Kun maailma seuraa eri konflikteja, herää väistämättä kysymys: miksi reagoimme niin eri tavoin eri sotiin ja väkivaltaisuuksiin? Miksi yhden aggression tuomitseminen kuuluu poliittiseen korrektiuteen, kun taas toisen voi sivuuttaa olankohautuksella?

Huhtikuun 13. päivänä 2025 Suomen tasavallan presidentti Alexander Stubb julkaisi viestipalvelu X:ssä lyhyen mutta jyrkän lausunnon:

”Russia continues its barbaric war of aggression. Today, again, slaughtering innocent civilians in Sumy. Russia shows that it has no respect for international law or humanitarian law. We must end this war. An unconditional ceasefire must begin at once. To make it commit seriously to negotiations, sanctions against Russia need to be further strengthened.”

Kieli on selkeää ja moraalinen tuomio ehdoton. Hyökkääjä on Venäjä. Uhrina on Ukraina. Ratkaisuksi tarjotaan kansainvälistä painetta, pakotteita ja ”periaatteellista linjakkuutta”.

Samaan aikaan YK:n humanitaarisen avun johtaja Tom Fletcher kuvaa Gazan tilannetta suorin sanoin: ”Israel is deliberately and unashamedly imposing inhumane conditions on civilians” ja ”For more than 10 weeks, nothing has entered Gaza – no food, medicine, water or tents.”

Hänen viestinsä YK:n turvallisuusneuvostolle oli selkeä: kyseessä ovat ”inhimilliset hirmuteot” ja historia tulee tuomitsemaan meidät, jotka vain teeskentelemme tekevämme ”kaikkemme”. YK:n konservatiivisen arvion mukaan yli 15 000 lasta on menettänyt Gazassa henkensä viimeisen puolentoista vuoden aikana.

Missä ovat Suomen ulkopoliittisen johdon tuomiot? Missä pakotteet? Missä on sama moraalinen selkäranka?

Historian painolasti ja nykyiset valinnat

Gazan konfliktin monimutkaista taustaa ei voi kiistää. Britit tekivät vuosina 1915-1917 kolme keskenään ristiriitaista lupausta alueesta jota eivät edes hallinneet:

1. Hussein-McMahon -kirjeenvaihto, joka lupasi arabien itsenäisyyden
2. Sykes-Picot -sopimus, jolla alue jaettiin Ranskan ja Britannian vaikutuspiireihin
3. Balfourin julistus, joka tuki ”juutalaisen kansalliskodin” perustamista Palestiinaan

Nämä ristiriitaiset lupaukset loivat pohjan vuosikymmenten konflikteille. Mutta historiallinen monimutkaisisuus ei oikeuta tämän päivän kaksoisstandardeja.

Gazan sodassa kuolema ei ole sattumanvaraista. Se on järjestelmällistä humanitaarisen avun estämistä, infrastruktuurin tuhoamista ja asuttavuuden eliminointia. YK:n humanitaaristen asioiden johtaja on todennut suoraan: ”Israel denies us access, placing the objective of depopulating Gaza before the lives of civilians.”

Valta, raha ja vaikenemisen hinta

Eikö ole mielenkiintoista, että samalla kun Suomen ulkopoliittinen johto vaikenee Gazan tilanteesta, keskeisillä poliitikoilla on kytköksiä Israel-myönteisiin tahoihin?

Suomalais-brittiläinen miljardööri Poju Zabludowicz (s. 1953) on vuosien ajan rahoittanut perustamaansa Britain Israel Communications and Research Centreä (BICOM), joka on pyrkinyt aktiivisesti vaikuttamaan mediaan ja politiikkaan Israelin hyväksi. Zabludowiczin perhe vaurastui aikoinaan Israelin asevientiyhtiö Soltamin – eli verirahojen – kautta. Sattumaako?

Zabludowicz on ollut BICOM-järjestön merkittävin lahjoittaja sen perustamisesta vuodesta 2001 lähtien. Asiantuntijoiden mukaan BICOM on keskeisin mediavaikuttaja ja Israel-lobbaaja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Järjestö pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan muun muassa siihen, että mielipiteet Gazan saartoa kohtaan muuttuisivat myönteisimmiksi.

Zabludowiczin taloudelliset tuet ovat ulottuneet myös Suomeen:

• Suomen tasavallan presidentti Alexander Stubb sai EU-vaalikampanjaansa 8 000 euroa
• Ulkoministeri Elina Valtonen sai 6 000 euroa vaalitukea Zabludowiczilta vuonna 2023

Zabludowicz on myös henkilökohtaisesti yhteydessä Israelin pääministeriin Benjamin Netanyahuun. He ovat olleet ystäviä 1980-luvulta saakka, ja Zabludowicz on jopa antanut Netanyahun perheen käyttää Caesarean kaupungissa sijaitsevaa huvilaansa Netanyahun ensimmäisellä pääministerikaudella.

Tämä ei ehkä ole juridisesti laitonta, mutta moraali onkin jo toinen juttu.

Reagoinnin laaja kirjo: Kiasman boikotista julkiseen keskusteluun

Joulukuussa 2022 yli 40 taiteilijaa kieltäytyi yhteistyöstä Helsingin nykytaiteen museon Kiasman kanssa Zabludowiczin kytkentöjen takia. Nimekkäiden taiteilijoiden joukko vaati kestävämpiä eettisiä periaatteita julkisin varoin rahoitetulle nykytaiteen museolle. Kampanjaan yhtyivät muun muassa Ars Fennican voittaja Eija-Liisa Ahtila, Pilvi Takala, Pauliina Feodoroff ja Teemu Mäki.

Tämä osoittaa, että osa yhteiskunnasta ja taiteilijoista näkee jo yhteyden rahoituksen, vaikuttamisen ja moraalisen vastuun välillä – ja on myös valmis toimimaan.

Kuka kelpaa uhriksi?

Kyse ei ole vain poliittisesta valinnasta, vaan siitä, kenelle myötätunto ja ihmisarvo kuuluvat.

Gaza on ahdas kuin Helsingin keskusta ruuhka-aikaan, mutta koko Gazan alue on kooltaan suunnilleen sama kuin Espoo ja Vantaa yhteensä. Kuvittele, että kaikki suomalaiset ja vielä sadan tuhannen pakolaisen joukko asuisi näissä kahdessa kaupungissa.

Asukkaita Gazassa on tiheämmässä kuin missään Suomen kaupunginosassa. Vertaa vaikka Kallioon, mutta moninkertaista väkimäärä. Gazassa on keskimäärin 6 100 asukasta neliökilometrillä – yli kaksi kertaa enemmän kuin Helsingissä.

Pakolaisleireissä, kuten Jabaliassa, asutaan tiiviimmin kuin täysimmässä metrossa ruuhkahuipun aikaan – yli 80 000 ihmistä neliökilometrillä. Siinä missä Ukrainan sota levittäytyy laajalle alueelle kuin metsäpalo Lapissa, Gazan tilanne vastaa tulipaloa Helsingin Kampissa ilman pakotietä.

Gazassa, jossa suurin osa asukkaista oli jo ennestään pakolaisia, sodan tuhovaikutus on suhteellisesti valtava – kuin jos joka sadas suomalainen menehtyisi muutamassa kuukaudessa.

Valikoivan empatian historia

Rwanda 1994, missä yli puoli miljoonaa tutsia tapettiin sadassa päivässä.

Srebrenica. Aleppo. Myanmar.

Me tunnemme historian. Ja silti toistamme sen.

YK:n humanitaarisen avun johtaja Fletcher sanoi turvallisuusneuvostolle toukokuussa 2025: ”Tulevia sukupolvia varten on kysyttävä, mitä meistä jokainen voi sanoa tehneensä pysäyttääkseen 2000-luvun kauheuden, jonka todistamme päivittäin Gazassa?”

Suurin irvokkuus ei ole se, että kansanmurhia tapahtuu vaan se, että ne tapahtuvat liittolaisten toimesta – ilman seuraamuksia.

Mitä voin tehdä?

Jos moraali on alisteinen rahavirroille ja liittolaissuhteille, olemme kansakuntana eksyneet. Mutta emme ole voimattomia – ainakaan vielä.

• Kysy kansanedustajilta, miksi Suomi ei puhu Israelin toimista samalla suorapuheisuudella kuin Venäjän.
• Vaadi medialta johdonmukaisuutta uhrien kohtelussa.
• Tarkasta tukijasi ja kysy, ketä he tukevat ja kuka heitä rahoittaa.
• Älä vaikene, kun hiljaisuus ruokkii julmuutta.

Jos vaikenemme siksi, että se on poliittisesti tai taloudellisesti mukavampaa, mitä ihmisarvo meille oikeastaan merkitsee? Historialla kun on ikävä taipumus palata juuri sinne, missä sen kuviteltiin olevan ohitettu.

Tätä kaikkea voit pohtia itseksesi kun seuraavan kerran näet Alexander Stubbin hymyilemässä televisiossa leveää dollarihymyään.

Teksti: Nalle Österman 15.5.2025
Kuvituskuva: ChatGPT / Dall-E 3

Viime vuosina olemme todistaneet ilmiötä, jossa yksittäiset henkilöt, rakennukset tai kulttuuriset symbolit katoavat julkisesta muistista – ei siksi, että ne olisivat lakanneet olemasta merkityksellisiä, vaan siksi, että ne eivät enää sovi ajan henkeen tai sen hetkiseen moraaliseen maisemaan.

Kyse ei ole niinkään siitä, mitä on tapahtunut, vaan siitä, mitä halutaan muistaa ja arvostaa – ja mitä ei.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen kahta esimerkkiä: lauluntekijä Teemu Bergmania ja laiva Birger Jarlia. Yhtä miestä ja yhtä laivaa, joiden kohtalot heijastavat samaa syvempää kulttuurista ilmiötä – unohtamisen valtaa ja modernin, digitaalisessa ympäristössä toimivan ”katutuomioistuimen” vaikutusta.

Teemu Bergmanin tarina – varjo oikeusvaltion takana

Teemu Bergman oli aikanaan suomalaisen punkin kärkihahmoja, jonka bändi Pää Kii sai aikaan suorastaan kansallisen liikehdinnän genren ympärille. Vuonna 2021 hänen nimensä alkoi kuitenkin esiintyä viitteellisesti anonyymeissä somejulkaisuissa, joissa käsiteltiin vakavia väitteitä seksuaalisesta ja muunlaisestakin väkivallasta. Vaikka syytöksiä ei nimetty suoraan, yleinen tulkinta johdatti huomion Bergmaniin.

Median ja yleisön reaktiot olivat nopeita ja ehdottomia.

Vuonna 2025 Turun hovioikeus totesi, että väitteet olivat perättömiä ja että niitä levittäneet henkilöt toimivat vahingoittamistarkoituksessa. Heidät tuomittiin törkeästä kunnianloukkauksesta ja maksamaan Bergmanille kymmenien tuhansien eurojen korvaukset. Mutta oikeuden päätös tuli myöhään – neljän vuoden jälkeen, jolloin vahinko oli jo peruuttamaton. Keikkoja ei enää tullut, ystäväpiiri oli harventunut ja jopa arki Helsingissä muuttunut vihamieliseksi.

Julkinen leima oli jo lyöty.

Oikeusvaltiossa syyttömyysolettama on keskeinen periaate. Silti tässä tapauksessa – kuten monissa muissakin viime vuosien mediakohuissa – julkinen tuomio langetettiin ennen oikeudellista selvitystä. Vaikka oikeus myöhemmin totesi väitteet paikkansapitämättömiksi, oli Bergmanin maine, työtilaisuudet ja sosiaaliset suhteet jo pilalla.

Birger Jarl – kun symboli ei enää sovi maisemaan

Samanaikaisesti toisaalla, Tukholman sydämessä, katosi näkymästä eräs toinen historiallinen elementti. Birger Jarl, vanha matkustaja-alus, oli pitkään kiinnitettynä Skeppsbronin rantaan muistuttaen Ruotsin merellisestä historiasta. Alus oli muutettu hotelliksi – ei ehkä loistohotelliksi, mutta kohtuuhintaiseksi vaihtoehdoksi keskellä yhä kalliimmaksi muuttuvaa pääkaupunkia.

Kun laivan omistus vaihtui ja keskustelu sen tulevaisuudesta kiihtyi, muuttui myös sävy. Kritiikki kohdistui yhä vähemmän laivaan ja yhä enemmän sen omistajaan. Vähitellen Birger Jarl alkoi näyttäytyä ei enää historiallisena muistomerkkinä vaan ”ongelmana”.

Lopulta laiva siirrettiin pois – ei teknisistä syistä, vaan symbolisista.

Kyse ei ollut pelkästään yhdestä laivasta. Kyse oli siitä, kuinka helposti voimme kadottaa yhteisen menneisyytemme, jos sen edustajat eivät enää vastaa tämän päivän esteettisiä tai ideologisia vaatimuksia.

Kuka saa päättää, mitä muistetaan?

Sekä Teemu Bergmanin että Birger Jarlin kohtalot herättävät saman kysymyksen: kuka lopulta päättää, mitä saamme muistaa ja miten? Mihin perustuvat ne valinnat, joiden pohjalta määritellään, mikä on arvokasta ja mikä ei enää kelpaa?

Nämä esimerkit osoittavat, että kulttuurimme muisti ei ole staattinen. Se on jatkuvassa liikkeessä ja sen liike määräytyy usein pikemminkin tunteiden, maineen ja imagojen kuin faktapohjaisen analyysin mukaan. Kun tarina ei enää sovi haluttuun narratiiviin, se voidaan hiljentää, unohtaa tai muuttaa.

Eikä siihen tarvita hallintoa, lainsäädäntöä tai edes faktatarkistusta vaan siihen riittää, että yleinen ilmapiiri kääntyy.

Digitaalinen oikeus – tehokas mutta arvaamaton

Internet ja sosiaalinen media ovat demokratisoineet äänen. Jokaisella on mahdollisuus kertoa kokemuksistaan, jakaa tarinoitaan ja tuoda epäkohtia päivänvaloon. Tämä on kiistatta tärkeä kehitys. Samalla on syntynyt ilmiö, jossa nimettömät syytökset ilman puolustautumismahdollisuutta voivat muuttaa yksilön elämän suunnan hetkessä.

#MeToo-liike oli historiallinen käänne, joka paljasti rakenteellisia ongelmia ja avasi mahdollisuuksia oikeudenmukaisemmalle yhteiskunnalle. Mutta kuten kaikissa liikkeissä, sen sivutuotteena syntyi myös väärinkäytöksiä, ylilyöntejä ja vääriä tuomioita. Emme voi vaieta näistä ilmiöistä peläten, että koko liikkeen tarkoitus vesittyisi.

Rakentava kritiikki ei ole vastustamista – se on osa kehitystä.

Kohti tasapainoisempaa skeneä ja yhteiskuntaa

Tarvitsemme tapoja korjata vääryyksiä, mutta tarvitsemme myös tapoja palauttaa kunnia niille, jotka on julkisesti hylätty ilman kestäviä perusteita. Tarvitsemme kulttuuria, jossa voidaan keskustella avoimesti, rehellisesti ja hienotunteisesti vaikeistakin asioista ilman, että totuus jää tunteiden ja agendojen jalkoihin.

Birger Jarl voitaisiin kunnostaa ja palauttaa näkyville muistuttamaan menneestä. Mutta mitä tehdään ihmiselle, jonka sielua ei voi vain maalata uudelleen? Miten yhteiskunta rakentaa sillan takaisin niille, jotka ovat joutuneet väärän tuomion kohteeksi?

Entä mitä se kertoo meistä, jos keräämme varoja rikoksesta tuomituille mutta emme tunnusta tai tue syyttömäksi todettua?

Jos haluamme olla oikeudenmukainen yhteiskunta, meidän on uskallettava kuunnella ja kohdata myös ne, jotka on julkisesti hylätty ilman kestäviä perusteita. Meidän on muistettava, ettei moraalinen rohkeus ole vain epäkohtien esiin nostamista vaan myös halua korjata särkyneitä ihmissuhteita tai maamerkkejä, kun ollaan menty liian pitkälle.

Muutoin olemme ottaneet pitkän ja synkän askeleen demokraattisesta yhteiskunnasta kohti mielivaltaisia ja diktatuurisia toimintamalleja, jos emme enää ihmisinä ja ihmiskuntana osaa pyytää ja antaa anteeksi.

Teksti: Nalle Österman 14.5.2025
Kuva: ChatGPT / Dall-E 3