Joskus 1990-luvulla Ruotsista tulivat maailman kovimmat bändit: Entombed, God Macabre, Dismember, Disfear, Grave, Carnage, At The Gates, Grotesque, Dissection, Shining ja mitä muita näitä nyt on.

Vaikka osa edellä mainituista operoi edelleen, on maan metallitarjonta kärsinyt melkoisen inflaation 2000-luvulle tultaessa, kun jokaisen edellä listaamani uransa lopettaneen tai himmanneen aktin tilalle on tullut Sabaton, Ghost, Amaranthe tai joku vastaava kunnon metallin häpäisijä.

Kun näin Ghostin uransa alkuvaiheessa Tanskan Roskilde-festareilla kesällä 2011, kuittasin bändin tissiposkisena Mercyful Fate -pastissina, jossa jollotti köyhän miehen King Diamond.

Mutta aivan kuten tämä maa ja maailma on menossa täysin perseelleen, niin kaiken maailman losoperseet ja tissiposket ottivat tämän mystisen ruotsalaisryhmän omakseen täysin palkein, koska se nyt oli niin jännittävää, omaperäistä ja pelottavaa.

Todellisuudessahan Ghost ei ole mitään muuta kuin jotain Abba-otteella vedettyä pseudoheviä niille, jotka vihaavat ja pelkäävät kunnon metallia. Niille, jotka järkyttyvät Niklas Kvarforthin Shiningista ja haluavat lähettää miehen mielisairaalaan.

Onneksi kaiken tissiposkipaskan vastapainoksi hurrit ovat myöhemmin tällä kirottuna vuosituhantena iskemään takaisin muutamaan otteeseen Tribulationin ja The Baboon Show’n kaltaisilla akteilla.

Unohtamatta tietenkin In Solituden vuonna 2013 ilmestynyttä mestariteosta Sister, joka pesi lattiaa Ghostin kaltaisilla höpönlöpöillä. Niin kova oli tuon turhan aliarvostetun ruotsalaisviisikon kolmosalbumi, että bändi päätti panna sen jälkeen pillit pussiin, koska ei ilmeisesti omasta mielestään kyennyt enää parempaan. Siinä teille integriteettiä.

In Solituden jätettyä pelikentät 2015, löysi yhtyeen kitaristi ja säveltäjä Henrik Palm – kavereiden kesken Henke – pian itsensä Ghostista, ensin basson varresta ja sittemmin rytmikitaristina yhtenä lukemattomista Nameless Ghoulseista.

Tissiposket voittivat.

Palmin syrjähyppy ei onneksi kestänyt kauaa, vaan hahmo oli ottanut hatkat kummitus-Abban riveistä vuotta myöhemmin 2016. Kun todistin Henken ja kumppaneiden esikoisalbumin Many Daysin julkaisukeikkaa Tukholmassa Voivodin lämppärinä lokakuussa 2017, oli Henken musiikilliset lahjat kuultavissa luonnollisesti sielläkin – mutta myös se, että homma oli vielä nupullaan ja vaiheessa.

Nyt tuo kaikki potentiaali on puhjennut vihdoin täyteen kukkaansa juuri ilmestyneellä kolmosalbumilla Nerd Icon.

Jostain syystä Henken 2020 ilmestynyt kakkosalbumi Poverty Metal jäi itseltäni väliin, mutta tänään ei eilistä murehdita, kuten Lauri Tähkä ei ehkä kuitenkaan tokaissut, kun heräsi yhtenä krapula-aamuna litimärkänä hotellihuoneensa sängystä ihmetellen, mitä hittoa eilen oikein tapahtuikaan.

No, ehkä jotain sellaista, mitä myöhemmin ruodittiin myös iltapäivälehdissä. Niinhän Henkenkin asioita puitiin 2018, kun kunnon metallijätkät haastoivat tissiposket oikeuteen heiltä vedätetyistä keikkapalkkioista.

Tissiposket voittivat taas.

Ei siis ihme, ettei Henken uuden albumin lehdistötiedotteessa haluta hirveästi menneitä muistella.

”Nerd Icon” is Henrik Palm’s third album. He has played in many bands. Some you might have heard of and some you probably never heard of. He doesn’t give a fuck really. The present is much more important than dwelling in past victories and/or missteps. 

Halusi levy-yhtiö tai artisti sitä eli ei, niin menneisyydestä löytyvät usein ne syyt, miksi nykyisyyteen on päädytty. Esimerkiksi se, miksi Nerd Icon kuulostaa toisinaan Voivodilta ja In Solitudelta sekä siltä, että mikäli Black Sabbath olisi tehnyt näitä sävelmiä Sabotagen jälkeen eikä jotain Technical Ecstasyn kaltaista hölynpölyä, olisi Sabbathilla nyt seitsemän klassikkoalbumia Ozzyn kanssa kuuden sijaan.

Niin tai näin, on Nerd Icon sitä kaikkein parasta Ghostia kaikille meille kunnon metallin diggareille, jotka vihaamme Ghostia. Eikä siitä ole pelkoa, että Ghostia fanittavat tissiposket tykästyisivät tähän levyyn, koska tämä ei ole tarpeeksi mitätöntä, siloiteltua ja löysää yhdentekevyyttä heille.

Toisin sanoen me, jotka vielä tajuamme vielä jostain jotain tässä henkisten eunukkien helvetissä tiedämme sen jo ensikuuntelun perusteella, että vanhaa heviä, hippiprogea ja post punkia yhdistelevä Nerd Icon on jo nyt moderni raskaamman rockin klassikko.

Olen saanut kostoni.

98 / 100

HENRIK PALM
Nerd Icon
(Svart)

Blood Fire Deathilla alkoi Bathoryn metamorfoosi alkukantaista black metallia soittaneesta yhden miehen orkesterista mahtipontisempaa viikinkimetallia soittavaan kokoonpanoon. Näin tekee myös Blod Eld Död, summaten ruotsalaisen metallin kehityksen aina 1970-luvun puolivälistä, Heavy Loadin kaltaisista alkukantaisista hevibändeistä tähän päivään, Watainin sekä Shiningin kaltaisiin äärimmäisiin ilmiöihin.

Tätä kirjaa lukiessa suomenruotsalaisuudesta ja pakkoruotsin menestyksekkäästä opiskelusta on ehdottomasti hyötyä.

Ääneen kirjassa pääsevät niin muusikot kuin lehtimiehet, hahmot ja säätäjät, ikonit ja hämmentäjät, skenettäjät ja levy-yhtiöiden pomot. Myös hevimimmeille on varattu ihka oma lukunsa. Opuksen painopiste on syystäkin black- ja death metallissa, kuten ruotsalaisen äärimetalliklassikon mukaan nimetyssä kirjassa toki kuuluukin olla.

Legendaarinen valokuva Bathoryn nokkamiehestä Quorthonista.

Yksikään kivi ei jää kääntämättä, kun kirjan kirjoittaneet Ika Johannesson ja Jon Jefferson Klingberg laittavat halki, poikki ja pinoon niin itsemurhat ja tapot kuin kirkonpoltot ja mielisairaalat.

He hankkivat muun muassa itsemurhan tehneeltä Dissectionin nokkamieheltä Jon Nödtveidtiltä miehen viimeisen haastattelun, seikkailevat Shiningin nokkamiehen Niklas Kvarforthin kotiseudulla, selvittävät seikkaperäisesti Mayhemin itsemurhan tehneen solistin Pelle ”Dead” Ohlinin tarinan ja pureutuvat Dark Funeralin ja yhtyeen levy-yhtiön välisen taistelun ytimeen.

Unohtamatta haastattelua Börje Forsbergin – eli Bathoryn nokkamiehen Quorthonin isän ja Black Mark-levy-yhtiön pomon – kanssa, joka koskettavasti kertoo poikansa poismenosta ja raottaa salaperäisyyden verhoa Bathoryn myyttisten levytysten takana.

Johannesson ja Klingberg eivät missään vaiheessa alennu moralisointiin, vaan lukijalle jää vastuu muodostaa taiteilijoista oma mielipiteensä heidän sanomisten ja tekojen perusteella. Kaunista.

Vaikka kirjan kerronta on yksityiskohtaista ja monipuolista, pitää se lukijan visusti otteessaan sujuvan tarinankerronnan ja mehukkaiden anekdoottiensa ansiosta. Verrattuna esimerkiksi toiseen ruotsalaisesta äärimetallista kertovaan teokseen, Daniel Ekerothin vuonna 2008 ilmestyneeseen tylsään Swedish Death Metal-teokseen – jota en vieläkään ole saanut loppuun – ahmin Blod Eld Dödin yhdessä illassa.

Niin väkevää ja mielenkiintoista sen kerronta on.

Ruotsalaisella äärimetallilla on erityinen paikka sydämessäni, kasvoinhan sen parissa myöhäiset teinivuodet, keskikaljaa juoden, ruotsinlaivoilla seikkaillen ja Entombedia, Carnagea, Dismemberiä ja Gravea kuunnellen. Nyt tuo aikakausi on saanut minun kirjoissani vihdoinkin arvoisensa raamit ympärilleen. Tähän asti Albert Mudrianin Choosing Death on saanut kantaa parhaan äärimetallikirjan viittaa yllään, mutta nyt tuo klassikko näyttää vihdoinkin saaneen arvoisensa manttelinperijän.

Sen lisäksi, että Blod Eld Död tekee kunniaa kesäkuussa 2004 menehtyneen yhden miehen orkesterin nokkamiehelle, on kirja pakkohankinta niin jokaiselle ruotsalaisen metallimusiikin ja äärimetallin kuuntelijalle kuin parasta mahdollista musiikkikirjallisuutta arvostavalle lukijalle. Tee siis itsellesi palvelus ja lue Blod Eld Död, opitpahan ruotsiakin siinä samalla.

Tai kuole.

Tilaa Blod Eld Död esimerkiksi Adlibriksestä.

PÄIVITYS 29.3.2024: Enhän minä yksin ole hehkutusteni kanssa, todetaanhan mainiossa Goodreads-palvelussa esimerkiksi seuraavaa: ”One of the best – if not the best – books capturing the Swedish (and to a certain extent Scandinavian) extreme metal scene from the 1990’s up to this day, including the suicides of Pelle Dead (MAYHEM) and Jon Nödtveidt (DISSECTION). A must read for those into Scandinavian extreme metal in all its forms.” Amerikkalainen kustannusyhtiö Feral House julkaisi teoksen englanniksi marraskuussa 2018 nimellä Blood Fire Death, tietenkin. Valitettavasti Suomesta ei ole vieläkään löytynyt teokselle kääntäjää ja kustantajaa, ihme kyllä, vaikka markkinoitakin täällä varmasti olisi.