Riepun perustaja ja julkaisija Nalle Österman hätkähti kovemman kerran tänään torstaina 21. elokuuta 2025 vieraillessaan sosiaalisessa mediassa. Kuuliko Österman todellakin oikein!?!

Kyllä, totta se on: maamme nykyisen oikeistohallituksen toisen pääpuolueen näkyvimpiin henkilöihin kuuluva eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho (ps) käyttää todellakin Riepua – tai ainakin Rievun kerrassaan täydellistä iskulausetta – ryöpyttäessään puolueensa entistä puheenjohtajaa Timo Soinia Helsingin Sanomien tuoreessa nettivideossa!

Katsotaanpa mitä Rievun suosikkipoliitikkoihin kuuluva ”Hallis” Halla-aho tarkalleen ottaen lausui toisesta Rievun lempimussukasta Timo Soinista tänään iltapäivällä kello neljän jälkeen Instagramissa julkaistulla videotallenteella:

– Hänen kannattaisi hankkia parempaa ajateltavaa. Olen viimeisen kahdeksan vuoden aikana kommentoinut Timon sanomisia ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän. Sen sijaan Timo tuntuu olevan Ilta-Sanomien ja Iltalehden kannessa vähintään kerran viikossa ja todennäköisesti useamminkin aina sen saman asian kanssa: ”Timo Soini sivaltaa perussuomalaisia.”

– Hän sanoi silloin välittömästi oman loikkansa jälkeen, että perussuomalaiset on hänelle kuollut puolue ja ”koira palaa oksennukselleen, mutta hän ei palaa enää perussuomalaisiin.” Ja hän ei ole tätä lupaustaan kyllä oikein onnistunut pitämään. Se on minun mielestäni surullista. Hänen kannattaisi hankkia parempaa ajateltavaa.

– Mitä tähän ehdokkuuteen tulee, niin olisihan se nyt aika humoristista, jos hän lähtisi keskustan ehdokkaaksi, kun ajatellaan perussuomalaisten historiaa ja perussuomalaisten ja Timo Soinin omaa historiallista suhdetta keskustaan, ja kepulaiseen politiikan tekoon.

– Mutta en usko että hän todellisuudessa aikoo lähteä ehdokkaaksi – juuri siitä syystä, että hän tietää, että hän ei todennäköisesti tulisi enää valituksi mihinkään, eikä hän kestäisi sitä henkisesti. On paljon mukavampaa viettää loppuelämä fantasioiden siitä, miten hyvin hän pärjäisi vaaleissa, jos vain viitsisi lähteä ehdokkaaksi.

Mutta eihän Rievun nerokas manifesti ulotu luonnollisesti pelkästään Halla-ahon käyttöön.

Tarkkanäköisempi lukija luonnollisesti noteeraa ja tunnistaa sen, miten Halla-ahon sivalluksen kärki on editoitu eli leikattu ja liimattu Halliksen myöhemmästä sitaatista – toisin sanoen myös Hesari on huomioinut Riepun väkevän kannustushuudon ja ohjelmajulistuksen kunnioitettavan näyttävästi ja alleviivaavasti!

Sillä kun me Rievussa vielä tänään googlasimme kyseisen iskulauseen tuoreeltaan välittömästi tämän videon nähtyämme, saimme olla kovin ylpeitä siitä, miten kyseinen traktaattimme nousi Googlen hakutuloksissa valittömästi paraatipaikalle Rievun nimissä – kuten tietysti kuuluukin.

Tai kuten Österman on useissa yhteyksissä pruukannut eli tavannut sanoa: sattumaako?

Me täällä Rievun pääkonttorilla olemme syvästi iloisia, otettuja ja vaikuttuneita siitä, miten upealla ja fantastisella tavalla tänä vuonna lanseeraamamme slogan eli deklaraatio oikein taipuu maan johtavimpien huippupoliitikkojen ja kärkimedioiden käsittelyssä.

Siten voimme olla vain ylpeitä, iloisia ja onnellisia siitä, miten näin vaikutusvaltaiset tahot ovat nostaneet Rievun samalle poliittiselle peli- ja mediakentälle itsensä kanssa tasavertaisina pelureina.

Vaan onko se sittenkään niin yllättävää: onhan koko Sanoma-konserni noteerannut hyvinkin väkevästi Rievun innoittajiin ja vaikuttajiin kuuluvan lehtikustantaja Jauri Varvikon ajatuksia johtavimpien medioidensa sivuilla.

Eihän se tietenkään väärin ole: onhan Riepu jo useaan otteeseen näkyvästi ja näyttävästi julistanut, miten se aikoo olla seuraavan kahden vuoden aikana Suomen yksi johtavimmista – ellei johtavin – poliittinen kulttuurimedia, mistä todellakin löytyy sitä parempaa ajateltavaa.

Jussi Halla-ahon ja Helsingin Sanomien tämän päiväisen huomion- sekä kunnianosoituksen myötä on selvästi havaittavissa, miten Rievun suunta on todellakin oikea. HYVÄ RIEPU!!

Siksi tähän yhteyteen varmasti sopiikin kevään 2019 eduskuntavaalien alla Suomen Turun Yliopistonkadulla otettu Östermanin ja Halla-ahon yhteinen fanikuva juuri tätä käyttötarkoitusta varten. Parempiresoluutioinen versio esimerkiksi media-, tulostus- ja fanijulistekäyttöön on saatavilla Rievun pääkonttorilta täydenkuun aikaan.

Havahduin Elämäni biisi -ohjelman juontajan ja entisenä pomonanikin Suosikki-lehdessä toimineen Katja Ståhlin Facebookiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 tekemään päivitykseen, missä hän esitti suuren huolensa huippusuositun nousevan suomalaisen poptähden Mirellan jaksamisen puolesta Iltalehden uutisen pohjalta.

– Montahan näitä oikeen tarvii ennen ku tajutaan, että rajat ne on nuorella artistillakin. Ja että hän itse ei välttämättä tiedä missä ne kulkee. Jonkun on pidettävä huolta.

MIELENTERVEYS KOETUKSELLA

Iltalehden artikkelissa kerrotaan, miten 20-vuotias Mirella oli aiemmin päivällä purskahtanut itkuun kesken Hämeenlinnan Wanaja-festivaalin iltapäiväkeikkansa ja jättänyt esiintymisensä kesken kahteen otteeseen, joista jälkimmäisen jälkeen esitys ei enää jatkunut.

– Nyt minun pitää ottaa mielenterveyteni esiin. En tiedä mikä minua vaivaa, mutta en vain pysty tällä hetkellä, Mirellan kerrotaan ilmoittaneen lavalla kyynelehtien.

Mirella oli buukattu Wanajan lauantain avausesiintyjäksi. Samalle päivälle Mirellalla oli tulossa vielä iltakeikka Helsingin Kipinä-festareille, mutta tämä peruttiin muutamaa tuntia myöhemmin.

Vielä samana iltana Iltalehti julkaisee artikkelin, missä kerrotaan peruutusten herättäneen huolta somekansassa.

– Toivon, että Mirellan managerit ja koko taustajengi on hereillä, ettei upea Mirella uuvu ihan kokonaan. Minun mielestäni hän vaikuttaa todella kiltiltä ja tulee väistämättä mieleen, että uskaltaako hän kunnolla pitää rajojaan ja pyytää lepoa jos sitä kaipaa.

– Miten Mirellan keikkakalenteri edes voi olla noin täynnä? Sillähän on välillä useampia keikkoja samana päivänä.

Ilta-Sanomat kertoo uutisessaan, että Mirellalle on kuluvalle kesälle buukattu jo ainakin 44 festarikeikkaa. Helsingin Sanomissa oltiin puolestaan pantu merkille, että Mirella oli vaikuttanut väsyneeltä jo edellisiltana Turun Ruisrockissa. Turussa Mirella oli kertonut olevansa flunssainen tukkoisuuttaan pahoitellen.

”HEROIINI PARANTAA FLUNSSANKIN”

Mirellan flunssat saa minut muistelemaan meemiä, johon on yhdistetty kaksi kuvaa. Ensimmäinen on kuvakaappaus iltapäivälehden artikkelista, missä poptähti Anna Abreu kertoo tuhoisista elämäntavoistaan.

”Laulaja Anna Abreu, 24, söi ennen pussillisen karkkia päivässä, tupakoi ja joi energiajuomia ja olutta. Keikat hän veti läpi raivolla. – Elin elämää, jota en olisi voinut jatkaa kovin pitkään.”

Sitaatin alapuolelle on valittu kuva Hanoi Rocksin Andy McCoysta ja Michael Monroesta, missä McCoy osoittaa sormella kameraan kuin osoittaakseen kuvan alle meemifontilla kirjatun viestin: ”Bitch please!”, mikä suomeksi voisi kääntyä vaikkapa muotoon ”narttu, älä nyt viitsi”.

Hanoi Rocks -miesten päihdehuuruiset elämäntavat on kirjattu vuosikymmenten kuluessa tuhansiin tarinoihin, joista tässä flunssaisessa asiayhteydessä muistuu mieleen eräs kohta Jouni Kemppaisen ansiokkaasta artikkelista ”Legenda nimeltä Andy McCoy”, joka julkaistiin Hesarissa 17. syyskuuta 1995 – eli karvan vajaat 30 vuotta sitten.

”Andy ei kadu mitään.

– En edes heroiinivuosii, vaikka ne oli vaikeita vuosii. Ei kaman takia vaan siks, että se on niin vitun laitonta. Mutta huumeet avaa luovan kanavan. Sit sä käytät ja käytät ja huomaat yks aamu, että oot riippuvainen.”

Niinpä Andykin aikanaan heräsi eräänä aamuna valtavan flunssaisena. Hänen ystävänsä naureskeli: nyt sä oot koukussa.

– Mä sanoin, että painu vittuun. Musta ei tuu narkkaria ikinä. Sit mä otin pienen viivan ja olo parani heti. Mä kelasin wau. Heroiini parantaa flunssankin. Niin naiivi mä olin.”

EI IHMISEN ELÄMÄÄ

Ilta-Sanomille McCoy kertoi puolestaan elokuussa 2019, ettei aio enää koskaan tehdä pitkiä kiertueita.

”– En lähde enää ikinä isolle rundille vetää satoja keikkoja vuodessa, unohtakaa. Mä en rääkkää itteeni sillä, koska se johtaa vaa kahteen juttuun: kuolemaan tai kovan kaman vetoon. Se on totuus, koska se elämä rundilla ei oo ihmisen elämää.

– Elämäs on paljo tärkeempiäkin juttuja kun rundaaminen. Mä haluun keskittyä niihin.”

Muistutetaan: kesälle 2025 Mirellalla on tosiaan buukattuna jo ainakin 44 festivaalikeikkaa ympäri Suomen. Jäädään odottamaan, miten monta niistä nyt lopulta perutaan.

Voiko olla, että Mirellan keikkamyyjänä toimivalle Team-ohjelmatoimistolle on iskenyt vauhtisokeus? Eihän se tavatonta olisi: niittihän sen toimitusjohtaja Hans Koivu jo takavuosina kyseenalaista mainetta Tampereen suunnalla vaatimalla aiemmassa yrityksessään työharjoittelijoitaan repimään kilpailijoiden julisteita alas samalla kuin nämä olivat kiinnittämässä Koivun edustaman yrityksen mainoksia.

Viikonlopun peruutukset Mirella on jo ehtinyt heittää huumoriksi julkaisemalla somessa videon, missä janojuomilla virkistäytynyt jääkiekkolegenda Timo Jutila kommentoi vuoden 2011 MM-kultaa Suomen maajoukkueen johtajana.

– Ei semmosia pidä miettiä. Tehdään töitä ja mennään eteenpäin. Mä oon ylpee jätkistä, Jutila toteaa videossa.

THE SHOW MUST GO ON

Tällä viikolla Mirellalla on kokonaista kuusi keikkaa, joista ensimmäisen piti tapahtua jo tänään maanantaina 7. heinäkuuta Aitoon Kirkastusjuhlilla. Eilen sunnuntai-iltana tuli tieto, että ainakin tämä keikka on peruttu. Seuraavan esiintymisen pitäisi olla keskiviikkona 9. heinäkuuta Jyväskylässä, mistä Mirellan keikkabussin määrä jatkaa Ouluun, Hailuotoon, Suonenjoelle ja takaisin Jykylään.

Vielä pitäisi jaksaa tahkota reilut 20 vetoa.

Pakko takoa nyt kun rauta on kuumaa, the show must go on.

Tämän tien yhdenlainen lakipiste todistettiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 Englannin Birminghamissa, missä jätettiin haikeat ja tunteikkaat jäähyväiset 76-vuotiaalle Ozzy Osbournelle 40 000 paikallaolijan ja arviolta 4,6 miljoonan televisiokatsojan silmien edessä.

Ikonisen laulajatähden viime vuoden taistelut vakavien terveysongelmien kuten Parkinsonin taudin kanssa ovat olleet harvinaisen surullista seurattavaa.

Keikkatietopankki Setlist.fm tietää kertoa, että Ozzyn viimeinen konsertti Suomen kamaralla oli 6. kesäkuuta 2018 Hyvinkään Rockfestissä ja koko uran viimeinen täyspitkä esiintyminen miehen nykyisillä kotikulmilla Yhdysvaltojen Los Angelesissa uuden vuoden aattona 31. joulukuuta 2018.

Vain muutamaa viikkoa aiemmin mies oli ehtinyt viettää 70-vuotisjuhliaan.

Tämän jälkeen terveysongelmat, uudet keikka- ja kiertuebuukkaukset sekä keikka- ja kiertueperuutukset ovat seuranneet toinen toistaan.

Ennen lauantain jäähyväiskonserttia Ozzy on ehditty nähdä lyhyesti lavalla vain kahdesti: elokuussa 2022 Englannissa parin Black Sabbath -klassikon verran ja kuukautta myöhemmin Yhdysvalloissa parin soolobiisin ajan.

Tahtoa ja sinnikkyyttä ei solistilta ole tällä vuosikymmenellä kuitenkaan puuttunut: jos edellisellä vuosikymmenellä ilmestyi vain yksi studioalbumi Scream (2010), on kuluvalla vuosikymmenellä saatu niitä jo kaksin kappalein, Ordinary Man (2020) ja Patient Number 9 (2022).

Tätä nykyä kävelykykynsäkin jo menettänyt tähti saatiin viikonlopun superkonsertissa lopulta lavalle valtaistumessa lavan alta jonkinlaisella hissivirityksellä.

Oli sydäntäsärkevää katsoa jo 1970-luvulta asti hullun lailla lavalla sekoilleen megatähden olevan tätä nykyä kykenemätön nousemaan jaloilleen edes kertaalleen, vaikka tahtoa selvästikin oli.

Mutta kuten sanottu, the show must go on, koska bisnes sitä vaatii.

POLTTAA KESÄKATU KUUMA

Tästä vinkkelistä katsottuna Ozzyn jäähyväiskonsertissaan esittämien soolokappaleiden tekstit kappaleissa I Don’t Know, Suicide Solution ja Mama I’m Coming Home saivat täysin uuden merkityksen.

– Haluaisin sanoa ”never say never”, mutta viimeisen kuuden vuoden jälkeen… nyt on aika. Olen elänyt tien päällä yli 50 vuotta, ja olen tavallaan tottunut siihen, etten enää pakkaa laukkujani ja hyppää bussiin. En enää polta pilveä enkä elä mitään rocktähden elämää.

– Olen nykyään aika kotihiiri. En käy missään. En pyöri baareissa – en juo. Joten mitä helvettiä siellä ulkona edes on minua varten? Vihaan käydä ostoksilla vaimoni kanssa. Haluaisin puukottaa itseäni kaulaan jo puolen tunnin jälkeen. Nyt minun on aika viettää aikaa lastenlasteni kanssa. En halua kuolla hotellihuoneessa jossakin. Nyt keskityn vain seesteiseen perhe-elämään, totesi Osbourne brittiläisessä The Guardian -lehdessä viime kuussa.

Vain paria kuukautta aiemmin 1960-luvulla uransa aloittanut suomalainen laulaja, supertähti ja musiikkineuvos Danny (s. 1942) on lauleskellut hieman valikoidummalle yleisölle Espanjan Fuengirolan Kukko-ravintolassa baarijakkaralla istuen, miten polttaa kesäkatu kuuma.

Nyt on saanut tuntea kesäkadun poltot nahoissaan myös Mirella.

No, ainakin Mirellalla on edeltävien esimerkkien valossa vielä 50–60 vuotta aikaa pitää yleisöä lämpimänä ja koneistoa tyytyväisenä.

ORJUUTTAVA VOIMA

Moni haaveilee elämästä ammattimuusikkona: keikkailusta, faneista, omien kappaleiden tekemisestä ja vapaudesta toteuttaa itseään. Todellisuus musiikkialalla on kuitenkin monille kaikkea muuta kuin glamouria ja yhä useampi artisti kertoo rehellisesti, mitä elämä kulissien takana todella on.

1990-luvun alussa amerikkalaisesta Nirvana-yhtyeestä ja sen laulaja-kitaristi-lauluntekijä Kurt Cobainista tuli supertähti yhdessä yössä syyskuussa 1991 ilmestyneen Nirvanan toisen studioalbumin Nevermindin Smells Like Teen Spirit -kappaleen myötä.

Vajaat kolme vuotta myöhemmin tähteyttä vihannut ja heroiiniongelmasta kärsinyt Cobain oli jo ampunut itseltään aivonsa pihalle kotonaan Seattlessa, vain 27-vuotiaana.

Pyytämättä ja täytenä yllätyksenä ajauduin näiden mietteiden alla yhteisöpalvelu Redditiin kirjoitetun päivityksen äärelle, missä ketjun aloittaja paljastaa, miten musiikkiala tekee hänet onnettomaksi. Kommentteja ketjussa on tällä hetkellä 701 kappaletta.

Siinä monet kertovat ajautuneensa burnoutin partaalle.

Kun musiikki on paitsi intohimo myös elinkeino, siitä tulee helposti orjuuttava voima: jatkuva kiire, rahahuoli, paine julkaista uutta sisältöä, ylläpitää somea, suunnitella kiertueita ja huolehtia markkinoinnista syövät ajan ja mielenrauhan. Yksi keskustelijoista kiteytti tunteensa näin:

”Olen jatkuvasti stressaantunut, rahaton ja syyllistyn heti jos en ole tuottamassa jotakin. En tunne eläväni.”

KUN ALA VIE ELÄMÄNILON

Useat muut jakoivat saman kokemuksen: intohimo muuttuu pakkomielteeksi, jossa lepo, ilo ja luovuus jäävät taka-alalle. Vaikka moni onnistuu pääsemään musiikkialalla ”eteenpäin”, ei tämä välttämättä tuo taloudellista turvaa tai mielenrauhaa.

Eräs käyttäjä kertoo ex-kumppanistaan, joka saavutti näkyvyyttä indie-yhtyeessä ja sai kappaleensa tunnettuun tv-sarjaan, mutta elättää itsensä nykyään ajamalla Uberia.

”Vaikka pääset pinnalle, se ei tarkoita vakaata elantoa. Monet elävät edelleen vanhempiensa luona, tekevät osa-aikatöitä tai sinnittelevät keikkapalkkioilla.”

Toinen muistutti, että musiikki on työ, josta joudut ensin maksamaan päästäksesi tekemään sitä, josta sitten maksat lisää säilyttääksesi sen.

Siksi monet kommentoijat kertovatkin jättäneensä bänditouhut taakseen ja siirtyneensä muihin töihin, kuten soitinkorjaajiksi tai opettajiksi ilman, että musiikki itsessään olisi jäänyt kokonaan pois. Eräs kirjoittaja totesikin osuvasti:

”Kukaan ei halua päivätyötä ennen kuin huomaa, että ammattimuusikon työ on juuri sitä. Paitsi että työaika on yöllä, kun muut juhlivat.”

Musiikin tekeminen voi olla hyvin ainutlaatuista ja tyydyttävää silloin, kun sitä tehdään oikeista syistä – eikä rahan, näkyvyyden tai algoritmien vuoksi. Yhteisö, luovuus ja vapaus säilyvät, kun ne irrotetaan pakosta.

Unelmasta ei tarvitse luopua, mutta sen voi muovata muotoon, joka tukee elämää eikä tuhoa sitä.

”Ero harmonisen ja pakonomaisen intohimon välillä on ratkaiseva. Jos intohimo musaan vie sinulta elämänilon, sen ei tarvitse enää olla elantosi.”

VAIHTOEHTOJA ON AINA

Monet muusikot työskentelevät opettajina, sairaaloissa, kouluissa tai tekevät mielekkäitä hanttihommia. Tällöin musisointi voi tuoda enemmän iloa, kun elanto ei ole enää pelkästään musiikista ja musiikissa kiinni.

Kyse ei ole unelmista luopumisesta vaan niiden uudelleenmäärittelystä. Musiikkialalta voi löytää mielekästä tekemistä esimerkiksi tapahtumatuotannoista, kirjoittamisesta tai tuottamisesta. Vaihtoehtoja on.

”Unelmasi voi muuttua. Ehkä sinulle sopii enemmän musiikkileirien ohjaaminen kuin kiertäminen. Ehkä pidät enemmän studiotyöstä kuin live-esiintymisistä.”

Tänä päivänä musiikkiala on suoratoistopalveluiden aikana vaikeampi kuin koskaan erityisesti ruohonjuuritason tekijöille. Tie menestykseen on usein pitkä, uuvuttava ja epävarma eikä edes ”läpimurto” takaa toimeentuloa. Monet ovatkin löytäneet rauhan ja luovuuden vasta, kun ovat luopuneet urahaaveista ja antaneet musiikin olla harrastus, ei orjuuttava ammatti.

Toki voi myös jatkaa omaa matkaa vuosikymmenten ajan parrasvalojen loisteessa ja erilaisten managerien, levy-yhtiön edustajien, keikkamyyjien ja muiden sidosryhmäläisten hymyjen saattelemana – tai huokausten, kun ei artistina enää suostukaan toimimaan niin kuin nämä hymynaamat toivovat tai ehdottavat, eli pyytävät ja vaativat.

Silloin voi löytää eräänä päivänä itsensäkin narun jatkeena, riippuvaisena erilaisesta nautintoaineista tai sitten jo terveytensä menettäneenä nousemassa vielä kerran estradille, jotta vampyyrimainen koneisto saa puristettua artistista vielä muutaman roposen pohjattoman kitaansa – ennen kuin iskee terävät hampaansa taas seuraavaan tulokkaaseen.

Siksi kannattaa pitää mielessä, että aina voi vaihtaa suuntaa jos tuntuu pahalta – vaikka koneisto tekee kaikkensa uskotellakseen lypsylehmälleen muuta.

Aivan kuten Joel Hokka teki hypätessään ulos Blind Channelista vasta pari kuukautta sitten.

Voiko maa tai sanomalehti kutsua itseään itsenäiseksi, jos se ei anna todellista mahdollisuutta puolustautua niille, joita se kritisoi, mustamaalaa tai hiljentää, vain siksi että näiden mielipiteet eivät sovi viralliseen narratiiviin?

Tämä kysymys on ajankohtaisempi kuin koskaan myös Suomessa. Maassa, jota ylpeydellä kutsutaan maailman onnellisimmaksi, mutta jossa yllättävän harvoin pysähdytään miettimään, miksi niin moni tuntee olonsa tukahdutetuksi.

Tapaus Kimmo Kiljunen

Toukokuun 6. päivänä 2025 Ilta-Sanomat julkaisi laajan artikkelin otsikolla ”Kiljusen kujanjuoksu”. Artikkelin kohteena oli kansanedustaja Kimmo Kiljunen (sdp). Jutussa rakennettiin 48-minuuttisen YouTube-videon pohjalta narratiivi Kiljusen mahdollisista Venäjä-kytköksistä, viitaten epäsuorasti maanpetturuuteen, salailuun ja epäluotettavuuteen.

Mutta miten tämä narratiivi rakennettiin? Artikkeli kuvastaa täydellisesti nykyjournalismin huolestuttavaa kehitystä, jossa totuuden etsinnän sijaan luodaan vaikutelmia. Jutussa kasattiin monimutkainen verkosto, jossa ”syyllinen kunnes toisin todistetaan” -lähestymistapa tekee puolustautumisesta liki mahdotonta.

Kiljusen tapauksessa loihdittiin verkosto oletetuista Venäjä-kytköksistä: hänen puolisonsa on venäläistaustainen, hänen parturikampaamonsa hallituksessa on henkilö, jolla on yhteyksiä toiseen henkilöön, jolla puolestaan on kytkös kolmanteen.

Artikkelia lukiessa törmää jatkuvasti ilmaisuihin kuten ”kytkös”, ”side”, ”liittyä”; sanoja, jotka antavat ymmärtää yhteyksiä, mutta eivät varsinaisesti todista mitään. Miten todistaa, ettei ”liity” johonkin, kun ”liittymisen” määritelmää voidaan venyttää loputtomiin?

Kehystämisen voima ja median vastuu

Artikkeli paljastaa taitavan kehystämisen voiman. Neutraaleja asioita asetetaan epäilyttävään valoon: Kiljusen venäjän kielen taito, matkat Venäjälle ja kiinnostus diplomatiaan esitetään epäilyttävinä. Hänen kommenttinsa ”Elämä on puolellamme” rinnastetaan Leninin sanoihin, vaikka kyseessä on arkinen ilmaus.

Entä kun artikkelin kohde halusi puolustautua? Ilta-Sanomat ei julkaissut Kiljusen vastinetta. Artikkelin lopussa on lyhyesti mainittu hänen vastauksiaan, mutta ne tulevat vasta pitkän, yksipuolisen narratiivin jälkeen, kun lukijan mielikuva ja mielipide on jo ehtinyt muodostua.

Syyllinen.

Journalismi on perinteisesti ollut vallan vahtikoira, neljäs valtiomahti, joka kyseenalaistaa, penkoo ja antaa äänen myös niille, joita ei muuten kuunneltaisi. Se on ollut demokratian kulmakivi.

Vaan kun journalismi alkaa toistaa valtaapitävien sanomaa ilman, että se tarjoaa aidosti monipuolista kontekstia tai antaa kritisoiduille kohteille mahdollisuuden vastineeseen, se luisuu propagandan ja yksipuolisen vaikuttamisen puolelle.

Tämä ei ole journalismia vallan vahtikoirana. Tämä on journalismia vallan väärinkäyttäjänä.

Globaali ilmiö ja demokratian liukuminen autoritarismiin

Emme puhu vain Suomesta tai yhdestä tapauksesta. Sama kehitys on nähtävissä useissa Euroopan maissa, Yhdysvalloissa ja globaalissa mediakentässä laajemminkin. Yhä useammin näemme, miten media muovaa narratiiveja, joissa ”viholliskuva” rakennetaan palvelemaan tiettyjä poliittisia tarkoitusperiä.

Venäjällä valtiollinen media luo jatkuvasti uhkakuvia sisäisistä ja ulkoisista vihollisista. Pohjois-Koreassa kontrolli on täydellistä. Mutta onko huolestuttavaa, että demokraattisina itseään pitävät länsimaat näyttävät ajoittain seuraavan samaa polkua – eri menetelmin, mutta samankaltaisin lopputuloksin?

Demokratian ja autoritarismin välinen raja ei ole jyrkkä viiva vaan liukuva jatkumo. Autoritarismin piirteitä alkaa hiipimään yhteiskuntaan, kun:

• Media alkaa toistaa virallista narratiivia kritiikittömästi
• Toisinajattelijat leimataan sisäisiksi vihollisiksi
• Monimutkaiset ilmiöt yksinkertaistetaan mustavalkoiseksi hyvä-paha -asetelmaksi
• Vastakkaisten näkemysten esittäjille ei anneta tilaa puolustautua
• Etäisetkin yhteydet ”viholliseen” riittävät tuomitsemiseen

Näitä piirteitä on havaittavissa yhä enemmän myös Suomessa.

Miksi juuri nyt?

Ilta-Sanomien artikkeli Kiljusesta on malliesimerkki siitä, miten tarina rakennetaan kuin salaliittoteoria: ketjutetaan yksityiskohtia, yhteyksiä, nimiä ja vuosia tavalla, joka synnyttää lukijassa epäluuloa.

Kun äänessä on vain yksi osapuoli, narratiivi ei ole enää informatiivinen vaan suggestiivinen. Ja kun kohde ei saa vastata eikä lukija nähdä vaihtoehtoista versiota tapahtumista, kyse ei ole enää vapaasta lehdistöstä vaan mielipidevaikuttamisesta.

Miksi juuri nyt tuntuu olevan tarve hiljentää heidät, jotka pyrkivät näkemään konflikteja laajemmasta perspektiivistä? Miksi diplomatian, dialogin ja siltojen rakentamisen kannattajia kohdellaan kuin maanpettureita? Miksi esimerkiksi Venäjän ymmärtäminen – ei hyväksyminen vaan ymmärtäminen – tulkitaan yhteiskunnalliseksi uhaksi?

Elämme epävarmuuden aikaa. Maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan ja turvallisuutemme on keskeinen huolenaihe myös meillä. Mutta pelko on huono neuvonantaja eikä demokratiaa puolusteta autoritäärisin keinoin.

Toisin sanoen: jos alamme hiljentää niitä, jotka ajattelevat eri tavalla, olemmeko lopulta puolustamassa demokratiaa vai murentamassa sitä?

Vastuullista journalismia?

Totuus ei ole mielipide, mutta nykyjournalismissa sen raja on häilyvä. Kun uutisointi pohjautuu valikoiviin faktoihin ja laajentamattomiin konteksteihin syntyy tarina, joka saattaa olla vaikuttava, vaan ei välttämättä tosi. Kun siihen lisätään vielä se, että toista näkökulmaa ei edes julkaista, ollaan vaarallisilla vesillä.

Niillä samoilla, joista suomalaiset tiedotusvälineet aikoinaan tuomitsivat yksissä tuumin edesmenneen Ilja Janitskinin toimittaman MV-lehden, mikä vuonna 2018 synnytti jopa valtakunnallisen Vastuullista journalismia -kampanjan. Siinä Suomen johtavimmat mediat julistivat kovaan ääneen noudattavansa Julkisen sanan neuvoston ohjeita ja julkaisevan lukijoilleen ainoastaan vastuullista journalismia.

Näin totesi Helsingin Sanomien silloinen vastaava päätoimittaja Kaius Niemi kampanjan käynnistyessä:

– Tämä kampanja on yksi viestinten yhteisponnistus luottamuksen ylläpitämiseksi. Merkillä osoitetaan sitoutuminen laatukriteereihin, jotka ovat välttämättömiä journalismin tulevaisuuden kannalta. On yhä tärkeämpää tehdä selkeä ero tarkistamattoman tiedon levittäjiin. Journalismia ei toki vaalita pelkällä merkillä, vaan sillä, että toimimme merkin edellyttämällä tavalla.

Näinkö on?

Kiljusen tapaus herättää laajemman kysymyksen: kuka on seuraava? Miten puolustautua lynkkausmielialaa lietsovaa mediaa vastaan, jos ja kun henkilö tai tämän mielipiteet koetaan uhkana ”viralliselle totuudelle”? Jos tänään hyväksymme, että yksilöt voidaan mustamaalata ja hiljentää ilman mahdollisuutta puolustautua, mitä tapahtuu huomenna?

Vastuullistako?

Demokratian mitta

Suomi on osa Euroopan unionia, jonka tulisi edustaa sananvapautta, oikeudenmukaisuutta ja moniarvoisuutta. Mutta kun EU:n sisälläkin kansalaisia vaiennetaan, medioita keskitetään ja rahoitusta leikataan vaihtoehtoisilta toimijoilta voidaan aiheellisesti kysyä, onko demokratian peruspilareihin syntynyt halkeamia?

Todellinen demokratia kestää kritiikin. Se kestää kysymykset, se kestää sen, että ihmisillä on erilaisia taustoja, yhteyksiä ja mielipiteitä. Journalismin tehtävä ei ole etsiä syntipukkeja, vaan valistaa, syventää ja avata näkökulmia. Kun tästä luovutaan, journalismi ei ole enää vapaata vaan valjastettua.

Tämä ei ole puolustuspuhe yhdelle henkilölle. Tämä on puolustuspuhe vapaudelle, avoimuudelle ja oikeudelle tulla kuulluksi. Vapaan yhteiskunnan mittari ei ole se, kuinka hyvin se kohtelee valtaapitäviä vaan kuinka hyvin se kohtelee niitä, jotka ovat eri mieltä.

Miten voimme enää kasvaa ja kehittyä kansakuntana, mikäli kaikki valtavirrasta poikkeavat mielipiteet ja niiden esittäjät vaiennetaan ja jäljelle jää vain samanmielisten epämääräistä hyminää. Vai onko tämä se suunta, miten Suomi aikoo jatkossakin esiintyä maailman onnellisimpana ja vähiten korruptoituneena maana?

Mitä on tuolloin enää jäljellä itsenäisestä Suomesta, jos sen aiemmat pyhät arvot on myyty viimeistä pisaraa myöten?

Teksti: Nalle Österman 16.5.2025
Kuvituskuva: ChatGPT / Dall-E 3

Kun maailma seuraa eri konflikteja, herää väistämättä kysymys: miksi reagoimme niin eri tavoin eri sotiin ja väkivaltaisuuksiin? Miksi yhden aggression tuomitseminen kuuluu poliittiseen korrektiuteen, kun taas toisen voi sivuuttaa olankohautuksella?

Huhtikuun 13. päivänä 2025 Suomen tasavallan presidentti Alexander Stubb julkaisi viestipalvelu X:ssä lyhyen mutta jyrkän lausunnon:

”Russia continues its barbaric war of aggression. Today, again, slaughtering innocent civilians in Sumy. Russia shows that it has no respect for international law or humanitarian law. We must end this war. An unconditional ceasefire must begin at once. To make it commit seriously to negotiations, sanctions against Russia need to be further strengthened.”

Kieli on selkeää ja moraalinen tuomio ehdoton. Hyökkääjä on Venäjä. Uhrina on Ukraina. Ratkaisuksi tarjotaan kansainvälistä painetta, pakotteita ja ”periaatteellista linjakkuutta”.

Samaan aikaan YK:n humanitaarisen avun johtaja Tom Fletcher kuvaa Gazan tilannetta suorin sanoin: ”Israel is deliberately and unashamedly imposing inhumane conditions on civilians” ja ”For more than 10 weeks, nothing has entered Gaza – no food, medicine, water or tents.”

Hänen viestinsä YK:n turvallisuusneuvostolle oli selkeä: kyseessä ovat ”inhimilliset hirmuteot” ja historia tulee tuomitsemaan meidät, jotka vain teeskentelemme tekevämme ”kaikkemme”. YK:n konservatiivisen arvion mukaan yli 15 000 lasta on menettänyt Gazassa henkensä viimeisen puolentoista vuoden aikana.

Missä ovat Suomen ulkopoliittisen johdon tuomiot? Missä pakotteet? Missä on sama moraalinen selkäranka?

Historian painolasti ja nykyiset valinnat

Gazan konfliktin monimutkaista taustaa ei voi kiistää. Britit tekivät vuosina 1915-1917 kolme keskenään ristiriitaista lupausta alueesta jota eivät edes hallinneet:

1. Hussein-McMahon -kirjeenvaihto, joka lupasi arabien itsenäisyyden
2. Sykes-Picot -sopimus, jolla alue jaettiin Ranskan ja Britannian vaikutuspiireihin
3. Balfourin julistus, joka tuki ”juutalaisen kansalliskodin” perustamista Palestiinaan

Nämä ristiriitaiset lupaukset loivat pohjan vuosikymmenten konflikteille. Mutta historiallinen monimutkaisisuus ei oikeuta tämän päivän kaksoisstandardeja.

Gazan sodassa kuolema ei ole sattumanvaraista. Se on järjestelmällistä humanitaarisen avun estämistä, infrastruktuurin tuhoamista ja asuttavuuden eliminointia. YK:n humanitaaristen asioiden johtaja on todennut suoraan: ”Israel denies us access, placing the objective of depopulating Gaza before the lives of civilians.”

Valta, raha ja vaikenemisen hinta

Eikö ole mielenkiintoista, että samalla kun Suomen ulkopoliittinen johto vaikenee Gazan tilanteesta, keskeisillä poliitikoilla on kytköksiä Israel-myönteisiin tahoihin?

Suomalais-brittiläinen miljardööri Poju Zabludowicz (s. 1953) on vuosien ajan rahoittanut perustamaansa Britain Israel Communications and Research Centreä (BICOM), joka on pyrkinyt aktiivisesti vaikuttamaan mediaan ja politiikkaan Israelin hyväksi. Zabludowiczin perhe vaurastui aikoinaan Israelin asevientiyhtiö Soltamin – eli verirahojen – kautta. Sattumaako?

Zabludowicz on ollut BICOM-järjestön merkittävin lahjoittaja sen perustamisesta vuodesta 2001 lähtien. Asiantuntijoiden mukaan BICOM on keskeisin mediavaikuttaja ja Israel-lobbaaja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Järjestö pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan muun muassa siihen, että mielipiteet Gazan saartoa kohtaan muuttuisivat myönteisimmiksi.

Zabludowiczin taloudelliset tuet ovat ulottuneet myös Suomeen:

• Suomen tasavallan presidentti Alexander Stubb sai EU-vaalikampanjaansa 8 000 euroa
• Ulkoministeri Elina Valtonen sai 6 000 euroa vaalitukea Zabludowiczilta vuonna 2023

Zabludowicz on myös henkilökohtaisesti yhteydessä Israelin pääministeriin Benjamin Netanyahuun. He ovat olleet ystäviä 1980-luvulta saakka, ja Zabludowicz on jopa antanut Netanyahun perheen käyttää Caesarean kaupungissa sijaitsevaa huvilaansa Netanyahun ensimmäisellä pääministerikaudella.

Tämä ei ehkä ole juridisesti laitonta, mutta moraali onkin jo toinen juttu.

Reagoinnin laaja kirjo: Kiasman boikotista julkiseen keskusteluun

Joulukuussa 2022 yli 40 taiteilijaa kieltäytyi yhteistyöstä Helsingin nykytaiteen museon Kiasman kanssa Zabludowiczin kytkentöjen takia. Nimekkäiden taiteilijoiden joukko vaati kestävämpiä eettisiä periaatteita julkisin varoin rahoitetulle nykytaiteen museolle. Kampanjaan yhtyivät muun muassa Ars Fennican voittaja Eija-Liisa Ahtila, Pilvi Takala, Pauliina Feodoroff ja Teemu Mäki.

Tämä osoittaa, että osa yhteiskunnasta ja taiteilijoista näkee jo yhteyden rahoituksen, vaikuttamisen ja moraalisen vastuun välillä – ja on myös valmis toimimaan.

Kuka kelpaa uhriksi?

Kyse ei ole vain poliittisesta valinnasta, vaan siitä, kenelle myötätunto ja ihmisarvo kuuluvat.

Gaza on ahdas kuin Helsingin keskusta ruuhka-aikaan, mutta koko Gazan alue on kooltaan suunnilleen sama kuin Espoo ja Vantaa yhteensä. Kuvittele, että kaikki suomalaiset ja vielä sadan tuhannen pakolaisen joukko asuisi näissä kahdessa kaupungissa.

Asukkaita Gazassa on tiheämmässä kuin missään Suomen kaupunginosassa. Vertaa vaikka Kallioon, mutta moninkertaista väkimäärä. Gazassa on keskimäärin 6 100 asukasta neliökilometrillä – yli kaksi kertaa enemmän kuin Helsingissä.

Pakolaisleireissä, kuten Jabaliassa, asutaan tiiviimmin kuin täysimmässä metrossa ruuhkahuipun aikaan – yli 80 000 ihmistä neliökilometrillä. Siinä missä Ukrainan sota levittäytyy laajalle alueelle kuin metsäpalo Lapissa, Gazan tilanne vastaa tulipaloa Helsingin Kampissa ilman pakotietä.

Gazassa, jossa suurin osa asukkaista oli jo ennestään pakolaisia, sodan tuhovaikutus on suhteellisesti valtava – kuin jos joka sadas suomalainen menehtyisi muutamassa kuukaudessa.

Valikoivan empatian historia

Rwanda 1994, missä yli puoli miljoonaa tutsia tapettiin sadassa päivässä.

Srebrenica. Aleppo. Myanmar.

Me tunnemme historian. Ja silti toistamme sen.

YK:n humanitaarisen avun johtaja Fletcher sanoi turvallisuusneuvostolle toukokuussa 2025: ”Tulevia sukupolvia varten on kysyttävä, mitä meistä jokainen voi sanoa tehneensä pysäyttääkseen 2000-luvun kauheuden, jonka todistamme päivittäin Gazassa?”

Suurin irvokkuus ei ole se, että kansanmurhia tapahtuu vaan se, että ne tapahtuvat liittolaisten toimesta – ilman seuraamuksia.

Mitä voin tehdä?

Jos moraali on alisteinen rahavirroille ja liittolaissuhteille, olemme kansakuntana eksyneet. Mutta emme ole voimattomia – ainakaan vielä.

• Kysy kansanedustajilta, miksi Suomi ei puhu Israelin toimista samalla suorapuheisuudella kuin Venäjän.
• Vaadi medialta johdonmukaisuutta uhrien kohtelussa.
• Tarkasta tukijasi ja kysy, ketä he tukevat ja kuka heitä rahoittaa.
• Älä vaikene, kun hiljaisuus ruokkii julmuutta.

Jos vaikenemme siksi, että se on poliittisesti tai taloudellisesti mukavampaa, mitä ihmisarvo meille oikeastaan merkitsee? Historialla kun on ikävä taipumus palata juuri sinne, missä sen kuviteltiin olevan ohitettu.

Tätä kaikkea voit pohtia itseksesi kun seuraavan kerran näet Alexander Stubbin hymyilemässä televisiossa leveää dollarihymyään.

Teksti: Nalle Österman 15.5.2025
Kuvituskuva: ChatGPT / Dall-E 3

George Orwell saattoi sanoa näin, mutta hän ei keksinyt lausetta. Jo vuonna 1918 sanottiin: ”Whatever a patron desires to get published is advertising; whatever he wants to keep out of the paper is news.” William Randolph Hearst taas sanoi: “News is something somebody doesn’t want printed; all else is advertising.”

Nykyajan mediat, edes painettavat, eivät ole journalismia. Ne ovat huoraamista. Nykyisin kirjoitetaan ja näytetään vain sellaista mikä myy tai mitä halutaan myydä, eli mitä halutaan luettavan ja mistä halutaan maksettavan. Kustantaja tai julkaisija velvoittaa päätoimittajan ja toimituksen tuottamaan tiettyä ja tietynlaista materiaalia.

Jos näin ei tapahdu, joku ylempi taho alkaa kiristää jotakuta. Kukaan ei halua suututtaa niitä tahoja, mistä raha tulee. Näin syntyy agenda. Agendan tehtävänä on ajaa vallitsevan hallinnon etuja. Agendaa toteutetaan, jotta kaikki olisivat ja pysyisivät samassa yksimielisessä joukossa tyytyväisinä: niin hallitsijat kuin hallittavatkin.

Meillä ei tästä syystä julkaista enää uutisia, vaan sitä, mitä joku haluaa ja mikä sopii agendaan. Liittyy se sitten Yhdysvaltoihin, Natoon, EU:n, Venäjään, hävittäjäkauppoihin, Ukrainaan. Jos julkaiset jotain tietyn ajatusmallin tai syötetyn narratiivin vastaista, sinut ajetaan paitsioon.

Suomen lehdistö on jo niin yksiäänistä, ettei meillä edes ole enää vaihtoehtojulkaisuja. Jos jokin valtakunnallinen media julkaisisi jotain yleisen narratiivin vastaista, saisi se kaikki totuutta varjelevat tahot kimppuunsa. Oikeat journalistit saattavat joutua meillä nykyisin syytteeseen. Emme eroa haukkumastamme itänaapurista. Laulamme vain vastapoolin laulua.

Sitten kun ei ole pelkoa, että joku kirjoittaa jotain, mitä muut eivät halua, voidaankin tarttua siihen, mitä muut eivät halua sanottavan. Kielletään arvonarratiivin vastaiset lausunnot, kielenkäyttö.

Jos joku sattuu sanomaan jotain vastaan, niin puhutaan turvallisen tilan rikkomisesta, rasisteista, sovinisteista, putinisteista… Jos et laulua yhteistä laulua, sinut sijoitetaan laitaoikeistoon tai laitavasemmistoon.

Tämän porukan lausuntoja ei ole tarvis ottaa vakavasti. Heidät on sijoitettu arvomarginaalin ulkopuolelle.

Olemme siirtyneet totuuden jälkeiseen aikaan, jossa ei hyväksytä kuin tietynlainen annettu totuus. Jos journalismi on kuopattu tai valjastettu vain vastustajan tutkimiseen, niin seuraava etappi on julkisten mielipiteiden rajoittaminen.

Meillä rajoitetaan jo tiettyjen sanojen käyttöä ja tiettyjen mielipiteiden sanomista ääneen. Meillä saa mainostaa vain tiettyä idealistista agendaa. Kaikki soraäänet tukahdutetaan, joka valtakoneiston tai kollektiivisen paheksunnan kautta.

Tervetuloa maailmaan, missä uutisia ei enää ole. On vain ennalta suunniteltuja mainoksia, tiedotus- ja suhdetoimintaa.

Mitä tulee asiaan suhteessa Venäjään, niin se menee niin, ettei toisen isompi paha oikeuta omaan pienempään pahaa, jos se kohdistuu omiin. Kyse on siis siitä, onko omilla toimilla tarkoitus tuottaa positiivisia seurauksia vai negativiisia.

A. Onko itse teko hyvä vai ei? B. Syntyykö negatiivinen vaikutus positiiviseksi tarkoitetun aikeen sivujuonteena? C. Tuottaako aiheutettu paha hyvän vai huonon lopputuloksen? D. Mikä on hyvän ja pahan suhde, syntyykö teosta yhteismitallisesti enemmän hyvää kuin pahaa? E. Pyritäänkö pahaa tehdessä välttämään sen aiheuttamia haittoja?

Jos rajoitamme omia oikeuksiamme ja vapauksiamme Venäjän varjolla ja Venäjää vastustaessamme, seuraa siitä enemmän haittaa kuin hyötyä, koska arvomme menettävät merkityksensä. Emme silloin taistele enää niiden ylläpitämisestä, vaan sorrumme samaan mihin vastapuolikin.

Tässä päästään siihen, että esimerkiksi ukrainalaisilla on tietyissä määrin oikeus kontrolloida kansalaisiaan, maan mediaa ja kansalaisvapauksia, koska ollaan erityistilanteessa, sodassa. Maan etu menee kansalaisten edun edelle.

Me taas emme ole sodassa, joten ei ole mitään tarvetta alkaa sodan varjolla kontrolloimaan omaa mielipideavaruuttamme. Tätä keskustelua voidaan käydä myös vaikkapa koronaan liittyvien rajoitusten suhteen.

Minun esittämäni asetelma liittyy paljon suurempaan kuvioon kuin pelkkään Ukrainaan tai tähän sotaan. Vallanpitäjämme ja eliittimme sortuvat omia arvoja puolustaessaan omien kansalaistensa vapauksien ja ajatusmallien rajoittamiseen.

Esitetään, että vastakkaiset mielipiteet tai näkemykset olisivat jotenkin äärimmäisen haitallisia ja että omat näkemykset olisivat ainoita oikeita.

Tätä on tapahtunut läpi ihmishistorian, joten siinä ei ole mitään uutta. Jos kritiikki ja rajoitustoimet kohdistuvat ulkopuolisiin tai niillä pyritään suojautumaan ulkopuoliselta uhalta, voidaan niitä perustella pienemmällä pahalla, mutta ei silloin, jos seurauksena omat kärsivät suhteettomasti.

On absurdia, että liberalismista ja vapauksista puhuvat ja niiden eteen toimivat eivät kuitenkaan hyväksy omasta idealismista poikkeavia näkemyksiä, tai käyttävät muita rajoittaakseen omista ideoista poikkeavia toimintatapoja.

Kyse on pelottelusta. ”Jos menet metsään, susi syö sinut.” Tällaisia mantroja saatetaan toistaa, vaikka lähimetsässä ei olisi nähty susia sataan vuoteen. ”Jos et pidä maskia ja rokottaudu, saat koronan ja kuolet.” ”Jos emme varustaudu ja toimi nyt näin, Venäjä valloittaa meidät.”

Kyse on siis tahallisesti aiheutetun haitan suhteellisista seurauksista ja kontrollista. Oleellista tässä on juuri tuo pienemmän pahan periaate. Sodan alla tällainen on hyväksyttävää, mutta pelkkä jonkin asian uhka ei oikeuta toimimaan lain periaatteen ja yhteiskuntajärjestystä ylläpitävien ajatusmallien ja vapauksien vastaisesti.

Demokratiaa ja tasavaltaa ei voi puolustaa epädemokraattisesti. Silloin ollaan liukuvalla pohjalla ja matkalla kohti toista reunaa. Näin tapahtui esimerkiksi Neuvostoliitossa.

JAURI VARVIKKO, 13.6.2024

Onko Riepu Venäjä-myönteinen media? Tämä on kysymys, jollaista saatoin odottaa jossakin vaiheessa ryhtyessäni julkaisemaan asiantuntevia kirjoituksia kokeneelta lehtimieheltä ja kustantajalta, jolla on takanaan laajoja opintoja niin Moskovassa kuin Kiovassakin.

Onko Riepu siis Venäjä-myönteinen media? On varmasti, mikäli Venäjä-myönteisyydeksi tekee se, että julkaisee tekstejä konkarilta, jolla on pitkä ja vahva näkemys ja tuntemus itänaapuristamme – mikä näkyy ja kuuluu myös teksteissä.

Siksi Riepu niitä julkaiseekin – puhtaasti journalistisin perustein.

Samoin argumentein Riepu on tällöin myös Suomi-, Ruotsi-, Puola-, Yhdysvallat-, Iso-Britannia- ja pyhiinvaellusmyönteinen media muiden myönteisyyksien muassa, koska pyrimme kaivamaan ihmisten tarinoita, totuuksia, näkemyksiä ja kokemuksia hieman laajemmalta perspektiiviltä ilman kansallisia tai kansainvälisiä rajoja rajoitteenamme.

Siksi ”kohtaa ihminen” on yksi Riepu-lehden iskulauseista, koska se pakottaa katsomaan ihmistä ja näkemään ihmisen omana itsenään eikä jonakin demonisoituna olkiukkona tai -akkana, jolta on riistetty ihmisarvo tultuaan lokeroiduksi ja leimatuksi sopivaan viitekehykseen viholliskuvaksi.

Valitettavasti kaikille asia ei ole yhtä selkeä ja yksinkertainen, kuten seuraavasta lukijapalautteesta voi päätellä:

“Olen yllättynyt lukiessani mediastasi tekstiä, joka sopisi paremmin MV-sivustolle. Mikään kokoomus/persu -akselin teksti tai toiminta ei yllä asenteellisessa hirveydessään likimainkaan samalle tasolle.” (Kari Koskinen)

Sinänsä ihan pätevä argumentti, koska luonnollisesti kaikki Ukrainaa ja Ukrainan sotamenestystä kritisoiva uutisointi edustaa heti MV-tyyppistä journalismia – mistä seuraa tietenkin se, että kun YLE julkaisee amerikkalaista Forbesia siteeraavan vastaavan tyyppisen uutisen skribenttimme jälkeen vain seitsemän tuntia myöhemmin, edustanee Ylekin samaa MV-tyyppistä Venäjä-myönteistä linjaa.

Halleluja!

Tämä on tietysti jo hyvinkin tuttua juttua ja huttua nykyajan keskusteluilmapiiristä Suomessa, missä asioista on mahdotonta keskustella sivistyneesti, analyyttisesti, asiallisesti, älykkäästi, kunnioittavasti ja rakentavasti, kun oma mielipide on lukittu ja kiveen hakattu samanmielisten toimesta.

(Yy-kaa-koo-nee-vii-kuu-see-kasi-ysi-kymppi – NYFAT. Avaimet sulatettu, teettäjät tapettu!)

Tässä lienee se suurin syy, miksi en halua Rievulle omaa keskustelufoorumia, koska pahimmassa tapauksessa aikaa ei sivuston sijaan riittäisi enää muuhun kuin trollien häätämiseen ja loputtomien ylilyöntien moderoimiseen.

Sen sijaan haluan kurotella kohti päämäärää, missä Riepu olisi jonakin päivänä Suomen tärkein, kiinnostavin ja puhuttelevin kulttuurimedia, mistä lukijat voivat viedä aiheita, ajatuksia ja analyyseja omiin ryhmiinsä, missä ne kenties voivat jonakin päivänä toimia sillanrakennusmateriaalina poteroihin jumittuneiden katsantokantojen välillä.

Olenhan tilanteesta riippuen saanut itsekin kuulla joiltakin vasemmistolaisilta olevani fastisti ja natsisika, kun taas oikeistolaiset ovat leimanneet minut vihervasemmistolaiseksi suvakiksi.

Siksi ymmärrän Riepuun kohdistuvat Venäjä-syytöksetkin paremmin kuin hyvin, yrittäähän Riepu tuoda maan keskusteluilmapiiriin totuutta tavoitellessaan muutakin kuin yksiäänistä lammasmaisuutta.

Mielestäni maamme keskustelukulttuurissa on jotain aivan perustavanlaatuisesti vialla – ja on ollut jo pidemmän aikaa – jos ja kun voi tulla leimatuksi aivan liian heppoisin perustein ”musta tuntuu” -pohjalta milloin miksikin vain siksi, ettei suostu papukaijan lailla veisaamaan sopulikuorossa samaa virttä kulloisenkin oikean mielipiteen mukaisesti.

Aiheitahan meillä riittää, mistä mustavalkoisesti riidellä, närkästyä ja pöyristyä.

Suvakit. Natsit. Vihervasemmisto. Persut. Porvarit. Opiskelijat. Maalaiset. Kaupunkilaiset. HIFK. Jokerit. Tappara. Ilves. Stadi. Lande. COVID-19. Rokotevastaisuus. Valtamedia. Foliohattuilijat. Sukupuolivähemmistöt. Valkoiset heteromiehet. Feministit. Feminatsit. Sovinistit. Puunhalaajat. Rasistit. Muukalaiset. Paperittomat. Työttömät. Kommunistit. Ryssät. Desantit. Saatananpalvojat. Kiihkouskovaiset. Lestadiolaiset. Mustalaiset. Koulukiusaajat. Kouluampujat. Radikalistit. Juopot. Narkkarit. Sijoittajat. Keinottelijat. Varkaat. Tappajat. Parkkipirkot. Matkalippujen tarkastajat. Opettajat. Virkamiehet. Kelan virkailijat. Sukupuolineutraalit pronomiinit. Punaiset. Valkoiset.

Tätäkö todella halutaan? Verta ja suolenpätkiä? Loputonta suunsoittoa, riitelyä ja ihmisten mustavalkoista lokerointia hyviksiin ja pahiksiin sen mukaan, kun jonkun ajattelu ei puhtaasti myötäilekään valtavirtaa tai omaa mielipidettä.

Niihin, jotka ovat aitoja tosiuskovaisia ja niihin, joka ovat vääräuskoisia pakanoita?

Halleluja!

Haluammeko todellakin viedä tämän kaiken loogiseen päätepisteeseensä? Tällaista visiotahan brittiläinen elokuvaohjaaja Alex Garland vyöryttää parhaillaan valkokankaalle tuoreessa lähitulevaisuusdystopiassaan Civil War.

Totta puhuen häpeän sitä, mitä ihmiskunnasta on tullut. Häpeän sitä, mitä suomalaisuudesta on tullut. Häpeän sitä, miten karmivaan tilaan tämä maa on oikein ajettu.

Kammoan sitä, miten kamalassa jamassa koko maailma näyttää parhaillaan olevan.

Onko niin, että älykkääseen ja rakentavaan dialogiin pyrkivä keskustelu on todellakin mennyttä aikaa ja tarjolla on vain yksiäänistä hymistelyä samanmielisten tovereiden kanssa tai urheilukatsomoista tuttua mustavalkoista huutelua, missä eriävä mielipide tekee automaattisesti vihollisen?

Tätä varten me ilmeisesti tarvitsemme tekoälyä, koska meistä on tullut tällaisia lahopäitä.

Onko meillä tällöin Suomessa enää mielipiteenvapautta laisinkaan, jos meidät pyritään saattamaan ruotuun sosiaalisen median näkymättömien algoritmien, eriäviä mielipiteitä kyttäävien stasi-henkisten ilmiantajien ja/tai muiden mielipidevaikuttajien alle, ettemme vahingossakaan joutuisi maalitetuiksi tai ostrakisoiduiksi eli ulossuljetuksi yhteiskunnasta tai yhteisöstä – aivan kuten ääriuskonnollisissa liikkeissä?

Halleluja!

Kuka sen oikeasti päättää, kenen ura saa jatkua ja kenen tuhotaan, kun jonkun rokkarin tai punkkarin kännitoilailut ja vittumaisuudet päätetään nostaa ensin tikunnokkaan ja seuraavaksi romuttaa parempaa ja ylevämpää moraalia – ainakin omasta mielestä – noudattavan ryhmäpäätöksen kautta?

Tällainen toiminta vaikuttaa ja kuulostaa jotenkin kiihkouskovaiselta fundamentalismilta, missä kylänvanhimmat langettavat lopullisen tuomionsa riippumatta siitä, mitä näissä tilanteissa on oikeasti tapahtunut.

Nyt nämä uskonnollisten fundamentalistien dogmia noudattavat moralistit eivät omasta pyhyydestään sokaistuneina kykene näkemään tai suostu hyväksymään sitä raadollista totuutta, että viime kädessä kaiken takana on raha.

Aina.

Siksi sinäkin voit edelleen fanittaa kaikessa rauhassa ilman lynkatuksi tulemista esimerkiksi Led Zeppeliniä, Aerosmithiä ja Mötley Crüeta, katsella Miramaxin tuottamia tai Woody Allenin ja Roman Polanskin ohjaamia elokuvia sekä sekä ajella kauppaan Fordilla, Volkswagenilla tai Mercedes-Benzillä ostelemaan vaikkapa Dr. Oetkerin pizzoja.

Siksi jokaisen esimerkiksi punkstoossa riepotellun, ryvetetyn ja hiljennetyn artistin vastapainoksi uraansa voi jatkaa vastaavissa kohuissa ryvettynyt ja televisiostakin tuttu valtavirta-artisti, koska armon sekä anteeksiannon hekin ansaitsevat – sillä raha puhuu.

Vaan mikäli menisit nyt kirjoittelemaan moisia vaikkapa Suomen johtavimmalle punkfoorumille, saattaisit itsekin saada elinikäisen kirjoituskiellon ilman valitusoikeutta samalla kuin sinusta voitaisiin kehitellä ja levitellä mitä mielipuolisempia satuja ja valheita vain siksi, koska heillä nyt vain sattuu olemaan valta määrätä kuka saa menestyä ja kuka ei kyseisessä kuplassa sekä kenen mielipiteet ovat arvokkaampia,uskottavampia ja parempia kuin jonkun toisen.

Tästä syystä meille ja teille eivät tänään esiinny Kytänsoittajat, Kynnet ja Lapinpolthajat, mutta onneksi meillä on tarjota teille tilalle jotain todella paljon upeampaa – eli Roope Salminen & Koirat, Lauri Tähkä & Revohka sekä Sunrise Avenuestakin tuttu, meidän kaikkien rakastama Samu Haber!

Halleluja!

EDIT 2.5.2024 klo 21.20: Lisätty Facebook-lainaukseen pyynnöstä kirjoittajan nimi.

(Kuvituskuva Mote Oo Education Pixabaystä)