Elämme aikaa, jolloin mielipiteet muodostuvat yhä nopeammin ja vahvemmin. Sosiaalinen media ja algoritmit luovat kaikukammioita, joissa samat ajatukset kiertävät yhä uudestaan samanmielisten kesken.

Samaan aikaan perinteiset mediat kamppailevat taloudellisten paineiden kanssa, mikä helposti vaikuttaa siihen, millaisia näkökulmia ne tarjoavat.

Riepu syntyi tarpeesta luoda yksi mahdollinen tila, jossa erilaiset näkökulmat voivat kohdata toisiaan. Paikka, jossa ei tarvitse pelätä sanoa asioita, jotka eivät aina ole välttämättä tämän ajan konsensuksen mukaisia.

Moniäänisyyden haasteet

Moniäänisyys kuulostaa jalolta periaatteelta, mutta käytännössä se on usein epämukavaa. Se pakottaa meidät kohtaamaan ajatuksia, jotka haastavat omat uskomuksemme. Se vaatii sietämään epävarmuutta ja myöntämään, että maailma on monimutkaisempi kuin haluaisimme uskoa.

Varsinkin kriisiaikoina, kuten sodan keskellä, on luonnollista hakea selkeyttä ja yksimielisyyttä. Mutta eikö juuri silloin olisi tärkeintä kysyä vaikeita kysymyksiä ja tarkastella asioita useista eri näkökulmista?

Maailman väkimäärä ylitti neljän miljardin hengen rajan 1975. Viidessäkymmenessä vuodessa tämä lukema on tuplaantunut. Samassa ajassa maailmasta on monellakin tapaa tullut yhä monimutkaisempi ja vaikeammin hallittava, jolloin yksimielisyys on yhä hankalammin tavoitettavissa.

Vai kuvitteleeko vielä joku, että 5,6 miljoonan suomalaisen näkökulma ja mielipide on ainoa oikea totuus reilun kahdeksan miljardin henkilön planeetalla?

Eriävien mielipiteiden problematiikka

Yksi Rievun avustajista on pitkän linjan Venäjä-asiantuntija ja lehtikustantaja Jauri Varvikko. Hänen kanssaan sovimme, että Riepu julkaisisi hänen ajatuksiaan ja mielipiteitään silloin, kun ne tuntuvat julkaisemisen arvoisilta.

Pian kävi ilmi, miksi moniäänisyyttä on niin vaikeaa hallita – ainakin tämän hetken suomalaisessa keskusteluilmastossa.

Koska Jauri kohdisti kriittisiä kysymyksiä myös länsimaiden toimintaan eikä tuominnut kaikkea Venäjään liittyvää kategorisesti, alettiin häntä kohtaan kohdistaa erilaisia hyökkäyksiä ja jopa uhkauksia.

Samaan hengenvetoon yksiulotteisimmat kriitikot yrittivät leimata Rievunkin ”Venäjä-myönteiseksi”, ikään kuin yhdenkin yleisestä suomalaisesta linjasta poikkeavan näkökulman julkaiseminen tekisi koko mediasta epäilyttävän, vihattavan ja mitätöitävän.

Tällöin oli pakko ottaa aikalisä Jaurin ajatusten julkaisun suhteen – niin Jaurin ja Rievun kuin myös eräiden lukijoidenkin mielenrauhan vuoksi.

Viime aikoina keskustelu näistä aiheista on onneksi laajentunut ja Jaurin esille tuomat näkökulmat ovat alkaneet saada enemmän huomiota myös valtamediassa.

Onhan hyvin tiedossa, että edelläkävijän ja tienraivaajan polku on monellakin tapaa raskaampi, karikkoisempi ja vaivalloisempi kuin perässähiihtäjän.

Tai kuten eräs kuuluisa sanonta kuuluu: ”Ensin he eivät noteeraa sinua, sitten he nauravat sinulle, sitten he taistelevat sinua vastaan, kunnes lopulta sinä voitat.”

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä

En väitä, että kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita. En usko, että totuus löytyy automaattisesti ”kaikkien äänien” kuulemisesta. Varsinkin tänä päivänä, jolloin kirkkaimmatkin ajatukset voivat hukkua ylenpalttiseen kohinaan.

Sen sijaan uskon, että järkevät ja ajattelevat ihmiset voivat olla eri mieltä vaikeista asioista – ja että me kaikki hyödymme siitä, jos kuulemme näitä eriäviä näkökulmia, kuten ”ennen vanhaan”.

Rievun tärkein ajatus, ohjenuora ja päätös oli jo perustamisestaan alkaen julkaista ajatuksia, jotka ovat:

• Harkittuja ja perusteltuja
• Rehellisiä kirjoittajan omista lähtökohdista
• Valmiita kohtaamaan eriäviä näkemyksiä

Poliittinen kotipaikka tai henkinen ajatusmaailma ei ole ratkaiseva, niin kauan kuin kyseessä ei ole pelkästään trollaaminen, erilaisten kärjistysten tahallinen luominen tai turhien iskulauseiden huutelu vaan aito yritys ymmärtää tätä aikaa ja maailmaa missä elämme.

Pienen ihmisen puolella

Riepu ei ole puolueeton tai epäpoliittinen — sellaista ei ole olemassakaan. Mutta se ei ole myöskään minkään tietyn ideologian äänitorvi. Rievun johtoajatus on aina kuitenkin olla pienen ihmisen puolella suuria, julmia ja kasvottomia koneistoja vastaan.

Rievun tavoite on olla tila, jossa eri tavoin ajattelevat ihmiset voivat esittää näkemyksiään, joista lukijat voivat tämän jälkeen tehdä omat johtopäätöksensä.

Luonnollisesti tällainen tasapainottelu on vaikeaa – kuten Jauri Varvikon kirjoituksetkin ovat jo osoittaneet. Joskus se tarkoittaa kirjoituksia, jotka eivät miellytä kaikkia. Toisinaan se voi tarkoittaa myös virheiden myöntämistä.

Tässä ajassa Riepu tuntuu lähinnä kutsumustyöltä. Medialta, joka oli yksinkertaisesti pakko perustaa algoritmien ja mainostulojen ohjaamaan nykyiseen ilmapiiriin. Medialta, jossa voisi vielä aidosti pohtia myös vaikeampia kysymyksiä.

Aivan kuten tämä maailma, ei Riepu ole täydellinen – sitä se tulee tuskin edes koskaan olemaan. Se ei lupaa olla aina oikeassa. Mutta se lupaa yrittää olla rehellinen, sekä lukijoilleen että itselleen.

Koska me kaikki ansaitsemme jälleen jotain parempaa – ympäröivästä luonnosta pieneen ihmiseen.

Teksti: Nalle Österman, 14.8.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), ChatGPT (toteutus)

Kun olin saanut artikkelini valmiiksi ja toimittanut sen lehden toimitukseen, sain miltei välittömästi sähköpostitse palautetta lehden silloiselta päätoimittajalta Sami Lotilalta, miten artikkelin otsikkoja pitäisi olla raflaavampia sekä kärjistävämpiä ja miten jutun sävyä pitäisi dramatisoida niin paljon kuin mahdollista aina, kun siihen löytyi tilaisuus.

Kun tein työtä käskettyä, oli Lotilakin lopulta tyytyväinen.

Tätä nykyä aina kun näen jonkinlaisen dramatisoidun kohuotsikon jonkun lehden kannessa, verkkosivulla tai irtonumerotelineen mainoksessa, tulevat minulle mieleen nuo Lotilan lempeän isälliset värikynät ja ohjeet sekä neuvot niiden käyttöön.

Toki itsekin osaan niitä halutessani vääntää, olenhan saanut oppini kaikista parhaimmalta.

En tiedä miltä teistä tuntuu, mutta ainakin minusta moiset sensaatiohakuiset kohuotsikot ovat alkaneet kärsiä pienoista inflaatiota 2020-luvulla. Ainakin itse koen olevani hyvinkin turta kaikelle maailmanloppua esiin manaaville tuomiopäivän profeetoille, julistivat ne koronapandemian kuolemanvakavuutta tai maahanmuuton vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntarauhaan niin valtamedioissa kuin vaihtoehtoisemmissa vastamedioissakin.

Niille alkaa olla melko turtunut varsinkin nyt, kun elämä kulkee omia latujaan joka tapauksessa ilman, että jonkun tarvitsee lähteä arkeamme liekittämään jonkinlaisilla ylenpalttisilla provokaatioilla, jotka näyttävät jo tässä vaiheessa jalostuneen jo alati kaistapäisemmiksi salaliittoteorioiksi.

Ei vain enää jaksa.

Tai kuten Julkisen sanan neuvoston JSN:n journalistin ohjeiden kahdeksas pykälä kuuluu: “Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.”

– Haluutsä totuuden vai niin, että se kuulostaa nastalta, kysyi puolestaan legendaarinen suomalainen rocktähti Andy McCoy erään 1990-luvun klassikkohaastattelussa haastattelua tehneeltä Rumba-lehden avustajalta Axa Sorjaselta heti kärkeen.

Niinpä niin, totuutta vai nastaa paskanjauhantaa tai rehellisyyttä vai sensaatiohakuisuutta?

Mutta tarvitseeko näiden asioiden, teemojen ja kysymysten välttämättä kilpailla ja taistella toistensa kanssa? Jos toimittaja tekee työnsä asianmukaisesti eli hyvin ja kunnolla, voi lopputulos olla samaan aikaan viihdyttävä, nastaa paskanjauhantaa, rehellistä ja sensaatiohakuistakin – kuten esimerkiksi oma klassikkohaastatteluni vuodelta 1995 Andy McCoyn kanssa, jonka voitte vihdoin ja viimein lukea nyt ensi kerran Rievun verkkosivuilta.

Siinä on tunnelmaa, fiilistä, intohimoa, sekopäisyyttä, huumoria, elämäniloa ja elämänmakua puristettuna yhteen artikkeliin niin tymäkässä muodossa, että sitä lukiessa heikompaa alkaa jo jossain vaiheessa varmasti hirvittää kaiken sen sisältämän dramatiikan keskellä.

Mutta kuten ihanainen lahtelainen Rita Behm meille syksyllä 2020 opetti, niin draaman kaari todellakin viehättää.

Siinä onkin opettelemista, harjoittelemista ja kokemista, että saa luotua ja puristettua jostakin passiivisen neutraalista haastattelutilanteesta jotenkin elävän ja hengittävän.

Ilmeet, äänenpainot, sävyt, tunnelmat, tunnelataukset, hajut, maut, katseet, hymyt, naurut, vihastumiset, vetoamiset, toiveet, anelut… Nämä kaikki ovat sellaista polttoainetta, millä neutraalista haastattelusta tai muusta artikkelista voidaan saada elävämpi, väkevämpi, kiinnostavampi, puhuttavampi ja houkuttelevampi.

Tai kuten edesmennyt kitaralegenda Albert Järvinen (1950–1991) Ylen vuoden 1974 klassikkohaastattelussa lausui: “Ei se mitä tekee vaan miten sen tekee.”

Haluutsä totuuden vai niin että se kuulostaa nastalta?

Jos jättää kaikki pienet yksityiskohdat, mausteet, vivahteet ja tilanteet hyödyntämättä artikkelissaan, niin lopputuloksena on helposti pelkästään kuivakka ja tylsä kokonaisuus, mikäli haastattelija on vain litteroinut haastateltavan sanomiset salonkikelpoiseksi ja moitteettomaksi selkosuomeksi, kaikkia mahdollisia sensaatioita, kärjistyksiä, kirosanoja ja kohuja kavahtaen.

Ja silloin journalisti itse saattaa pahimmillaan syyllistyä rikkomaan journalistin ohjeiden kakkospykälää, vaikka hän yrittää sitä kaikin tavoin välttää: “Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.” Tähän perään sopii myös kolmospykälä: “Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.”

Jos journalistisen päätösvallan ulkoistaa esimerkiksi sellaiselle pelolle, että alkaa jo valmiiksi ennakkosensuroida itseään, ettei vahingossakaan tulisi loukanneeksi vaikkapa jotakin henkilöä, tämän edustajaa tai jotakin muuta sidosryhmäläistä, niin silloin ei enää tarvitse hirveästi ihmetellä, mihin ja miksi esimerkiksi suomalaiset musiikkilehdet ovat näivettyneet, kadonneet ja kuolleet.

Kaiken lähtökohtana on oltava kiinnostava juttu. Aina. Oliko se sitten sensaatiohakuinen, rehellinen, totuudenmukainen tai nasta, niin se on lähtökohtaisesti aina journalistin oman ammattitaidon varassa. Mutta yhtäkään tällaista arvoa ei kunnon journalistin pidä ikinä pelätä, mikäli tämä aikoo kunniallisena journalistina noudattaa journalistin ohjeiden ensimmäistä pykälää.

“Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.”

Mikäli haluat itse edistää tämän kaltaista journalismia ja kulttuurikehitystä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Ekaterina Bolovtsova palvelusta Pexels.)