Georgiasta ja vähän muustakin – eli mistä Georgiassa on kysymys?

1. Vuonna 2020 Georgian unelma -puolue voitti enemmistön maan parlamenttivaaleissa. Heillä on yli 50 prosentin osuus edustajista, joten he voivat säätää lakeja yksipuolisesti.

2. Meillä mediassa esiintyvä Georgian presidentti on näennäinen johtaja. Georgian nykyisen lainsäädännön mukaan presidenttiä ei valita enää kansanäänestyksellä, koska maa on siirtynyt täyteen parlamentarismiin, eli valtaa maassa pitää parlamentti ja sen enemmistön valitsema hallitus ja pääministeri. Nykyinen presidentti ei voi tulla valituksi uudelleen kuin parlamentin enemmistöllä. Presidentin veto-oikeudella ei ole merkitystä, koska parlamentti voi sen kaataa.

3. Georgian unelma -puolueella on ollut selvä enemmistökannatus maassa. Muut puolueet, mukaan lukien oppositiopuolueet, jakavat keskenään vajaa puolet parlamenttipaikoista. Georgian unelma -puolueen kannatus on hiipunut vuodesta 2020, mutta ei radikaalisti.

4. Georgian unelma -puolue on ajanut eurooppamyönteistä politiikkaa, mutta ei halua riitaa Venäjän kanssa, eikä Ukrainan kaltaista tilannetta. Puolue ei ole halunnut ottaa selvää puolta Ukrainan sodan suhteen, vaikka onkin tuominnut Venäjän hyökkäyksen.

5. Georgiassa on tänä vuonna parlamenttivaalit. Gallupit ovat yhä osoittaneet Georgian unelman olevan suosituin puolue. Tämänhetkinen lakimuutos sai opposition kaduille ja näköjään myös väistyvän presidentin.

Tilanne muistuttaa Ukrainan tilannetta kymmenen vuotta sitten, jolloin demokraattisesti valittu presidentti ja parlamentti kaadettiin opposition toimesta. Länsi selvästi kannattaa oppositiota ja tilanteesta pyritään tekemään käänteentekevä: EU tai Venäjä.

Tilanne on tietysti oksettava, koska se on jälleen esimerkki lännen toimittamasta ”demokratisoimisprosessista”. Demokraattisestikaan valittu hallinto ei kelpaa, jos se ei laula lännen lauluja.

Seuraus tietysti on, että pyritään kaatamaan nykyinen hallinto, riippumatta kansan enemmistön tahdosta. Asioiden muuttamiseksi vyörytetään kaikki mahdollinen ja kansaa ajetaan kaduille vastustamaan nykyistä hallintoa.

Asiat eivät ole tietenkään yksiselitteisiä, koska idässä on tapana vetää välistä. Niin Ukrainassa, Armeniassa, Azerbaidzhanissa, Georgiassa ja niin edelleen on klikkejä ja tilannetta hyväksikäyttäviä tahoja. Tavallinen kansa ei tykkää välistävetäjistä, joten heitä on helppo villitä. Varsinkin USA osaa lyödä kiilaa tähän lupaamalla oppositiolle kaiken mahdollisen, jos olemassa oleva valta kaadetaan.

Demokratialla tällä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä. Kyse on vallankaappauksista, vallananastuksista, enemmän tai vähemmän väkivaltaisin keinoin, massoja hyväksikäyttäen.

Mitä tästä seuraa? Verta ja luita. Länsi saa Georgian todennäköisesti kaaokseen. Tulee ehkä samanlainen suht veretön vallanvaihto kuin Armeniassa tai sitten ei.

Pidemmän ajan seuraus joka tapauksessa on, ettei niin Georgia kuin Armeniakaan voi elää ilman Venäjää. Se on liian merkittävä kaikissa oleellisissa resursseissa ja raaka-aineissa. Jos maat ajavat itsensä ulos Venäjästä, niiden taloudet kärsivät ja syntyy uusi pettynyt oppositio, joko vanhojen tai uusien johtajien johdolla.

Kuten olen jo vuosia ennustanut, niin Venäjän hallinto tulee Ukrainan asian selvitettyään keskittymään Kaukasiaan, ei Eurooppaan. Azerbaidzhanin kanssa sillä on jonkinlainen status quo, mutta Georgian ja Armenian se tulee pakottamaan takaisin ruotuun.

Länsi on totaalisen edesvastuuton lupaillessaan maille EU-jäsenyyttä ja ajaessaan nämä maat kaaokseen ja turmioon. Pahimmillaan ne muuttuvat samanlaisiksi sotatantereiksi kuin Ukraina ja kärsijöiksi joutuu tavallinen kansa.

JAURI VARVIKKO, 15.5.2024

(Kuvituskuva: Nuno Magalhães / Pexels)

Tämän jutun logiikalla Suomi saa vajaa 40 000 uutta kansalaista täyttämään kuihtuvia kyliämme. Supo sanoi vuonna 2022, että meillä olevat 84 000 venäjänkielistä ovat turvallisuusriski. Kohta meillä on 120 000 venäjänkielistä, koska suurin osa ukrainalaisista on heitä.

Mitä tekevät Suomen viranomaiset? Pakkokääntävät heitä ukrainankielisiksi ja kaikki valehtelevat. Ukrainalaiset valehtelevat olevansa ukrainankielisiä ja suomalaiset valehtelevat antavansa tukea ja opetusta ukrainan kielellä, vaikka kyse on pelkästä pelleilystä, koska sellaista ei ole tarjolla.

Pitäisi tunnustaa näiden ihmisten äidinkieli ja antaa heille venäjänkielistä tukea avoimesti ja ilman kielellistä pakkokäännyttämistä. Suomi ei sen sijaan lisää näiden ihmisten äidinkielellä tapahtuvaa tukea, vaan vähentää venäjän opetusta kouluissa ja venäjänkielistä tukea virastoissa.

Suomen perustuslain mukaan jokaisella Suomessa asuvalla on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Se mitä meillä nyt tapahtuu, on perustuslain vastaista toimintaa. Ukrainan venäjänkielisiä ei saa lain mukaan pakottaa omaksumaan ukrainan kieltä.

Tällaiselle prosessille ja toiminnalle on nimi: pakkoassimilaatio. Jos emme anna ihmisten käyttää äidinkieltään, emme eroa idän autoritarismista mitenkään, puhumattakaan saamelaisten assimiloimisesta.

Suomessa on kaikki edellytykset antaa Ukrainan venäjänkielisille tukea ja opetusta venäjäksi, mutta siihen ei fanatismin huumassa ole näköjään tahtoa eikä halua.

JAURI VARVIKKO, 14.5.2024

(Kuvituskuva: Freepik)

Eri lähteiden mukaan Venäjä valmistelee hyökkäystä Sumin suunnalla. Ukrainalaiskuvernööri on kertonut evakuoinneista alueen kylissä. Venäläisten kerrotaan ampuvan tykistöllä alueelle.

Venäläiset ovat myös työntyneet Volchanskin kaupunkiin Harkovan koillispuolella (kuva). Kaduilla käydään taisteluita. Venäläiset ovat ottaneet ukrainalaissotilaita vangiksi.

Ukrainalaislähteet kertovat, että Harkovan alueelta olisi puuttuneet kaikki taisteluesteet ja että venäläiset ovat vain marssineet sisään kyliin. Venäläiset ovat edenneet useita kilometrejä lähes ilman vastarintaa. Syyksi sanotaan, että esteiden rakentamiseen tarkoitetut varat olisi kavallettu.

Tilanne Koillis-Ukrainassa on siis se, että venäläiset etenevät nopeasti ja ilman sen suurempaa vastarintaa. Ukrainan puolustusvoimien komentaja Syrskyi ei sen sijaan ole siirtänyt alueelle riittävästi vastavoimaa. Syitä on kaksi:

1. Ukrainalla ei ole riittävästi joukkoja koko rintaman puolustamiseen. Rintamalinja on yksinkertaisesti liian pitkä. Nyt kun Venäjä siirtää joukkoja nopeasti paikasta toiseen, ei Ukraina kerkeä siirtämään omiaan puolustukseen ja Venäjä pääsee etenemään helposti.
2. Syrskyi ei usko, että Venäjä tekee päähyökkäyksen koillisesta. Hän pitää nykyistä hyökkäystä harhautuksena. Jos hän siirtää joukkoja Harkovan ja Sumin suunnalle puolustukseen, ovat ne pois itärintamalta, jossa Venäjä jatkaa koko ajan painostustaan ja etenemistään.

Todellinen tilanne on siis hieman sumuinen. Ukrainan viranomaiset eivät halua herättää alueen ihmisissä paniikkia ja selittelevät venäläisten joukkojen rajanylityksiä kokeiluina. Toisaalta kerrotaan, että Ukraina olisi siirtänyt muualta eri prikaateista puolustukseen 10 000 miestä.

Ukrainalla ei näytä olevan irrotettavia ylimääräisiä reservejä ja Harkovan suunnalla oleva puolustus näyttää olevan ennestään heikkoa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, eli puolustajilla ei ole kovin suurta puolustahtoa, mikä kertoo siitä, että kokeneemmat ja osaavammat joukot ovat itärintamalla.

Venäjän tarkoitus on luoda sekasortoa. Eli jos Ukraina siirtää joukkoja pohjoiseen muilta lohkoilta, kasvattaa Venäjä painetta niillä lohkoilla, joista on siirretty miehiä pois. Jos taas miehiä ei siirretä pohjoiseen, kasvattaa Venäjä painetta pohjoisessa lisää.

Tilanne on seurausta siitä, että Venäjä on kyennyt kasvattamaan itselleen uuden kenttäarmeijatason kokoisen yksikön, kun taas Ukraina ei ole kyennyt mobilisoimaan riittävästi miehiä. Armeijoiden kokoero alkaa näkyä ja Venäjä voi avata uusia rintamalinjoja, mutta pitää silti osan miehistä reservissä ja kierrättää niitä.

JAURI VARVIKKO, 14.5.2024

Linkkaamani juttu kuvaa tilannetta, minne lännessä ollaan menossa. Olet joko kanssamme tai meitä vastaan. Kaikesta liberaaliudestaan huolimatta Länsi on muuttumassa ideoidensa vastakohdaksi ja dystopiaksi.

Käytännössä tämä tarkoittaa tiedonvuotajille linnaa, yleistä mielipidettä vastustaville toimittajille kenkää ja väärinajattelijoiden kollektiivista hiljentämistä.

Voi kysyä, miksi esimerkiksi Julian Assangea ei vapauteta? Koska suurin osa lehdistöstä ei välitä pätkääkään siitä, että hän on vankilassa. Sama koskee poliittisia liikkeitä.

Suurin osa länsi-ihmisistä ja esimerkiksi suomalaisista kuvittelee taistelevansa hyvän puolella pahaa vastaan. Todellisuudessa emme eroa vastapuolen massasta, sillä niin hekin kuvittelevat. Olemme kuin kaksi marjaa vuodessa 1984: Oseania ja Euraasia.

Aivan kuten idässäkin, lehdistömme ja poliittiset piirimme laulavat yhteisiä lauluja. Olemme vain sijoittuneet poliittisessa kentässä toiselle laidalle kuin vastapuoli. Omasta kentästä poikkeavaa ajattelua pidetään, jos ei nyt ihan kiellettävänä, niin vähintään vastenmielisenä.

Kaikkea määrittää talous ja sen tavoitteet. Meille sen nimi on vapaa markkinatalous. Ihmisten vapauksilla ei ole oikeasti merkitystä. Olemme talousjärjestelmämme orjia, vapaita kuluttamaan ja liikkumaan sen asettamalla leikkikentällä, sen asettamien sääntöjen puitteissa.

Poliittinen eliitti on varmistamassa, että kaikki palvelevat tätä hyvää.

Jos tärisytät tätä järjestelmää, olet petturi ja vastapuolen puolella. Et ymmärrä puolustaa hyvää. Sitten kun sinulla on leima otsassa, sinut voidaan uhrata, koska olet väärämielinen.

Liberaalilahko ei tunne epäilyksen häivääkään sulkiessaan sinut ulos kaikesta.

Voin pukeutua hameeseen, punata huuleni ja pissata istualteni, mutta en saa sanoa pahaa Natosta ja Suomen itsenäisyyden myymisestä. Ja jos paljastat jotain, häkki heilahtaa.

JAURI VARVIKKO, 14.5.2024

(Kuvituskuva: Rosemary Ketchum / Pexels)

Kun nyt päästiin näihin älyllisiin mietteisiin, niin tässä on yksi iso kivi. Olen pyrkinyt vuodesta 2014 luomaan monologista dialogia, mutta turhaan. Pahemmaksi vain on mennyt.

Näin jo kymmenen vuotta sitten, että tilanne on ajautumassa kriisiin. Järjestin Helsingissä jopa seminaarisarjan suomalais-venäläisten suhteiden parantamiseksi. Venäjän suurlähetystö lähti mukaan ehdotukseen, mutta suomalaiset virkamiehet vetäytyivät.

Homma haisi pahasti. Tajusin, etteivät suomalaiset eikä Länsi, halunnut dialogia Venäjän kanssa. Länsi halusi vain edistää omia yksipuolisia vaatimuksiaan.

Tällä tiellä ollaan yhä ja pahenevissa määrin.

Nyt kun ollaan umpikujassa, kuunnellaan entistä vähemmän mitä vastapuolella on sanottavaa. Sen sijaan pakotetaan omatkin riviin. ”Kenen joukoissa seisot” -kysymysasettelu ei koske enää kommunisteja, vaan se osoitetaan nyt koko kansalle.

Jos et laula meidän laulujamme, niin saat tuta. Sinut kompromettoidaan eli saatetaan epäilyttävään valoon ja sinut leimataan vastapuolen hyväksikäyttämäksi idiootiksi. Ei väliä, mitä sanot.

Liberaalidemokratiat ovat Venäjää vastustaessaan päästäneet pelon ja järjestyksen haamun takaovestaan sisään ja sen varjo ulottuu kohta jo perusoikeuksiin.

JAURI VARVIKKO, 9.5.2024

Suomessa alkaa näkyä puhtaita fasismin merkkejä. On ollut jo pitkään selvää, ettei meidän tutkijoilla ja asiantuntijoilla ole ilmaisunvapautta. Laulat joko eliitin lauluja tai et laula ollenkaan. Jos esität yleisen näkemyksen vastaisia mielipiteitä, on akateeminen ura siinä. Sinut viedään sivuraiteille, eikä etenemistä enää tapahdu, etkä saa enää apurahoja.

En tiedä miten tällaiseen pohjakosketukseen on päästy, että akateeminen vapaus kielletään. Tässä hajotetaan satoja vuosia kestänyt järjestelmä, jota on rikottu vain Natsi-Saksan, sen vasallien ja Neuvostoliiton järjestelmissä.

Uskaltaako kukaan sanoa mitään esimerkiksi Lassi Heinisen hyväksi?

Puhuin edellisessä postauksessani perhosvaikutuksesta. Yhtä hyvin voisin puhua rekyylistä. Kaikki mitä teemme, aiheuttaa kerrannaisvaikutuksia. Seuraukset pitäisi aina osata kalkuloida ja varautua niihin. Idiootit näkevät asiat oikeutuksena omiin samanlaisiin toimiin.

Jos ja kun asioissa ei ole kitkaa, syntyy ketjureaktio, joka leviää vapaasti. Pyrin itse toimimaan kitkana, mutta merkitykseni on vähäinen.

Olen yllättynyt kitkan vähyydestä yhteiskunnassamme.

Oikeustieteessä puhutaan siitä, että yhden paha ei oikeuta toisen pahaa, eikä vapauta seurauksista. Tämä on selvästi unohdettu, vaikka lainsäädäntömme perustat on ihan älyllisesti ja loogisesti rakennettu.

Olen koko ajan äimistyneempi ja äimistyneempi siitä, että koulutetut ihmiset toimivat kuin apinalauma. Ei minkäänlaista ymmärrystä syy-seuraussuhteista ja fysiikan perusvoimien säännöistä. Tai noh, ehkä juuri siitä syystä asiat menevät kuin menevät, mutta se kertoo vain ihmisen kyvyttömyydestä nousta itseään suuremmaksi ja oppia aiemmista virheistään.

Säälittävää kaikin puolin.

Jos naapurit ovat isoja fasisteja, niin se ei moraalisesti vapauta sinua olemaan pikkusen fasisti. Jos naapuri ei salli akateemista vapautta, niin se ei tarkoita, että meidänkään ei pidä sallia. Jos sallimme, eli annamme pirulle pikkusormen, syntyy argumentum a minori ad maius, eli pieni paha vapauttaa tekemään isoa pahaa.

Koska yhteiskunnassamme ei tarvitse enää perustella näköjään mitään, vaan kaikkeen riittää perusteluksi sana ”Venäjä”, niin silloin ollaan älyllisessä kuopassa.

Se on sama asia, kun päiväkodissa Ville näki Ivanin varastavan pöydästä pipareita ja päätti varastaa sitten itsekin. Jäätyään kiinni varkaudesta, Villeltä kysytään, että miksi varastit, niin Ville osoittaa sormella Ivania.

Meistä on tullut ”no kun toikin” -valtio, perässähiihtäjiä ja kuorolaulajia, kaikessa.

JAURI VARVIKKO, 8.5.2024

(Artikkelikuva: kuvakaappaus Ylen artikkelista koskien Lassi Heinisen irtisanomista.=

Mistä sinä olet? Tiedän mistä tulen. Tiedän mistä nimeni tulee. Tiedän niin kerrotun, faktisen kuin geneettisenkin historiani.

Suurin osa venäläisistä ja ukrainalaisista eivät tiedä, mistä he tulevat. He tietävät, mistä heidän isovanhempansa ovat, mutta siihen se loppuukin. Kyse on teennäisestä historiankerronnasta, mille on useita syitä.

Tämä ei tarkoita, että arvosi ihmisenä olisi jotenkin heikompi, mutta sillä on vaikutuksia siihen, miten itseäsi arvotat.

Suurin syy on tietysti väestönsiirrot. Väkeä siirrettiin jo Venäjän imperiumin aikaan, mutta etenkin Stalinin aikaan pakkosiirrot olivat radikaaleja ja monesti peruuttamattomia. Ihmisiä siirrettiin tuhansiakin kilometrejä pois asuinpaikoiltaan, missä he olivat saattaneet asua vuosisatoja.

Kun ihminen siirtyy täysin uuteen elinpiiriin, syntyy erilaisia ongelmia, joita paikataan pseudotieteellisellä kerronnalla. Tällaisten ihmisten identiteetti on usein kadoksissa, joten tarvitaan erilaisia tarinoita juurettomuuden paikkaamiseksi.

Juurien puutteessa tarraudutaan tunnepohjaisiin pelastusrenkaisiin: lippuun, kansallisuuteen, uskontoon, mukana kulkeviin tapoihin, uusiin arvoihin ynnä muihin erilaisiin meemeihin. Luodaan keinotekoinen kuva itsestä ja siitä, mihin kuulutaan ja mitä puolustetaan.

Ukraina on keinotekoinen meemi, mutta niin on myös Venäjäkin monissa määrin. Ei ehkä valtiona, mutta venäjäläisyydessään.

Yhtä hyvin myös USA ja EU.

Juurettomuus aiheuttaa myös levottomuutta, koska kulttuuriset traditiot ja normit eivät enää päde tai niitä muovataan tiedon puutteessa kuvitelmilla sekä väärällä, keksityllä informaatiolla.

Tämä koskee myös maahanmuuttajia ja siirtotyöläisiä.

En käsitä, miksi on tarve ihailla tällaista juurettomuutta, identiteetin puutetta ja luoda kuvaa, kuinka hienoa on olla rikki revitty kasa erilaisia lähtökohtia, mutta tätä meillä nyky-Suomessakin ihaillaan.

Kansainvälisyys, monikulttuurisuus, kulttuurien sekamelska ja lukuisat kielet sekoitetaan tarkoituksella keskenään ja hallinnot tukevat ja edesauttavat tällaista prosessia. Luodaan jotain idealistista, kuten Neuvostoliitossa, mutta joka ei ole kestävällä pohjalla, koska ihmiset tarvitsevat loppupelissä pysyviä kiinnekohtia.

Jos kiinnekohdat ovat idealistisia, ryöppyävät ne helposti yli. Et saa olla ylpeä omista historiallisista juurista, koska saatat loukata sellaista, jolla ei tuota tietoa ole. Tilalle annetaan joku uusi tarina vaikkapa uussuomalaisuudesta, johon jokainen voi osallistua.

Kyse on pitkälti vallanpitäjien halusta luoda taloudellisista syistä mauton ja väritön uusi idealistinen yhtenäiskulttuuri, kun vanha ei enää toimi. Nämä projektit vain tuppaavat johtamaan levottomuuksiin, törmäyksiin ja taisteluihin.

Toisaalta tulijat korostavat mukanaan tuomiaan traditioita, koska muuten he menettävät ne; toisaalta ne menetetään ja syntyy moraalittomuutta sekä väkivaltaa. Vanhat arvot menetetään ja tilalle tulee uusia arvoja, joita ei välttämättä ymmärretä, haluta vastaanottaa tai niistä tulee uskonnon kaltaisia.

Seuraa identiteettikriisejä ja sukupolvien kuiluja.

Meillä lännessä nämä asiat sotkettiin jo kolonialismin saatossa, mikä aloitti järjettömän migraation emämaista kolonioihin, mutta myös toistepäin, kolonioista emämaihin. Tämä prosessi on yhä kesken ja saattaa loppupeleissä johtaa koko läntisen järjestelmän hajoamiseen. Tämä on yksi pääsyistä, miksi olen muuttunut konservatiivisemmaksi.

En usko tällaiseen käsittämättömään arvovaahtoon, joka yritetään juurruttaa kaiken menetetyn tilalle. Juurien vaalimisen sijaan yritetään luoda joku arvoyhteisö, jonka mantrojen sanotaan olevan universaaleja ja rikkomattomia.

Jutun juoni vain on se, että jos ja kun taloudellinen pohja pettää alta, niin ilman vahvaa sosiaalista ja kulttuurista pohjaa ei ole mitään.

Tämä nähtiin Suomen kansalaissodassa, kun kaupunkeihin eri puolilta Suomea muuttaneet työläiset menettivät työnsä. Tämä nähtiin Neuvostoliitossa, kun työ ei enää elättänyt. Tämä tullaan näkemään Suomessa ja Euroopassa uudemman kerran, kun ihmiset muuttuvat merkityksettömiksi eikä elolla ole enää suuntaa.

Entä Venäjällä? Maata voidaan kuvata konservatiiviseksi. Tosin eri tavoin kuin konservatiiveja USA:ssa, jotka perustavat kaiken yksilönvapauksille.

Venäjä on hajoamisen pelossa ruvennut pönkittämään nationalismia ja keksittyjä vanhavenäläisiä tarinoita, joille rakennetaan. Venäläiset kokevat puolustavansa perinteitä. Tilanne on vähän sama kuin jos me väitämme Ukrainan puolustavan eurooppalaisia arvoja. Meissä elää siis sama pelko järjestelmämme hajoamisesta kuin venäläisissäkin.

Ja se on luonnollista.

Aivan kuten Neuvostoliitto tuhosi alkuperäisen venäläisen kulttuurin, me tuhoamme omat kansalliset kulttuurimme ja täytämme reiät tuotetulla hömpällä.

Nyt kun nämä arvojoukot törmäävät, syntyy bifurkaatio eli järjestelmän jakaantuminen ja fanaattinen tarve puolustaa omia arvoja, koska muuten ”Venäjä valloittaa koko Euroopan” tai ”länsimainen dekadenssi syö perinteisen venäläisyyden”.

Todellisuudessa venäläiset ovat aivan yhtä pihalla kuin eurooppalaisetkin tai yhtä hyvin ukrainalaiset.

Olemme jo siirtyneet kaaokseen. Kyseessä on perhosvaikutus, kun lukemattomat eri prosessit, miljardit perhoset, ajavat järjestelmää myrskyyn. Bifurkaatiohuipentumassa kaikki osaset ovat liikkeessä.

Tiede osaa sanoa, että kaaoksesta syntyy järjestys, mutta minkälainen ja mitä se maksaa?

Varmaa vain on, ettei järjestys ole sellainen, mihin olemme idealismissamme pyrkineet. Se ei ole myöskään paluu menneisyyteen, vaikka monet konservatiivit niin haluaisivat sen menevän. Se on uusi järjestys, jossa on jotain vanhaa, jotain uutta, jotain toistuvaa ja pysyvää.

Hinta sille voi kuitenkin olla ihmiskohtaloissa mittaamaton.

Kuvassa venäläinen käsitys nykytilanteesta ja menneistä sukupolvista. Siinä lukee: ”Annoimme heille kokonaisen suvun, mutta he eivät tiedä edes nimiämme”.

Tarkoituksena on tietysti herättää venäläisissä kiinnostusta oman itsensä tutkimiseen ja menneiden slaavisukulaisten selvittämiseen. Kuvasta välittyy kuitenkin paradoksi: Siinä soittaa kannelta suomalais-ugrilaisen kansan edustaja.

Kuva voisi olla yhtä hyvin Kolilta.

JAURI VARVIKKO, 8.5.2024

Raadollisemman ja kyynisemmän näkökulman ylle kirjaamastani ilmiöstä voi katsoa esimerkiksi Jake Gyllenhaalin ja Rene Russon vuonna2014 ilmestyneestä klassikkoelokuvasta Nightcrawler. Miten pitkälle kukin onkaan valmis menemään saavuttakseen ne kaikista suurimmat katsojaluvut ja kohuotsikot?

Edellisen lauseen kirjoitettuani aloin väkisinkin pohtia viime vuosien kohutuimman suomalaisen mediailmiön synnyttäneen MV-lehden vaikutusta suomalaiseen kulttuurielämään ja -maisemaan sekä lehden perustajan Ilja Janitskinin (1977–2020) traagista kohtaloa.

Unohtamatta tietenkään niitä henkilöitä, jotka joutuivat Janitskinin häikäilemättömän ajojahdin kohteiksi MV-lehden verkkosivuilla miehen pyrkiessä tekemään tulosta mahdollisimman raflaavin, törkein ja arveluttavin keinoin Espanjan aurinkorannikolta käsin.

Aika ajoin itselläni oli tapana viestitellä Janitskinin kanssa Facebookin Messengerissä vielä tämän elinaikanaan. Kun sitten eräänä iltapäivänä erehdyin tiedustelemaan viestilläni Janitskinilta, että olisiko hän koskaan perustanut MV-lehteä, mikäli hän olisi osannut tietää ja arvata, miten järisyttäviä vaikutuksia lehdellä suomalaiseen yhteiskuntarauhaan on, alkoi puhelimeni piristä miltei välittömästi.

Tämän Messenger-puhelun soittajana oli maanpaossa Espanjan lilliputtivaltiossa Andorrassa piileskellyt Ilja Janitskin, joka halusi henkilökohtaisesti lausua painavan mielipiteensä ääneen, kun painokirjaimet eivät enää riittäneet.

– En. En todellakaan.

Uskokoon ken haluaa.

Uutisvoittoja tehdäkseen Janitskin rikkoi räävittömästi ja surutta Julkisen sanan neuvoston JSN:n journalistin eettisiä ohjeita, koska terävävainuisena bisnesmiehenä osasi puhutella tiettyjen suomalaisten nurkkapatriotismia, pelkoa, lynkkausmielialaa ja rasismia.

Ehkä Janitskinilla oli vain terävä vainu, jolla osasi puhutella kansan syviä rivejä, kuten Suomeen kesällä 1969 asettunut brittiläinen ohjaaja-käsikirjoittaja Neil Hardwick totesi Suomen Kuvalehdessä kesällä 2023.

”Välillä olen ajatellut, että suomalaiset eivät ole kauhean rasistisia muihin verrattuna. Mutta kyllä he valitettavasti ovat. Se on sekä mun mielipide että tutkittu asia”, Hardwick sanoo.

”Osittain se johtuu väärinkäsityksestä ajatusten samanarvoisuuden suhteen. Missään nimessä tyhmät, tietämättömyyteen perustuvat ideat eivät ole yhtä arvokkaita kuin älykkäät ajatukset, jotka perustuvat tutkimuksiin.”

Lukijoiden virta 2014 perustettuun MV-lehteen oli loputon, kun Janitskin ja muu MV-lehden tekijäkunta oppi lukemaan kansan syvien rivien tuntoja, pyyhkien surutta takapuolensa JSN:n journalistin ohjeisiin sekä Suomen lakiin.

Huonostihan siinä kävi.

Lopulta Janitskin haettiin Andorrasta kansallisella pidätysmääräyksellä väkisin Suomeen, missä mies menehtyi lopulta syöpään 7. helmikuuta 2020, vain 42-vuotiaana. Tätä ennen Helsingin käräjäoikeudessa oltiin syksyllä 2018 nähty kaikista MV-lehteen liittyvistä tapahtumista kovasti vaitelias ja muistamaton mies. Sananvapauden soturi osoittautuikin käräjätuomareiden edessä tuikitavalliseksi pikkukriminaaliksi.

Janitskinin julkiset oikeudenkäyntipuheenvuorot ovat kenen tahansa tilattavissa digitoituina äänitallenteina Helsingin käräjäoikeudesta pientä korvausta vastaan.

Taloudellisista pikavoitoistaan syöpäsairas mies ei loppujen lopuksi päässyt juurikaan nauttimaan, päinvastoin.

Vaikka Riepu ei vielä toistaiseksi ole JSN:n jäsen eikä siten sitoutunut journalistin eettisiin ohjeisiin, pyrkii Riepu jo tässä vaiheessa seuraamaan neuvoston eettisiä ohjeita, sillä journalismiin ja mediatyöhön liittyy olennaisena osana myös vastuu, jolle Janitskin päätti viitata kintaalla.

Tätä nykyä MV-lehteä pyörittää Verkkomedian päätoimittajanakin vuosina 2011–2015 tutuksi tullut Janus Putkonen Venäjän alaisesta Donetskin kansantasavallasta käsin. Rievun haastatteleman Janus Putkosen ajatuksiin palaamme tuonnempana.

Yhteen Rievun vaalimaan journalistisen ajattomuuden polkuun kuuluukin pohtia, tutkia ja käsitellä erilaisia merkittäviä historiallisia tapahtumia ja ilmiöitä, joihin riittävää perspektiiviä ja näkökulmaa saadaan vasta ajan myötä puhtaan ajankohtaisuuden vastapainoksi.

Mikäli haluat itse edistää tällaista kulttuurikehitystä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Mlang.Finn palvelusta Wikipedia.)

Suomalaisissa musiikki- ja viihdemedioissa kehitys on valitettavasti edennyt niin, että tänä päivänä useimmat näistä keskittyvät toistamaan lähinnä itseään tai toisiaan sekä julkaisemalla kaupallisia tiedotteita ja käännösuutisia ulkomailta maanisesti toisia viihdemedioita vastaan kilpaillen.

Tai tekemään nopeita pikanostoja ja kuvaupotuksia jonkun tähden, tähdenlennon tai somevaikuttajan tuoreimmasta somemöläytyksestä.

Siinä sitä sitten kilpaillaan rivissä ja peräkanaa tuottamassa verkkoon samaa kohinaa sen pohjalta, kuka ehtii ensimmäisenä paikalle saamaan parhaat klikit tai luomaan houkuttelevimman klikkiotsikon Amppareihin.

Somekärpästen kiima paskantärkeiden somepökäleiden äärellä olisi kovin hellyttävää – ellei se samalla olisi niin traagista. Traagista siksi, ettei näillä pikajuoksuna toteutetuilla pikauutisilla ole enää puolen tunnin päästä mitään arvoa, koska ne ovat saaneet väistyä tuoreempien somepökäleiden tieltä yhä uudelleen ja uudelleen.

Tämä on suuntaus, mihin en halua enkä aio Riepua sen vastaavana toimittajana viedä, ne muut tekevät sen ihan riittävän hyvin – eli huonosti – itse.

Kilpajuostujen ja hutaisten käännettyjen kikkareiden vastapainoksi toivon, että suomalaisia lukijoita kiinnostaa näitäkin enemmän kypsät ja huolella viimeistellyt jutut, jotka kestävät aikaa. Haluan uskoa, että tällainen ajattelu- ja toimintamalli on niin lukijoiden ja tekijöiden kuin suomalaisen mediamaailman ja kulttuurielämänkin etu.

Siispä mikäli haluat itsekin edistää tällaista kulttuurikehitystä, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Mikhail Nilov palvelusta Pexels.)

Kun olin saanut artikkelini valmiiksi ja toimittanut sen lehden toimitukseen, sain miltei välittömästi sähköpostitse palautetta lehden silloiselta päätoimittajalta Sami Lotilalta, miten artikkelin otsikkoja pitäisi olla raflaavampia sekä kärjistävämpiä ja miten jutun sävyä pitäisi dramatisoida niin paljon kuin mahdollista aina, kun siihen löytyi tilaisuus.

Kun tein työtä käskettyä, oli Lotilakin lopulta tyytyväinen.

Tätä nykyä aina kun näen jonkinlaisen dramatisoidun kohuotsikon jonkun lehden kannessa, verkkosivulla tai irtonumerotelineen mainoksessa, tulevat minulle mieleen nuo Lotilan lempeän isälliset värikynät ja ohjeet sekä neuvot niiden käyttöön.

Toki itsekin osaan niitä halutessani vääntää, olenhan saanut oppini kaikista parhaimmalta.

En tiedä miltä teistä tuntuu, mutta ainakin minusta moiset sensaatiohakuiset kohuotsikot ovat alkaneet kärsiä pienoista inflaatiota 2020-luvulla. Ainakin itse koen olevani hyvinkin turta kaikelle maailmanloppua esiin manaaville tuomiopäivän profeetoille, julistivat ne koronapandemian kuolemanvakavuutta tai maahanmuuton vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntarauhaan niin valtamedioissa kuin vaihtoehtoisemmissa vastamedioissakin.

Niille alkaa olla melko turtunut varsinkin nyt, kun elämä kulkee omia latujaan joka tapauksessa ilman, että jonkun tarvitsee lähteä arkeamme liekittämään jonkinlaisilla ylenpalttisilla provokaatioilla, jotka näyttävät jo tässä vaiheessa jalostuneen jo alati kaistapäisemmiksi salaliittoteorioiksi.

Ei vain enää jaksa.

Tai kuten Julkisen sanan neuvoston JSN:n journalistin ohjeiden kahdeksas pykälä kuuluu: “Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.”

– Haluutsä totuuden vai niin, että se kuulostaa nastalta, kysyi puolestaan legendaarinen suomalainen rocktähti Andy McCoy erään 1990-luvun klassikkohaastattelussa haastattelua tehneeltä Rumba-lehden avustajalta Axa Sorjaselta heti kärkeen.

Niinpä niin, totuutta vai nastaa paskanjauhantaa tai rehellisyyttä vai sensaatiohakuisuutta?

Mutta tarvitseeko näiden asioiden, teemojen ja kysymysten välttämättä kilpailla ja taistella toistensa kanssa? Jos toimittaja tekee työnsä asianmukaisesti eli hyvin ja kunnolla, voi lopputulos olla samaan aikaan viihdyttävä, nastaa paskanjauhantaa, rehellistä ja sensaatiohakuistakin – kuten esimerkiksi oma klassikkohaastatteluni vuodelta 1995 Andy McCoyn kanssa, jonka voitte vihdoin ja viimein lukea nyt ensi kerran Rievun verkkosivuilta.

Siinä on tunnelmaa, fiilistä, intohimoa, sekopäisyyttä, huumoria, elämäniloa ja elämänmakua puristettuna yhteen artikkeliin niin tymäkässä muodossa, että sitä lukiessa heikompaa alkaa jo jossain vaiheessa varmasti hirvittää kaiken sen sisältämän dramatiikan keskellä.

Mutta kuten ihanainen lahtelainen Rita Behm meille syksyllä 2020 opetti, niin draaman kaari todellakin viehättää.

Siinä onkin opettelemista, harjoittelemista ja kokemista, että saa luotua ja puristettua jostakin passiivisen neutraalista haastattelutilanteesta jotenkin elävän ja hengittävän.

Ilmeet, äänenpainot, sävyt, tunnelmat, tunnelataukset, hajut, maut, katseet, hymyt, naurut, vihastumiset, vetoamiset, toiveet, anelut… Nämä kaikki ovat sellaista polttoainetta, millä neutraalista haastattelusta tai muusta artikkelista voidaan saada elävämpi, väkevämpi, kiinnostavampi, puhuttavampi ja houkuttelevampi.

Tai kuten edesmennyt kitaralegenda Albert Järvinen (1950–1991) Ylen vuoden 1974 klassikkohaastattelussa lausui: “Ei se mitä tekee vaan miten sen tekee.”

Haluutsä totuuden vai niin että se kuulostaa nastalta?

Jos jättää kaikki pienet yksityiskohdat, mausteet, vivahteet ja tilanteet hyödyntämättä artikkelissaan, niin lopputuloksena on helposti pelkästään kuivakka ja tylsä kokonaisuus, mikäli haastattelija on vain litteroinut haastateltavan sanomiset salonkikelpoiseksi ja moitteettomaksi selkosuomeksi, kaikkia mahdollisia sensaatioita, kärjistyksiä, kirosanoja ja kohuja kavahtaen.

Ja silloin journalisti itse saattaa pahimmillaan syyllistyä rikkomaan journalistin ohjeiden kakkospykälää, vaikka hän yrittää sitä kaikin tavoin välttää: “Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.” Tähän perään sopii myös kolmospykälä: “Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.”

Jos journalistisen päätösvallan ulkoistaa esimerkiksi sellaiselle pelolle, että alkaa jo valmiiksi ennakkosensuroida itseään, ettei vahingossakaan tulisi loukanneeksi vaikkapa jotakin henkilöä, tämän edustajaa tai jotakin muuta sidosryhmäläistä, niin silloin ei enää tarvitse hirveästi ihmetellä, mihin ja miksi esimerkiksi suomalaiset musiikkilehdet ovat näivettyneet, kadonneet ja kuolleet.

Kaiken lähtökohtana on oltava kiinnostava juttu. Aina. Oliko se sitten sensaatiohakuinen, rehellinen, totuudenmukainen tai nasta, niin se on lähtökohtaisesti aina journalistin oman ammattitaidon varassa. Mutta yhtäkään tällaista arvoa ei kunnon journalistin pidä ikinä pelätä, mikäli tämä aikoo kunniallisena journalistina noudattaa journalistin ohjeiden ensimmäistä pykälää.

“Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.”

Mikäli haluat itse edistää tämän kaltaista journalismia ja kulttuurikehitystä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Ekaterina Bolovtsova palvelusta Pexels.)