Elämme aikaa, jolloin mielipiteet muodostuvat yhä nopeammin ja vahvemmin. Sosiaalinen media ja algoritmit luovat kaikukammioita, joissa samat ajatukset kiertävät yhä uudestaan samanmielisten kesken.

Samaan aikaan perinteiset mediat kamppailevat taloudellisten paineiden kanssa, mikä helposti vaikuttaa siihen, millaisia näkökulmia ne tarjoavat.

Riepu syntyi tarpeesta luoda yksi mahdollinen tila, jossa erilaiset näkökulmat voivat kohdata toisiaan. Paikka, jossa ei tarvitse pelätä sanoa asioita, jotka eivät aina ole välttämättä tämän ajan konsensuksen mukaisia.

Moniäänisyyden haasteet

Moniäänisyys kuulostaa jalolta periaatteelta, mutta käytännössä se on usein epämukavaa. Se pakottaa meidät kohtaamaan ajatuksia, jotka haastavat omat uskomuksemme. Se vaatii sietämään epävarmuutta ja myöntämään, että maailma on monimutkaisempi kuin haluaisimme uskoa.

Varsinkin kriisiaikoina, kuten sodan keskellä, on luonnollista hakea selkeyttä ja yksimielisyyttä. Mutta eikö juuri silloin olisi tärkeintä kysyä vaikeita kysymyksiä ja tarkastella asioita useista eri näkökulmista?

Maailman väkimäärä ylitti neljän miljardin hengen rajan 1975. Viidessäkymmenessä vuodessa tämä lukema on tuplaantunut. Samassa ajassa maailmasta on monellakin tapaa tullut yhä monimutkaisempi ja vaikeammin hallittava, jolloin yksimielisyys on yhä hankalammin tavoitettavissa.

Vai kuvitteleeko vielä joku, että 5,6 miljoonan suomalaisen näkökulma ja mielipide on ainoa oikea totuus reilun kahdeksan miljardin henkilön planeetalla?

Eriävien mielipiteiden problematiikka

Yksi Rievun avustajista on pitkän linjan Venäjä-asiantuntija ja lehtikustantaja Jauri Varvikko. Hänen kanssaan sovimme, että Riepu julkaisisi hänen ajatuksiaan ja mielipiteitään silloin, kun ne tuntuvat julkaisemisen arvoisilta.

Pian kävi ilmi, miksi moniäänisyyttä on niin vaikeaa hallita – ainakin tämän hetken suomalaisessa keskusteluilmastossa.

Koska Jauri kohdisti kriittisiä kysymyksiä myös länsimaiden toimintaan eikä tuominnut kaikkea Venäjään liittyvää kategorisesti, alettiin häntä kohtaan kohdistaa erilaisia hyökkäyksiä ja jopa uhkauksia.

Samaan hengenvetoon yksiulotteisimmat kriitikot yrittivät leimata Rievunkin ”Venäjä-myönteiseksi”, ikään kuin yhdenkin yleisestä suomalaisesta linjasta poikkeavan näkökulman julkaiseminen tekisi koko mediasta epäilyttävän, vihattavan ja mitätöitävän.

Tällöin oli pakko ottaa aikalisä Jaurin ajatusten julkaisun suhteen – niin Jaurin ja Rievun kuin myös eräiden lukijoidenkin mielenrauhan vuoksi.

Viime aikoina keskustelu näistä aiheista on onneksi laajentunut ja Jaurin esille tuomat näkökulmat ovat alkaneet saada enemmän huomiota myös valtamediassa.

Onhan hyvin tiedossa, että edelläkävijän ja tienraivaajan polku on monellakin tapaa raskaampi, karikkoisempi ja vaivalloisempi kuin perässähiihtäjän.

Tai kuten eräs kuuluisa sanonta kuuluu: ”Ensin he eivät noteeraa sinua, sitten he nauravat sinulle, sitten he taistelevat sinua vastaan, kunnes lopulta sinä voitat.”

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä

En väitä, että kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita. En usko, että totuus löytyy automaattisesti ”kaikkien äänien” kuulemisesta. Varsinkin tänä päivänä, jolloin kirkkaimmatkin ajatukset voivat hukkua ylenpalttiseen kohinaan.

Sen sijaan uskon, että järkevät ja ajattelevat ihmiset voivat olla eri mieltä vaikeista asioista – ja että me kaikki hyödymme siitä, jos kuulemme näitä eriäviä näkökulmia, kuten ”ennen vanhaan”.

Rievun tärkein ajatus, ohjenuora ja päätös oli jo perustamisestaan alkaen julkaista ajatuksia, jotka ovat:

• Harkittuja ja perusteltuja
• Rehellisiä kirjoittajan omista lähtökohdista
• Valmiita kohtaamaan eriäviä näkemyksiä

Poliittinen kotipaikka tai henkinen ajatusmaailma ei ole ratkaiseva, niin kauan kuin kyseessä ei ole pelkästään trollaaminen, erilaisten kärjistysten tahallinen luominen tai turhien iskulauseiden huutelu vaan aito yritys ymmärtää tätä aikaa ja maailmaa missä elämme.

Pienen ihmisen puolella

Riepu ei ole puolueeton tai epäpoliittinen — sellaista ei ole olemassakaan. Mutta se ei ole myöskään minkään tietyn ideologian äänitorvi. Rievun johtoajatus on aina kuitenkin olla pienen ihmisen puolella suuria, julmia ja kasvottomia koneistoja vastaan.

Rievun tavoite on olla tila, jossa eri tavoin ajattelevat ihmiset voivat esittää näkemyksiään, joista lukijat voivat tämän jälkeen tehdä omat johtopäätöksensä.

Luonnollisesti tällainen tasapainottelu on vaikeaa – kuten Jauri Varvikon kirjoituksetkin ovat jo osoittaneet. Joskus se tarkoittaa kirjoituksia, jotka eivät miellytä kaikkia. Toisinaan se voi tarkoittaa myös virheiden myöntämistä.

Tässä ajassa Riepu tuntuu lähinnä kutsumustyöltä. Medialta, joka oli yksinkertaisesti pakko perustaa algoritmien ja mainostulojen ohjaamaan nykyiseen ilmapiiriin. Medialta, jossa voisi vielä aidosti pohtia myös vaikeampia kysymyksiä.

Aivan kuten tämä maailma, ei Riepu ole täydellinen – sitä se tulee tuskin edes koskaan olemaan. Se ei lupaa olla aina oikeassa. Mutta se lupaa yrittää olla rehellinen, sekä lukijoilleen että itselleen.

Koska me kaikki ansaitsemme jälleen jotain parempaa – ympäröivästä luonnosta pieneen ihmiseen.

Teksti: Nalle Österman, 14.8.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), ChatGPT (toteutus)

Voiko maa tai sanomalehti kutsua itseään itsenäiseksi, jos se ei anna todellista mahdollisuutta puolustautua niille, joita se kritisoi, mustamaalaa tai hiljentää, vain siksi että näiden mielipiteet eivät sovi viralliseen narratiiviin?

Tämä kysymys on ajankohtaisempi kuin koskaan myös Suomessa. Maassa, jota ylpeydellä kutsutaan maailman onnellisimmaksi, mutta jossa yllättävän harvoin pysähdytään miettimään, miksi niin moni tuntee olonsa tukahdutetuksi.

Tapaus Kimmo Kiljunen

Toukokuun 6. päivänä 2025 Ilta-Sanomat julkaisi laajan artikkelin otsikolla ”Kiljusen kujanjuoksu”. Artikkelin kohteena oli kansanedustaja Kimmo Kiljunen (sdp). Jutussa rakennettiin 48-minuuttisen YouTube-videon pohjalta narratiivi Kiljusen mahdollisista Venäjä-kytköksistä, viitaten epäsuorasti maanpetturuuteen, salailuun ja epäluotettavuuteen.

Mutta miten tämä narratiivi rakennettiin? Artikkeli kuvastaa täydellisesti nykyjournalismin huolestuttavaa kehitystä, jossa totuuden etsinnän sijaan luodaan vaikutelmia. Jutussa kasattiin monimutkainen verkosto, jossa ”syyllinen kunnes toisin todistetaan” -lähestymistapa tekee puolustautumisesta liki mahdotonta.

Kiljusen tapauksessa loihdittiin verkosto oletetuista Venäjä-kytköksistä: hänen puolisonsa on venäläistaustainen, hänen parturikampaamonsa hallituksessa on henkilö, jolla on yhteyksiä toiseen henkilöön, jolla puolestaan on kytkös kolmanteen.

Artikkelia lukiessa törmää jatkuvasti ilmaisuihin kuten ”kytkös”, ”side”, ”liittyä”; sanoja, jotka antavat ymmärtää yhteyksiä, mutta eivät varsinaisesti todista mitään. Miten todistaa, ettei ”liity” johonkin, kun ”liittymisen” määritelmää voidaan venyttää loputtomiin?

Kehystämisen voima ja median vastuu

Artikkeli paljastaa taitavan kehystämisen voiman. Neutraaleja asioita asetetaan epäilyttävään valoon: Kiljusen venäjän kielen taito, matkat Venäjälle ja kiinnostus diplomatiaan esitetään epäilyttävinä. Hänen kommenttinsa ”Elämä on puolellamme” rinnastetaan Leninin sanoihin, vaikka kyseessä on arkinen ilmaus.

Entä kun artikkelin kohde halusi puolustautua? Ilta-Sanomat ei julkaissut Kiljusen vastinetta. Artikkelin lopussa on lyhyesti mainittu hänen vastauksiaan, mutta ne tulevat vasta pitkän, yksipuolisen narratiivin jälkeen, kun lukijan mielikuva ja mielipide on jo ehtinyt muodostua.

Syyllinen.

Journalismi on perinteisesti ollut vallan vahtikoira, neljäs valtiomahti, joka kyseenalaistaa, penkoo ja antaa äänen myös niille, joita ei muuten kuunneltaisi. Se on ollut demokratian kulmakivi.

Vaan kun journalismi alkaa toistaa valtaapitävien sanomaa ilman, että se tarjoaa aidosti monipuolista kontekstia tai antaa kritisoiduille kohteille mahdollisuuden vastineeseen, se luisuu propagandan ja yksipuolisen vaikuttamisen puolelle.

Tämä ei ole journalismia vallan vahtikoirana. Tämä on journalismia vallan väärinkäyttäjänä.

Globaali ilmiö ja demokratian liukuminen autoritarismiin

Emme puhu vain Suomesta tai yhdestä tapauksesta. Sama kehitys on nähtävissä useissa Euroopan maissa, Yhdysvalloissa ja globaalissa mediakentässä laajemminkin. Yhä useammin näemme, miten media muovaa narratiiveja, joissa ”viholliskuva” rakennetaan palvelemaan tiettyjä poliittisia tarkoitusperiä.

Venäjällä valtiollinen media luo jatkuvasti uhkakuvia sisäisistä ja ulkoisista vihollisista. Pohjois-Koreassa kontrolli on täydellistä. Mutta onko huolestuttavaa, että demokraattisina itseään pitävät länsimaat näyttävät ajoittain seuraavan samaa polkua – eri menetelmin, mutta samankaltaisin lopputuloksin?

Demokratian ja autoritarismin välinen raja ei ole jyrkkä viiva vaan liukuva jatkumo. Autoritarismin piirteitä alkaa hiipimään yhteiskuntaan, kun:

• Media alkaa toistaa virallista narratiivia kritiikittömästi
• Toisinajattelijat leimataan sisäisiksi vihollisiksi
• Monimutkaiset ilmiöt yksinkertaistetaan mustavalkoiseksi hyvä-paha -asetelmaksi
• Vastakkaisten näkemysten esittäjille ei anneta tilaa puolustautua
• Etäisetkin yhteydet ”viholliseen” riittävät tuomitsemiseen

Näitä piirteitä on havaittavissa yhä enemmän myös Suomessa.

Miksi juuri nyt?

Ilta-Sanomien artikkeli Kiljusesta on malliesimerkki siitä, miten tarina rakennetaan kuin salaliittoteoria: ketjutetaan yksityiskohtia, yhteyksiä, nimiä ja vuosia tavalla, joka synnyttää lukijassa epäluuloa.

Kun äänessä on vain yksi osapuoli, narratiivi ei ole enää informatiivinen vaan suggestiivinen. Ja kun kohde ei saa vastata eikä lukija nähdä vaihtoehtoista versiota tapahtumista, kyse ei ole enää vapaasta lehdistöstä vaan mielipidevaikuttamisesta.

Miksi juuri nyt tuntuu olevan tarve hiljentää heidät, jotka pyrkivät näkemään konflikteja laajemmasta perspektiivistä? Miksi diplomatian, dialogin ja siltojen rakentamisen kannattajia kohdellaan kuin maanpettureita? Miksi esimerkiksi Venäjän ymmärtäminen – ei hyväksyminen vaan ymmärtäminen – tulkitaan yhteiskunnalliseksi uhaksi?

Elämme epävarmuuden aikaa. Maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan ja turvallisuutemme on keskeinen huolenaihe myös meillä. Mutta pelko on huono neuvonantaja eikä demokratiaa puolusteta autoritäärisin keinoin.

Toisin sanoen: jos alamme hiljentää niitä, jotka ajattelevat eri tavalla, olemmeko lopulta puolustamassa demokratiaa vai murentamassa sitä?

Vastuullista journalismia?

Totuus ei ole mielipide, mutta nykyjournalismissa sen raja on häilyvä. Kun uutisointi pohjautuu valikoiviin faktoihin ja laajentamattomiin konteksteihin syntyy tarina, joka saattaa olla vaikuttava, vaan ei välttämättä tosi. Kun siihen lisätään vielä se, että toista näkökulmaa ei edes julkaista, ollaan vaarallisilla vesillä.

Niillä samoilla, joista suomalaiset tiedotusvälineet aikoinaan tuomitsivat yksissä tuumin edesmenneen Ilja Janitskinin toimittaman MV-lehden, mikä vuonna 2018 synnytti jopa valtakunnallisen Vastuullista journalismia -kampanjan. Siinä Suomen johtavimmat mediat julistivat kovaan ääneen noudattavansa Julkisen sanan neuvoston ohjeita ja julkaisevan lukijoilleen ainoastaan vastuullista journalismia.

Näin totesi Helsingin Sanomien silloinen vastaava päätoimittaja Kaius Niemi kampanjan käynnistyessä:

– Tämä kampanja on yksi viestinten yhteisponnistus luottamuksen ylläpitämiseksi. Merkillä osoitetaan sitoutuminen laatukriteereihin, jotka ovat välttämättömiä journalismin tulevaisuuden kannalta. On yhä tärkeämpää tehdä selkeä ero tarkistamattoman tiedon levittäjiin. Journalismia ei toki vaalita pelkällä merkillä, vaan sillä, että toimimme merkin edellyttämällä tavalla.

Näinkö on?

Kiljusen tapaus herättää laajemman kysymyksen: kuka on seuraava? Miten puolustautua lynkkausmielialaa lietsovaa mediaa vastaan, jos ja kun henkilö tai tämän mielipiteet koetaan uhkana ”viralliselle totuudelle”? Jos tänään hyväksymme, että yksilöt voidaan mustamaalata ja hiljentää ilman mahdollisuutta puolustautua, mitä tapahtuu huomenna?

Vastuullistako?

Demokratian mitta

Suomi on osa Euroopan unionia, jonka tulisi edustaa sananvapautta, oikeudenmukaisuutta ja moniarvoisuutta. Mutta kun EU:n sisälläkin kansalaisia vaiennetaan, medioita keskitetään ja rahoitusta leikataan vaihtoehtoisilta toimijoilta voidaan aiheellisesti kysyä, onko demokratian peruspilareihin syntynyt halkeamia?

Todellinen demokratia kestää kritiikin. Se kestää kysymykset, se kestää sen, että ihmisillä on erilaisia taustoja, yhteyksiä ja mielipiteitä. Journalismin tehtävä ei ole etsiä syntipukkeja, vaan valistaa, syventää ja avata näkökulmia. Kun tästä luovutaan, journalismi ei ole enää vapaata vaan valjastettua.

Tämä ei ole puolustuspuhe yhdelle henkilölle. Tämä on puolustuspuhe vapaudelle, avoimuudelle ja oikeudelle tulla kuulluksi. Vapaan yhteiskunnan mittari ei ole se, kuinka hyvin se kohtelee valtaapitäviä vaan kuinka hyvin se kohtelee niitä, jotka ovat eri mieltä.

Miten voimme enää kasvaa ja kehittyä kansakuntana, mikäli kaikki valtavirrasta poikkeavat mielipiteet ja niiden esittäjät vaiennetaan ja jäljelle jää vain samanmielisten epämääräistä hyminää. Vai onko tämä se suunta, miten Suomi aikoo jatkossakin esiintyä maailman onnellisimpana ja vähiten korruptoituneena maana?

Mitä on tuolloin enää jäljellä itsenäisestä Suomesta, jos sen aiemmat pyhät arvot on myyty viimeistä pisaraa myöten?

Teksti: Nalle Österman 16.5.2025
Kuvituskuva: ChatGPT / Dall-E 3