Vuosikymmenten saatossa olemme saaneet medioissa todistaa useiden suomalaisen eturivin viihdesankareiden taistelua mielenterveysongelmien, päihdekierteen ja elämän sudenkuoppien ristiaallokossa. Sedu Koskinen, Jamppa Tuominen, Reindeerspotting–Jani ja Tapio Suominen ovat vain jäävuoren huippu – ja nyt tähän synkkään listaan uhkaa liittyä yksi nimi lisää.


Juha Kurvinen, 49-vuotias moottorisahajonglööri, joka tuli 2000-luvun alussa tunnetuksi vaikuttavista tempuistaan, joiden ansiosta mies pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan, televisioon ja lopulta maailmalle asti – niin Las Vegasiin kuin Pohjois-Koreaan – on kadonnut.

Hänet on nyt paikallistettu Kambodžasta, missä hän elää rahattomana ja eristyksissä vakavista terveysongelmista kärsien.

Noususta syöksyyn

Kurvisen tarina on klassinen nousu ja tuho -kertomus.

Vuosituhannen alussa Kurvinen oli haluttu vieras suomalaisiin viihde- ja ajankohtaisohjelmiin. Kutsuja sateli niin kotimaahan kuin ulkomaille: Lontooseen, Las Vegasiin, Moskovaan, Saint-Tropeziin…

Kun Kurvinen kuittasi yhdestä keikasta keskimäärin 2000 euroa ja keikkoja kertyi vuodessa noin 200, oli miehellä ”rahaa kuin rosvopäälliköllä”.


Hurja menestys johti yhteistyöhön taikuri Jori A. Kopposen kanssa, ja yhdessä kaksikko pääsi esiintymään jopa maailman suljetuimpaan valtioon, Pohjois-Koreaan. Kokemuksistaan Kurvinen kirjoitti myöhemmin ensimmäisen tietokirjansa Sirkus Pjongjang, joka julkaistiin keväällä 2013.

Mutta menestyksen varjossa kasvoi tragedia. Keväällä 2008 Kurvinen joutui pahoinpitelyn uhriksi Silja Europan laivalla. Kurvisen mukaan kollega hakkasi häntä siellä pään alueelle niin pahasti, että Kurvinen menetti tajuntansa.

Tästä alkoi kierre, joka on kestänyt tähän päivään asti.

Järjestelmä petti

Pahoinpitelyn jälkeinen aivovamma johti Kurvisen sekavaan tilaan, jota lääkärit eivät miehen mukaan halunneet uskoa.

Kun Kurvinen kertoi ammatistaan moottorisahajonglöörinä ja kokemuksistaan Pohjois-Koreassa, pitivät lääkärit häntä harhaluuloisena. Siten Kurvinen päätyi Turun kaupunginsairaalan Kupittaan psykiatrisen erikoissairaanhoidon suljetulle osastolle – ensimmäisen kerran neljäksi kuukaudeksi.

– Lääkäri ei uskonut ammattiani eikä sitä, että olin käynyt esiintymässä Pohjois-Koreassa. Papereihini on jostain syystä kirjattu tieto, että ”potilas luulee olevansa moottorisahajonglööri”, mies kertoi Hymy-lehdessä 2013.


Vuonna 2015 Turun yliopistollisen keskussairaalan Tyksin neurologisissa tutkimuksissa selvisi vihdoin totuus: Kurvisella todettiin ”kallonsisäisen vamman myöhäisvaikutukset”.

Diagnoosi oli oikea: Kurvinen ei ollut harhaluuloinen vaan aivovamman uhri.

Kurvisen kokemat Kupittaan sairaalan väärinkäytökset eivät jääneet vain hänen kertomuksekseen. 2016 Turun Sanomat paljasti laajat väärinkäytökset sairaalassa, jotka johtivat virkatutkintaan.

Näin Kurvisen vuosien varrella kirjoittamat blogitekstit paljastuivat tarkoiksi kuvauksiksi osaston oloista.

Digitaalinen nomadikin kaatui

Kupittaan traumojen jälkeen Kurvinen on yrittänyt rakentaa elämäänsä uudelleen.

Hän lähti kiertämään maailmaa digitaalisena nomadina, opettaen ihmisille sukellusta ja jonglöörausta, käynnistäen myös Finnskill-verkoston auttaakseen ihmisiä vapautumaan ”yhdeksästä viiteen” -oravanpyörästä.

Sosiaalisessa mediassa jaettujen kuvien perusteella elämä näytti hyvältä – aurinkoista rantatunnelmaa Vietnamista ja Turkin aurinkorannikolta. Siellä on kuvattu syksyllä 2023 myös haastattelumateriaali brittiläisen dokumentaristin Alex Jonesin Kurvisesta tekemään dokumenttielokuvaan Ups & Downs.


Mutta pinnan alla asiat eivät olleet kunnossa. Facebookissa Kurvinen kertoi tulleensa huumatuksi ja ryöstetyksi, menettäneensä pääsyn pankkitiliinsä sekä joutuneensa erilaisten huijausten uhriksi.

Lähteiden mukaan Kurvinen on joutunut ryöstöjen uhriksi useita kertoja viimeisen seitsemän vuoden aikana Aasiassa.

Toistuvat ongelmat herättävät kysymyksiä siitä, miten aivovamman myöhäisvaikutukset ja mielenterveysongelmat ovat vaikuttaneet Kurvisen arviointikykyyn.

Kolmoiskriisi Kambodžassa

Palattuaan viime syksynä Aasiaan, Kurvisen tarina sai jälleen synkeämpiä sävyjä.

Yritys striimausurasta kaatui nopeasti ja somessa aiemmin aktiivisesti Finnskill-toimintaansa aktiivisesti markkinoineen Kurvisen viimeinen Facebook-päivitys on päivätty 11. tammikuuta 2025.

Tämän jälkeen – hiljaisuutta.

HenkanMaailma-matkailublogia ylläpitävä matkailubloggari Henry Nenonen on nyt paikantanut Kurvisen Kambodžan pääkaupunkiin Phnom Penhiin, missä miehen tilanne on monella tapaa kriittinen.

Viisumiongelmat: Kurvisen viisumi on mennyt vanhaksi jo vuodenvaihteessa, jolloin jokaisesta ylimenevästä päivästä kertyy 10 dollarin sakko. Sakkomaksut ovat täten jo yli tuhannen dollarin luokkaa.

Vakava jalkatulehdus: Kurvinen kärsii pitkittyneestä jalkatulehduksesta, joka on jatkunut lähes vuoden. Livestriimeissään hän on itse esitellyt tulehtuneen jalan tilaa, joka näyttää vakavalta. Kambodžan puutteellisessa terveydenhuollossa tällainen tulehdus voi johtaa sepsikseen tai amputaatioon.


Mielenterveystilanteen paheneminen: Kurvisen lähipiiri arvioi, että hänellä on tällä hetkellä kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä depressiovaihe päällä. Siksi mies ei poistu hotellihuoneestaan ja vastustaa apua, mukaan lukien paluuta Suomeen hoitoon.

”Ei halua julkisuutta tai huomiota liikaa”

Kurvisen itsensä lähettämissä tekstiviesteissä pari päivää sitten hän kertoo olevansa ”todella kipeänä” ja että hänellä on jalan kanssa ongelmia sekä kuumetta. Viestien sävy on apaattinen:

– Ilmotan jos tilanne muuttuu. Toivon että mun voinnille ei julkisuutta tai huomioita liikaa.


Lähipiirin mukaan Kurvinen elää niin vähillä varoilla tällä hetkellä, ettei niillä pysty maksamaan viisumisakkoja. Hänen perhetilanteensa on kuulemma myös ongelmallinen: vaikka isällä olisikin varaa auttaa, estää äiti kuulemma avun.

– Mutta tosi vaikea on nyt Juhaa auttaa etänä. Rahaa voisi laittaa mutta en sit tiedä mihin hän ne rahat laittaisi. On niin itsepäinen, ei ainakaan Suomeen halua sairaalaan vaikka olisi mikä tilanne, kuvaa yksi lähipiiristä tilannetta.

Järjestelmä joka petti

Kurvisen tarina on ennen kaikkea kertomus siitä, kuinka järjestelmä voi pettää haavoittuneen ihmisen.

Pahoinpitelyä seurannut aivovamma ei saanut asianmukaista hoitoa, vaan mies leimattiin mielisairaaksi. Kun totuus vihdoin paljastui, oli jo liian myöhäistä: ura oli tuhoutunut, maine tahriintunut ja elämä raunioitunut.


Kupittaan sairaalan väärinkäytökset, jotka Kurvinen rohkeasti paljasti omissa kirjoituksissaan, on sittemmin vahvistettu.

Mutta yksittäisen ihmisen kohdalla vahinko oli jo tapahtunut.

Aika käy vähiin

Kurvisen tilanne Kambodžassa on akuutti. Jokainen päivä pahentaa tilannetta taloudellisesti, terveydellisesti ja psyykkisesti.

Depressiovaiheessa oleva henkilö ei välttämättä pysty tekemään järkeviä päätöksiä oman tilanteensa korjaamiseksi, vaikka avun tarve olisi kuinka ilmeinen.

Siksi Riepu julkaisee nyt tämän kirjoituksen Kurvisen tekstiviesteissään esittämiensä toiveiden vastaisesti.

Mies, joka kerran jonglöörasi moottorisahoja maailman suurimmilla näyttämöillä, elää nyt yksinään vieraassa maassa vakavan jalkatulehduksen ja mielenterveysongelmien kanssa, ilman keinoja päästä kotiin tai asianmukaiseen hoitoon.

Nenosen arvion mukaan Kurvisen saaminen Kambodžasta pois vaatisi tällä hetkellä noin 1500-2000 dollaria, sakkojen kasvaessa ja terveysongelmien pitkittyessä luonnollisesti enemmän.

– Jaksaisin uskoa että oikeet ihmiset jos sais tänne paikanpäälle ja sais sen ymmärtämään että se pääsee täältä veke avustettuna ensin vaikka Vietnamiin niin vois saada kerättyä voimia, bloggari arvioi pelastamismahdollisuuksia.

Viimeinen mahdollisuus

Mikäli haluat edesauttaa Juha Kurvisen saamista takaisin Suomeen ja täkäläisen hoidon piiriin – tai aluksi edes pois Kambodžasta – voit lähettää sähköpostiviestiä osoitteeseen info@riepu.fi ja aihekenttään ”Kurvinen”.

Pienemmästäkin on kansalaiskeräyksiä aloitettu. Ehkä on aika osoittaa, että Suomi ei hylkää omia lapsiaan – ei edes silloin kun he ovat kompastuneet ja kaatuneet niin rähmälleen, etteivät pysty enää itse nousemaan.

Juha Kurvisen tarina jatkuu. Loppu riippuu nyt muista – ja siitä, ehtiikö apu perille ajoissa.

Artikkeli perustuu Kurvisen lähipiirin antamiin tietoihin, Kurvisen omiin viesteihin sekä hänen aiemmin julkaisemiinsa kirjoituksiin ja livestriimeihin.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 2, osa 3.

Teksti: Nalle Österman, 26.8.2025

Kuvat: Henkilökuvat Juhasta brittiläisen dokumentaristin Alex Jonesin Juha Kurvisesta kertovasta dokumenttielokuvasta ”Ups & Downs”, jossa Kurvisen haastatteluosuus kuvattu syksyllä 2023 Turkin Rivieralla. Kuvat Juhan tulehtuneesta jalasta Ylilaudalle otettuja kuvakaappauksia Juhan videostriimistä.

Muutama ajatus Bruderhofista. On melkomoinen ”saavutus” luoda toimiva ”kommunistinen” yhteisö jossa kukaan ei omista yksityisesti mitään. Edes amisheilla ei ole vastaavaa. En tiedä muita kuin hutteriitit.

Bruderhofin esikuvana on Apostolien teoissa kuvattu varhaiskristillinen yhteisö, jossa omistus oli yhteistä. Tarkoituksena on luoda mahdollisimman tasa-arvoinen tila, joka estäisi tuhoisan kilpailun, vertailun ja kateuden.

Näitä hajottavia voimia voidaan tuskin koskaan poistaa kokonaan, koska kateuden aiheita löytyy aina, oli ympäristö millainen tahansa.

Takuuvarmasti myös bruderhofilaiset ovat joutuneet ja joutuvat kamppailemaan muun muassa sellaisten kysymysten kanssa, kuka antaa suuremman panoksen yhteisön hyväksi, kuka on tehokkaampi ynnä muuta sellaista.

Bruderhofilaiset pyrkivät siis rakentamaan maan päälle ihanteellista kristillistä ”Jumalan valtakuntaa”, jossa vallitsisi armo, rakkaus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus.

Yksi väline on vaatetus – siis naisilla, joiden ”univormuun” kuuluu pitkä hame tai mekko. Kyselin heiltä miksi moinen asu? Onko se pakollinen?

Arvasin vastauksen etukäteen.

He eivät koe sitä pakkona. Jokainen on vapaa valitsemaan. Housuja voi myös pitää, mutta kunnioituksesta muita kohtaan pidetään yleensä hametta tai mekkoa, varsinkin yhteisissä kokoontumisissa.

Päinvastoin kuin pakkona, naiset pitävät asukoodia vapauttavana. Heillä on vapaus olla vaatimattomia, ei tarvitse osallistua ”maailmassa” vallitsevaan kilpailuun siitä, kuka on näyttävin ja kaunein.

Hieman samanlaisia perusteita olen kuullut muslimeilta.

Ymmärrän pointin. Yhteiset säännöt ja normit voivat vapauttaa yksilön alituiselta valitsemiselta ja sen tuottamalta ahdistukselta, vertailulta ja kilpailulta.

Ennen kuin tuomitsee bruderhofilaisten naisten asukoodin (myös meikkaamattomuuden ym), on syytä miettiä, kuinka vapaita me muut olemme ulkonäkökeskeisessä, nuoruutta, kauneutta ja voimaa palvovassa kilpailu- ja tehokkuuskulttuurissamme.

Eikö vapautemme ja individualismimme ole suurimmaksi osaksi harhaa?

Kun meillä ei ole vahvaa vastakulttuurista yhteisöä joka tukisi meitä, joudumme kaikki susien saaliiksi, yksitellen.

KAI SADINMAA, 7.5.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Olen matkustanut junalla aamukuudesta saakka Englannin etelärannikolta Walesin Holyheadiin, josta jatkan aamulla lautalla Dubliniin. Saavuin juuri perille. Oli vähän sompailua, kun piti Lontoossa mennä metrolla, vaihtaa asemaa ja matkan aikana junaa neljä kertaa.

Oikeasti minun piti lähteä vasta huomenna tiistaina, mutta huomasin muutama päivä aiemmin että silloin on junalakko. Oli siis lähdettävä tänään. Onneksi jo ostetut liput kelpasivat. Matka ja vaihdot menivät sujuvasti.

Toinen propleemi oli, kun täällä Briteissä on erilaiset pistorasiat kuin muualla Euroopassa. (Miksi ne on niin hankalia. Autoakin ajavat väärällä puolella tietä) Miten saisin ladattua puhelimen, joka on korvaamattoman tärkeä reissatessa? Kaikki matkaliput ja huonevaraukset ovat siellä.

Oli siis saatava puhelimeen adapteri. Mutta mistä saisin sen, koska briteissä on tänään kansallinen vapaapäivä ja kaikki paikat ovat kiinni?

Yritin olla säästeliäs puhelimen käytössa mutta akun virta väheni silti uhkaavasti. Kun saavuin Holyheadin asemalle, kävelin kylän keskustaan. Näin edessäni jonkinlaisen liikkeen, jonka ovi oli auki. Se ei siis viettänyt vapaapäivää.

Astuin sisään. Hyllyt notkuivat sekalaista rojua: leluja, sytyttimiä, paristoja, sateenvarjoja, kuula-aseita, jopa ilmakivääreitä. Kaivoin puhelimen laturin taskustani ja kysyin myyjältä, löytyisikö siihen adapteria joka sopisi brittien pistorasioihin.

Myyjä lähti kaivelemaan laatikoitaan ja löysi sopivan.

Tämä oli yksi pienistä ihmeellisyyksistä mitä olen matkan aikana kokenut. Aivan kuin jokin tai joku johdattaisi ja pitäisi huolta.

Yksi ihmeellisyyksistä tapahtui Espanjan ja Ranskan rajalla, kun saavuin junalla Burgosista Iruniin. Minulla oli yhdeksän minuuttia aikaa vaihtaa toiselle asemalle, jotta ehtisin paikallisjunaan, joka vei matkustajat rajan yli Ranskan Hendayeen.

Oli onnistuttava jotta ehtisin Hendayesta lähtevään Pariisin junaan.

Matkaa toiselle asemalle oli rapiat puoli kilometriä. Ajattelin ehtiväni, jos juoksisin Irunin keskustan läpi. Astuessani junasta asemarakennukseen vastassani olivat portit, joista pääsee läpi vilauttamalla lippua lukulaitteessa.

Tai pitäisi päästä.

Minä en päässyt vaikka kuinka pyörittelin lippua lukulaitteessa. Aikaa ei olisi ollut hukattavaksi. Vaihdoin porttia. Se ei auttanut. En päässyt läpi. Olin jo luovuttamassa kun joku mies tuli viereeni. Hän sanoi: ”Seuraa minua. Tule ihan perässäni, kun avaan portin.”

Liimauduin mieheen kiinni ja pääsin ulos hänen imussaan. Hän kysyi, mihin olen menossa. ”Hendayeen ja sieltä Pariisiin”, vastasin, ja lisäsin, että on todella kiire. Juna lähtee ihan kohta. Pakko ehtiä.

”Follow me”, mies sanoi ja laittoi juoksuksi. Ryntäsin perään.

Puikkelehdimme peräkanaa läpi Irunin katujen. Juoksimme päin punaisia. Saavuimme asemalle, mutta minulla ei ollut lippua. Mies ei osannut käyttää automaattia. Paikalle ilmestyi kaksi tyttöä, joiden avustamina saimme lipun. Ryntäsin lipun saatuani alas laiturille ehtimättä muuta kuin huikata pikaiset kiitokset minua auttaneelle miehelle.

Ehdin junaan juuri kun se oli lähdössä.

Nyt istun pubissa Holyheadissa. On alkanut pyhiinvaellukseni viimeinen viidennes. Neljä viikkoa on takana ja viikko Irlannissa on edessä ennen kotiinpaluuta.

KAI SADINMAA, 6.5.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Oli raju päätös Espanjan-vaellukselleni. Sen päätepisteessä, Burgosissa, sain ruokamyrkytyksen – luultavasti niistä tapaksista, joita esittelin postauksessani. Poistin postauksen koska minua ällötti nähdä niitä safkoja.

Suunnitelmissani ei ollut maata kahta päivää sängyssä hienossa Airbnb-kämpässäni ja pitää päätä pöntössä vaan siemailla viiniä, lepäillä rauhassa ja kelata menneitä päiviä, tapahtumia ja kohtaamisia.

Onni onnettomuudessa, etten saanut pöpöä kesken kävelyn.

Toissapäivänä olin jo hieman tolpillani ja pääsin jatkamaan matkaa. Halusin pikavauhtia pois Espanjasta ja kauas tapaksista. (Älkää puhuko minulle niistä koskaan.)

Tarkoitukseni oli viettää vielä yksi yö Espanjan puolella Irunissa ja aamulla jatkaa junalla Pariisiin, mutta toisin kävi.

Paitsi ällöt tapakset, minua ajoivat Espanjasta pois torakat. En kohdannut niitä missään. Jokainen majapaikka oli puhdas. Mutta varaamassani hostelli-huoneessa Pension Bowlingissa, Irunissa, ne sitä vastoin olivat odottamassa minua kieli pitkällä ja tuntosarvet ojossa.

Satuin lukemaan hostellista tuoreita kommentteja, jotka olivat toinen toistaan karmaisevampia kuvauksia paikan saastaisuudesta, melusta ja torakoista. Päätin, etten ainakaan sinne jää.

Onneksi hoksasin, että Bayonnesta menee yöjuna Pariisiin. Paljon mieluummin valvoisin ahdistavassa ja tunkkaisessa kuuden hengen pötköttelyhytissä yön kuunnellen kanssamatkustajien kuorsausta kuin majailisin saastaisessa huoneessa torakoiden kanssa.

Yö junassa oli lopulta miellyttävämpi kuin oletin. Ei toistunut muutaman vuoden takainen painajainen kun olin korona-aikana ahtautunut viiden muun kaverin kanssa kuppaiseen ja hikiseen makuuvaunuun matkalla Tukholmasta Kööpenhaminaan.

Suomalaisella standardilla sekä Ruotsin että Ranskan makuuvaunut ovat alkeellisia ja tunkkaisia. Ovat ne toki myös halvempia. Pariisin yöjunasta löytyi ainoastaan yksi pistorasia koko vaunusta. Hyteissä niitä ei ollut ollenkaan. Käytävällä oli pitkä jono matkustajia odottamassa puhelinlatausvuoroaan.

Pariisissa saavuin Austerlitzin asemalle josta kävelin vajaan tunnin Gare du Nordille. Eurostar-junat Lontooseen lähtevät sieltä. Brexitin jälkeen saapuminen Britanniaan ei ole enää niin helppoa. Turva- ja passintarkastukset sekä suljettu tax-free -alue olivat samanlaiset kuin lentokentillä. Ne veivät oman aikansa. Eurostar-”terminaaliin” on siis syytä tulla ajoissa.

Junamatka itsessään oli sujuvaa. On hienoa päästä junalla rapiassa kahdessa tunnissa Pariisista Lontooseen. Kanaalin alituskaan ei ollut niin jännittävää kuin olin etukäteen ajatellut. Se meni nopeasti. Kesto vain 24 min.

Nyt olen jo päässyt tutustumaan Lontoosta etelään sata kilsaa sijaitsevaan Bruderhof-yhteisöön. Vaikuttava paikka – kuin pieni kylä idyllisine taloineen, saunoineen ja omatekoisine lampineen. Yhteisössä asuu 300 henkeä, joista noin sata on lapsia.

Bruderhof on kohtuullisen omavarainen. Heillä on puutarhat ja lihakarjaa, oma päiväkoti, koulu, lääkäripalvelut, ym. Kouluissa on oppilaita myös ulkopuolelta, joten yhteisö on avoin. Ei siis mikään kultti.

Pääelinkeino on lelu- ja kalusteteollisuus päiväkodeille ja kouluille. Yhteisö tekee laadukkaita puutuotteita valmiista komponenteista. Tuotteet ovat yhteisön muotoilijatiimin suunnittelemia. Jouduin heti töihin, pakkaamaan penkkejä pahvilaatikoihin. Se oli hauskaa, mutta loppui lyhyeen, koska lauantaina otetaan rennosti.

Bruderhof vetää matkani langanpäitä yhteen. Yhteisön juuret ovat reformaation anabaptisisessa liikkeessä ja sitä kautta Thomas Müntzerissä. Anabaptismin perillisiksi voidaan laskea kaikki kristilliset suuntaukset jotka eivät kasta lapsia vaan aikuisia tai lapsuusiän ohittaneita.

Bruderhof vaikuttaa reliikiltä, mutta on kaikkea muuta. Sillä on eläviä yhteisöjä eri puolilla maailmaa.

Nykymuotoinen Bruderhof syntyi 1920-luvun Saksassa. Toisin kuin protestanttinen kirkko, Bruderhof ei niellyt Hitlerin propagandaa ja natsi-ideologiaa. Yhteisön perustaja Eberhard Arnold kirjoitti Hitlerille kirjeen, jossa sanoi suoraan, ettei tämän toimet tule johtamaan mihinkään hyvään. Tämä siis tapahtui 1930-luvun alussa, juuri kun Hitler oli noussut valtaan.

Ei ihme, että yhteisö ajettiin maanpakoon. Hieman myöhemmin he eivät olisi enää päässeet vaan heidät olisi tapettu. Maastapaon syynä oli myös aseistakieltäytyminen. Bruderhofilaiset eivät suostuneet palvelemaan armeijaa.

Darvellin yhteisö Robertsbridgessä juontaa juurensa nimenomaan tästä eksiilistä. Bruderhofin ihanteena on Apostolien teoissa kuvattu varhaiskristillinen yhteisö, jossa ei ollut yksityisomistusta vaan kaikki oli yhteistä.

Bruderhofin käsitykset seksuaalisuudesta, avioliitosta ja miehen ja naisen rooleista ovat toki minun makuuni liian konservatiivisia, mutta silti yhteisössä on jotain radikaalia ja syvästi puhuttelevaa.

Keskustelin juuri paikan grand old-manin, lähes 90-vuotiaan, terävä-älyisen Donin kanssa. Hän kertoi oman historiansa eli sen, miten hän lopulta päätyi 1950-1960 -lukujen vaihteessa Bruderhofiin.

Rikkaan perheen poika herkistyi hyvin nuorena yhteiskunnalliselle epäoikeudenmukaisuudelle. Hän hylkäsi porvarillisen uran ja alkoi etsiä tapaa elää todeksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ihannettaan.

Sen hän löysi lopulta Bruderhofista.

Don teki minuun vaikutuksen. Kyse ei ole siitä, että bruderhofilaiset haluaisivat ihmisten muualta liittyvän heidän yhteisöönsä, vaan vievän omissa maissaan ja ympäristöissään eteenpäin sydänten sanomaa.

Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että pitäisi tulla kunnon kansalaiseksi ja kristityksi vaan elää sitä mikä oli Jeesuksen sanoma: olla merkkinä Jumalan valtakunnasta ja elää todeksi radikaalia kristillisyyttä.

KAI SADINMAA, 4.5.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Camino-vaellukseni päättyi tänään Burgosiin, jossa on yksi Espanjan upeimmista katedraaleista. Lepäilen täällä muutaman päivän. Vielä ensi yönnä makuupussissa ja yhteismajoituksessa muiden vaeltajien kanssa ja sitten pari yötä omassa rauhassa, pitkästä aikaa lakanoiden välissä.

Torstaina matka jatkuu junalla Iruniin ja Ranskan Hendayeen ja sieltä perjantaina Pariisin kautta Lontooseen ja Robertsbridgeen tutustumaan anabaptistiseen Bruderhof-yhteisöön joka on vähän niin kuin kevytamishit. Osallistun siellä yhteisön töihin (en tiedä vielä, mitä ne ovat).

Toisaalta ihmettelen miksi sinne ylipäänsä menen, koska ovat hieman konservatiivisempaa sorttia kuin minä.

Mutta on heissä jotain radikaalia, koska yhteisö toteuttaa käytännössä yhteisomistusta ja on sitoutunut väkivallattomuuteen. He siis kieltäytyvät asepalveluksesta. Mutta eipä mennä asioiden edelle.

Laitan sieltä sitten raporttia.

Nyt vedän henkeä ja kelailen kolmea viimeistä vaellusviikkoa, että mitä siitä kaikesta on jäänyt käteen. Tämä intensiivinen aika – 500 käveltyä kilometriä, ihmiset ja paikat – on vielä yhtenä mylläkkänä päässäni.

Outoa vain, kun aamulla ei tartte enää lähteä kävelemään, vaikka aion silti talsia juna-asemalle ja takaisin kymmenen kilsan matkan, kun en saa paikkalippua ostettua netistä.

KAI SADINMAA, 29.4.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Riepu julkaisee Kai Sadinmaan luvalla tämän sosiaalisen median päivityksiä huhtikuussa 2024 Keski-Eurooppaan suuntautuneelta pyhiinvaellukseltaan.

Tämän päivän vaikuttavin osuus noustessamme Atapuercan vuorille. Olen kulkenut hieman suunniteltua nopeammin. Saavun huomenna määränpäähäni, Burgosiin, josta jatkan muutaman päivän kuluttua eteenpäin, kohti Englantia ja Irlantia.

Caminon vaeltajat ovat pääasiassa Euroopasta, Yhdysvalloista ja Etelä-Koreasta, joista kaksi viimeksi mainittua muodostavat enemmistön.

Siihen on kaksi syytä.

Jenkit löysivät caminon vuonna 2010, kun Hollywood-ohjaaja Emilio Estevez teki camino-leffan The Way, jossa pääosaa näytteli ohjaajan isä, Martin Sheen.

Etelä-korealaiset puolestaan löysivät caminon, kun korealainen kirjailija Kim Nam Hee jakoi kokemuksensa tekemällä vaelluksestaan kirjan, Yksinäisen naisen matka (2006).

Kirja yksin ei ole vaikuttanut caminon nykyiseen valtavaan suosioon Koreassa.

Iso hyppäys tapahtui 2012, kun yksityinen korealainen tv-yhtiö teki caminosta reality-sarjan yhteistyössä Kim Nam Heen kanssa viiden korealaisen camino-vaelluksesta.

Onhan näissä maastoissa hienoa vaeltaa, mutta liian kaupallista alkaa olemaan meno minun makuuni.

KAI SADINMAA, 28.4.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Meitä oli eilen kymmenen hengen porukka idyllisen majatalon illallispöydässä Castildelgadossa: pariskunnat Koreasta, Yhdysvalloista ja Australiasta ja naiset Australiasta, Itävallasta ja Tanskasta ja mie.

Leppoisaa yhdessäoloa, hyvän ruoan lomassa jutustelua ja jakamista (aika henkilökohtaistakin), lauluja ja muuta. (Minä lausuin suurella paatoksella suomeksi Sarkian runon, ”Älä elämää pelkää”)

Mukavan yhteisen illallisen päätteeksi menin istumaan majatalon puutarhaan pikkusikarille ja viinilasilliselle.

Kohta seuraani liittyi Daniel: amerikkalainen, jonka olin nähnyt tai pikemminkin kuullut heti kun astuin ovesta sisään majataloon. Hän istui vaimonsa ja aussipariskunnan kanssa majatalon ruokasalissa viiniä siemailemassa ja keskustelemassa kohtuullisen kovaäänisesti. (Miksi amerikkalaiset huutavat puhuessaan?)

Daniel oli kohtuullisessa huppelissa kun hän istui viereeni puutarhatuolille. Juttelimme monenlaista, mm. sodasta ja siitä kuinka valmiita olisimme puolustamaan sitä mikä on meille tärkeintä.

Kerroin, kuinka pappani kaatui talvisodassa. Daniel puolestaan puhui Vietnamin sodasta. Totesin, etteivät ne ole yhteismitallisia: Vietnam ei hyökännyt Yhdysvaltoihin kuten Neuvostoliitto Suomeen. Daniel myönsi sen.

Sitten hän sanoi, että USAn pahin vihollinen ei tule ulkoa vaan sisältä. Olin juuri ajatellut samaa.

Minulle se sisäinen vihollisuus tarkoittaa sitä, ettei Yhdysvaltojen demokratia enää toimi, kun suuryhtiöt ja suuromistajat ovat kaapanneet vallan ja sen seurauksena (kristillinen) äärioikeisto on ottamassa yhä suuremman otteen maan hallinnosta ja viemässä maata kohti (kristillistä) fasismia ja Trumpin uudelleenvalinta presidentiksi ensi marraskuussa tulee sinetöimään tämän kehityksen.

Mutta mitä Daniel tarkoitti sisäisellä vihollisella? Hän kysyi minulta mikä on presidentin tärkein tehtävä ja vastasi itse: turvata oman maan rajat. Siksi hän tulee äänestämään Trumpia seuraavissa pressanvaaleissa.

Trump tekee Danielin mielestä selväksi sen, ettei USAn kanssa kannata leikkiä (don’t mess around with me…) muuten siihen vastataan kovalla kädellä. Bidenistä ei ole siihen. Hän on liian pehmeä.

Viini meinasi mennä väärään kurkkuun kun tajusin, että mukava mies Daniel paljastui trumpistiksi. Sen jälkeen ei ollut enää mukavaa.

Menetin malttini. En viitsi kirjoittaa tähän mitä sen jälkeen päästelin suustani.

Sanoin suorat sanat Yhdysvalloista, kuinka korruptoinut maa se on, kuinka se ei ole kunnioittanut toisten maiden rajoja ja kuinka se tulee viemään maailman tuhoon, oli Trump tai Biden presidenttinä tai kuka hyvänsä. Ja mitä kaikkea sanoinkin.

Eikä Danielin trumpilaisuus ollut vielä kaikki. Hän oli pahimman laatuinen kristillinen fundamentalisti.

”Maailma menee päin helvettiä, kohti tuhoa”, Daniel julisti ja jatkoi, ”mutta minä pelastun, koska uskon Jeesukseen. Ne jotka eivät usko, menevät helvettiin.”

Olisi vielä jotenkin siedettävää jos Danieleita olisi vain muutama, mutta kun ikävä kyllä ei ole. Kristillinen fundamentalismi tulee vaikuttamaan yhä enenevässä määrin Yhdysvaltojen politiikassa ja hallinnossa.

Trumpin hallituksessa heitä oli jo liuta ja seuraavassa hallituksessa vielä enemmän.

Nämä sekopäiset danielit siis ovat maailman suurimpien sotavoimien omistavan (luhistuvan) imperiumin johdossa ja näiden danieleiden kanssa myös Suomi on sotilaallisessa liitossa. Tämän pitäisi saada meidät vapisemaan.

KAI SADINMAA, 28.4.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Pyhiinvaellus on metafora elämästä, tiivistettyä, pakattua aikaa ihmisen vaelluksesta maan päällä. Ei ole muuta kuin tämä hetki, askel jonka otat. Eilinen meni ja huomista ei vielä ole.

Olet tässä. Et tiedä mitä tulee vastaan.

Camino opettaa heittäytymistä ja luottamusta. Camino-ideologiaan kuuluu se, ettet varaa seuraavan yön majapaikkaa. Julkisiin majoituksiin (albergue municipalis) varauksia ei voi edes tehdä, vaan paikat täytetään saapumisjärjestyksessä.

Yksityisiin varauksia voi toki tehdä ja olen itsekin tehnyt parina yönä, koska ajattelin käveleväni niinä päivinä myöhään ja silloin julkiset paikat voivat olla jo täynnä, varsinkin kun täällä on nyt tavallista enemmän porukkaa.

Olen nähnyt pari kertaa tuon kuvassa olevan tekstin caminolla. Siinä on viisautta. Antaa tapahtua se minkä pitää tapahtua. Elämä löytyy antautumisessa, suostumisessa.

Huomaan jo muutoksen asenteessani. Tänään kun lähdin liikkeelle, en tiennyt kuinka kauas kävelen ja missä nukun seuraavan yöni.

En jaksanut välittää. Se ei kiinnostanut.

Oli syntynyt hälläväliä-olotila, pyhä huolettomuus, johon tämä koko camino-infra halpoine majoituksineen ja pyhiinvaeltajan ruokalistoineen on rakennettu.

Siinä on tämän caminon idea.

Siksi tämä on olemassa. Vastaavaa ei ole muualla. Caminolla on tuhatvuotinen perinne. Näitä polkuja ovat tallanneet miljoonat vaeltajat. Heidän kaipauksensa ja toiveensa ovat imeytyneet tähän maaperään.

Camino paljastaa todellisuuden luonteen ja viittaa ohi itsensä, meidän normielämään, olemaan siinä yhtä luottavainen ja suhtautua kaikkeen pyhällä huolettomuudella ja hälläväliydellä.

KAI SADINMAA, 25.4.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Lähdin aamulla liikkeelle kuudelta, vielä kun muut nukkuivat. Ulkona oli pilkkopimeää, eikä katuvaloja ollut. Meni tovi kun etsin kännykän valossa polun päätä.

Pyörittyäni aikani, auto pysähtyi viereeni. Kuski oli varmaan nähnyt sekoiluni ja halusi auttaa. Luultavasti hän kysyi mitä etsin ja vastasin, että camino.

Mies huitaisi kädellään ja sanoi jotain. Oletin sen tarkoittavan, että ylös ja vasemmalle. En osaa espanjaa. Sanoin gracias, painuin ylös ja tuijasin kännykälläni vasenta tien piennarta.

Siinä se oli, tuttu keltainen simpukka, sinisellä pohjalla.

Seuraavat reilut kaksi tuntia oli ehkä koko vaelluksen hienoimmat. Oli aivan pimeää ja hiljaista, linnut eivät laulaneet, tiellä ei kulkenut autoja. Kuljin pensaiden välissä kulkevaa kapeaa polkua, kunnes se muuttui viiniköynnösten reunustamaksi viljelystieksi.

Sitten tuli hetki, kun linnut heräsivät. Satakielet ja muut ilmoittivat, että aamu on tullut ja kohta aurinko nousee. Valo alkoi hiljalleen lisääntyä. En tarvinnut enää lamppua.

Kuljin yksitoista kilometriä läpi kauniiden peltojen ja viiniviljelysten. En kohdannut yhtään ihmistä. Ketään en ohittanut, kukaan ei tullut vastaan ja sanonut, että buen camino.

Ei kukaan, paitsi satakieli. Olin varma, että yksi satakieli lauloi sen minulle. Sitten tuli mustarastas. Se pomppi kummallisesti edessäni, kun olin risteyksessä ja mietin mihin suuntaan lähteä.

Olin aikeissani kaivaa kartan esiin, kun minusta näytti siltä että mustarastas haluaa näyttää minulle tietä. Lähdin sen perään. Se eteni pomppien eteenpäin edessäni noin kymmenen metriä. Sitten se pysähtyi, päästi minut aivan lähelle ja lehahti lentoon.

Kerroin näistä lintujutuista lapsilleni. Poikani sanoi, että iskä on ollut viisitoista päivää pyhiinvaelluksella ja nyt se sekoaa.

Kaiken lisäksi näin kauriin tai peuran, joka pomppi kukkulan harjannetta pitkin yläpuolellani. Se katosi ennen kuin sain kameran esiin.

Aamuinen vaellus päättyi tylysti, kun eräässä risteyksessä törmäsin paikalliseen trikooasuiseen sauvakävelijään, joka kuunteli radiosta espanjankielisiä uutisia. Kohta saavuin seuraavaan kylään, Los Arcokseen ja tielle alkoi ilmaantua muita vaeltajia.

Loput kolmekymmentä kilometriä Logronoon olivat pyhiinvaeltajan (upeaa) arkea.

KAI SADINMAA, 24.4.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

En ole ihan varma pyhiinvaeltamisesta täällä Caminon ranskalaisella reitillä. Toki käveleminen näissä maisemissa on hienoa ja kaikinpuolin mahtavaa, mutta tästä kaikesta tulee hieman pyhiinvaellusturismin maku.

Väkeä on valtavasti. Ehkä enemmän kuin aiemmin tähän aikaan vuodesta.

Huomaan kaipaavani hiljaisempia teitä. Tänään se itse asiassa järjestyi, kun lähdin majapaikasta aamulla vähän jälkeen kuuden, kärkijoukoissa korealaisten kanssa.

He jäivät pian jälkeeni jonka jälkeen sain kävellä ylhäisessä yksinäisyydessäni. Pääjoukko lähtee yleensä seiskan pintaan.

On siis jatkettava samalla tavalla. On myös edettävä pidemmälle kuin muut, koska suurin osa porukasta yöpyy samoilla paikoilla ja ne ovat yleensä parinkymmenen kilometrin sisällä.

Tänään kävelin 32 kilsaa ja huomenna 40, jos jalat on kunnossa. Eli vähän ristiriitainen olo on ollut paikoin tämän ”turismin” vuoksi.

Toisaalta jokainen on täällä omalla vaelluksellaan, omine kaipauksineen ja kysymyksineen. Niin myös minä, ja se on pidettävä mielessä, ettei hukkaisi oleellista.

KAI SADINMAA, 23.4.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.