On hetkiä, jolloin emme enää kysy, pitäisikö jotain tehdä – vaan tajuamme, että on pakko. Ei vaihtoehtona, ei mahdollisuutena, vaan moraalisena velvoitteena.

Tällainen hetki on nyt.

Ja tällainen paikka on Turun Kåren, jonka betoniseiniin on vuosikymmenien ajan imeytynyt jälkiä toivosta, taistelusta ja tarinoista. Ja myös niistä, joita ei koskaan kirjoitettu viralliseen historiikkiin.

Svarta Havet -yhtyeen kakkosalbumi Månen ska lysa din väg ei ole vain äänite.

Se on valonlähde heille, jotka ovat kulkeneet yön syvimmän ytimen läpi ilman karttaa ja ilman kompassia, mutta sydän yhä hehkuen. Siksi sen julkaisua ei voi juhlistaa missään muussa tilassa kuin siinä, jossa äänet kaikuvat aidosti.

Ei yläkerran korporaatiokabineteissa, vaan alhaalla lattialla, jossa yleisö hengittää, hikoilee ja elää yhdessä.

Kåren on muutakin kuin tapahtumapaikka. Se on koti, peili ja Suomen Turun kulttuurikentän monisäikeisen historian kerrostuma.

1990-luvulla Kåren sykki punkin ja metallin tahdissa, vaihtoehtojen äärellä. Siellä yhtyeen kitaristi Joakim paistoi 2010-luvulla vegaaniburgereita ja järjesti drag-brunsseja ja hardcore-iltoja, eikä se ollut vain ruokaa, laulua ja tanssia.

Ehei, kuomaseni, se oli politiikkaa, yhteisöllisyyttä ja jollakin tapaa kokonainen elämänmuoto.

Kåren kantaa muistoja, jotka eivät näy mainosjulisteissa mutta tuntuvat siinä, miten lattia notkahtaa jalkojen alla kun musiikki alkaa.

Ja nyt, lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin, se tehdään uudelleen pyhäksi.

Vaikka vain yhdeksi illaksi. Se riittää.

Ainakin hetkeksi.

Sillä vallankumous alkaa aina jostakin.

Illan tapahtuma on ilmainen, koska maailma on muuttunut absurdin epäoikeudenmukaiseksi.

Koska oikeistohallitukset leikkaavat sieltä missä sattuu eniten, koska pienituloiset joutuvat valitsemaan sähkölaskun ja lääkkeiden välillä ja koska musiikin ja kulttuurin ei pitäisi olla vain etuoikeus vaan perusoikeus.

Me kaikki, jotka käymme tiiviisti keikoilla tiedämme, miten useimpien keikkojen hinnat ovat karanneet käsistä, etenkin vaihtoehtoskeneissä.

Siksi Svarta Havet haluaa tänään Suomen Turussa tarjota ilmaisen kulttuurielämyksen kaikille.

Varsinkin nyt, kun kulttuuri halutaan tukahduttaa ja kuihduttaa hengiltä tässä hengettömien oikeistolaisten helvetissä.

Portit auki, käsi ojossa – ei kerjuulla, vaan kutsuna.

Ja kenet Svarta Havet on oikein kutsunut lavalle rinnalleen?

Ystäviä.

Kumppaneita.

Ihmisiä, joiden kanssa he ovat jakaneet keikkabussien pimeät kilometrit ja takahuoneiden hauraat hiljaisuudet.

Agasia, Craneium, Laua Rip, Kätyrlauma, Mansion, Sunniva – kaikki oman maailmansa alkemisteja, mutta kaikki samaan iltaan sitoutuneita, ilman palkkiota.

Miksi?

Koska tämä ei ole pelkkä musiikkitapahtuma. Tämä on rituaali.

Seremonia. Liitto. Teko. Ele. Vala.

Ja kuten valaan kuuluu, tämä ei ole vain viihdettä.

Paikalla ovat myös ne, jotka muistuttavat meitä siitä, miksi tämä kaikki on ylipäätään tärkeää: Kirjakahvila – queer-feministinen ja antikapitalistinen keidas, jonka takahuoneessa on suunniteltu vallankumouksia ja keitetty elämänmakuista kahvia.

Turku ilman natseja – joiden hiljainen ja päättäväinen työ mahdollistaa sen, että voimme seistä lavoilla ilman pelkoa. Turun anarkistinen Musta Risti – joka muistuttaa meitä siitä, miten moni sielunveljemme ja -sisaremme ei ole täällä, koska on toiminut maailmassa toisin ja saanut siitä rangaistuksen.

Ja Mustan kanin kolo – tuo synkkä mutta lempeä tietäjä, joka kantaa kirjojen ja pamflettien voimaa kuin moderni shamaani.

Kaikki tämä yhdessä muodostaa enemmän kuin pelkän keikan.

Se on yhteisön itsepäinen hengitys, joka huokaa: olemme yhä täällä. Emme ole hävinneet, emme hiljentyneet.

Emme suostu katoamaan.

Miksi nyt?

Siksi, että maailma palaa. Planeetta yskii. Vallanpitäjät jauhavat pelkoa ja turvaa, mutta sydämet jäävät kylmiksi. Nyt jos koskaan tarvitsemme tiloja, joissa muistamme, miksi olemme elossa. Ja miksi olemme täällä toisillemme.

Tervetuloa. Ei lippuja, ei äärioikeistolaisia portinvartijoita. Vain musiikki. Vain yhteys.

Vain hetki, joka ehkä vielä kerran pelastaa elämän.

Ainakin yhdeksi illaksi.

Pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi ikuisuutta.

SVARTA HAVET -yhtyeen ”Månen ska lysa din väg” -levynjulkaisukonsertti lauantaina 10.5.2025 Turun Kårenissa, Hämeenkatu 22. Vapaa pääsy, ikäraja 18, ei natseja.

18.30 Agasia | crust & metal
https://agasia.bandcamp.com

19.15 Kätyrlauma | mythological hardcore punk
https://katyrlauma.bandcamp.com

20.00 Craneium | heavy psych rock
https://craneiumband.bandcamp.com

21.00 Laua Rip | experimental feminist rap & post-witch house
https://lauarip.bandcamp.com

21.45 Sunniva | downtuned and slow crushing post-metal
https://sunniva.bandcamp.com

22.45 Mansion | occult doom
https://weshalllive.bandcamp.com

23.45 Svarta havet |
https://svartahavetband.bandcamp.com

★

Kirjakahvila | Turku Book Café
https://www.kirjakahvila.org

Mustan kanin kolo | Black Bunny’s Burrow
https://mustankaninkolo.info

Turku ilman natseja | Turku Without Nazis
https://www.facebook.com/TurkuIlmanNatseja

Turun anarkistinen musta risti | Anarchist Black Cross Turku
https://amrturku.noblogs.org

” Ei minulla ole hirveästi sanottavaa. Olen hiljainen ja ujo ihminen, annan mieluummin kitaran puhua.” (Miika Tenkula, 2005)

Melankolian mestari kertoo paitsi 34-vuotiaana kuolleen Sentenced-kitaristin ja -säveltäjän Miika Tenkulan (1974–2009) elämäntarinan, mutta kertaa samalla ansiokkaasti 1989–2005 vaikuttaneen metalliyhtyeen Sentencedin vuosia bändin perustamisesta sen hajoamiseen asti. Malatyn kirja osuukin monessa mielessä hyvään saumaan – tai kuin naula arkkuun.

Vuosituhannen vaihteessa raskaampaa rockia kuunnelleet muistanevat hyvin Sentencedin – yhtyeen, joka perusti sanomansa pohjoiselle melankolialle ja niitti ensimmäisten suomalaisten metalliyhtyeiden joukossa kansainvälistä mainetta. Kotimaisessa metallimusiikissa yhtyeen vaikutus on siis merkittävä.

Silti sen pääasiallinen säveltäjä ja soolokitaristi on jäänyt jopa faneillekin suhteellisen tuntemattomaksi hahmoksi. Melankolian mestari muuttaa tilanteen – onneksi.

Nefertiti Malaty on tehnyt kunnon pohjatyön Melankolian mestaria varten, sillä kirjaan on haastateltu lukuisia Tenkulan sukulaisia, ystäviä, soittokavereita ja muita henkilöitä vuosien varrelta.  Kirjan sivuilla tutuiksi tulevat elävästi niin 70- ja 80-lukujen elämä Muhoksella kuin Kemissä sijainnut legendaarinen Tico Tico -studiokin.

Teoksessa lukija kulkee mukana niin hikisissä keikkabusseissa ja kotimaan esiintymislavoilla aina yhtyeen ensimmäiselle ja viimeiselle Yhdysvaltojen-kiertueelle asti. Fanien kannalta lainaukset varhaisista Sentenced-demo- ja levyarvioista tuovat oman lisäarvonsa tarinaan.

Tarinaa on miellyttävää lukea, sillä kirja avaa lukijalleen kiinnostavan näkymän Tenkulan elämään lapsuudesta aina musiikkiuran huipulle ja lopulta Sentenced-yhtyeen hajoamisen jälkeen syntyneeseen tyhjiöön.

Teos piirtää kuvan vaatimattomasta, joskin musiikillisesti lahjakkaasta suomalaisesta miehestä, joka maailman metropolit kiertäneenä halusi asua koko elämänsä kotiseudullaan Muhoksella. Usein tuppisuinenkin mies halusi hoitaa sosiaaliset kanssakäymiset lähinnä tekstiviestein ja vieroksui esimerkiksi muoti-ilmiöitä – kontrastina sille, että Tenkula omasi mahtavan melodiantajun ja osasi todellakin monien sanoin saada kitaransa laulamaan.

Toisaalta Tenkulan hahmo jää lukijallekin hieman etäiseksi, mikä saattaa johtua myös osittain päähenkilön sivustakatsojan roolista omassa elämässään. Muistuttamaan jäävät toki muiden kertomat tarinat, mutta todennäköisesti Tenkula ei avannut omaa sielunmaisemaansa kovin laajoille joukoille muutoin kuin suuria yleisöjä koskettaneiden melodioiden kautta.

Melankolian mestari kuvaa koskettavalla tavalla ennen kaikkea sitä, miten Tenkula eli hyvin tyypillisen taitelijan elämän, tai ainakin sellaiseksi – traagisessa mielessä – tuo elämä kääntyi sen ehtoopuolella. Kiertue-elämään kuulunut liika alkoholinkäyttö ja huolettomat elintavat jatkuivat arjessa, jossa pitkä parisuhde oli päättynyt, lähikuppilat kutsuivat ja krapularyyppy oli osa arkea.

Vaikka rakkaus musiikkiin ja musiikin säveltäminen olivat osa Tenkulan elämää Sentencedinkin jälkeen, uusien bändikuvioiden muodostaminen jäi aina vain suunnitelmien asteelle. Traagisesti synnynnäinen sydänvika koitui Tenkulan kohtaloksi. Miika Tenkula menehtyi synnynnäisen sydänvian aiheuttamaan sairaskohtaukseen kotonaan Muhoksella 18.2.2009. 

Siten vain 34-vuotiaana kuolleen Tenkulan joutsenlauluksi jäi Sentencediltä neljä vuotta aiemmin ilmestynyt The Funeral Album.

Vaikka Melankolian mestari ei anna niin paljon uutta tietoa yhtyeen edesottamuksista vaikkapa Matti Riekin Täältä pohjoiseen: Sentencedin tarina -opuksen (Like, 2014) lukeneille, syventää se yhtyeen sisäisestä dynamiikasta piirtyvää jännitteistä ja tuskaisaa kuvaa.

Siten Melankolian mestari on lukemisen arvoinen tarina kaikille, joita kiinnostavat koskettavat taitelijatarinat elämästä ja sen arvaamattomuudesta. Malaty on onnistunut kuvaamaan oivasti Tenkulan lyhyttä elämää ja musiikillista merkitystä, mutta myös kirjoittamaan erinomaisen kirjan lahjakkaasta lauluntekijästä, joka lähti keskuudestamme aivan liian varhain.

Nefertiti Malaty
MIIKA TENKULA – MELANKOLIAN MESTARI
(Like, 2024)

(Miika Tenkulan sitaatti: Kaltio)