Let’s get the facts straight from the off: I first had my eyes on Iron Maiden in the flesh at Helsinki’s Ice Hall on 12th November 1986 during the Somewhere On Tour jaunt, at the tender age of 13. Since then, I’ve caught the lads another ten times or so in various states – from a half-empty Kulttuuritalo gig with Blaze Bayley through Bruce Dickinson’s glory days to a completely sold-out Helsinki Olympic Stadium.

Experience has taught me that whatever set list they’re flogging on any given tour is scripted and set in stone from start to finish – don’t expect any major musical surprises once the opening night’s in the can. In the internet age, that’s even more pronounced, with the biggest acts’ opening night setlists usually doing the rounds before the last punters have even left the venue.

The tour’s biggest talking point has to be new sticksman Simon Dawson’s baptism of fire as Maiden’s drummer, following Nicko McBrain’s retirement in December 2024 after 42 years behind the kit. And fair play to the bloke – he handles his brief well enough, though that hardly comes as a shock. Steve Harris isn’t likely to let any sloppy muppet loose behind Maiden’s drum riser, is he?

Dawson’s been hammering away for Harris’s British Lion project for over a decade now, so the gaffer’s had plenty of time to suss out the lad’s character and capabilities. Makes you wonder if Harris – being the massive West Ham fanatic and football obsessive that he is – has been running British Lion as a proper youth academy, keeping one eye on the future for when changes need making in Maiden’s ranks for purely practical reasons.

Perhaps.

So the opening night’s main points of interest were how Dawson would sound in Maiden’s ranks and what songs the band would wheel out. Dickinson had already compared Dawson’s playing to Clive Burr (1956-2013), who battered the skins on Maiden’s first three albums, so this particular veteran had already received some seal of approval. Based on the opening gig, the man’s handling his brief pretty admirably and will doubtless get even smoother once he racks up more miles and heat in Maiden’s engine room.

The setlist is another matter entirely.

Fair enough, the opening promises great things when they dig out rarities that haven’t been heard for decades: Murders in the Rue Morgue (last played 2005), Wrathchild (2017), Killers (1999) and Phantom of the Opera (2014). After that it’s back to basics yet again.

Those rarities that initially promised something truly special get shoved to the back burner, and the programme slides back into the same safe, well-worn formula Maiden’s been peddling for years. When you’re dealing with a 50th anniversary celebration tour, you’d expect the same sort of boldness throughout the set as we got during those first four songs.

Take Rime Of The Ancient Mariner and Seventh Son Of A Seventh Son in the same set – both cracking epics, granted, but Rime’s always going to win that battle.

Swap out Seventh Son for two shorter crowd-pleasers – say, Tailgunner (the cracking opener from No Prayer For The Dying, last heard in Japan in 1992) or Seventh Son’s gorgeous closer Only The Good Die Young, which has never been played live – and the crowd response would be considerably more ecstatic.

No Prayer might not rank among Maiden’s finest albums, but it deserved at least a bit of attention and love, especially considering it was recorded right proper in a barn on Harris’s property at his insistence. Instead, the album gets completely airbrushed from history.

Brutal.

After the initial burst of excitement we get yet another helping of the most familiar and safest Maiden anthems, meaning songs that challenge neither the audience nor the band themselves. But why bother tinkering with the setlist when you’ve already shifted over a million tickets? That seems to be Harris’s thinking, along with longtime manager Rod Smallwood.

And who knows – maybe they’re right? Don’t rock the boat unnecessarily or bite the hand that feeds, perhaps just the promise of big surprises is enough?

Sure, we heard surprises, but did we hear enough? That’s why this feels like such a missed opportunity. When you’ve got an audience as devoted as Maiden’s, and you’ve promised something special for the half-century mark, that’s precisely when you should be taking risks.

That’s what this boils down to.

While Maiden’s known as a hard-grafting outfit and metal’s bedrock, their approach remains strictly fish and chips – or if you please, bangers and mash. The band knows what works and sticks to it. Fair enough for those who like the familiar and safe, but then they should’ve advertised familiar and safe Maiden, not surprises – meaning songs Maiden has never played live in their entire career.

Prodigal Son. Invaders. Gangland. Quest For Fire. Sun And Steel. Flash Of The Blade. The Duellists. Deja-Vu. The Prophecy. Only The Good Die Young.

That’s what this is about too.

In its own way, the tour delivers what it promises: a celebration of the classic era on a grand stage, with tight performances and a highly spectacular show, giving the fans proper value for money. Simon Dawson’s also filling McBrain’s shoes with professional aplomb. Shoes that unfortunately didn’t fit quite right after the man’s stroke in January 2023.

But this tour, which promised big things, ultimately plays it safe. Safely and predictably. However, in the end I am left thinking that wouldn’t it be even more celebratory if if Maiden served up some real surprises a bit more often.

Like Metallica.

Iron Maiden will perform with their mascot Eddie on the ”Run For Your Lives” tour at Helsinki Olympic Stadium on Monday, June 16, 2025. The following review is based on the videos linked below. Check out the other tour dates here.

Faktat tiskiin: näin Iron Maidenin ensi kerran ikielävänä Helsingin Jäähallin lavalla 12. marraskuuta 1986 Somewhere On Tour -kiertueella, vain 13-vuotiaana. Tämän jälkeen niitä on tullut nähtyä kymmenkunta lisää erilaisissa olosuhteissa, aina vajaasta Kulttuuritalollisesta Blaze Bayleyn kanssa Bruce Dickinsonin loiston päiviin ja loppuunmyytyyn Helsingin Olympiastadioniin.

Kokemus on osoittanut, että se setti mikä kulloinkin soi milläkin kiertueella on hyvin pitkälle käsikirjoitettu ja kiveen hakattu alusta loppuun: mitään sen suurempia musiikillisia yllätyksiä ei ole luvassa sen jälkeen kun kiertueen ensimmäinen keikka on paketissa.

Nettiaikana tämä vielä korostuu, kun kiertueen avausillan veto on isoimpien artistien kohdalla useimmiten tiedossa kun areenan viimeiset asiakkaat astelevat uloskäynneistä ulos.

Kiertueen suurin kiinnostuksen kohde taitaa olla yhtyeen uuden kiertuerumpalin Simon Dawsonin tulikaste Maidenin rumpalina joulukuussa 2024 eläköityneen Nicko McBrainin 42 vuoden mittaisen palveluksen jälkeen. Ja hyvinhän herra leiviskänsä hoitaa, mutta se tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Eipä Maidenin pääpomo Steve Harris mitään kovin kehnoja kavereita yhtyeensä rumpukioskin taakse varmasti päästäisikään.

Dawsonhan on takonut tahtia Harrisin British Lion -projektissa jo toistakymmentä vuotta, joten siltä osin kaveri ja hänen mielenlaatunsa on varmasti tullut vuosien saatossa hyvinkin tutuksi.

Onko sitten niin, että myös suurena West Hamin kannattajana ja jalkapallofanaatikkona tunnettu Harris on kasannut British Lionin puhtaaksi kasvattiseuraksi näitä aikoja silmällä pitäen, jos ja kun Maidenin miehistössä alkaa tapahtua muutoksia puhtaasti käytännön syistä.

Ehkä.

Kiertueen avauskeikan suurimmat mielenkiinnon kohteet olivat siis se, miltä Dawson kuulostaa Maidenin riveissä ja mitä biisejä bändi vetää. Dickinsonhan oli jo ennakkoon ehtinyt verrata Dawsonin soittoa Maidenin kolmella ensimmäisellä levyllä soittaneeseen Clive Burriin (1956–2013), joten jonkinlaisen hyväksynnän tämäkin pitkän linjan työn sankari on jo saanut.

Avauskeikan perusteella herra hoitaa leiviskänsä jo varsin mallikkaasti ja varmasti jatkossa vielä sujuvammin, kunhan lämpöä ja kilsoja tulee Maidenin riveissä vielä lisää.

Settilistan kanssa onkin toinen juttu.

Toki alku lupaa paljon hyvää, kun ohjelmistoon kaivetaan harvinaisuuksia, joita ei ole kuultu vuosikymmeniin, kuten Murders in the Rue Morgue (edellisen kerran 2005), Killers (1999), Phantom of the Opera (2014) ja Rime Of The Ancient Mariner (2009).

Tämän jälkeen palataankin perusasioihin – taas kerran.

Ne harvinaisuudet, jotka alussa lupasivat jotain todella erityistä, jäävät taka-alalle ja ohjelmisto solahtaa takaisin samaan turvalliseen ja kuluneeseen kaavaan, jossa Maiden on pysytellyt jo vuosia. Kun kyseessä on 50-vuotisjuhlakiertue, olisi odottanut muunkin setin puitteissa yhtälaista rohkeutta kuin keikan neljän ensimmäisen biisin aikana.

Esimerkiksi Rime Of The Ancient Mariner ja Seventh Son Of A Seventh Son samassa paketissa: molemmat toki hienoja eepoksia, mutta näistä kahdesta Rime vetää väkisinkin pidemmän korren.

Vaihtamalla Seventh Sonin kahteen lyhyempään perusrykäisyyn, kuten vaikkapa Tailgunneriin – tuohon No Prayer For The Dying -albumin menevään avausraitaan, joka kuultiin edellisen kerran Japanissa 1992 – tai Seventh Sonin upeaan päätösraitaan Only The Good Die Young, jota ei ole toistaiseksi kuultu livenä vielä kertaakaan, olisivat äänenpainot huomattavasti ekstaattisemmat.

Eihän No Prayer ole millään muotoa Maidenin parhaita albumeita, mutta olisihan sekin ansainnut edes hieman huomiota ja rakkautta varsinkin, kun levy äänitettiin oikein vimpan päälle Harrisin toiveesta ladossa tämän maillaan. Sen sijaan levy pyyhitään tyystin aikakirjoista.

Tylyä.

Alun riehakkuuden jälkeen saadaan taas kerran niitä kaikista tutuimpia ja turvallisimpia Maiden-hymnejä, jotka eivät haasta kuulijaa eikä yhtyettä itseäänkään. Mutta mitäpä sitä turhia settiä liikaa muokkaamaan, jos jo yli miljoona lippua on myyty, tuntuu Harris ajattelevan yhtyeen pitkäaikaisen managerin Rod Smallwoodin kanssa.

Kukapa tietää, ehkä he ovat oikeassa?

Ei pidä keikuttaa venettä turhaan ja purra ruokkivaa kättä, ehkä ainoastaan lupaus suurista yllätyksistä riittää? Toki yllätyksiä kuultiin, mutta kuultiinko riittävästi? Kun bändillä on näin omistautunut yleisö kuten Maidenilla ja olet luvannut jotain erityistä puolen vuosisadan kunniaksi, niin juuri tällöin pitäisi uskaltaa ottaa riskejä.

Tästä on kysymys.

Vaikka Maiden tunnetaan raskaan työn raatajana ja metallin kivijalkana, pysyy se ilmaisussaan fish and chips eli suomalaisittain nakit ja muusi -linjalla. Bändi tietää mikä toimii – ja pysyy siinä. Ihan kiva niille, jotka pitävät tutusta ja turvallisesta, mutta silloin olisi pitänyt ennemmin mainostaa tuttua ja turvallista Maidenia, ei niinkään yllätyksiä – eli kappaleita, joita Maiden ei ole urallaan soittanut livenä vielä kertaakaan.

Prodigal Son. Invaders. Gangland. Quest For Fire. Sun And Steel. Flash Of The Blade. The Duellists. Deja-Vu. The Prophecy. Only The Good Die Young.

Tästäkin on kysymys.

Sinänsä kiertue toimittaa sen, mitä lupaa. Klassikkokauden juhlaa suurella näyttämöllä, tarkalla suorituksella ja erittäin näyttävällä show’lla, antaen siten fanien rahoille kunnolla vastinetta. Simon Dawsonkin paikkaa ammattimiehen ottein McBrainin jättämää aukkoa, jonka soitto ei valitettavasti enää kulkenut entiseen malliin miehen tammikuussa 2023 saamansa aivohalvauksen jälkeen.

Mutta kiertue, joka lupasi suuria, pelaa lopulta varman päälle. Turvallisesti ja ennalta-arvattavasti. Olisihan se silti kiva, jos Maidenkin tarjoilisi jotain todellisia yllätyksiä edes joskus.

Kuten Metallica.

Iron Maiden esiintyy Eddie-maskotteineen ”Run For Your Lives” -kiertueellaan Helsingin Olympiastadionilla maanantaina 16.6.2025. Oheinen arvostelu on tehty alta löytyvän videon pohjalta.

Teksti: Nalle Österman, 29.5.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti) & ChatGPT/Dall-E 3 (toteutus)

Just Another Bar in Hämeentie 23, right in the heart of the famous “Curve”. 

On Sunday 28.4. we were blessed by acoustic performances of Iba Sirviö from the Afternoon Astronauts & Cal Twomey – Ireland’s newest hit maker from the indie-groups Faraway Shapes and Trio Grande & The Tex-Mex Restaurant.

The bar’s environment..

People filling crosswords, creating sketches, having a drink or two, or just enjoying the comfy atmosphere, surrounded by the works of some local artists. Decent prices on menu, that also includes mocktails. Auto-correct tried to change that.

People sharing compliments with each other. If you don’t feel like smiling, people will smile for you, too. It spreads easily here, also outside the bar. Arriving here a bit noddy, many people asked how I was doing.

“I’ve felt better”.

Iba Sirviö had already started his set with Guns ‘n’ F*cking Roses’ “Patience”, which made me nod even more. That’s the tune that Izzy Stradlin wrote for Angela Nicoletti, who later became Andy McCoy’s ex-wife, nowadays an i n d e p e n d e n t artist.

Iba’s journey as a singer has gained new & higher levels with Hannes Kett’s (the frontman of Shiraz Lane) vocal coaching.

Iba, usually defying gravity with his party rocking band Afternoon Astronauts, knows how to have fun on stage on his own, too. Tonight he had found a perfect place to share his love for country music. It’s OUR damn country!

Cody Jinks’ “Loud and Heavy” along with Jamey Johnson’s “In Color”.. Dang it!

Almost managed to shed a tear in my beer there.

Some homage was also paid for Lost Society, Palaye Royale, Linkin Park etc. Those were Iba’s takes on the harder side. 

Chasing the monsters away for y’all, y’know. Most of the set contained quite gloomy takes with taste for more minor chording. No wonder “the Ol’ Papa Bear” loves to give big hugs to everyone outside the stage.

We also heard new solo-material, live for the first time. Iba’s been singing that song only a couple of times during the years since he wrote it.

I’ve told the band to get to the studio as soon as possible, they’re an up and coming hard rock band that shouldn’t play the same old set all over again. 

They’ve taken it to notice, thankfully. After his gig Iba told me that they went to record a new banger last Thursday. 

Feeling better.

Up next was Cal Twomey. Started the set bravely with Bowie, with some improvised lyrics about a broken mike. The ice had been broken. Cal sure knows the art of witty humor with great timing.

“Why is everyone so hazy, or am I just going crazy? Shit.” -Cal

“Marmalade Eyes” by the Tex-Mex Lads was a jangly follow-up. Great songwriting means that the tune can carry itself with only 6- or 12 strings, with a little help from friends, of course.

The speakers rattled through these gigs, but our performers had helpers around with these sudden electrified bursts. Cassu from Afternoon Astronauts got many thank yous during the course of events. Both Cal and Iba were being careful with their low-ends. 

Cal played some Beatles, along with Paul McCartney’s Solo stuff.

“Why do the Beatles got haters? Who really hates the Beatles?”

That’s a good question. 

It seems that the Macca is Cal’s favourite from The Fab Four, yet he played us “Norwegian Wood ”, a classic by that bratty scoundrel Lennon.

Record labels, check this out. World class. 

One great song was about grandparents and memories, like being a kid again. For such a young age Cal captures the struggles of many middle-agers dealing with their parents suddenly changing. That’s what I think I heard. Keep in mind I’m not always a reliable narrator.

Going through the motions.

Mellow 12-string playing through dreams and highways. Made me think about a lot of.. stuff. 

Lots of laughing together, people sharing joy and silence together. Another round of cheerful applause.

One freshly blurted song called ”öööögh”. Future live favourite there.

Feeling even better.

Saw local artist Vilma Visakoivu drawing a sketch of this lovely fellow from Cork. You’re lucky If she’s at your gig. Gig photos can be boring. Vilma sketches the gigs. That’s an unique approach, and a great honor from an artist with her own, unique style.

Then some Elliott Smith. Heard someone ask “You wanna make me cry?” from the front row.

Playing “Dancer in the Night” by Star Marcs. One of the greatest compliments a songwriter and a musician can receive is your song getting covered by someone else. I think it was just something that Jaakko Mäkiniemi aka ”Jaska” (the writer of that song, also present here) needed. 

Simple message – It’s getting better. We get through this. Alone and together, or..

Anyway, inspiring and relaxing environment on Sunday, with me and my Bobby M’Gee. Whoo!

Feeling good is easy here.

As a performer Cal gives people what they want. Not always what you expected, but just what you needed.

I don’t mind repeating myself here.

We wanted Tim Buckley’s “Once I was”. We got it. I can sleep my nights well knowing that the younger generation has found this strung out American folk-hero. His son Jeff grew to become more famous with his ”Grace”. Then he went swimming.

After the gig one of the younger hearts here said that Cal has this unique charisma, the kind that is very pleasant to witness. I told him that smoking is bad.

I hope that Just Another Bar could host events like this more often. Already got ideas for lots of acts and line-ups that could play here. I bet the neighbors wouldn’t mind, either. Cal had retreated backstage before I could ask for contact information. Everyone deserves privacy, hahhah.

Cal and Iba got our money, and this time it was like putting it in a bank. Suck it, Nordax, Norwegian and Aktia!

I’m feeling great now.

Helsinkiläisen katurockpumpun Lovers Left Aliven laulaja-kitaristi Tomi Hyena on järjestänyt leppoisia rokkikeikkoja nouseville suomalaisille ja ulkomaalaisille kaimoilleen Bar Loosessa helmikuusta 2023 lähtien Hyena Go-Go -iltamien puitteissa.

Vaikkei Hyena Go-Go ole mitään valtavirtaviihdettä ainakaan vielä – ja tuskin tulee koskaan olemaan Suomen nykyiseen kulttuuri-ilmastoon viitaten – niin Hyeena-Tomin reipasta uurastusta särisevän ja rämisevän kitararockin eteen on pakko arvostaa.

Minä ainakin arvostan.

Sillä tavoin Hyenan säädöistä tulee jollain tapaa mieleen Tavastia-klubin alakerran Semifinalia kokonaiset 30 vuotta – 1993–2022 – luotsannut toinen Tomi eli Tomi ”Roudi” Hämäläinen – vielä toistaiseksi pienemmässä mittakaavassa tosin.

Keskiviikkona 6. huhtikuuta 2024 Bar Loosen alakertaan oli ilmaantunut arviolta 60–70 samanhenkistä arvostajaa katsastamaan, mitä Hyeena-Tomi oli tällä kertaa keksinyt päidemme menoksi.

Tai kuten hahmo itse illan kemuista tällä kertaa sanaili tapahtuman lehdistötiedotteessa esitellessään tämänkertaiset jytäorkesterit Clara Ferrans & The Dead Pet Companions, Pepita Vanni sekä Trio Grande & The Tex-Mex Restaurant, joiden jäsenet ovat yhdessä ja erikseen tuttuja myyn muassa sellaisista akteista kuin Hoodoo You Do With The Voodoo People, Faraway Shapes, Grandes Cojones, Refugees, Tuula Kailas, E. Sydänpuu & Mustat Maijat, Kuoliokuja 12600, Ruminaatio, Last Station Before Zone B sekä The Star Marcs Sound Explosion Band.

“Myyrmäen betonikellareissa, siellä Tex-Mex-raflan alapuolella, elää oma hämyisä sekakulttuurinsa. Kaikki huhtikuun bändit treenaa ja äänittää siellä väestönsuojissa; Hoodoo-papittarenakin omiensa keskuudessa tunnettu Clara Ferrans vetää kuolleine lemmikkiystävineen tyylillä, eleganssilla ja hypnotisoivasti ensimmäisen soolokeikkansa.

Katutason laudoitetun raflan mukaan nimetyt Tex Mex -ladsit, nuo psykoottiset tanssipunkkarit, nauttivat myös psykedeelisestä folk-popista, jossa on mukana hitunen persiljaa ja ripaus kuminaa. Uuden betonibrutalistisen post-punk/new wave -bändi Pepita Vannin meno taas näyttää omien sanojensa mukaan L’Amourderin ”Shit-Hotilta” ja kuulostaa, noh, lämpimältä paskolta. Цой жив!”

Ensimmäisenä lauteille noussut Trio Grande & The Tex-Mex Restaurant toi omassa sympaattisessa hölmöydessään mieleen kotikutoisemman, härmäläisemmän ja villapaitaisemman version Jane’s Addictionista ja Red Hot Chili Peppersista – olkoonkin, että bändin englantia välispiikeissään jutustellut solisti olikin sonnustautunut harmaaseen kävelypukuun.

Ehkä bändin kannattaa vielä toistaiseksi viettää vielä hieman enemmän aikaa treenikämpällä kuin peilin edessä tai isoisän vaatekaapilla, niin heistäkin voidaan kuulla muutenkin kuin ulkomusiikillisissa asioissa?

Ulkomusiikillista näyttävyyttä oli edellistäkin aktia enemmän tarjolla seuraavana esiintyneen Pepita Vannin habituksessa: niin paljon, että laulaja-kitaristi Eino Sydänpuu katsoi aiheelliseksi ottaa aiheen esille jo ennen yhtyeensä esiintymistä, koska oli katsonut itseään ennen keikkaa peiliin ja tullut ajatelleeksi, miten hänen Pulp Fiction -henkinen paitansa saattaa aiheuttaa negatiivisia mielleyhtymiä edellispäivänä Vantaan Viertolassa tapahtuneeseen koulusurmaan, mikä ei todellakaan ollut hänen tarkoituksensa.

Erittäin sympaattinen, arvostettava ja lämmin kannanotto edellispäivän tragediaan. En tiedä, olisiko kukaan katsoja tällaisia mielleyhtymiä välttämättä tehnyt, mutta sehän jo tietty riitti, että taiteilija Sydänpuu teki.

Ja koska taiteilija Sydänpuu on suuri taiteilija, josta tulemme vielä kuulemaan eri yhteyksissä vaikka miten mittavilla tavoilla – kenties lopulta jopa kyllästymiseen asti – kannattaa meidän jo nyt kuunnella, mitä hänellä on sanottavanaan.

Olkoonkin, että mies katsoi halusi tähdentää vielä sitä, ettei hän halua varsinaisesti puhua yhtyeensä kappaleiden välissä mitään vaan haluaa antaa musiikin puhua puolestaan.

Sitähän Pepita Vannin musiikki totta vie tekikin – mutta yhtä lailla vaikutuksen teki kvartetin kokonaisvaltainen performanssi, mikä toi monin tavoin mieleen Helsingin Lepakon post-punk -skeneistä jo kultaisella 1980-luvulla ponnistaneen legendaarisen The Nights Of Iguanan musiikilliset ja visuaaliset edesottamukset.

Pepita Vannilla on poikkeuksellisen terävä ja huoliteltu musikaalinen ja esteettinen tyylitaju, mikä näkyi ja kuului esimerkiksi siinä, miten yhtyeen kitarisit kehittelivät aistikkaita kudelmiaan eleettömästi, mutta yhtä tyylitajuisesti musisoineen rytmisektion ylle.

Katsohan, tällöinhän meillä on yhtä lailla musiikillinen konstruktio The Cultin goottiaikoja yhdistettynä AC/DC:n tappavan tehokkaaseen rytmiseen rypistykseen.

See what I did there, aloin puhua jostain tappamisesta karmivan tragedian alla, hyi hävytöntä!

Vaan eiväthän asiat muutu sillä, että niistä ei puhuta, päinvastoin. Ja kun puhumme tai kirjoitamme musiikista, käytämme monesti myös eläviä, moniulotteisia ja leikitteleviä kielikuvia, joiden tarkoitus on houkutella uusia kuulijoita suuren vaikutuksen tehneen taiteen pariin.

Se, että aiheesta joutuu vuonna 2024 vääntämään rautalangasta disclaimerinomaisesti aivottomille lahopäille on mielestäni yksinomaan surullista, mutta minkäs teet. Tällainen on nyt se maailma, missä tavalla tai toisella yritetään saada vaiennettua sellaisia ääniä, jotka eivät edusta tiettyjen aatesuuntauksien hyväksytysti standardisoituja mielipiteitä – niin vasemmalla kuin oikealla.

Pepita Vanni ratkaisi asian omistamalla kappaleitaan muun muassa Gazan, Palestiinan ja Ukrainan uhreille. Mutta se musiikillinen voima, mikä yhtyeestä jo nyt huokuu, teki valtavan vaikutuksen.

Ovat muuten piakkoin menossa studioon taltioimaan ep:tä, mistä on jo näillä näytöillä luvassa yksi suomalaisen rockvuoden 2024 Merkittävimpiä Tapauksia, mikäli saavat siirrettyä tehokkaan livetoimintansa studiossa äänitteelle asti.

Näyttävä Clara Ferrans on tietty tullut jo tutuksi psykedeelisen Hoodoo You Do With The Voodoo Peoplen solistina.

Uuden soolobändinsä kanssa Ferrans esitteli itsestään uusia puolia, mistä kaikista suurimman vaikutuksen tekivät kappaleet, missä espanjalaislähtöisen naisen laulutulkinnoilla on mahdollisimman paljon tilaa ympärillään – kuten vaikkapa yhtyeen versiossa Joan Baezin Diamonds And Rustista.

Tämä olisi se suunta, mitä odottaisin ja toivoisin kuulevani Ferransilta enemmänkin olkoonkin, että laulajatar näyttää nauttivan eniten olostaan lavalla silloin, kun pääsee rokkaamaan sydämensä kyllyydestä.

CLARA FERRANS & THE DEAD PET COMPANIONS, PEPITA VANNI, TRIO GRANDE & THE TEX-MEX RESTAURANT
5.4.2024 Bar Loose, Kamppi, Helsinki

“Puola on ihmemaa, sinne tahdon matkustaa”, lauloi lahtelainen huumoriorkesteri Sleepy Sleepers tunnetusti jo kultaisella 1980-luvulla klassikkoalbumillaan Metsäratio.

Koska Riepu on tunnetusti niin sairaan hauska media, niin tietysti haluamme mekin ottaa osaa näihin karkeloihin eli tyhjäpäisten ja tyhjänpäiväisten sutkautusten orgioihin. Mitä ollaan mieltä seuraavista?

“Aika suolasta, totesi mummo Puolasta. Ei tartte nuolasta, kun tulee Puolasta. Jos puu on Puolasta, niin onko luu luolasta ja kuu kuolasta?”

Seuraava tila on varattu lukijoiden omille nokkeluuksille. Voitte lähettää omat ehdotuksenne postikorteilla osoitteeseen riepulehti@gmail.com: ___________________________________________________.

Kuten tunnettua, paranevat Pohjolan pidot mitä idemmäksi ja lännemmäksi päästään. Mitä iistimpää sitä siistimpää. Mitä lännempää sitä jännempää. Mitä westimpää sitä bestimpää. Mitä etelämpää sitä vetelämpää.

Onhan oma hohtonsa, kun voi ottaa muutamalla kympillä menopaluun Suomen Turusta ainakin puolet halvempien pitojen ja patojen äärelle Puolan myyttiseen satamakaupunki Gdanskiin eli Danzigiin.

Näin toimii suomalainen siirtomaakulttuuri 2020-luvulla.

Muut siirtymätaipaleet hoidetaan tietenkin punaisen paholaisen eli Onnibussin tai sammakkobussin eli Flixbussin kyydeillä puoli-ilmaiseksi.

Puolentoista tunnin lennon jälkeen voikin valita junan Gdanskin tai Gdynian keskustaan (8 zlotya eli n. 2 euroa), bussin (4,80 zlotya eli 1,20 euroa) tai kyytipalvelu Boltin auton (n. 40 zlotya eli 10 euroa Gdanskiin tai n. 60 zlotya Gdyniaan) suoraan lentokentän ovelta.

Koska olen tällä kertaa matkalla DIY-hardcorepunkfestareille Gdyniaan, valitsen 20 minuuttia kestävän junaoption.

EI ENÄÄ NEUKKUNOSTALGIAA

Toisin kuin Gdansk tai Gdanskin ja Gdynian välissä sijaitseva rantalomakohde Sopot, on Gdynia hyvinkin harmaa ja ruma kaupunki. Voi vain kuvitella, miten täällä on mahorkka, vanha votka, pistävä hiki ja kaksitahtimoottoreiden käry lemunnut kultaisella 1980-luvulla.

Nyt tämä kaikki riemukas kulttuuripoliittinen eksotiikka on saanut väistyä tasapäistävän EU-lainsäädännön myötä. Nyt tilalla on McDonaldsin ja KFC:n itsepalvelulaitteet, mistä voi niistäkin tilata myös englanniksi. Täten jäävät arjen kulttuuripoliittiset jännitysnäytelmät nekin näkemättä ja kokematta, mikä on tietty omanlaisensa sääli.

Vai onko sittenkään?

Majapaikkani tarjoaa kaksi yötä neljän hengen mieshuoneessa yhteensä 37 eurolla. Onko tämä taivas? Valitettavasti ei. Aamuaurinko herättää aivan liian aikaisin ja parisängyn ylävuoteelle kapuaminen vaatii eräänlaisia trapetsitaitoja sekin.

Edes jotain jännitystä elämään.

Koska yöpaikastani on vajaan kilometrin kävelymatka festivaalin tapahtumapaikkana toimivalle Podwórko Art -kulttuurikeskukselle, turvaudun apostolinkyydin sijasta omiin koipiini. Kun peripuolalaiseen tapaan arviolta jokaisen korttelin varrelta löytyy ainakin yksi Zabka (suom. Sammakko) -kioski, kurkunkostuketta saa peripuolalaiseen tapaan heti aamusta myöhäisiltaan saakka aina oluesta niihin kaikista kristallinkirkkaimpiin votkiin vaikka kotoa konttaamalla.

Päätän tällä kertaa investoida pieneen 0,33 litran vihreään tölkkiin puolalaista 5,0% A-olutta, mistä joudun kustantamaan kokonaiset 2,99 zlotya (n. 70 senttiä). Asiat tuntuvat taas pikkuhiljaa luistavan.

Toisin kuin esimerkiksi Englannin Rebellion- tai Suomen Puntala-festareilla, eivät puolalaiset punkkarit näytä hirveästi panostavan sellaiseen esteettiseen riikinkukkoiluun vaan vaalivat aika kylmän puritaanista ja mustanpuhuvaa estetiikkaa.

Sehän sopii minulle, sillä suosinhan itsekin kemiallisia kokeita mieluummin in vivo (elämässä) kuin in vitro (koeputkessa). Puolalaiset näyttävät viisaasti tajunneen, että miksi tuhrata pienet pennosensa turhaan hiuslakkaan, kun voi samaan rahaan nauttia niistäkin täysin palkein sisäisesti?

Kippis, otetaan sille! Na zdrowie!

MITÄ VÄLII NIMESTÄ…?

Alun perin illan keikkapaikaksi on nimetty Klub Ucho. Jossain vaiheessa Ucho vaihtuu kuitenkin Podwórko Artiksi. Luoja yksin tietää, mitä eroa paikoissa on. Ehkä se, että keikkapaikan sisällä Podwórko Art lukee vaalenpunaisilla neonkirjaimilla ylimpänä ja sen alapuolella Ucho valkoisilla.

Na zdrowie!

Illan kelit hellivät meitä ja heitä puolalaisia, joita on tässä vaiheessa paikalla arviolta 200-300 henkeä. Tarkkaa lukemaa on vaikea määritellä, sillä illan tapahtumapaikka koostuu kulman taakse ulottuvasta laajahkosta ulkoterassista sekä Helsingin edesmennyttä Nosturia muistuttaneesta kaksikerroksisesta sisäsalista.

Vaikka illan konsertit toteutetaan Podwórko Artin sisätiloissa, takaavat tämän kevään ensimmäiset hellekelit sen, että illan asiakaskunta istuu mieluummin ulkoterassilla nautiskelemassa janojuomiaan lämpöisessä hellesäässä.

Na zdrowie!

Keikkapaikan sisätiloissa on vielä toistaiseksi tyhjää, vaikka illan ensimmäisen aktin on ilmoitettu aloittavan jo kello 18.00. Mitäs peliä tämä nyt on oikein olevinaan? Jossain vaiheessa tapahtuman verkkosivuilla julkaistaan tiedote, missä kerrotaan erään yhtyeen jäsenen mummon menehtyneen, joten tämä artisti joutuu perumaan keikkansa.

Sen tilalle buukattu Anti-System perutaan hiukan myöhemmin, kun tämän lento Briteistä Puolaan peruuntuu. Yhtäkkiä meillä onkin entistä enemmän aikaa nauttia kylmän puolalaisen mallasjuoman ja kuuman puolalaisen auringon kaikkia aisteja hellivien kontrastien yhdistelmästä.

Na zdrowie!

Illan asiakaskunnan ikähaarukka on verrattain leveä, aina teinipunkkareista meihin nestoreihimpiin katsojiin. Tämä ei vaikuta olevan mikään ongelma. Punk on rajaton riemu!

Na zdrowie!

Pöytääni istahtaa erinomaista englantia puhuva tummahiuksinen nuorimies. Käy ilmi, että hän on Virosta. Nuorukainen kertoo tulleensa Puolaan Tallinnasta bussilla. Punk on rajaton riemu! Na zdrowie!

– Luxepressillä Varsovaan. 22 euroa yhteen suuntaan. 18 tuntia. Kyllä siinä sai ihan hyvin nukuttua, ihan hyvät jalkatilat. Eihän se mitään herkkua ole, mutta sillä mennään millä päästään.

Kun kerron itse maksaneeni lennoista Turusta Gdanskiin ja takaisin yhteensä 30 euroa, on nuorukainen hieman murheellisempi.

– Lennot Tallinnasta ovat aivan törkeän hintaisia nykyään, ei mitään mahdollisuuksia lentää. Pakko oli päästä tänne, koska yksi lempibändeistäni Night Fever tekee tänä vuonna vain kolme keikkaa.

Kun kerron Night Feverin esiintyneen vain hetkeä aiemmin Helsingin Bar Loosessa, on nuorukainen hieman murheellisempi.

– Tiedän. Sain tietää siitä keikasta viikkoa myöhemmin tapahtumasta. Olisihan minun ollut paljon kätevämpi tulla Suomeen, mutta nyt olen täällä.

Nostan puolalaista mallasjuomaani kippistelläkseni nuorukaisen kanssa, luetellen samalla virolaisia votkamerkkejä: Viru Valge, Viru Kange, Saaremaa… Na zdrowie!

– Saaremaa, kaveria naurattaa. – En itse asiassa juo alkoholia, en ole koskaan ollut edes humalassa. Miksi? Se ei vain ole koskaan kiinnostanut. Monista tuntuu tulevan paljon tyhmempiä päihtyneenä. Nautin musiikista mieluummin selvinpäin.

Kysyn kaverilta, eikö häntä haittaa olla selvänä tapahtumissa, missä niin suuri osa yleisöstä on humalassa.

– Ei oikeastaan, koska keskityn musiikkiin ja konserttielämykseen. Nyt minun täytyykin jo mennä katsomaan, onko illan ensimmäinen akti jo aloittanut. Kiitos mukavasta juttutuokiosta. Nähdään!

Totean, että tämä on pelkästään arvostettavaa ja kunnioitettavaa, otetaan sille. Na zdrowie!

KUHAN DOKAA VITUSTI!

Festivaalialueella puolen litran tuoppi puolalaista lager-olutta maksaa 14 zlotya eli vajaat 3,50 euroa. Kun ynnäilen omankin matkani kokonaiskustannuksia käy nopeasti ilmi, että maksettuani matkani Puolaan ja takaisin sekä kolmen yön majoitukset paikan päällä en saisi samalla rahalla edes yhtä hotelliyötä enää Suomessa, saati kokonaista viikonloppua. Sen verran pahasti hinnat ovat Suomessa karanneet jo käsistä – asia, minkä muutkin ovat jo noteeranneet.

Päätän viihdyttää itseäni soittamalla rumpuja polviini. Se ei jää noteeraamatta erinomaista englantia puhuvalta vaaleaveriköltä, joka alkaa välittömästi haastatella minua. Mukavassa nousuhiprakassa olevalla nuorella naisella vaikuttaa olevan hyvä meininki.

– Mitä teet? Kuka olet? Mistä olet? Soitatko rumpuja? Minä tiesin! Niin minäkin! Arvaa mitä! Minä aloitin rumpujen soittamisen vuosi sitten täällä! Yritin ensin mennä backstagelle, mutta siihen järkkäri sanoi, etten pääse. Siihen totesin, että minä olenkin menossa lavalle soittamaan. Seuraavaksi olinkin jo lavalla soittamassa jonkun bändin rumpuja. Ystäväni sanoi, että olen hullu.

Vahvasti meikattu parikymppinen ilopilleri esittelee itsensä Jasmineksi – tai jotakin sinne päin. Saattaa se olla Zasminekin. Tai Zastava. Fiat Zastava?

Vitustakos näistä tietää?

– Olet siis Suomesta? BEHERIT, nainen lausuu ja heiluttaa villisti tukkaansa samalla nostaen kätensä ilmaan kennel-liiton merkillä eli etusormella ja pikkurillillä.

Pidän tästä naisesta. Pidän tästä naisesta erittäin paljon. Pääsisiköhän hänen kanssaan harjoittamaan tänä iltana vielä haureutta? Vähän enemmän puolalaista kaljaa ja votkaa sekä herkkiä keskusteluja Beheritin Holocauston, Impaled Nazarenen Mika Luttisen sekä Barathrumin Demonos Sovan runouden syvimmästä olemuksesta.

Ajatukseni keskeytyvät, kun villin blondin kylkeen liimaantuu kuivahkon kalsea kukkakeppi. Onkohan se tuon poikaystävä? Veli? Kukkakeppi vaikuttaa ylisuojelevalta ja huolehtivalta. Toisaalta, ymmärtäähän sen. Sälli katsoo happamana vierestä, kun ihanuus jatkaa sanatulvaansa:

– Sinulla on bändi? Minkä niminen? Arvaa mitä! Minullakin on bändi! Sen nimi on Black Death, Musta kuolema. Haluatko kuulla sitä? Meillä oli eilen treenit! Voin soittaa sinulle eilisiä treenejämme!

Seuraavaksi vaalean villikissan älypuhelin alkaa soittaa alkeellisen primitiivistä black metallia. Totean naiselle diplomaattisesti, että yhtyeen musiikki tuo mieleen Burzumin, Beheritin ja Bathoryn alkukantaisuuden.

– Nyt mennään katsomaan bändejä, kukkakeppi toteaa, vetäen vaalean villikissan peräänsä keikkapaikan uumeniin.

Nyyh, voihan kyynel, mietin. Nyt emme päässeet syventymään Holocauston, Luttisen ja Sovan taiteen intiimimpiin yksityiskohtiin.

PUOLAN KIELEN ALKEISKURSSI

Tänä aikana lavalle on noussut puolalainen TRÄUME, joka vaikuttaa ihan lupaavalta mäiskeeltä sen parin laulun ajan, mitä yhtyeeltä ehdin nähdä. Yhtyeellä on sopivan lyhyitä lauluja, joita tulkitsee raa’an ja hyvän lauluäänen omaava tummatukkainen nuori vihainen nainen. Kurwa!

Kurwa on puolaa ja tarkoittaa huoraa. Puolassa pärjää varsin hyvin pelkästään kolmella sanalla, sillä 60 prosenttia keskusteluista hoituu sanoilla dobry, dzekujee ja kurwa. Dobry on ”terve”, dzekujee ”kiitos” ja kurwan te jo tiesittekin. Se on sana, minkä jokainen lapsi oppinee ensimmäisenä sanana elämässään ainakin sen perusteella, miten jokainen vastaani tuleva puolalainen näyttää sitä hokevan.

Lähin suomalainen vastine on varmaankin vittu. Siitä puhe mistä puute. Kun Suomessa kaivataan vittua, Puolassa janotaan huoraa. Jostain syystä kurwan syvin olemus ei ulotu pelkästään tähän, vaan sen perään voidaan lisätä vaikkapa konjuktio mać, jolloin kurwa mać tarkoittaa yhtäkkiä tietenkin ”mitä vittua”. Tärkeimmät puolalaiset sanat ja lauseet eivät löydy tietenkään Duolingosta vaan tältä sivustolta.

Na zdrowie!

Ranskalainen hard core -trio SWIMMIN’ POOR omaa keski-ikäisen naispuolisen laulaja-kitaristin. Kurwa! Koska musiikkinsa ei herättele erityisen vahvoja ja intohimoisia tunteita, päätän tehdä lähempää tuttavuutta puolalaisen keskustelujuoman eli paikallisen votkan kanssa.

Vapaalla kädellä kaadettu votka siivet antavalla kansainvälisellä energiajuomalla maksaa 28 zlotya eli vajaat seitsemän euroa. Na zdrowie!

Arviolta 300-400 -päinen yleisö herää ensi kertaa kunnolla henkiin tämän artikkelin pääkuvassa nähtävän puolalaisen JAD:n aikana. Lavan edustan pitti pyörii vinhasti, kun paikallinen suuruus piiskaa yleisöä yhä villimpään ekstaasiin. Kai tätä voisi johonkun D.R.I.:n ja Nuclear Assaultin kaltaiseen thrashcoreen verrata, mutta esikuviensa kaltaisia iskusävelmiä ei bändiltä tunnu löytyvän ainakaan vielä – tai sitten siksi, koska nelikon kappalemateriaali ei ole itselleen ennestään tuttua.

Täytynee siis keskittyä olennaiseen. Vodka Red Bull!

– Otatko tuplana?

Tietenkin otan! Otetaan sille! Na zdrowie!

SIKA-ÄPÄRÄN OMATEKOINEN TEKOPILLU

Vapaalla kädellä kaadettu drinkki kustantaa 41 zlotya eli vajaan kympin. Sitä siemaillessa kelpaakin jo alkaa valmistautua tapahtuman ruotsalaisvieraisiin, joista ensimmäisenä lauteille on nousemassa sitä kaikista klassisinta D-beatia takova MEANWHILE.

Mitä vittua, ovatko nuokin vielä olemassa! Elääkö Jallo Lehto vielä? Vitun Sika-Äpärä! Kurwa! Mitä kuuluu Jari Juholle? Onko sälleillä vielä se omatekoinen tekopillu käytössään?

Päätän hakeutua lavan eteen itseni ja kaikkien muiden konserttivieraiden kiusaksi. Valitettavasti Meanwhilen alkukeikka on teknisiä vastoinkäymisiä täynnä. Se ei näytä yleisön menoa kuitenkaan haittaavan, pikemminkin päinvastoin. Pelkän basson, rumpujen ja laulun voimin esitetyn kolmosbiisin aikana meno äityy suoraan sanottuna brutaaliksi. Vasta kolmas kitaravahvistin vie keikan viimein kunnialla loppuun.

Olen viimeksi tuntenut kuolevani keikalle, kun 1500 brittiläistä punkin, mallasjuoman ja jalkapallon nimeen vannovaa kaivostyöläistä puskee selkääni Sham 69:n noustessa Wolverhamptonin Wulfrun Hallin lavalle syksyllä 2016 Midlands Calling -tapahtumassa.

Nyt ruotsalainen Meanwhile saa yhtäkkiä saman efektin aikaiseksi parin sadan puolalaisen punkkarin teutaroidessa villisti takanani pitissä. Sieltä kun tulisi strategisesti ojennettu kyynärpää tai kääntöpotku takaraivoon, niin se olisi menoa.

Tätä se on, konserttielämys. Silloin vasta tuntee elävänsä, kun tuntee kuolevansa. Ei tätä suomalaisten eturivin artistien keikoilla koeta. Ehkäpä Antti Tuiskun keikalla viimeksi Helsingin Olympiastadionilla, kun tyttölaumat halusivat vetää turpaan heitä päätä pidemmän ja leveämmän mörssärin yrittäessä puskea heidän eteensä paremmille permantopaikoille.

Toisaalta, voisiko olla parempaa paikkaa kuolla kuin oman suosikkiartistinsa keikalla? Onko tässä se syy, miksi Matin ja Tepon keikat ovat Suomen vaarallisimpia esiintymistilaisuuksia – ainakin, mikäli kuulut romanivähemmistöön?

KÄDET PUUTUU

Meanwhilen keikan loppupuolella käy ilmi, ettei bändi ole ihan parhaassa keikkaterässä. Se on se sama ikävä ilmiö kuin mistä Irwin Goodman puheli Suomen televisiossa jo 1970-luvulla kun kertoi siitä ikävästä ilmiöstä, miten suomalaisten soittajien kädet puutuu liian vaikeista lauluista. Sen huomaa siitä, miten kitaristi Jallo Lehto heiluttelee käsiään kappaleiden välissä keikan loppuvaiheessa.

Perkeleen Jallo minkä teit! Pakko ottaa tähän konkurssiin taas pieni näkäräinen! Kurwa, double vodka red bull!

– 45 zloty, salin takabaarin nuori tarjoilijatar vastaa samalla, kun täyttää mukin puolihuolimattomasti vajailla mitoilla.

Perkele, kurwa, yli kymmenen euroa vajaista, tämä on ryöstö, mietin itsekseni. Kirjaan samalla muistipankkiini, että osta juomasi jatkossa vain ulkoterassilta.

Ruotsalainen ASOCIAL kiikuttaa lauteille Roope Latvala-Alexi Laiho -mallista Jacksonia kaulassaan kanniskelevan kikkarapäisen kitaristin, joka muistuttaa King Diamondin yhtyeen legendaarista Andy LaRocqueta sekä solistin, jonka habituksesta tulee mieleen Disfear- ja At The Gates -yhteyksistä tuttu Tompa Lindberg. Ehkä sälli on Tompan faija?

Asocial on hyvää jatkumoa Meanwhilen vyörytykselle sillä erotuksella, että jos yleisö oli rajumpaa ja väkivaltaisempaa Meanwhilen aikana, heiluu se nyt holtittomammin ja arvaamattomammin. Tällä kertaa älypuhelinkin lentää jo kädestä. Sen siitä saa kun ei kerrasta opi.

Onneksi ei kuitenkaan 45 zlotyn drinkki.

KUOLEMA KAPITALISMILLE

Pihabaarin jonossa bongaan yhtäkkiä tutun naaman: perkele, Sika-Äpärä -lehden Jallo Lehtohan se siinä! Vitun sika-äpärä, hihkun! Miten se omatekoinen tekopillu oikein meni: täytetään käytetty termos lämpimillä makarooneilla ja aletaan lykkimään, Jallo?

– Jotenkin noin se meni. Mutta mitä sinä täällä oikein teet, asutko täällä?

En todellakaan, tulin vain käymään, kun te olette täällä! Koska täällähän on kunnon D-beat -kemut koko rahan edestä. En tiennytkään, että tekin olette vielä olemassa tai edes keikkailette? Pakkohan tämä oli todistaa itse!

– Eihän me juurikaan keikkailla, viimeksi tosin esiinnyimme Kanadassa puoli vuotta sitten.

Milloin tulette Suomeen? Saako teihin mitenkään yhteyttä? Ettehän te ole edes sosiaalisissa medioissa! Tulkaa Suomeen keikalle! Yhteiskiertue Riistettyjen kanssa!

– Sosiaalisissa medioissa, Jallo Lehto naurahtaa paljonpuhuvasti. – Missä ja milloin me oikeastaan ollaan viimeksi nähtykään?

Jaa-a, sanopa se siinäpä se. Varmaakin No Securityn ja Gas Lipstickin Valvontakomission keikalla Lepakossa joskus 1991 – eli tuollaiset 33 vuotta sitten. Punk on rajaton riemu! Na zdrowie! Myyttekö merkkareita? Onko teillä niitä omatekoisia tekopilluja vielä myynnissä?

– Nyt täytyy lähteä roudaamaan. Nähdään!

Lyhyen, mutta sitäkin tärkeämmän kohtaamisen jälkeen jään jälkeenpäin harmittelemaan, mitä oikein kuuluu Sika-Äpärä -zinen toiselle päätoimittajalle Jari Juholle – ja kumman keksintö se tekopillu oikein olikaan? Kurwa!

Hurrien merkkatiskillä on myynnissä etupäässä Asocialin tuotteita: paitoja, levyjä, rintamerkkejä, patcheja… Meanwhileltä ei muuta kuin muutama hassu kangasmerkki.

– Meanwhilella oli kolme paitaa, mutta ne menivät heti. Itsekin ostin yhden, kertoilee Tompa Lindbergin faija.

– Ota siitä rintanappi ilmaiseksi, pyytää Tompan faijan valinnan myyntitäti.

Voihan perkele, näin sitä kauppaa tehdään. Tästä se lähtee. Ensimmäinen fixi on aina ilmainen, seuraavasta saat maksaa. Näin ollen hetki ilmainen paskanjauhamishetki Tompan faijan valinnan myyntitiskillä tulee lopulta kustantamaan 48 zlotya, millä saan yhden patchin, rintamerkin ja Asocialin Död åt kapitalismen -cd:n.

Annan pariskunnalle viisikymppiä ja käsken pitämään loput, sillä täytyyhän jaloa aatetta kunnioittaa. Kurwa!

NJET KURWA, DA TURPAAN

Tanskalainen NIGHT FEVER ei ole aiemmin liiemmin kiinnostanut, sillä yhtyeestä on huokunut ikävähkö Fullsteam-osaston löyhkä. Tiedättehän, sellainen munaton, karvaton ja hietön hipsteripunkin lemu, mikä ei tuoksu homeisilta treenikämpiltä, savuisilta nuotioilta ja käyneeltä mäskiltä vaan lattelta, sähkötupakalta, Lushin saippuoilta sekä Stockan hajuvesiosastolta.

Onneksi veli virolainen osasi vinkata tästä hienosta orkesterista, sillä Fullsteamin sijasta tämä tuntuisi olevan ehtaa Lepakkoa ja Oskun Divaria joskus 1990-luvulla, kun Babylon Whoresista ja Sleep Of Monstersista tuttu Ike Vil teki hymyssä suin kauppaa Oskun tiskin takana.

Hyvin rämisee ja soi, vaikkakin nämäkin juovat todennäköisesti mieluummin lattet keikan jälkeen kuin Carlsbergit, siellainen tietty tissiposkisuuden vivahde välittyy kaiken räimeen alta. Kurwa!

– Skriits skrääts skrööts, kysyy epäilyttävästi huojuva polakki lasittunein katsein yhtäkkiä.

Sorry, in english, please. Or deutsch, vastaan.

– Deutsch? Sieg heil?

Ei vittu ei saatana. Tämäkin vielä. Puolalainen urpojuntti kaverinsa kanssa.

– Nou, totean.

Onneksi elekieli sentään pelaa. Kaivan tupakansytyttimen taskusta ja ojennan sen eteenpäin. Kundi sytyttää savukkeensa ja vie sytyttimen taskuunsa.

Ei vittu ei saatana. Tämäkin vielä.

– Do you have girlfriend, polakki kysyy.

Ei vittu ei saatana. Tämäkin vielä. Mitä vittua se sinulle kuuluu, mietin itsekseni.

– Nou, vastaan totuudenmukaisesti. Lähtisi juntti jo vittuun siitä huojumasta.

– I knew it, jatkaa tuntematon sälli vittuilujaan.

Niin se menee, jatkan pohdintojani. Hetken aikaa kuvittelin saavani puolalaista pillua, sen sijaan näytän pian saavani puolalaista rystystä.

NÄINKÖ VIINA VAIKUTTAA?

Siihen pisteeseen tilanne ei onneksi etene, kun junttiurpon toveri pyytää ystäväänsä jatkamaan matkaa. Sitä ennen junttiurpo kaivaa vielä sytyttimeni taskustaan ja ojentaa sen takaisin.

– Olisit vain pitänyt sen, mietin itsekseni. Olisi hyvässä lykyssä saanut poltettua itsesi vielä hengiltä.

Niin kai se menee, että junttiurpoilta ei voi välttyä, oli maa mikä tahansa. Ehkä veli virolainen oli oikeassa – tai se hahmo, joka antoi kouvolalaisen Maho Neitsyt -kännipunkyhtyeen epäviralliselle kokoelmalevylle nimen Näinkö viina vaikuttaa?

Näin se näemmä vaikuttaa. Tässä vaiheessa iltaa ei pystyssä näytä olevan kuin hulluimmat ja humalaisimmat. Ehkä ruotsalainen SWORDWIELDER piristäisi?

Ehkä ei sittenkään. Kun olen kuunnellut puoli biisiä jotain epämääräistä jumitusta – joka vie ajatukset brittiläisen kulttiyhtyeen Sleepin huuruiseen Jerusalem-hidasteluun – koen saaneeni kaiken, mitä tällä illalla oli annettavanaan. Ehkä en saanut pillua, mutta en turpaanikaan. Sain parit kovat keikat ja selvisin vielä yhdestä puolalaisesta yöstä hengissä.

Puolalainen rullakebab ja puolen litran kasviuutejuoma paikalliselta kebabkioskilta maksaa 30 zlotya (n. 7,50 euroa) ja painaa arviolta kilon. Sen syötyäni ja röyhtäiltyäni kapuan 18,50 euroa maksaneen majapaikkani yläpunkalle, minne jään lukemaan ruotsalaisia eroottisia novelleja luuristani. Ovatkohan ne Jari Juhon ja Jallo Lehdon käsialaa, mietin hetkeä ennen nukahtamistani. Kurwa!

DIY HARDCORE PUNK FEST vol. 16
SWORDWIELDER, NIGHT FEVER, ASOCIAL, MEANWHILE, JAD, SWIMMIN’ POOR, TRÄUME
6.4.2024 Podwórko Art, Gdynia, Puola

Vaikka televisiot, radiot, somet ja valtamediat tuuttaavat suomenkielistä poppia ja rokkia ainakin vielä toistaiseksi aivan liian isolla suuttimella kyllästymiseen saakka – kuten näillä isoilla toimijoilla valitettavasti tapana on – niin onneksi Suomesta ja Stadista löytyy nuoremman sukupolven tekijöitä, jotka tarjoavat hetkelliset pakokeinot tästä henkisestä Neuvostoliitosta.

Tapahtuman lehdistötiedote tietää kertoa illan ensimmäisestä aktista seuraavaa: ”Last Station Before Zone B eli lyhyemmin LSBZB on tribuutti vapautuneelle nuorisokulttuurille. Piittaamatta liialti genrerajoista, helsinkiläisyhtye esittää yksinkertaista, välitöntä ja intensiivistä tanssimusiikkia.”

Vaikka saavun paikalle hieman myöhässä käy illan aikana ilmi, että LSBZB on tämän tapahtuman heikoin lenkki, ainakin vielä toistaiseksi. Vaikka kengänkärkiään tuijotteleva yhtye on pitkälti koulubänditasoa, löytyy yhtyeen kappaleista yllätyksekseni toisaalta myös maagisiakin hetkiä. Harmi vain, ettei yhtye tunnu tietävän, mikä on jööttiä ja mikä jautaa.

LSBZB.

LSBZB:n versio Juice Leskisen Pilvee, Pilvee -ikivihreästä saa eräät yleisön edustajat innostumaan, mutta liekö kappale sitten ollut ennemminkin suunnattu jäsenten vanhemmille tai isovanhemmille, jotka näyttivät saapuneen sankoin joukoin katsastamaan perillistensä kykyjä tositoimissa.

Koska itselläni ei ole moraalisia velvoitteita selkääntaputteluun totean, että LSBZB tarvitsee kipeästi näkemyksellisen ja ennenkaikkea rohkean sovittajan, joka osaa erotella jyvät akanoista, jotta yhtyeellä olisi edellytyksiä kunnon kahinoihin vanhempien ikeestä.

”The Dedes on pop/rock-yhtye, joka tunnetaan kantaaottavista kappaleistaan ja räväköistä live-esiintymisistään. Tämä viidellä asennetta tihkuvalla nuorella naisella varustettu bändi ottaa paikkansa lavalla suorastaan ihon läpi tunkeutuvilla laulumelodioillaan. Biisien suodattamattomat lyriikat vaativat tulla kuulluksi ja toimivat varoituksen sanana; meitä ei kannata aliarvioida. Oma astmapiippu mukaan, jos on taipumusta hengästyä.”

Istun 6. linjan baarin puolella, kun lavalta alkaa kuulua räävitöntä huutoa ja kiljuntaa. Äänestä päätellen naisia. No, niinhän tuossa illan keikkaa mainostavassa esittelytekstissä todetaankin. Hetkisen THE DEDES -yhtyeen musisointia kuunneltuani totean, että tätä kannattaa katsella ja kuunnella lähempääkin.

Lavalla on tosiaan viisi nuorta naista, jotka vaikuttavat vihaisilta. Ihmekös tuo, kun musiikki on grungen, stonerin ja Kornin kaltaisen asennerytkytyksen sekoitus. Kitarasta löytyy murinaa ja bassosta alapäätä. VITTUVOIMAA!

Teen viisikon lavaolemuksesta huomion, että kahdesta solistista tummempi ja salskeampi omaa sellaista maagista ja mystistä karismaa, mitä ei hankita kaupan hyllyltä vaan se tulee jostain syvemmältä perimästä. Alkuvoimaa. Yhtyeen basistilla on myös erinomaisen tiukka ote ja hyvä groove. Myös biisimateriaali vakuuttaa: nämä gimmat osaavat jumalauta tehdä biisejä, parissa parhaimmassa kappaleessa on jopa hittipotentiaalia. Loistavaa!

”Stadilaisen katurockin vauhdilla 20-luvulle tuoneen Lovers Left Aliven nimi on kantautunut varmasti jokaisen helsinkiläisen rokkidiggarin korviin parin viime vuoden aikana. Pääosin puskaradion välityksellä nimeään kasvattanut yhtye on keikkaillut paikallisella tasolla ahkerasti, piipahtanut välillä riehumassa ulkomailla, ja tehnyt omaehtoisen itsepäisesti rockista taas musiikkityyliä, joka elää ja voi hyvin vastakulttuurina Helsingin klubeilla.”

Illan pääesiintyjästä LOVERS LEFT ALIVEsta on kohistu Soundia myöten, onhan nelikko saanut kummisedäkseen ja julkiseksi puhemiehekseen jopa The 69 Eyesin laulusolistin Jyrki 69:n. Vanhan liiton englanninkielisellä katurockilla ansaittu huomio on tänä iltana houkutellut paikalle arviolta 150–200 katsojaa.

Jos joku vanhempi fossiili erehtyy vielä jossain manailemaan, miten rock on kuollut Lemmyjen ja tämän hengenheimolaisten poismenon myötä, voi tällaisen mammutin suosiolla lähettää vanhainkotiin tahi Lovers Left Aliven keikalle.

Itse toki suosin jälkimmäistä vaihtoehtoa, sillä mikäs sen mukavampaa kuin seurata, miten arviolta 20-25 -vuotias ja hyvinkin naisvoittoinen yleisö on saapunut paikalle nauttimaan aidon ja kunnon stadilaisen katurockin ilosanomasta. Vaikka Kuudes Linja ei tarjoile illallista tai edes iltakahveja, on silmänruokaa tänä iltana tarjolla yllin kyllin.

Toki lavan eteen on hakeutunut muutama vanhempikin juoppolalli muutaman korttelin takaa löytyvistä Kallion räkälöistä, jotka huutelevat jos jonkinlaisia sutkautuksia bändille kuin Rumba-lehden Miettinen ja Rami Kuusinen -vainaa The 69 Eyesille Tavastia-klubilla konsanaan, mutta tämä tuntuu vain lisäävän kierroksia.

Keräämme timantteja autiolla saarella ja toivomme pelastuvamme, vaikka olemmekin vain sairaita marionetteja kuvottavalla näyttämöllä. Tänä iltana me kuitenkin vain pidämme hauskaa ja tanssimme huolettomina, siitä Lovers Left Alive pitää meille huolen.

Me emme ole mitään, meistä ei pitänyt tulla tällaisia, niinhän opettajat, koululaitokset ja yhteiskunnan muut tukipilarit meille väittivät. Silti me olemme täällä, tässä ja nyt, yhteiskunnan vastustuksesta huolimatta. He kenties yrittivät saada meidät ruotuun, kunnes lopulta alistuivat. Me olemme kadotettu sukupolvi. Me olemme pelastus. Me olemme rock’n’roll. Katsokaa meitä. Pelätkää meitä. Rakastakaa meitä. Vihatkaa meitä.

Lavalla kaahaus jatkuu. Lovers Left Alive jatkaa sitä perintöä, mitä Dead Boysin, Smackin ja Johnny Thundersin kaltaiset aktit aloittivat ennen heitä, ainoastaan soitannollisesti tiukemmin. Oppia ikä kaikki. Erityisesti rumpali Rebel Hipi ansaitsee erityismaininnan: mies lyö kuin Smackin ja Jimsonweedin Kinde, mutta operoi teknisesti kuin Popedan ja Hanoi Rocksin Lacu Lahtinen.

Lovers Left Alive on sekava seurakunta glamia, poseerausta, heviä, hikeä, levinneitä meikkejä ja kyyneleitä. Kyyneleet tulevat vain siitä ilosta, minkä yleisössä idoleitaan ihastelevat nuoret neidot puristavat kyynelkanavistaan onnesta. Me vanhemmat rokut vain nyökkäilemme takavasemmalla hyväksyvästi. Suomalainen katurock on jälleen saanut itselleen taas uuden upean uhrilahjan useamman laihemman vuoden jälkeen.

Yleisö huokuu tyytyväisyyttä tunnin mittaisen keikan jälkeen. Tämä ilta omistettiin rock’n’rollille kovalla intohimolla. Muutama vanhempi rockveteraani tulee keikan jälkeen heittämään läppää kysyen, näinkö illan lämppäriä. Näinhän minä. Saan kuulla, että yksi jäsenistä on Hanoi Rocksin klassisimman kokoonpanon kakkoskitaristin Nasty Suiciden tytär. Ohhoh, sattumaako?

Kuten kuvaan kuuluu, jatkuu keskustelu luontevasti Hanoi Rocksilla. Oliko Sami Yaffa joskus todellakin ehdolla The Rolling Stonesin basistiksi? Entä onko niin, että Andy McCoy ei todellakaan pääse enää Yhdysvaltoihin? Entä onko McCoy todellakin lähdössä syksyllä Englannin-kiertueelle? Ketä hänen bändissään oikein soittaa nykyään?

Omat ajatukseni ovat kuitenkin jo toisaalla. Päästyäni kotiin ja päätteen äärelle alan ensi töikseni googlata, oliko joku illan esiintyjistä todellakin Hanoi Rocksin rintaperillisiä. Vastaus löytyy The Dedesin riveistä: sen alkuvoimaista karismaa omaava mystinen laulajatar on nimeltään Jasmin Stenfors ja tämän isä on Jan Stenfors (os. Nasty Suicide). Sattumaako?

LOVERS LEFT ALIVE, THE DEDES, LSBZB
16.3.2024 Kuudes Linja, Helsinki

Stadin mystisimpien rockpersoonien listalla Walhallan pääjohtaja, lauluntekijä ja kitaristi Lord “Jussi” Heikkinen on sijalla 100. Heti hänen jälkeensä tulee Walhallan rumpali ja monista muistakin yhteyksistä tuttu Agathon ”Ykä” Frosteus, joka valitettavasti ei enää ole keskuudessamme, mies kun menehtyi ärhäkkääseen syöpään jokunen vuosi sitten.

Stadin mystisimpien rockpersoonien lista on varsin mielenkiintoinen. Itsekin olen löytänyt oman nimeni siltä, sijalta 25. Toisin sanoen voitin siis Agathonin ja Lordin niukasti – ainakin, mikäli pelaisimme nyt Niukkaa.

Joskus takavuosina pelasimme Niukkaa Lordin kanssa lukemattomat kerrat. Pelin säännöt ovat varsin yksinkertaiset: peli lähtee siitä, että yksi kilpailijoista sanoo numeron. Tämän jälkeen toinen osallistuja sanoo oman valintansa ääneen. Jos numero on pienempi kuin ensimmäisellä lausujalla, toteaa hävinnyt osapuoli voittajalle ääneen, ”voitit niukasti”.

Tässä kisassa minä siis voitan Lord Heikkisen ja Agathon Frosteuksen niukasti. Toisaalta, mikäli pelaisimme nyt Runsasta, voittaisivat Lord ja Agathon minut heittämällä.

Joskus takavuosina pelasimme Runsasta Lordin kanssa lukemattomat kerrat. Pelin säännöt ovat varsin yksinkertaiset: peli lähtee siitä, että yksi kilpailijoista sanoo numeron. Tämän jälkeen toinen osallistuja sanoo oman valintansa ääneen. Jos numero on suurempi kuin ensimmäisellä lausujalla, toteaa hävinnyt osapuoli voittajalle ääneen, ”voitit runsaasti”.

Walhallan jäsenistöön kuuluu tätä nykyä näemmä myös muitakin mystisimpiä stadilaisia rockpersoonia. Yhtyeen solisti Hullu ”Jari” Hurskainen löytyy nimittäin sijalta 292. Hän voittaa toisin sanoen runsaasti Lord Heikkisen, Agathon Frosteuksen sekä jopa Denigratesta ja sen Mombasa-hitistä tutun kitaristin Micko Hellin, joka löytyy mystisten rockpersoonien listalta sijalta 291.

Sattumaako?

Pahamaineisen Lord Heikkisen (kuvassa takana) johtama Walhalla sisältää harvinaisen runsaasti Stadin mystisimpiä rockpersoonia.

Lordin, Agathonin, Hullu-Hurskaisen ja Micko Hellin musiikillinen ansioluettelo sisältää loputtoman listan varsin mystisiä nimiä. Vai mitä sanotte näistä?

Tenebrae. Airdash. Igigi. Soulgrind. Gloomy Grim. Musta Kerava. Julma Ölkky. Gandalf. Groove Insult 69. Iron Frost. Dropzone. Alcona Sky. Corporal Punishment. Hellbite. Vintersemestre. Dauntless. Evince. FTW Boogie Machine. Million Dollar Beggars. Thy Serpent. Walhalla. Denigrate. Fierce. Barathrum. The Scourger. Fleshred. Demonztrator. Corporal Punishment. Disformed. Nomicon.

Varsin mystistä, kerrassaan.

Vielä mystisempää on mietiskellä illan tapahtuman nimeä, See You In Hell, nähdään helvetissä. Onko kyseessä tervemenotoivotus sinne Jumalan selän taakse minne aurinko ei paista, toivotus kesällä 2023 ensimmäistä kertaa päivänvalon nähneeseen Hellsinki Metal Festivaliin vai peräti kutsu tehdä lähempää tuttavuutta Micko Hellin syvimpien onkaloiden kanssa?

Pahamaineinen Lord Heikkinen on vaikuttanut Hellsingin rankoissa metallipiireissä jo arviolta 7500 vuotta.

”Sanopa se siinäpä se”, kuten maineikkaan Havana Blackin kitaravelho Crazy ”Make” Heiskanen voisi tokaista, mikäli mystisimpien rockpersoonien listasijalta numero 45 olisi nyt paikalla.

Emme jää tämän enempää murehtimaan Heiskasen poissaoloa, olemmehan kuitenkin Bar Loosen tummanpuhuvassa alakerrassa, mikä on yhdenlainen syvempi onkalo sekin.

Tässä vaiheessa iltaa paikalla on jo vajaa satapäinen joukkio erilaisia hulttioita pääkaupunkiseudulta. Katsos, siinähän Thrash-Sampo moshailee jo täyttä häkää sydämensä kyllyydestä. Siinä Luxi ”Luukas” Lahtinen dokumentoi vielä yhtä keikkaa antaumuksella.

Työnjako on selvä: Hullu-Hurskainen huutaa, Thrash-Sampo moshaa. Kuten kuuluu ollakin.

Miksi kummankaan nimeä ei löydy Stadin mystisimpien rockpersoonien listalta on täysi mysteeri, mutta tämäkin on osa mysteeriä ja listan mystiikkaa. Mix? Mix? Mix?

Six. Six. Six.

See You In Hell, nähdään helvetissä. Missäköhän ulottuvuudessa nuo listan edesmenneet sankarit vaikuttavat tätä nykyä?

Cantry DD King. Pokla. Tipi Järvinen. Tatu Huhanantti. Räkä Malmi. Markku ”Matkis” Halme. Axl (Roskapankki). TT Oksala. Marco Kämäräinen. Lido ”Dildo” Salonen. Marko Lounas. Agathon AKA Ykä AKA Juha Hintikka. Chrisse Moustgaard. Floyd Superstar. Vesa-Matti Loiri. Annica Feeltonen. Nisse Mannerheim. Mii Saraskoski – sekä ne, joiden kohtalo lepää mystisyyden verhon alla.

Rauha heidän sieluilleen.

Walhallan rumpalilla Vesseli Iloisella näytti olevan harvinaisen mukavaa rumpupatteristonsa takana. Ilmankos tuo, kun pääsi ihastelemaan paraatipaikalta näin mystisiä stadilaisia rockpersoonia.

Mistä tämä lista on oikein lähtöisin ja miksi? Kuka sen on oikein loihtinut ja laatinut? Miksi. Sanopa se siinäpä se. Listan luonnehan on sellainen, että ennen pitkää jäljellä on lopulta vain yksi: lista itse.

Klassikot elävät ikuisesti.

Kuten kaikilla oikeilla ja elävillä mysteereillä, niin kaikkia lista ei ole todellakaan miellyttänyt. Surullista oli todistaa esimerkiksi se, miten listan ykkösenä majailleen Cantry DD Kingin sisar (listasija #260) arvioi listan olemassaolon painavaksi syyksi, miksi King ei vaikuta enää keskuudessamme.

Kaikkihan on mahdollista, mikään ei ole mahdotonta, kuten listasijalta 274 ponnistavan legendan Andy McCoyn kerrotaan lausuneen toisessa yhteydessä, mutta tällöin täytyy muistaa, että harvemmin painetulla sanalla on yhtä ratkaisevaa merkitystä henkilöiden ennenaikaiseen poismenoon kuin esimerkiksi elämäntavoilla.

Vai onko? Muistetaanhan esimerkiksi varsinais-suomalaisen SIG-yhtyeen laulusolistin Matti Inkisen traaginen ratkaisu, kun Seiska-lehti esitti miehestä takavuosina epäilyttäviä väitteitä – joista lehti pyysi sittemmin anteeksi todettuaan väitteet paikkaansapitämittömiksi.

Sanopa se siinäpä se.

Voitaneen todeta, että totuuksia lienee yhtä monia kuin tulkitsijoitakin.

Lavalla WALHALLA jatkaa remuamistaan. Bändin kuolometallivivahteinen thrash edustaa sitä kaikista wanhinta liittoa, mitä kuunneltiin pipot huurussa ja varsilenkkarit ojossa niin maan perusteellisesti – silloin kun ei moshattu, heilutettu tukkaa ja daivattu sydämiemme kyllyydestä Stonen ja Airdashin tahtiin Helsingin Ruoholahden Lepakkoluolan mustassa salissa 1980-luvun lopulla.

Tänään kukaan ei enää daivaa, tänään ainoastaan Thrash-Sampo moshaa ja heiluttaa tukkaa. Vaan kuten sanonta kuuluu, ei se määrä vaan se laatu. Tänään Walhalla ja Sampo voittivat niukasti.

Bar Loosen takahuoneessa Stadin mystisimpien rockpersoonien veljeskunta kokoontui mystisiin riitteihin tutkimaan mystisyyden syvintä olemusta.

Seuraavaksi lavalle nousee suomalaisen brasilialaisen thrashcoren kruunaamaton kuningas FORCA MACABRA, solistinaan takavuosina Rytmihäiriön patteristonkin takaa löytynyt lyömäsoitintaiteilija Otto Luotonen, joka vetää tänä iltana pohjat ja voittaa runsaasti olemalla 301 nimeä sisältävällä Stadin mystisimpien rockpersoonien listalla sijalla 298.

Kenties tästä syystä tämä mystisen tiedon runsaudensarvi siteeraa minulle ulkomuistista lauseita, tokaisuja ja lausahduksia, joiden syntymisestä saati kirjoittamisesta minulla ei tätä nykyä ole mitään muistikuvia. Ehkä parempi niin. Kysykää siis Otolta, hän tietää ne minua paremmin.

Forca Macabran kitaristi, Pedro Antharesina tunnettu Lalli haluaa puolestaan tietää – kouvolalaista Maho Neitsyt -yhtyettä lainataksemme – mikä mun päässä nykii, onks mulla jokin tauti?

Sanopa se siinäpä se.

Kaivan älypuhelimeni taskustani ja alan esitellä miehelle Omakannastani löytyviä tietoja. Sieltä löytyvän datan ansiosta yritän ilolla ja ylpeydellä kertoa Lallille, miten suomalainen terveysteollisuus ja HUS:n sairaanhoitopiiriin kuuluva lääkäri totesi pelkästään papereita katsomalla minut 100% terveeksi kirjani siirryttyä Turusta takaisin Helsinkiin. Otetaan sille!

Jostakin syystä Lalli ei halua enää tässä vaiheessa kuullakaan enempää vastauksia esittämäänsä kysymykseen, vaan päättää juosta takahuoneesta karkuun rahvaan puolelle. Ehkä tässä syy, miksi Lallin nimeä ei löydy Stadin mystisimpien rockpersoonien listalta? Mielestäni kyllä pitäisi.

Terveet Kädet -yhtyeen laulusolisti Läjä Äijälä (s. 1958) esiintyy edelleen kuin kova kullimies.

Täten joudun tyytymään vain TERVEET KÄDET -yhtyeen laulusolistin Läjä Äijälän (#270), Babylon Whores- ja Sleep Of Monsters -yhtyeistä tutun solistin Ike ”Ilkka Salmenpohja” Vilin (#216) sekä TK:n rumpalin Samu-Severi ”Samppa” Kinnunen (ei listasijoitusta) ja basistin Lene Lennartin (ei listasijoitusta) kanssa – unohtamatta tietenkään tulevan TK-dokumentin kuvausryhmää (ei listasijoituksia), jotka hyörivät ja pyörivät ympärillämme takahuoneessa.

Päätän ilahduttaa itseäni ja kenties myös tulevan TK-dokumentin katsojia tiedustelemalla Läjältä, kumpi on hänen mielestään osannut tulkita vanhoja TK-klassikoita paremmin, Impaled Nazarenen Mika Luttinen (#177) vai Taneli Jarva (#80) uuden yhtyeensä Poison Whiskyn kanssa – missä muuten vaikuttaa kitaristina myös vanha TK-keppimies ja Faff-Bey -johtaja Maike Valanne (#269).

Hetken kysymystä pohdittuaan Läjällä on vastaus valmiina.

– Kyllä se Tane on. Sen tulkinnoissa on enemmän sellaista… alkuvoimaa.

Kiitän Läjää vastauksesta ja muun joukkion omaan rauhaansa pohtimaan veteraanin vastausta itsekseni. Oikeassahan mies taitaa olla. Miksei olisi, sillä hän näyttää tuntevan ja tietävän alkuvoiman ja ankaruuden syvimmän olemuksen.

Eräät Terveet Kädet -yhtyeen katsojista eivät todellakaan halunneet tyytyä tänä mystisenä iltana pelkästään musiikkiin. Eikä toisaalta ihmekään.

Se todistetaan myös tänä iltana Bar Loosessa, missä 65-vuotias nuori eläkeläinen Läjä Äijälä joukkoineen järjestelee taas sellaisen spektaakkelin, että hetken aikaa alan jo kuvitella olevani taas Lepakon mustassa salissa, missä hiki virtaa ja maiharia tulee ohimoon tämän tästä. Perkele!

UGH!

Terveet Kädet -yhtyeen settilista Bar Loosessa näytti varsin mystiseltä sekin. Tietenkin, mitä muutakaan odotitte?

Loppuilta sujuu tutun kosteahkoissa merkeissä parhaimmassa mahdollisessa seurassa, kunnes yhtäkkiä takavuosilta tuttu naishenkilö (ei listasijoitusta) haluaa tietää, miksi oikein häiritsen vierelläni istuvaa Rievun avustajaa, Hannah Pearlia?

Öööhhh, kenties siksi, että hän on rakas ystäväni ja ystävät haluavat pitää huolen toisistaan.

Vastaus ei selvästikään miellytä pitkänhuiskeaa ja näyttävää naista, joka seuraavaksi saa psykoottisen raivokohtauksen, mihin kuuluu sanavalintoja, kuten ”vitun läski, olet pilannut elämäni, haastan sinut oikeuteen” höystettynä sylkieritteillä ja litsarilla.

Tervetuloa helvettiin, Welcome to Hell, lausui muinainen brittiläinen saatananpalvausorkesteri Venom jo vuonna 1980 esikoisalbumillaan. Venom on muuten englantia ja tarkoittaa myrkkyä. Tällä hetkellä tuo nainen vaikuttaa olevan täynnä elävää venomia, sitä kaikista myrkyllisintä. Luoja – tai Saatana – yksin tietää, kertooko Venomin kappale Poison itse asiassa tästä naisesta.

Myös Poison on englantia ja tarkoittaa myrkkyä – eli Venomia. Sattumaako?

Kenties tästä syystä englantilaisen Venomin Leave Me In Hell– ja amerikkalaisen Poisonin Look What The Cat Dragged In -kappaleiden pääriffit ovat täysin identtiset.

Yhtäkkiä tunnen oloni kovin turvattomaksi Bar Loosen vahtimestareiden tyytyessä seuraamaan tätä outoa vyyhtiä vain kädet puuskassa, vaikka hekin julistavat verkkosivuillaan noudattavansa turvallisen tilan periaatteita.

Ilmeisesti nämä turvallisen tilan periaatteet ulottuvat kuitenkin vain vastakkaiseen sukupuoleen, sillä nyt voin vain kuvitella, millaiset sanktiot olisin itse saanut moisesta käytöksestä.

Toki, nyt ymmärrän syyn. Pitihän se arvata. Vaan minkä minä sille mahdan, ettei Enni Darlingin nimeä löydy Stadin mystisimpien rockpersoonien listalta?

SEE YOU IN HELL: TERVEET KÄDET, FORÇA MACABRA, WALHALLA
26.1.2024 Bar Loose, Kamppi, Helsinki