Vuosikymmenten saatossa olemme saaneet medioissa todistaa useiden suomalaisen eturivin viihdesankareiden taistelua mielenterveysongelmien, päihdekierteen ja elämän sudenkuoppien ristiaallokossa. Sedu Koskinen, Jamppa Tuominen, Reindeerspotting–Jani ja Tapio Suominen ovat vain jäävuoren huippu – ja nyt tähän synkkään listaan uhkaa liittyä yksi nimi lisää.


Juha Kurvinen, 49-vuotias moottorisahajonglööri, joka tuli 2000-luvun alussa tunnetuksi vaikuttavista tempuistaan, joiden ansiosta mies pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan, televisioon ja lopulta maailmalle asti – niin Las Vegasiin kuin Pohjois-Koreaan – on kadonnut.

Hänet on nyt paikallistettu Kambodžasta, missä hän elää rahattomana ja eristyksissä vakavista terveysongelmista kärsien.

Noususta syöksyyn

Kurvisen tarina on klassinen nousu ja tuho -kertomus.

Vuosituhannen alussa Kurvinen oli haluttu vieras suomalaisiin viihde- ja ajankohtaisohjelmiin. Kutsuja sateli niin kotimaahan kuin ulkomaille: Lontooseen, Las Vegasiin, Moskovaan, Saint-Tropeziin…

Kun Kurvinen kuittasi yhdestä keikasta keskimäärin 2000 euroa ja keikkoja kertyi vuodessa noin 200, oli miehellä ”rahaa kuin rosvopäälliköllä”.


Hurja menestys johti yhteistyöhön taikuri Jori A. Kopposen kanssa, ja yhdessä kaksikko pääsi esiintymään jopa maailman suljetuimpaan valtioon, Pohjois-Koreaan. Kokemuksistaan Kurvinen kirjoitti myöhemmin ensimmäisen tietokirjansa Sirkus Pjongjang, joka julkaistiin keväällä 2013.

Mutta menestyksen varjossa kasvoi tragedia. Keväällä 2008 Kurvinen joutui pahoinpitelyn uhriksi Silja Europan laivalla. Kurvisen mukaan kollega hakkasi häntä siellä pään alueelle niin pahasti, että Kurvinen menetti tajuntansa.

Tästä alkoi kierre, joka on kestänyt tähän päivään asti.

Järjestelmä petti

Pahoinpitelyn jälkeinen aivovamma johti Kurvisen sekavaan tilaan, jota lääkärit eivät miehen mukaan halunneet uskoa.

Kun Kurvinen kertoi ammatistaan moottorisahajonglöörinä ja kokemuksistaan Pohjois-Koreassa, pitivät lääkärit häntä harhaluuloisena. Siten Kurvinen päätyi Turun kaupunginsairaalan Kupittaan psykiatrisen erikoissairaanhoidon suljetulle osastolle – ensimmäisen kerran neljäksi kuukaudeksi.

– Lääkäri ei uskonut ammattiani eikä sitä, että olin käynyt esiintymässä Pohjois-Koreassa. Papereihini on jostain syystä kirjattu tieto, että ”potilas luulee olevansa moottorisahajonglööri”, mies kertoi Hymy-lehdessä 2013.


Vuonna 2015 Turun yliopistollisen keskussairaalan Tyksin neurologisissa tutkimuksissa selvisi vihdoin totuus: Kurvisella todettiin ”kallonsisäisen vamman myöhäisvaikutukset”.

Diagnoosi oli oikea: Kurvinen ei ollut harhaluuloinen vaan aivovamman uhri.

Kurvisen kokemat Kupittaan sairaalan väärinkäytökset eivät jääneet vain hänen kertomuksekseen. 2016 Turun Sanomat paljasti laajat väärinkäytökset sairaalassa, jotka johtivat virkatutkintaan.

Näin Kurvisen vuosien varrella kirjoittamat blogitekstit paljastuivat tarkoiksi kuvauksiksi osaston oloista.

Digitaalinen nomadikin kaatui

Kupittaan traumojen jälkeen Kurvinen on yrittänyt rakentaa elämäänsä uudelleen.

Hän lähti kiertämään maailmaa digitaalisena nomadina, opettaen ihmisille sukellusta ja jonglöörausta, käynnistäen myös Finnskill-verkoston auttaakseen ihmisiä vapautumaan ”yhdeksästä viiteen” -oravanpyörästä.

Sosiaalisessa mediassa jaettujen kuvien perusteella elämä näytti hyvältä – aurinkoista rantatunnelmaa Vietnamista ja Turkin aurinkorannikolta. Siellä on kuvattu syksyllä 2023 myös haastattelumateriaali brittiläisen dokumentaristin Alex Jonesin Kurvisesta tekemään dokumenttielokuvaan Ups & Downs.


Mutta pinnan alla asiat eivät olleet kunnossa. Facebookissa Kurvinen kertoi tulleensa huumatuksi ja ryöstetyksi, menettäneensä pääsyn pankkitiliinsä sekä joutuneensa erilaisten huijausten uhriksi.

Lähteiden mukaan Kurvinen on joutunut ryöstöjen uhriksi useita kertoja viimeisen seitsemän vuoden aikana Aasiassa.

Toistuvat ongelmat herättävät kysymyksiä siitä, miten aivovamman myöhäisvaikutukset ja mielenterveysongelmat ovat vaikuttaneet Kurvisen arviointikykyyn.

Kolmoiskriisi Kambodžassa

Palattuaan viime syksynä Aasiaan, Kurvisen tarina sai jälleen synkeämpiä sävyjä.

Yritys striimausurasta kaatui nopeasti ja somessa aiemmin aktiivisesti Finnskill-toimintaansa aktiivisesti markkinoineen Kurvisen viimeinen Facebook-päivitys on päivätty 11. tammikuuta 2025.

Tämän jälkeen – hiljaisuutta.

HenkanMaailma-matkailublogia ylläpitävä matkailubloggari Henry Nenonen on nyt paikantanut Kurvisen Kambodžan pääkaupunkiin Phnom Penhiin, missä miehen tilanne on monella tapaa kriittinen.

Viisumiongelmat: Kurvisen viisumi on mennyt vanhaksi jo vuodenvaihteessa, jolloin jokaisesta ylimenevästä päivästä kertyy 10 dollarin sakko. Sakkomaksut ovat täten jo yli tuhannen dollarin luokkaa.

Vakava jalkatulehdus: Kurvinen kärsii pitkittyneestä jalkatulehduksesta, joka on jatkunut lähes vuoden. Livestriimeissään hän on itse esitellyt tulehtuneen jalan tilaa, joka näyttää vakavalta. Kambodžan puutteellisessa terveydenhuollossa tällainen tulehdus voi johtaa sepsikseen tai amputaatioon.


Mielenterveystilanteen paheneminen: Kurvisen lähipiiri arvioi, että hänellä on tällä hetkellä kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä depressiovaihe päällä. Siksi mies ei poistu hotellihuoneestaan ja vastustaa apua, mukaan lukien paluuta Suomeen hoitoon.

”Ei halua julkisuutta tai huomiota liikaa”

Kurvisen itsensä lähettämissä tekstiviesteissä pari päivää sitten hän kertoo olevansa ”todella kipeänä” ja että hänellä on jalan kanssa ongelmia sekä kuumetta. Viestien sävy on apaattinen:

– Ilmotan jos tilanne muuttuu. Toivon että mun voinnille ei julkisuutta tai huomioita liikaa.


Lähipiirin mukaan Kurvinen elää niin vähillä varoilla tällä hetkellä, ettei niillä pysty maksamaan viisumisakkoja. Hänen perhetilanteensa on kuulemma myös ongelmallinen: vaikka isällä olisikin varaa auttaa, estää äiti kuulemma avun.

– Mutta tosi vaikea on nyt Juhaa auttaa etänä. Rahaa voisi laittaa mutta en sit tiedä mihin hän ne rahat laittaisi. On niin itsepäinen, ei ainakaan Suomeen halua sairaalaan vaikka olisi mikä tilanne, kuvaa yksi lähipiiristä tilannetta.

Järjestelmä joka petti

Kurvisen tarina on ennen kaikkea kertomus siitä, kuinka järjestelmä voi pettää haavoittuneen ihmisen.

Pahoinpitelyä seurannut aivovamma ei saanut asianmukaista hoitoa, vaan mies leimattiin mielisairaaksi. Kun totuus vihdoin paljastui, oli jo liian myöhäistä: ura oli tuhoutunut, maine tahriintunut ja elämä raunioitunut.


Kupittaan sairaalan väärinkäytökset, jotka Kurvinen rohkeasti paljasti omissa kirjoituksissaan, on sittemmin vahvistettu.

Mutta yksittäisen ihmisen kohdalla vahinko oli jo tapahtunut.

Aika käy vähiin

Kurvisen tilanne Kambodžassa on akuutti. Jokainen päivä pahentaa tilannetta taloudellisesti, terveydellisesti ja psyykkisesti.

Depressiovaiheessa oleva henkilö ei välttämättä pysty tekemään järkeviä päätöksiä oman tilanteensa korjaamiseksi, vaikka avun tarve olisi kuinka ilmeinen.

Siksi Riepu julkaisee nyt tämän kirjoituksen Kurvisen tekstiviesteissään esittämiensä toiveiden vastaisesti.

Mies, joka kerran jonglöörasi moottorisahoja maailman suurimmilla näyttämöillä, elää nyt yksinään vieraassa maassa vakavan jalkatulehduksen ja mielenterveysongelmien kanssa, ilman keinoja päästä kotiin tai asianmukaiseen hoitoon.

Nenosen arvion mukaan Kurvisen saaminen Kambodžasta pois vaatisi tällä hetkellä noin 1500-2000 dollaria, sakkojen kasvaessa ja terveysongelmien pitkittyessä luonnollisesti enemmän.

– Jaksaisin uskoa että oikeet ihmiset jos sais tänne paikanpäälle ja sais sen ymmärtämään että se pääsee täältä veke avustettuna ensin vaikka Vietnamiin niin vois saada kerättyä voimia, bloggari arvioi pelastamismahdollisuuksia.

Viimeinen mahdollisuus

Mikäli haluat edesauttaa Juha Kurvisen saamista takaisin Suomeen ja täkäläisen hoidon piiriin – tai aluksi edes pois Kambodžasta – voit lähettää sähköpostiviestiä osoitteeseen info@riepu.fi ja aihekenttään ”Kurvinen”.

Pienemmästäkin on kansalaiskeräyksiä aloitettu. Ehkä on aika osoittaa, että Suomi ei hylkää omia lapsiaan – ei edes silloin kun he ovat kompastuneet ja kaatuneet niin rähmälleen, etteivät pysty enää itse nousemaan.

Juha Kurvisen tarina jatkuu. Loppu riippuu nyt muista – ja siitä, ehtiikö apu perille ajoissa.

Artikkeli perustuu Kurvisen lähipiirin antamiin tietoihin, Kurvisen omiin viesteihin sekä hänen aiemmin julkaisemiinsa kirjoituksiin ja livestriimeihin.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 2, osa 3.

Teksti: Nalle Österman, 26.8.2025

Kuvat: Henkilökuvat Juhasta brittiläisen dokumentaristin Alex Jonesin Juha Kurvisesta kertovasta dokumenttielokuvasta ”Ups & Downs”, jossa Kurvisen haastatteluosuus kuvattu syksyllä 2023 Turkin Rivieralla. Kuvat Juhan tulehtuneesta jalasta Ylilaudalle otettuja kuvakaappauksia Juhan videostriimistä.

Voiko maa tai sanomalehti kutsua itseään itsenäiseksi, jos se ei anna todellista mahdollisuutta puolustautua niille, joita se kritisoi, mustamaalaa tai hiljentää, vain siksi että näiden mielipiteet eivät sovi viralliseen narratiiviin?

Tämä kysymys on ajankohtaisempi kuin koskaan myös Suomessa. Maassa, jota ylpeydellä kutsutaan maailman onnellisimmaksi, mutta jossa yllättävän harvoin pysähdytään miettimään, miksi niin moni tuntee olonsa tukahdutetuksi.

Tapaus Kimmo Kiljunen

Toukokuun 6. päivänä 2025 Ilta-Sanomat julkaisi laajan artikkelin otsikolla ”Kiljusen kujanjuoksu”. Artikkelin kohteena oli kansanedustaja Kimmo Kiljunen (sdp). Jutussa rakennettiin 48-minuuttisen YouTube-videon pohjalta narratiivi Kiljusen mahdollisista Venäjä-kytköksistä, viitaten epäsuorasti maanpetturuuteen, salailuun ja epäluotettavuuteen.

Mutta miten tämä narratiivi rakennettiin? Artikkeli kuvastaa täydellisesti nykyjournalismin huolestuttavaa kehitystä, jossa totuuden etsinnän sijaan luodaan vaikutelmia. Jutussa kasattiin monimutkainen verkosto, jossa ”syyllinen kunnes toisin todistetaan” -lähestymistapa tekee puolustautumisesta liki mahdotonta.

Kiljusen tapauksessa loihdittiin verkosto oletetuista Venäjä-kytköksistä: hänen puolisonsa on venäläistaustainen, hänen parturikampaamonsa hallituksessa on henkilö, jolla on yhteyksiä toiseen henkilöön, jolla puolestaan on kytkös kolmanteen.

Artikkelia lukiessa törmää jatkuvasti ilmaisuihin kuten ”kytkös”, ”side”, ”liittyä”; sanoja, jotka antavat ymmärtää yhteyksiä, mutta eivät varsinaisesti todista mitään. Miten todistaa, ettei ”liity” johonkin, kun ”liittymisen” määritelmää voidaan venyttää loputtomiin?

Kehystämisen voima ja median vastuu

Artikkeli paljastaa taitavan kehystämisen voiman. Neutraaleja asioita asetetaan epäilyttävään valoon: Kiljusen venäjän kielen taito, matkat Venäjälle ja kiinnostus diplomatiaan esitetään epäilyttävinä. Hänen kommenttinsa ”Elämä on puolellamme” rinnastetaan Leninin sanoihin, vaikka kyseessä on arkinen ilmaus.

Entä kun artikkelin kohde halusi puolustautua? Ilta-Sanomat ei julkaissut Kiljusen vastinetta. Artikkelin lopussa on lyhyesti mainittu hänen vastauksiaan, mutta ne tulevat vasta pitkän, yksipuolisen narratiivin jälkeen, kun lukijan mielikuva ja mielipide on jo ehtinyt muodostua.

Syyllinen.

Journalismi on perinteisesti ollut vallan vahtikoira, neljäs valtiomahti, joka kyseenalaistaa, penkoo ja antaa äänen myös niille, joita ei muuten kuunneltaisi. Se on ollut demokratian kulmakivi.

Vaan kun journalismi alkaa toistaa valtaapitävien sanomaa ilman, että se tarjoaa aidosti monipuolista kontekstia tai antaa kritisoiduille kohteille mahdollisuuden vastineeseen, se luisuu propagandan ja yksipuolisen vaikuttamisen puolelle.

Tämä ei ole journalismia vallan vahtikoirana. Tämä on journalismia vallan väärinkäyttäjänä.

Globaali ilmiö ja demokratian liukuminen autoritarismiin

Emme puhu vain Suomesta tai yhdestä tapauksesta. Sama kehitys on nähtävissä useissa Euroopan maissa, Yhdysvalloissa ja globaalissa mediakentässä laajemminkin. Yhä useammin näemme, miten media muovaa narratiiveja, joissa ”viholliskuva” rakennetaan palvelemaan tiettyjä poliittisia tarkoitusperiä.

Venäjällä valtiollinen media luo jatkuvasti uhkakuvia sisäisistä ja ulkoisista vihollisista. Pohjois-Koreassa kontrolli on täydellistä. Mutta onko huolestuttavaa, että demokraattisina itseään pitävät länsimaat näyttävät ajoittain seuraavan samaa polkua – eri menetelmin, mutta samankaltaisin lopputuloksin?

Demokratian ja autoritarismin välinen raja ei ole jyrkkä viiva vaan liukuva jatkumo. Autoritarismin piirteitä alkaa hiipimään yhteiskuntaan, kun:

• Media alkaa toistaa virallista narratiivia kritiikittömästi
• Toisinajattelijat leimataan sisäisiksi vihollisiksi
• Monimutkaiset ilmiöt yksinkertaistetaan mustavalkoiseksi hyvä-paha -asetelmaksi
• Vastakkaisten näkemysten esittäjille ei anneta tilaa puolustautua
• Etäisetkin yhteydet ”viholliseen” riittävät tuomitsemiseen

Näitä piirteitä on havaittavissa yhä enemmän myös Suomessa.

Miksi juuri nyt?

Ilta-Sanomien artikkeli Kiljusesta on malliesimerkki siitä, miten tarina rakennetaan kuin salaliittoteoria: ketjutetaan yksityiskohtia, yhteyksiä, nimiä ja vuosia tavalla, joka synnyttää lukijassa epäluuloa.

Kun äänessä on vain yksi osapuoli, narratiivi ei ole enää informatiivinen vaan suggestiivinen. Ja kun kohde ei saa vastata eikä lukija nähdä vaihtoehtoista versiota tapahtumista, kyse ei ole enää vapaasta lehdistöstä vaan mielipidevaikuttamisesta.

Miksi juuri nyt tuntuu olevan tarve hiljentää heidät, jotka pyrkivät näkemään konflikteja laajemmasta perspektiivistä? Miksi diplomatian, dialogin ja siltojen rakentamisen kannattajia kohdellaan kuin maanpettureita? Miksi esimerkiksi Venäjän ymmärtäminen – ei hyväksyminen vaan ymmärtäminen – tulkitaan yhteiskunnalliseksi uhaksi?

Elämme epävarmuuden aikaa. Maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan ja turvallisuutemme on keskeinen huolenaihe myös meillä. Mutta pelko on huono neuvonantaja eikä demokratiaa puolusteta autoritäärisin keinoin.

Toisin sanoen: jos alamme hiljentää niitä, jotka ajattelevat eri tavalla, olemmeko lopulta puolustamassa demokratiaa vai murentamassa sitä?

Vastuullista journalismia?

Totuus ei ole mielipide, mutta nykyjournalismissa sen raja on häilyvä. Kun uutisointi pohjautuu valikoiviin faktoihin ja laajentamattomiin konteksteihin syntyy tarina, joka saattaa olla vaikuttava, vaan ei välttämättä tosi. Kun siihen lisätään vielä se, että toista näkökulmaa ei edes julkaista, ollaan vaarallisilla vesillä.

Niillä samoilla, joista suomalaiset tiedotusvälineet aikoinaan tuomitsivat yksissä tuumin edesmenneen Ilja Janitskinin toimittaman MV-lehden, mikä vuonna 2018 synnytti jopa valtakunnallisen Vastuullista journalismia -kampanjan. Siinä Suomen johtavimmat mediat julistivat kovaan ääneen noudattavansa Julkisen sanan neuvoston ohjeita ja julkaisevan lukijoilleen ainoastaan vastuullista journalismia.

Näin totesi Helsingin Sanomien silloinen vastaava päätoimittaja Kaius Niemi kampanjan käynnistyessä:

– Tämä kampanja on yksi viestinten yhteisponnistus luottamuksen ylläpitämiseksi. Merkillä osoitetaan sitoutuminen laatukriteereihin, jotka ovat välttämättömiä journalismin tulevaisuuden kannalta. On yhä tärkeämpää tehdä selkeä ero tarkistamattoman tiedon levittäjiin. Journalismia ei toki vaalita pelkällä merkillä, vaan sillä, että toimimme merkin edellyttämällä tavalla.

Näinkö on?

Kiljusen tapaus herättää laajemman kysymyksen: kuka on seuraava? Miten puolustautua lynkkausmielialaa lietsovaa mediaa vastaan, jos ja kun henkilö tai tämän mielipiteet koetaan uhkana ”viralliselle totuudelle”? Jos tänään hyväksymme, että yksilöt voidaan mustamaalata ja hiljentää ilman mahdollisuutta puolustautua, mitä tapahtuu huomenna?

Vastuullistako?

Demokratian mitta

Suomi on osa Euroopan unionia, jonka tulisi edustaa sananvapautta, oikeudenmukaisuutta ja moniarvoisuutta. Mutta kun EU:n sisälläkin kansalaisia vaiennetaan, medioita keskitetään ja rahoitusta leikataan vaihtoehtoisilta toimijoilta voidaan aiheellisesti kysyä, onko demokratian peruspilareihin syntynyt halkeamia?

Todellinen demokratia kestää kritiikin. Se kestää kysymykset, se kestää sen, että ihmisillä on erilaisia taustoja, yhteyksiä ja mielipiteitä. Journalismin tehtävä ei ole etsiä syntipukkeja, vaan valistaa, syventää ja avata näkökulmia. Kun tästä luovutaan, journalismi ei ole enää vapaata vaan valjastettua.

Tämä ei ole puolustuspuhe yhdelle henkilölle. Tämä on puolustuspuhe vapaudelle, avoimuudelle ja oikeudelle tulla kuulluksi. Vapaan yhteiskunnan mittari ei ole se, kuinka hyvin se kohtelee valtaapitäviä vaan kuinka hyvin se kohtelee niitä, jotka ovat eri mieltä.

Miten voimme enää kasvaa ja kehittyä kansakuntana, mikäli kaikki valtavirrasta poikkeavat mielipiteet ja niiden esittäjät vaiennetaan ja jäljelle jää vain samanmielisten epämääräistä hyminää. Vai onko tämä se suunta, miten Suomi aikoo jatkossakin esiintyä maailman onnellisimpana ja vähiten korruptoituneena maana?

Mitä on tuolloin enää jäljellä itsenäisestä Suomesta, jos sen aiemmat pyhät arvot on myyty viimeistä pisaraa myöten?

Teksti: Nalle Österman 16.5.2025
Kuvituskuva: ChatGPT / Dall-E 3

”Nalle, miten sulla on oikein varaa reissata maailmalla koko ajan?”, olen saanut viime vuonna kuulla yhä useammalta ihmettelijältä.

Taka-ajatuksena asiassa on ilmeisesti se, että minulla on jossain joku suuri sampo, joka puskee minulle louvoa eli rahaa jatkuvalla syötöllä – tai sitten olen perinyt jonkun ökyrikkaan sukulaisen.

Väärin.

Lähdetään nyt aluksi vaikkapa siitä, että Suomi on harvinaisen kallis, mutta samalla myös harvinaisen köyhä maa tätä nykyä.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka kaljatuopin hinta. Tänä päivänä kaljatuoppi maksaa Helsingin keskustassa keskimäärin saman verran kuin vaikkapa Oslossa, noin kymmenen euroa.

Mikäpä siinä, mutta kun norjalaisen palkkataso on yleisesti puolet parempi kuin suomalaisen, niin laske siitä.

Tai laske siitä, miksi Suomessa on Euroopan vanhin autokanta, ellet muuten usko. Asia, mikä tulee hyvin selväksi jo siitä, mikäli ottaa paatin lahden yli Helsingistä Tallinnaan ja lähtee suhaamaan Via Balticaa pitkin kohti Eurooppaa vaikkapa Flixbusilla tai Lux Expressillä.

Samoin on hotellien laita, joiden hinnat ovat Suomessa karanneet käsistä jo aikapäiviä sitten. Tänä päivänä et näytä Suomessa saavan kahden hengen hotellihuonetta alle satasen, vaikka kyse olisi Ompusta tai jonkun prameamman hotelliketjun erikoistarjouksesta.

SUOMEN NYKYHINTOJA PÄIVITTELEMÄSSÄ

2020-luvun koronan jälkeisen ajan festariproblematiikasta kirjoitti kolumniinsa hiljattain myös Iltalehden avustaja Karoliina Simoinen todeten, että kesäfestareiden aika saattaa olla muutamassa vuodessa ohi.

”Maksoin Ruisrockin kahden päivän lipusta tänä vuonna ennätykselliset 220 euroa. Vielä viime vuonna sama lippu maksoi 205 euroa ja sitä aiempina vuosina vähemmän.

Majoituspalveluiden hinnat ovat myös nousseet. Hotelliöiden hinnat liikkuvat tapahtuman aikaan sadoissa euroissa, joten siinä jää keskituloisellakin ihmisellä Hamburger Börsin sileät lakanat vain kaukaiseksi haaveeksi.

Säästösyistä varasimme kahden ystäväni kanssa asunnon Turun keskustasta Airbnb-sivuston kautta. Viivyn kaksiossa kaksi yötä ja osuuteni siitä on 158 euroa – siis säästösyistä.

Tässä vaiheessa olen kuluttanut 378 euroa.

Bussiliput Helsingistä Turkuun ja takaisin maksavat noin 30 euroa. Tapahtumapaikka sijaitsee noin kahdeksan kilometriä Turun keskustasta, joten koko viikonlopun kattava bussilippu on järkevin vaihtoehto ulkopaikkakuntalaiselle. Se maksaa 24 euroa. Matkustuskulut ovat siis noin 55 euroa.

Näin ollen pääsemme 432 euroon, eikä olla vielä Turussa päinkään.

Festariviikonlopun aikana rahaa kuluu ruokaan ja juomaan. Ruisrockin alueelle saa tuoda omia ruokia ja yhden alkoholittoman juoman. Paikan päällä myydään lähinnä ravintolaruokaa. Esimerkiksi yksi ruoka ja muutama juoma kustantaa todennäköisesti noin 50 euroa. Muut ruoat kuten aamupala, voi tietenkin ostaa kaupasta.

Kahden päivän festarireissuun uppoaa siis kaikkine kuluineen ainakin noin 600 euroa.”

– Karoliina Simoinen (Iltalehti)

Tuskankin kolmen päivän festarilippu maksoi tänä vuonna jo 239 euroa – eli enemmän kuin yhteenkään seuraavaksi esiteltävään kolmeen ulkomaalaiseen metallitapahtumaan, Puolan Mysticiin, Tsekin Obscene Extremeen ja Romanian Rockstadtiin.

MYSTISEN HALVAT LENNOT GDANSKIIN

Onneksi yhdentynyt Eurooppa on mahdollistanut monin paikoin halvat lennot Suomesta entisiin itäblokin maihin, mikä mahdollistaa jos jonkinlaiset matkustuskikkailut meille hintatietoisemmille kuluttajille (lue: köyhille).

Sitä ihmettelen, miksi minun pitäisi maksaa rutkasti extraa suomalaiselle palvelutarjoajalle palveluista, mitkä saan useita satoja prosentteja huokeammalla vaikkapa entisistä itäblokin maista tai Baltiasta?

Yhtenä esimerkkinä voin käyttää taannoista matkaani Mystic-metallifestivaalille Puolan Gdanskiin, missä maksoin unkarilaisen Wizzairin lennoista Turusta Gdanskiin ja takaisin arviolta 60 euroa. Siihen päälle reilun viikon mittainen hostel-majoitus viiden hengen dormissa eli yhteismajoituksessa 80 euroa.

Reilun kolmen kilometrin välimatkan hostellilta festarialueelle ja takaisin oli järkevintä tehdä tietenkin raitiovaunulla, missä yksi matka maksoi reilun euron.

Kun puolen litran kaljakin irtosi Mysticissä reilulla neljällä eurolla alkaa paatuneinkin suomalainenkin festaroitsija kantaa rahojaan Suomen rajojen ulkopuolelle. Näin myös Mysticissä, missä oli varmasti satoja suomalaisia festaroitsijoita nauttimassa slaavilaisesta vieraanvaraisuudesta.

Eihän Mysticin festarilippu mitenkään halpa tietenkään ole, vajaat parisataa euroa, mutta sen vastapainoksi sai neljäksi päiväksi sellaisen kattauksen, mistä Suomessa joutuisi pulittamaan lähemmäksi puolen tuhatta euroa ostamalla tiketit vaikkapa Tuskaan, Hellsinki Metal Festivaleille ja johonkin John Smithiin tai Dark Riveriin.

Hintatietoisimmat (lue: köyhimmät) fanaatikot keplottelevat itsensä tietenkin vaikkapa Kaaoszinen tai Rievun avustajiksi, minkä myötä voi akkreditoitua vaikkapa toimittajaksi ja siten keskittää festivaalilipun hinnan puhtaasti olennaiseen (lue: kaljaan).

TSEKIN TANHUT ELI OBSCENE EXTREME

Itse olen seuraavaksi matkaamassa Tsekin Trutnovin Obscene Extreme -mättöfestareille, joka viettää tänä vuonna 25-vuotisjuhlavuottaan, paljon onnea sinne – ja toki minulle, joka pääsen sinne!

Oma matkasuunnitelmani lähtee tällä kertaa Helsinki-Vantaalta Puolan Wroclawiin vanhalla kunnon Finnairilla, minkä meno-paluuliput kustansivat 130 euroa. Siihen päälle pari yötä Wroclawissa 12–15 euroa yö omassa kahden hengen huoneessa jaetulla kylppärillä.

Kun tältä osin ollaan asetuttu slaavilaisten patojen ääreen, voidaankin lopulta napata vanha kunnon sammakkobussi eli Flixbus Wroclawista Trutnoviin arviolta 12 eurolla suuntaansa. Majoitus on hoidettu paikan päällä Airbnb:n kautta reilun kilometrin päähän paikalliseen omakotitaloon, missä neljä yötä kustantaa yhteensä 335 euroa – jaettuna tarvittaessa vaikka viidelle.

Tässä kohtaa jaan majoituskustannukset ainoastaan yhden matkakumppanin kanssa, joten mikäli tarvetta on tai mahdollisesti jossain vaiheessa tulee, voi nakata viestillä johonkin viestimeen.

Mikäs siinä sitten lähteä nauttimaan neljän päivän ajaksi maailman parhaimman grindcore- ja deathmetal-festarin tarjonnasta, kun on puitteet kunnossa ja meininki kohdallaan vaikkapa sellaisten aktien kuten Autopsy, Napalm Death, Immolation, The Crown, Ratos De Porao, Dropdead, Siege, Gutalax, Sabbat, Terveet Kädet ja Convulse kanssa?

Neljän päivän early bird -lipun Obsceneen on tänä vuonna saanut halvimmillaan 142 eurolla, portilla siitä joutuu pulittamaan 50 euroa enemmän. Päivälippuja ei ole myynnissä, koska festivaalijärjestäjä Curby ei halua panna paikkaa säppiin yöksi.

Tietysti tarkan markan mies (lue: minä) tsekkaa Ticketswapista parhaat tarjoukset ja voi sitäkin kautta säästää useampia kymppejä lipustaan.

Syöminkien ja juominkien hintatasosta en vielä osaa sanoa tuon taivaallista, mutta eiköhän ne ole arviolta puolet suomalaisfestivaalien hinnoista, mikäli tämän päivän merkit pitävät paikkaansa.

TRANSYLVANIAAN DRACULAN SYNTYSIJOILLE

Mainio ja ehdottoman suositeltava mättöfestivaali on myös Romanian Transsylvaniassa järjestettävä Rockstadt Extreme Fest, joka kymmennen vuotensa kunniaksi on tänä vuonna peräti kuuden päivän mittainen, tiistaista sunnuntaihin 30.7.–4.8.2024.

Kattaus siellä on tänä vuonna sellainen, että mikäli Air Baltic olisi tänäkin vuonna toistanut edellisvuoden 55 euron lentotarjouksensa Helsingistä Romanian Bukarestiin ja takaisin, olisin minäkin luonnollisesti Rockstadtissa, missä tuopista saa pulittaa reilun euron ja maittavasta festariruuasta 3–4 euroa. Cocktailit olivat muistaakseni sellaiset 3–4 euroa.

Rockstadin juhlavuoden kuuden festaripäivän sisäänpääsylippu kustantaa tässä vaiheessa 212 euroa.

Transylvaniassa majoituin viime vuonna aivan ihastuttavaan, Draculan linnan kupeessa Branissa sijaitsevaan Vila Codreanuun, mitä voin suositella varauksetta. Kolme yötä kahdelle hengelle siellä kustansi 20 euroa yö, eli ei mitenkään paha. Parin tunnin junamatkasta Bukarestista Transylvaniaan saa pulittaa keskimäärin kympin nenä.

Vähän kauemmaksi festarialueelta majoittuneille Uber ja Bolt ovat toimivia taksipalveluita olkoonkin, että illan päättyessä kyydin tarvitsijoita on rutkasti muitakin ja kyydin saamisessa voi joskus kestää tunninkin. Mutta päiväsaikaan oli mahdollista ottaa paikallisbussi Branista festarialueen lähellä sijaitsevaan Rasnoviin reilulla eurolla.

Summa summarum: tällä nopealla yhteenvedolla halusin tehdä tiettäväksi vain sen, että jännittäviä, hauskoja, monipuolisia ja monipuolisia festivaalivaihtoehtoja löytyy myös Suomen rajojen ulkopuolelta, mikäli suomalaisten kesäfestivaalien hinnat hirvittävät ja kantti kestää lähteä pienimuotoisesti seikkailemaan.

Mutta kun omaan älypuhelimeen on ladattuna Google Maps sekä kaikki tarvittavat kyytipalvelut (Flixbus, Bolt, Uber, Freenow yms.), niin ei festivaalimatkailu ulkomailla ole 2020-luvulla yhtään sen kummempaa kuin Suomessakaan. Samalla saattaa nähdä jopa maailmaakin!

Kenestä välität? Kenestä tulee sinun välittää? Kuka pitää sinusta? Rakkaudesta nyt puhumattakaan!

Itsekäs ihminen sopeutuu, se ryömii seurakunnan kerhosta koulujen läpi jäpittämään esihenkilötehtäviin. Siihen ei tarvita aivokapasiteettia, oikea-aikaisuutta, lahjoja tai empatiakykyä.

Kun ajatus kaikesta kohdistuu itseen, niin pärjää. Nietzsche jo ammoin tunnisti nämä mielenkappaleet, vaan olisipa vain nähnyt tulevaisuuden, missä superego on hattaralla pursutettua kuvamaailmaa – aina kidutuspornosta mummon laskiaispullaresepteihin – livenä.

Yliminä, ego, ja noiden kaikkien äpärälapset lyövät kättä yhteen uudella vuosituhannella. Politiikan kiistat ovat marginaalisia, ainoastaan false-flag -persut saavat somekansan hyppimään apinatarhassaan seinille.

Heitäppä hallitus banaani ja ollaan hiljaa. Demokratia – kuten minä sen olen nähnyt – on rikki. Vaan onko tuota koskaan ollutkaan?

Luokkayhteiskuntana me olemme olleet ja tulemme olemaan, emmekä muuta toivo. Ihanteet, kuten kommunismi tai anarkismi ovat kirosanoja, jopa pilkkaa.

Työväenluokkaan ei todellakaan haluta kuulua; pitää pöhistä!

Vaikka aura on vaihtunut näppikseen, niin työnteko itsessään ei ole muuttunut. Miettikääpä vaikka unianne. Onko niissä eilen kesken jääneet duunit ja röökipaikan Simon vittuilut vai onnelliset kesälaitumet ysärin pornotähti vierellänne?

Mitä siis pitäisi tehdä? Työn orjat sorron yöstä nouskaa ja uusiin kahleisiin?

Asia on niinkin yksinkertainen: me emme voi tälle mitään. Rimpuilu on hyödytöntä, mutta on se vain aivan saatanan hauskaa!

(Kuvituskuva Jensen Art Co Pixabaystä)

Onko Riepu Venäjä-myönteinen media? Tämä on kysymys, jollaista saatoin odottaa jossakin vaiheessa ryhtyessäni julkaisemaan asiantuntevia kirjoituksia kokeneelta lehtimieheltä ja kustantajalta, jolla on takanaan laajoja opintoja niin Moskovassa kuin Kiovassakin.

Onko Riepu siis Venäjä-myönteinen media? On varmasti, mikäli Venäjä-myönteisyydeksi tekee se, että julkaisee tekstejä konkarilta, jolla on pitkä ja vahva näkemys ja tuntemus itänaapuristamme – mikä näkyy ja kuuluu myös teksteissä.

Siksi Riepu niitä julkaiseekin – puhtaasti journalistisin perustein.

Samoin argumentein Riepu on tällöin myös Suomi-, Ruotsi-, Puola-, Yhdysvallat-, Iso-Britannia- ja pyhiinvaellusmyönteinen media muiden myönteisyyksien muassa, koska pyrimme kaivamaan ihmisten tarinoita, totuuksia, näkemyksiä ja kokemuksia hieman laajemmalta perspektiiviltä ilman kansallisia tai kansainvälisiä rajoja rajoitteenamme.

Siksi ”kohtaa ihminen” on yksi Riepu-lehden iskulauseista, koska se pakottaa katsomaan ihmistä ja näkemään ihmisen omana itsenään eikä jonakin demonisoituna olkiukkona tai -akkana, jolta on riistetty ihmisarvo tultuaan lokeroiduksi ja leimatuksi sopivaan viitekehykseen viholliskuvaksi.

Valitettavasti kaikille asia ei ole yhtä selkeä ja yksinkertainen, kuten seuraavasta lukijapalautteesta voi päätellä:

“Olen yllättynyt lukiessani mediastasi tekstiä, joka sopisi paremmin MV-sivustolle. Mikään kokoomus/persu -akselin teksti tai toiminta ei yllä asenteellisessa hirveydessään likimainkaan samalle tasolle.” (Kari Koskinen)

Sinänsä ihan pätevä argumentti, koska luonnollisesti kaikki Ukrainaa ja Ukrainan sotamenestystä kritisoiva uutisointi edustaa heti MV-tyyppistä journalismia – mistä seuraa tietenkin se, että kun YLE julkaisee amerikkalaista Forbesia siteeraavan vastaavan tyyppisen uutisen skribenttimme jälkeen vain seitsemän tuntia myöhemmin, edustanee Ylekin samaa MV-tyyppistä Venäjä-myönteistä linjaa.

Halleluja!

Tämä on tietysti jo hyvinkin tuttua juttua ja huttua nykyajan keskusteluilmapiiristä Suomessa, missä asioista on mahdotonta keskustella sivistyneesti, analyyttisesti, asiallisesti, älykkäästi, kunnioittavasti ja rakentavasti, kun oma mielipide on lukittu ja kiveen hakattu samanmielisten toimesta.

(Yy-kaa-koo-nee-vii-kuu-see-kasi-ysi-kymppi – NYFAT. Avaimet sulatettu, teettäjät tapettu!)

Tässä lienee se suurin syy, miksi en halua Rievulle omaa keskustelufoorumia, koska pahimmassa tapauksessa aikaa ei sivuston sijaan riittäisi enää muuhun kuin trollien häätämiseen ja loputtomien ylilyöntien moderoimiseen.

Sen sijaan haluan kurotella kohti päämäärää, missä Riepu olisi jonakin päivänä Suomen tärkein, kiinnostavin ja puhuttelevin kulttuurimedia, mistä lukijat voivat viedä aiheita, ajatuksia ja analyyseja omiin ryhmiinsä, missä ne kenties voivat jonakin päivänä toimia sillanrakennusmateriaalina poteroihin jumittuneiden katsantokantojen välillä.

Olenhan tilanteesta riippuen saanut itsekin kuulla joiltakin vasemmistolaisilta olevani fastisti ja natsisika, kun taas oikeistolaiset ovat leimanneet minut vihervasemmistolaiseksi suvakiksi.

Siksi ymmärrän Riepuun kohdistuvat Venäjä-syytöksetkin paremmin kuin hyvin, yrittäähän Riepu tuoda maan keskusteluilmapiiriin totuutta tavoitellessaan muutakin kuin yksiäänistä lammasmaisuutta.

Mielestäni maamme keskustelukulttuurissa on jotain aivan perustavanlaatuisesti vialla – ja on ollut jo pidemmän aikaa – jos ja kun voi tulla leimatuksi aivan liian heppoisin perustein ”musta tuntuu” -pohjalta milloin miksikin vain siksi, ettei suostu papukaijan lailla veisaamaan sopulikuorossa samaa virttä kulloisenkin oikean mielipiteen mukaisesti.

Aiheitahan meillä riittää, mistä mustavalkoisesti riidellä, närkästyä ja pöyristyä.

Suvakit. Natsit. Vihervasemmisto. Persut. Porvarit. Opiskelijat. Maalaiset. Kaupunkilaiset. HIFK. Jokerit. Tappara. Ilves. Stadi. Lande. COVID-19. Rokotevastaisuus. Valtamedia. Foliohattuilijat. Sukupuolivähemmistöt. Valkoiset heteromiehet. Feministit. Feminatsit. Sovinistit. Puunhalaajat. Rasistit. Muukalaiset. Paperittomat. Työttömät. Kommunistit. Ryssät. Desantit. Saatananpalvojat. Kiihkouskovaiset. Lestadiolaiset. Mustalaiset. Koulukiusaajat. Kouluampujat. Radikalistit. Juopot. Narkkarit. Sijoittajat. Keinottelijat. Varkaat. Tappajat. Parkkipirkot. Matkalippujen tarkastajat. Opettajat. Virkamiehet. Kelan virkailijat. Sukupuolineutraalit pronomiinit. Punaiset. Valkoiset.

Tätäkö todella halutaan? Verta ja suolenpätkiä? Loputonta suunsoittoa, riitelyä ja ihmisten mustavalkoista lokerointia hyviksiin ja pahiksiin sen mukaan, kun jonkun ajattelu ei puhtaasti myötäilekään valtavirtaa tai omaa mielipidettä.

Niihin, jotka ovat aitoja tosiuskovaisia ja niihin, joka ovat vääräuskoisia pakanoita?

Halleluja!

Haluammeko todellakin viedä tämän kaiken loogiseen päätepisteeseensä? Tällaista visiotahan brittiläinen elokuvaohjaaja Alex Garland vyöryttää parhaillaan valkokankaalle tuoreessa lähitulevaisuusdystopiassaan Civil War.

Totta puhuen häpeän sitä, mitä ihmiskunnasta on tullut. Häpeän sitä, mitä suomalaisuudesta on tullut. Häpeän sitä, miten karmivaan tilaan tämä maa on oikein ajettu.

Kammoan sitä, miten kamalassa jamassa koko maailma näyttää parhaillaan olevan.

Onko niin, että älykkääseen ja rakentavaan dialogiin pyrkivä keskustelu on todellakin mennyttä aikaa ja tarjolla on vain yksiäänistä hymistelyä samanmielisten tovereiden kanssa tai urheilukatsomoista tuttua mustavalkoista huutelua, missä eriävä mielipide tekee automaattisesti vihollisen?

Tätä varten me ilmeisesti tarvitsemme tekoälyä, koska meistä on tullut tällaisia lahopäitä.

Onko meillä tällöin Suomessa enää mielipiteenvapautta laisinkaan, jos meidät pyritään saattamaan ruotuun sosiaalisen median näkymättömien algoritmien, eriäviä mielipiteitä kyttäävien stasi-henkisten ilmiantajien ja/tai muiden mielipidevaikuttajien alle, ettemme vahingossakaan joutuisi maalitetuiksi tai ostrakisoiduiksi eli ulossuljetuksi yhteiskunnasta tai yhteisöstä – aivan kuten ääriuskonnollisissa liikkeissä?

Halleluja!

Kuka sen oikeasti päättää, kenen ura saa jatkua ja kenen tuhotaan, kun jonkun rokkarin tai punkkarin kännitoilailut ja vittumaisuudet päätetään nostaa ensin tikunnokkaan ja seuraavaksi romuttaa parempaa ja ylevämpää moraalia – ainakin omasta mielestä – noudattavan ryhmäpäätöksen kautta?

Tällainen toiminta vaikuttaa ja kuulostaa jotenkin kiihkouskovaiselta fundamentalismilta, missä kylänvanhimmat langettavat lopullisen tuomionsa riippumatta siitä, mitä näissä tilanteissa on oikeasti tapahtunut.

Nyt nämä uskonnollisten fundamentalistien dogmia noudattavat moralistit eivät omasta pyhyydestään sokaistuneina kykene näkemään tai suostu hyväksymään sitä raadollista totuutta, että viime kädessä kaiken takana on raha.

Aina.

Siksi sinäkin voit edelleen fanittaa kaikessa rauhassa ilman lynkatuksi tulemista esimerkiksi Led Zeppeliniä, Aerosmithiä ja Mötley Crüeta, katsella Miramaxin tuottamia tai Woody Allenin ja Roman Polanskin ohjaamia elokuvia sekä sekä ajella kauppaan Fordilla, Volkswagenilla tai Mercedes-Benzillä ostelemaan vaikkapa Dr. Oetkerin pizzoja.

Siksi jokaisen esimerkiksi punkstoossa riepotellun, ryvetetyn ja hiljennetyn artistin vastapainoksi uraansa voi jatkaa vastaavissa kohuissa ryvettynyt ja televisiostakin tuttu valtavirta-artisti, koska armon sekä anteeksiannon hekin ansaitsevat – sillä raha puhuu.

Vaan mikäli menisit nyt kirjoittelemaan moisia vaikkapa Suomen johtavimmalle punkfoorumille, saattaisit itsekin saada elinikäisen kirjoituskiellon ilman valitusoikeutta samalla kuin sinusta voitaisiin kehitellä ja levitellä mitä mielipuolisempia satuja ja valheita vain siksi, koska heillä nyt vain sattuu olemaan valta määrätä kuka saa menestyä ja kuka ei kyseisessä kuplassa sekä kenen mielipiteet ovat arvokkaampia,uskottavampia ja parempia kuin jonkun toisen.

Tästä syystä meille ja teille eivät tänään esiinny Kytänsoittajat, Kynnet ja Lapinpolthajat, mutta onneksi meillä on tarjota teille tilalle jotain todella paljon upeampaa – eli Roope Salminen & Koirat, Lauri Tähkä & Revohka sekä Sunrise Avenuestakin tuttu, meidän kaikkien rakastama Samu Haber!

Halleluja!

EDIT 2.5.2024 klo 21.20: Lisätty Facebook-lainaukseen pyynnöstä kirjoittajan nimi.

(Kuvituskuva Mote Oo Education Pixabaystä)

Olen saanut kamppailla näiden tuntemusten kanssa jo pienestä asti. Koulussa olin joko ylienerginen tai sitten mikään ei kiinnostanut. Niillä näytöillä olisin heti kättelyssä saanut ADHD-diagnoosin.

Sellaista on elämä.

Kokemukseni suomalaisesta terveydenhuollosta on ollut hyvin negatiivinen jo varhain. Se on varmastikin lähtöisin siitä, kun silmiäni sorkittiin ja leikattiin siinä määrin jo 1970- ja 1980-luvuilla, ettei niitä voi silmälääkäreiden mukaan leikata enää.

Ole mies.

Saan siis elää karsastukseni ja “laiskan silmäni” kanssa koko loppuikäni.

Ole mies.

Eikä siinä vielä kaikki, vaan kun ensimmäinen kokemukseni suomalaisesta sairaalasta joskus 3-4 -vuotiaana oli pakokauhu, missä minut sidottiin sairaalasänkyyn lepositeillä ja annettiin jotain rauhoittavia jonkun silmäleikkauksen jälkeen, niin se on tehokkaasti saanut pysymään mahdollisimman kaukana sairaaloista koko aikuisikäni.

Ole mies.

Missä olenkin onnistunut erinomaisesti.

Hyvä, olet mies.

Ensimmäisen kerran sain tietää, että minussa on jotain vialla oli jo joskus ennen ala-astetta, kun pari ikäistäni poikaa ottivat minut tarhassa silmätikukseen. Se johti siihen, että vietin suurimman osan tarhan välitunneista neljän seinän sisällä eteisessä, kun muut olivat pihalla leikkimässä. Tiedä sitten miksi.

Sellaista on elämä.

Seuraavan kerran sain tietää minussa olevan jotain vialla, kun menin ensimmäiselle luokalle ja meille jaettiin jonkinlaiset yleistodistukset. Muuten kaikki oli osaltani hyvin, mutta kun muut saivat todistukseensa rastin kohtaan ”tulee toimeen muiden kanssa”, oli minulla rasti kohdassa ”ei tule toimeen muiden kanssa”.

Tiedä sitten miksi. Mielestäni tulin muiden kanssa oikein hyvin toimeen, mutta opettajat olivat näemmä toista mieltä.

Toista mieltä siinä määrin, että ala-asteen neljännellä tai viidennellä luokalla sain luokanvalvojalta ukaasin, että mikäli käytökseni ei parane, lähettää hän minut tarkkailuluokalle.

Ole mies.

Vuosi oli tässä kohtaa 1984 tai 1985.

Se aiheutti osaltani sellaisen pakokauhun, että päätin sen johdosta olla hiljaa läpi koko kuudennen luokan. Se toi mukanaan sen, että sain palkinnoksi 50 markan stipendin, koska olin osoittanut niin suurta kehitystä luokassa.

Hyvä, olet mies.

Siinä kohtaa muistan ajatelleeni, että kylläpä nuo opettajat osaavatkin olla täysin järjettömiä pölvästejä. Tätäkö varten koulu on olemassa? Kasvattamassa meitä kuuliaiseen tunnollisuuteen, missä mitään ei saa kyseenalaistaa – eikä varsinkaan auktoriteetteja.

Yläasteella painekattila räjähti, kun en ollut saanut vuoteen purkaa energioitani. Silloin sain – yhtä opettajaa eli Helga Ehrnsténiä lukuun ottamatta – koko koulun opettajien vihat niskoilleni, koska uskalsin kyseenalaistaa heitä ja koko instituutiota.

Helgan tunneilla näin ei ollut, koska siellä sain purkaa energiani johonkin, mikä tuntui sujuvan minulta kuin tanssi – eli suomeksi kirjoittamiseen. Oman kostoni sain annettua näille ilkeille koulukiusaajaopettajille siinä kohtaa, kun piti valita koulun johtokuntaan oppilasehdokkaat.

Silloin yli puolet noin 150 oppilaan koulun oppilaista halusivat nähdä minut koulun johtokunnassa.

Se oli siinä mielessä hyvä pesti, että kun joka kokouksesta sai 180 markkaa verottomana, ansaitsin sen yhden lukuvuoden aikana reilut tuhat markkaa – ja ilmaiset teet – olemalla oma itseni.

Johtopäätös: ole kiltti, saat jonkun säälirahan, ole vittumainen, saat ainakin 20 kertaa enemmän.

Ole mies.

*****

Yläasteella tapahtui samalla myös todennäköisesti elämäni tärkein yksittäinen tapahtuma, mikä on vaikuttanut elämääni yhdessä ja erikseen enemmän kuin mikään muu.

Tällöin maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia.

Muistan sen hetken kuin eilisen. Se avasi täysin uuden maailman, yhtäkkiä kaikkien mahdollisuuksien portit olivat sepposen selällään.

Se oli jotakin niin uskomattoman ja utopistisen kaunista ja ihanaa, ettei sitä voi verrata oikein mihinkään muuhun sitä ennen – eikä kenties sen jälkeenkään.

Kun oli tarpeeksi kauan saanut taapertaa maailmassa, missä on joutunut katselemaan omien vanhempiensa riitelyä sekä taistelemaan kusipäisten auktoriteettien epäoikeudenmukaisuutta vastaan, tarjosi alkoholi turvapaikan, pelastuksen ja pumpulin kaikkiin elämän inhottavuuksiin ja vastoinkäymisiin.

Nyt minulla oli yhtäkkiä pakopaikka, minne hakeutua ja päästä aina, kun elämä murjoi päähän. Ja sehän murjoi. Monellakin tapaa.

Ole mies.

Kun paria vuotta myöhemmin joskus 15-vuotiaana aloin kirjoittaa ensimmäisiin lehtiini Suomessa, kuten Rumbaan ja Suosikkiin, en ollut lainkaan varautunut siihen antipatiaan ja kateuteen, mitä se ikätovereissani saattoi aiheuttaa. Niitä sai sitten lukea Rumban lukijakirjeistä – ennen sosiaalista mediaa.

– Me oltiin vain kateellisia, kehtasi eräs sentään tunnustaa minulle vuosia myöhemmin.

En muista tarkalleen, milloin koin ensimmäisen masennus- ja depressiovaiheen elämässäni: ehkä se oli joskus 16-18 -ikävuoden paikkeilla. Sitä on hankala arvioida, koska silloin valuin ensi kertaa niin syviin synkkyyden syövereihin, että suljin ympäröivän maailmani noin puoleksi vuodeksi.

Silloin maailman ilkeys ja pahuus tuntui ensi kertaa niin ikävältä ja inhottavalta, että päätin vain sulkeutua henkisesti pois.

Tuolloin olin noin puolen vuoden ajan käytännössä elävä kuollut. En muista tuosta ajasta käytännössä mitään.

Siitä toivuttuani tein pyhän päätöksen, etten halua enää koskaan vajota samaan pimeyteen.

Toivossa on hyvä elää, sanotaan.

Valitettavasti minun ei ollut mahdollista pitää tuota lupausta.

Ole mies.

*****

Paljon olisi tähän aiheeseen vaikka mitä kirjoitettavaa. Valitettavasti alan olla tämän naputeltuani jo niin poikki, etten jaksa naputella enempää.

Kyyneleet vain valuvat silmistäni kun joudun toteamaan, miten tätä kirjoittaessani olen käytännössä 50-vuotias ihmisraunio ja elävä kuollut, joka ei ole päässyt näistä ajoista yhtään askelta elämässään eteenpäin.

Tai jos olenkin päässyt, niin nyt tuntuu oikeastaan ensimmäistä koko elämässäni siltä, että elämältäni on vedetty matto alta käytännössä joka suunnasta.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Jo yli vuoden kestäneen työttömyysjakson ja arviolta 200 haetun työpaikan jälkeen en selvästikään kelpaa enää suomalaisille työmarkkinoille.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Noin 50-70 liikakilollani en kelpaa enää myöskään parisuhteeseen tässä ulkonäkökeskeisen Instagram-tähtien kyllästämässä nykyajassa tai ole oman perheen arvoinen.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Enää en kelpaa myöskään ystäväksi suurimmalle osalle entisiä ystäviäni, koska en ole enää heille tarpeeksi hyödyllinen ja hyväksikäytettävä idiootti eli mediapersoona tai sitten he ovat päättäneet uskoa kaikkien somesotien fleimaukset ja leimaukset minusta.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Tai kun on tullut pahoinpidellyksi ja maalitetuksi ulkomaailmassa niin paljon, ettet oikeastaan enää halua tai uskalla lähteä ihmisten ilmoille kuin murto-osan siitä ajasta kuin ennen.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Ja kun kaiken vastoinkäymisten jälkeen saat raahattua itsesi lääkäriin, niin kunnon tutkimusten sijaan sinulle määrätään vain Buranaa tai sitten nappeja, jotka aiheuttavat vain lihomista entisestään, loputtoman vesiripulin mitä noloimmissa tilanteissa tai loputtoman väsymyksen, missä et jaksa nousta sängystä koko päivänä.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Ja kun yrität puhua näistä ongelmista lääkärille, viittaa hän vain kintaalla. Ota Buranaa. Ota Ketipinoria. Ota sitä, tätä tai tuota, mutta sitä ehdottamaasi et saa, koska se aiheuttaa addiktioita ja vieroitusoireita.

Ole mies.

Tämän uuvuttavan väsytystaistelun jälkeen olen tullut tulokseen, etten enää jaksa. Mitään. Yhtikäs mitään. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen, että joka ilta viimeinen toiveeni on, että kunpa en enää heräisi tästä paskasta uuteen aamuun.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Mutta sieltä se tulee se uusi herätys silti jossain vaiheessa. Aina.

Taas jälleen uusi päivä loputonta ja sietämätöntä tyhjyyttä ja paskaa, jota voisi tietysti yrittää parantaa ja tehdä siedettävämmäksi edes tilkallisella alkoholia – ellei sekin olisi jo lakannut toimimasta toivotulla tavalla.

Ja kun jotain yrittää, niin surulliseksi räpiköinniksi sekin jää. Joksikin, mikä ei kelpaa enää tälle läpitunkevan täydellisyyden ympäröimälle muulle maailmalle muutoin kuin varoittavana esimerkkinä, josta ei enää haluta lukea muuta kuin sen kuolinilmoitus.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Eli toisin sanoen olen vihdoin päässyt lopputulokseen, missä ryven täysin yksin omassa mitättömyydessäni ja pimeydessäni ilman toivoa ulospääsystä – ennen kuin se tästä piinasta lopullisesti päästävä kuolo vihdoin koittaa.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Kun nyt vihdoin yritin ja sain jotain aikaiseksi oman verkkosivun – Rievun – saattamiseksi käyntiin, niin jo tämän parin viikon jälkeen huomaan, että energiatasoni ovat noin kymmenen prosenttia siitä, mitä niiden pitäisi olla tämän sivuston pyörittämiseksi.

Siksi minun on tässä vaiheessa todettava, että mikäli tässä sivustossa ei lähiaikoina tapahdu elämää ja liikehdintää johtuu se yksinomaan siitä, että en jaksa.

Se tässä eniten pelottaakin, että tämä olotila jää pysyväksi.

Haluan vain nukkua ikiuneen tästä pahasta maasta ja maailmasta.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Huomenna olen yrittämässä taas saada jotakin apua lääkäristä. Koska onnistumisprosenttini on tältäkin osin niin umpisurkea, en todellakaan odota tältäkään reissulta mitään. Ainakin on yritetty.

Sellaista on elämä.

Mutta miksi koko elämäni pitää olla tällaista, loputtomiin? Mitä niin pahaa olen teille tehnyt, että olen ansainnut kaiken tämän? Kertokaa se minulle! Oletteko te niin paljon parempia?

Ole mies.

Helvetti on olemassa ja minä tunnen sen nimellä Suomi – Finland.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Mitä täällä pitää oikein tehdä saadakseen apua? Vai onko se apu vain tarjolla sellaisille, joilla on jotain arvoa ja annettavaa tälle maalle eikä niille, joiden ei olisi pitänyt koskaan syntyäkään?

*****

Jos ystävänne kärsii masennuksesta, älkää kääntäkö hänelle selkäänne, vaikka hän onkin tavallista ankeampaa ja masentavampaa seuraa. Toivottavasti te tai ystävänne saavat tarvitsemansa avun. Kaikki eivät valitettavasti saa, ikävä kyllä.

Ymmärtäkää myös heitä, jotka eivät enää jaksa taivaltaa tällä planeetalla. Se ei ole todennäköisesti teidän syynne, että he riistävät itseltään henkensä. He eivät yksinkertaisesti vain enää jaksa tätä loputonta henkistä kärsimystä, alakuloa ja taakkaa.

Voitte yrittää myös soittaa erilaisiin auttaviin puhelimiin, mutta varautukaa siihen, että joudutte jonottamaan kymmeniä minuutteja tai kuuntelemaan loputtomiin varattuna tuuttaavaa puhelinta. Näin toimii hyvinvointivaltio nimeltä Suomi – Finland vuonna 2024.

(Kuvituskuva Engin Akyurt Pixabaystä)

Tänään aiheena on natsimusiikki ja aloitetaan Panteralla. ”Homoja!”. Wille, kaikki eivät ole ole homoja, joilla on pitkä tukka.

Asiaan.

Päivän kysymys on: Koska Panterasta – tai oikeammin sen laulajasta Phil Anselmosta – oikein leivottiin uusnatsi?

Kiukkuinen bodari ei todennäköisesti koskaan ole herättänyt niitä hellimpiä tunteita, mutta muistissa on, että jo vuonna 1995 herra sylki tiettävästi ensimmäistä kertaa totaalista saastaa suustaan.

Rasistinen mölinä on sittemmin poistettu Youtuben videopalvelusta, mutta mielistä se ei lähde. Neulan kärjen päässä on valkoinen ylivalta.

Ja eihän se siihen jäänyt. Miksi jäisi, miehellä on mielipide ja mielipide pitää kertoa. Joka paikkaan. Tuhota ura.

Raportteja löytyy enenevissä määrin Superjoint Ritualin riveistä, on älämölöä Alamossa ja pölinää Poble Noussa. Sinne samaan Anselmon laariin menivät meksikaanit, demokraatit, hipit, mustat, kommarit ja muut. Aivan kaikki muut. Eikä kun ura palamaan. Miksi? Rasismin takia?

Kuten sillä surullisenkuuluisalla Dimebash-keikalla, missä meidän kaikkien rakastama kuulapää nosteli kättään 45 asteen kulmaan ”white poweria” julistaen, sössöttäen jälkikäteen sen olleen vain harmitonta huumoria siitä, miten velikullat olivat takahuoneessa repineet valkoviiniä ennen keikkaa.

Ja mitä teki heviyleisö? Tai tarkemmin: Mitä teki hevimedia? Eipä sitä varsinaisesti kiinnostanut. Pojat on poikia ja rapatessa roiskuu ja ainahan noita natseja täällä pyörii, ihan harmittomia velikultiahan nuo. Katso nyt televisiostakin, miten somasti Riikka, Wille ja Jussi meille hymyilee.

Tämän Anselmon kainaloiden tuulettelun myötähän Panteralta peruttiin peräti kolme keikkaa Keski-Euroopassa viime kesänä. Tuli valkoviinille siinä sitten hintaa.

Nykyäänhän bändin neljän jäsenen perässä kiertää rundeilla peräti kolme päällystakkia vahtaamassa, ettei tiettyjen herrojen kurkusta valu enää yhtään enempää miestä väkevämpää. Saatte arvuutella, ketkä ne jäsenet ovat.

Vastauksenne voitte lähettää vaikka yrtin tuoksuisin savumerkein Rievun sähköpostiosoitteeseen.

Yhtäkaikki, kaikki kunnia Panteran musiikille, jota Phil on huudoillaan ja käsimerkeillään siivittänyt. Ikävä kyllä sitä leimaa nyt ikuinen paskatahra. Se häpeällisin.

Natsi – vitun – paskatahra.

Sattuneesta syystä emme laita linkkiä Panteran tai Phil Anselmon tekeleisiin. Nyt saatte tyytyä Samae Koskisen pränikkään veisuun, sillä tänään on jo täysin normaalia olla natsi.

Ainakin Suomessa, missä Panterakin sai esiintyä täysin estoitta viime kesän Rockfestissä Hyvinkäällä.

Siellä ei tiettävästi käsimerkkejä kuitenkaan enää nähty. Ainakaan julkisesti.

”Turismista voi tulla uusi kultakaivos Suomelle”, otsikoi Hufvudstadsbladet etusivullaan tiistaina 8 heinäkuuta 2014.

Alkuperäinen teksti julkaistu alun perin Nalle Östermanin sittemmin lakkautetussa ”Rocktoimittajan päiväkirja” -blogissa 13.7.2014.)

”Turismista voi tulla Suomen uusi kultakaivos”, julisti sanomalehti Hufvudstadsbladetin kansi tiistaina 8. heinäkuuta 2014.

Elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (kok) näkee turismin yhtenä tärkeimpänä elinkeinona Suomessa. Artikkelissa kerrotaan, kuinka turismi tuottaa ulkomailta Suomeen 4,2 miljardia euroa vuosittain. Summa ei ole pieni, mutta silti kaukana läntisestä naapuristamme Ruotsista, jonka kassaan kannettiin viime vuonna turistivirtoina 284,4 miljardia kruunua, noin 30 miljardia euroa – eli yli seitsemän kertaa enemmän kuin Suomeen.

Jutun mukaan Suomen valtio haluaa suuremmat tulot turismista, joskin uutta ajattelua tarvitaan. Niin totta vie tarvitaan.

Valoa ei kuitenkaan näy tunnelin päässä – päinvastoin.

Aurinko paistaa, luonto hymyilee ja raikkaat tuoksut täyttävät hajuaistimme. Lämmin kesäsää saa Suomen puhkeamaan kukkaan ja näyttämään kauneimmat puolensa. Voi miten ihanaa! Sen vastapainoksi suomalainen byrokratia kaataa jääkylmää vettä niskaan turisteille ja oman maan kansalaisille.

Helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu Hannu Oskala (vihr) julkaisi eilen 12. heinäkuuta 2014 blogissaan tekstin suomalaisesta anniskelupolitiikasta, jossa hän analysoi suomalaisen anniskelupolitiikan mielettömyyttä kulttuuritapahtumissa.

Kirjoituksessaan Oskala tarjoaa havainnollistavan esimerkin tämän kesän Sonisphere-festivaalilta Helsingin Hietaniemen uimarannalta, missä välimatka lavalta anniskelualueelle oli noin 150 metriä. Tämä ei ole tietystikään uusi aihe, olenhan itsekin kirjoittanut tästä kansallisesta erikoispiirteestä Rytmi-lehteen jo 2010.

Kulttuuritapahtumien kaljakarsinoillako niitä turisteja aiotaan tänne houkutella?

Olen teini-iästä saakka kiertänyt ympäri Eurooppaa erilaisilla festivaaleilla, missä kaljakarsinat loistavat poissaolollaan – oltiin sitten Englannin Donningtonissa, Unkarin Szigetissä, Tanskan Roskildessa tai Viron Ammerockissa.

Suomessakin on ollut liberaalimpia ja sallivampia tapahtumia – kuten Pori Jazz, Seinäjoen Provinssirock ja Kaisaniemessä järjestetty Tuska – joihin sallittiin aiemmin omat juomat kohtuuden rajoissa. Viime aikoina ollaan valitettavasti palattu takapajuisempiin oloihin – tänä kesänä Järvenpään Puistobluesiin ei sallittu edes omaa termospullollista kahvia. Tämän vuoden Pori Jazzeihin kiellettiin tuomasta jopa omat pillimehut ja äidinmaitokorvikkeet!

”Suomi on kiva maa, mutta miksi täällä on niin julmetun kallista?”, kysyi saksalainen ystäväni istuessamme piknikillä eräässä puistossa Helsingin Vallilassa jokunen vuosi sitten. Se oli – ja on vielä suuremmissa määrin – erinomainen kysymys edelleen, johon en osannut – enkä edelleenkään osaa – antaa tyhjentävää vastausta.

Kun esimerkiksi Berliinin Kreutzbergissä voi katukeittiöstä ostaa leipätaskukebabin euron kolikolla, saa Suomessa vastaavasta pulittaa vähintään viisi euroa.

Nordea-pankin tutkimusjohtaja, kauppatieteiden tohtori Aki Kangasharju kummeksui blogissaan huhtikuussa 2014 suomalaisen päivittäistavarakaupan hinnannousua: ”Suomessa tuontihinnat laskevat kaksi kertaa nopeammin kuin euroalueella. Silti kuluttajahinnat nousevat kaksinkertaista vauhtia euroalueeseen verrattuna.”

Vierailin viime viikonloppuna Turun Ruisrockissa. Siellä pantillinen oluttölkki 0,33 litraa III-veroluokan Koff-keskiolutta maksoi 7 euroa kappaleelta. Nopealla laskutoimituksella selviää, että 3-4 Ruisrockin tölkkikaljan hinnalla saisi kaupasta kannettua kokonaisen 24 tölkin kaljalaatikon.

Vertailun vuoksi Unkarin Szigetissä puolen litran oluttuoppi maksaa reilun euron verran ja Tanskan Roskildessakin noin viisi euroa.

Näin näkyy kulttuuritapahtumissa käytännössä se, kuinka Suomi on Euroopan kirein oluen alkoholiverottaja ja toiseksi ankarin väkevän alkoholin sekä viinin verottaja.

Kun ynnätään yhteen suomalainen holhouspolitiikka ja hintataso, on mahdotonta ymmärtää, miksi yksikään omilla aivoillaan ajatteleva turisti haluaisi vapaaehtoisesti saapua maahan, missä joutuu maksamaan ylihintaa virvokkeista sekä elintarvikkeista ja kärsimään karjamaisesta kohtelusta.

Eikä tässä vielä kaikki, kuten Ostos-TV:ssä voitaisiin Suomea markkinoida.

Nyt kun turistit saadaan nauttimaan kauniista Suomen suvesta, on ainakin Helsingillä kova kiire saada terasseilla istuskelevat asiakkaat sisälle auringonpaisteesta välittömästi, kun kello lyö kymmenen illalla.

Tämä kansallinen erikoispiirre ei varmastikaan unohdu niiltä turisteilta, jotka joutuvat töykeiden kerberosten ahdistelun kohteeksi esimerkiksi Helsingin Esplanadilla keskellä kirkasta kesäiltaa.

”Olen asunut melkein koko ikäni Stadissa. Ei sekään ole sellainen kuin ennen. Siitä on tullut ihan höpöhöpömesta. Stadilaisia siellä ei enää asu montaakaan, eikä samaa spirittiä ole enää. Ennen oli ovet levällään ja naapurilta sai mennä lainaamaan sokeria. Turussa on luonnollisempaa, ihmisten ei tarvitse vetää rooleja ja daamit näyttävät daameilta. Kauniit asiat ovat kadonneet”, totesi suomalainen rocklegenda, Hurriganes-yhtyeen laulava rumpali Remu Aaltonen Helsingin Uutisten haastattelussa keskiviikkona 9. heinäkuuta 2014.

Kun Helsingin kaupunki suunnittelee kaupunginjohtajansa Jussi Pajusen (kok) johdolla Guggenheimin taidegalleriaa ja MTV:n musiikkigaalan tuomista kaupunkiin, ei nykyinen holhouskulttuuri tule houkuttelemaan pahimpia masokistejakaan kärsimään ala-arvoisesta ihmiskohtelusta ja korkeasta hintatasosta.

Elinkeinoministeri Vapaavuoren kannattaisikin herätä vallitsevaan todellisuuteen miettimään, miten Suomesta saataisiin viihtyisä ja elinkelpoinen maa ensin sen asukkaille, jotta turistitkin voisivat maassamme viihtyä.

Sillä nyt, kun maahamme eksyvä turisti kertoo kansallisista erikoispiirteistämme omalle lähipiirilleen, voimme olla varmoja, ettei yksikään järjissään oleva ulkomaalainen halua haaskata rahojaan nykyisenkaltaiseen takapajulaan, vaikka laadittaisiin millaiset brändityöryhmät tahansa luomaan myönteistä suomikuvaa.

PÄIVITYS 30.3.2024: Miten meni noin niinku omasta mielestä? Tuliko turismista Suomeen odotetunlainen kultakaivos? Yhdenlaisen vastauksen tähän kysymykseen antaa matkailu-, majoitus-, ravintola- ja vapaa-ajanpalvelualan sekä niihin liittyvän hyvinvointipalvelualan yrittäjien ja työnantajien edunvalvoja ja työmarkkinajärjestö MaRan tuorein selvitys vuodelta 2023, missä matkailun kehittymistä ja merkitystä suomalaisena toimialana seurataan sen aikaansaamien taloudellisten vaikutusten perusteella. MaRan raportin tuoreimmat luvut kertovat seuraavaa:

• Vuonna 2022 kotimaisia yöpymisiä kirjattiin 17 miljoonaa (16 milj. yöpymistä v. 2019)
• Vuonna 2022 Suomessa rekisteröitiin 5 miljoonaa ulkomaista yöpymistä (7 milj. yöpymistä v. 2019)
• Ulkomaiset yöpymiset vähenivät -30 % ja kotimaiset lisääntyivät +6 % vuoteen 2019 verrattuna
• Eniten ulkomaalaisten yöpymisistä kirjattiin saksalaisille, briteille ja ruotsalaisille
• Matkailuviennin arvo noin *3,3 miljardia euroa v. 2022 (5,3 mrd. euroa v. 2019)
• Matkailun kokonaiskysynnän arvo noin *13,5 mrd. euroa v. 2022 (16,3 mrd. euroa v. 2019)
• Matkailutoimialoilla työskenteli 133 400 henkilöä vuonna 2021 (154 100 henkilöä v. 2019)
• 4,9 % kaikista työllisistä työskenteli matkailutoimialoilla koko maassa vuonna 2021 (5,8 % vuonna 2019)
• Matkailun osuus bkt:sta 1,6 % vuonna 2021 (2,7 % vuonna 2019)

Suoraan vertailukelpoisia lukuja artikkelin alun lukemaan ei tämä raportti valitettavasti tarjoa, mutta jotain osviittaa sentään. Vaan jos ottaa tilastojen sijaan puhtaasti fiilispohjaisen vertailun viime vuosien kehityksestä, niin ei hirveän hyvältä näytä, jos ja kun palveluita on supistettu ja karsittu samalla kuin hintoja on nostettu. Millä tempulla Suomi voitaisiin vielä saada uuteen nousuun? Kerro se Rievulle!