtökohta.

Nimittäin, mikäli lähdet hakemaan suomalaisesta terveydenhuollosta apua, joudut samalla allekirjoittamaan ja hyväksymään kirjoittamattoman lupauksen, että alistut samalla pahimmillaan sadistisen mielivallan alle ja suoranaisiin rikoksiin henkeä sekä terveyttä vastaan, kuten tämäkin Rievun lukijan elävä esimerkki osoittaa:

– Minulle he Kalasatamassa ehdottivat sähköshokkeja pitkään ja kun en suostunut, niin ilman suostumustani katkaisivat hoitosuhteen psykiatrisella poliklinikalla. Väittivät vielä, että syy oli se, kun en ollut hetkeen käynyt vastaanotolla, mikä oli täyttä valhetta, koska siinä vaiheessa en saanut kuin puhelinaikoja, vaikka pyysin päästä lääkärille. Samalla olivat lakanneet jatkamasta myös diazepam-reseptiä, mistä seurasi karmivat vieroitusoireet, kun olin ottanut niitä lähes päivittäin usean vuoden ajan.

Kun ymmärtää, sisäistää ja hyväksyy, ettei tule toimivaa hoitoa välttämättä koskaan saamaan, ollaan jo saatu perusta kuntoon eikä tuudittauduttu valheellisiin lupauksiin.

Joten kannattaa yrittää ymmärtää tämäkin ikävä tosiasia, että mikäli masennuksesta tai muista mielen ailahtelevaisuuksista kärsivä läheisesi turruttaa ja hukuttaa oloaan esimerkiksi alkoholiin tai muihin päihteisiin, saattaa hän tehdä sen siksi, ettei hän saa toimivampaa apua muualta.

Valitettava tosiasia on, että Suomessa mielenterveyshoito on retuperällä.

Mikäli onnistut saamaan lähetteen Kelan tukemaan psykoterapiaan, niin siitä alkaa oma ruljanssinsa, kun joudut alkaa etsimään sellaista psykoterapeuttia, jolla on tilaa kalenterissaan ja kenen kanssa synkkaa.

Kauhutarinoita prosessista löytää vaikka millä mitalla googlaamalla.

Kun kävin viime viikon keskiviikkona täällä Helsingissä lääkärin vastaanotolla tein sen suurimmaksi osaksi siksi, että läheiseni olivat esittäneet ja osoittaneet minusta huolta.

Aluksi kaikki näytti ja vaikuttikin hyvältä: lääkäri oli asiallinen ja kuunteli minua. Valitettavasti tässä kohtaa voi – kuten omalla kohdallani on käynyt – ilmaantua ensimmäinen pullonkaula, kun lääkäri passittaa sinut testeihin ja alkaa konsultoida muita kollegojaan.

Seuraavaksi alatkin lukea käyttämästäsi verkkopalvelusta, miten lääkäri on konsultoinut kolmansia osapuolia, jotka – sinua näkemättä – kirjoittavat vastaukseksi lääkärin tiedusteluihin esimerkiksi keskusteluavusta, että ”ei tässä vaiheessa aihetta toimenpiteisiin”.

Tai, kun olet käynyt laboratoriokokeissa, missä jotkut tulokset ovat poikkeavia, niin jälleen konsultoidaan kolmatta osapuolta, joka sinua näkemättä vastaa lääkärille, että ”ei tässä vaiheessa aihetta toimenpiteisiin, vaan varataan lisää aikoja lisäkokeille”.

Ajanpeluu ja palloittelu vaikuttaakin olevan yleisin hoitomuoto mielen sairauksissa suomalaisessa terveydenhuollossa.

Tämä on siis sitä mitä tarkoitan kun kirjoitan, miksi peruslähtökohta tässä maassa on, ettet tule koskaan saamaan toimivaa hoitoa. Se on valitettava totuus. Onko se aliresursointia, alidiagnosointia, virheiden pelkoa vai puhdasta ammattitaidottomuutta, mene ja tiedä.

Välillä medioissa on artikkeleita siitä, miten miehet hoitavat terveyttään huonommin kuin naiset.

Oman kokemukseni pohjalta kysyisin näiltä medioilta, onko koskaan tutkittu sitä, miksi mies – kuten vaikkapa minä – on mieluummin menemättä sinne lääkäriin?

Juurisyy on hyvin yksinkertainen: jos olet käynyt tarpeeksi monta kertaa lääkärissä saamatta toimivaa apua ja hoitoa, on kynnys lähteä sitä lääkäristä hakemaan ensi kerralla entistä korkeampi.

Ehkä tähän osaltaan vaikuttaa vielä suomalais-luterilainen kasvatusmalli, missä mies ei itke, mies ei näytä tunteitaan eikä mies ole heikko. Jolloin sinun on vain purtava hammasta ja kituutettava väkisin eteenpäin ollaksesi yhteiskuntakelpoinen ja pitääksesi kulissisi kunnossa.

Kuten jo Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -yhtyeen laulussa Nyt on mies todetaan, ”kyllä mies kivun kestää, mutta ei häpeää”. Mikäli saat vastaanottokäynnillä osaksesi vielä näsäviisastelua tai kylmän koleaa kohtelua, on kynnys hakeutua hoitoon vielä kovempi.

– Tähän mennessä maanisuudestani ja päihdeongelmastani on kertynyt varmaankin noin 30 000 euron edestä ylimäärästä menoerää, joka asiallisella hoidolla olisi voinut pysyä aisoissa, Rievun lukija jatkaa.

Siksi kannattaa lähteä oletuksesta, ettet tule lääkäristä koskaan saamaan toimivaa hoitoa. Nimittäin, jos sellaista jonkin ihmeen kaupalla onnistuisi jonakin kertaa saamaan, voi kokea iloisen yllätyksen.

Jos ja kun ihmisillä ei ole käsitystä siitä, miten nämä mielen ongelmat vaikuttavat ja toimivat, he saattavat jättää tällaisen ihmisen oman onnensa nojaan tai sitten antaa viisaita neuvoja, kuten ”rauhoitu”, jos henkilö – kuten vaikka minä – ilmaisee turhautumistaan ja angstejaan värikkäin sanankääntein vaikkapa sosiaalisessa mediassa.

Se on vain sitä, kun jälleen kerran olet yrittänyt hakea apua suomalaisen terveydenhuollon piiristä, mutta olet jälleen kerran joutunut luuppiin, missä hoitava lääkäri hakee konsultaatiota, konsultaatiota, odottelua, uudet kokeet, konsultaatiota, konsultaatiota, odottelua, ehkä uudet kokeet, konsultaatiota, konsultaatiota, jaaha jaaha, ehkä uudet kokeet, jaaha jaaha, jaa jaa, no, tuossa resepti Buranalle, asia on loppuun käsitelty, kas näin, seuraava potilas, lasku tulee sitten perässä postissa, kiitos hei.

Turhauttaako?

Minua ainakin turhauttaa.

Ja niin varmasti turhauttaa niitäkin vanhempia, ystäviä ja puolisoja, jotka toivoisivat näkevän rakkaansa terveenä, mutta sen sijaan saavat todistaa tämän vaipuvan vain entistä huonompaan jamaan järjestelmän pelatessa aikaa ja jauhaessa tätä yhä surkeampaan kuntoon.

Odota vain itsesi entistä sairaammaksi, se tuntuu olevan suomalaisen terveydenhuollon kirjoittamaton sääntö.

Ja kun tutkiskelet näitä dokumentaatioita verkkopalveluista itsestäsi, voit lukea niistä sellaisia riemastuttavia oivalluksia, kuten esimerkiksi sellaisen, että ”suosittelen elämäntapamuutosta”.

Huhhuh, kappas, hieno ehdotus vakavasti masentuneelle. Millä ihmeen voimavaroilla? Silloin saatat naputella hoitavalle lääkärillesi vaikkapa seuraavanlaisen viestin:

”Kysymys herra lääkärille: miten te kuvittelette, että minulla voisi olla mahdollisuuksia ja rahkeita jonkinlaiseen elämäntapamuutokseen, kun minulla ei ole voimavaroja nousta edes sängystä koko päivänä saati lähteä kodista ulos? Missä näin 50-vuotiaana jaksan odottaa vain kuolemaa.

Niin miten te ajattelitte saada elämäntapamuutoksen onnistumaan tällaisista lähtökohdista?

Elämäntapamuutos kohdallani voi onnistua niin, että kirjoittatte minulle lähetteen suljetulle osastolle tai johonkin hoitokotiin 6-24 kk, jonka jälkeen olen kenties onnstunut uudistamaan elämäntapani siellä.

Tavallisessa ulkomaailmassa elämäntapamuutos ei valitettavasti tule onnistumaan, sitähän on tässä kokeiltu 20-30 vuotta jo.

Jos kerran yksi lähtökohta olisi aloittaa se testosteronilääkitys, niin pyydän tai oikeastaan vaadin sen aloittamista heti, koska oloni ja jaksamiseni on täysin sietämätön enkä tiedä miten minä sen voisin yrittää selvemmin teille lääkäreille täällä Suomessa sanoa. Eli annatteko apua vai ette?

Vai onko nyt niin, että tässä taas pelataan vain aikaa, kuten kohdallani on tehty tässä kaupungissa sen 20-30 vuotta jo?

Auttakaa ja neuvokaa siis ihmeessä, miten tässä kaupungissa on oikein mahdollista saada apua, kun se ei ole tähänkään asti onnistunut?

Vai onko nyt vain tarkoitus edelleenkin jatkaa vain sitä aivan liian tutuksi minulle tässä kaupungissa tullutta kaavaa, että apua täällä hakevan kuuluu vain kärsiä, loputtomiin?”

Kun sitten saat vastauksen viestiisi käy ilmi, että hoitava lääkärisi on jälleen konsultoinut jotain kolmatta lääkäriä, jonka mielestä tilanne ei anna aihetta toimenpiteisiin.

Jos vielä ihmettelette, miksi yleinen pahoinvointi ihmisten keskuudessa näyttää lisääntyvän, niin yksi syy on juuri tässä.

Eli se, ettei ihminen saa Suomessa apua silloin kuin sitä todellakin tarvitsisi.

Vaikuttaa ja tuntuu siltä, että silloin tämä ”yhteiskunta” kääntää sinulle selkänsä sitä pahemmin, mitä enemmän alamaissa olet.

Mitä muutakaan tämä on kuin yhteiskunnallista ja instituutionallista koulukiusaamista? Hyvin ovat koululaitoksen mädät opit menneet perille Suomessa, ei voi muuta sanoa.

Puhe hyvinvointivaltiosta on vain kauniiseen kääröön kiedottu kakkakikkare. Älä siis ikinä oleta, että tulisit tässä maassa saamaan ikinä mitään apua.

Kunnes yhtäkkiä huomaat, että ahdistuskohtauksesi on yhtäkkiä kaikonnut – tältä erää. Mikäs tässä siis ollessa, seuraavaa odotellessa?

Kaipa tämäkin on oiva tapa siivota sairaita pois tilastoista ja järjestelmästä.

Vaan voisiko löytyä myös parempia ratkaisuja? Ja mitä ne siinä tapauksessa olisivat? Voisivatko ne löytyä esimerkiksi ystävällisyydestä, yhteisöllisyydestä ja siitä, ettei kaveria jätetä juuri pahimman hädän hetkellä?

Vai pitääkö tässä maassa aina mennä pahimman kautta saadakseen apua – ellei se jonakin päivänä ole jo liian myöhäistä?

(Kuvituskuva Mohamed Hassan Pixabaystä)