Voi Ilja Ilja, nimi kuin laulu. Tässä artikkelissa pureudumme pahamaineisen MV-lehden edesmenneen päätoimittajan Ilja Janitskinin (1977–2020) yhteen viritykseen, joka epäilemättä vei miehen loppuviimein Andorraan ja kuoleman teille.

Aivan ensimmäiseksi joutunen kertomaan, että en tuota yökerhoviilettäjä-Iljaa tuntenut Helsingin sykkeessä. Ehkä olisi pitänyt, aikalaistarinat kertovat hurmuristooreja bodatusta, liki kaksimetrisestä korstosta, jolla oli aikaa niille joilla oli massia.

No, kolaa siellä kiskottiin, näin kertovat stoorit. Lumikolalla.

Ilja perusti Barcelonaan hämmentävän yrityksen vuonna 2012 ja eräs Markku (nimi muutettu) pyysi mukaan. Homma oli erittäin selvä: Soitto maatiloille ja pieniin verstaisiin ja sellaisten maalien myyntiä, jotka a) pitävät seinät kuivana ja b) ovat elukoille luonnonmukaisia.

No jumalauta! Hienoa! Toimistolle! Maailman parannusta!

Palkkalupaus oli vallan mainio ja Barcelonan Poble Noussa oleva toimisto messevällä paikalla. Oli neukkarit ovaalipöytineen ja näpsäkkä sihteeri, joka ei tosin tiennyt mitä tehdä.

En tosin tiennyt minäkään. Tätä on bisnes!

Päivän aikana saatiin kuulokkeet päähän ja linja auki maalaisyksiköille, jotka välttämättä halusivat Janitskin-maalia. Keltaista, punaista ja sinistä. Jokerit!

Eihän ne hupiukot mitään ostaneet. Näin myöhemmin miettien, oliko sitä kaunosielumaalia edes olemassa? Tai lantaa ja lannoitteita? Mutta en jaksanut moisesta välittää, automaattinen puhelinrevolveri soitti eikä ketään kiinnostanut.

Vitun maalaistollot, eivät ymmärtäneet suomalaisen hyvän päälle!

Toisen päivän aikana minulle riitti. Olin kaakattanut maalilannoitteen ilosanomaa Janitskinin kuolaava dogo argentino (aivan mahtava tapaus) sylissäni tyhjässä toimistossa ilman myynnin myyntiä ja ilmoitin tälle ainoalle työntekijälle painelevani lounaalle.

En ikinä palannut takaisin.

Jos työ ei ole sinua varten, niin työnantaja on. Tästä lähti vaino ja maalitus: Ilja alkoi pommittamaan viestein milloin ketäkin, että ”Iuca tulee kuolemaan”. Että mitä että? Kävin pyörähtämässä muutaman tunnin herran yrityksessä – joka ei toiminut – ja nyt pitää vielä kuolla!

Seuraavana keskiviikkona sain mielestäni mahtavan idean – kutsun Iljan kylään! Ja vieläpä osoitteeseen, jossa on vallan oiva vallattu talo, jonne kaiken sorttinen vaihtoehtoväki kokoontui.

Idea oli mielestäni hyvä, ehkä jopa erinomainen.

Kun esitin asian Iljan äärioikeistolaismenneisyydestä ja uhasta perhettäni kohtaan, niin tuo Kafetassa ollut kolmenkymmenen hengen väki paineli kaduille, vedellen kaikkea ja kaikkia turpaan.

No, sattui siinä olemaan natsien kerhotila vieressä, joten oikeaan osoitteesen ainakin joku isku varmasti sattui.

Iljaa ei kuitenkaan näkynyt, vaikka liimailimme Iljan kuvalla printattuja aanelosia ”nazis fuera” (natsit ulos) ympäri Barcelonan Carrer de Pujadesia.

Onko Riepu Venäjä-myönteinen media? Tämä on kysymys, jollaista saatoin odottaa jossakin vaiheessa ryhtyessäni julkaisemaan asiantuntevia kirjoituksia kokeneelta lehtimieheltä ja kustantajalta, jolla on takanaan laajoja opintoja niin Moskovassa kuin Kiovassakin.

Onko Riepu siis Venäjä-myönteinen media? On varmasti, mikäli Venäjä-myönteisyydeksi tekee se, että julkaisee tekstejä konkarilta, jolla on pitkä ja vahva näkemys ja tuntemus itänaapuristamme – mikä näkyy ja kuuluu myös teksteissä.

Siksi Riepu niitä julkaiseekin – puhtaasti journalistisin perustein.

Samoin argumentein Riepu on tällöin myös Suomi-, Ruotsi-, Puola-, Yhdysvallat-, Iso-Britannia- ja pyhiinvaellusmyönteinen media muiden myönteisyyksien muassa, koska pyrimme kaivamaan ihmisten tarinoita, totuuksia, näkemyksiä ja kokemuksia hieman laajemmalta perspektiiviltä ilman kansallisia tai kansainvälisiä rajoja rajoitteenamme.

Siksi ”kohtaa ihminen” on yksi Riepu-lehden iskulauseista, koska se pakottaa katsomaan ihmistä ja näkemään ihmisen omana itsenään eikä jonakin demonisoituna olkiukkona tai -akkana, jolta on riistetty ihmisarvo tultuaan lokeroiduksi ja leimatuksi sopivaan viitekehykseen viholliskuvaksi.

Valitettavasti kaikille asia ei ole yhtä selkeä ja yksinkertainen, kuten seuraavasta lukijapalautteesta voi päätellä:

“Olen yllättynyt lukiessani mediastasi tekstiä, joka sopisi paremmin MV-sivustolle. Mikään kokoomus/persu -akselin teksti tai toiminta ei yllä asenteellisessa hirveydessään likimainkaan samalle tasolle.” (Kari Koskinen)

Sinänsä ihan pätevä argumentti, koska luonnollisesti kaikki Ukrainaa ja Ukrainan sotamenestystä kritisoiva uutisointi edustaa heti MV-tyyppistä journalismia – mistä seuraa tietenkin se, että kun YLE julkaisee amerikkalaista Forbesia siteeraavan vastaavan tyyppisen uutisen skribenttimme jälkeen vain seitsemän tuntia myöhemmin, edustanee Ylekin samaa MV-tyyppistä Venäjä-myönteistä linjaa.

Halleluja!

Tämä on tietysti jo hyvinkin tuttua juttua ja huttua nykyajan keskusteluilmapiiristä Suomessa, missä asioista on mahdotonta keskustella sivistyneesti, analyyttisesti, asiallisesti, älykkäästi, kunnioittavasti ja rakentavasti, kun oma mielipide on lukittu ja kiveen hakattu samanmielisten toimesta.

(Yy-kaa-koo-nee-vii-kuu-see-kasi-ysi-kymppi – NYFAT. Avaimet sulatettu, teettäjät tapettu!)

Tässä lienee se suurin syy, miksi en halua Rievulle omaa keskustelufoorumia, koska pahimmassa tapauksessa aikaa ei sivuston sijaan riittäisi enää muuhun kuin trollien häätämiseen ja loputtomien ylilyöntien moderoimiseen.

Sen sijaan haluan kurotella kohti päämäärää, missä Riepu olisi jonakin päivänä Suomen tärkein, kiinnostavin ja puhuttelevin kulttuurimedia, mistä lukijat voivat viedä aiheita, ajatuksia ja analyyseja omiin ryhmiinsä, missä ne kenties voivat jonakin päivänä toimia sillanrakennusmateriaalina poteroihin jumittuneiden katsantokantojen välillä.

Olenhan tilanteesta riippuen saanut itsekin kuulla joiltakin vasemmistolaisilta olevani fastisti ja natsisika, kun taas oikeistolaiset ovat leimanneet minut vihervasemmistolaiseksi suvakiksi.

Siksi ymmärrän Riepuun kohdistuvat Venäjä-syytöksetkin paremmin kuin hyvin, yrittäähän Riepu tuoda maan keskusteluilmapiiriin totuutta tavoitellessaan muutakin kuin yksiäänistä lammasmaisuutta.

Mielestäni maamme keskustelukulttuurissa on jotain aivan perustavanlaatuisesti vialla – ja on ollut jo pidemmän aikaa – jos ja kun voi tulla leimatuksi aivan liian heppoisin perustein ”musta tuntuu” -pohjalta milloin miksikin vain siksi, ettei suostu papukaijan lailla veisaamaan sopulikuorossa samaa virttä kulloisenkin oikean mielipiteen mukaisesti.

Aiheitahan meillä riittää, mistä mustavalkoisesti riidellä, närkästyä ja pöyristyä.

Suvakit. Natsit. Vihervasemmisto. Persut. Porvarit. Opiskelijat. Maalaiset. Kaupunkilaiset. HIFK. Jokerit. Tappara. Ilves. Stadi. Lande. COVID-19. Rokotevastaisuus. Valtamedia. Foliohattuilijat. Sukupuolivähemmistöt. Valkoiset heteromiehet. Feministit. Feminatsit. Sovinistit. Puunhalaajat. Rasistit. Muukalaiset. Paperittomat. Työttömät. Kommunistit. Ryssät. Desantit. Saatananpalvojat. Kiihkouskovaiset. Lestadiolaiset. Mustalaiset. Koulukiusaajat. Kouluampujat. Radikalistit. Juopot. Narkkarit. Sijoittajat. Keinottelijat. Varkaat. Tappajat. Parkkipirkot. Matkalippujen tarkastajat. Opettajat. Virkamiehet. Kelan virkailijat. Sukupuolineutraalit pronomiinit. Punaiset. Valkoiset.

Tätäkö todella halutaan? Verta ja suolenpätkiä? Loputonta suunsoittoa, riitelyä ja ihmisten mustavalkoista lokerointia hyviksiin ja pahiksiin sen mukaan, kun jonkun ajattelu ei puhtaasti myötäilekään valtavirtaa tai omaa mielipidettä.

Niihin, jotka ovat aitoja tosiuskovaisia ja niihin, joka ovat vääräuskoisia pakanoita?

Halleluja!

Haluammeko todellakin viedä tämän kaiken loogiseen päätepisteeseensä? Tällaista visiotahan brittiläinen elokuvaohjaaja Alex Garland vyöryttää parhaillaan valkokankaalle tuoreessa lähitulevaisuusdystopiassaan Civil War.

Totta puhuen häpeän sitä, mitä ihmiskunnasta on tullut. Häpeän sitä, mitä suomalaisuudesta on tullut. Häpeän sitä, miten karmivaan tilaan tämä maa on oikein ajettu.

Kammoan sitä, miten kamalassa jamassa koko maailma näyttää parhaillaan olevan.

Onko niin, että älykkääseen ja rakentavaan dialogiin pyrkivä keskustelu on todellakin mennyttä aikaa ja tarjolla on vain yksiäänistä hymistelyä samanmielisten tovereiden kanssa tai urheilukatsomoista tuttua mustavalkoista huutelua, missä eriävä mielipide tekee automaattisesti vihollisen?

Tätä varten me ilmeisesti tarvitsemme tekoälyä, koska meistä on tullut tällaisia lahopäitä.

Onko meillä tällöin Suomessa enää mielipiteenvapautta laisinkaan, jos meidät pyritään saattamaan ruotuun sosiaalisen median näkymättömien algoritmien, eriäviä mielipiteitä kyttäävien stasi-henkisten ilmiantajien ja/tai muiden mielipidevaikuttajien alle, ettemme vahingossakaan joutuisi maalitetuiksi tai ostrakisoiduiksi eli ulossuljetuksi yhteiskunnasta tai yhteisöstä – aivan kuten ääriuskonnollisissa liikkeissä?

Halleluja!

Kuka sen oikeasti päättää, kenen ura saa jatkua ja kenen tuhotaan, kun jonkun rokkarin tai punkkarin kännitoilailut ja vittumaisuudet päätetään nostaa ensin tikunnokkaan ja seuraavaksi romuttaa parempaa ja ylevämpää moraalia – ainakin omasta mielestä – noudattavan ryhmäpäätöksen kautta?

Tällainen toiminta vaikuttaa ja kuulostaa jotenkin kiihkouskovaiselta fundamentalismilta, missä kylänvanhimmat langettavat lopullisen tuomionsa riippumatta siitä, mitä näissä tilanteissa on oikeasti tapahtunut.

Nyt nämä uskonnollisten fundamentalistien dogmia noudattavat moralistit eivät omasta pyhyydestään sokaistuneina kykene näkemään tai suostu hyväksymään sitä raadollista totuutta, että viime kädessä kaiken takana on raha.

Aina.

Siksi sinäkin voit edelleen fanittaa kaikessa rauhassa ilman lynkatuksi tulemista esimerkiksi Led Zeppeliniä, Aerosmithiä ja Mötley Crüeta, katsella Miramaxin tuottamia tai Woody Allenin ja Roman Polanskin ohjaamia elokuvia sekä sekä ajella kauppaan Fordilla, Volkswagenilla tai Mercedes-Benzillä ostelemaan vaikkapa Dr. Oetkerin pizzoja.

Siksi jokaisen esimerkiksi punkstoossa riepotellun, ryvetetyn ja hiljennetyn artistin vastapainoksi uraansa voi jatkaa vastaavissa kohuissa ryvettynyt ja televisiostakin tuttu valtavirta-artisti, koska armon sekä anteeksiannon hekin ansaitsevat – sillä raha puhuu.

Vaan mikäli menisit nyt kirjoittelemaan moisia vaikkapa Suomen johtavimmalle punkfoorumille, saattaisit itsekin saada elinikäisen kirjoituskiellon ilman valitusoikeutta samalla kuin sinusta voitaisiin kehitellä ja levitellä mitä mielipuolisempia satuja ja valheita vain siksi, koska heillä nyt vain sattuu olemaan valta määrätä kuka saa menestyä ja kuka ei kyseisessä kuplassa sekä kenen mielipiteet ovat arvokkaampia,uskottavampia ja parempia kuin jonkun toisen.

Tästä syystä meille ja teille eivät tänään esiinny Kytänsoittajat, Kynnet ja Lapinpolthajat, mutta onneksi meillä on tarjota teille tilalle jotain todella paljon upeampaa – eli Roope Salminen & Koirat, Lauri Tähkä & Revohka sekä Sunrise Avenuestakin tuttu, meidän kaikkien rakastama Samu Haber!

Halleluja!

EDIT 2.5.2024 klo 21.20: Lisätty Facebook-lainaukseen pyynnöstä kirjoittajan nimi.

(Kuvituskuva Mote Oo Education Pixabaystä)

Raadollisemman ja kyynisemmän näkökulman ylle kirjaamastani ilmiöstä voi katsoa esimerkiksi Jake Gyllenhaalin ja Rene Russon vuonna2014 ilmestyneestä klassikkoelokuvasta Nightcrawler. Miten pitkälle kukin onkaan valmis menemään saavuttakseen ne kaikista suurimmat katsojaluvut ja kohuotsikot?

Edellisen lauseen kirjoitettuani aloin väkisinkin pohtia viime vuosien kohutuimman suomalaisen mediailmiön synnyttäneen MV-lehden vaikutusta suomalaiseen kulttuurielämään ja -maisemaan sekä lehden perustajan Ilja Janitskinin (1977–2020) traagista kohtaloa.

Unohtamatta tietenkään niitä henkilöitä, jotka joutuivat Janitskinin häikäilemättömän ajojahdin kohteiksi MV-lehden verkkosivuilla miehen pyrkiessä tekemään tulosta mahdollisimman raflaavin, törkein ja arveluttavin keinoin Espanjan aurinkorannikolta käsin.

Aika ajoin itselläni oli tapana viestitellä Janitskinin kanssa Facebookin Messengerissä vielä tämän elinaikanaan. Kun sitten eräänä iltapäivänä erehdyin tiedustelemaan viestilläni Janitskinilta, että olisiko hän koskaan perustanut MV-lehteä, mikäli hän olisi osannut tietää ja arvata, miten järisyttäviä vaikutuksia lehdellä suomalaiseen yhteiskuntarauhaan on, alkoi puhelimeni piristä miltei välittömästi.

Tämän Messenger-puhelun soittajana oli maanpaossa Espanjan lilliputtivaltiossa Andorrassa piileskellyt Ilja Janitskin, joka halusi henkilökohtaisesti lausua painavan mielipiteensä ääneen, kun painokirjaimet eivät enää riittäneet.

– En. En todellakaan.

Uskokoon ken haluaa.

Uutisvoittoja tehdäkseen Janitskin rikkoi räävittömästi ja surutta Julkisen sanan neuvoston JSN:n journalistin eettisiä ohjeita, koska terävävainuisena bisnesmiehenä osasi puhutella tiettyjen suomalaisten nurkkapatriotismia, pelkoa, lynkkausmielialaa ja rasismia.

Ehkä Janitskinilla oli vain terävä vainu, jolla osasi puhutella kansan syviä rivejä, kuten Suomeen kesällä 1969 asettunut brittiläinen ohjaaja-käsikirjoittaja Neil Hardwick totesi Suomen Kuvalehdessä kesällä 2023.

”Välillä olen ajatellut, että suomalaiset eivät ole kauhean rasistisia muihin verrattuna. Mutta kyllä he valitettavasti ovat. Se on sekä mun mielipide että tutkittu asia”, Hardwick sanoo.

”Osittain se johtuu väärinkäsityksestä ajatusten samanarvoisuuden suhteen. Missään nimessä tyhmät, tietämättömyyteen perustuvat ideat eivät ole yhtä arvokkaita kuin älykkäät ajatukset, jotka perustuvat tutkimuksiin.”

Lukijoiden virta 2014 perustettuun MV-lehteen oli loputon, kun Janitskin ja muu MV-lehden tekijäkunta oppi lukemaan kansan syvien rivien tuntoja, pyyhkien surutta takapuolensa JSN:n journalistin ohjeisiin sekä Suomen lakiin.

Huonostihan siinä kävi.

Lopulta Janitskin haettiin Andorrasta kansallisella pidätysmääräyksellä väkisin Suomeen, missä mies menehtyi lopulta syöpään 7. helmikuuta 2020, vain 42-vuotiaana. Tätä ennen Helsingin käräjäoikeudessa oltiin syksyllä 2018 nähty kaikista MV-lehteen liittyvistä tapahtumista kovasti vaitelias ja muistamaton mies. Sananvapauden soturi osoittautuikin käräjätuomareiden edessä tuikitavalliseksi pikkukriminaaliksi.

Janitskinin julkiset oikeudenkäyntipuheenvuorot ovat kenen tahansa tilattavissa digitoituina äänitallenteina Helsingin käräjäoikeudesta pientä korvausta vastaan.

Taloudellisista pikavoitoistaan syöpäsairas mies ei loppujen lopuksi päässyt juurikaan nauttimaan, päinvastoin.

Vaikka Riepu ei vielä toistaiseksi ole JSN:n jäsen eikä siten sitoutunut journalistin eettisiin ohjeisiin, pyrkii Riepu jo tässä vaiheessa seuraamaan neuvoston eettisiä ohjeita, sillä journalismiin ja mediatyöhön liittyy olennaisena osana myös vastuu, jolle Janitskin päätti viitata kintaalla.

Tätä nykyä MV-lehteä pyörittää Verkkomedian päätoimittajanakin vuosina 2011–2015 tutuksi tullut Janus Putkonen Venäjän alaisesta Donetskin kansantasavallasta käsin. Rievun haastatteleman Janus Putkosen ajatuksiin palaamme tuonnempana.

Yhteen Rievun vaalimaan journalistisen ajattomuuden polkuun kuuluukin pohtia, tutkia ja käsitellä erilaisia merkittäviä historiallisia tapahtumia ja ilmiöitä, joihin riittävää perspektiiviä ja näkökulmaa saadaan vasta ajan myötä puhtaan ajankohtaisuuden vastapainoksi.

Mikäli haluat itse edistää tällaista kulttuurikehitystä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Mlang.Finn palvelusta Wikipedia.)