Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Seuraavaksi luovutan Rievussa puheenvuoron vierailevalle tähdelle, Rumban toimituspäällikkönäkin ansioituneelle Janne Flinkkilälle, joka ystävällisesti tarjosi ”Rocktoimittajan päiväkirja” -blogiini ajatuksiaan suomalaisen musiikkilehdistön nykytilasta vuonna 2014. Tämä on suuri kiitos ja kunnia. Alkuperäinen teksti on julkaistu alun perin Nalle Östermanin sittemmin lakkautetussa ”Rocktoimittajan päiväkirja” -blogissa 25.10.2014 nimellä ”Janne Flinkkilän avoin kirje Rumballe ja sen lukijoille”. Ajat eivät ole tästä varsinaisesti ”parantuneet”.

1. Kiitos Rumba 1999–2014

Rumba on tehnyt minusta sen ihmisen, joka nyt 36-vuotiaana olen.

Tiedän. Kuulostaa pateettiselta. (Toisin kuin Suomen historian tyhmin pääministeri luulee, ”pateettinen” ei tarkoita säälittävää vaan mahtipontista.)

Perustelen sanani. Elätän itseni työskentelemällä vapaana toimittajana, tietokirjailijana ja mediakonsulttina. Toimeksiantajiani ovat vuosien varrella olleet muun muassa Aamulehti/Valo, Helsingin Sanomat / Nyt-liite, Hymy, Iltasanomat, Image, Maailman kuvalehti, Markkinointi & Mainonta, Metro WKD, Raymond, STT, Suosikki, Yleisradio, Ylioppilaslehti sekä lukuisat asiakaslehdet.

Olen vapaana toimittajana päässyt kirjoittamaan maan merkittävimpiin lehtiin ilman minkäänlaista journalistista tutkintoa.

Minun korkeakouluni oli Rumba.

Rumba opetti minulle journalismista kaiken sen, minkä varaan olen urani rakentanut. Vielä tärkeämpää on, että olen saanut Rumban kirjoittajista, kuvaajista ja muista työntekijöistä elinikäisiä sydänystäviä. Tämän blogin isäntä vain yhtenä esimerkkinä.

Kirjoitin ensimmäisen kolumnini Rumbaan vuonna 1999. Siitä alkoi 15-vuotinen avustajasuhde, jonka päätin nyt katkaista. Saman päätöksen teki Rumbaan 22 vuotta kirjoittanut Samuli Knuuti. Hänelle viimeinen niitti oli Pop Median tämänviikkoinen ilmoitus: ensi vuonna Rumbaa julkaistaan vain viisi numeroa.

Aiemmat niitit Knuuti voi halutessaan naputella tämän vuodatuksen jälkeiseen kommenttikenttään. Totean vain, että jaan hänen kanssaan samat vitutuksen aiheet. Minulle niihin antaa lisää kaikupohjaa viisivuotinen historia Rumban toimituspäällikkönä 2005–2010.

Nykyisin Rumbaa luotsaavat päätoimittaja Teemu Fiilin ja toimituspäällikkö Saku Schildt sekä AD Mikko Litmanen. He tekevät varmasti parhaansa resursseilla, jotka kustantaja on heille suonut.

Teemu, Saku, Litti. Nostan teille nyt maljan. Kaikki aiemmin Rumbassa työskennelleet voivat yhtyä kippistelyyn. Me tiedämme, että jos siitä mankelista selviää liiskautumatta, sen jälkeen selviää ihan mistä tahansa. Chapeau!

2. Musiikki, kirjoittaminen ja tunteet

Teininä minulla oli kaksi intohimoa: musiikki ja lukeminen. Musiikkilehdet tyydyttivät kerralla molemmat tarpeet. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, mitä se edellytti. Sitä, että lehtien tekijöillä oli yhtä lailla kaksi intohimoa: rakkaus musiikkiin ja vimma kirjoittaa siitä.

Juho Juntusen 1990-luvulla Soundiin kirjoittamien juttujen lisäksi ahmin Rumbasta Samuli Knuutin, Tero Valkosen, Nalle Östermanin, Antti Eerolan, Harri ”Jones” Laitisen, Miettisen, Markku ”Matkis” Halmeen ja lukuisien muiden tekstejä.

Krediittejä katsomattakin tiesi jo parin virkkeen jälkeen, kuka puhuu ja millaisen filtterin läpi se kannattaa niellä.

Lukemissani jutuissa syvä asiantuntemus yhdistyi samoihin asioihin, jotka musiikissakin viehättävät.

Kirjoittajat panivat itsensä rohkeasti peliin eivätkä pelänneet asettua alttiiksi arvostelulle. He kyseenalaistivat vallitsevaa konsensusta, tonkivat päivänvaloon uusia asioita historian pimennosta ja nykyhetken marginaaleista. Samalla he tekivät niille tilaa potkimalla sivummalle asioita, jotka eivät heistä ansainneet paikkaansa parrasvaloissa.

Ylilyöntejä sattui sekä viihdyttävillä että noloilla tavoilla, mutta se kuului asiaan. Sitähän rockmusiikkikin oli. Ylilyöntien taidetta.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Rockmusiikki on parhaimmillaan arvaamatonta. Niin myös rockjournalismi. (Tällä vuosituhannella rock-sana on vesittynyt tarkoittamaan päinvastaista, mutta käytän sitä nyt tribuuttina 90-luvulle: vanhanaikaisena kattokäsitteenä kaikelle sävähdyttävälle populaarimusiikille.)

Journalismin päätehtävä on tiedon välittäminen. Tarinankerronta on tehokkain tapa välittää tietoa ja jättää muistijälkiä. Tarina ei vangitse, ellei se herätä tunteita. Loogista, eikö?

Tunteiden herättäminen on myös musiikin tärkein, ellei ainoa tehtävä. Myös musiikki käyttää siihen tarinankerronnan metodeja. Sekä musiikin sisältämillä sävellyksen, sanoituksen ja tuotannon keinoilla että ilmiötasolla. Ellei artistin takana ole tarinaa, ei ole samastumispintaakaan.

Kun tunteet heräävät, ihminen haluaa jakaa ne. Heränneitä tunteita jaetaan niiden kanssa, jotka resonoivat henkisesti samalla taajuudella. Siitä syntyy yhteisöllisyys. Siihen perustuu kaikki viraali- ja word of mouth -markkinointi. Siitä kumpuaa jokainen fani-ilmiö.

Pelkkä tunne ei kuitenkaan riitä. Se on vasta sytytysnestettä. Voi sitäkin toki ruikkia ympäriinsä, poltella toisten perskarvoja ja naureskella omahyväisesti heränneille reaktioille.

Jos haluaa oikeasti kerätä ihmiset leirinuotion ääreen kuuntelemaan niitä tarinoita, kunnon roihun pohjaksi vaaditaan substanssia. Journalismissa se syntyy kokemuksesta, näkemyksestä ja raa’asta tiedonhakutyöstä. Mitään niistä ei saa ilmaiseksi. Mitään niistä ei voi vaatiakaan ilmaiseksi.

Olen käyttänyt näitä ajatuksia oman kirjoittamiseni ohjenuorana. Vasta nyt pystyn purkamaan nämä asiat analyyttisesti. Samaan aikaan tajuan, että kaikelle tälle pohja rakentui tiedostamatta jo teininä, 90-luvun tabloidi-Rumban ja niiden Juntusen juttujen ansiosta.

3. Ohjelmansiirtoketjun mittaustauko

Tässä välissä voitte käydä jääkaapilla. Seuraa ohjelmansiirtoketjun mittaustauko.

Otetaan tiivistelmä siitä, millaisena itse näen tunteiden herättämisen signaalitien.

1.) Tekijä etsiytyy asioiden äärelle, jotka herättävät tunteita hänessä itsessään tai käynnistävät reaktion, joka laukaisee tunteiden heräämisen. Tunteen on oltava joko voimakkaan positiivinen tai negatiivinen. Jos se on neutraali, se hukkuu signaaliketjussa kohinan sekaan.

2.) Tekijä välittää tunteen vastaanottajalle pukemalla sen ääniksi, sanoiksi tai kuviksi. Hän luo tarinan, jonka tarkoitus on herättää vastaanottajassa alkuperäisen kaltainen tunne. Mitä vahvempi tunne, sitä enemmän sen taakse tarvitaan substanssia, jotta viesti ei vain herätä vahvaa ensireaktiota ja kuole vaan menee oikeasti perille sielun ytimeen asti.

3.) Jos vastaanottaja on virittynyt samalle taajuudelle kuin lähettäjä, viesti resonoi onnistuneesti. Vastaanottaja aistii alkuperäisen elämyksen, joka saa lisäpontta hänen omasta kokemusmaailmastaan.

4.) Tunteesta tulee niin vahva, että vastaanottaja haluaa jakaa sen muiden kanssa. Oli tunne sitten positiivinen tai negatiivinen. Mitä enemmän vastaanottaja saa ladattua viestiinsä omaa tunnettaan ja kasvatettua sillä signaalin voimakkuutta, sitä moninkertaisemman yleisön se saavuttaa. Palaamme siis kohtaan 3. Tämä silmukka jatkuu niin kauan kuin uudet vastaanottajat syöttävät siihen lisää energiaa.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Kun elettiin pelkässä printtimaailmassa, journalistisen tuotteen brändi kasvoi lehden todellista kokoa isommaksi, jos kaikki signaaliketjun vaiheet saatiin läpäistyä ja päädyttiin viimeiseen feedback-silmukkaan. Rumban tai brittiläisen NME:n kaltaisilla lehdillä oli mitätön määrä lukijoita, mutta niistä käytettiin englanninkielisiä sanoja tastemaker ja trendsetter.

Jos kustantaja haluaa tehdä millä tahansa medialla kestävää liiketoimintaa, hänen tärkein tehtävänsä on huolehtia, ettei signaaliketju katkea. Päinvastoin viestin tulee vahvistua jokaisen lenkin välillä. Ansaintalogiikka syntyy siitä, että kaikki ketjuun tuleva ylimääräinen energia on muutettavissa rahaksi. Ai miten? Älkää kysykö sitä minulta. Kysykää itseltänne.

Ohjelmansiirtoketjun mittaustauko on päättynyt. Palataan rinnakkaisohjelman pariin. Seuraa muutama jakso henkilökohtaisia muisteloita. Voitte oikeastaan pysyä siellä jääkaapilla. Ellei teillä ole vakavia vapaa-ajan ongelmia, palatkaa vasta jaksoon 7 tai 8.

4. Rumba kasvattajaseurana

Syksyllä 1999 naputtelin sähkökirjoituskoneella lukion ruotsinmonisteen kääntöpuolelle kolumnin. Siihen aikaan Rumbassa oli vieraileville kirjoittajille omistettu Helmiä teille -palsta. Ajattelin kokeilla onneani. Sujautin paperin kirjekuoreen, johon kirjoitin Rumban osoitteen. Muistan edelleen elävästi viestin, joka oli viikon kuluttua tullut puhelinvastaajaani. Kuuntelin sen yhä uudestaan ja uudestaan. Lopulta naurunkätkätyksen seasta erottui kaksi asiaa: Rumban päätoimittaja Virve Valli halusi verokorttini ja lisää samanlaista tekstiä.

Seuraava päätoimittaja Jari Mäkäräinen antoi minulle tulikasteen heittämällä märkäkorvan keskelle Ballsin studiosessioita. Muistikuvat ovat katkonaisia, mutta jossain vaiheessa reportaasin tekemistä Marjo Leinonen seisoi päällään tarkkaamon lattialla. Ilta päättyi siihen, että Tavastian ovimies Pokla (rauha hienon miehen muistolle) juoksi perässäni Urho Kekkosen kadulle ja karjui repivänsä VIP-korttini, jos vielä joskus uskallan tulla hänen silmiensä eteen.

Nuorelle näsäviisaalle runkkarille Rumban avustajalaatikkoon pääseminen oli taivaanlahja. Sai ilmaiseksi kaikki haluamansa uutuuslevyt, pääsi vieraslistalla keikoille, tuli kutsuja levyjulkkareihin notkuvien pöytien ja vielä enemmän notkuvien ihmisten ääreen.

Kaikkein arvokkainta oli kuitenkin yhteisöllisyys. Muistan ikuisesti ensimmäiset Rumban pikkujoulut Semifinalissa. Hoipuin pyörryksissä kirjoittajaidolieni seassa. Huimaukseen oli osuutensa myös Rami Kuusisen muistokossulla. Mäkäräinen vihki minut tähän rituaaliin. Samalla se oli lopullinen initaatioriitti. Hän johdatti minut saniteettitiloihin, ohjasi hamuamaan pullon vessanpöntön säiliön takaa ja kertoi samalla anekdootteja edesmenneestä päätoimittajasta. Tunsin päässeeni osaksi suurta historiallista jatkumoa.

Napster oli juuri lanseerattu ja tyhmemmänkin olisi pitänyt nähdä, miten suurta murrosta se ennakoi, mutta cd porskutti yhä markkinoilla. Levyjä julkaistiin tolkuttoman paljon, Rumba ilmestyi kahden viikon välein ja jokaiseen numeroon ängettiin parhaimmillaan satakunta arviota. Tekijöille oli tarvetta, ja naputtelin niitä liukuhihnalta.

Musiikillinen perspektiivini oli niin suppea, että katsoin maailmaa silmieni paikalla sirrittävien anusaukkojen läpi, mutta en antanut sen häiritä. Rumbaan sai kirjoittaa mitä tahtoi. Kun innostuin jostain, hehkutin sitä silmittömästi. Kun en pitänyt jostain, koin sen henkilökohtaisena loukkauksena ja käytin sen mukaista kieltä. Palaute otettiin vastaan kasvotusten baaritiskeillä. Se oli suoraa ja rehellistä.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

On väärin sanoa, että olisin paikannut kärkevyydellä substanssin puutetta, sillä tuskin edes tiesin, mitä substanssi oli. Korkeintaan luulin, että MoonTV:n vakionaamat ryystävät sitä sieraimiinsa Tigerin VIP-huoneessa.

Ilmaisunvapaus antoi parhaan mahdollisen laukaisualustan tyylikokeiluille. Osan arsenaalista tajusin heittää pois ja osa jäi pysyvästi työkalupakkiini. Pohjana tälle kaikelle olivat Rumban raameja venyttäneet aiemmat kirjoittajat Roo Ketvelistä Nisse Mannerheimiin. Sitä kautta olen kehittänyt nykyisen kirjoitustyylini, jolla olen itseni tähän päivään asti elättänyt.

Uskon, että myös tämän blogin isäntä voi jakaa saman kokemuksen. Samoin moni muu Rumban kirjoittaja, joka on sittemmin ansioitunut muilla foorumeilla. Terveisiä Oskari Onniselle.

Tunnistan itsessäni kehityskulun, jonka jokainen kirjoittaja käy läpi. Siitä voisi laatia kuvaajan, jossa on kaksi leikkaavaa suoraa. Ensimmäinen alkaa koordinaatiston katosta ja laskee iän myötä yhä lähemmäs nollaa. Se kuvaa ilmaisuun käytettävän sydänveren määrää. Toinen alkaa nollasta ja nousee kohti kattoa. Se kuvaa substanssia.

Kirjoittaja on parhaimmillaan siinä iässä, kun nämä kaksi suoraa leikkaavat. Sitten ne erkanevat vääjäämättömästi toisistaan. Kun rako on kasvanut tarpeeksi suureksi, on aika lopettaa.

Kuten Nalle Österman on usein muistuttanut, Juho Juntunen sanoi aikoinaan Rumban haastattelussa, että yhdenkään rockjournalistin ei pitäisi kirjoittaa yli nelikymppisenä. Hän aikoi näyttää itse esimerkkiä. Se jäi vain lupaukseksi.

Minä ja muut ikätoverini – esimerkiksi Antti Lähde ja Matti Riekki – saimme vapaan temmellyskentän, koska Rumban kirjoittajakunta oli kokenut juuri sukupolvenvaihdoksen. Ilkka Mattila oli siirtynyt Hesarin leipiin, Antti Eerola STT:lle, Iltasanomat työllisti Pasi Kostiaista, A-lehdet oli pestannut Jukka Väänäsen ja niin edelleen. Heidän tilalleen tarvittiin nuoria, nälkäisiä kirjoittajia, joille nakkipalkkakin kelpasi.

Levyarvioiden lisäksi paukutin keikkaraportteja, joista maksettiin ehkä parisataa markkaa, sekä haastatteluja, joista sai vielä parisataa markkaa enemmän. Niillä ja divariin kiikutetuilla levyillä sain joskus jopa vuokrani maksettua.

Mäkäräisen jälkeen Rumban päätoimittajaksi pestattu Mikko Aaltonen otti minut silloin tällöin mukaan päivittäiseen toimitustyöhön, kun Eerikinkadun toimituksessa tarvittiin ylimääräistä käsiparia. Muistan, miten pysähdyimme silloisen toimitussihteerin Markku ”Matkis” Halmeen kanssa toljottamaan kohisevaa matkatelkkarin ruutua, jossa lentokone törmäsi suorassa lähetyksessä WTC-torniin. Lehti oli juuri menossa painoon, mutta se tuntui yhtäkkiä kovin toisarvoiselta asialta, kun näytti siltä, että kolmas maailmansota on alkamassa.

Vähitellen ovet alkoivat aueta muihinkin lehtiin. Pääsin kirjoittamaan Iltasanomiin, mistä on kiittäminen silloisen MenoHelsinki-palstan tuottajaa Kirsikka Kiviniemeä (o.s. Isola). Entiset rumbalaiset, kuten STT:n Antti Eerola ja Nyt-liitteen Ilkka Mattila, alkoivat myös käyttää palveluksiani. Niillä referensseillä pääsin taas eteenpäin.

Samalla aloin tietoisesti laajentaa kirjoittamieni juttujen aihealueita. Minua ahdisti ajatus, että leimautuisin loppuiäkseni ”rocktoimittajaksi”. Rumbasta saaduilla opeilla kirjoitin Iltasanomien ruokasivuille kasvismakkaravertailuja, kuluttajasivuille reportaasia poliisin polkupyörähuutokaupasta, kulttuurisivuille taidenäyttelyistä (kyllä, Iltasanomilla oli joskus kulttuurille varattu aukeama) ja MenoHelsinkiin milloin spermapankista, milloin bussibongareista.

Musiikista kirjoittamisen parissa olin kuitenkin omimmillani. Suomeksi sanottuna siitä sai helpointa rahaa. Lentelin levy-yhtiöiden kustannuksella ympäri Eurooppaa haastattelemassa ulkomaaneläviä Nick Cavesta PJ Harveyn ja James Hetfieldin kautta kaikkiin sen aikaisiin limpbizkiteihin ja linkinparkeihin.

Kusi nousi päähän ja rotsi aukesi, mutta sekin oli täysin asiaankuuluva käytännön korkeakoulun harjoittelukausi siinä jossain 22–24 ikävuoden paikkeilla. Sekoilun syvimmän ytimen löysin Ruisrockissa 2005, mutta se on oman muistelonsa aihe. Yhtä kaikki, mitä korkeammalta mäjähtää alas, sitä tukevammin osaa jatkossa pitää jalkansa maan pinnalla. Se pitää kokea viimeistään 27-vuotiaana, sillä nuori luusto kestää tämän opetuksen, mutta keski-ikäisenä se on kuolemaksi.

Välillä olin päässyt taas maistamaan päivätyötä Rumban osa-aikaisena uutistoimittajana. Se osui keskelle yhtä sairasta ajanjaksoa Rumban historiassa.

Muistan ikuisesti aamun, jolloin Markku ”Matkis” Halme tihrusti itkua Kaapelitehtaan pihassa. Hänen askeleensa olivat pysähtyneet työpaikan ovelle. Pelkkä ajatus töihin tulemisesta sai hänet voimaan fyysisesti pahoin.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Rumban taloutta oli kutsuttu pelastamaan konsultti, joka pestasi vaimonsa yhtiön toimitusjohtajaksi ja alkoi saneerata yritystä henkisellä väkivallalla. Elämäntyönsä Rumban eteen tehnyt Matkis laahusti lääkärin pakeille, sai burnout-diagnoosin ja potkittiin pian pihalle koko firmasta. Hän ei ollut ainoa, joka koki saman kohtalon.

En nyt lyki tätä ruosteista resiinaa sen pidemmälle sivuraidetta, koska näistä vaiheista on kerrottu Halmeen kirjassa Rumba – 20 vuotta rockin takahuoneessa (Johnny Kniga, 2003). Etsikää se käsiinne. Näette tragikoomisen esimerkin siitä, miten lähiöpitserian kokoista liikevaihtoa pyörittävän yrityksen ympärille saadaan rakennettua Hollywoodin kokoista draamaa.

Vaikka Rumban silloisen kustantajan talous oli kuralla, avustajista pidettiin edelleen huolta. Ainakin niiden pikkujoulujen verran. Omistajilta sai kädenojennuksen edes kerran vuodessa. Perinnettä Rami Kuusisen jemmapullosta pidettiin hengissä ja lehti oli edelleen Mustanaamion suojeluksessa.

Rumba ei kyennyt maksamaan kovin kummoisia palkkioita, mutta se oli edelleen arvokas kasvattajaseura nuorille toimittajanaluille. Jos kävisi läpi avustajaluettelon silloisesta apinalaatikosta, seasta löytyisi melkoinen liuta myöhemmin ansioituneita mediatyöläisiä. Sekä Anssi Karisalmi, joka soittaa bassoa Anssi Kelan yhtyeessä.

(EDIT 4.11.2014 klo 10.43: Äh. ANTTI Karisalmi. ”Kirjoita mitä kirjoitat, kunhan kirjoitat nimen oikein.” (Rami Kuusisen neuvo lehden skribenteille.)

5. Rumba – kuuminta hottia!

Vuonna 2005 oli pakko tehdä valinta. Olin tehnyt töitä vapaana toimittajana, mutta kaipasin elämääni rytmiä ja ryhtiä. Siksi olin hakeutunut Helian toimittajakouluun. Mikko Aaltonen tarjosi minulle vakituista työpaikkaa Rumban toimituspäällikkönä.

Minun piti päättää, kummasta on kolmikymppisenä enemmän hyötyä: medianomin papereista vai vakituisesta työpaikasta ja toimituspäällikön tittelistä cv:ssä.

Valitsin jälkimmäisen.

Rumba oli taas täydessä kaaoksessa. Silloisen kustantajan visio kiteytyi vuoden suurimpaan markkinointiponnistukseen. Se oli päätetty järjestää eräässä sedulassa ihan tavallisena arki-iltana.

Aulassa kutsuvieraita ottivat vastaan torsot paljaina patsastelleet herkuleet, joiden yläkropat oli sivelty kullanhohtoisella vartalomaalilla. Muistaakseni he tarjoilivat viinirypäleitä.

Eri lehdet esiteltiin ”muotinäytöksessä”. Jokainen kustantajan lehti oli siis ruumiillistunut yhteen mannekiiniin. Siinä vaiheessa taisin olla lämpiön puolella huuhtomassa tolkutonta myötähäpeää kurkusta alas. Inferno saattoi olla jonkinmoinen heviäijä tai luolamies, Rumba taas elegantti hipsteri tai joku vitun hattivatti. Nämä hahmot esittelivät itsensä yhdellä lauseella. Rumban slogan oli ”kuuminta hottia”.

Tuolloin Rumban ilmoitustulot olivat pitkälti levymainosten varassa. Jokainen paikalla ollut levy-yhtiön edustaja tuli vuoron perään kysymään, mitä helvettiä täällä tapahtuu. En tiennyt, en todellakaan tiennyt. Terveisiä Erkka Jaakkolalle. Silloinen Popmedia Finlandin pomo on nykyisin Nelonen Median myyntijohtaja.

Kustantamon lippulaiva oli Galore-niminen lifestyle-lehti. Se oli ilmeisesti käännetty Google Translatella tanskan tai minkä lie inuiitin kielestä. Galoren ilmoitusmyyntiä varten oli palkattu kaksi täysipäiväistä mainosmyyjää. He eivät pystyneet myymään ainuttakaan mainosta käsittämättömän dadaistiseen lehteen vaan käyttivät aikansa kovaääniseen seurusteluun avokonttorissa. Samaan aikaan yritimme niin sanotusti keskittyä ydinliiketoimintaan eli runnoa Rumbaa painokuntoon. Lopulta Galore luonnollisesti kuukahti omaan mahdottomuuteensa.

Prässi Kaapelitehtaalla oli pahimmillaan helvetillinen, mutta nuorena jaksoi. Lehteä runnottiin kerta toisensa jälkeen painoon 14-tuntisina taittopäivinä. Minä sentään pääsin kotiin yöksi, mutta toinen toimituspäällikkö, Antti Lähde, asui vaimonsa kanssa Tampereella ja yöpyi taittopäivien väliset yöt patjalla toimituksen lattialla.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Seuraavana vuonna Rumban vetovastuun otti Viljami ”Vito” Puustinen. Vietimme työpaikalla keskenämme enemmän aikaa kuin puolisoidemme kanssa. Ylityötunteja ei laskettu eikä niistä maksettu.

Vaikka loppuvaiheessa stressi aiheutti jo fyysisiä oireita, kaiken raatamisen kesti kahdesta syystä.

Ensinnäkin teimme töitämme rakkaudesta lajiin. Koimme tekevämme oikeasti arvokasta kulttuurityötä. Lukijoilta saatu palaute ja verkossa herännyt keskustelu antoivat tekemiseen lisää intoa.

Toinen syy oli yhteisen duuniporukan hurtti huumori. Ei ollut asiaa, josta ei olisi voinut graafisten nerojen, Rumban AD:n Jussi Latvalan ja AD-assistentti Mikko ”Litti” Litmasen kanssa vääntää todella huonoa vitsiä. Jos muu ei auttanut, käytiin Hima & Salissa ja myöhemmin Vanhassa ketussa – tai toimituksen jääkaapilla. Roskilde-reissut olisivat taas oman lukunsa aihe. Yhtä kaikki, toivottavasti taittokaljan käsite elää Rumban toimituksessa edelleen.

En muuten kadu juuri mitään asiaa tässä elämässä niin paljon kuin sitä, etten tajunnut ottaa talteen yhtään Galore-lehden numeroa.

6. Pop Media pelastaa Rumban

Vuonna 2006 sekoilun piti loppua. Rumbaa, Rytmiä ja Infernoa julkaissut Popmedia Finland Oy yhdistyi marraskuun alussa Como Media Oy:n kanssa. Se oli aiemmin julkaissut ilmaisjakelulehti Comoa sekä elokuvalehtiä Episodi ja DVD Hohto. Uuden yrityksen nimeksi tuli Pop Media Oy.

Käytännössä selvitystilassa ollut Popmedia Finland Oy ajettiin alas ja Tuomo Häkkisen johtama uusi Pop Media Oy otti ohjat käsiinsä. Yhteinen toimitus perustettiin Kamppiin synagogan viereen. Samassa talossa asui Mattiesko Hytönen. Porttikongissa oli Kosher Deli, naapurissa The Old Fox, kavereiden kesken ”Der Alte”.

Häkkisellä oli selkeä visio, miten Pop Median liiketoimintaan saataisiin tolkku. Aluksi se näyttikin lupaavalta. Rumba oli juuri uudistettu ja Inferno surffasi vielä hetken aikaa heavybuumin aallonharjalla Lordin euroviisuvoiton jälkimainingeissa. Näkyvimpänä menestyksen merkkinä olivat Helsinkiin, Tampereelle ja Jyväskylään perustetut Inferno-baarit.

Mikko Aaltosen luotsaama Rytmi-lehti oli saanut kasvojenkohotuksen. Uusi slogan oli ”musiikkilehti aikuisille” tai jotain sinnepäin. Rumballe oltiin haluttu nuorempaa kohderyhmää ja painotettu entisestään flavor of the month -bändien hehkuttamista. Metallisisältö oli jätetty suosiolla Infernolle. Rytmin piti tarjota kypsempi vaihtoehto niille, jotka eivät enää jaksaneet innostua joka viikko uudesta bändistä vaan halusivat syventyä pidempiin, syväluotaaviin artikkeleihin.

”Ei se mennyt niin”, kuten Anna Eriksson laulaa. Kustantaja ei malttanut odottaa, että nollapisteestä aloittanut uusi Rytmi olisi löytänyt kohderyhmänsä. Pitkien artikkelien ostaminen asiantuntevilta kirjoittajilta oli kustantajan mielestä aivan liian kallista. Kustantajan mukaan lehti ei ollut mainostajienkaan silmissä tarpeeksi nuorekas. Sisältöbudjetti leikattiin minimiin ja Rytmistä päätettiin tehdä viihdepainotteinen musiikkilehti. Tai musiikkipainotteinen viihdelehti.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Rumbalta oli karkotettu sekä keski-ikäiset että metallista kiinnostuneet lukijat. Ensimmäisille Pop Median lehtiperhe ei tarjonnut mitään, sillä viihteellisemmäksi muutettu Rytmi ei kiinnostanut omistautuneita musiikkidiggareita. He taisivat kaikota Soundin pariin. Jälkimmäisille tilaajapudokkaille vaihtelevasti toiminut levikkimarkkinointi yritti tarjota vielä Infernoa, mutta käytännössä hekin valitsivat Soundin. Nuorempia lukijoita uudistettu Rumba ei juuri tavoittanut, sillä kustantajalla ei ollut aavistustakaan, missä he liikkuvat.

Lopulta Rytmistä tuli Pori Jazzin virallinen yhteistyömedia. Juuri kun perinteikkäästä jazzlehdestä oli saatu siivottua kaikki jazziin liittyvä sisältö pois. No, saatiin kesän erikoisnumeroilla kaiketi kupattua mainostajilta jokunen euro.

Mikko Aaltonen irtisanoutui ja uudeksi päätoimittajaksi pestattiin Heta Hyttinen. Oikeasti vastaava päätoimittaja oli Tuomo Häkkinen. Apinalaatikossa Hyttisen titteli oli ”spiritual leader”. Tämä siksi, ettei Hyttinen ollut Pop Median palkkalistoilla vaan päätoimitti lehteä freelancerina.

Aiempien omistajien toiminta oli toisinaan ollut täyttä sekoilua. Taustalla oli kuitenkin aina edes jonkinmoinen palo musiikkiin ja käytännön kosketus kulttuurikenttään. Pop Media toi mukanaan liiketaloudellisen tolkun, mutta uusi kustantaja teki myös hyvin selväksi, että enää ei tehdä kulttuurityötä. Nyt tehdään bisnestä. Rahaa.

Ensimmäisenä vuonna järjestettiin koko lehtiperheen yhteiset pikkujoulut. Rumban perinnettä pidettiin muistaakseni yllä siten, että ostimme Kuusisen muistopullot omista rahoistamme.

Lopulta Häkkinen ilmoitti, että Pop Media ei maksa Rumban avustajille järjestettäviä pikkujouluja. Yhtiön liikevaihto oli miljoonaluokkaa ja se alkoi vähitellen tuottaa voittoa, mutta parin tonnin kädenojennus avustajille olisi ollut liikaa. Avustajille, jotka tuottivat silloin ja tuottavat edelleen Harrison–Stetson-metodilla arvioituna 80–90 prosenttia Pop Median tuotteiden sisällöstä.

Tämä pikkujouluista länkyttäminen voi olla rasittavaa teille, jotka ette olleet Rumban tekemisessä mukana. Se on pieni mutta symbolisesti helvetin iso asia. Se kuvastaa sitä, miten sisältö oli kustantajan silmissä pelkkä kuluerä, avustajat rasite ja heidän puoliaan pitävät palkolliset hankalia nurisijoita, jotka pitää saada takaisin ruotuun.

Halusimme Puustisen ja Latvalan kanssa varjella yhteisöllisyyttä ja Rumban perinnettä kasvattajaseurana. Kun kerran Pop Medialta ei tukea saatu, järjestimme niitä pikkujouluja omine nokkinemme. Joskus veimme avustajat Bodom-järvelle, joskus vietimme omaa virkistyspäivää Koffin puistossa. Jos Rumban tekijöiden yhteishenki olisi alkanut näivettyä, olisimme olleet kusessa. Ei, me emme olisi olleet kusessa. Lehti olisi ollut kusessa. Pop Media olisi ollut kusessa.

Perustimme avustajille oman suljetun foorumin, jossa jutuista annettiin palautetta puolin ja toisin. Perehdytimme työharjoittelijoita parhaamme mukaan käytännön toimitustyöhön, ja olen aivan tajuttoman innoissani siitä, miten pitkälle moni heistä on päässyt. Terveisiä Jussi Mäntysaarelle, Jose Riikoselle, Emmi Laukkaselle, Heini Strandille, Sirje Niitepõldille ja kaikille muillekin. Tiedätte kyllä, keitä olette.

Tarina 17-vuotiaasta Oskari Onnisesta jääköön tässä vaiheessa ajan- ja tilanpuutteen vuoksi kertomatta.

7. Rumba uudistuu!

Kun aloin kirjoittaa Rumbaan, lehti oli vielä kahden viikon välein ilmestyvä tabloidi. Kun minut palkattiin toimituspäälliköksi, ryhdyimme tekemään lehtiuudistusta, jonka tuloksena formaatti muutettiin kiiltäväkantisen aikakauslehden ja sanomalehtipaperille painetun viikkolehden hybridiksi. Pian julkaisutahti harvennettiin siten, että lehti ilmestyi kolmen viikon välein.

Tätäkin hivutettiin kustantajan käskystä vuosi vuodelta harvemmaksi, mutta kuitenkin niin, etteivät tilaajat huomaisi mitään. Joulu- ja kesätaukoja pidennettiin, sekä kevät- että syyslukukausille sijoitettiin taktisia tuplanumeroita.

Vuonna 2010 irtisanouduin Rumbasta. Jo sitä ennen oli pantu alulle uudistus, jossa välimallin lehdestä siirryttäisiin tuhdimpaan, aitoon kuukausilehteen.

Samaan aikaan olin ollut vetovastuussa Rumban verkkouudistuksessa, jossa Pop Median surkuhupaisa Viihdeimperiumi-portaali räjäytettiin ja Rumba sai itsensä näköisen verkkosivun. Blogimainen sivu saatiinkin hyvään lentoon olemattomalla budjetilla. Koska sisältöön ei annettu rahaa juuri lainkaan, sovelsin Rumban perinnettä: annoin avustajille vapaat kädet tehdä mitä huvittaa ja tarjosin heille siihen foorumin. Tuloksena oli esimerkiksi tämän blogin isännän repparisarja, josta lopulta koottiin kirja nimeltä Härmägeddön.

Siirryin Ylioppilaslehden toimitussihteeriksi, kunnes muutin Berliiniin kirjoittamaan kirjaa. Seurasin siis Rumban toimintaa kirjaimellisesti turvallisen välimatkan päästä.

Irtisanoutumiseni syynä oli halu vapautua ahtaaksi käyneestä suomalaisen musiikkijournalismin hiekkalaatikosta, mutta vielä suurempi syy oli tapa, jolla Pop Media Oy kohteli työntekijöitään ja avustajiaan. Yksityiskohdista voin avautua mieluummin tuopin ääressä. Nyt alkaa taas verenpaine nousta.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Vedän henkeä.

Silloinen päätoimittaja Viljami Puustinen ja AD Jussi Latvala jaksoivat roikkua mukana, kunnes lehtiuudistus saatiin tehtyä. Ensimmäiset numerot näyttivätkin juuri niin laadukkailta kuin suunnittelupöydän ääressä oli ajateltu. Pian Puustinen ja Latvala lähtivät omille teilleen.

Vähitellen alkoi lehden tietoinen näivettäminen: sivumäärien vähentäminen ja avustajabudjeteista tinkiminen. Kustantajan mielestä se todennäköisesti oli ilmoitusmyynnin kuihtumisen seuraus. Minun mielestäni se oli myös ilmoitusmyynnin kuihtumisen syy.

Voisin kuvitella, että tästä näivettämisestä alkoi itseään ruokkiva kierre: ilmoitusmyynti laski, joten sisältöön satsattiin entistäkin vähemmän. Koska köyhtynyt sisältö ei houkutellut lukijoita, ilmoitusmyynti laski entisestään. Lopulta päästiin pisteeseen, jossa kustantaja katsoi parhaaksi aloittaa lehden alasajon.

8. Lehdentekemisen matematiikkaa

Lehdentekemisen yhtälö on hyvin yksinkertainen: Ensin luodaan sisältöä, joka houkuttelee lukijoita. Viestin perillemenoa tehostetaan levikkimarkkinoinnilla. Tämän jälkeen lukijat myydään mainostajille.

Tästä seuraa niin simppeli johtopäätös, että tyhmemmänkin kustantajan luulisi tajuavan sen. Toimituksen pitäisi olla arvojärjestyksessä ensimmäisenä ja tärkeimpänä, koska se on myös ansaintalogiikassa ensimmäisenä ja tärkeimpänä. Sisällöstä pitäisi siis tinkiä viimeisenä.

Ellei lehdellä ole lukijoita, ilmoitusmyynnillä ei ole asiakkaita. Mitä enemmän lehdellä on sitoutuneita lukijoita, sitä suuremman osuuden tilaustulot tuovat kassavirrasta. Mitä suuremman osuuden tilaustulot tuovat kassavirrasta, sitä hitaammin ilmoitustuloihin äkillisesti vaikuttavat suhdannevaihtelut heiluttavat lehden taloutta ja sitä enemmän kustantajalla on aikaa reagoida niihin.

Kustantajan tulisi nähdä sisältö investointina. Kustantajan pitäisi ymmärtää, että jokainen sisällöstä leikattu euro heijastuu negatiivisesti lehden levikkiin ja ilmoitusmyyntiin. Sisältö ei siis ole kuluerä vaan investointi.

Pop Media Oy:n ajatusmalli on päinvastainen: ensin myydään mainokset, sitten niiden tilkkeeksi ripotellaan vaadittava minimimäärä journalistista sisältöä.

Tämä on sinänsä ymmärrettävää, sillä nykyisen toimitusjohtaja-kustantajan Tuomo Häkkisen tausta on ilmaisjakelulehtien maailmassa. Siellä ansaintalogiikka voi toimiakin noin.

Lukijat eivät kuitenkaan ole tyhmiä. Jos he aistivat maksavansa sisällöstä, jota ei ole kirjoitettu heidän itsensä palvelemiseksi, he äänestävät lompakoillaan. On siis äärettömän vaarallista täyttää sivuja sisällöttömällä bulkilla tai antaa mainostajien vaikuttaa toimitukselliseen sisältöön.

Ilmoittajatkaan eivät ole tyhmiä. Heidän panostustensa tulokset ovat mitattavissa. Jos viesti ei tavoita haluttua kohderyhmää ja herätä kiinnostusta, on yhdentekevää, millaisilla KMT-luvuilla kustantaja leuhottaa ja miten prameassa toimistossa mainostajille palaveriviinereitä tarjoillaan.

9. Rumba sotkeutuu verkkoon

Pop Media teki vuoden 2010 paikkeilla strategisen ratkaisun, jolla se alkoi siirtää liiketoimintansa painopistettä yhä vahvemmin digitaaliseksi. Se oli pohjimmiltaan viisas ratkaisu.

Se olisi ollut viisas ratkaisu, ellei substanssia ja lukijoita väheksyvä ajatusmaailma olisi siirtynyt myös verkkoon. Sielläkin uutisvirta nähtiin vain välttämättömänä pahana, jolla saatiin myyntipuheisiin mainostajia miellyttävää numeraalista dataa. Sisältö oli kuluerä, joka pyrittiin minimoimaan. Syntyi jo klassiseksi muodostunut käsite: neljän euron uutinen.

Rumban verkkosivusta tuli yleinen naurunaihe. Kustantaja teki korjausliikkeen, mutta brändi oli jo rapautunut. Kirjoituspalkkioita nostettiin jonkin verran, mutta se oli myöhäistä.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Rumbaa palvelleet avustajat olivat aiemmin tyytyneet mitättömiin palkkioihin. He maksoivat sen hinnan Pop Median omistajille, koska heille tarjottiin foorumi, jolla sai purkaa musiikkiin liittyviä intohimojaan. Samalla he kokivat olevansa osa Rumban kunniakasta jatkumoa. Nyt historia oli vedetty lokaan ja harva halusi rapauttaa oman kirjoittajabrändinsä sen kuonan seassa.

Rumban ympärilleen haalima yhteisö keräsi joukkoonsa lisää intohimoisia kirjoittajia ja perusti Nuorgamin. Siitä tuli saman tien Suomen johtava kirjoitetun sanan musiikkimedia. Samoilla arvoilla, joiden varaan Rumban brändi oli alun perin rakennettu.

Näitä arvoja vaali Nuorgamin käytännön toimitustyöstä vastannut, aiemmin Rumban anaalisen tarkkana toimituspäällikkönä työskennellyt Antti Lähde. Hyvä!

Kuten Kingston Wallin kolmosalbumilla lauletaan, ”something new borns when something old dies”.

Viljami Puustisen kohdalla Pop Median kuristuspannasta vapautuminen tuotti pienen hengähdystauon jälkeen hienoa jälkeä. Hän sai aikaan parhaan bändikirjan, joka Suomessa on koskaan julkaistu.

Omistautuminen, heittäytyminen, sydänveri ja raaka työ palkittiin. Kingston Wall – Petri Wallin Saaga (Like) on tämän vuoden myydyimpiä tietokirjoja.

Voisiko saavutus olla merkki siitä, että aiemmilla horinoillani tunteiden herättämisen ja substanssin merkityksestä on jonkinmoista totuuspohjaa?

10. Media vuonna 2014

Koska olen syvässä kiitollisuudenvelassa Rumballe, tarjoan nyt ilmaista konsulttiapua. Seuraavaksi listaan kolme hyvin yksinkertaista väitettä median tilasta vuonna 2014.

1.) Desktop on uusi printti.

2.) Mobiili on uusi netti.

3.) Printti on vanha kioskipokkari.

Pysähtykää miettimään hetkeksi. Kun olette valmiita, voitte jatkaa eteenpäin. Avaan nyt kaikki kolme kohtaa Rumban näkökulmasta.

1.) Jutut, jotka ennen painettiin kuolleelle puulle, luetaan nykyisin tietokoneen näytöltä. Suomessa tämän on toistaiseksi ymmärtänyt vasta yksi media: Raha-automaattiyhdistyksen kustantama Raymond. Se nosti juuri lanseeratulla verkkojulkaisullaan riman niin korkealle, että kaupallisten aikakauslehtien on pakko ponnistaa perässä.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Pop Medialle vinkkinä: ottakaa Rumban verkkosivulle mallia Raymondista. Rikastakaa laadukkaita, tinkimättömiä, sydänverellä kirjoitettuja tarinoita eksklusiivisella video- ja musiikkisisällöllä. Desktop on uusi printti, mutta sillä erolla, että vihdoin musiikkilehti myös soi. Entä ansaintalogiikka? En viitsi edes kirjoittaa tähän mitään content is king -latteuksia, mutta satunnaisten kävijöiden kalastelu klikkijournalismilla mainosbannerien luo alkaa olla auttamatta förbi.

2.) Nykyisin mobiilisisällöillä täytetään niitä lyhyitä hetkiä, joiden varaan Ampparit-palvelun otsikkovirrassa klikkejä kalastelevat verkkomediat ovat sisällöntuotantonsa rakentaneet. Kilpailuympäristö on kuitenkin muuttunut. Aiemmin Tauski-uutinen kilpaili kenties Tuksu-uutisten kanssa. Nyt yhtä relevantti kilpailija Tauski-uutiselle on esimerkiksi Drunk Sniper -mobiilisovellus, joka simuloi kusemista kännissä. Nykyinen Rumban verkkosisältö kilpailee kyllä substanssiltaan tasavahvasti kännikusisimulaattorin kanssa. Siinä ei olisi mitään vikaa, ellei kilpailuympäristöä olisi käsitetty täysin väärin. Mobiilissa se palvelisi käyttäjiä täydellisesti. Desktopissa sen kilpailijoita ovat kuitenkin esimerkiksi Raymondin laatujournalismi ja Netflixin elokuvatarjonta.

Pop Medialle vinkkinä: tehkää Rumballe mobiilisovellus, joka tarjoaa sitä sisältöä, jota nykyisin suollatte verkkoon. Pitäkää se erossa kohdassa 1.) mainitusta sisällöstä. Koska ostitte myös Meteli.netin, nivokaa tähän mobiilipalvelu, josta löytää paikannussovelluksen avulla ajankohtaiset keikat. Sovellus avaa ansaintalogiikkaan vaikka minkälaisia mahdollisuuksia, mutta ajatelkaa itse. Enempää en viitsi ilmaiseksi kertoa.

3.) Printtijournalismia tarjotaan edelleen bulkkituotteena. Kioskipokkari on kuitenkin kuoleva tuote, sillä vaihtoehtona on ostaa sama sisältö tablettiin eikä nykyinen julkaisualusta tarjoa kuluttajalle juuri lisäarvoa. Fyysisen tuotteen painatus- ja logistiikkakulut ovat turha kuluerä, ellei fyysisen tuotteen olemassaololle ole käyttäjälähtöistä perustelua. Printtilehti pysyy hengissä, jos se muutetaan statukseltaan pokkarista kahvipöytäkirjaksi, jolloin niché-yleisö on valmis maksamaan siitä. Tuo yleisö on pieni mutta omistautunut. Siksi printin funktio muuttuu: se ei luo kassavirtaa vaan kykenee korkeintaan maksamaan itse itsensä. Se kuitenkin nostaa mediatuotteen profiilia myös kohdissa 1.) ja 2.).

Pop Medialle vinkkinä: tehkää siitä harvoin ilmestyvästä Rumbasta oikeasti ihan helvetin hyvä. Jos näivetätte kohdan 3.) ilman muita toimenpiteitä, koko brändi näivettyy myös kohdissa 1.) ja 2.). Jos olette jo tehneet strategisen valinnan printin alasajosta, ottakaa vähän helvetin nopeasti haltuun verkossa se tinkimätön ja näkemyksellinen linja, joka on Rumban brändin printissä luonut. Se vaatii klikkijournalismin välitöntä alasajoa, avustajakunnan sitouttamista uudestaan ja sisältöbudjetin moninkertaistamista. Aikaa korkeintaan tämän vuoden loppuun asti. Toimikaa!

11. Ilon kautta – tulevaisuus on toivoa täynnä

Mikä on oma arvaukseni tulevaisuudesta? Näön vuoksi ensimmäinen vuodenajankohtaislehti-Rumba saattaa vaikuttaakin siltä, että printin esinearvoa kohennetaan.

Pop Media on kuitenkin osoittanut lyhytnäköisyydensä niin moneen kertaan, että veikkaan seuraavaa: Niché-tuotetta yritetään myydä vanhaan malliin ja vanhoilla jakelukanavilla suurelle yleisölle. Sisältöön ei ohjata lisää resursseja vaan niistä tingitään entisestään. Lehti laihtuu numero numerolta, kuten kävi laatutuotteena lanseeratulle Rumban kuukausilehdelle. Tämä tehdään tutulla hivutustaktiikalla, kunnes loputkin lukijat havahtuvat siihen, että heitä on jälleen kerran kusetettu.

Itse näen tämän tavoitteellisena toimintana. Kun lukijat ja ilmoittajat ovat vuoden 2015 loppuun mennessä kaikonneet lopullisesti, se on hyvä syy lakkauttaa printti ja irtisanoa toinen Rumban kahdesta toimituksellisesta työntekijästä.

Rytmi-lehti lakkautettiin heti, kun Pop Media oli ottanut itselleen monopoliaseman tilattavien musiikkilehtien maailmassa ostamalla Soundin. Samalla Soundin avustajapalkkiot puolitettiin kertalaakista. Se oli veto, joka hakee härskiydessään vertaistaan.

A-lehdet oli juuri ehtinyt palkata Mikko Meriläisen Soundin päätoimittajaksi. Hän oli saanut jo toimitussihteerinä karisteltua pahimmat hilseet hieman ukkoontuneen lehden olkapäiltä. Päätoimittajana hänellä oli kirkas visio, vapaat kädet ja mieli täynnä intoa.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Yhtäkkiä täysin puun takaa tuli yrityskauppa, jonka seurauksena Meriläinen joutuikin Pop Median palkkalistoille. Helsingin Sanomien mukaan Häkkinen näytti heti, ettei Soundin historialla ja työntekijöillä ole hänelle mitään merkitystä. Tervemenoa Juho Juntunen! Tervemenoa avustajat, jotka kuvittelitte saavanne tehdystä työstä ansaitun palkan!

Meriläinen valittiin Musiikki & Mediassa vuoden toimittajaksi. Palkintopuheessaan hän kiitti Miettistä. Yhtä Rumban perustajista. Tuomo Häkkinen yritti omia kunnian palkinnosta Pop Medialle. Itse pidän palkintoa kunnianosoituksena siitä, että Meriläinen pystyy ylipäätään luotsaamaan lehteä, vaikka Häkkinen tekee parhaansa potkiakseen miehistöä yli laidan.

Mikko Meriläinen, arvostan sinua suunnattomasti ja toivon, että sinulla on voimia jatkaa Soundin perinnettä. Olet hieno, huumorintajuinen mies, ymmärrät musiikin päälle ja sinulla on persoonallinen napa. Chapeau!

Jos Rumba ajetaan alas, Soundilla ei ole enää muita kilpailijoita kuin metalligenreen rajautunut Inferno. En nyt halua maalata piruja seinille, mutta Suen lokakuun numero jäi ilmestymättä. Suen päätoimittajana, mainosmyyjänä ja taittajana raatava Kimmo Nurminen – Chapeau! – ei välttämättä jaksa enää monta lehteä repiä omasta selkänahastaan. Ilmaisjakelulehtenä Sue on ajautunut ahtaalle, kun levy-yhtiöt ovat minimoineet printtimainontansa ja Pop Media huseeraa ilmoitusmarkkinoilla määräävän asemansa turvin.

Tämä on Pop Median unelma: pian lukijoiden on pakko tyytyä siihen, mitä heille Kampista tarjotaan. Aiemmin sisällön laatu on täytynyt pitää vähintään kilpailijoiden tasolla. Tai oikeastaan niin paljon tuon minimitason alapuolella kuin lukijoille kelpaa, koska sisältöhän on vain välttämätön kuluerä. Mitä enemmän sisällöstä tingitään, sitä enemmän yhtiöllä on varaa kasvaa.

Viime vuosien aikana Pop Media on ostanut mm. Soundin, Hifimaailman, Meteli.netin, Tiltin ja Mikseri.netin. Samaan aikaan henkilökuntaa on irtisanottu ja lomautettu tuotannollis-taloudellisin perustein. Kuten mainitsin, Soundin avustajapalkkiot puolitettiin A-lehtien tasosta.

Käytännössä kaikki nämä yrityskaupat on maksettu rahoilla, jotka on niistetty työntekijöiden ja avustajien palkoista. Omistajien osakesalkkujen arvo on sitä isompi, mitä laajempaa mediaperhettä he hallinnoivat. Kun he jonain päivänä laittavat omistuksensa lihoiksi, muistelkaa niitä neljän euron uutisia, joita hyvää hyvyyttänne kulttuurityön nimissä heille kirjoititte.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Rumban avustajien ilmaisesta työpanoksesta ovat hyötyneet seuraavat ihmiset: Tuomo Häkkinen (20 %), Harri Oesch (20 %), Pekka Tammela (20 %), Aarno Törmälä (20 %) sekä ”muut yksityishenkilöt” (20 %). Jos kiinnostaa tietää, millaisten kulttuurinrakastajien salkkuja talkootyöllä turvotatte, googlatkaa heidän nimensä.

Alussa sanoin, että Rumba on antanut minulle journalistina käytännön korkeakoulututkinnon. En väheksy Pop Mediankaan merkitystä. Jos Rumba teki minusta käytännön maisterin, Pop Medialla työskentely oli väitöskirjatyötä. Se antoi mittaamattoman arvokasta kenttäkokemusta siitä, miten asioita ei pidä tehdä. Tästä suuret kiitokset.

Muistan monta palaveria, joissa toimitusjohtaja Häkkinen kielsi tekemästä ”ylilaatua”. Hän ei nähnyt journalistista kunnianhimoa menestyksekkään lehdenteon edellytyksenä vaan sen esteenä. Jos soveltaisin samaa ajattelua nykyisin vapaana toimittajana, minulla ei olisi ainuttakaan toimeksiantajaa.

Käännetään lopuksi näkökulma siihen, miten nykyistä tilannetta voi lähestyä ilon kautta. Nyt jos koskaan kentällä on tilaa musiikkimedialle, joka räjäyttää pankin tekemällä sitä, mistä Rumba aikoinaan tunnettiin: tunteita herättävää journalismia väkevällä substanssilla.

Tiedän, että pinnan alla kuplii jo.

Helsingissä 24.10.2014,
Janne Flinkkilä

Kirjoittaja on entinen Rumban toimituspäällikkö (2005–2010) ja entinen Nalle Östermanin esimies. Hän on myös entinen Nalle Östermanin kollega Rumban avustajana sekä nykyinen kollega (Pop Mediasta) vapaana toimittajana.

PÄIVITYS 27.10.2014, klo 13.30: Janne Flinkkilä kirjoitti jatko-osan täsmennyksiä, korjauksia sekä reflektioita tähän alkuperäiseen kirjoitukseen, tuore epilogi löytyy täältä.

PÄIVITYS 30.3.2024: Tämän kirjoituksen julkaisun jälkeen on kymmenessä vuodessa tapahtunut muun muassa seuraavaa: turkulainen ilmaisjakelulehti SUE lakkautettiin marraskuussa 2014. RUMBA sinnitteli painotuotteena toukokuuhun 2019 asti, jolloin ilmestyi lehden viimeinen numero. Nykyisen verkko-Rumban sisältö muodostuu pääsääntöisesti uutisen muotoon kopioiduista lehdistötiedotteista sekä englanninkielisisistä uutiskäännöksistä.

Kesäkuussa 2019 Rumban avustajiinkin kuulunut Mervi Vuorela kirjoitti Journalisti-lehteen, miten ”musiikkijournalismista on tehty musiikkibisneksen vihollinen”. Nykytilanteesta on Vuorelan mukaan syyttäminen erityisesti isoja artisteja ja heidän levy-yhtiöitään, jotka ovat alkaneet pitää musiikkijournalismia tarpeettomana tai suorastaan vaarallisena ”brändilleen”.

Riepu on päättänyt ratkaista tämän ongelman niin, että pyrkii palvelemaan ensisijaisesti sellaisia tahoja ja toimijoita, jotka osaavat arvostaa älykästä, hauskaa, viihdyttävää, monipuolista ja värikästä kulttuurielämää suomalaisittain – ennen kuin sellaiset isommat monikansalliset markkinavaoimat ovat päässeet puristamaan siitä kaiken ilon, nautinnon ja luovuuden massikoneiston tukahduttaviin tarkoitusperiin. Siksi Riepu haluaa jakaa parrasvalonsa ennen kaikkea niille, joita ei valtamedioissa tänä päivänä näy.

Mitä tulee Rumbaan ja sen kustantajaan Pop Mediaan, niin tammikuussa 2023 Rumbaakin avustanut Manu Haapalainen kysyi Journalisti-lehden artikkelinsa avauslauseissa, ”Millaisen uutisjutun kirjoittaisit yhdeksän euron palkkiolla? Entä miten perusteellisen haastattelun tekisit 60 eurolla? Tai 20 eurolla?”

Haapalaisen mukaan tällaisia palkkioita maksetaan Pop Media Oy:n musiikkiin keskittyvissä verkkojulkaisuissa. 2020-luvulla – eli Rumbassa, Soundissa, Infernossa ja Episodissa. Helmikuussa 2024 Journalisti kertoi, miten Pop Median lehtiperheeseen kuuluva Anime-lehti maksaa avustajilleen parhaimmillaan vain euron palkkioita.

Reilun vuoden takaisessa artikkelissaan Haapalainen tavoitti Pop Media Oy:n toimitusjohtaja Tuomo Häkkisen, joka reagoi Journalistin haastattelupyyntöihin ainoastaan lyhyin tekstiviestein.

”Kysymykset verkkofreelancereiden palkkiotasosta Häkkinen kuittaa kirjoittamalla ”Toivottavasti saatte useita kulttuurialan lehtiä mukaan vertailuun”. Voittoa tavoittelevan Pop Median julkaisuja ei kuitenkaan voi suoraan verrata voittoa tavoittelemattomiin, pro bono -hengessä tehtäviin kulttuurilehtiin, joihin Häkkinen viestissään ilmeisesti viittaa. Pop Media Oy ei pelkästään tavoittele vaan myös tekee voittoa. Yhtiön vuoden 2021 tulos oli 2,5 miljoonan euron liikevaihdolla yli 200 000 euroa voitollinen.”

PÄIVITYS 1.4.2024 klo 10.25: Päivitetty kaikki tekstin vanhentuneet linkit toimintakuntoon Internet Archiven  Wayback Machinen avulla, kiitokset heille olemassaolostaan.

Tappavatko musiikkiteollisuuden monopolit marginaalimusiikin kokonaan?

(Alkuperäinen teksti julkaistu alun perin Nalle Östermanin sittemmin lakkautetussa ”Rocktoimittajan päiväkirja” -blogissa 6.8.2014. otsikolla ”Kannattaako musiikista kirjoittaminen enää?”)

Suomen parhaimpiin musiikkitoimittajiin kuulunut Soundi-lehden erikoistoimittaja Juho Juntunen antoi joskus 1980-1990 -lukujen taitteessa Rumba-lehden avustajalle Ari ”Paska” Peltoselle haastattelun, jossa totesi, ettei populaarimusiikista pitäisi kirjoittaa enää yli 40-vuotiaana.

Tätä ohjenuoraa olen itsekin rikkonut, koska täytin tänä kesänä jo 41 vuotta – ja kirjoitan musiikista edelleen.

9. heinäkuuta 1953 syntynyt Juntunen puolestaan pystyi elättämään itsensä musiikkitoimittajana kirjoittamalla 60-vuotiaaksi asti Soundiin, kunnes A-Lehdiltä Popmedian omistukseen syksyllä 2013 siirtynyt lehti teki päätöksen Juntusen puolesta uusiin haasteisiin siirtymisestä antamalla kuluneen vuoden maaliskuussa miehelle lähtöpassit.

Miltei välittömästi Soundi-lehden hankittuaan sen uudet omistajat tekivät toisen radikaalin ratkaisun pudottamalla avustajapalkkiot puoleen – eli 50 prosenttia. Uskomatontako? Ei, vaan täysin totta. Olisi hauska nähdä millainen poru syntyisi, jos koko Suomen työväestö pakotettaisiin puolittamaan ansionsa ”yhteisen hyvän” tai ”työelämän murroksen” vuoksi.

Musiikkiala on kriisissä, sanotaan. Tämä näkyy ainakin musiikkilehdissä. Otavamedian kustantama kansallinen instituutio Suosikki lakkautettiin joulukuussa 2012 kannattamattomana ja Popmedian omistama Rytmi-lehti sulautettiin Soundiin yrityskaupan myötä. Ellei marginaalisia pienjulkaisuja (kuten punkzine Toista Vaihtoehtoa) ja Sue-ilmaisjakelulehteä oteta lukuun, on Popmedialla tätä nykyä käytännössä monopoli suomalaiseen musiikkilehdistöön, sen kustantaessa Soundia (mainstream), Rumbaa (indie), Infernoa (metalli) ja Hifimaailma (musiikkitekniikka). Myös Suomen ainoa Lehtipisteen valtakunnallisessa irtonumerojakelussa oleva elokuvalehti Episodi löytyy tästä lehtitalosta.

Kun yksi yritys hallitsee käytännössä koko Suomen musiikkilehdistöä, voi se sanella säännöt, mistä tehdään juttu, mistä maksetaan, mitä maksetaan ja mitä lukijoille tarjotaan.

Muutamana viime vuotena näiden lehtien sivumäärä ja julkaisutahti on kaventunut kaventumistaan. Popmedian strategisten ratkaisujen myötä suomalainen paperille painettu musiikkilehdistö on näivettymässä, kenties jopa kuolemassa.

– Rakennemuutos on nyt valmis, lausui Popmedian toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Helsingin Sanomille jo maaliskuussa 2014.

Hesarin lyhyessä haastattelussa Häkkinen kertoo Popmedian siirtyneen yli 50-prosenttisesti tekemään digitaalisia sisältöjä.

– Lehtiä tehdään siinä sivussa jonkin verran. Rytmi-lehti yhdistettiin Soundiin vuodenvaihteessa. Yhtään lehteä ei olla lakkauttamassa, koska tilaajamäärät ovat riittäviä.

Tilaajamäärät olivat riittäviä vielä maaliskuussa 2014, mutta kuinka kauan, jos laatu kärsii puolitettujen kirjoituspalkkioiden ja kaventuneiden sivumäärien seurauksena?

Mutta onko Popmedian monopolissa sittenkään mitään niin ainutlaatuista tai kummallista suomalaisessa musiikkibisneksessä?

Kun katsoo Suomessa toimivien äänitetuottajien kattojärjestön Musiikkituottajien verkkosivujen vuoden 2013 tilastoja, totuus iskee nopeasti vasten kasvoja – monikansalliset Sony (23,64 %), Universal (33,08 %) ja Warner (33,61 %) keräävät kotimaan haarakonttoreissaan yhdessä yli 90 prosentin markkinaosuuden koko Suomessa jaettavasta äänitealan kakusta, joka viime vuonna oli Musiikkituottajien tilastojen mukaan 41 775 260 euroa (41,775 miljoonaa euroa).

Näiden kolmen äänitealan jätin monopolin seurauksena pienemmille levy-yhtiöille levyttävien marginaalisempien nimien on yhä hankalampi saada ääntään kuuluviin radiossa tai televisiossa. Vai kuinka monta pienlevy-yhtiölle levyttävää artistia olette nähneet esimerkiksi Elämä lapselle -konserteissa tai Vain elämää -ohjelmassa – joista jälkimmäinen on rikkonut kaikki myyntiennätykset tällä vuosikymmenellä.

Nopea vilkaisu Vain elämää -ohjelman artistirosteriin kertoo, että ohjelma on ollut lottovoitto edellä mainittujen monikansallisten yhtiöiden haarakonttoreille – erityisesti Warnerille, joka on julkaissut myös Vain elämää -sarjan kokoelmat – kun katsotaan, kenelle nämä solistit oikein levyttävät:

1. tuotantokausi (2012): Erin (Warner), Kaija Koo (Warner), Katri Helena (Warner), Jonne Aaron (Warner), Cheek (Warner), Neumann (Warner ja KHY Suomen musiikki) ja Jari Sillanpää (AXR, nyk. Warner). MYYNTI: Vain elämää + Vain elämää jatkuu -kokoelma-cd:t: 177 972 + 110 792 = 288 764 myytyä cd:tä.

2. tuotantokausi (2013): Anna Abreu (Warner), Laura Närhi (Warner), Maarit Hurmerinta (Sony), Ilkka Alanko (Sony), Jukka Poika (KHY Suomen musiikki), Pauli Hanhiniemi (Universal) ja Juha Tapio (Kaiku, Warner ja Universal). MYYNTI: Vain elämää – Kausi 2 + Vain elämää – Kausi 2 jatkuu -kokoelma-cd:t: 97 220 + 82 847 = 180 067 myytyä cd:tä.

3. tuotantokausi (2014):  Jenni Vartiainen (Warner), Samuli Edelmann (Warner), Vesa-Matti Loiri (Warner), Paula Vesala (Sony), Toni Wirtanen (Päijät-Hämeen Sorto & Riisto), Paula Koivuniemi (Warner) ja Elastinen (Sony ja Rähinä). MYYNTI: Tiedossa myöhemmin.

KHY Suomen Musiikin pyörittäjä Kari Hynninen tunnetaan komeasta urastaan muun muassa Universal-yhtiön kotimaisena tuotantopäällikkönä, jonka ansiosta hän on saanut artistinsa ohjelmaan varmasti helpommin kuin muut kotimaiset pienlevy-yhtiöt.

Kolmen tuotantokauden artisteista ainoastaan Apulannan Toni Wirtasta voidaan pitää artistina, joka tulee suomirockin epäpyhän kolminaisuuden ulkopuolelta (epäpyhän siksi, että heillä on määräävä markkina-asema ja kilpailuetu kansainvälisten tähtiartistien ja rahoitusjärjestelyiden myötä kotimaisiin yksityisyrittäjiin verrattuna).

Kun mietitään, mitkä artistit soivat radiossa, näkyvät televisiossa ja saavat palstatilaa lehtien sivuilla säännöllisesti, aika harvassa ovat ne nimet, jotka saavat itsensä näkyviin ja kuuluviin alati kapeammasta marginaalista.

Keskustelin pari viikkoa sitten Facebookissa Notkean Rotan ja Atomirotan kitaristin Rane Raitsikan kanssa Atomirotan uudesta singlestä Aurinkoon, jota oli tarjottu radioon soitettavaksi.

–  Radiot ei kuulemma haluu oikeen soittaa sitä. ”Hyvä biisi, ite tykkään ja kuuntelen, mut ei voi laittaa soittolistalle, koska siinä lauletaan pankkiryöstöistä.” Funtsaa, Härmässä ei saa edes kertoo tarinoita, Rane päivitteli.

Totesin Ranelle, että tilanne olisi varmasti toinen, mikäli yhtye levyttäisi esimerkiksi Warnerille eikä Keijo ”Kepe” Kiiskisen Monsp-yhtiölle. Sanojeni varmemmaksi vakuudeksi tutkailin Musiikkituottajien sivuilla Suomen tuoreinta radiosoittolistaa (30/2014).

Totuus on armoton: 100 soitetuimman artistin joukosta ainakin 32 tulee Warnerilta, 20 Sonylta ja 18 Universalilta tai joltain niiden alamerkeiltä.

Yhtäkään Monspin artistia ei tällä listalla keiku.

Radiopäälliköiden mukaan pankkiryöstöistä ei saa laulaa, mutta muunlaiset paheet ovat näemmä sallittuja aiheita tuoreimman listan perusteella, kuten sekavuustila (Tiësto: Wasted), saatananpalvonta (Mustasch: Thank You For The Demon), sperma (Samuli Edelmann: Tähtipölyä), ilkeys (Diandra: Paha poika), pysyvä päihtyneisyys (Tove Lo: Stay High), kuolema (Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras), ahneus ja itsekkyys (Haloo Helsinki: Maailma on tehty meitä varten) ja geenimanipulaatio (Sanni: Me ei olla enää me).

Nyttemmin tuo Aurinkoon on valittu Radio Helsingin kesähitiksi, joten ehkä laulu tulee soimaan hieman useammin ainakin yhdellä radiokanavalla.

Kaiken tämän jälkeen olo on turhautunut: kannattaako lupaavista marginaaliartisteista yrittää edes kirjoittaa ihmisille, jos kansan huomio ja kiinnostus kiinnittyy ainoastaan niihin nimiin, joita monikansallisen musiikkiteollisuuden kotimainen piirijaosto saa markkinoitua ja sijoitettua radioon, televisioon ja lehdistöön pelkällä volyymillaan, resursseillaan ja monopoliasemallaan.

Taannoin jyväskyläläinen lauluntekijä Toivo Susi kummeksui haastattelussani Turkulainen-lehdessä (25.6.2014), miten vaikeaa on saada ääntään kuuluviin edes verovaroilla pyörivään Yleisradioon, jos ja kun ei levytä monikansalliselle levy-yhtiölle.

– Mediahiljaisuus Ylen puolella herättää kysymyksen, onko sen yleishyödyllinen funktio muuttunut ihan täysin, Susi pohti.

Jos tätä nykyä verovaroin kustannettu Yleisradio ei enää edes vaivaudu soittamaan musiikkia marginaalista ja kriittinen musiikkilehdistö on kuollut kannattamattomana, huomaamme yhtäkkiä elävämme Neuvostoliitossa (nyk. Venäjä), missä mitään musiikkia ei voida kuulla ilman yhtiön hyväksyntää ja virallisen valvojan lupaa (Neuvostoliitossa Melodija, Suomessa Warner/Sony/Universal & Yleisradio-kartelli).

Itse olen siinä mielessä onnellisessa asemassa vielä toistaiseksi, että olen voinut huhtikuusta 2013 lähtien kirjoittaa viikoittain nykyisen kotikaupunkini Turkulainen-paikallislehteen artisteista laidasta laitaan – marginaalista listatähtiin – saaden työstäni vieläpä ihan kohtuullisen korvauksen.

Vaan jos marginaaliartistit on litistetty kuoliaaksi seinää vasten, kriittinen musiikkilehdistö tapettu yhdentekevien viihdeuutisten tieltä, eivätkä keikkapaikat uskalla ottaa pienempiä artisteja keikalle, ”koska ne eivät vedä jengiä”, voidaan aiheellisesti kysyä, mitä järkeä tässä enää on. Jäljelle jää kasa sinänsä informatiivisia blogeja ja osaavia tekijöitä, jotka turhautuvat ja lopettavat hommansa, koska suurta yleisöä kiinnostaa enemmän Anna Abreun perse (Iltalehti 7.2.2014, Iltalehti 28.4.2014, Ilta-Sanomat 7.7.2014).

Ylistetty ja arvostettu Nuorgam-verkkomediakin lopetti toimintansa jo kahden toimintavuoden jälkeen marraskuussa 2013.

Olen jo huomannut itsessäni tämän muutoksen: en ole viimeisen vuoden aikana kirjoittanut tähän 23. syyskuuta 2011 perustamaani blogiin läheskään niin paljon kuin olisin halunnut tai voinut.

Miksi vaivautua? Miksi kirjoittaa taidemuodosta, jota ollaan kurjistamassa ja kaupallistamassa helposti sulatettavaksi tuotteeksi, jolla on yhtä suuri sisältö- ja ravintoarvo kuin McDonaldsin euron juustohampurilaisella? Kiva ja helppo vetää huokealla huiviin nälän iskiessä, ei sen enempää.

Tällä hetkellä tuntuu turhauttavalta kirjoittaa musiikista blogiini. Enhän minä kirjoita euron juustoistakaan tekstejä toisensa jälkeen. Tuntuu jotenkin valheelliselta yrittää väkisin keksiä kirjoitettavaa alasta, joka on näivettämässä itse itsensä.

Siksi on kirjoitettava siitä, mikä itsestä tuntuu ajankohtaiselta, tärkeältä ja motivoivalta. Siksi olen päättänyt, että vaikka tämän blogin nimi on ”Rocktoimittajan päiväkirja”, en aio sitoa käsiäni pakottamalla itseni kirjoittamaan yksinomaan populaarimusiikista.

Aikoinaan rock tarkoitti kapinaa vallitsevia arvoja vastaan. Nyt rockista on tullut yhtä turvallista ja harmitonta kuin iltapäiväkahvit mummolassa. Maailmassa on tällä hetkellä paljon isompia ja tärkeämpiä mullistuksia menossa kuin ikääntyvien rockmuusikoiden tai listoilla keikkuvien tähdenlentojen seuraaminen. Miksi en kirjoittaisi blogiini aiheista, jotka oikeasti tuntuvat kiinnostavilta?

Mielestäni se on todellisen rocktoimittajan oikeus ja velvollisuus.

(PÄIVITYS 12.8.2014: Pari ihmistä on aiheellisesti huomauttanut, mihin unohtui Suomen vanhin, vuonna 1968 perustettu elokuvalehti Filmihullu. Koska lehteä ei näe Lehtipisteen valtakunnallisessa irtonumeromyynnissä, voidaan lehteä pitää marginaalijulkaisuna, jonka olemassaolo näkyy – ikävä kyllä – vain alan intohimoisimmille harrastajille.)