Nämä yhtyeet ovat Hanoi Rocks ja Smack – yhtään väheksymättä The Fishfacesin, Thee Ultra Bimboosin, The Flaming Sideburnsin, The 69 Eyesin, Babylon Whoresin ja The Heartburnsin vuosien takaisia urotöitä.

Suomalaista räimerockia seuraavat henget tietävät, miten helsinkiläistä Lovers Left Alivea on verrattu Hanoihin ja Smackiin jo kyllästymiseen saakka.

Niin tehdään myös tässä arviossa, koska miksi ei.

Koska elämme nyt 2020-luvulla, missä minkäänlaista kritiikkiä ei enää suvaita – ainakaan musiikkialalla – niin olkoon tämäkin arvostelu pelkkiä ylistäviä superlatiiveja – tai suorastaan hyperlatiiveja – huokuva teksti.

Tai sitten ei.

Fakta on se, että Lovers Left Aliven juuri julkaistu esikoisalbumi on monellakin tapaa erinomainen levy. Täydellinen se ei kuitenkaan ole. Vaan mikä on?

Ensin ne hyvät: How.. on mahdollisesti ja jopa todennäköisesti paras suomalainen katurock-debyyttialbumi kautta aikojen. Tai jos joku tietää paremman, ilmoittakoon meillekin.

Tietonne otetaan ilolla vastaan esimerkiksi tässä linkissä.

Pää Kii– ja Damn Seagulls -yhtyeistäkin tuttu kitaristi, lauluntekijä ja tuottaja Lauri Eloranta on hieronut ja tuottanut tälle levylle ne soundit, jollaiset jäivät aina puuttumaan Smackin ja Hanoin 1980-luvun hengentuotteista.

Tämä tuotanto elää ja hengittää, mutta myös potkii. Tältä osin How.. tuo paremmin mieleen länsinaapurimme The Hellacoptersin ja The Sinnersin äänitteitä, joissa tuotantopuoli on aina ollut viimeistellympää kuin itänaapurilla.

2020 perustetun Loversien – eli laulaja-kitaristi Tomin, kitaristi-laulaja Jaskan, basisti Vänskän ja rumpali WIlliamin – kappaleissa ja soitossa on myös sellaista imua, joka tuottaa vastustamatonta tarvetta nousta tuolilta peilin eteen soittamaan ilmakitaraa ja lähteä muutaman onnistuneen selfie-poseerauksen jälkeen tekemään lähempää tuttavuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa – ellei sitten halua tutustua johonkin muuhun sukupuoleen paremmin.

Toisin sanoen How.. on harvinaisen onnistunut debyytti, jota tekee mieli kuunnella kerta toisensa jälkeen putkeen.

Valitettavasti tällä tavoin paljastuu myös How..:n heikkoudet. Olisi tosin jopa epäreilua olettaa, että levyn kappalemateriaali olisi timantinkovaa kautta linjan, mutta jokaisen Haven’t Seen The Sunin ja Sum Of These Young Heartsin kaltaisen tapporallin vastapainoksi levy tarjoilee myös All About Luvin ja Let The Good Times..:in kaltaisia köykäisempiä renkutuksia, jotka tulee myöhemmillä kuuntelukerroilla skipattua alati useammin.

How..:n suurin, mahtavin ja kirkkain vahvuus on kuitenkin levyn eskapistinen tunnelma, jossa tavoitellaan tilanteesta riippuen jotain kauniimpaa tai dekadentimpaa huomista.

Tämä manifestoituu esimerkiksi Berliiniin kurkottelevassa Want You Theressä, Kallion varjoisia kujia pimeän taksin ajovaloilla valaiseva Crackdown sekä levyn suurimmaksi tähtihetkeksi nouseva unenomainen eepos Only Lovers Left Alive, jonka yli kuuden minuutin mitassa ei ole mitään löysää eikä pakotettua – ainoastaan tragediaan päättyvän romantiikan kaihoisaa kaipuuta.

Taitolaji, missä Andy McCoy on vuosikausia ollut yksi maan parhaita onnistujia tätä ennen.

Parhaimmillaan How.. on kuitenkin vakuuttavinta englanninkielistä rockia, mitä Suomesta on tullut aikoihin.

96 / 100

LOVERS LEFT ALIVE
How..
TMH Productions

Jos musiikki on elämä, niin silloin elämä on parasta livenä. Tämä ei ole millään muotoa mikään kattava tapahtumakalenteri ja tuskin tulee koskaan sellainen olemaankaan, koska baareja, rafloja sekä keikkapaikkoja tulee ja menee aivan kuten nettisivujakin. Alla kuitenkin muutamia mestoja, joissa Riepu ja riepulaiset yleensä viihtyy. Jos tiedät lisää, vinkkaa niistä ihmeessä os., info@riepu.fi.

Tähän vielä sellainen disclaimeri, että jos et linkeistä löydä mitään itseäsi miellyttävää, on vika sinussa eikä alta löytyvässä listauksessa. Sorry, not sorry.

Helsinki

• Tavastia – Helsingin legendaarisin liveareena
• Bar Loose – Kaikenlaisen vaihtoehtoräimeen mekka
• Lepakkomies – Hesarin huuruluola
• Playhouse Bar – Löydä huomisen nimet täältä ensimmäisenä
• Kulttuuritalo – Monipuolinen kulttuurikeskus
• On The Rocks – Helsingin rockhenkisin yökerho
• Ääniwalli – Skenempi mesta
• Kuudes Linja – Alan mesta skeneilyyn
• Hard Rock House – Roihikan rokkiräkälä, missä kumminkin viiden euron eteispalvelumaksu keikoille lipun päälle, mitä vittua!?!
• Käpygrilli – Kulttuuribaari Käpylässä
• Oranssi – Nuorta alkuvoimaa
• Wallun kasino Storyvillessä – Wallu Valpio pyöritti yli 15 vuotta legendaarista Helatorstai-klubia Helsingin Henry’s Pubissa, kunnes noutaja tuli sillekin, nyyh. Nyt bileet jatkuvat hieman ”aikuisempaan makuun” Eduskuntatalon kupeessa Storyvillessä, koska kaikki me vanhenemme, niin Wallukin. Samalla kun Storyville ja Wallu saivat toisensa, tiputti menomesta suffiksistaan eli jälkiliitteestään osan ”Jazz Club” pois, sattumaako?

Tampere

• Vastavirta-klubi – Vaihtoehtokulttuurin keskus
• Tullikamari & Klubi – Kamarilla ne isommat nimet vetää, Klubilla taas keskisuuret ja pienemmät
• Tavara-asema – Tullikamarin ja Klubin sisarvenue
• Olympia – Täällä vähän mitä milloinkin
• Maanalainen – Useiden mielestä Mansen merkittävin mesta vaihtoehtoisemman räimeen ystäville heti Vastavirran jälkeen. Miinusta siitä, että eräs vakiokalustoon kuuluva henkilö katsoo aika ajoittain tarpeelliseksi kritisoida ja nälviä Vastavirtaa varsin kyseenalaisilla tavoilla somessa klubin profiilin nostattamiseksi. Onko tämä strategia koskaan toiminut?
• Varjobaari – Underground-henkinen musiikkibaari Mansen sporalinjan toisessa päässä Hervannassa, suoraan oven edessä. Jos eksyt, katso peiliin.

Turku

• Liveturku.fi – Turun livemusiikin keskusverkosto. Hyvä ja selkeä sivu, minne jannut keräilevät abouttiarallaa kaikki Turun ja Turun seudun keikat joka viikko. Lisää samanlaista!
• Nirvana – Rock- ja metallibaari, yhdenlaista jatkumoa Turun Teviksen eli TVO:n meiningille, jonka Turun Ylioppilaskyläsäätiö hääti aikoinaan tiloistaan, koska piti saada fillarikellari. Mitä vittua!?!
• Dynamo – Turun opiskelijoiden ja indieskenen hima
• Logomo – Isojen ja keskisuurien nimien koti, snadimmassa Teatroksi nimetyssä venuessa sitten vähän vaihtoehtoisempaakin kamaa.
• Kirjakahvila – Kulttuurikahvila ja kirjakauppa, missä sivistystä ja parempaa ajateltavaa moneen lähtöön, niiden lomassa aika ajoittain sitten undergroundimpaa tärinää.

Oulu

• Toppila Klubi – Oulun ykköslivemesta tätä nykyä pari kilsaa ydinkeskustan ulkopuolella.
• 45 Special – Edelleen väkevää tulitusta ajoittain, vaikka vanhat kulta-ajat ovatkin ikävä kyllä jo takanapäin. Tietäjät tietää!

Jyväskylä

• Lutakko – Kulttuurikeskus ja liveareena, Jykylän ykköslivemesta.
• Musta Kynnys – Vaihtoehtoisempaa livemenoa, Lutakon hahmojen vaihtoehtoisempi liveluola toisella puolen raiteita.
• Ilokivi – Satunnaisia rientoja täälläkin.

Hämeenlinna

• Suistoklubi – Järkkääkö Olli Olli (ei kuitenkaan liene sukua mäkihyppääjä Harri Ollille) vielä keikkoja Hämptonin Suistolla? Niin tai näy, näyttävät kattaukset edelleen varsin väkeviltä vaihtoehtorockin ja rollin – tai ollin – vinkkelistä. Toimii!

Lahti

• Torvi – Lahden kaikenlaisten hämärämpien räminöiden Mekka, Tehis-Hanski taitaa tässä hääriä edelleen takapiruna. Jos et Lahdessa vieraillessasi ole Torvessa vielä käynyt, taidat olla vähän torvi itsekin (pahoittelut, mutta emme malttaneet olla käyttämättä tätä tilaisuutta hyväksemme).
• Mössö – Täällä näitä isompia Lahden hässäköitä. Lahden keikkamestoilla on muuten hienoja nimiä – ehkä RIEPU.FI vielä perustaa Axe-zinen, Mukkula Lifestylen ja Bay Division Calling -organisaation Pasi Lahden (ent. Vehmasaho) kanssa kaupunkiin livevenuen nimeltään Sössönsöö. Onhan miehellä nyt aikaa, koska on omien sanojensa mukaan lopettanut festareilla juoksemiset tykkänään. Mössön nimi on oikeasti Möysän musaklubi, mutta eihän sitä sillä nimellä kukaan kutsu.

Kuopio

• Sawohouse Underground – Kuopiossa ei ole tullut juurikaan pyörittyä sen jälkeen, kun maineikas Walhalla vedettiin manan majoille, mutta Savon sydämessähän vaikuttaa olevan oikein vireä liveskene tällä hetkellä, tämä niistä varmaankin eniten Riepun ja riepulaisten makuun.
• Maxim – Täällä näemmä vähän vaihtoehtoisempaa mäiskettä ja räiskettä.

Vaihtoehtoiset tapahtumakalenterit

Erikoistuneita lähteitä:

• Punk In Finland – Punk- ja HC-skeneen keskittyneen foorumin keikkatarjontaa myös tutkan ulkopuolelta
• DIY Turku – Turun DIY-skenen tapahtumakalenteri
• Agenda Concerts-Metal – Todella hyvä kokonaisuus kaikenlaisten kummallisempien metalli- ja punkhenkisten tapahtumien selailuun, kunhan ensin sisäistää hieman käppäisen ja sekavan käyttöliittymän. Ja mikset sisäistäisi, jos haluat tietää, mitä kaikkea ovelaa ja jännää ympäri maailman oikein tapahtuu raskaamman rockin saralla.
• Punk i Stockholm – Helvetin hyvä lähde kaikelle punkinkatkuiselle ja -retkuiselle räimeelle Stokiksessa.
• Berliinin hässäköitä: Berlin Metal (tarvitseeko selittää?), Stressfaktor (vasemmistolaisemman vaihtoehtoskenen meiningit), My True Intent (abouttiarallaa kaikki Berliinin keikat yhteen mestaan siepattuna, visuaalisuus haetaan sitten keikoilta, ei tältä saitilta), Berlin Gigs (alle 20 euron hintaisten keikkojen Telegram-lista), Rauschmelder (kaikenlaiseen räminään ja tärinään keskittyvä saitti, missä tämän sortin iltamat kaikki kätevästi yhdessä mestassa).

Yleiset lähteet:

• Songkick – Artistien kiertueaikataulut, joo, mutta tämä on ihan helvetin päheä ja kätevä laitos erityisesti ulkomaisten isompien kaupunkien pläräilyyn keikkojen suhteen. Laitat vain kaupungin nimen hakuboksiin ja alat ihmetellä. Tällä tavoin on löytynyt useita uskomattoman upeita elämyksiä!
• Bandsintown – Kansainvälisten artistien Suomen-keikat, tosin vähän tylsähkö ulkoasu. Tuokaa takaisin vanhan liiton MySpace, ruojat!!
• Resident Advisor – Elektronisen musiikin tapahtumat, jos sellaiset nappaa.

Festivaalit ja suuremmat tapahtumat

Riepu suosittelee muun muassa näitä festivaaleja Suomessa:

Voisi toki suositella muitakin, mutta kaikkia ei voi oikein enää suositella, koska ovat muuttuneet luonteeltaan liikaa, ovat painuneet manan majoille tai arvot eivät oikein enää kohtaa RIEPU.FI:n kanssa, mikä on tietty surullista ja valitettavaa, mutta myös vain elämää.

• Ilosaarirock, Joensuu (heinäkuu) – Pohjois-Karjalan suurin ja kaunein
• Puntala-Rock, Lempäälä (heinäkuu) – Suomen reiluin ja reippain punkfestari
• Jytäkesä Go-Go, Helsinki (heinäkuu) – Vaihtoehtoisemman rockin kuumin kesätapahtuma
• Hellsinki Metal Festival, Helsinki (elokuu) – Vanhan Tuskan manttelinperijä
• Punk ja Yäk, Turku (elokuu) – Vanhan liiton punkväen kokoontumisajot

• Bubbling under — Kalle Keskisen kesätärinät: Helsinki City Festival (Stadi), Tampere City Festival (Manse), Tapiola festivaali (Espoo), Saaristo (Kaarina) – Tämäkin Keskinen on saanut paljon lokaa niskaansa – osin aiheellisesti, toisinaan taas ei – vuosien mittaan. Silti sydämessäni on eräällä tavoin erityinen paikka miehen tapahtumille, koska ainakin Kalle yrittää – tosin suvun taloudellisella tuella on tietysti helpompi harrastaa ja tuottaa kuin tyhjätaskuna. Kallekin on loppujen lopuksi vain omanlaisensa tee-se-itse -mies, joka vaikuttaa noudattavan ohjenuoraa ”tekemällä oppii”. Oli miehestä mitä mieltä tahansa, niin sitä ei voi kiistää, etteikö herra osaisi järkätä Härmän kovimmat bileet 2020-luvulla. Jos siis haet pintaliitoseuraa, -bileitä ja -julkkiksia tai yhden illan hekumaa, näistä löydät varmasti. Jos et, olet joko sokea tai kädetön.

Muut Riepu-osiot

Tutustu myös:

• KULTTUURI – Jos jonkinlaista horinaa kulttuurikentältä
• HAASTATTELUT – Kaikenkarvaista jutustelua
• ARVOSTELUT – Rehellisiä arvioita tapahtumista ja esityksistä

Päivitetty: 5.9.2025 | Ehdota parannuksia tai uusia paikkoja: info@riepu.fi

Huomautus: Kaikki linkit toimivat tätä kirjoittaessa. Mikäli tilanne muuttuu, voi siitä ilmoittaa meillekin, muussa tapauksessa osaat toivon mukaan kaivaa toimivat linkit ja tiedot verkosta itsekin. Mikäli et, niin opettele, sillä oppia ikä kaikki.

Koiteli on Oulun Kiimingissä sijaitseva kaunis luontokohde, jossa voit ihailla upeaa vuodenaikojen muuntelemaa koskimaisemaa. Olen viettänyt täällä aikaa jo pikkutytöstä asti retkeillen ja käyden jäätelöllä silloisessa kahvilassa.

Kahvilan yhteydessä oli tanssilava ja muistelen, miten teininä istuttiin portsarijätkien kanssa sisäänkäynnillä nuotion valaistessa loppukesän viilenevää iltaa.

Kohde on yhä erittäin suosittu retkeilypaikka ja suosittu on ollut myös siellä kolmattatoista kertaa järjestettävä festivaali, jota Suomen kauneimmaksikin on kehuttu.

Ei voi väittää vastaan, onhan paikassa ihana tunnelma ja erityinen miljöö.

Vessadiskosta Sahasaarelle

Astellessamme sisäänkäynniltä alueelle kohtasimme ensimmäisen ilmiön: vessadiskon eli diskosukkulan!

Juttelin henkilökunnan edustajan kanssa keksinnöstä ja hän kertoi heidän saaneen idean jostakin tv-ohjelmasta, missä esiteltiin Berliinissä olevia puhelinkoppeja, joihin oli tehty kolikoilla maksettava disko. Oiva keksintö introverteille tai äkillisen tanssikohtauksen yllättäessä!

Tämä suomalainen versio oli siis inva-bajamaja, joka oli päällystetty yltä päältä jollakin hopeanhohtoisella materiaalilla. Sisällä oli tietysti asiaan kuuluva peilipallo, valot, koristeet ja kaiutin, josta kuului mehukkaita ysäriklassikoita. Pakkohan se oli kokeilla!

Kaveri ois ollut kiva, mutta valokuvaajamme Mikko Nurminen, kenelle leikkisästi keksittiin lempinimi ”Mike Grassy”, ei ollut yhtä innostunut asiasta.

Jatkoimme matkaa kohti riippusiltaa, joka vie Sahasaarelle, mistä löytyy kaksi esiintymislavaa. Toisella niistä oli jo esiintymässä Joensuusta kotoisin oleva runollinen Lyyti ja hänen jälkeensä Laura Voutilainen.

Tunnistettava ääni

Tänä vuonna 50 vuotta täyttävän Voutilaisen kyllä tunnistaa niin äidit kuin tyttäretkin. Hänen uransa alkoi jo 1993 ja siihen mahtuu jos jonkinlaista jännää euroviisuista lähtien.

Omat mielikuvani Laurasta liittyvät vahvemmin tanssilavoille, onhan hän palkittu iskelmä-Finlandia-palkinnolla, mutta kirjahyllyyn hän on haalinut muitakin musiikkialan tunnustettuja pystejä.

Näyttävässä ja kimaltelevassa puvussa esiintynyt laulaja innosti sateessa juhlivaa kansaa mukavalla potpurilla. Tuttuja kappaleita kuunnellessa itseäkin vähän laulatti, myönnetään.

Tunteiden tsunami

Enemmän kuitenkin laulatti Irina Acoustic Band, joka toi pienelle klubilavalle tungokseen asti porukkaa. Vilkuillessa ympärilleni huomasin ihmisissä suuria tunteita.

Musiikin koskettaessa itki useampi kuin yksi yleisön edustaja. Irina osasi ottaa yleisönsä ja pitää hauskaa, mikä toi alueelle mukavan rennon tunnelman.

Vieressäni juhlineet Jonna Siipola ja Pauliina Holappa olivat tulleet festivaaleille pääosin tunnelman takia, mutta Laura ja Irina laittoivat tanssijalat liikkeelle ja kielenkannat auki.

Entiset naapurit olivat pitäneet yhtä, vaikka koti oli vaihtunut jo useaan kertaan. Tunteikkaalta näyttänyt meno kyllä kertoi syvästä ystävyydestä. Irinan toukokuussa julkaistun Kunnes aurinko nielaisee maan -albumin kappale Kulkurin iltatähti sai minunkin tunteeni pintaan. Ihana Irina!

Illan huipennukset

Iltaa jatkoi mainio Kuningasidea, joka sai kuvaajankin päkiät nousemaan irti maankamarasta. Kuusitoista vuotta keikkaillut orkesteri kyllä räjäytti tanssilattian rempseällä bilereggaella.

Kertakaikkisen hyväntuulinen bändi, jota kuuntelee ilolla juuri tämänkaltaisilla pienillä festivaaleilla ja puistokonserteissa. Tykkään!

Koskilavalta oli aika siirtyä jälleen klubilavalle, missä taitojaan pääsi esittelemään Ursus Factory. Myönnettäköön, että kyseinen kokoonpano ei ole minulle entuudestaan tuttu, eikä kuvaaja Mikekään ollut tästä kuullut. Uutta päin siis!

Todettakoon, että tämä on jännittävän hämmentävä bändi, joka koostuu kahdesta jäsenestä: rumpalista ja kitaristi-laulajasta.

Kaksikko villitsi yleisöä, vaikka tekniikka häiriintyi sen verran, ettei rumpali saanut taustalaulujaan kuuluviin. Onneksi tämä saatiin korjattua.

Etäisesti habitukseltaan insinööriä muistuttava kitaristilaulaja lateli vähintäänkin mielenkiintoiset välispiikit, ja rumpalia katsellessa mieleeni tuli nuori Tarantino. Viihdearvo on siis taattua!

Mutta mitä tämä musiikki on? Punkkia, rokkia, räppireggaeta? What?!?

No ainakin se on viimeisen päälle viihdyttävää, niin että jos bändi ei ole tuttu, äläpä silloin mene syömään mitään burgeria vaan kuuntelepa hetki, jos toinenkin!

Egotripin juhlaa

Illan edetessä tuli väistämättä viimeisen esityksen vuoro. Aikoinaan Voutilaisen ponnistettua artisti-uralleen Lahdessa vuonna 1993, ensiesiintymistään samaan aikaan Helsingissä hioi Egotrippi.

Illan päättävä bändi lateli yleisölle tuttuja tahteja eri vuosikymmeniltä.

Juhlakansa sai nauttia elokuun hämärtyessä suomalaisesta musiikista, mutta myös lukuisista ulkotulista, joita festivaalijärjestäjä sytyttää joen kuohujen välissä oleville kallioille.

Tämä synnyttää kauniin ja levollisen maiseman, jota ihastellessa melkein itku tulee.

Sateen ropinaa

Kukapa tämän sään olisi halunnut tilata, ei kukaan. Sään sanelemana useimmat lauantain asiakkaat olivat viisaasti pukeutuneet sadetakkeihin, ja design-takkeja ihastellessa tuli melkein kateelliseksi.

Mike joutui tyytymään infopisteeltä hankittuun muovitakkiin häneltä portilla riistetyn takin sijaan, sillä huomiovärinen heijastintakki ei ollut alueella sallittu kuin järjestyksenvalvojilla. Harmillisesti siitä ei vain ollut tiedotettu festivaalin nettisivuilla lainkaan. Uskoimme kuitenkin hänen selviävän hieman köykäisemmälläkin varustuksella.

Tunnelman nostattaja

Keikkaansa suuremmalla Koskilavalla aloittanut Juha Tapio oli saanut loppuunmyydyn lauantain festarikävijät paikalle, ja tunnelma hipoi honkien latvuksia.

Yleisö tanssi, lauloi ja hyppi, joten kenellekään ei jäänyt epäselväksi, viihtyivätkö asiakkaat vai eivät. Tunnettu ja palkittu artisti todella antoi asiakkaille vastinetta rahoilleen jopa jalkautumalla lavalta juhlijoiden sekaan.

Tunteikkaat ja tunnelmaa nostattavat biisit raikasivat sateisessa saaressa puiden syleilyssä, missä saatoit kuvitella niiden juurien yhteen kietoutumisen.

Iltaa klubilavalla jatkoi Frans Harju, joka toi intiimille Klubilavalle henkäyksen väkevää tulkintaa ja tunteiden aaltoja. Harjun jälkeen isommalle asteli Asa Bäänd II, joka toi festareille omintakeista rap-sanailua.

Lähdimme kuitenkin tässä välissä katselemaan, mitä mantereella tapahtuu. Loungessa oli soittamassa kaksi DJ:tä, ja tunnelmalliseksi sisustetut teltat muodostivat parkkipaikalle kivan kokonaisuuden, joiden keskelle jäi tilaa tanssia.

Illan hämärtyessä pamahti saareen aikakoneen saattelemana Waldo’s People. Bileet lähti käyntiin heti ensimmäisestä biisistä, ja kovimmilla tamppaajilla tuli varmasti hiki.

Legendaaristen tanssihittien saattelemana oli viimeisen kokoonpanon vuoro ennen kuin festarit laitettaisiin tältä vuodelta pakettiin.

Suurlähettiläiden 35 vuoden matka

Edellisen esiintyjän tavoin seuraavanakin oli vuorossa 90-luvun hittejä. Kiiltävät puhallinsoittimet tähdittivät lavalla Suurlähettiläiden perussettiä.

Nykyään enää satunnaisemmin keikkaileva bändi on antanut meille mahdollisuuden nautiskella esiintymisistä hieman enemmän täytettyään 35 vuotta.

Heti alussa Omituisten otusten kerho vuodelta 1991 saa muistoja nousemaan pintaan. Teininä laulettiin tippa linssissä kappaleita Pittääx sun aina, Kuka pysäyttäisi kellot ja Ei tule niin pimeää.

Suurlähettiläitä kelpasi aikoinaan ottaa automatkalle mukaan. Täytyykin laittaa suoratoistosta taas soimaan, niin ei pääse sanat unohtumaan.

Ainutlaatuista suomalaista tunnelmaa luonnon keskellä arvostavalle musiikin ystäville voi varauksetta suositella Koiteli elää -festivaalia. Tapahtuma yhdistää juurevasti luonnon, musiikin ja yhteisöllisyyden tarjoten näin juuri sitä, mitä suomalaiselta kesäfestivaalilta voi kauneimmillaan toivoa.

Katso kaikki Mikko Nurmisen upeat kuvat Koiteli elää -tapahtumasta tästä!

Teksti: Maria Virrantalo
Kuvat: Mikko Nurminen

Espanja ja Katalonia eivät ole ne ilmeisimmät ilmansuunnat josta lähdetään etsimään rockin, punkin tai metallin helmiä. Minäpä tiedän toisin! Ette te musiikinystävät räjäytä päätänne – laajennatte ja sillekin veikkaukselle vahva ehkä.

SMOKING SOULS. Orkesteri väitti hajonneensa vuoden 2023 marraskuussa, mutta sosiaalinen media väittää vastaan. Oli miten oli, on yhtyeen tuorein pitkäsoitto La Cura (20222) kaikilla tavoin mestariteos. Jos pidät Suedesta, Flaming Lipsista tahi Blurista, tässä oiva bändi Tarragonan murheen aaltoihin.

ZOO. Nämäkin hipit ovat Valenciasta. Ihme mesta. Mutta Zoo on räppibändi tautisella tykityksellä. Orkesterina bändissä on sen kymmenen heppua ja liveflow on aivan käsittämätön. Suomiräbäytys saisi ottaa onkeensa. Ei ne sitä tee.

Teksti: Nalle Österman
Valokuvat: Oskar Ohlson (http://silkeselenium.se/oskar/)

”Millainen ihminen ottaa idolikseen tuollaisen Andyn ja miten se vaikuttaa tuon ihailijan elämään”, nimimerkki 767607 kysyi Ylen verkkosivuilla 17. lokakuuta 2018 julkaistun Andy McCoyn Live Ammo -haastattelun kommenttipalstan yhteydessä.

Vastaus: minä olen ottanut. Miten se on vaikuttanut, niin varmasti se on tuonut enemmän väriä ja vuoristoratoja elämääni kuin kultaista keskitietä kulkeneen konservatiivisemman tallaajan eloon keskimäärin.

Sopii kysyä, miksi joku ei sitten haluaisi ottaa Andy McCoyn kaltaista henkilö idolikseen? Henkilöä, jolla on ollut näkemystä ja rohkeutta kulkea omia latujaan ja siinä sivussa tehdä itsestään ja yhtyeestään tarunhohtoinen legenda jo oman elämänsä aikana.

Samalla McCoy on toiminut esimerkillään tienraivaajana niille lukemattomille suomalaisille artisteille Himistä ja Nightwishista Darudeen ja Bomfunk MC:siin, jotka ovat lähteneet maailmalle testailemaan siipiensä kantavuutta säveltaiteellaan.

Ei siis mikään turha jätkä.

Traditiota rakentamassa

Yksi hauskimmista ja mieleenpainuvimmista haastatteluistani vuosikymmenten varrella onkin alkukesällä 1995 tekemäni haastattelu samaisen Andy McCoyn (oik. Antti Hulkko, s. 11.10.1962 Pelkosenniemi) kanssa.

Näinä aikoina Hanoi Rocksin legendaarinen kitaristi ja lauluntekijä oli jälleen kerran kirjattu julkisuudessa menetetyksi tapaukseksi palattuaan edelliskesänä Suomeen keikkailemaan Shooting Gallery -yhtyeen surullisenkuuluisan suomalaisversion kanssa, joka levisi käsiin välittömästi kesän 1994 Suomen keikkojen jälkeen.

Vuotta myöhemmin kaikki oli toisin.

McCoy ei ollut levännyt laakereillaan mahalaskun jälkeen vaan oli kaikessa hiljaisuudessa levyttänyt kokonaisen 14 sävellyksen ja reilun 63 minuutin mittaisen sooloalbumin Tukholmassa.

Nyt, reilut 23 vuotta myöhemmin, tuota Building On Tradition -nimellä siunattua McCoyn toista sooloalbumia pidetään yleisesti ottaen yhtenä McCoyn komean diskografian kulmakivenä, jolta löytyy yksi kaikkien aikojen kauneimmista – ellei kaunein – sävelteos tältä majesteettiselta lauluntekijältä, eli levyn avaava seesteinen ja harmoninen rakkauslaulu Strung Out.

Ei siis ihme, että ihmiset olivat innoissaan – ja ovat edelleen.

Tästä yhtenä osoituksena turkulaisen Svart Recordsin syksyllä 2017 julkaisema tuplavinyylipainos levystä, jonka puitteissa päädyin haastattelemaan McCoyta kahteen eri otteeseen edesmenneeseen Suosikki-lehteen 1995. Haastattelut eivät kuitenkaan koskaan päätyneet lehteen asti, koska onnistuin maanisessa euforiassani hinnoittelemaan itseni ulos kirjoituspalkkioissa.

No, nähköön ne nyt Rievussa vihdoin päivänvalon ilmaiseksi taiteen, kulttuurin ja aikalaiskuvauksen nimissä. Aikalaiskuvauksen, mitä värittää näihin aikoihin miehestä julkaistut lukemattomat lehtijutut, jotka kuvastavat herran meininkiä noihin aikoihin varsin osuvasti.

Näistä haastatteluista ensimmäinen oli varsin perinteinen istunto, joista parhaiten jäi mieleen Andyn ja tämän Angela-vaimon minulle syöttämät tomaatti-mozzarella -makupalat, mutta onneksi tuo toinen sessio oli toista maata.

Niin mainio oli sessio, että siitä taltioitu kasetti oli kadoksissa kokonaiset 20 vuotta, kunnes eräänä päivänä löytyi vihdoin arkistoistani, mikä mahdollisti vihdoin tämänkin artikkelin valmistumisen. Sattumaako?

Sporalla aurinkoon

Näihin aikoihin Andylla oli tapana antaa haastattelunsa Hamlet-nimisessä anniskeluravintolassa Helsingin Kaisaniemessä lähellä silloista asuntoaan, niin myös ensitapaamisellamme.

Myös toinen sessiomme oli sovittu samaan ruokaravintolaan, mutta tuona päivänä kohtalo päätti toisin. Tallaillessani Vilhonkatua pitkin kohti määränpäätäni näen Andyn vaeltavan vastaani tuntemattoman nuorukaisen kanssa, jonka Andy esittelee ”roudarikseen”, Makeksi.

Koska luontoäiti hellii meitä kaikkia helsinkiläisiä tuona kauniina kesäpäivänä ihanalla auringonpaisteella ehdotan Andylle, voisiko tämän haastattelusession tehdä ulkoilmassa, koska mielestäni olisi suorastaan rikollista istua sisätiloissa näin upeana päivänä.

– Yeah, mä tiedän yhden hyvän terassin Hagiksessa (Hakaniemessä – toim. huom.), mennään sinne.

Viereiseltä raitiovaunupysäkiltä lähtevä ensimmäinen raitiovaunu ei suostu ottamaan värikästä seurakuntaamme edes kyytiinsä kahta pysäkinväliä varten, mutta onneksi toisella yrityksellä tärppää, kun kuljettaja joutuu päästämään matkustajia pois kyydistä.

Tuo hyvä terassi osoittautuu Hotelli Strand Inter-Continentalin – joka tätä nykyä tottelee nimeä Hilton Helsinkin Strand – terassiksi, joka on jo täyttynyt lähes äärimmilleen erilaisia virvokkeita nauttivista auringonpalvojista, vaikka kello on arkipäivänä vasta kaksi iltapäivällä.

Saatuamme hetkeä aiemmin vapautuneeseen pöytäämme vihdoin virvoittavat kesäjuomat eteemme, aloittaa Andy tarinointinsa.

– Näettekste ton talon, missä lukee Canon. Mä asuin siellä, silloin kun mä soitin Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma- ja Tahdon rakastella sinua -levyillä. Ne oli kauheita hittejä aikoinaan. Mulla oli noi kaks kattoikkunaa tuolla korkeimmassa kerroksessa. Yks egyptiläinen diplomaatti, jolla oli suhde yhteen – mä en viitsi sanoo nimee – aika korkeeseen naispoliitikkoon, joka on nykyään noissa EU-bisneksissä kimpassa, niin se antoi mulle ton ilmaiseksi.

– Se antoi mulle seitsemäksi kuukaudeksi ton kämpän, ei vuokraa eikä mitään. Se sanoi, että maksa kun jaksat. Kato kun se luotti, että siel ei hajoo eikä sielt katoo mitään. Siel oli antiikkii ja sellaista. Sanoi vaan, että maksa puhelinlaskus, maksa sähköt ja muut ja pidä kämppä kondiksessa. Parempi et sä oot täällä eikä joku käy snutaamas tyhjää kämppää, koska tääl on niin paljon antiikkii ja arvotavaraa. Skål, Andy huikkaa ja kilistää lasinsa muun pöytäseurueen kanssa.

Kippis!

Kadonneiden kynttilänjalkojen arvoitus

– Vaikka tääl on nyt aurinkoista, niin Los Angelesissa tää olis talvipäivä. Kelaa silloin kun ulkona on 34 astetta, niin et sä silloin pidä nahkabyysiä jaloissa. Mulle tää on ihan viileetä. Jotkut tuijottaa, et miten sä jaksat? Mut kun tää on mulle viileetä, vielä.

Totean Andylle, että meille tämä keli edustaa jo kuumaa kesäpäivää.

– Se johtuu siitä, et teidän kroppa on jo tottunut tähän ilmastoon, teille viis plusastetta on jo lämmintä. Sitä Losin yhtätoista vuotta ennen mä asuin seitsemän vuotta Lontoossa. Siellähän mä siihen heroiinikoukkuun jouduin. Vittu, niin halpaa, niin stydii. Huntilla klaaras iisisti vuorokauden. Hinnat tääl on nykyään ihan pilvissä samalla kun siitä on tullu pikkuskidien keskuudessa muotii, kun pikkuskiditkin vetää lähiöissä pollee, Andy kuvailee, esittäen samassa nopean pyynnön tai vaatimuksen toimittajallenne.

– Osta aski röökii. Ota Pall Mallia, punaista. Jos ei oo, niin sitten Camelia.

Kova aski, pehmee aski?

– Se on samaa paskaa eri paketissa, ei sillä oo välii. Mä en oo koskaan tajunnu tota kova/pehmee-boksi systeemii, paitsi et pehmyt menee takafikkaan.

– Ja pehmeestä saa väännettyä hätäsen, Make lisää.

– Mä vihaan hätäsii, vittu se maistuu pahalta. Ennemmin mä tyhjennän röökin ja vedän filsun veke. Silloin vois vetää tässäkin, ellei olis jotain huumekyttää täs. Ja tuskin olis, koska se katois nopeesti tuulen mukana savuna ilmaan.

Samassa Andy alkaa selittää Makelle tuoretta kadonneiden kynttilänjalkojen tapausta, missä Andya syytettiin arvokkaiden antiikkiesineiden varastamisesta.

– Mulla oli rosis viime viikolla, mua syytettiin 16 000 markan arvoisten hopeisten kultaosilla varustettujen kynttiläjalkojen katoamisesta. Kun mä olin käynyt samassa mestassa kuulemma. Samana päivänä tai myöhemmin sen tyypin mutsi oli käynyt tarkastamassa sen mestan, koska siellä on paljon antiikkia ja kaikki on ollut siellä. Neljää päivää myöhemmin oli tullut ilmoitus, että jotain on kadonnut, ja mua syytettiin siitä. Sen jälkeen siellä on käynyt niin paljon jengiä. Siellä oli kuus tyyppiä läsnä ja kukaan ei edes nähnyt, että mä olisin kierrellyt katsomassa mitään.

– Ekan kerran mun asianajaja – mulla on helvetin hyvä – sanoi, kun me mentiin tuomiota venaan, niin mä kysyin siltä et tuleeks tästä vittu sakkoja. Kaiken lisäks mä olin syytön, mä en tehnyt sitä juttua. Musta tuntuu, et kundit vei itse ne kaniin tai möi, et ne pystyi bailaan, kun mutsi ja faija oli landella. Ja sit ne kelas, et tolla on louvoo, tällä jätkällä on rahaa, niin pannaan tää sen niskaan.

– Syyttäjä sanoi, että tällä asialla on mulle hällä väliä. En mä tajunnut sitä, kun en mä käy tällaisissa, niin mä kysyin taas mun asianajajalta, et tuleeks tästä vittu sakkoja. Niin se sanoi, että ei, ei tuu mitään. 26 vuotta hän on käynyt oikeudenkäynneissä eikä ole koskaan ennen kuullut syyttäjän sanovan, että tällä jutulla on hänelle hällä väliä. Se tarkoitti, et tää on heitetty oikeudesta ulos.

Eli sut on oikeudenmukaisesti todistettu syyttömäks.

– Mä sanoin vielä tuomarille sen tuomion jälkeen, et mä haluun kiittää. Kun mä tulin tänne, niin mä pelkäsin herra tuomaria koska mä ajattelin, että tästä on tulossa Amerikka. Et heti kun nähdään joku jolla on rahaa, niin maidotetaan sitä. Kiitos Jumalalle, että Suomessa laki vielä toimii. Ja mä oon kehunut poliisia täällä lehdissä, koska ne ei oo niin kuin Jenkeissä, vittu.

Saa olla rauhassa, Make komppaa.

– Tulee turvallinen fiilis, kun ne on ympärillä. Tietää, ettei tuu joku sekopää vittu takaapäin. Mä olin raflassa pari viikkoo sitten, niin yks jätkä tuli pimeestä ja veti. Ja vittu kun tuli verta. Broidi tuli siihen, et mitä vittuu – ja veti nyrkillä sitä naamaan. Todistajii helvetisti. Sit se jätkä sanoi, et mä poltin sitä röökillä. Mä menin poliisikuulusteluihin ja mä sanoin, et mulla oli rööki kädessä kun mua lyötiin nenään.

– Onhan se voinut olla mahdollista, et mä olen voinut polttaa sitä kundia vahingossa. Ja tää on Suomen rikkaimman miehen poika, joka on päätodistaja, millä on aika paljon painoarvoo. Mä sanoin, et jos ne haluaa oikeudenkäynnin, niin kundi maksaa loppuikänsä. Jos se luulee, et se pystyy jemmaan fyrkkaa, niin kyl mul on tyyppei, jotka pitää siit huolen et mitään ei mee jemmaan. Ne fyrkat löytyy kyl siltä jätkältä tai sen mutsilta. Tai sitten se pudottaa keissin. Mutta, se heittää mulle pöydän ali viis tonnii palveluksesta, ettei sen tartte maksaa loppuikäänsä. Koska on kaks uhria ja kuus todistajaa sitä vastaan. Sillä on vaan se yks kaveri, jolla on rikosrekisteri.

Maken mielestä Andy on olosuhteiden uhri.

– Mut kun pääsee tähän vitun superstarastatukseen, niin sit se menee liian pitkälle. Jengi kelaa silloin vaan fyrkkaa. Ja mä oon täys vastakohta, kun mä oon nähny niin paljon fyrkkaa, niin mä en enää kelaa sitä. Sillä mä tiedän, mitkä ongelmat se tuo mukanaan. Ensinnäkin kaikki ohivetäjät. Ei ainoastaan rikolliset vaan nää bisnestyypit, jotka on pahimpii. Jos sä et hae fyrkkias niin voit olla varma, et ne menee jonkun muun taskuun.

Ääniala kuin Freddie Mercuryllä

Synnyinmaahansa kesällä 1994 palannut Andy ei ollut näihin aikoihin virallisesti muuttanut Suomeen, vaan oli vielä tuolloin omien sanojensa mukaan täällä ainoastaan käymässä. Tätä kirjoitettaessa tuota vierailua on kestänyt jo kokonaiset 24 vuotta.

Kysyn Andyltä, onko Suomi hänen mielestään muuttunut tämän palattua tänne takaisin. Onko hän oppinut diggaamaan Suomea?

– Suomi on onneksi muuttunut siitä kun mä olin pikkuskloddi. Silloin täällä oli ihan eri meno. Jengi on nykyään paljon avarampaa. Mä muistan kun piti mennä raflaan, niin se oli vittu tarkempaa kuin olis menny kirkkoon, miten piti pukeutuu, Andy manaa.

– Piti olla skraga, niin mulla oli taskussa aina joku skraga. Vaik oli t-paita ilman rotsii, mut jos oli skraga, niin pääs sisään. Ja heti kun pääs sisään, niin tää hirttonaru veke. Sillä skragoista mä en diggaa. Yeah, mä diggaan niist jenkkiläisistä bow tieseista, sä tiedät mis on ne nahkavyöt. Niistä mä diggaan. Mut en mä mistään skragoista diggaa. Vittu joku kangas tässä, ihan kuin joku esiliina jollain vauvalla, et osataanks syödä kunnolla.

Päätän siirtää keskustelun ikävämmistä aiheista mukavimmille vesille, onhan maestro juuri julkaissut sävelteoksen, joka musiikillisesti yltää Hanoi Rocksin huippuhetkiin ja parhaimmillaan onnistuu jopa ylittämään nekin. Andylla onkin vakaa käsitys levyn myyntipotentiaalista.

– Tää Building On Tradition tulee myymään vanhalla maineella suurin piirtein miljoona kappaletta. Mutta kuten mä sanoin ennen, niin jos me breikataan Jenkit, niin sit se todellakin räjähtää. Ja tällä levyllä on hyvät chanssit breikkaa siellä.

Kitaristi panee röökiaskin kiertämään. Itse kieltäydyn kuitenkin tässä kohtaa tarjotusta savukkeesta, olenhan lopettanut röökaamisen taas kerran kerrasta poikki jo puoli vuotta aiemmin.

– Mä olen yrittänyt, mut mä en pysty kerrasta poikki. Mut mä oon vähentänyt röökin polton kolmesta boksista kahteen boksiin ja seuraavaksi on vuorossa yks boksi. Ja kaikki tää äänen vuoksi. Sen vuoksi, että laulu tulis helpommin, Andy selvittää ja antaa samalla nopean demonstraation laulutekniikastaan täydelle terassille.

– Niinku, whee-hee-hee-hey-heyy… Ton pitäis tulla helpommin. Ja mulla on vitun laaja skaala, mikä on epätavallista. Sillä tavallisesti jengillä on joku ala-, keski- tai ylätenori, mutta mulla on se lahja mikä oli Freddie Mercurylla Queenissa, että mä pääsen helvetin korkealta ja matalalta myös, niinku et mä pystyn laulaan ”I watched TV and it – insults me freely”.

Myös Make hehkuttaa ja kehuu Andyn uutta levyä vitun kovaksi.

– Uuden levyn kanssa tehtiin todella kovaa duunia. Esimerkiksi Strung Out on biisi, josta on tulossa klassikko – tai siitä on tullut jo. Et kelaa, et on kuullut sen ennen, mut ei oo kuullu. Silloin tietää, et on klassikko. Et siinä on jotain, minkä tunnistaa, mut ei oo silti koskaan kuullut sitä melodiaa. Silloin tietää, et on tehnyt klassikon. Tällä lp:llä on pari klassikkoa – ja se on paljon. Tavallisesti bändin uralla on vaan yks. Pellellä on Moottoritie on kuuma, se yks biisi.

Heitän väliin, että eikö Tahdon rakastella sinua ole sitten myös?

– Se ei oo klassikko yhtä hevisti, koska se on liian poppia eli sitä ei oteta tarpeeks vakavasti. Mutta silloin kun mä menin lavalle Pellen kanssa Kaisaniemen puistossa toissa viikolla vuosien breikin jälkeen kahteen vikaan biisiin, niin hyvä keikka, mut kun mä aloin soittaan niin jumalauta se teltta oli räjähtää. Se oli ihan Beatles-hysteriaa. Ja mä yritin vaan muistaa, miten nää biisit nyt meni, kun olin kuitenkin ollut 15 vuotta niitä soittamatta.

Mut sä muistit.

– Mut mä muistin, yeah. Vittu, onks noi armeijan äijii? Ja sit kun se veti täyttä komppikitaraa, niin mä pystyin värittään helvetisti ja heittää snadeja juttuja, et siitä tuli nastempaa.

Vuosaaren nuorin pilvikauppias

– Mä taidan ostaa rullaluistimet. Jos sä osaat luistella, niin ne on iisit. Ja mä osaan luistella, hiihtää mä en osaa. Mut kelaa nyt, niin kuin täällä Hagiksessa – missä mä liikun paljon keskustan lisäks – niin Vanhallekin pääsee varmaan minuutissa.

Totean Andylle, että Helsinkiin palattuaan hän on näyttänyt olevan kiinnostunut jeesaamaan paikallisia nuoremman polven rockbändejä kuten 69 Eyesia, jolta oli haastatteluhetkellä julkaistu kakkosalbumi Savage Garden, mille Andy McCoy oli antanut panoksensa Wild Talk -nimisen sävellyksen muodossa – joka on nyt tätä kirjoitettaessa julkaistu nyt joulukuussa 2018 Andy McCoyn omana tulkintana miehen tuoreella Soul Satisfaction -mini-cd:llä.

– Tääl Stadissa on ollut nasta jeesata muitakin bändejä, yeah. Mä oon jeesannut 69 Eyesia, mutta just nyt me ei olla oikein väleissä, koska ne alkoi käyttää hyväksi mun nimeä. Ja niiden levy ei noussut edes listoille. Mä yritin vaan jelppaa pikkukundeja, et näin se menee, mitä te sekoilette. Et on pakko olla maali, jonkinlainen tähtäin. Ja päästä sinne. Ja siitä sitten ottaa jonkinlainen uus tähtäin, et tonne on päästävä. Niin mä ainakin aikoinani duunasin sen.

Ja ne halusi ilmeisesti suoraan siihen seuraavaan.

– Ne halus suoraan siihen seuraavaan, mut se ei tapahdu niin. Se on kovaa duunii, siihen menee satoja keikkoja. Ja vitusti matkustelua. Rääkkiä. Ja vielä tuntematon bändi. Elää sellaisella louvolla, et käynks mä Alkossa ja ostan halvimman whiskeyn vai syönks mä tänään?

Makea naurattaa.

– Tavallisesti alkuvaiheessa kaikki kelaa samalla tavalla. Menee pari kuukautta ennen kuin tajuu, et miksei panna kaikkee louvoo yhteen. Te kaks ostatte kaikilla fyrkilla ruuat ja me kolme tai kaks ostetaan kaikilla fyrkilla ne brenkut. Sit on molempii. Ei tarvii nähdä nälkää ja voi saada vielä myssyä päälle – jota tavallisesti saa ilmaiseks.

Myssyä – eli kannabista – eli yrttiä, jota Andy on alkanut vanhoilla päivillä ylistämään maasta taivaisiin, koska hän diggaa olla ”täyspilvessä”, kuten hän syksyllä 2018 julkaisemassaan tuoreessa omaelämäkerrassaan Rock’n Roll Star paljastaa.

– Mä kävin tossa moikkaa vanhoi frendei, tollasii vanhempii äijii, niin ne oli et ”moi Andy, mä sain uuden satsin, parisataa kiloo, täs on kymppi.” Tullut heiluttua pikkuskloddista asti kumminkin. Mä olin aikoinaan Vuosaaren nuorin pilvenmyyjä, 12-vuotiaana. Jätkät joille mä myin oli kaikki yli kakskymppisiä. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut ryöstää mua, koska mulla oli se prätkäjengi takana. Kerran yks jätkä yritti ja veti ohi multa jotain viiden huntin edestä.

– Sit nää meni mutkan kans sille jätkälle, et kosket vielä kerrankin Andyyn, niin henki lähtee. Vittu, liipasin liikkuu puol senttii. Se on sun elämä. Sen jälkeen ei tullut ongelmii. Nää oli hevei jätkii. Sekin jätkä ammuttiin jossain kaksintaistelussa myöhemmin, jossain sekoilussa, tiedätsä. Ollaan niin miehii, et okei, mennään ulos. Toi on pelleilyä. Elämä on lahja. Väkivalta ja kaikki toi on sellaista skeidaa ja vituttaa, et on joskus pakko käyttää sitä. Kun jotkut tinalot ei snaijaa.

Ostatsä mulle salmiakkikossun?

Yritän Andylle tarinan hevibaari Bronxista Eerikinkadulta, mutta tämä tarina keskeytyy alkuunsa Andyn muistellessa omaa vierailuaan kyseisessä hevijuottolassa.

– Mä kävin kerran Bronxissa, yhdessä kapakassa tos Eerikinkadulla, enkä digannut yhtään. Yks kundi oli siellä ja pyörty kolme kertaa, kun se näki mut. Sit ne sanoi, et käy kätteleen se niin ehkä se rauhoittuu. Se oli pahin moka. Sit se pyörtyi taas ja mä pelästyin et jumalauta, tääl on sementtilattia. Jos se lyö päänsä lattiaan, niin varmaan tulee syyte taas mua kohtaan, vaikka mä en ole koskenutkaan siihen. Se oli niin hillitön fani.

Samalla Andyn ajatus ja katse siirtyy jo seuraavaan tapaukseen.

– Eiks noi oo armeijan äijii? Siel on jotain upseereita. Ootas mä ziigaan. Ei, kun mulla on se upseerin merkki toisessa kotsassa. Kapteenin merkki. Asento. Lepo. Ne on nyt lomilla. Kelaa niitä jätkii jotka on nyt skuugessa treeneissä, vittu maastokuteet ja kypärät päässä, vittu, ja 50 kiloo selässä.

Andylle ei armeija koskaan maistunut.

– Intti ei ollut mikään hyvä idis, eikä siel tullut käytyykään. Miks vitussa mä olisin vaihtanut johonkin 30 markan päivärahaan, kun mä sain 50 000 keikasta päivässä? Sehän olis ihan idioottimaista menoo, haastatteluhetkellä 32-vuotias mies selittää.

– Mä menin vaan suoraan, mikä tää nyt on, Helsingin sotilaskunnan korkeimman kenraalin luo Kaivopuistossa. Mä menin sinne ennen kuin mulle tuli edes kutsunnat sanomassa, et tää armeijan juttu ei oikein fudaa mulle. ”No miten olis siviilipalvelus?” Joo, ei fudaa, matkustan liikaa ympäri maailman. Sitä paitsi mulla on huonoja tapoja ja mä en kuuntele ketään eikä mua käske kukaan mitään. Et jos mä meen sinne, niin mä oon sit sellissä sen koko linna-ajan.

– Se sanoi, että totta on, kyllä, mulla on nuori poika, kauhee fani. Et annatsä enemmän ihmisille musiikilla. Ja mä vielä muistutin sitä siitä, et Moottoritie oli ykkösenä Suomessa. Se sanoi, että täs on vapautus – sodan aikainen ja rauhan aikainen. Ei tarvii koskaan mennä sinne. Armeijasta on tullut eniten pyyntöjä, et eniten mä annan niille iloa musiikilla kuin olemalla siellä.

Totean Andylle, että hän on erittäin onnellisessa asemassa, koska hän saa soittaa musiikkia ja hänelle maksetaan vieläpä siitä hyvin.

– Mä sain lahjan, en mä opiskellut. Tai tietenkin mustalaispuolella kaikki soitti ja isoisä oli legenda. Vieläkin on. Ja täti, Anneli Sari, sehän on helvetin hyvä laulaja. Sen Stadin kämppä on muuten tos nurkan takana, helvetin hieno kämppä.

Yritän palauttaa keskustelun takaisin sinne hevibaari Bronxiin, missä on muuten vuodesta 1997 lähtien pitänyt majaansa eroottinen yökerho Alcatraz. Siellä nimittäin eräänä ehtoona Plastic Tears -yhtyeen solisti Miqu December saapui luokseni katkerana tilittämään, ”miksi vitussa se Andy meni duunaamaan juttuja 69 Eyesin kanssa, koska mehän ollaan paljon enemmän Hanoin jalanjäljillä kuin ne!”

– Se ei ollut siitä kyse! 69 Eyes ei matki Hanoita, ne on ottaneet vaan attityydin, mut Plastic Tears matkii Hanoita. Mä yritin aina selittää jengille, miks yrittää olla joku muu, kun sä oot maailman paras olemaan oma itses. Ei löydy parempaa Andy McCoyta kuin mä, koska mä olen Andy McCoy! Miksi yrittää olla joku muu? Ole oma itsesi ja kehitä sitä! Ja kukaan ei ole parempi olemaan suna kuin sä itse! Yeah, ei oo parempi olemaan sinuna tai sinuna kuin te. Tai muna…

Andyn tarinointi keskeytyy, kun nuori vaaleaverikkö lähestyy varovasti pöytäseuruettamme.

– Hei anteeks, ootsä Andy McCoy…

– Kaikki aina luulee.

– Eiku sä oot.

– No oon oon…

– Anna mulle nimmari, pliis, mä rupeen itkeen…

– Ostatsä mulle lonkeron sit?

– Voin mä ostaa, jos mä haen ensin rahaa… Voitsä laittaa mun kaverille kans?

– No hyvä, lonkeron hinnalla saat kyl.

Tyttö kertoo Andyn pelastavan hänen koko kesänsä. Nimikirjoitusta raapustaessaan Andy tiedustelee tytön nimeä. Andy kertoo kirjoittavansa Lauralle ennakkoon kiitokset lonkerosta.

– Huh, ihanaa, tyttö huokailee.

Seuraavaksi tyttö pyytelee anteeksi tunkeutumistaan seuraamme, sillä näyttäähän meillä olevan niin mukavaa tässä terassilla. Totean, ettei tässä mitään, ihan vaan Suosikin haastattelua ollaan tekemässä, mutta ei siinä mitään, pääset mukaan.

– Hähhähhäh, Andy naureskelee.

– Mä luin sitä lehteä joskus, silloin kun mä olin koulussa, Laura muistelee.

– Et sä sit enää oo, Andy utelee Lauralta.

– No en mä enää, nykyään mä oon jo töissä.

Luoksemme alkaa ilmestyä takavasemmalta enemmänkin uteliaita kansalaisia.

– Kirjoitatsä mullekin, hieman varttuneempi nainen tiedustelee hieman töksäyttävämmin.

Andy havaitsee vivahde-eron äänensävyssä ja heittaa vastapallon heti takaisin.

– Ostatsä mulle salmiakkikossun?

– Salmiakkikossun?

– Joo.

– No kuule ostan! Mulla ei vaan ole kynää!

– Käy ostaan se salmiakkikossu sil aikaa, käy hakeen se nyt.

Onneksi toimittajanne on varautunut kynällään tällaisiinkin tilanteisiin.

McCoy – vaeltajan poika, joka ei pysy paikallaan

Kun naiset ovat suunnanneet tiskille jonottamaan juominkeja rocktähdelle, voi puheenvuoro jatkua.

– Mä juon harvoin stydimpää, se ei oo hyvää mulle. Mulle tulee putkii. Mut yhden mä voin vetää sun laskuus. Heti jos mä pyydän toista niin sanot vaan, et hei Andy, niin se riittää. Mä herään.

Andy kehuu nimikirjoitustaktiikkaansa hyväksi pankiksi.

– Ei saa nimmaria ennen kuin on heittänyt jotain itse. Hei, jos ei oo fyrkkaa, niin mä sanon et ”heitä kakskymppii, heitä viiskymppii”. Yhtenä iltana mä tein yli kuussataa. Käteistä.

– Asiaa, Make ihastelee.

– Oli pitkä viikonloppu. Oli kai perjantai ja joku pyhäpäivä, joku tollainen juttu, ja vittu fyrkat Jenkeistä ei ollut tullut ineen niin kuin piti, et mä olin PA. Mä kelasin, et mä meen täysinäiseen raflaan mis on rockfaneja. Sit mä, vittu, ”ai nimmari vai?”

– Sit mä katoin, et kun ne tarjos sen drinkin, et onks sul varaa, näytä lompakkoo. Emmä viitsi pyytää, jos siel oli tyhjää, mut jos näkyi satasii niin mä olin, et okei, seittemänkymppii. Jos ei näkynyt mitään, niin kakskymppii oli halvin. Sen alle mä en menny. Mitä mä sain silloin, 670–680 markkaa (n. 160 euroa vuonna 2018 – toimi. huom.), kahdessa ja puolessa tunnissa. Ja ilmaiset drinkit vielä siihen päälle.

Kysyn Andyltä, onnistuuko tällainen taktiikka kaikkialla.

– Onnistuu ympäri maailman. Munkin nimi on kasvanut ympäri maailman niin massiiviseks tässä ajan mittaan, että se on uskomatonta. Enhän mä pikkuskloddina halunnut tehdä muuta kuin soittaa kitaraa, en mä mitään menestystä kelannu enkä mitään louvoo. Oli vain vitun hauska soittaa. SIt se kaikki vaan tuli, kun mulle oli annettu lahja, mitä monella muulla ei kai oo, että mä osaan kirjoittaa biisejä ja skulaa skebaa.

Kaikilla on varmaankin jokin lahja, arvelen Andylle.

– Kaikilla on varmasti joku lahja, yeah, niiden pitäis vaan löytää se. Mulla se sattuu olemaan skulaaminen ja taide yleensä, musta piti tulla taiteilija…

Tässä kohtaa kerron Andylle, miten Suosikista oli tiedusteltu, olisiko hän kiinnostunut maalaamaan Suosikin Grand Prix -vuosikilpailuun taulun, joka lahjoitettaisiin arvonnan voittajalle.

Tiedustelu kuitenkin keskeytyy, kun vanhempi nainen tulee lonkerotuopin kanssa takaisin harmitellen, ettei tiskiltä löytynyt salmiakkikossua, mutta kelpaako tällainen. Toki kelpaa. Samalla nainen katsoo sopivaksi kertoa terveiset Jussi McCoylta, joka on Andyn suuri ihailija.

– Ahaa… Lähetä Jussille terkkuja. Tiedätsä mitä McCoy tarkoittaa? Mc on se poika ja Coy on muukalainen, joka ei koskaan pysy paikoillaan.

Milloin sä otit ton taiteilijanimen käyttöön? Tulikse jo koulussa, utelen.

– Tää taiteilijanimi tuli jo skidinä ja mä kelasin kun mussa on mustalaisverta, että mikä sopii. Sitten mä otin vanhan nimikirjan mikä sopii ja mä löysin, että McCoy on ollut alun perin mustalaisia. Siitä tulee vaeltajan poika, joka ei pysy paikallaan. Et toihan on sopiva. Miksei?

Jatkan taulun tiedustelua Suosikin vuosikisaan Andylta, joka kertoo maalaavansa taulun Suosikille ilomielin. Hän ei kuitenkaan lahjoita taulua kisaan ilmaiseksi, vaan lehti joutuu ostamaan sen häneltä.

– Mä en kuitenkaan pyydä kymppitonnia, minkä mä saan mun taulusta, vaan ne saa sen kahdella tonnilla. Ja se kehystetään ja se on mun duunaama, mut mä tarvitsen kuukauden aikaa, Andy toteaa.

– Se on taideteos, mä maalaan sen kunnolla. Emmä viitsi heittää jotain blää blää blää, se on kornii, se on ohivetoo. Ja ohiveto missä vaan… Mä en pidä ohivetäjistä. Jos sä teet kauppaa, niin tee kauppaa.

Andy – huono isä?

– Mulla pitäis nyt olla exhibition syksyllä Jenkeissä, missä mä käyn vaan avajaisissa, koska mulla on rundi. Siellä on esillä 30 eri maalausta, jotka mä olen tehnyt vikan kolmen vuoden aikana. Eikä mun duuni oo mitään helppoo. Se on taidetta eikä mitään abstraktia, että sekoitetaan vähän värejä sekaisin tälleen.

Lupaan kertoa Suosikin toimitukselle Andyn terveiset.

– Se on kaks tonnia. Ja muista myös kertoa niille, että mä olen USA:n kansalainen, mua ei Suomessa veroteta, kitaristi tähdentää.

– Sano myös niille, et niin paljon lehtiä kun nekin on myyneet mun nimen avulla vuosien mittaan, niin tää on vähin mitä ne voi tehdä. Muuten mä annan niille vaan vanhaa vessapaperia, mihin mä olen pyyhkinyt perseeni, paan vaan nimmarin siihen. Kehystäkää se!

Kysyn Andyltä, millaista perhe-elämää he viettävät Angelan kanssa. Sittemmin pariskunnan perhe-elämästä on saatu osviittaa Tuukka Temosen ohjaaman The McCoy’s Show -televisiosarjan myötä, jota MTV3 esitteli kanavallaan 2003.

– Se ei ole tietenkään normaalii perhe-elämää siinä mielessä, koska mä matkustelen paljon. Mut kun mä oon kotona Los Angelesissa, niin meil on skloddi ja me aiotaan hankkii toinen, me halutaan pikku-chino. Chino on tyttö kaalon kielellä.

– Tietenkin sellaista, että faija goisaa siihen asti kun se haluaa goisaa ja valvoo myöhään yöhön. Mut mä teen paljon mun skidin kanssa, Mä käyn ratsastamassa sen kanssa, mä opetan sille kitaraa, se on helvetin hyvä taiteilija, mä autan sitä piirtämisessä ja mä yritän opettaa sille oikeat moraaliarvot. Ja niin edelleen. Mä yritän olla niin hyvä faija kuin mä voin.

Tässä kohtaa Andy puhuu tietysti 1986 syntyneestä pojastaan Sebastianista, joka haastatteluhetkellä on vasta 9-vuotias. Sivukaneettina huomautettakoon, että Sebastian-niminen kappale oli tiettävästi se, jolla Andy McCoy hankki uuden levytyssopimuksen Building On Traditionille. Hanoi Rocksin levyt Suomessa julkaisseelta Atte Blomilta. Kappaleella, joka vielä tähänkään päivään mennessä ole nähnyt päivänvaloa.

Totean Andylle, että eräät pitävät varmasti hänen elämäntapaansa epäsovinnaisena ja siten myös Andya huonona faijana.

– Hei, se kundi oli 5-vuotias, kun se oli joka kiertueella mukana. Se on käynyt useammissa maissa kun suurin osa suomalaisista, ellei ne ei ole skönäreitä tai lentoemäntii. Jo 3-vuotiaana se osas tilata huonepalvelusta Coca-Colaa ja jäätelöö ja mitä muuta se halus. Se oli aina mukana ja näki maailmaa.

– Se kysyy aina, ”Daddy, when are we going to Paris again?” Tiedätsä, tollasii juttui. Mä sanoin, että ”yeah, next time Daddy plays in Paris he’ll make sure you’ll be there”, se tykkää jostain syystä Pariisista. Ja Lontoo tietenkin, siellä käydään kolme kertaa vuodessa, koska siel on sukulaisii.

Sivilisaation alkulähteelle

Millaista elämää Andy McCoy viettää sitten kotona vapaa-ajallaan. Skulaako hän paljon skebaa?

– Yeah, vitusti skebaa… ja maalailen, yeah. Periaatteessa niitä juttuja. Mä maalaan ja piirrän muotokuvia frendeistä ja annan lahjaks niille.

Eli käytät lahjojasi.

– Ei, vaan mä kulutan aikaa. Se on sitä mitä mä diggaan tehdä, Andy selittää ja viittilöi samalla ympärilleen.

– Sä tsiigaat noita spurguja, jotka on aina täällä Hagiksessa. Ne kuluttaa aikaansa miten ne diggaa. Ne dokaa vuorokauden ympäri ja polttaa kroppaansa. Ja kun viina loppuu, niin sitten menee kolina ja kaiken maailman vittu autojen pakkasnesteet. Ne vetää mitä vaan, vaikka sokeeks tulee. Se on niiden tapa kuluttaa aikaa, joka on mun mielestä elämän tuhlausta.

Niin on.

– Mä itse yritän tehdä jotain luovaa.

Vihjaan Andylle, että eikö hän itse sitten jollakin tavoin heittänyt vuosikausia elämästään ja luovuudestaan hukkaaan heroiiniin.

– Mä heitin ite ränniin heroiinia joo joo 11 vuotta, mut unohda se. Muista se, että mulla ei ollut ainoastaan heroiini. Make tietää tän, et suurimmalla osalla nistejä ei ole mitään muuta kuin se kama. Ja siihen se kaatuu. Mulla oli musiikki koko ajan, ei tarvinnut alkaa ryöstään mitään kun tuli louvoo. Ja aina mä soitin kamassa. Jotkut parhaimmista biiseistä tuli kamassa, yeah.

– Se on todettu kauan sitten, että morfiini vetää luovat kyvyt esille ellei sitä ylikäytä, jos sitä käyttää välillä vaan… inspiraation vuoksi. Ja mä käytin sitä usein. Moni biisi kuten I Can’t Get It ja Underwater World on aivan heroiinii. Ja heroiinihan muuttuu morfiiniks heti kun se menee vereen, Andy opettaa, iskien samalla nyrkiniskun käsivarteensa kuin osoittaakseen huumeruiskun voiman ja tehon ihmiskehoon.

– Se rush tulee siitä, kun se kemiallinen muutos iskee verisuoneen. Kun sä ammut morfiinii, niin sä et saa mitään rushii, koska sitä kemiallista muutosta ei tapahdu.

Olen kiinnostunut tietämään, mistä Andy on hankkinut kaiken tämän sivistyksen ja tiedon tästäkin aiheesta. Lukemallako?

– Mä luen erittäin paljon, Andy paljastaa.

Millaista kirjallisuutta mies sitten suosittelisi ihailijoilleen, jotka olisivat kiinnostuneita ymmärtämään taiteilijan sielunelämää enemmän ja paremmin. Mitä Andy oikein diggaa lukea?

– Rimbaud on helvetin hyvä, jos haluaa alkaa lukeen runoutta. Esimerkiks. Sit mä diggaan lukee historiaa, muinaishistoriaa, parapsykologiaa sekä eri uskontoja, mies paljastaa.

– Mua ihmetyttää esimerkiksi se, että kolme suurinta uskontoo länsimaalaisessa uskonnollisessa maailmassa eli juutalaisuus, kristillisyys ja islaminusko lähtee samasta henkilöstä, Abrahamista. Miks ne lähti joskus kolmelle eri tielle ja niin edelleen? Mua kiinnostaa tollaset jutut.

Heitän väliin, että tällä tavoinhan mies vain yrittää jotenkin löytää elämän alkulähteelle.

– Tai tän sivilisaation alkulähteelle. Mun mielipide on, että tää ei oo ensimmäinen sivilisaatio – ja se on todistettu mun mielessä, että tää ei ole ensimmäinen sivilisaatio.

Jumalan rangaistus

Samassa Andyn ison tiiliskiven kokoinen matkapuhelin soi. Andy antaa puhelimen Makelle.

– Nyt soi… Sano, että haastattelu on vielä kesken.

Maken kieli vaihtuu nopeasti englanniksi. Soittaja on mitä ilmeisimmin Andyn vaimo Angela.

– Helou… Yeah, I’m in the middle of the interview. It’s quarter past two. Tell him to come back at half past three. Tell him that Andy’s on his way back. Half past three. Latest. Three thirty. Three fifteen to three thirty. Three fifteen to three thirty. Earliest three fifteen, latest three thirty. It depends how long I’ll have to wait at the pharmacy. Remember the last time we were at the pharmacy, we waited there for half an hour. Remember that.

Puhelun jälkeen Andy joutuu välittämään uutisia.

– Meillä on varttitunti aikaa lopettaa tää. Kelaa hyvii kysymyksii. Sit voidaan jatkaa illal taas. Tää on niinku niin mieletöntä rumbaa… Vittumaista kun ei saa enää istuu ees rauhassa…

Kerron Andylle, miten Suosikista on pyydetty kysymään, mitä hän tekisi mikäli häneltä otettaisiin soittamisen ja taiteen luomisen lahjat ja kyvyt pois. Mikäli esimerkiksi hänen kätensä halvaantuisivat tai tuhoutuisivat muilla tavoin.

– Mä olen nähnyt ihmisiä, jotka maalaa jaloillaan niin mielettömii taului, et täs ei varmaan kukaan pääsis lähellekään niiden duunei. Ootsä koskaan nähnyt tai lukenut näistä jäbistä, joilt on kädet lähteny? Ne on oppinu uudestaan käyttään jalkojaan. Ja mä tekisin niin paljon duunii, et mä oppisin tekemään sen saman jutun jaloillani. En ehkä soittaa kitaraa koskaan enää, mikä olis kauheeta, mutta maalata mä voisin. Ja säveltää tietenkin. Melodioita, sanoituksii ja sovittamista.

Tämän ajatuksen syvempi pohtiminen järkyttää taiteilijaa silmin nähden.

– Se, jos mä en pystyis itse soittaan, niin se olis kauhea kohtalo mulle, sillä mä saan soittamisesta niin paljon. Mä saan luonnollisen high’n soittamisesta lavalla, et se olis hirveä rangaistus. Toivottavasti mä en koskaan tee mitään sellaista et Jumala katsoo, et mulle tapahtuis noin. Mä luultavasti opettelisin vittu vaik jaloilla maalaamaan.

Tästä haastattelusta ei kuitenkaan ehtinyt kulua kuin kolme vuotta, kun Andy McCoylta oli hengenlähtö lähellä hänen tiputtuaan lauttasaarelaisen kerrostalon kolmannen kerroksen parvekkeelta. Hengissä mies toki selvisi tästäkin – tosin jalat täynnä titaania.

Musiikki ei ole matematiikkaa

Löytävätkö uudet sukupolvet sitten enää Andy McCoyn musiikin? Miehen itsensä mukaan ovat löytäneet jo.

– Ainakin vaikuttaa siltä. Jopa 6-vuotiaat on löytäneet mun musan, jotka ei vielä kolme vuotta sitten tienneet siitä mitään. Nimmarikeikoillekin tulee jengiä 5-vuotiaista skideistä 60-vuotiaisiin rouviin ja sitäkin vanhempiin mieshenkilöihin. Ja mä kunnioitan aina vanhempia. Siinä kulttuurissa missä mä kasvoin, niin mut opetettiin kunnioittamaan vanhempia erittäin paljon. Historiasta ja vanhoilta ihmisiltä oppii paljon.

Kerron Andylle, miten olen häntä kymmenen vuotta nuorempi ja siten eri musiikillista sukupolvea hänen kanssaan. Silti tieni on jossakin vaiheessa risteytynyt hänen musiikin sekä tämän esikuvien kanssa – ja diggaan siitä helvetisti.

– Ja kuunnellut vanhaa kamaa. Ootsä kuunnellut Howlin’ Wolfii?

Keskeytän Andyn puheenvuoron ja otan puheeksi miehen uuden soololevyn Building On Tradition. Mitä kuunneltavaa hän suosittelisi niille, jotka haluaisivat seurata miehen tekemiä jälkiä ja askelmerkkejä rockmusiikin tradition kaanonissa – mihin levyn tittelikin viittaa.

– Ensinnäkin se, ettei ne kelaa näin kapeesti vaan et niillä on korvat auki. Ja ennakkoluulot heti sköneen. Vaikka se musa olis jazzia ja frendit sanoo, et jatsi on paskaa, mut jos se miellyttää korvaa ja se on hyvän luokan jatsia, niin siinä ei oo mitään vikaa. Sama sambassa ja ragassa, itämaisessa musiikissa. Niistä löytää eri fiiliksii. Ja mikään musiikki ei oo parempaa kuin toinen. Skidithän aina väittelee, et tää bändi on parempi kuin toinen ja niin edelleen.

Totean väliin, että sehän on vain sitä, ettei ole siinä kohtaa vielä nähnyt ja kuullut juuri mitään.

– No ei tietenkään, niillä on vielä elämässä paljon opittavaa. Ja paras oppimisen tapa on antaa niille vapaus itse valita, mutta myös antaa valikoimaa, ettei niitä pidetä pelkästään sellaisella kapeella tiellä vaan et se on moottoritie, jolla molemmilla puolilla on viis kaistaa.

Mitä artisteja Andy sitten suosittelisi, jos joku haluaa kuunnella genrensä muotovalioita?

– Jos puhutaan levyistä, niin kantsii hommata yks Howlin’ Wolf, joku best of. Siinä on bluesii. Yks Billie Holiday, siinä on jatsahtavaa blues-swingii. Sen jälkeen mä sanoisin, et vois kuunnella Eddie Cochranii, Gene Vincentii tai Elvistä, mitä vaan mikä on ennen 1960-lukuu tehtyy. Sit tietysti kaikki pakolliset Beatlesin ja Rolling Stonesien äänitykset 1960-luvulta ja Stonesilta tietty 1970-luvulta myös, Andy neuvoo.

– Sit tulee kovempi kama, hevimpi kama. Tietenkin Led Zeppelinin alkuaikojen kama, englantilainen ja irlantilainen kansanmusiikki, flamenco, siitä löytyy niin paljon… Mustalaismusiikkia kannattaa kuunnella, koska se ei oo sellaista teknillistä kelaamista. Sillä ei musiikki oo matematiikkaa, musiikin täytyy tulla sielusta ja sydämestä. Muuten se on here today gone tomorrow.

Tos on femma, painu vittuun

– Mä olen nyt 13-vuotiaasta lähtien elättänyt itseni soittamalla. Ja mä oon huomannut kuinka monta bändiä on tullut ja mennyt. Mut mä oon vielä täällä. Ja arvaa mikä se salaisuus on? Se, että se on aina tullut sydämestä. Siks ne biisit ei kuulosta vanhentuneilta.

Tässä kohtaa pohdin Andylle, missä kohtaa jotkut Warrantit, Rattit ja Poisonit ovat tässä kohtaa vuonna 1996. Näin jälkikäteen pohdittuna varsin naiivi kommentti, mutta siltä se tuntui silloin. Ja toki historia on osoittanut, että näillekin edellä mainituille akteille löytyy oma vankka kannattajakuntansa tukkahevin ystävistä ympäri maailman.

– Poison pölli Hanoi Rocksin imagon ja alkoi sekoittaa poppia hard rockiin, mut musa oli silti täyttä skeidaa. Jenkeissä ei kuitenkaan ollut siihen aikaan mitään. Hanoi Rocks oli silloin just epäonnistunut, kun jengi alkoi kuolla ympärillä vähän liian tiuhaan tahtiin. Sen vuoksi, et meidän elämänstaili oli raju ja me oltiin nuorii. Ja nuorena kokeilee rajojaan, mitä kestää ja mitä ei. Kaikki tulee tekeen saman. Kuka nyt nuorena ei olis bailannu – ellet sä oo helluntailainen. Ja nekin bailaa omalla tavallaan, ne menee johonkin vitun transsiin ja vittu kaatuilee ja huutaa, Andy pohtii omintakeiseen tapaansa.

– Ja emmä tiedä kumpi on parempi – mä en oo kukaan väittään sitä vastaan tai puhuun sen puolesta, mut et lapselle avataan auki kaikki eri kaistat. Et ne saa mahdollisuuden kattoo ja valita mist ne itse diggaa, ettei niitä pakoteta mihinkään. Ja kun opetetaan instrumentteja, niin ettei mennä mihinkään helvetin teoriaan. Soittaminen täytyy pitää hauskana. Se teoria voi tulla myöhemmin. Ensiks opetetaan skideille, mitä ne haluu soittaa. Mut helposti, koska eihän ne voi vaikeesti tehdä.

Tässä vaiheessa haastattelua Andy alkaa muistella ensimmäistä piano-opettajaansa.

– Mun mutsi antoi sille potkut. Tiiätsä miks? Se pani mut treenaamaan Bachii. Ensin ylös, taa-taa-taa-taa-taa-taa-ta. Sitten taas alas, taa-taa-taa-taa-taa-taa-ta. ”Tee tota tunti.” Sehän tekee kenet vaan hulluks. Sit löyty pianon opettaja, joka opetti mua soittaan boogieta. Mä innostuin heti – ”jee, nyt mä osaan skulaa boogiee!” Siit se lähti.

– Sen jutun täytyy kiinnostaa skidiä, skidejä täytyy kannustaa. Ei niin, että ollaan varattu pojalle, et siitä tulee se ja se tai tytöstä tää. Ei. Ne ei kuki koskaan täysillä eikä kasva täyteen potentiaaliin, koska kaikilla on oma lahjansa. Ja ainoa tapa löytää se on antaa skloddille itselleen se chanssi tehdä mitä se ite haluu ja valita. Mut täytyy myös neuvoo et hei, tää on väärin, et tää ei oo hyvä juttu. Koska on niin helppo joutuu väärään seuraan.

Seuraavaksi Andy maalailee vertauskuvan urheilumaailmasta, joka ei ole rockmaailmaan verrattuna lainkaan niin puhtoinen kuin ensi alkuun uskoisi – kuten esimerkiksi Marko Jantusen ja Jere Karalahden elämäkerrat ovat todistaneet.

– Esimerkiksi skloddi, joka pelaa fudista 9-vuotiaana ja näkee 13-vuotiaita, jotka on parempia skulaan. Sä katsot niitä ylös, ne on niinku sun idoleita, noi on kovii jätkii. Sit kun ne alkaa vetää kamaa, niin tietenkin se idolisointi on jäänyt, et jos noi vetää, niin mäkin haluun kokeilla, yeah. Et se täytyy opettaa skloddeille, et älä mee välttämättä perässä, Andy neuvoo.

– Jotkut jutut mitä ne tekee voi olla okei, mut se taas ei tee ihmisestä täydellistä. Me kaikki ollaan kaukana täydellisistä. Jos se Messias tulee, niin kaikki sanoo et kun se tulee, niin kaikki tulee syyttämään sitä valehtelijaks. Ei oo ihme…

Tässä vaiheessa haastattelun kulkuun ilmestyy latinalais-amerikkalainen ohjelmanumero pyytämättä ja täytenä yllätyksenä. Siitä vastaa akustista kitaraa rämpyttelevä latino, jonka kanssa Andy aloittaa luontevasti espanjankielisen keskustelun.

– Toca di flamenco amigo? No flamenco? Cuatro años? Mechitano? Trenta años?

Varttuneempi latinomies kertoo Andylle espanjaksi esittävänsä etupäässä folklóricoa eli latinalaisamerikkalaista kansanmusiikkia.

– Si, si… Si amigo. Hey, cin cin, Andy kippistelee trubaduurille.

– Salut salut, latinomies nyökkää takaisin.

Andy kääntyy takaisin pöytäseurueen puoleen.

– Vittu kun toi kitaristi oli vasenkätinen, muuten mä olisin soittanu teille vähän flamencoo.

Innostun. Se olisi ollut helvetin jees, se olisi ollut tosi nastaa, hihkun Andylle.

– Vittu mä olisin voinut kiertää pöytä pöydästä, tehdä huntin per pöytä, iisisti. Koska silloin kun ne huomaa, et osaa soittaa, niin silloin tulee louvoo. Mut kun sieltä tulee plink-plonk, niin jengi on et tos on femma, painu vittuun. Tiedätsä.

Andy ei todellakaan innostu latinotrubaduurin ammattitaidosta – tai ammattitaidottomuudesta. Melusaasteeksi tuota rämpyttelyä ja hoilottelua voi lähinnä kutsua.

– Voi vittu, lähde nyt jo vittuun… Okei, mitä muita kysymyksii sul on?

Tosirakkautta ei saa rahalla

Totean Andylle, ettei varsinaisesti mitään ihmeellistä, vituttaa vain moinen tyyppi, joka tuli keskeyttämään ja häiritsemään hyvää juttua.

– Täs oli hyvä flow, niin oli, yeah, mut vittu toi tuli tohon sekoileen. Okei, mut kuitenkin, niin skloddeille täytyy antaa mahdollisuudet. Ja jos vanhemmil on varaa, niin tietenkin on tärkeätä oman avioliiton puolesta, et saa omaa aikaa, mut on viel tärkeämpää, et skloddista pidetään huolta. Siis se on niiden tulevaisuus, se on meidän kaikkien tulevaisuus.

– Et ennemmin jättäkää vaikka se Espanjan matka väliin ja lähettäkää skidi kesäkursseille, missä se on samanikäisten kaa, missä se saa leikkii, uida ja oppii jotain. Ja pitäkää kesälomanne himassa. Sillä pitkän ajan saatossa se maksaa itsensä takaisin.

Siksi, että jokainen voisi löytää sen oman lahjansa.

– Se maksaa. Ei ehkä rahana, mutta se tulee takaisin sielusta ja päästä. Ja rakkaudella. Ja rakkaus on yks juttu, mitä ei voi ostaa. Rakkaudelle kaikki fyrkat maailmassa ei riitä.

Andy, rakastatsä elämää?

– Jumalauta, mä rakastan elämää. Me ollaan täällä niin lyhyt aika, tiedätsä, että vaikka mä kuolisin vanhana, niin se tulee luultavasti tuntuun liian lyhyeltä ajalta. Me ollaan vapaita valitsemaan ja tekemään mitä ikinä halutaan. Tietenkin voi tulla vaikeuksia tiellä, mullakin on ollut, mutta niistä täytyy oppii.

Pyydän anteeksi Andyn puheenvuoron keskeytystä, jonka jälkeen yritän maalata miehelle analogian ja mielikuvan artisteista, jotka ovat varmasti rakastaneet yhtä lailla elämää – kuten surullisena esimerkkinä vaikka joku Kurt Cobain, jolla yhtä lalla on ollut laulun kirjoitamisen lahja – mutta kun se elämä on muuttunut, niin siitä syntynyt ahdinko ajaa lopulta riistämään itseltään hengen 1994, vain 27-vuotiaana.

Onko Andylle tullut koskaan vastaavia downereita?

– Ei, ei koskaan. Jos sä luovutat elämän, niin sä luovutat kaiken. Sillä aina on valoa tunnelin päässä. Aina, Andy vakuuttaa painokkaasti.

– Vaikka sä olisit kuinka alhaalla – ja mä tiedän, sillä mä oon ollu niin korkeella, korkeemmalla kuin nää talot ja syvemmällä kusessa kuin metro menee, mut aina on löytynyt valoo. Ei oo koskaan tullut edes päähän, et pakko tehdä joku itsemurha. Ei. Se on kaikkia universaaleja lakeja vastaan.

Suomen Ozzy Osbourne?

Yritän kertoa Andylle tarinaa Ozzy Osbournen Don’t Blame Me -dokumentista löytyvästä Black Sabbathin alkuperäisen rumpalin Bill Wardin lausahduksesta, missä hän toteaa itsemurhan olevan vain lopullinen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan. En kuitenkaan ehdi kertoa kertomusta loppuun asti, kun Andy keskeyttää minut Ozzyn nimen kuultuaan.

– Mä heitin saman TV-ohjelman kerran Englannissa sen kanssa. Vittu jätkä oli niin huonossa jamassa et mua säälitti, kun se vaan vapisi. Neljä tyyppiä oli ympärillä, Andy muistelee.

Nykyäänhän se on hyvässä kuosissa.

– Niin on, mut tää oli silloin kun se yritti lopettaa. Sehän oli sekakäyttäjä ja sekakäyttäjäthän on pahimpii, koska ne vetää pillereitä ja viinaa ja sitten vähän pirii ja sit… mitä vaan tulee. ”Ai katos, löyty pillereitä, mitä nää on? Ai, isoäidin sydänlääkkeitä, kokeillaanks fudaaks nää?” Onks se ihme, jos boltsi hajoo?

Totean kuivasti Andylle, että eräät suomalaisetkin saattavat pitää häntä Ozzy Osbournen kaltaisena ailahtelevana sekopäänä.

– En mä usko, sillä jos ne tapaa mut tai jos sä kysyt mun ystäviltä ja jotka todella tuntee mut – ja sä olet oppinut tuntemaan mua vähän – niin mä olen aika kaukana siitä ilmiöstä. Se on niitä jätkiä, et jos se vetää yhden drinkin, niin kaikki lähtee alta.

– Sama kuin pari mun frendii Aerosmithissä, Steven Tyler ja Joe Perry. Jos ne oli baaris, niin ei ne voinut lähtee ennen kuin ne putos tai kaikki oli dokattu. Mä voin lähtee vetään yhden drinkin ja lähtee vetään, siinä on päivän brenkut. Menee päiviä, kun mä en dokaa ollenkaan.

Latinotrubaduuri liihottaa taas liepeillemme, mikä saa Andyn taputtamaan rytmikkäästi miehen rämpyttelylle.

– Toikin on ihan oma taiteenlajinsa. Jos te osaisitte, niin me voitais tehdä kolmistaan yhdessä sellaisia rytmejä, että ”tukutu-tukutu-drrrrrrrrrrrrr-täkätä-täkätä-täkätä-ta, ta-ta-ta”, mut täytyy osaa ne rytmitykset. Sillä rytmi on tärkein juttu musiikissa – melodian jälkeen. Okei, melodia ja rytmi on yhtä tärkeitä. Se mikä tulee siihen väliin on sitä, että sä osaat sovittaa hyvin, Andy kuvailee.

Seuraavaksi trubaduuri alkaa luukuttaa Guantanameraa.

– Vittu, tääkin on niin ylisoitettu biisi, vittu Guantanamera, Andy manailee.

Perisuomalainen kateus

Mihin me nyt oikein jäätiinkään? Ai niin, me puhuttiin surullisista kohtaloista. Sulla on niinku… Lauseeni jää roikkumaan kesken ilmaan kun Andya alkaa naurattaa.

– Ähhähä, tiedän mitä tulee: pudonnu ystävii vähän vasemmalle ja oikealle, eteen ja taakse – eikä tullu takas.

Sä meinaat siis olla täällä pitkään.

– Mä uskon, että yks syy miks mä joudun jäämään tänne pitkään on, että mun frendien muisto elää ensinnäkin mun kautta. Kukaan ei ole kuollut niin kauan, kun ne elää jonkun sielussa, niinhän ne sanoo. Mulle kukaan näistä ystävistä ei todellakaan ole kuollut, ne on vaan eri levelillä.

Niin, muistoissa…

– Ei muistoissa, ne elää ihan eri dimensionissa. Ne on vieläkin elossa. Me ei ehkä nähdä niitä, mutta kun mä ajattelen niitä, ne on täysin elävii mulle. Niin mä ajattelen.

Vituttaako sinua sitten se, kun jotkut saattavat pitää sinua täytenä kusipäänä julkisen kuvasi perusteella?

– No se on just tyypillinen asenne tyypeiltä, jotka ei oo oppinu tsennaan mua tai koskaan tavannu mua. Ja sit kun ne tulee tappeleen, niin vittu, kun mä nousen seisoon ja sanon, ”okei, ulos sä jäbä”, niin yhtäkkii ne lähtee juokseen pakoon, kun ne näkee raivon mun silmistä. Kun ne huomaa, et mä teen mitä vaan. Jos mä joudun tappeluun, niin mä en tappele ehkä reilusti.

Maken mielestä matsissa ei oo sääntöjä.

– Varsinkin, jos sut haastetaan. Jos teräaseit käytetään, niin sit molemmille. Mulla oli tilanne Tampereella viikonloppuna, mis jätkä veti puukon. Mä sanoin, et aiotsä käyttää tota vai. Ensin se juoksi pakoon mua. Se löi mun vaimoo. Ja se on yks juttu mitä mä en hyväksy.

Siitä tulee lisää powerii, Make tietää.

– Mä tulin et mitä vittuu, mä en nähny sitä tilannetta, pyydä anteeks mun vaimolta. Sit se alkoi jotain läppäileen taas. Kunnes se juoksi pakoon ja otti puukon. Mä oon nyt jo raivona. ”Ai sul on puukko vai? Ei oo välii. Tuu ulos, oo mies.” Jätkä ei uskaltanut lähtee. Mä sanoin, et ennen kuin sä tiedät, niin toi puukko ei oo enää sulla, se on mulla. Ja sit sä kadut tätä loppu-vitun-elämäs. Sillä mä tiedän mistä mä vedän poikki mitä, et ne on käyttökelvottomii loppuiäks. Jänteet paskaks vaan, Andy maalaileee.

Pohdin ääneen, että mikä saa sitten ihmisen tekemään moisia provokaatioita, joiden uhreiksi Andy ja Angelakin näyttävät selvästikin usein joutuneen.

– Eiks kateus oo sellainen suomalainen peri-sellainen-tauti? Ei yhtä iso kuin se aikanaan oli, mut kyllä se vielä elää, Andy harmittelee.

– Suhteessa mä olen monogaaminen. Rakkaudella ei leikitä. Skidinä sä tietenkin kokeilet juttuja eri kimmojen kanssa, mut suurin osa päätyy siihen. Paitsi ne idiootit, jotka ei koskaan löydä sitä. Että on joku ihminen maailmassa, jonka kanssa niiden on tarkoitettu olla yhdessä.

Nyt latinotrubaduuri kiertelee ympäri pöytiä hattu kourassa.

– No pesetas, no pelas, Andy toteaa miehelle kuivasti, kunnes kääntyy vielä kerran toimittajanne puoleen.

– Heitä viel yks lonkka, kyl täs on viel aikaa. Mä en tuu humalaan lonkerosta, mä voin dokata tätä koko päivän. Humala ei oo hyvä fiilis. Se on hyvä, jos vetää yhden tai kaks, et tulee snadi nousu, mut silloin kun tulee humalaan, niin se on vittumainen fiilis.

Barrion tikarit

– Mä oon kuullut, et mä olen kuulemma vaikein tavoitettavissa oleva rockstara maailmassa. Nyt mut on helppo saada kii, kun mä oon Stadissa, mut muuten. Koko maailman pressi on etsinyt mua, kun mä en jätä mitään yhteystietoja kun mä lähden, Kaukoitään tai blää blää blää. Niillä on puhelinnumero ja faksi mun Bangkokin taloon ja Los Angelesin taloon, mut voi mennä viikkoja ennen kuin mä soitan niihin. Ja matkalla mulle voi tulla mieleen, et hei, lähdetäänkin tonne.

Eikö se sitten ole helvetin hyvä fiilis, että voi liikkua ja lähteä kun siltä tuntuu?

– Kyl mun täytyy saada elää omaa elämääni myös, en mä voi antaa koko elämääni muille, niin kuin mä teen lavalla. Pakko olla myös oma elämä. Siitä tulee inspiraatio teksteihin ja biiseihin. Mä kirjoitin muuten eilen uuden biisin, sen nimi on Fileros Del Barrio, siis Barrion tikarit.

Tämäkään kesällä 1995 alkunsa saanut McCoy-sävellys ei ole vielä nähnyt päivänvaloa. Mitenköhän paljon näitä keskeneräisiä ja taltioimattomia lauluja oikein on?

– Barriot on ne alueet East Los Angelesissa, missä meksikolaiset asuu. Ja niiden jengit, ne tappaa Barrion puolesta, jos tulee vihollisjengei. Se biisi on puolet chicano-slangii, mitä mä opin puhuun Losissa. Se on ihan eri kieli. Se on kakskielinen kaupunki.

Millaisena levynä sä sitten oikein pidät Building On Traditionia sun diskografiassas, joka on loppujen lopuksi kuitenkin helvetin pitkä ja monipuolinen?

– Mä kuulin, että mun ikäiseks kundiks mun diskografia on yks ennätyksistä koko maailmassa. Mä aloitin niin nuorena.

Voiko Building On Traditionia sitten verrata vanhoihin levytyksiisi – vai onko se vain toimittajien naiivia ja typerää pohdintaa?

– Tietenkin eri levyjä voi verrata, mutta on aika mahdotonta verrata 13-vuotiaan skloddin tekeleitä 32-vuotiaaseen mieheen. Tietenkin sä kuulet kehityksen. Mä katon sitä ihan eri juttuna. Tää on nyt, toi oli silloin.

– Vanhat jutut herättää ehkä nostalgisia fiiliksiä. Mä muistan kun mä olin ekan kerran studiossa, kun oltiin edellisiltana bailattu et ”wau, pääsee studioon”, niin silloin ei kelannut mitään eikä tajunnut mitään sopimuksista. Ja tietenkin silloin vedetään fyrkkaa ohi kun ei tajuu mitään. Mut sil ei oo välii siinä vaiheessa. Se on oppiaikaa, yeah.

– Mutta mä muistan vittu aina, kun bassorumpusoundi oli liian lujalla ja mulla oli päänsärky samassa tahdissa. Mä yrjösin sen takia sitten sen studion kokolattiamatolle ja vittu ne vihas mua koko studio, jumalauta.

Tässä kohtaa Andy puhuu tietysti Briard-yhtyeen esikoislevytyksestä eli vuonna 1977 julkaistusta debyyttisinglestä I Really Hate Ya, jota yleisesti pidetään ja kutsutaan Suomen ensimmäiseksi punk rock -levytykseksi.

– Mut 13-vuotias, tiedätsä, niin ei se kestä viinaa ja sit tulee vedettyä vähän liikaa. Aikuinen tietää, et nyt täytyy lopettaa, mut skidinä kelaa, et täytyy vetää vähän lisää. Et fiilis paranee.

Yhdeksän miljoonaa levyä

Miten hyvänä juttuna Andy sitten pitää Building On Traditionia muuhun diskografiaansa – ja eritoten tietysti Hanoi Rocksiin – verrattuna?

– Kyl mä pidän mun uusinta levyä mun parhaana mut muista se, et mä tein kaikki Hanoin biisit. Se oli mun bändi. Mä muokkasin niiden ulkonäön ja annoin niille niiden taiteilijanimet. Että periaatteessa loppujen lopuksi kun sä kelaat, niin mun uus levy on aika pitkälle sitä mitä Hanoi Rocks olisi nykyään, jos se olis elänyt.

No, siinä on vain se ero, ettei Makke laula tolla levyllä.

– Yeah, mut kelaa Makken ääni siihen, niin se olis Hanoi Rocksii.

Totta tuokin.

– Mä muistan kun mä ja Makke istutiin New Yorkissa puoltoista-kaks vuotta sitten ja kelattiin, et pannaan bändi kimppaan. Me kelattiin kaikkia mahdollisia nimiä, millä me kutsuttais tätä, McCoy-Monroe vai? Sit me tajuttiin, et eihän tää tuu fudaan. Heti kun Andy ja Mike on kimpassa, niin jengi tulee kutsuun sitä Hanoi Rocksiks. Se tulee oleen Hanoi Rocks. Ja sille ei voi mitään, siitä on tullut niin iso legenda.

No, ei ehkä myytyjen levyjen määrässä, mutta legendana.

– Onhan noita Hanoinkin levyjä myyty helvetisti ajan mittaan. Kyl mun mielestä joku vittu seitsemän vai yhdeksän miljoonaa lp:tä on kuitenkin aika iso määrä levyi. Enemmän kuin Suomessa on ihmisii. Mut on niitä paljon levyikin, tietenkin. Ei se ole yks levy, ikävä kyllä. Mieletön saavutus.

Mutta verrattuna esimerkiksi tällaisten Poisonin, Warrantin ja Rattin kaltaisten tusinabändien myyntilukuihin.

– Mut ne tulee ja menee, mä olen nähnyt niitä. Sit ne on neljä-viis vuotta myöhemmin käsi ojossa jossain. Suurimmalla osalla taiteilijoista ei oo bisnesvainuu, mulla on. Siks ne on pennittömii. Kaikki tuhlattu. Ja tiedätsä minne ne fyrkat menee? Lakimiehille, bisnesmanagereille ja kaikille muille, ketkä hoitaa sun raha-asioita. Sinne ne fyrkat katos.

– Mun bisnesmanageri ei saa kirjoittaa shekkii joka on yli 20 taalan arvoinen, niiden on pakko saada mun allekirjoitus. Siks mä saan postii Jenkeistä, et ne voi maksaa laskut, et mä allekirjoitan ne. Et mä pystyn kontrolloimaan kaikki omat fyrkat itse. Silloin on mahdotonta vetää ohi.

– Ja jos tulee ohivetoo, niin mä voin vetää ne Kaliforniassa oikeuteen. Ja siellä ei oo mikään kiltti oikeus kuten Suomessa. Ne antaa siellä tuomion, et ne joutuu maksaan kymmenkertaisena takas sen. Ensin lain rikkomisesta, sit oikeudenkyntikulut, sakot ja kaikki muut. Se on niin kutsuttu white-collar crime, valkokaulusrikos. Kuten nää tietokonejäbät ja muut.

Fiiliksestä

Andy toteaa, ettei häntä kannata yrittää viilata sopimusasioissa linssiin, näissä asioissa hän on aivan liian vanha kettu.

– Mut kun ne tekee sen pikkubändeille, se on se säälittävin juttu. Ne vetää säälimättömästi ohi koska ne tietää, ettei niillä varaa vetää niitä oikeuteen ja maksaa asianajajii. ”Antaa vaan vetää oikeuteen. Tää juttu kuolee kuukaudessa, kun niiltä loppuu rahat.” Ja sit ne vetää törkeesti ohi. Tää on maailman likaisin bisnes.

Arvelen Andylle, että näissä kuvioissa parasta on mitä ilmeisimmin olla kova kovaa vastaan.

– Sä opit tuleen kovaks bisnesmielessä, se tulee ajan mittaan. Sit on erilaisii ihmisii. Esimerkiks Makke on pehmo. Tätä et paa lehteen, mut ilman Little Stevenii Makke olis kuollu. Nälkään. Little Steven elätti sitä kaks vuotta. Paitsi viimeisen vuoden, mut kaks edellistä vuotta Little Steven Bruce Springsteenin bändistä antoi sille rahaa viikoittain, et se pystyi elään. Hyvänä ystävänä.

Tiedustelen Andylta, onko Makke nyt saanut maksetuksi velkojaan takaisin Little Stevenille Demolition 23:n nosteen myötä, jonka levyn tuottajana Little Steven operoi.

– Little Steven ei oo sellainen jätkä, et se haluis jotain takas korkojen kera. Se on vaan tyytyväinen, et Makke on saanut jotain liikkeelle, kuten nyt Demolition 23:n kanssa.

Totean miehelle, miten mielenkiintoista ja jännittävää on havaita, miten onnistuneen version Mike Monroe sai levytettyä The Scum Lives On -kappaleesta 1994 ilmestyneelle Demolition 23:n levylle verrattuna kaksi vuotta aiemmin julkaistun Jerusalem Slim -levyn kliinisen kolkkoon ja kylmään tulkintaan.

– Kenestä Makke laulaa siinä biisissä? Mulla on fiilis, et se laulaa itsestään siinä biisissä välillä. Sillä kuka se on tuomitsemaan muita.

Syksyllä 2018 ilmestyneessä tuoreessa elämäkerrassaan Andy McCoy paljastaa kuitenkin, että Little Stevenin rahahanat menivät kiinni kun hän tajusi, että hänen lahjoituksensa menivät ruuan sijasta huumeisiin. Samassa Little Steven muuttui Monroen silmissä pyhimyksestä saatanaksi – from Saint-Steven to Satan-Steven.

– Yhtä juttuu mitä sä et löydä mun biiseistä, niin mä en tuomitse ketään. Ja kuka Makke on istuu valtaistuimella? Niin mulla on fiilis, et se laulaa itsestään. Ja ton sä voit painaa, Andy täsmentää.

– Sillä kukaan ihminen, ei edes tuomari, voi tuomita toista ihmistä minkälainen se on. Okei, jos se on tehnyt rikoksen, se voidaan tuomita sen mukaan, mut ei ihmisenä. Mut Makke tuomitsee ihmisiä. Ja kellään ei oo sitä oikeutta, ainoastaan Jumalalla. Ja Jumala ei ole tuolla ylhäällä. Se on ympärillä. Se on meidän sisällä. Se on joka paikassa.

Aika diippiä shittiä, pohdin hiljaa itsekseni. Eiköhän tämä haastattelu ollut tässä. Ei kai tähän ole mitään lisättävää. Itselläni on hyvä fiilis tästä haastattelusta. Totean Andylle, että omasta mielestäni olemme saaneet hienoa tarinointia taltioitua ja dokumentoitua.

– Mä uskon, että sä saat aika hyvän jutun tästä. Erilaisen.

Totean Andylle, että olen alkanut tehdä näitä haastatteluja jotenkin eri kantilta kuin aiemmin. Enemmän fiiliksellä kuin rutiinilla.

– Näitä juttuja on hyvä tehdä fiiliksellä. Jos sä et saa tunnetta haastattelusta, miten sä voit syventyä ja eläytyä siihen. Se on kuin biisinteko. Jos sieltä ei tuu fiilistä, mitä sieltä tulee ulos?

Teksti: Nalle Österman
Pääkuva: Lauri Sorvoja / Museovirasto (Dingo Kotkan meripäivillä 1.8.1985)

Joku viisaampi jossakin on joskus keksinyt lentävän lausahduksen, miten ”tämän päivän sanomalehti on huomisen kalakääre”.

Saattaahan se jossain määrin olla niinkin, mutta kyllä tässä tapauksessa mediat ampuvat itseään tylysti jalkaan, jos he tällä tavoin vähättelevät omaa rooliaan ja työtään historiallisten tapahtumien dokumentoijina. Eihän tällöin ole ihme, jos suuri yleisö ei arvosta medioiden työtä, sisältöjä ja laatua, jos nämä mediat eivät arvosta omaa duuniaan edes itse!

Turha tällöin ihmetellä, miksi mediat tekevät kuolemaa, kun he viittaavat kintaalla informatiiviseen sivistys- ja valistustyöhön nopeiden pikavoittojen sijasta. Ehkei näillä medioilla ole tällöin todellakaan muuta arvoa kuin huomispäivän jätepaperina.

Otetaan nyt yhtenä esimerkkinä tämä legendaarisen Dingo-yhtyeen 2017 tekemä paluu eli comeback sen kaikista klassisimman kokoonpanon kanssa, missä luonnollisesti tavoiteltiin vastaavanlaista hurmosta ja taloudellista menestystä kuin amerikkalaisen Guns N’ Rosesin laulajan Axl Rosen, soolokitaristi Slashin ja basisti Duff McKaganin keväällä 2016 vihdoin toteutuneen yhteenpalaamisen kanssa, mikä on tuottanut bändille ja sen sidosryhmille jo yli puoli miljardia dollaria vuosien saatossa.

Ilmassa oli helmikuussa 2017 vielä suurta urheilujuhlan tuntua, kun Helsingin Kalliossa sijaitsevaan Riviera-elokuvateatteriin kutsuttiin suomalaista mediaa sankoin joukoin kuuntelemaan, millaista tiedotettavaa Dingon legendaarisimmalla kokoonpanolla – eli sillä, joka 1985 julkaisi ”Kerjäläisten valtakunta” -kakkosalbumin – oikein mahtoi olla.

Varsinkin populaarimusiikissa on tapana palata yhä uudelleen ja uudelleen loppumattomiin myytteihin ja suosion hetkiin.

Oli sitten kyse joistakin päättymättömistä Abban, Beatlesin, Black Sabbathin, Led Zeppelinin, Motörheadin, Rolling Stonesien ja vastaavien uudelleenjulkaisujen tulvasta aina uuden mediaformaattilanseerauksen yhteydessä tai sitten jostakin Hanoi Rocksin rumpalin kuoleman ja Hurriganesin ”Roadrunnerin” mytologisoimisesta, niin historia, menneisyys, legendat, myytit ja tarinathan ovat populaarikulttuurin ja -musiikin tärkeintä substanssisisältöä ja valuuttaa faneille ja musadiggareille.

Tästäkin syystä päätin kaivaa arkistoistani Rievun lukijoiden iloksi ne ylevät tunnelmat ja suuria lupauksia herättävät kunnian hetket, joiden voimin Pertti Neumann, Jonttu Virta, Juha ”Quuppa” Seittonen, Pete Nuotio ja Pepe Laaksonen patsastelivat perjantaina 10. helmikuuta 2017 Rivieran loistelamppujen alla kertomassa lähitulevaisuuden suunnitelmistaan.

Suunnitelmista, jotka valitettavasti päättyivät jo 30. joulukuuta 2017 Facebookissa julkistettuun tiedonantoon, miten Seittonen ja Nuotio ovat jälleen jättäneet yhtyeen. Mutta vielä helmikuussa 2017 henki oli korkealla ja odotukset huipussaan.

”Rivieran sisällä ilmapiiri väreilee jännityksestä. Kuhina median edustajien keskuudessa on tavallistakin odottavaisempi. Journalistien keskellä monikansallisen ohjelmatoimiston Live Nationin Suomen-jaoston herra ja hidalgo Risto Juvonen pyörii ympyrää velmusti hymyillen ja myhäillen.

Siinä hetkessä muistuu mieleen Dingon laulajan ja lauluntekijän Pertti Neumannin kirjoittamat profeetalliset sanat vuoden 1985 Kerjäläisten valtakunta –kappaleesta – ”tuo rääsyläinen tietää jotain mitä tiedä en”.

Juvosta nyt ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua rääsyläiseksi, mutta hiffaatte varmasti pointin.

Varjoista he nousevat lavalle aamukymmeneltä miltei minuutilleen: Pertti Neumann, rumpali Juha ”Quuppa” Seittonen, basisti Pepe Laaksonen, kitaristi Jouni ”Jonttu” Virta ja kosketinsoittaja Pete Nuotio.

Neumann ottaa paikkansa itseoikeutetusti lavan keskimmäisestä nojatuolista. Sitten aletaan puhua. Selviää, että leffaa ja kirjaa pukkaa. Ja kun tämä selviää jossakin vaiheessa Juvoselle, syttyy hänen päässään lamppu saada tämä revohka myös keikkalavoille.

Huomaan vaistonvaraisesti kysyväni herroilta, miten paljon fyrkalla on tekemistä tämän paluun kanssa. Kamoon, ei tässä kukaan ole hyväntekeväisyyttä harjoittamassa tai nousemassa lavalle yksinomaan pyhällä hengellä.

Neumann ojentaa mikrofoninsa Pepe Laaksoselle.

– Tota, aina kun tehdään töitä, niin se palkka on hyvä motivaattori. Mutta kyllä tässä pääasiallisena juttuna oli se, että tuntuu kivalta soittaa taas yhdessä. Treenatessa ollaan huomattu, että se tulee mukavasti sieltä selkäytimen jatkeesta. Meillä viidellä on sellainen homma, että vaikka me soitettaisiin Metsäkukkia, se kuulostaisi Dingolta, basisti kuvailee.

Pete Nuotio pyytää puheenvuoroa.

– Ei raha ole koskaan ollut Dingon pääasiallinen motivaattori. Ei 1980-luvulla eikä tänä päivänä. Kaikenlaista on tietysti sattunut tämän 15 vuoden taukomme aikana, mutta tänä päivänä se on kääntynyt meidän voimaksi. On hienoa tehdä yhteistyötä taas, kosketinsoittaja linjaa.

– Yksikään muusikko ei sitä voi kieltää, etteikö se yleisön palaute ole sellainen palkka soittajalle, joka lykkää sellaisen adrenaliinin soittajalle, ettei sitä voi rahalla ostaa. Toivottavasti saamme nauttia siitä tälläkin kertaa. Kyllähän se raha on tietysti hyvänä lisänä siinä, rumpali Quuppa lisää.

– Kun tästä alettiin puhumaan, niin ainakaan itsellä ei ollut minkäänlaista aavistusta, millaiseen suosioon tämä saattaisi taas nousta. Se vaan, että tekee mieli taas soittaa näiden kavereiden kanssa, kitaristi Jonttu määrittelee.

– Jos pähkinänkuoressa yrittäisi summata Dingon filosofiaa, niin kun me ollaan harrastettu tällaista Skype-palaverointia jo pidemmän aikaa, niin Jonttu sanoi toissapäivänä sen, että hän oikeasti jännitti, tuleeko tänne ketään. Kyllä meillä on aika nöyrä asenne tähän hommaan nyt. Olemme tietysti kiitollisia saamastamme tuesta, Juvosen Riston panos tuntuu jopa mentoroinnilta, Neumann tunnustaa.

Dingo levytti 1980–luvun kulta–aikojen trilogiansa Nimeni on Dingo (1984), Kerjäläisten valtakunta (1985) ja Pyhä klaani (1986) yhdessä tuottajana toimineen Pave Maijasen kanssa, joka hänkin poistui keskuudestamme 16. tammikuuta 2021 nopeasti edenneen ALS-taudin seurauksena, 70-vuotiaana.

Kun yhtye jo vihjaili uudesta materiaalistakin monikymmenpäiselle toimittajajoukolle Rivierassa tiedustelen, onko myös Maijasen nimi noussut esille uuden materiaalin saattamiseksi ihmisten ilmoille.

Neumann tarttuu mikrofoniin.

– Kysymys on hyvä. Mielenkiintoinen kulma tulee joka tapauksessa olemaan, jos ja kun me mahdollisesti alkaisimme tekemään uutta levyä. Tottakai Maijasen Pavestakin on ollut puhetta, luonnollisestikin, mutta aina on olemassa se vaara, että lähtee liiaksi nojaamaan vain johonkin vanhaan hyväksi havaittuun sapluunaan. Kyllä sitä mieluummin haastaa itsensä, laulaja linjaa.

Lehdistötilaisuuden aikana on jo useaan otteeseen käynyt selväksi, että treenattu on ja keikkaa pukkaa. Päätän vielä tiedustella, oliko vanha kone miten ruosteessa 15 vuoden yhteisen soittotauon jälkeen vai lähtikö homma heti lentoon.

– Olin yllättynyt siitä, miten hyvin homma lähti heti lentoon. Eipä siinä juuri ruostetta ollut. Joskin se kielii paljon asenteestamme, otan nyt vaikka Quupan esimerkkinä. Kun meillä oli ollut hyvä palaveri Live Nationin kanssa ja alettiin olla vakuuttuneita tästä hommasta, niin tää jätkä marssii heti palaverin jälkeen soitinkauppaan ostamaan uudet rummut, Neumann myhäilee.

Vaikka Dingossa on tämän lavalla istuvan klassisen kokoonpanon jälkeen nähty peräti 36 soittajaa, niin Neumannin mielestä tässä kokoonpanossa on jotain erityistä taikaa. Ja tähän kemiaan monien klassisten bändien magia perustuu.

– Kun me ensimmäistä kertaa kokoonnuttiin treenikämpälle ja lyötiin kamat pystyyn, niin ei siinä juuri ruostetta ollut. Pyyhittiin pölyt pois ja lähdettiin vetämään. Se oli Sinä ja minä, siitä lähdettiin käyntiin ja purkamaan settiä. Hyvä kun perässä pysyi. Tokihan me oltiin kotiläksymme tehty, Quuppa kuvailee.

Kollega tiedustelee, mistä ajatus tämän kokoonpanon paluusta lähti. Oliko se yhteinen haave vai päättikö yksi ja suostutteli muut?

– Kun kimpassa tätä mietittiin, niin ei me löydetty oikeastaan muuta kokoonpanovastausta. Täytyy muistaa, että tällä kokoonpanolla on koettu ne kaikista hurjimmat hetket. Se oli aika lailla itsestään selvyys, että sen täytyy olla tämä ryhmä, Neumann vakuuttaa.

– Pepe lähetti mulle tekstiviestin, että pystynkö soittamaan kohta, olisi tärkeää asiaa. Sitten kun tästä asiasta puhuttiin, niin mulla tuli sen puhelun jälkeen sellainen fiilis, että kiteytän tämän Hietasen sanoihin Tuntemattomassa sotilaassa: ”Jumalaut pojaat, se on alkanut”, Quuppa summaa.

Virallisen lehdistötilaisuuden jälkeen medialla on hetki aikaa haastatella henkilökohtaisesti yksittäisiä soittajia. Itse päätän ottaa jututettavakseni Dingon kovakätisen rumpalin, sillä onhan medioissa jo usean vuoden ajan julistettu, ettei 1962 syntynyt mies ole valitettavasti ollut enää pitkään aikaan soittokuntoinen.

Miten soittaminen nyt sitten yhtäkkiä onnistuu, Quuppa?

– Minulla on ranteiden jännekanavissa ahtaumat. Se ongelma on ajoittainen. Se teettää välillä sellaista, että soittaessa huomaan välillä, että esimerkiksi oikeassa kädessä kolme sormea alkaa aueta kapulassa tai krampata spastisesti kiinni.

Vaiva vaikeuttaa rumpalin soittoa siten, että kapula meinaa joko lähteä kädestä pois tai sitten se on kokonaan siinä kiinni. Hieronta kuitenkin auttaa vaivaan todella hyvin. Täten hierojanakin työskentelevä Quuppa voi itsekin hoidattaa itseään helposti ja kätevästi.

– Toki vaiva on inhottava ja se on ollut minulla todella pitkään. Yhdessä vaiheessahan olin jopa kuusi vuotta täysin soittamatta. Se ei kylläkään johtunut tästä vaan sain soittamisesta vain tarpeekseni. Olin tätä myöten täynnä soittamista ja soittimien myyntiä, Quuppa virkkoo havainnollistaen fiilistään käsin.

Soittotauko teki Quupasta hyvää, koska sen kautta mies löysi jälleen kipinän soittamiseen.

– Minut sai palaamaan takaisin soittamisen pariin eräs vanha musiikkikaupan kollega, niin hän sai anomalla anoen lopulta houkuteltua minut erääseen irkkubändiin. Sanoin, että lähden kokeilemaan. Se oikeastaan lämmitti fiilikset uudestaan, mies muistelee.

– Kun tämä Dingo-juttu tuli, niin en oikeastaan hirveästään enää miettinyt mitään. Toki vedän riskillä koko ajan, mutta sitähän soittaminen aina on.

Edellisen kerran nämä miehet kokoontuivat yhteen 1998 keikkarintamalle, mutta tämä paluu päättyi riitaisasti tammikuussa 2002.

Suomirockin sisäpiiristä on kuultu huhuja erityisesti eräästä Viking Linen laivakeikasta, joka oli viimeinen pisara niin rumpalille kuin kosketinsoittaja Pete Nuotiolle.

Quuppa naurahtaa merkitsevästi tämän laivakeikan mainitessani.

Talvella 2002 sanavalinnat olivat vieläkin jyrkemmät, kun Neumann päätti esiintyä Dingo-nimellä Tallinnan Saku-suurhallissa – ilman yhtäkään vanhaa bänditoveriaan.

– Meistä neljästä yksikään ei ole mukana Dingo-nimeä kantavassa orkesterissa. Ei nyt eikä tulevaisuudessa, julisti Pepe Laaksonen tuolloin Ilta-Sanomille.

Jonttu Virta oli sanavalinnoissaan vieläkin jyrkempi.

– En enää ikinä aio tehdä mitään sen kaverin kanssa. Hän kusi meidän hommat siihen malliin, etten käsitä, miten hän voi kuvitella minun olevan edelleen Dingossa, kitaristi tykitti.

Miten vanhoja haavoja paikattiin?

– Sanotaanko näin, että… että että… meillä on jo tässä vuosien ajan ollut sellainen sanonta, että me itse pestään omat likapyykkimme. Meillä onkin ollut tässä jo vuosia aikaa käyttää pitkää linkousta ja pitkää pesuohjelmaa, rumpali maailailee.

– Ei me oikeastaan enää näitä vatvottu, kun lopulta palattiin takaisin. Soittaminen lähti puhtaalta pöydältä. Kyllä me ollaan asiamme keskusteltu jo aiemmin.

Kun pitkän linjan brittiläinen rockyhtye Deep Purple palasi yhteen klassisimmalla ja maineikkaimmalla kokoonpanollaan 1984 julkaistulle Perfect Strangers -albumilleen, mainostettiin levyä saatelauseella ”kohtalo toi heidät jälleen yhteen”.

Tämä mainoslause sai comebackista rannalle jääneen Whitesnaken solistin David Coverdalen tuhahtamaan happamasti, ”pankkitilien ylitykset toivat heidät jälleen yhteen”.

– Tänä päivänä jokainen toimii tietysti omalla alallaan. Jos me oltaisiin toimittu pelkästään muusikoina, niin tämä (Coverdalen väite) pitäisi varmasti paikkaansa kaikilla, mutta tänä päivänä kaikilla on varmat tulonlähteet ja ammatit, kuvailee rumpali rahan merkitystä Dingon klassisimman kokoonpanon paluussa.

Kun paluun takapiruna häärää kuitenkin maailman suurimman ohjelmatoimiston Live Nationin Suomen haarakonttori ja sen hallituksen puheenjohtaja Risto Juvonen on päivänselvää, että isot rahatkin ovat kuviossa mukana.

Kansainvälisesti tapausta voisi verrata Guns N’ Rosesin ikonisimpien jäsenten comebackiin. Quuppa myöntää Live Nationin toimineen varmasti hyvälle alullepanijana klassisen kokoonpanon saattamiseksi yhteen, mutta taustalla on muutakin.

– Kyllä tämä tosiaan lähti siitä, kun Jonttu ja Nipa näkivät Pori Jazzeilla Brian Setzerin keikalla (heinäkuussa 2016). Kun itse olin Nipan kanssa Radio Suomipopin haastattelussa muutama vuosi sitten, niin jo silloin sanoin, että sotakirveet on haudattu, Quuppa muistelee.

– Se homma jäi Nipan kanssa jotenkin kytemään, mutta kaikkien omat työt ja menot estivät sellaista meidän viiden yhteenkokoontumista silloin.

Siinä vaiheessa, kun kissa nostettiin toden teolla pöydälle, päästiin Quupan mukaan keskustelemaan kunnolla. Juvosen roolia ei kannata vähätellä.

– Se on vain sellainen asia, että jonkun se täytyy nykäistä alulle. Silloin ruvetaan katsomaan aikatauluja. Jos se vain leijuu jossakin häilyvänä, niin eihän sitä silloin lähdetä katselemaan. Siinä suhteessa Live Nation on varmasti ollut alulle potkaisijana myös, mies luonnehtii.

1980–luvun hysteriaa mies ei usko tai toivo enää näkevänsä. Silti vanhojen bändikavereiden kanssa harjoittelu on tuntunut pitkästä aikaa ”todella hyvältä”. Henki on hyvä.

– Onhan meille kaikille tullut ikää ja kokemusta lisää. Meillä on ollut niin hyvä fiilis, että oikeasti pelottaa, mihin sfääreihin tämä tässä vielä lähteekään.

Ensin bändi keskittyy ensi kesän keikkoihin, mutta uutta materiaaliakin on alkanut syntyä treenien lomassa. Tämän kokoonpanon edellinen paluu 1998–2002 päättyi rajuihin riitoihin.

– Ollaan huomattu soittaessa, että päästään siihen samaan henkeen kuin 1980–luvulla. Noissa treeneissä lähti syntymään aina jotain. Siihen kun tarttuu, niin siitä se lähtee sitten menemään.

Rumpali harmittelee, ettei Dingo päässyt koskaan treenaamaan kunnolla 1980– ja 1990–luvulla jatkuvan keikkailun seurauksena.

– Kun saadaan rauhassa treenata, alkaa sitä myöten syntymään jotain uutta. Kaikenlaisia aihioita ja rakennelmia. Erittäin hyvä fiilis tällä hetkellä.

Kuinka paljon olette treenanneet?

– Muutamat kerrat toistaiseksi. Mehän asutaan aika lailla erillään, niin se menee siitä syystä sellaiseksi maratontreenaamiseksi, kuten nuo yhdet yhdeksän tunnin treenit oli. Toivottavasti ei tarvitse koskaan soittaa yhdeksän tunnin keikkaa, sitä omat paikat ei varmasti kestä. Positiivisin mielin tässä mennään.

Miten olet katsonut vierestä Neumannin touhua Dingon nimellä näinä välivuosina?

– En juuri ollenkaan. Jos täysin rehellisiä ollaan, niin olen jäävännyt itseni siitä kokonaan. Olihan siinä se kuuden vuoden paussi, jolloin en seurannut musiikkia oikeastaan lainkaan. Jostakin luin, että Dingossa olisi vuosien mittaan ollut 36 eri muusikkoa meidän jälkeen, niin onhan siinä melkoinen määrä, Quuppa nauraa.

Rumpalin mukaan nyt jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin.

– Kaikki kunnia kuitenkin Nipalle, joka on jaksanut luotsata sitä laivaa eteenpäin. Nyt se sai sitten nämä merirosvot tähän takaisin, reippaasti hymyilevä rumpali hekottelee.

Dingon kakkosalbumi Kerjäläisten valtakunta ilmestyi 14. maaliskuuta 1985, rikkoen kaikki siihenastiset myyntiennätykset Suomessa.

Tähän mennessä levy on ostettu yli 190 000 kotiin ja levy on edelleen Suomen neljänneksi myydyin pitkäsoitto, jonka edelle ovat menneet vain Jari Sillanpään esikoislevy, Eppu Normaalin Repullinen hittejä sekä Kirka Babitzinin Surun pyyhin silmistäni.

Quupan mukaan studiossa ei kuitenkaan koettu mitään erityisen maagisia hetkä tämän suuren suomirockin klassikkoalbumin äänitysvaiheessa.

– Ei sitä ainakaan tajunnut. Silloin 1980-luvulla me vain mentiin eteenpäin ja tehtiin biisejä, ei me muuta edes ajateltu, rumpali selvittää.

Hän muistaa kuitenkin erityisen hetken Dingon esikoissinglen Sinä ja minä äänitysvaiheessa talvella 1983, kun bändi palaveerasi tuottajansa Pave Maijasen kanssa levy-yhtiönsä Finnlevyn kahviossa.

– Kysyttiin Pavelta, miltä tämä oikein kuulostaa. ”Sä kun olet kuitenkin tuollainen konkari, niin sä nyt osaat varmasti sanoa jotakin.” Pave totesi, että ensimmäistä kertaa hän ei tiedä. Hänellä on sellainen kutina, että ihan mitä vaan voi tapahtua, Quuppa muistelee.

– Eikä siinä montaa kuukautta mennyt, kun alkoi tapahtua. Se on mielenkiintoista. Ja nytkään ei voi sanoa, mitä voi tapahtua seuraavaksi. Ihan sellaiseen suosioon kuin 1980–luvulla en kuitenkaan usko. Me lähdemme nyt kuitenkin haastamaan tätä nuorisoa.

Kerjäläisten valtakuntaa Dingo lähti Quupan mukaan tekemään täysin samoin tavoin kuin esikoisalbumiaan Nimeni on Dingoa vuotta aiemmin.

– Ei meillä ollut mitään sellaista ajatusta, että nyt oltaisiin tekemässä jotakin suomirockin historiaa, mies vakuuttaa.

Ikoninen levystä on kuitenkin tullut. Rumpalia ovat jääneet harmittamaan puhtaasti ulkomusiikilliset syyt.

– Kun muutin Helsinkiin, niin halusin lähteä katsomaan paikkaa, missä Takomon studio oli. Vaikka siellä on purettu se talo, niin siellä olisi edes jokin kyltti seinässä. Mutta ei siellä ollut mitään, vaikka siellä Takomossa on tehty suomirockin historiaa.

Paljon, Quuppa painottaa.

– Täytyisi varmaan tehdä jokin kansalaisaloite, rumpali pohdiskelee.

Miten Quupan polla kesti sen 1980–luvun pyörityksen?

– Sehän oli aluksi älyttömän hienoa. Tuollaiselle maalaispojalle se oli ihan taivas. Eli sitä musiikkia mitä mä soitan, niin ihmiset diggaa kuunnella ja fanittaa.

Vuoden 1985 lopussa ja 1986 väsymys alkoi jo nousta pintaan.

– Sen huomasi jo ihan siitä, että lavajuomat alkoivat vaihtua limsasta johonkin vahvempaan sun muuta, rumpali paljastaa.

– Se oli vain sitä, että ei vaan jaksanut enää. Ja sitten kun tulit himaan, niin siellä oli aina porukkaa odottamassa portilla. Sitä ei päässyt karkuun mitenkään.

Quupan mukaan Dingo–veteraanien myöhemmät paluut 1993–1994 ja 1998–2002 ovat olleet sillä tavoin erilaisia, ettei yhtyeen yleisö ole ollut niin hysteeristä kuin 1980-luvulla.

– Silloin 1980-luvulla se oli aika raskasta ja vaikeampaa. Päänuppi on kuitenkin pysynyt kasassa kaiken aikaa. En ole tarvinnut terapiaa, mies vakuuttaa.

Hän on ilolla pannut merkille, että myös nuoremmat sukupolvet ovat löytäneet Dingon laulut.

– Musiikki on kestänyt ajan hammasta ihan hyvin. Tähän haasteeseen täytyy varmasti sitten vastata kun aika näyttää ja kun aletaan työstää uutta materiaalia, rumpali tiivistää.”

Hyvistä aikomuksista huolimatta asiat eivät aina mene niin kuin haluaa ja suunnittelee. Vaikka uutta materiaalia näytti syntyvän yhtyeen harjoitusstudiosta sosiaaliseen mediaan lähetettyjen videoleikkeiden perusteella, niin yhtäkään uutta laulua ei Dingon klassisin kokoonpano ehtinyt tallentaa studiossa jälkipolville.

Kun syystalveksi 2017 suunnitellun kiertueen liput möivät odotettua heikommin, kuihtui kahdeksan keikan rundi lopulta kolmen keikan tyngäksi. Tämä saattoi olla se hetki, jolloin Nuotio ja Seittonen tekivät omat ratkaisunsa ja peliliikkeensä.

Aika oli näyttänyt ajaneen Dingon ohi. Dingon klassisen kokoonpanon keikoille ei näyttänyt olevan enää tilausta ja tarvetta. Live Nationin Risto Juvonen oli kaikesta päätellen arvioinut lopulta väärin klassisen Dingon todellisen tilauksen.

Vuoden 2017 jälkeen Dingolta on toistaiseksi ilmestynyt ainoastaan yksi uusi sävelteos, 18. toukokuuta 2018 singlenä ilmestynyt laulu nimeltään Tähtenä taivaalla, jossa Seittosen ja Nuotion tilalla vaikuttavat Lordista tuttu kosketinsoittaja Leena ”Awa” Peisa ja Hybrid Childrenissä sekä Problemsissa tahtia takonut rumpali Saska Ketonen.

Singlen saaman vaatimattoman vastaanoton perusteella tuskin kukaan enää odottaa Dingolta uutta materiaalia, kun nuoremmat sukupolvet löytävät yhtyeen kulta-aikojen iskusävelmät vuosikymmenestä toiseen.

Niiden voimin Pertti Neumann voi viettää leppoisia eläkepäiviä tekijänoikeustulojensa turvin ja yhtyeen 1980-luvun muut jäsenet muistella kiikkustuolissa 1980-luvun sekopäistä fanihysteriaa.

Nykyisellä kokoonpanollaan Dingo näyttää pyörivän riittävän tasaisesti ja luotettavasti, jotta markkinavoimat pysyvät tyytyväisenä ja fanit saavat nostalgianälkänsä tyydytettyä. Ja fanejahan Dingolla riittää yllin kyllin yhä uusien sukupolvien löytäessä Pertti Neumannin kirjoittamat suomirockin ikivihreät.

PÄIVITYS 29.3.2024: Tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen julkisuuteen kantautui 22. maaliskuuta 2024 murheellinen suruviesti: Dingon klassisimman kokoonpanon basisti Pertti ”Pepe” Laaksonen oli poistunut keskuudestamme nopeasti edenneen sairauden seurauksena, vain 63-vuotiaana. Riepu ottaa osaa yhtyeen, sukulaisten ja ystävien kollektiiviseen suruun.

Mustiin pukeutunut vaaleaverikkö saapuu hotellihuoneen ovelle. Ovi on varustettu numerolla 6.

Numero kuusi. Six in english. Sex på svenska.

Hän kuljettaa oikean käden kämmenen numeron yli. Numero vaihtuu The 69 Eyes-yhtyeen logoksi. Logo vie ajatukset muinaiseen Egyptiin.

Egyptologiaan.

Kuvataan linnamaista rakennusta. Vaaleaverikkö avaa oven. Näkymä vaihtuu The 69 Eyes-yhtyeeseen soittamassa goottirokkiaan aavikolla. Näkymä aavikolla on karu mutta komea. Aurinko paistaa. Taivas on pilvetön. Viileät rokkarit soittavat hiostavalla aavikolla rajua rokkia. Kilometrien säteellä muita ei aavikolla näy.

Kuumaa.

Kitaristi Baziella aurinkolasit, laulaja Jyrki 69:llä taas ei. Vaihtelu virkistää. Rumpali Jussi 69 lyö rajusti lattiarumpuja. Kuvan hidastus tehostaa vaikutelmaa.

Sisällä huoneessa. Valkoisia kynttilöitä, punaista samettia, mustatukkainen nainen jakkupuvussa, vaaleaverikkö lattiatasolla katsoo peiliin, rinnat rintaliiveistä tursuten. Jakkupukuinen nainen kaataa pienestä koepullosta nestettä kämmenelleen. Vaaleaverikkö seuraa toimitusta malttamattomana. Avaa vaistonvaraisesti huuliaan.

Koepullossa näyttää olevan tummanpunaista nestettä. Verta. Vieressä kynttilä kajastaa. Tulta.

Blood and fire, verta ja tulta.

Kiimaa.

Aavikolla bändi jatkaa rokkaamista. Laulajalla mustat käsineet. Tuimat ja rajut ilmeet. Tylytys. Veri jakkupukuisen kämmenellä. Vaaleaverikkö sitä koskettaa keskisormellaan. Ottaa veren huulilleen. Peilissä näkyvät uhkeat rinnat vihreissä silkkisissä rintaliiveissä. Nainen lipoo kielellään huuliaan.

Veristä kiimaa.

Aavikolla rokki soi. Laulajalla The Fuzztones-yhtyeen t-paita. Mustaa nahkaa, niittejä ja kuria. Marshall-vahvistimia. Aitoa rehellistä rokkia. Vaaleaverikkö katsoo peiliin himokkaasti. Veri nostaa himot ja halut pintaan. Katsoo vienosti sivulleen. Jakkupukuinen hivelee meikkisiveltimellä vaaleaverikön ihoa. Vaaleaverikkö näyttää nauttivan tilastaan. Huulet törröttävät, huokaa nautinnosta. Katsoo peiliin.

Peilissä laulaja Jyrki 69. Vaaleaverikkö ja jakkupukuinen katsovat toisiaan. Taulussa ikuistettuna viiksekäs hirmuhallitsijaa muistuttava mies. Naiset hymyilevät, kauniisti kiiltävät valkoiset hampaat.

Viattomuus ja synti. Puhtaan neitsyen veri. Irstaus. Häikäilemättömyys. Kahden naisen välinen kielletty hedelmä.

Syntinen salaisuus.

Laulaja rokkaa peilissä, bändi aavikolla. Laulaja astuu sisälle huoneeseen. Seinän vierustalla kaksi jakkupukuista mustatukkaista naista. Punaisilla silkkilakanoilla mustaan mekkoon pukeutunut vaaleaverikkö kiemurtelee.

Silkkiä ja samettia, punaiset lakanat, aristokraattinen tunnelma, seinillä lämmintä massiivipuuta. Peili. Eroottiset värit kuten punainen korostavat aistillisuutta. Tuoksukynttilät lisäävät seksuaalista aistikkuutta. Laulaja astuu sängyn vierustalle. Jakkupukuiset naiset hymyilevät, kauniisti kiiltävät valkoiset hampaat.

Toinen jakkupukuisista kyykistyy ottamaan vaaleaverikön peitelleen mustan samettipeiton pois. Alta paljastuu seksikkäisiin mustiin alusvaatteisiin pukeutunut puhdasrotuinen arjalainen nainen. Hän makaa punaisilla silkkilakanoilla elottomana, kuin Jeesus ristillä.

Laulaja kiipeää naisen päälle. Laulaja pukeutunut mustiin rajuihin rokkivaatteisiin, jalassaan mustat nahkahousut. Seinän vierustalla jakkupukuiset kaksoset istuvat viattomasti kädet ristissä polviensa päällä seuraten ilmeettöminä edessään avautuvaa irstaan hekumallista näytelmää. Yhtäkkiä vaaleaverikkö kääntää laulajan selälleen. Roolit ovat vaihtuneet.

O-ou.

Laulaja laulaa peilin edessä. Ruusun terälehtiä. Myös ruusujen terälehdet lisäävät seksuaalista aistikkuutta. Laulaja ja vaaleaverikkö voimistelevat sängyllä, jakkupukuiset kaksoset katselevat. Nainen imee miehen nännejä ja sivelee hänen rintakehää. Miehen käsi naisen reidellä.

Kaksoset katselevat kädet polvilla.

Nainen kynsii miehen rintakehää. Veresliha. Kuvastaa kiihkoa. Jakkupukuiset naiset hymyilevät, kauniisti kiiltävät valkoiset hampaat. Irstasta. Syntistä. Mies katsoo itseään peilistä, tyytyväisen näköisenä laulaen. Tyydytettynä. Itsetyydytys. Ottaa oikean käden etusormen suuhunsa ja nuolaisee.

Seuraavana aamuna. Makaa laulaja sängyssä yläruumis paljaana, kaulassaan kaksi veristä reikää. Vampyyrin jäljet. Pyyhkii jäljet pois kädellään. Rajua rokkausta aavikolla. Tatuointeja, aurinkolaseja, tylyjä ilmeitä. Suurieleisiä kuvia. Mahtipontisuutta. Jylhyyttä.

Aasialaisessa strippikapakassa. Hiuksensa vaalentanut nuori aasialainen nainen tanssii pöydällä. Joku ottaa Nokian kännykkäkameralla valokuvan. Nokian logo vilahtaa kuvaruudussa. Kuvaruudussa kauppatavaraa. Tuotesijoittelua.

Jokaisella oma tavaransa kaupattavana.

Aasialainen nainen kiemurtelee riettaasti, vyötärö paljaana. Bändi bilettää baarin pöydän ympärillä. Pöydässä blondi, brunette sekä afroamerikkalainen nainen. Negro spirituals. Gospel for the damned. Laulaja ilmestyy strippikapakkaan.

Aavikolla rokki soi.

Blondattu aasiatar ottaa laulajan syleilyynsä. Yhtäkkiä laulaja on useamman aasialaisen naisen ympäröimä. Mustaa nahkaa, pitsiä, samettia, paljasta ihoa, riettautta. Laulaja vilkaisee vierellään tanssivaa nuorta tummatukkaista aasiatarta.

Limusiinin takapenkillä. Vaaleaverikkö istuu keskellä. Jakkupukuiset naiset molemmin puolin vierellään. Siemailee drinkkiä. Matkalla halki Hollywoodin. Strippiklubilla bakkanaalit jatkuvat. Naisia laulajan ympärillä. Jakkupukuinen soittaa puhelimella. Antaa puhelimen vaaleaverikölle. Kamerakännykässä blondatun aasiattaren rietas kuva.

Strippiluolassa bileet jatkuvat. Punaista viiniä, rehvakasta naurua, härskiä irstailua. Ilmassa kennelliiton merkit, etusormi ja pikkurilli. Pirullista piehtarointia. Mies tatuoi toisen miehen selkää. Mustetta iholle. The 69 Eyesin jättimäinen logo valmistuu selkään.

Egyptologiaa.

Takaisin aavikolla. Typeriä irvistyksiä. Perinteisiä poseerauksia. Aasialaisia bändäreitä. Saliin astuu mustaan lateksiin ja läpinäkyvään muoviin verhoutunut vaaleaverikkö. Nyt saa laulaja kuulla kunniansa. Rumpali lyö hypnoottista komppia aavikolla. Veriset reiät vaaleaverikön kaulalla. Mies katsoo kulmien alta tyytyväisenä kameraan. Nainen huokaa tyydytettynä.

THE 69 EYES: Perfect Skin (OFFICIAL MUSIC VIDEO)

Ohjaus: Ralf Strathmann
EMI
2006
Rock

(Teksti julkaistu alun perin Nalle Östermanin ”Suomen seksikkäimmät musavideot” -blogissa 9.10.2011.)