Teksti: Nalle Österman
Valokuvat: Oskar Ohlson (http://silkeselenium.se/oskar/)

”Millainen ihminen ottaa idolikseen tuollaisen Andyn ja miten se vaikuttaa tuon ihailijan elämään”, nimimerkki 767607 kysyi Ylen verkkosivuilla 17. lokakuuta 2018 julkaistun Andy McCoyn Live Ammo -haastattelun kommenttipalstan yhteydessä.

Vastaus: minä olen ottanut. Miten se on vaikuttanut, niin varmasti se on tuonut enemmän väriä ja vuoristoratoja elämääni kuin kultaista keskitietä kulkeneen konservatiivisemman tallaajan eloon keskimäärin.

Sopii kysyä, miksi joku ei sitten haluaisi ottaa Andy McCoyn kaltaista henkilö idolikseen? Henkilöä, jolla on ollut näkemystä ja rohkeutta kulkea omia latujaan ja siinä sivussa tehdä itsestään ja yhtyeestään tarunhohtoinen legenda jo oman elämänsä aikana.

Samalla McCoy on toiminut esimerkillään tienraivaajana niille lukemattomille suomalaisille artisteille Himistä ja Nightwishista Darudeen ja Bomfunk MC:siin, jotka ovat lähteneet maailmalle testailemaan siipiensä kantavuutta säveltaiteellaan.

Ei siis mikään turha jätkä.

Traditiota rakentamassa

Yksi hauskimmista ja mieleenpainuvimmista haastatteluistani vuosikymmenten varrella onkin alkukesällä 1995 tekemäni haastattelu samaisen Andy McCoyn (oik. Antti Hulkko, s. 11.10.1962 Pelkosenniemi) kanssa.

Näinä aikoina Hanoi Rocksin legendaarinen kitaristi ja lauluntekijä oli jälleen kerran kirjattu julkisuudessa menetetyksi tapaukseksi palattuaan edelliskesänä Suomeen keikkailemaan Shooting Gallery -yhtyeen surullisenkuuluisan suomalaisversion kanssa, joka levisi käsiin välittömästi kesän 1994 Suomen keikkojen jälkeen.

Vuotta myöhemmin kaikki oli toisin.

McCoy ei ollut levännyt laakereillaan mahalaskun jälkeen vaan oli kaikessa hiljaisuudessa levyttänyt kokonaisen 14 sävellyksen ja reilun 63 minuutin mittaisen sooloalbumin Tukholmassa.

Nyt, reilut 23 vuotta myöhemmin, tuota Building On Tradition -nimellä siunattua McCoyn toista sooloalbumia pidetään yleisesti ottaen yhtenä McCoyn komean diskografian kulmakivenä, jolta löytyy yksi kaikkien aikojen kauneimmista – ellei kaunein – sävelteos tältä majesteettiselta lauluntekijältä, eli levyn avaava seesteinen ja harmoninen rakkauslaulu Strung Out.

Ei siis ihme, että ihmiset olivat innoissaan – ja ovat edelleen.

Tästä yhtenä osoituksena turkulaisen Svart Recordsin syksyllä 2017 julkaisema tuplavinyylipainos levystä, jonka puitteissa päädyin haastattelemaan McCoyta kahteen eri otteeseen edesmenneeseen Suosikki-lehteen 1995. Haastattelut eivät kuitenkaan koskaan päätyneet lehteen asti, koska onnistuin maanisessa euforiassani hinnoittelemaan itseni ulos kirjoituspalkkioissa.

No, nähköön ne nyt Rievussa vihdoin päivänvalon ilmaiseksi taiteen, kulttuurin ja aikalaiskuvauksen nimissä. Aikalaiskuvauksen, mitä värittää näihin aikoihin miehestä julkaistut lukemattomat lehtijutut, jotka kuvastavat herran meininkiä noihin aikoihin varsin osuvasti.

Näistä haastatteluista ensimmäinen oli varsin perinteinen istunto, joista parhaiten jäi mieleen Andyn ja tämän Angela-vaimon minulle syöttämät tomaatti-mozzarella -makupalat, mutta onneksi tuo toinen sessio oli toista maata.

Niin mainio oli sessio, että siitä taltioitu kasetti oli kadoksissa kokonaiset 20 vuotta, kunnes eräänä päivänä löytyi vihdoin arkistoistani, mikä mahdollisti vihdoin tämänkin artikkelin valmistumisen. Sattumaako?

Sporalla aurinkoon

Näihin aikoihin Andylla oli tapana antaa haastattelunsa Hamlet-nimisessä anniskeluravintolassa Helsingin Kaisaniemessä lähellä silloista asuntoaan, niin myös ensitapaamisellamme.

Myös toinen sessiomme oli sovittu samaan ruokaravintolaan, mutta tuona päivänä kohtalo päätti toisin. Tallaillessani Vilhonkatua pitkin kohti määränpäätäni näen Andyn vaeltavan vastaani tuntemattoman nuorukaisen kanssa, jonka Andy esittelee ”roudarikseen”, Makeksi.

Koska luontoäiti hellii meitä kaikkia helsinkiläisiä tuona kauniina kesäpäivänä ihanalla auringonpaisteella ehdotan Andylle, voisiko tämän haastattelusession tehdä ulkoilmassa, koska mielestäni olisi suorastaan rikollista istua sisätiloissa näin upeana päivänä.

– Yeah, mä tiedän yhden hyvän terassin Hagiksessa (Hakaniemessä – toim. huom.), mennään sinne.

Viereiseltä raitiovaunupysäkiltä lähtevä ensimmäinen raitiovaunu ei suostu ottamaan värikästä seurakuntaamme edes kyytiinsä kahta pysäkinväliä varten, mutta onneksi toisella yrityksellä tärppää, kun kuljettaja joutuu päästämään matkustajia pois kyydistä.

Tuo hyvä terassi osoittautuu Hotelli Strand Inter-Continentalin – joka tätä nykyä tottelee nimeä Hilton Helsinkin Strand – terassiksi, joka on jo täyttynyt lähes äärimmilleen erilaisia virvokkeita nauttivista auringonpalvojista, vaikka kello on arkipäivänä vasta kaksi iltapäivällä.

Saatuamme hetkeä aiemmin vapautuneeseen pöytäämme vihdoin virvoittavat kesäjuomat eteemme, aloittaa Andy tarinointinsa.

– Näettekste ton talon, missä lukee Canon. Mä asuin siellä, silloin kun mä soitin Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma- ja Tahdon rakastella sinua -levyillä. Ne oli kauheita hittejä aikoinaan. Mulla oli noi kaks kattoikkunaa tuolla korkeimmassa kerroksessa. Yks egyptiläinen diplomaatti, jolla oli suhde yhteen – mä en viitsi sanoo nimee – aika korkeeseen naispoliitikkoon, joka on nykyään noissa EU-bisneksissä kimpassa, niin se antoi mulle ton ilmaiseksi.

– Se antoi mulle seitsemäksi kuukaudeksi ton kämpän, ei vuokraa eikä mitään. Se sanoi, että maksa kun jaksat. Kato kun se luotti, että siel ei hajoo eikä sielt katoo mitään. Siel oli antiikkii ja sellaista. Sanoi vaan, että maksa puhelinlaskus, maksa sähköt ja muut ja pidä kämppä kondiksessa. Parempi et sä oot täällä eikä joku käy snutaamas tyhjää kämppää, koska tääl on niin paljon antiikkii ja arvotavaraa. Skål, Andy huikkaa ja kilistää lasinsa muun pöytäseurueen kanssa.

Kippis!

Kadonneiden kynttilänjalkojen arvoitus

– Vaikka tääl on nyt aurinkoista, niin Los Angelesissa tää olis talvipäivä. Kelaa silloin kun ulkona on 34 astetta, niin et sä silloin pidä nahkabyysiä jaloissa. Mulle tää on ihan viileetä. Jotkut tuijottaa, et miten sä jaksat? Mut kun tää on mulle viileetä, vielä.

Totean Andylle, että meille tämä keli edustaa jo kuumaa kesäpäivää.

– Se johtuu siitä, et teidän kroppa on jo tottunut tähän ilmastoon, teille viis plusastetta on jo lämmintä. Sitä Losin yhtätoista vuotta ennen mä asuin seitsemän vuotta Lontoossa. Siellähän mä siihen heroiinikoukkuun jouduin. Vittu, niin halpaa, niin stydii. Huntilla klaaras iisisti vuorokauden. Hinnat tääl on nykyään ihan pilvissä samalla kun siitä on tullu pikkuskidien keskuudessa muotii, kun pikkuskiditkin vetää lähiöissä pollee, Andy kuvailee, esittäen samassa nopean pyynnön tai vaatimuksen toimittajallenne.

– Osta aski röökii. Ota Pall Mallia, punaista. Jos ei oo, niin sitten Camelia.

Kova aski, pehmee aski?

– Se on samaa paskaa eri paketissa, ei sillä oo välii. Mä en oo koskaan tajunnu tota kova/pehmee-boksi systeemii, paitsi et pehmyt menee takafikkaan.

– Ja pehmeestä saa väännettyä hätäsen, Make lisää.

– Mä vihaan hätäsii, vittu se maistuu pahalta. Ennemmin mä tyhjennän röökin ja vedän filsun veke. Silloin vois vetää tässäkin, ellei olis jotain huumekyttää täs. Ja tuskin olis, koska se katois nopeesti tuulen mukana savuna ilmaan.

Samassa Andy alkaa selittää Makelle tuoretta kadonneiden kynttilänjalkojen tapausta, missä Andya syytettiin arvokkaiden antiikkiesineiden varastamisesta.

– Mulla oli rosis viime viikolla, mua syytettiin 16 000 markan arvoisten hopeisten kultaosilla varustettujen kynttiläjalkojen katoamisesta. Kun mä olin käynyt samassa mestassa kuulemma. Samana päivänä tai myöhemmin sen tyypin mutsi oli käynyt tarkastamassa sen mestan, koska siellä on paljon antiikkia ja kaikki on ollut siellä. Neljää päivää myöhemmin oli tullut ilmoitus, että jotain on kadonnut, ja mua syytettiin siitä. Sen jälkeen siellä on käynyt niin paljon jengiä. Siellä oli kuus tyyppiä läsnä ja kukaan ei edes nähnyt, että mä olisin kierrellyt katsomassa mitään.

– Ekan kerran mun asianajaja – mulla on helvetin hyvä – sanoi, kun me mentiin tuomiota venaan, niin mä kysyin siltä et tuleeks tästä vittu sakkoja. Kaiken lisäks mä olin syytön, mä en tehnyt sitä juttua. Musta tuntuu, et kundit vei itse ne kaniin tai möi, et ne pystyi bailaan, kun mutsi ja faija oli landella. Ja sit ne kelas, et tolla on louvoo, tällä jätkällä on rahaa, niin pannaan tää sen niskaan.

– Syyttäjä sanoi, että tällä asialla on mulle hällä väliä. En mä tajunnut sitä, kun en mä käy tällaisissa, niin mä kysyin taas mun asianajajalta, et tuleeks tästä vittu sakkoja. Niin se sanoi, että ei, ei tuu mitään. 26 vuotta hän on käynyt oikeudenkäynneissä eikä ole koskaan ennen kuullut syyttäjän sanovan, että tällä jutulla on hänelle hällä väliä. Se tarkoitti, et tää on heitetty oikeudesta ulos.

Eli sut on oikeudenmukaisesti todistettu syyttömäks.

– Mä sanoin vielä tuomarille sen tuomion jälkeen, et mä haluun kiittää. Kun mä tulin tänne, niin mä pelkäsin herra tuomaria koska mä ajattelin, että tästä on tulossa Amerikka. Et heti kun nähdään joku jolla on rahaa, niin maidotetaan sitä. Kiitos Jumalalle, että Suomessa laki vielä toimii. Ja mä oon kehunut poliisia täällä lehdissä, koska ne ei oo niin kuin Jenkeissä, vittu.

Saa olla rauhassa, Make komppaa.

– Tulee turvallinen fiilis, kun ne on ympärillä. Tietää, ettei tuu joku sekopää vittu takaapäin. Mä olin raflassa pari viikkoo sitten, niin yks jätkä tuli pimeestä ja veti. Ja vittu kun tuli verta. Broidi tuli siihen, et mitä vittuu – ja veti nyrkillä sitä naamaan. Todistajii helvetisti. Sit se jätkä sanoi, et mä poltin sitä röökillä. Mä menin poliisikuulusteluihin ja mä sanoin, et mulla oli rööki kädessä kun mua lyötiin nenään.

– Onhan se voinut olla mahdollista, et mä olen voinut polttaa sitä kundia vahingossa. Ja tää on Suomen rikkaimman miehen poika, joka on päätodistaja, millä on aika paljon painoarvoo. Mä sanoin, et jos ne haluaa oikeudenkäynnin, niin kundi maksaa loppuikänsä. Jos se luulee, et se pystyy jemmaan fyrkkaa, niin kyl mul on tyyppei, jotka pitää siit huolen et mitään ei mee jemmaan. Ne fyrkat löytyy kyl siltä jätkältä tai sen mutsilta. Tai sitten se pudottaa keissin. Mutta, se heittää mulle pöydän ali viis tonnii palveluksesta, ettei sen tartte maksaa loppuikäänsä. Koska on kaks uhria ja kuus todistajaa sitä vastaan. Sillä on vaan se yks kaveri, jolla on rikosrekisteri.

Maken mielestä Andy on olosuhteiden uhri.

– Mut kun pääsee tähän vitun superstarastatukseen, niin sit se menee liian pitkälle. Jengi kelaa silloin vaan fyrkkaa. Ja mä oon täys vastakohta, kun mä oon nähny niin paljon fyrkkaa, niin mä en enää kelaa sitä. Sillä mä tiedän, mitkä ongelmat se tuo mukanaan. Ensinnäkin kaikki ohivetäjät. Ei ainoastaan rikolliset vaan nää bisnestyypit, jotka on pahimpii. Jos sä et hae fyrkkias niin voit olla varma, et ne menee jonkun muun taskuun.

Ääniala kuin Freddie Mercuryllä

Synnyinmaahansa kesällä 1994 palannut Andy ei ollut näihin aikoihin virallisesti muuttanut Suomeen, vaan oli vielä tuolloin omien sanojensa mukaan täällä ainoastaan käymässä. Tätä kirjoitettaessa tuota vierailua on kestänyt jo kokonaiset 24 vuotta.

Kysyn Andyltä, onko Suomi hänen mielestään muuttunut tämän palattua tänne takaisin. Onko hän oppinut diggaamaan Suomea?

– Suomi on onneksi muuttunut siitä kun mä olin pikkuskloddi. Silloin täällä oli ihan eri meno. Jengi on nykyään paljon avarampaa. Mä muistan kun piti mennä raflaan, niin se oli vittu tarkempaa kuin olis menny kirkkoon, miten piti pukeutuu, Andy manaa.

– Piti olla skraga, niin mulla oli taskussa aina joku skraga. Vaik oli t-paita ilman rotsii, mut jos oli skraga, niin pääs sisään. Ja heti kun pääs sisään, niin tää hirttonaru veke. Sillä skragoista mä en diggaa. Yeah, mä diggaan niist jenkkiläisistä bow tieseista, sä tiedät mis on ne nahkavyöt. Niistä mä diggaan. Mut en mä mistään skragoista diggaa. Vittu joku kangas tässä, ihan kuin joku esiliina jollain vauvalla, et osataanks syödä kunnolla.

Päätän siirtää keskustelun ikävämmistä aiheista mukavimmille vesille, onhan maestro juuri julkaissut sävelteoksen, joka musiikillisesti yltää Hanoi Rocksin huippuhetkiin ja parhaimmillaan onnistuu jopa ylittämään nekin. Andylla onkin vakaa käsitys levyn myyntipotentiaalista.

– Tää Building On Tradition tulee myymään vanhalla maineella suurin piirtein miljoona kappaletta. Mutta kuten mä sanoin ennen, niin jos me breikataan Jenkit, niin sit se todellakin räjähtää. Ja tällä levyllä on hyvät chanssit breikkaa siellä.

Kitaristi panee röökiaskin kiertämään. Itse kieltäydyn kuitenkin tässä kohtaa tarjotusta savukkeesta, olenhan lopettanut röökaamisen taas kerran kerrasta poikki jo puoli vuotta aiemmin.

– Mä olen yrittänyt, mut mä en pysty kerrasta poikki. Mut mä oon vähentänyt röökin polton kolmesta boksista kahteen boksiin ja seuraavaksi on vuorossa yks boksi. Ja kaikki tää äänen vuoksi. Sen vuoksi, että laulu tulis helpommin, Andy selvittää ja antaa samalla nopean demonstraation laulutekniikastaan täydelle terassille.

– Niinku, whee-hee-hee-hey-heyy… Ton pitäis tulla helpommin. Ja mulla on vitun laaja skaala, mikä on epätavallista. Sillä tavallisesti jengillä on joku ala-, keski- tai ylätenori, mutta mulla on se lahja mikä oli Freddie Mercurylla Queenissa, että mä pääsen helvetin korkealta ja matalalta myös, niinku et mä pystyn laulaan ”I watched TV and it – insults me freely”.

Myös Make hehkuttaa ja kehuu Andyn uutta levyä vitun kovaksi.

– Uuden levyn kanssa tehtiin todella kovaa duunia. Esimerkiksi Strung Out on biisi, josta on tulossa klassikko – tai siitä on tullut jo. Et kelaa, et on kuullut sen ennen, mut ei oo kuullu. Silloin tietää, et on klassikko. Et siinä on jotain, minkä tunnistaa, mut ei oo silti koskaan kuullut sitä melodiaa. Silloin tietää, et on tehnyt klassikon. Tällä lp:llä on pari klassikkoa – ja se on paljon. Tavallisesti bändin uralla on vaan yks. Pellellä on Moottoritie on kuuma, se yks biisi.

Heitän väliin, että eikö Tahdon rakastella sinua ole sitten myös?

– Se ei oo klassikko yhtä hevisti, koska se on liian poppia eli sitä ei oteta tarpeeks vakavasti. Mutta silloin kun mä menin lavalle Pellen kanssa Kaisaniemen puistossa toissa viikolla vuosien breikin jälkeen kahteen vikaan biisiin, niin hyvä keikka, mut kun mä aloin soittaan niin jumalauta se teltta oli räjähtää. Se oli ihan Beatles-hysteriaa. Ja mä yritin vaan muistaa, miten nää biisit nyt meni, kun olin kuitenkin ollut 15 vuotta niitä soittamatta.

Mut sä muistit.

– Mut mä muistin, yeah. Vittu, onks noi armeijan äijii? Ja sit kun se veti täyttä komppikitaraa, niin mä pystyin värittään helvetisti ja heittää snadeja juttuja, et siitä tuli nastempaa.

Vuosaaren nuorin pilvikauppias

– Mä taidan ostaa rullaluistimet. Jos sä osaat luistella, niin ne on iisit. Ja mä osaan luistella, hiihtää mä en osaa. Mut kelaa nyt, niin kuin täällä Hagiksessa – missä mä liikun paljon keskustan lisäks – niin Vanhallekin pääsee varmaan minuutissa.

Totean Andylle, että Helsinkiin palattuaan hän on näyttänyt olevan kiinnostunut jeesaamaan paikallisia nuoremman polven rockbändejä kuten 69 Eyesia, jolta oli haastatteluhetkellä julkaistu kakkosalbumi Savage Garden, mille Andy McCoy oli antanut panoksensa Wild Talk -nimisen sävellyksen muodossa – joka on nyt tätä kirjoitettaessa julkaistu nyt joulukuussa 2018 Andy McCoyn omana tulkintana miehen tuoreella Soul Satisfaction -mini-cd:llä.

– Tääl Stadissa on ollut nasta jeesata muitakin bändejä, yeah. Mä oon jeesannut 69 Eyesia, mutta just nyt me ei olla oikein väleissä, koska ne alkoi käyttää hyväksi mun nimeä. Ja niiden levy ei noussut edes listoille. Mä yritin vaan jelppaa pikkukundeja, et näin se menee, mitä te sekoilette. Et on pakko olla maali, jonkinlainen tähtäin. Ja päästä sinne. Ja siitä sitten ottaa jonkinlainen uus tähtäin, et tonne on päästävä. Niin mä ainakin aikoinani duunasin sen.

Ja ne halusi ilmeisesti suoraan siihen seuraavaan.

– Ne halus suoraan siihen seuraavaan, mut se ei tapahdu niin. Se on kovaa duunii, siihen menee satoja keikkoja. Ja vitusti matkustelua. Rääkkiä. Ja vielä tuntematon bändi. Elää sellaisella louvolla, et käynks mä Alkossa ja ostan halvimman whiskeyn vai syönks mä tänään?

Makea naurattaa.

– Tavallisesti alkuvaiheessa kaikki kelaa samalla tavalla. Menee pari kuukautta ennen kuin tajuu, et miksei panna kaikkee louvoo yhteen. Te kaks ostatte kaikilla fyrkilla ruuat ja me kolme tai kaks ostetaan kaikilla fyrkilla ne brenkut. Sit on molempii. Ei tarvii nähdä nälkää ja voi saada vielä myssyä päälle – jota tavallisesti saa ilmaiseks.

Myssyä – eli kannabista – eli yrttiä, jota Andy on alkanut vanhoilla päivillä ylistämään maasta taivaisiin, koska hän diggaa olla ”täyspilvessä”, kuten hän syksyllä 2018 julkaisemassaan tuoreessa omaelämäkerrassaan Rock’n Roll Star paljastaa.

– Mä kävin tossa moikkaa vanhoi frendei, tollasii vanhempii äijii, niin ne oli et ”moi Andy, mä sain uuden satsin, parisataa kiloo, täs on kymppi.” Tullut heiluttua pikkuskloddista asti kumminkin. Mä olin aikoinaan Vuosaaren nuorin pilvenmyyjä, 12-vuotiaana. Jätkät joille mä myin oli kaikki yli kakskymppisiä. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut ryöstää mua, koska mulla oli se prätkäjengi takana. Kerran yks jätkä yritti ja veti ohi multa jotain viiden huntin edestä.

– Sit nää meni mutkan kans sille jätkälle, et kosket vielä kerrankin Andyyn, niin henki lähtee. Vittu, liipasin liikkuu puol senttii. Se on sun elämä. Sen jälkeen ei tullut ongelmii. Nää oli hevei jätkii. Sekin jätkä ammuttiin jossain kaksintaistelussa myöhemmin, jossain sekoilussa, tiedätsä. Ollaan niin miehii, et okei, mennään ulos. Toi on pelleilyä. Elämä on lahja. Väkivalta ja kaikki toi on sellaista skeidaa ja vituttaa, et on joskus pakko käyttää sitä. Kun jotkut tinalot ei snaijaa.

Ostatsä mulle salmiakkikossun?

Yritän Andylle tarinan hevibaari Bronxista Eerikinkadulta, mutta tämä tarina keskeytyy alkuunsa Andyn muistellessa omaa vierailuaan kyseisessä hevijuottolassa.

– Mä kävin kerran Bronxissa, yhdessä kapakassa tos Eerikinkadulla, enkä digannut yhtään. Yks kundi oli siellä ja pyörty kolme kertaa, kun se näki mut. Sit ne sanoi, et käy kätteleen se niin ehkä se rauhoittuu. Se oli pahin moka. Sit se pyörtyi taas ja mä pelästyin et jumalauta, tääl on sementtilattia. Jos se lyö päänsä lattiaan, niin varmaan tulee syyte taas mua kohtaan, vaikka mä en ole koskenutkaan siihen. Se oli niin hillitön fani.

Samalla Andyn ajatus ja katse siirtyy jo seuraavaan tapaukseen.

– Eiks noi oo armeijan äijii? Siel on jotain upseereita. Ootas mä ziigaan. Ei, kun mulla on se upseerin merkki toisessa kotsassa. Kapteenin merkki. Asento. Lepo. Ne on nyt lomilla. Kelaa niitä jätkii jotka on nyt skuugessa treeneissä, vittu maastokuteet ja kypärät päässä, vittu, ja 50 kiloo selässä.

Andylle ei armeija koskaan maistunut.

– Intti ei ollut mikään hyvä idis, eikä siel tullut käytyykään. Miks vitussa mä olisin vaihtanut johonkin 30 markan päivärahaan, kun mä sain 50 000 keikasta päivässä? Sehän olis ihan idioottimaista menoo, haastatteluhetkellä 32-vuotias mies selittää.

– Mä menin vaan suoraan, mikä tää nyt on, Helsingin sotilaskunnan korkeimman kenraalin luo Kaivopuistossa. Mä menin sinne ennen kuin mulle tuli edes kutsunnat sanomassa, et tää armeijan juttu ei oikein fudaa mulle. ”No miten olis siviilipalvelus?” Joo, ei fudaa, matkustan liikaa ympäri maailman. Sitä paitsi mulla on huonoja tapoja ja mä en kuuntele ketään eikä mua käske kukaan mitään. Et jos mä meen sinne, niin mä oon sit sellissä sen koko linna-ajan.

– Se sanoi, että totta on, kyllä, mulla on nuori poika, kauhee fani. Et annatsä enemmän ihmisille musiikilla. Ja mä vielä muistutin sitä siitä, et Moottoritie oli ykkösenä Suomessa. Se sanoi, että täs on vapautus – sodan aikainen ja rauhan aikainen. Ei tarvii koskaan mennä sinne. Armeijasta on tullut eniten pyyntöjä, et eniten mä annan niille iloa musiikilla kuin olemalla siellä.

Totean Andylle, että hän on erittäin onnellisessa asemassa, koska hän saa soittaa musiikkia ja hänelle maksetaan vieläpä siitä hyvin.

– Mä sain lahjan, en mä opiskellut. Tai tietenkin mustalaispuolella kaikki soitti ja isoisä oli legenda. Vieläkin on. Ja täti, Anneli Sari, sehän on helvetin hyvä laulaja. Sen Stadin kämppä on muuten tos nurkan takana, helvetin hieno kämppä.

Yritän palauttaa keskustelun takaisin sinne hevibaari Bronxiin, missä on muuten vuodesta 1997 lähtien pitänyt majaansa eroottinen yökerho Alcatraz. Siellä nimittäin eräänä ehtoona Plastic Tears -yhtyeen solisti Miqu December saapui luokseni katkerana tilittämään, ”miksi vitussa se Andy meni duunaamaan juttuja 69 Eyesin kanssa, koska mehän ollaan paljon enemmän Hanoin jalanjäljillä kuin ne!”

– Se ei ollut siitä kyse! 69 Eyes ei matki Hanoita, ne on ottaneet vaan attityydin, mut Plastic Tears matkii Hanoita. Mä yritin aina selittää jengille, miks yrittää olla joku muu, kun sä oot maailman paras olemaan oma itses. Ei löydy parempaa Andy McCoyta kuin mä, koska mä olen Andy McCoy! Miksi yrittää olla joku muu? Ole oma itsesi ja kehitä sitä! Ja kukaan ei ole parempi olemaan suna kuin sä itse! Yeah, ei oo parempi olemaan sinuna tai sinuna kuin te. Tai muna…

Andyn tarinointi keskeytyy, kun nuori vaaleaverikkö lähestyy varovasti pöytäseuruettamme.

– Hei anteeks, ootsä Andy McCoy…

– Kaikki aina luulee.

– Eiku sä oot.

– No oon oon…

– Anna mulle nimmari, pliis, mä rupeen itkeen…

– Ostatsä mulle lonkeron sit?

– Voin mä ostaa, jos mä haen ensin rahaa… Voitsä laittaa mun kaverille kans?

– No hyvä, lonkeron hinnalla saat kyl.

Tyttö kertoo Andyn pelastavan hänen koko kesänsä. Nimikirjoitusta raapustaessaan Andy tiedustelee tytön nimeä. Andy kertoo kirjoittavansa Lauralle ennakkoon kiitokset lonkerosta.

– Huh, ihanaa, tyttö huokailee.

Seuraavaksi tyttö pyytelee anteeksi tunkeutumistaan seuraamme, sillä näyttäähän meillä olevan niin mukavaa tässä terassilla. Totean, ettei tässä mitään, ihan vaan Suosikin haastattelua ollaan tekemässä, mutta ei siinä mitään, pääset mukaan.

– Hähhähhäh, Andy naureskelee.

– Mä luin sitä lehteä joskus, silloin kun mä olin koulussa, Laura muistelee.

– Et sä sit enää oo, Andy utelee Lauralta.

– No en mä enää, nykyään mä oon jo töissä.

Luoksemme alkaa ilmestyä takavasemmalta enemmänkin uteliaita kansalaisia.

– Kirjoitatsä mullekin, hieman varttuneempi nainen tiedustelee hieman töksäyttävämmin.

Andy havaitsee vivahde-eron äänensävyssä ja heittaa vastapallon heti takaisin.

– Ostatsä mulle salmiakkikossun?

– Salmiakkikossun?

– Joo.

– No kuule ostan! Mulla ei vaan ole kynää!

– Käy ostaan se salmiakkikossu sil aikaa, käy hakeen se nyt.

Onneksi toimittajanne on varautunut kynällään tällaisiinkin tilanteisiin.

McCoy – vaeltajan poika, joka ei pysy paikallaan

Kun naiset ovat suunnanneet tiskille jonottamaan juominkeja rocktähdelle, voi puheenvuoro jatkua.

– Mä juon harvoin stydimpää, se ei oo hyvää mulle. Mulle tulee putkii. Mut yhden mä voin vetää sun laskuus. Heti jos mä pyydän toista niin sanot vaan, et hei Andy, niin se riittää. Mä herään.

Andy kehuu nimikirjoitustaktiikkaansa hyväksi pankiksi.

– Ei saa nimmaria ennen kuin on heittänyt jotain itse. Hei, jos ei oo fyrkkaa, niin mä sanon et ”heitä kakskymppii, heitä viiskymppii”. Yhtenä iltana mä tein yli kuussataa. Käteistä.

– Asiaa, Make ihastelee.

– Oli pitkä viikonloppu. Oli kai perjantai ja joku pyhäpäivä, joku tollainen juttu, ja vittu fyrkat Jenkeistä ei ollut tullut ineen niin kuin piti, et mä olin PA. Mä kelasin, et mä meen täysinäiseen raflaan mis on rockfaneja. Sit mä, vittu, ”ai nimmari vai?”

– Sit mä katoin, et kun ne tarjos sen drinkin, et onks sul varaa, näytä lompakkoo. Emmä viitsi pyytää, jos siel oli tyhjää, mut jos näkyi satasii niin mä olin, et okei, seittemänkymppii. Jos ei näkynyt mitään, niin kakskymppii oli halvin. Sen alle mä en menny. Mitä mä sain silloin, 670–680 markkaa (n. 160 euroa vuonna 2018 – toimi. huom.), kahdessa ja puolessa tunnissa. Ja ilmaiset drinkit vielä siihen päälle.

Kysyn Andyltä, onnistuuko tällainen taktiikka kaikkialla.

– Onnistuu ympäri maailman. Munkin nimi on kasvanut ympäri maailman niin massiiviseks tässä ajan mittaan, että se on uskomatonta. Enhän mä pikkuskloddina halunnut tehdä muuta kuin soittaa kitaraa, en mä mitään menestystä kelannu enkä mitään louvoo. Oli vain vitun hauska soittaa. SIt se kaikki vaan tuli, kun mulle oli annettu lahja, mitä monella muulla ei kai oo, että mä osaan kirjoittaa biisejä ja skulaa skebaa.

Kaikilla on varmaankin jokin lahja, arvelen Andylle.

– Kaikilla on varmasti joku lahja, yeah, niiden pitäis vaan löytää se. Mulla se sattuu olemaan skulaaminen ja taide yleensä, musta piti tulla taiteilija…

Tässä kohtaa kerron Andylle, miten Suosikista oli tiedusteltu, olisiko hän kiinnostunut maalaamaan Suosikin Grand Prix -vuosikilpailuun taulun, joka lahjoitettaisiin arvonnan voittajalle.

Tiedustelu kuitenkin keskeytyy, kun vanhempi nainen tulee lonkerotuopin kanssa takaisin harmitellen, ettei tiskiltä löytynyt salmiakkikossua, mutta kelpaako tällainen. Toki kelpaa. Samalla nainen katsoo sopivaksi kertoa terveiset Jussi McCoylta, joka on Andyn suuri ihailija.

– Ahaa… Lähetä Jussille terkkuja. Tiedätsä mitä McCoy tarkoittaa? Mc on se poika ja Coy on muukalainen, joka ei koskaan pysy paikoillaan.

Milloin sä otit ton taiteilijanimen käyttöön? Tulikse jo koulussa, utelen.

– Tää taiteilijanimi tuli jo skidinä ja mä kelasin kun mussa on mustalaisverta, että mikä sopii. Sitten mä otin vanhan nimikirjan mikä sopii ja mä löysin, että McCoy on ollut alun perin mustalaisia. Siitä tulee vaeltajan poika, joka ei pysy paikallaan. Et toihan on sopiva. Miksei?

Jatkan taulun tiedustelua Suosikin vuosikisaan Andylta, joka kertoo maalaavansa taulun Suosikille ilomielin. Hän ei kuitenkaan lahjoita taulua kisaan ilmaiseksi, vaan lehti joutuu ostamaan sen häneltä.

– Mä en kuitenkaan pyydä kymppitonnia, minkä mä saan mun taulusta, vaan ne saa sen kahdella tonnilla. Ja se kehystetään ja se on mun duunaama, mut mä tarvitsen kuukauden aikaa, Andy toteaa.

– Se on taideteos, mä maalaan sen kunnolla. Emmä viitsi heittää jotain blää blää blää, se on kornii, se on ohivetoo. Ja ohiveto missä vaan… Mä en pidä ohivetäjistä. Jos sä teet kauppaa, niin tee kauppaa.

Andy – huono isä?

– Mulla pitäis nyt olla exhibition syksyllä Jenkeissä, missä mä käyn vaan avajaisissa, koska mulla on rundi. Siellä on esillä 30 eri maalausta, jotka mä olen tehnyt vikan kolmen vuoden aikana. Eikä mun duuni oo mitään helppoo. Se on taidetta eikä mitään abstraktia, että sekoitetaan vähän värejä sekaisin tälleen.

Lupaan kertoa Suosikin toimitukselle Andyn terveiset.

– Se on kaks tonnia. Ja muista myös kertoa niille, että mä olen USA:n kansalainen, mua ei Suomessa veroteta, kitaristi tähdentää.

– Sano myös niille, et niin paljon lehtiä kun nekin on myyneet mun nimen avulla vuosien mittaan, niin tää on vähin mitä ne voi tehdä. Muuten mä annan niille vaan vanhaa vessapaperia, mihin mä olen pyyhkinyt perseeni, paan vaan nimmarin siihen. Kehystäkää se!

Kysyn Andyltä, millaista perhe-elämää he viettävät Angelan kanssa. Sittemmin pariskunnan perhe-elämästä on saatu osviittaa Tuukka Temosen ohjaaman The McCoy’s Show -televisiosarjan myötä, jota MTV3 esitteli kanavallaan 2003.

– Se ei ole tietenkään normaalii perhe-elämää siinä mielessä, koska mä matkustelen paljon. Mut kun mä oon kotona Los Angelesissa, niin meil on skloddi ja me aiotaan hankkii toinen, me halutaan pikku-chino. Chino on tyttö kaalon kielellä.

– Tietenkin sellaista, että faija goisaa siihen asti kun se haluaa goisaa ja valvoo myöhään yöhön. Mut mä teen paljon mun skidin kanssa, Mä käyn ratsastamassa sen kanssa, mä opetan sille kitaraa, se on helvetin hyvä taiteilija, mä autan sitä piirtämisessä ja mä yritän opettaa sille oikeat moraaliarvot. Ja niin edelleen. Mä yritän olla niin hyvä faija kuin mä voin.

Tässä kohtaa Andy puhuu tietysti 1986 syntyneestä pojastaan Sebastianista, joka haastatteluhetkellä on vasta 9-vuotias. Sivukaneettina huomautettakoon, että Sebastian-niminen kappale oli tiettävästi se, jolla Andy McCoy hankki uuden levytyssopimuksen Building On Traditionille. Hanoi Rocksin levyt Suomessa julkaisseelta Atte Blomilta. Kappaleella, joka vielä tähänkään päivään mennessä ole nähnyt päivänvaloa.

Totean Andylle, että eräät pitävät varmasti hänen elämäntapaansa epäsovinnaisena ja siten myös Andya huonona faijana.

– Hei, se kundi oli 5-vuotias, kun se oli joka kiertueella mukana. Se on käynyt useammissa maissa kun suurin osa suomalaisista, ellei ne ei ole skönäreitä tai lentoemäntii. Jo 3-vuotiaana se osas tilata huonepalvelusta Coca-Colaa ja jäätelöö ja mitä muuta se halus. Se oli aina mukana ja näki maailmaa.

– Se kysyy aina, ”Daddy, when are we going to Paris again?” Tiedätsä, tollasii juttui. Mä sanoin, että ”yeah, next time Daddy plays in Paris he’ll make sure you’ll be there”, se tykkää jostain syystä Pariisista. Ja Lontoo tietenkin, siellä käydään kolme kertaa vuodessa, koska siel on sukulaisii.

Sivilisaation alkulähteelle

Millaista elämää Andy McCoy viettää sitten kotona vapaa-ajallaan. Skulaako hän paljon skebaa?

– Yeah, vitusti skebaa… ja maalailen, yeah. Periaatteessa niitä juttuja. Mä maalaan ja piirrän muotokuvia frendeistä ja annan lahjaks niille.

Eli käytät lahjojasi.

– Ei, vaan mä kulutan aikaa. Se on sitä mitä mä diggaan tehdä, Andy selittää ja viittilöi samalla ympärilleen.

– Sä tsiigaat noita spurguja, jotka on aina täällä Hagiksessa. Ne kuluttaa aikaansa miten ne diggaa. Ne dokaa vuorokauden ympäri ja polttaa kroppaansa. Ja kun viina loppuu, niin sitten menee kolina ja kaiken maailman vittu autojen pakkasnesteet. Ne vetää mitä vaan, vaikka sokeeks tulee. Se on niiden tapa kuluttaa aikaa, joka on mun mielestä elämän tuhlausta.

Niin on.

– Mä itse yritän tehdä jotain luovaa.

Vihjaan Andylle, että eikö hän itse sitten jollakin tavoin heittänyt vuosikausia elämästään ja luovuudestaan hukkaaan heroiiniin.

– Mä heitin ite ränniin heroiinia joo joo 11 vuotta, mut unohda se. Muista se, että mulla ei ollut ainoastaan heroiini. Make tietää tän, et suurimmalla osalla nistejä ei ole mitään muuta kuin se kama. Ja siihen se kaatuu. Mulla oli musiikki koko ajan, ei tarvinnut alkaa ryöstään mitään kun tuli louvoo. Ja aina mä soitin kamassa. Jotkut parhaimmista biiseistä tuli kamassa, yeah.

– Se on todettu kauan sitten, että morfiini vetää luovat kyvyt esille ellei sitä ylikäytä, jos sitä käyttää välillä vaan… inspiraation vuoksi. Ja mä käytin sitä usein. Moni biisi kuten I Can’t Get It ja Underwater World on aivan heroiinii. Ja heroiinihan muuttuu morfiiniks heti kun se menee vereen, Andy opettaa, iskien samalla nyrkiniskun käsivarteensa kuin osoittaakseen huumeruiskun voiman ja tehon ihmiskehoon.

– Se rush tulee siitä, kun se kemiallinen muutos iskee verisuoneen. Kun sä ammut morfiinii, niin sä et saa mitään rushii, koska sitä kemiallista muutosta ei tapahdu.

Olen kiinnostunut tietämään, mistä Andy on hankkinut kaiken tämän sivistyksen ja tiedon tästäkin aiheesta. Lukemallako?

– Mä luen erittäin paljon, Andy paljastaa.

Millaista kirjallisuutta mies sitten suosittelisi ihailijoilleen, jotka olisivat kiinnostuneita ymmärtämään taiteilijan sielunelämää enemmän ja paremmin. Mitä Andy oikein diggaa lukea?

– Rimbaud on helvetin hyvä, jos haluaa alkaa lukeen runoutta. Esimerkiks. Sit mä diggaan lukee historiaa, muinaishistoriaa, parapsykologiaa sekä eri uskontoja, mies paljastaa.

– Mua ihmetyttää esimerkiksi se, että kolme suurinta uskontoo länsimaalaisessa uskonnollisessa maailmassa eli juutalaisuus, kristillisyys ja islaminusko lähtee samasta henkilöstä, Abrahamista. Miks ne lähti joskus kolmelle eri tielle ja niin edelleen? Mua kiinnostaa tollaset jutut.

Heitän väliin, että tällä tavoinhan mies vain yrittää jotenkin löytää elämän alkulähteelle.

– Tai tän sivilisaation alkulähteelle. Mun mielipide on, että tää ei oo ensimmäinen sivilisaatio – ja se on todistettu mun mielessä, että tää ei ole ensimmäinen sivilisaatio.

Jumalan rangaistus

Samassa Andyn ison tiiliskiven kokoinen matkapuhelin soi. Andy antaa puhelimen Makelle.

– Nyt soi… Sano, että haastattelu on vielä kesken.

Maken kieli vaihtuu nopeasti englanniksi. Soittaja on mitä ilmeisimmin Andyn vaimo Angela.

– Helou… Yeah, I’m in the middle of the interview. It’s quarter past two. Tell him to come back at half past three. Tell him that Andy’s on his way back. Half past three. Latest. Three thirty. Three fifteen to three thirty. Three fifteen to three thirty. Earliest three fifteen, latest three thirty. It depends how long I’ll have to wait at the pharmacy. Remember the last time we were at the pharmacy, we waited there for half an hour. Remember that.

Puhelun jälkeen Andy joutuu välittämään uutisia.

– Meillä on varttitunti aikaa lopettaa tää. Kelaa hyvii kysymyksii. Sit voidaan jatkaa illal taas. Tää on niinku niin mieletöntä rumbaa… Vittumaista kun ei saa enää istuu ees rauhassa…

Kerron Andylle, miten Suosikista on pyydetty kysymään, mitä hän tekisi mikäli häneltä otettaisiin soittamisen ja taiteen luomisen lahjat ja kyvyt pois. Mikäli esimerkiksi hänen kätensä halvaantuisivat tai tuhoutuisivat muilla tavoin.

– Mä olen nähnyt ihmisiä, jotka maalaa jaloillaan niin mielettömii taului, et täs ei varmaan kukaan pääsis lähellekään niiden duunei. Ootsä koskaan nähnyt tai lukenut näistä jäbistä, joilt on kädet lähteny? Ne on oppinu uudestaan käyttään jalkojaan. Ja mä tekisin niin paljon duunii, et mä oppisin tekemään sen saman jutun jaloillani. En ehkä soittaa kitaraa koskaan enää, mikä olis kauheeta, mutta maalata mä voisin. Ja säveltää tietenkin. Melodioita, sanoituksii ja sovittamista.

Tämän ajatuksen syvempi pohtiminen järkyttää taiteilijaa silmin nähden.

– Se, jos mä en pystyis itse soittaan, niin se olis kauhea kohtalo mulle, sillä mä saan soittamisesta niin paljon. Mä saan luonnollisen high’n soittamisesta lavalla, et se olis hirveä rangaistus. Toivottavasti mä en koskaan tee mitään sellaista et Jumala katsoo, et mulle tapahtuis noin. Mä luultavasti opettelisin vittu vaik jaloilla maalaamaan.

Tästä haastattelusta ei kuitenkaan ehtinyt kulua kuin kolme vuotta, kun Andy McCoylta oli hengenlähtö lähellä hänen tiputtuaan lauttasaarelaisen kerrostalon kolmannen kerroksen parvekkeelta. Hengissä mies toki selvisi tästäkin – tosin jalat täynnä titaania.

Musiikki ei ole matematiikkaa

Löytävätkö uudet sukupolvet sitten enää Andy McCoyn musiikin? Miehen itsensä mukaan ovat löytäneet jo.

– Ainakin vaikuttaa siltä. Jopa 6-vuotiaat on löytäneet mun musan, jotka ei vielä kolme vuotta sitten tienneet siitä mitään. Nimmarikeikoillekin tulee jengiä 5-vuotiaista skideistä 60-vuotiaisiin rouviin ja sitäkin vanhempiin mieshenkilöihin. Ja mä kunnioitan aina vanhempia. Siinä kulttuurissa missä mä kasvoin, niin mut opetettiin kunnioittamaan vanhempia erittäin paljon. Historiasta ja vanhoilta ihmisiltä oppii paljon.

Kerron Andylle, miten olen häntä kymmenen vuotta nuorempi ja siten eri musiikillista sukupolvea hänen kanssaan. Silti tieni on jossakin vaiheessa risteytynyt hänen musiikin sekä tämän esikuvien kanssa – ja diggaan siitä helvetisti.

– Ja kuunnellut vanhaa kamaa. Ootsä kuunnellut Howlin’ Wolfii?

Keskeytän Andyn puheenvuoron ja otan puheeksi miehen uuden soololevyn Building On Tradition. Mitä kuunneltavaa hän suosittelisi niille, jotka haluaisivat seurata miehen tekemiä jälkiä ja askelmerkkejä rockmusiikin tradition kaanonissa – mihin levyn tittelikin viittaa.

– Ensinnäkin se, ettei ne kelaa näin kapeesti vaan et niillä on korvat auki. Ja ennakkoluulot heti sköneen. Vaikka se musa olis jazzia ja frendit sanoo, et jatsi on paskaa, mut jos se miellyttää korvaa ja se on hyvän luokan jatsia, niin siinä ei oo mitään vikaa. Sama sambassa ja ragassa, itämaisessa musiikissa. Niistä löytää eri fiiliksii. Ja mikään musiikki ei oo parempaa kuin toinen. Skidithän aina väittelee, et tää bändi on parempi kuin toinen ja niin edelleen.

Totean väliin, että sehän on vain sitä, ettei ole siinä kohtaa vielä nähnyt ja kuullut juuri mitään.

– No ei tietenkään, niillä on vielä elämässä paljon opittavaa. Ja paras oppimisen tapa on antaa niille vapaus itse valita, mutta myös antaa valikoimaa, ettei niitä pidetä pelkästään sellaisella kapeella tiellä vaan et se on moottoritie, jolla molemmilla puolilla on viis kaistaa.

Mitä artisteja Andy sitten suosittelisi, jos joku haluaa kuunnella genrensä muotovalioita?

– Jos puhutaan levyistä, niin kantsii hommata yks Howlin’ Wolf, joku best of. Siinä on bluesii. Yks Billie Holiday, siinä on jatsahtavaa blues-swingii. Sen jälkeen mä sanoisin, et vois kuunnella Eddie Cochranii, Gene Vincentii tai Elvistä, mitä vaan mikä on ennen 1960-lukuu tehtyy. Sit tietysti kaikki pakolliset Beatlesin ja Rolling Stonesien äänitykset 1960-luvulta ja Stonesilta tietty 1970-luvulta myös, Andy neuvoo.

– Sit tulee kovempi kama, hevimpi kama. Tietenkin Led Zeppelinin alkuaikojen kama, englantilainen ja irlantilainen kansanmusiikki, flamenco, siitä löytyy niin paljon… Mustalaismusiikkia kannattaa kuunnella, koska se ei oo sellaista teknillistä kelaamista. Sillä ei musiikki oo matematiikkaa, musiikin täytyy tulla sielusta ja sydämestä. Muuten se on here today gone tomorrow.

Tos on femma, painu vittuun

– Mä olen nyt 13-vuotiaasta lähtien elättänyt itseni soittamalla. Ja mä oon huomannut kuinka monta bändiä on tullut ja mennyt. Mut mä oon vielä täällä. Ja arvaa mikä se salaisuus on? Se, että se on aina tullut sydämestä. Siks ne biisit ei kuulosta vanhentuneilta.

Tässä kohtaa pohdin Andylle, missä kohtaa jotkut Warrantit, Rattit ja Poisonit ovat tässä kohtaa vuonna 1996. Näin jälkikäteen pohdittuna varsin naiivi kommentti, mutta siltä se tuntui silloin. Ja toki historia on osoittanut, että näillekin edellä mainituille akteille löytyy oma vankka kannattajakuntansa tukkahevin ystävistä ympäri maailman.

– Poison pölli Hanoi Rocksin imagon ja alkoi sekoittaa poppia hard rockiin, mut musa oli silti täyttä skeidaa. Jenkeissä ei kuitenkaan ollut siihen aikaan mitään. Hanoi Rocks oli silloin just epäonnistunut, kun jengi alkoi kuolla ympärillä vähän liian tiuhaan tahtiin. Sen vuoksi, et meidän elämänstaili oli raju ja me oltiin nuorii. Ja nuorena kokeilee rajojaan, mitä kestää ja mitä ei. Kaikki tulee tekeen saman. Kuka nyt nuorena ei olis bailannu – ellet sä oo helluntailainen. Ja nekin bailaa omalla tavallaan, ne menee johonkin vitun transsiin ja vittu kaatuilee ja huutaa, Andy pohtii omintakeiseen tapaansa.

– Ja emmä tiedä kumpi on parempi – mä en oo kukaan väittään sitä vastaan tai puhuun sen puolesta, mut et lapselle avataan auki kaikki eri kaistat. Et ne saa mahdollisuuden kattoo ja valita mist ne itse diggaa, ettei niitä pakoteta mihinkään. Ja kun opetetaan instrumentteja, niin ettei mennä mihinkään helvetin teoriaan. Soittaminen täytyy pitää hauskana. Se teoria voi tulla myöhemmin. Ensiks opetetaan skideille, mitä ne haluu soittaa. Mut helposti, koska eihän ne voi vaikeesti tehdä.

Tässä vaiheessa haastattelua Andy alkaa muistella ensimmäistä piano-opettajaansa.

– Mun mutsi antoi sille potkut. Tiiätsä miks? Se pani mut treenaamaan Bachii. Ensin ylös, taa-taa-taa-taa-taa-taa-ta. Sitten taas alas, taa-taa-taa-taa-taa-taa-ta. ”Tee tota tunti.” Sehän tekee kenet vaan hulluks. Sit löyty pianon opettaja, joka opetti mua soittaan boogieta. Mä innostuin heti – ”jee, nyt mä osaan skulaa boogiee!” Siit se lähti.

– Sen jutun täytyy kiinnostaa skidiä, skidejä täytyy kannustaa. Ei niin, että ollaan varattu pojalle, et siitä tulee se ja se tai tytöstä tää. Ei. Ne ei kuki koskaan täysillä eikä kasva täyteen potentiaaliin, koska kaikilla on oma lahjansa. Ja ainoa tapa löytää se on antaa skloddille itselleen se chanssi tehdä mitä se ite haluu ja valita. Mut täytyy myös neuvoo et hei, tää on väärin, et tää ei oo hyvä juttu. Koska on niin helppo joutuu väärään seuraan.

Seuraavaksi Andy maalailee vertauskuvan urheilumaailmasta, joka ei ole rockmaailmaan verrattuna lainkaan niin puhtoinen kuin ensi alkuun uskoisi – kuten esimerkiksi Marko Jantusen ja Jere Karalahden elämäkerrat ovat todistaneet.

– Esimerkiksi skloddi, joka pelaa fudista 9-vuotiaana ja näkee 13-vuotiaita, jotka on parempia skulaan. Sä katsot niitä ylös, ne on niinku sun idoleita, noi on kovii jätkii. Sit kun ne alkaa vetää kamaa, niin tietenkin se idolisointi on jäänyt, et jos noi vetää, niin mäkin haluun kokeilla, yeah. Et se täytyy opettaa skloddeille, et älä mee välttämättä perässä, Andy neuvoo.

– Jotkut jutut mitä ne tekee voi olla okei, mut se taas ei tee ihmisestä täydellistä. Me kaikki ollaan kaukana täydellisistä. Jos se Messias tulee, niin kaikki sanoo et kun se tulee, niin kaikki tulee syyttämään sitä valehtelijaks. Ei oo ihme…

Tässä vaiheessa haastattelun kulkuun ilmestyy latinalais-amerikkalainen ohjelmanumero pyytämättä ja täytenä yllätyksenä. Siitä vastaa akustista kitaraa rämpyttelevä latino, jonka kanssa Andy aloittaa luontevasti espanjankielisen keskustelun.

– Toca di flamenco amigo? No flamenco? Cuatro años? Mechitano? Trenta años?

Varttuneempi latinomies kertoo Andylle espanjaksi esittävänsä etupäässä folklóricoa eli latinalaisamerikkalaista kansanmusiikkia.

– Si, si… Si amigo. Hey, cin cin, Andy kippistelee trubaduurille.

– Salut salut, latinomies nyökkää takaisin.

Andy kääntyy takaisin pöytäseurueen puoleen.

– Vittu kun toi kitaristi oli vasenkätinen, muuten mä olisin soittanu teille vähän flamencoo.

Innostun. Se olisi ollut helvetin jees, se olisi ollut tosi nastaa, hihkun Andylle.

– Vittu mä olisin voinut kiertää pöytä pöydästä, tehdä huntin per pöytä, iisisti. Koska silloin kun ne huomaa, et osaa soittaa, niin silloin tulee louvoo. Mut kun sieltä tulee plink-plonk, niin jengi on et tos on femma, painu vittuun. Tiedätsä.

Andy ei todellakaan innostu latinotrubaduurin ammattitaidosta – tai ammattitaidottomuudesta. Melusaasteeksi tuota rämpyttelyä ja hoilottelua voi lähinnä kutsua.

– Voi vittu, lähde nyt jo vittuun… Okei, mitä muita kysymyksii sul on?

Tosirakkautta ei saa rahalla

Totean Andylle, ettei varsinaisesti mitään ihmeellistä, vituttaa vain moinen tyyppi, joka tuli keskeyttämään ja häiritsemään hyvää juttua.

– Täs oli hyvä flow, niin oli, yeah, mut vittu toi tuli tohon sekoileen. Okei, mut kuitenkin, niin skloddeille täytyy antaa mahdollisuudet. Ja jos vanhemmil on varaa, niin tietenkin on tärkeätä oman avioliiton puolesta, et saa omaa aikaa, mut on viel tärkeämpää, et skloddista pidetään huolta. Siis se on niiden tulevaisuus, se on meidän kaikkien tulevaisuus.

– Et ennemmin jättäkää vaikka se Espanjan matka väliin ja lähettäkää skidi kesäkursseille, missä se on samanikäisten kaa, missä se saa leikkii, uida ja oppii jotain. Ja pitäkää kesälomanne himassa. Sillä pitkän ajan saatossa se maksaa itsensä takaisin.

Siksi, että jokainen voisi löytää sen oman lahjansa.

– Se maksaa. Ei ehkä rahana, mutta se tulee takaisin sielusta ja päästä. Ja rakkaudella. Ja rakkaus on yks juttu, mitä ei voi ostaa. Rakkaudelle kaikki fyrkat maailmassa ei riitä.

Andy, rakastatsä elämää?

– Jumalauta, mä rakastan elämää. Me ollaan täällä niin lyhyt aika, tiedätsä, että vaikka mä kuolisin vanhana, niin se tulee luultavasti tuntuun liian lyhyeltä ajalta. Me ollaan vapaita valitsemaan ja tekemään mitä ikinä halutaan. Tietenkin voi tulla vaikeuksia tiellä, mullakin on ollut, mutta niistä täytyy oppii.

Pyydän anteeksi Andyn puheenvuoron keskeytystä, jonka jälkeen yritän maalata miehelle analogian ja mielikuvan artisteista, jotka ovat varmasti rakastaneet yhtä lailla elämää – kuten surullisena esimerkkinä vaikka joku Kurt Cobain, jolla yhtä lalla on ollut laulun kirjoitamisen lahja – mutta kun se elämä on muuttunut, niin siitä syntynyt ahdinko ajaa lopulta riistämään itseltään hengen 1994, vain 27-vuotiaana.

Onko Andylle tullut koskaan vastaavia downereita?

– Ei, ei koskaan. Jos sä luovutat elämän, niin sä luovutat kaiken. Sillä aina on valoa tunnelin päässä. Aina, Andy vakuuttaa painokkaasti.

– Vaikka sä olisit kuinka alhaalla – ja mä tiedän, sillä mä oon ollu niin korkeella, korkeemmalla kuin nää talot ja syvemmällä kusessa kuin metro menee, mut aina on löytynyt valoo. Ei oo koskaan tullut edes päähän, et pakko tehdä joku itsemurha. Ei. Se on kaikkia universaaleja lakeja vastaan.

Suomen Ozzy Osbourne?

Yritän kertoa Andylle tarinaa Ozzy Osbournen Don’t Blame Me -dokumentista löytyvästä Black Sabbathin alkuperäisen rumpalin Bill Wardin lausahduksesta, missä hän toteaa itsemurhan olevan vain lopullinen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan. En kuitenkaan ehdi kertoa kertomusta loppuun asti, kun Andy keskeyttää minut Ozzyn nimen kuultuaan.

– Mä heitin saman TV-ohjelman kerran Englannissa sen kanssa. Vittu jätkä oli niin huonossa jamassa et mua säälitti, kun se vaan vapisi. Neljä tyyppiä oli ympärillä, Andy muistelee.

Nykyäänhän se on hyvässä kuosissa.

– Niin on, mut tää oli silloin kun se yritti lopettaa. Sehän oli sekakäyttäjä ja sekakäyttäjäthän on pahimpii, koska ne vetää pillereitä ja viinaa ja sitten vähän pirii ja sit… mitä vaan tulee. ”Ai katos, löyty pillereitä, mitä nää on? Ai, isoäidin sydänlääkkeitä, kokeillaanks fudaaks nää?” Onks se ihme, jos boltsi hajoo?

Totean kuivasti Andylle, että eräät suomalaisetkin saattavat pitää häntä Ozzy Osbournen kaltaisena ailahtelevana sekopäänä.

– En mä usko, sillä jos ne tapaa mut tai jos sä kysyt mun ystäviltä ja jotka todella tuntee mut – ja sä olet oppinut tuntemaan mua vähän – niin mä olen aika kaukana siitä ilmiöstä. Se on niitä jätkiä, et jos se vetää yhden drinkin, niin kaikki lähtee alta.

– Sama kuin pari mun frendii Aerosmithissä, Steven Tyler ja Joe Perry. Jos ne oli baaris, niin ei ne voinut lähtee ennen kuin ne putos tai kaikki oli dokattu. Mä voin lähtee vetään yhden drinkin ja lähtee vetään, siinä on päivän brenkut. Menee päiviä, kun mä en dokaa ollenkaan.

Latinotrubaduuri liihottaa taas liepeillemme, mikä saa Andyn taputtamaan rytmikkäästi miehen rämpyttelylle.

– Toikin on ihan oma taiteenlajinsa. Jos te osaisitte, niin me voitais tehdä kolmistaan yhdessä sellaisia rytmejä, että ”tukutu-tukutu-drrrrrrrrrrrrr-täkätä-täkätä-täkätä-ta, ta-ta-ta”, mut täytyy osaa ne rytmitykset. Sillä rytmi on tärkein juttu musiikissa – melodian jälkeen. Okei, melodia ja rytmi on yhtä tärkeitä. Se mikä tulee siihen väliin on sitä, että sä osaat sovittaa hyvin, Andy kuvailee.

Seuraavaksi trubaduuri alkaa luukuttaa Guantanameraa.

– Vittu, tääkin on niin ylisoitettu biisi, vittu Guantanamera, Andy manailee.

Perisuomalainen kateus

Mihin me nyt oikein jäätiinkään? Ai niin, me puhuttiin surullisista kohtaloista. Sulla on niinku… Lauseeni jää roikkumaan kesken ilmaan kun Andya alkaa naurattaa.

– Ähhähä, tiedän mitä tulee: pudonnu ystävii vähän vasemmalle ja oikealle, eteen ja taakse – eikä tullu takas.

Sä meinaat siis olla täällä pitkään.

– Mä uskon, että yks syy miks mä joudun jäämään tänne pitkään on, että mun frendien muisto elää ensinnäkin mun kautta. Kukaan ei ole kuollut niin kauan, kun ne elää jonkun sielussa, niinhän ne sanoo. Mulle kukaan näistä ystävistä ei todellakaan ole kuollut, ne on vaan eri levelillä.

Niin, muistoissa…

– Ei muistoissa, ne elää ihan eri dimensionissa. Ne on vieläkin elossa. Me ei ehkä nähdä niitä, mutta kun mä ajattelen niitä, ne on täysin elävii mulle. Niin mä ajattelen.

Vituttaako sinua sitten se, kun jotkut saattavat pitää sinua täytenä kusipäänä julkisen kuvasi perusteella?

– No se on just tyypillinen asenne tyypeiltä, jotka ei oo oppinu tsennaan mua tai koskaan tavannu mua. Ja sit kun ne tulee tappeleen, niin vittu, kun mä nousen seisoon ja sanon, ”okei, ulos sä jäbä”, niin yhtäkkii ne lähtee juokseen pakoon, kun ne näkee raivon mun silmistä. Kun ne huomaa, et mä teen mitä vaan. Jos mä joudun tappeluun, niin mä en tappele ehkä reilusti.

Maken mielestä matsissa ei oo sääntöjä.

– Varsinkin, jos sut haastetaan. Jos teräaseit käytetään, niin sit molemmille. Mulla oli tilanne Tampereella viikonloppuna, mis jätkä veti puukon. Mä sanoin, et aiotsä käyttää tota vai. Ensin se juoksi pakoon mua. Se löi mun vaimoo. Ja se on yks juttu mitä mä en hyväksy.

Siitä tulee lisää powerii, Make tietää.

– Mä tulin et mitä vittuu, mä en nähny sitä tilannetta, pyydä anteeks mun vaimolta. Sit se alkoi jotain läppäileen taas. Kunnes se juoksi pakoon ja otti puukon. Mä oon nyt jo raivona. ”Ai sul on puukko vai? Ei oo välii. Tuu ulos, oo mies.” Jätkä ei uskaltanut lähtee. Mä sanoin, et ennen kuin sä tiedät, niin toi puukko ei oo enää sulla, se on mulla. Ja sit sä kadut tätä loppu-vitun-elämäs. Sillä mä tiedän mistä mä vedän poikki mitä, et ne on käyttökelvottomii loppuiäks. Jänteet paskaks vaan, Andy maalaileee.

Pohdin ääneen, että mikä saa sitten ihmisen tekemään moisia provokaatioita, joiden uhreiksi Andy ja Angelakin näyttävät selvästikin usein joutuneen.

– Eiks kateus oo sellainen suomalainen peri-sellainen-tauti? Ei yhtä iso kuin se aikanaan oli, mut kyllä se vielä elää, Andy harmittelee.

– Suhteessa mä olen monogaaminen. Rakkaudella ei leikitä. Skidinä sä tietenkin kokeilet juttuja eri kimmojen kanssa, mut suurin osa päätyy siihen. Paitsi ne idiootit, jotka ei koskaan löydä sitä. Että on joku ihminen maailmassa, jonka kanssa niiden on tarkoitettu olla yhdessä.

Nyt latinotrubaduuri kiertelee ympäri pöytiä hattu kourassa.

– No pesetas, no pelas, Andy toteaa miehelle kuivasti, kunnes kääntyy vielä kerran toimittajanne puoleen.

– Heitä viel yks lonkka, kyl täs on viel aikaa. Mä en tuu humalaan lonkerosta, mä voin dokata tätä koko päivän. Humala ei oo hyvä fiilis. Se on hyvä, jos vetää yhden tai kaks, et tulee snadi nousu, mut silloin kun tulee humalaan, niin se on vittumainen fiilis.

Barrion tikarit

– Mä oon kuullut, et mä olen kuulemma vaikein tavoitettavissa oleva rockstara maailmassa. Nyt mut on helppo saada kii, kun mä oon Stadissa, mut muuten. Koko maailman pressi on etsinyt mua, kun mä en jätä mitään yhteystietoja kun mä lähden, Kaukoitään tai blää blää blää. Niillä on puhelinnumero ja faksi mun Bangkokin taloon ja Los Angelesin taloon, mut voi mennä viikkoja ennen kuin mä soitan niihin. Ja matkalla mulle voi tulla mieleen, et hei, lähdetäänkin tonne.

Eikö se sitten ole helvetin hyvä fiilis, että voi liikkua ja lähteä kun siltä tuntuu?

– Kyl mun täytyy saada elää omaa elämääni myös, en mä voi antaa koko elämääni muille, niin kuin mä teen lavalla. Pakko olla myös oma elämä. Siitä tulee inspiraatio teksteihin ja biiseihin. Mä kirjoitin muuten eilen uuden biisin, sen nimi on Fileros Del Barrio, siis Barrion tikarit.

Tämäkään kesällä 1995 alkunsa saanut McCoy-sävellys ei ole vielä nähnyt päivänvaloa. Mitenköhän paljon näitä keskeneräisiä ja taltioimattomia lauluja oikein on?

– Barriot on ne alueet East Los Angelesissa, missä meksikolaiset asuu. Ja niiden jengit, ne tappaa Barrion puolesta, jos tulee vihollisjengei. Se biisi on puolet chicano-slangii, mitä mä opin puhuun Losissa. Se on ihan eri kieli. Se on kakskielinen kaupunki.

Millaisena levynä sä sitten oikein pidät Building On Traditionia sun diskografiassas, joka on loppujen lopuksi kuitenkin helvetin pitkä ja monipuolinen?

– Mä kuulin, että mun ikäiseks kundiks mun diskografia on yks ennätyksistä koko maailmassa. Mä aloitin niin nuorena.

Voiko Building On Traditionia sitten verrata vanhoihin levytyksiisi – vai onko se vain toimittajien naiivia ja typerää pohdintaa?

– Tietenkin eri levyjä voi verrata, mutta on aika mahdotonta verrata 13-vuotiaan skloddin tekeleitä 32-vuotiaaseen mieheen. Tietenkin sä kuulet kehityksen. Mä katon sitä ihan eri juttuna. Tää on nyt, toi oli silloin.

– Vanhat jutut herättää ehkä nostalgisia fiiliksiä. Mä muistan kun mä olin ekan kerran studiossa, kun oltiin edellisiltana bailattu et ”wau, pääsee studioon”, niin silloin ei kelannut mitään eikä tajunnut mitään sopimuksista. Ja tietenkin silloin vedetään fyrkkaa ohi kun ei tajuu mitään. Mut sil ei oo välii siinä vaiheessa. Se on oppiaikaa, yeah.

– Mutta mä muistan vittu aina, kun bassorumpusoundi oli liian lujalla ja mulla oli päänsärky samassa tahdissa. Mä yrjösin sen takia sitten sen studion kokolattiamatolle ja vittu ne vihas mua koko studio, jumalauta.

Tässä kohtaa Andy puhuu tietysti Briard-yhtyeen esikoislevytyksestä eli vuonna 1977 julkaistusta debyyttisinglestä I Really Hate Ya, jota yleisesti pidetään ja kutsutaan Suomen ensimmäiseksi punk rock -levytykseksi.

– Mut 13-vuotias, tiedätsä, niin ei se kestä viinaa ja sit tulee vedettyä vähän liikaa. Aikuinen tietää, et nyt täytyy lopettaa, mut skidinä kelaa, et täytyy vetää vähän lisää. Et fiilis paranee.

Yhdeksän miljoonaa levyä

Miten hyvänä juttuna Andy sitten pitää Building On Traditionia muuhun diskografiaansa – ja eritoten tietysti Hanoi Rocksiin – verrattuna?

– Kyl mä pidän mun uusinta levyä mun parhaana mut muista se, et mä tein kaikki Hanoin biisit. Se oli mun bändi. Mä muokkasin niiden ulkonäön ja annoin niille niiden taiteilijanimet. Että periaatteessa loppujen lopuksi kun sä kelaat, niin mun uus levy on aika pitkälle sitä mitä Hanoi Rocks olisi nykyään, jos se olis elänyt.

No, siinä on vain se ero, ettei Makke laula tolla levyllä.

– Yeah, mut kelaa Makken ääni siihen, niin se olis Hanoi Rocksii.

Totta tuokin.

– Mä muistan kun mä ja Makke istutiin New Yorkissa puoltoista-kaks vuotta sitten ja kelattiin, et pannaan bändi kimppaan. Me kelattiin kaikkia mahdollisia nimiä, millä me kutsuttais tätä, McCoy-Monroe vai? Sit me tajuttiin, et eihän tää tuu fudaan. Heti kun Andy ja Mike on kimpassa, niin jengi tulee kutsuun sitä Hanoi Rocksiks. Se tulee oleen Hanoi Rocks. Ja sille ei voi mitään, siitä on tullut niin iso legenda.

No, ei ehkä myytyjen levyjen määrässä, mutta legendana.

– Onhan noita Hanoinkin levyjä myyty helvetisti ajan mittaan. Kyl mun mielestä joku vittu seitsemän vai yhdeksän miljoonaa lp:tä on kuitenkin aika iso määrä levyi. Enemmän kuin Suomessa on ihmisii. Mut on niitä paljon levyikin, tietenkin. Ei se ole yks levy, ikävä kyllä. Mieletön saavutus.

Mutta verrattuna esimerkiksi tällaisten Poisonin, Warrantin ja Rattin kaltaisten tusinabändien myyntilukuihin.

– Mut ne tulee ja menee, mä olen nähnyt niitä. Sit ne on neljä-viis vuotta myöhemmin käsi ojossa jossain. Suurimmalla osalla taiteilijoista ei oo bisnesvainuu, mulla on. Siks ne on pennittömii. Kaikki tuhlattu. Ja tiedätsä minne ne fyrkat menee? Lakimiehille, bisnesmanagereille ja kaikille muille, ketkä hoitaa sun raha-asioita. Sinne ne fyrkat katos.

– Mun bisnesmanageri ei saa kirjoittaa shekkii joka on yli 20 taalan arvoinen, niiden on pakko saada mun allekirjoitus. Siks mä saan postii Jenkeistä, et ne voi maksaa laskut, et mä allekirjoitan ne. Et mä pystyn kontrolloimaan kaikki omat fyrkat itse. Silloin on mahdotonta vetää ohi.

– Ja jos tulee ohivetoo, niin mä voin vetää ne Kaliforniassa oikeuteen. Ja siellä ei oo mikään kiltti oikeus kuten Suomessa. Ne antaa siellä tuomion, et ne joutuu maksaan kymmenkertaisena takas sen. Ensin lain rikkomisesta, sit oikeudenkyntikulut, sakot ja kaikki muut. Se on niin kutsuttu white-collar crime, valkokaulusrikos. Kuten nää tietokonejäbät ja muut.

Fiiliksestä

Andy toteaa, ettei häntä kannata yrittää viilata sopimusasioissa linssiin, näissä asioissa hän on aivan liian vanha kettu.

– Mut kun ne tekee sen pikkubändeille, se on se säälittävin juttu. Ne vetää säälimättömästi ohi koska ne tietää, ettei niillä varaa vetää niitä oikeuteen ja maksaa asianajajii. ”Antaa vaan vetää oikeuteen. Tää juttu kuolee kuukaudessa, kun niiltä loppuu rahat.” Ja sit ne vetää törkeesti ohi. Tää on maailman likaisin bisnes.

Arvelen Andylle, että näissä kuvioissa parasta on mitä ilmeisimmin olla kova kovaa vastaan.

– Sä opit tuleen kovaks bisnesmielessä, se tulee ajan mittaan. Sit on erilaisii ihmisii. Esimerkiks Makke on pehmo. Tätä et paa lehteen, mut ilman Little Stevenii Makke olis kuollu. Nälkään. Little Steven elätti sitä kaks vuotta. Paitsi viimeisen vuoden, mut kaks edellistä vuotta Little Steven Bruce Springsteenin bändistä antoi sille rahaa viikoittain, et se pystyi elään. Hyvänä ystävänä.

Tiedustelen Andylta, onko Makke nyt saanut maksetuksi velkojaan takaisin Little Stevenille Demolition 23:n nosteen myötä, jonka levyn tuottajana Little Steven operoi.

– Little Steven ei oo sellainen jätkä, et se haluis jotain takas korkojen kera. Se on vaan tyytyväinen, et Makke on saanut jotain liikkeelle, kuten nyt Demolition 23:n kanssa.

Totean miehelle, miten mielenkiintoista ja jännittävää on havaita, miten onnistuneen version Mike Monroe sai levytettyä The Scum Lives On -kappaleesta 1994 ilmestyneelle Demolition 23:n levylle verrattuna kaksi vuotta aiemmin julkaistun Jerusalem Slim -levyn kliinisen kolkkoon ja kylmään tulkintaan.

– Kenestä Makke laulaa siinä biisissä? Mulla on fiilis, et se laulaa itsestään siinä biisissä välillä. Sillä kuka se on tuomitsemaan muita.

Syksyllä 2018 ilmestyneessä tuoreessa elämäkerrassaan Andy McCoy paljastaa kuitenkin, että Little Stevenin rahahanat menivät kiinni kun hän tajusi, että hänen lahjoituksensa menivät ruuan sijasta huumeisiin. Samassa Little Steven muuttui Monroen silmissä pyhimyksestä saatanaksi – from Saint-Steven to Satan-Steven.

– Yhtä juttuu mitä sä et löydä mun biiseistä, niin mä en tuomitse ketään. Ja kuka Makke on istuu valtaistuimella? Niin mulla on fiilis, et se laulaa itsestään. Ja ton sä voit painaa, Andy täsmentää.

– Sillä kukaan ihminen, ei edes tuomari, voi tuomita toista ihmistä minkälainen se on. Okei, jos se on tehnyt rikoksen, se voidaan tuomita sen mukaan, mut ei ihmisenä. Mut Makke tuomitsee ihmisiä. Ja kellään ei oo sitä oikeutta, ainoastaan Jumalalla. Ja Jumala ei ole tuolla ylhäällä. Se on ympärillä. Se on meidän sisällä. Se on joka paikassa.

Aika diippiä shittiä, pohdin hiljaa itsekseni. Eiköhän tämä haastattelu ollut tässä. Ei kai tähän ole mitään lisättävää. Itselläni on hyvä fiilis tästä haastattelusta. Totean Andylle, että omasta mielestäni olemme saaneet hienoa tarinointia taltioitua ja dokumentoitua.

– Mä uskon, että sä saat aika hyvän jutun tästä. Erilaisen.

Totean Andylle, että olen alkanut tehdä näitä haastatteluja jotenkin eri kantilta kuin aiemmin. Enemmän fiiliksellä kuin rutiinilla.

– Näitä juttuja on hyvä tehdä fiiliksellä. Jos sä et saa tunnetta haastattelusta, miten sä voit syventyä ja eläytyä siihen. Se on kuin biisinteko. Jos sieltä ei tuu fiilistä, mitä sieltä tulee ulos?

Raadollisemman ja kyynisemmän näkökulman ylle kirjaamastani ilmiöstä voi katsoa esimerkiksi Jake Gyllenhaalin ja Rene Russon vuonna2014 ilmestyneestä klassikkoelokuvasta Nightcrawler. Miten pitkälle kukin onkaan valmis menemään saavuttakseen ne kaikista suurimmat katsojaluvut ja kohuotsikot?

Edellisen lauseen kirjoitettuani aloin väkisinkin pohtia viime vuosien kohutuimman suomalaisen mediailmiön synnyttäneen MV-lehden vaikutusta suomalaiseen kulttuurielämään ja -maisemaan sekä lehden perustajan Ilja Janitskinin (1977–2020) traagista kohtaloa.

Unohtamatta tietenkään niitä henkilöitä, jotka joutuivat Janitskinin häikäilemättömän ajojahdin kohteiksi MV-lehden verkkosivuilla miehen pyrkiessä tekemään tulosta mahdollisimman raflaavin, törkein ja arveluttavin keinoin Espanjan aurinkorannikolta käsin.

Aika ajoin itselläni oli tapana viestitellä Janitskinin kanssa Facebookin Messengerissä vielä tämän elinaikanaan. Kun sitten eräänä iltapäivänä erehdyin tiedustelemaan viestilläni Janitskinilta, että olisiko hän koskaan perustanut MV-lehteä, mikäli hän olisi osannut tietää ja arvata, miten järisyttäviä vaikutuksia lehdellä suomalaiseen yhteiskuntarauhaan on, alkoi puhelimeni piristä miltei välittömästi.

Tämän Messenger-puhelun soittajana oli maanpaossa Espanjan lilliputtivaltiossa Andorrassa piileskellyt Ilja Janitskin, joka halusi henkilökohtaisesti lausua painavan mielipiteensä ääneen, kun painokirjaimet eivät enää riittäneet.

– En. En todellakaan.

Uskokoon ken haluaa.

Uutisvoittoja tehdäkseen Janitskin rikkoi räävittömästi ja surutta Julkisen sanan neuvoston JSN:n journalistin eettisiä ohjeita, koska terävävainuisena bisnesmiehenä osasi puhutella tiettyjen suomalaisten nurkkapatriotismia, pelkoa, lynkkausmielialaa ja rasismia.

Ehkä Janitskinilla oli vain terävä vainu, jolla osasi puhutella kansan syviä rivejä, kuten Suomeen kesällä 1969 asettunut brittiläinen ohjaaja-käsikirjoittaja Neil Hardwick totesi Suomen Kuvalehdessä kesällä 2023.

”Välillä olen ajatellut, että suomalaiset eivät ole kauhean rasistisia muihin verrattuna. Mutta kyllä he valitettavasti ovat. Se on sekä mun mielipide että tutkittu asia”, Hardwick sanoo.

”Osittain se johtuu väärinkäsityksestä ajatusten samanarvoisuuden suhteen. Missään nimessä tyhmät, tietämättömyyteen perustuvat ideat eivät ole yhtä arvokkaita kuin älykkäät ajatukset, jotka perustuvat tutkimuksiin.”

Lukijoiden virta 2014 perustettuun MV-lehteen oli loputon, kun Janitskin ja muu MV-lehden tekijäkunta oppi lukemaan kansan syvien rivien tuntoja, pyyhkien surutta takapuolensa JSN:n journalistin ohjeisiin sekä Suomen lakiin.

Huonostihan siinä kävi.

Lopulta Janitskin haettiin Andorrasta kansallisella pidätysmääräyksellä väkisin Suomeen, missä mies menehtyi lopulta syöpään 7. helmikuuta 2020, vain 42-vuotiaana. Tätä ennen Helsingin käräjäoikeudessa oltiin syksyllä 2018 nähty kaikista MV-lehteen liittyvistä tapahtumista kovasti vaitelias ja muistamaton mies. Sananvapauden soturi osoittautuikin käräjätuomareiden edessä tuikitavalliseksi pikkukriminaaliksi.

Janitskinin julkiset oikeudenkäyntipuheenvuorot ovat kenen tahansa tilattavissa digitoituina äänitallenteina Helsingin käräjäoikeudesta pientä korvausta vastaan.

Taloudellisista pikavoitoistaan syöpäsairas mies ei loppujen lopuksi päässyt juurikaan nauttimaan, päinvastoin.

Vaikka Riepu ei vielä toistaiseksi ole JSN:n jäsen eikä siten sitoutunut journalistin eettisiin ohjeisiin, pyrkii Riepu jo tässä vaiheessa seuraamaan neuvoston eettisiä ohjeita, sillä journalismiin ja mediatyöhön liittyy olennaisena osana myös vastuu, jolle Janitskin päätti viitata kintaalla.

Tätä nykyä MV-lehteä pyörittää Verkkomedian päätoimittajanakin vuosina 2011–2015 tutuksi tullut Janus Putkonen Venäjän alaisesta Donetskin kansantasavallasta käsin. Rievun haastatteleman Janus Putkosen ajatuksiin palaamme tuonnempana.

Yhteen Rievun vaalimaan journalistisen ajattomuuden polkuun kuuluukin pohtia, tutkia ja käsitellä erilaisia merkittäviä historiallisia tapahtumia ja ilmiöitä, joihin riittävää perspektiiviä ja näkökulmaa saadaan vasta ajan myötä puhtaan ajankohtaisuuden vastapainoksi.

Mikäli haluat itse edistää tällaista kulttuurikehitystä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Mlang.Finn palvelusta Wikipedia.)

Suomalaisissa musiikki- ja viihdemedioissa kehitys on valitettavasti edennyt niin, että tänä päivänä useimmat näistä keskittyvät toistamaan lähinnä itseään tai toisiaan sekä julkaisemalla kaupallisia tiedotteita ja käännösuutisia ulkomailta maanisesti toisia viihdemedioita vastaan kilpaillen.

Tai tekemään nopeita pikanostoja ja kuvaupotuksia jonkun tähden, tähdenlennon tai somevaikuttajan tuoreimmasta somemöläytyksestä.

Siinä sitä sitten kilpaillaan rivissä ja peräkanaa tuottamassa verkkoon samaa kohinaa sen pohjalta, kuka ehtii ensimmäisenä paikalle saamaan parhaat klikit tai luomaan houkuttelevimman klikkiotsikon Amppareihin.

Somekärpästen kiima paskantärkeiden somepökäleiden äärellä olisi kovin hellyttävää – ellei se samalla olisi niin traagista. Traagista siksi, ettei näillä pikajuoksuna toteutetuilla pikauutisilla ole enää puolen tunnin päästä mitään arvoa, koska ne ovat saaneet väistyä tuoreempien somepökäleiden tieltä yhä uudelleen ja uudelleen.

Tämä on suuntaus, mihin en halua enkä aio Riepua sen vastaavana toimittajana viedä, ne muut tekevät sen ihan riittävän hyvin – eli huonosti – itse.

Kilpajuostujen ja hutaisten käännettyjen kikkareiden vastapainoksi toivon, että suomalaisia lukijoita kiinnostaa näitäkin enemmän kypsät ja huolella viimeistellyt jutut, jotka kestävät aikaa. Haluan uskoa, että tällainen ajattelu- ja toimintamalli on niin lukijoiden ja tekijöiden kuin suomalaisen mediamaailman ja kulttuurielämänkin etu.

Siispä mikäli haluat itsekin edistää tällaista kulttuurikehitystä, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Mikhail Nilov palvelusta Pexels.)

Kun olin saanut artikkelini valmiiksi ja toimittanut sen lehden toimitukseen, sain miltei välittömästi sähköpostitse palautetta lehden silloiselta päätoimittajalta Sami Lotilalta, miten artikkelin otsikkoja pitäisi olla raflaavampia sekä kärjistävämpiä ja miten jutun sävyä pitäisi dramatisoida niin paljon kuin mahdollista aina, kun siihen löytyi tilaisuus.

Kun tein työtä käskettyä, oli Lotilakin lopulta tyytyväinen.

Tätä nykyä aina kun näen jonkinlaisen dramatisoidun kohuotsikon jonkun lehden kannessa, verkkosivulla tai irtonumerotelineen mainoksessa, tulevat minulle mieleen nuo Lotilan lempeän isälliset värikynät ja ohjeet sekä neuvot niiden käyttöön.

Toki itsekin osaan niitä halutessani vääntää, olenhan saanut oppini kaikista parhaimmalta.

En tiedä miltä teistä tuntuu, mutta ainakin minusta moiset sensaatiohakuiset kohuotsikot ovat alkaneet kärsiä pienoista inflaatiota 2020-luvulla. Ainakin itse koen olevani hyvinkin turta kaikelle maailmanloppua esiin manaaville tuomiopäivän profeetoille, julistivat ne koronapandemian kuolemanvakavuutta tai maahanmuuton vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntarauhaan niin valtamedioissa kuin vaihtoehtoisemmissa vastamedioissakin.

Niille alkaa olla melko turtunut varsinkin nyt, kun elämä kulkee omia latujaan joka tapauksessa ilman, että jonkun tarvitsee lähteä arkeamme liekittämään jonkinlaisilla ylenpalttisilla provokaatioilla, jotka näyttävät jo tässä vaiheessa jalostuneen jo alati kaistapäisemmiksi salaliittoteorioiksi.

Ei vain enää jaksa.

Tai kuten Julkisen sanan neuvoston JSN:n journalistin ohjeiden kahdeksas pykälä kuuluu: “Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.”

– Haluutsä totuuden vai niin, että se kuulostaa nastalta, kysyi puolestaan legendaarinen suomalainen rocktähti Andy McCoy erään 1990-luvun klassikkohaastattelussa haastattelua tehneeltä Rumba-lehden avustajalta Axa Sorjaselta heti kärkeen.

Niinpä niin, totuutta vai nastaa paskanjauhantaa tai rehellisyyttä vai sensaatiohakuisuutta?

Mutta tarvitseeko näiden asioiden, teemojen ja kysymysten välttämättä kilpailla ja taistella toistensa kanssa? Jos toimittaja tekee työnsä asianmukaisesti eli hyvin ja kunnolla, voi lopputulos olla samaan aikaan viihdyttävä, nastaa paskanjauhantaa, rehellistä ja sensaatiohakuistakin – kuten esimerkiksi oma klassikkohaastatteluni vuodelta 1995 Andy McCoyn kanssa, jonka voitte vihdoin ja viimein lukea nyt ensi kerran Rievun verkkosivuilta.

Siinä on tunnelmaa, fiilistä, intohimoa, sekopäisyyttä, huumoria, elämäniloa ja elämänmakua puristettuna yhteen artikkeliin niin tymäkässä muodossa, että sitä lukiessa heikompaa alkaa jo jossain vaiheessa varmasti hirvittää kaiken sen sisältämän dramatiikan keskellä.

Mutta kuten ihanainen lahtelainen Rita Behm meille syksyllä 2020 opetti, niin draaman kaari todellakin viehättää.

Siinä onkin opettelemista, harjoittelemista ja kokemista, että saa luotua ja puristettua jostakin passiivisen neutraalista haastattelutilanteesta jotenkin elävän ja hengittävän.

Ilmeet, äänenpainot, sävyt, tunnelmat, tunnelataukset, hajut, maut, katseet, hymyt, naurut, vihastumiset, vetoamiset, toiveet, anelut… Nämä kaikki ovat sellaista polttoainetta, millä neutraalista haastattelusta tai muusta artikkelista voidaan saada elävämpi, väkevämpi, kiinnostavampi, puhuttavampi ja houkuttelevampi.

Tai kuten edesmennyt kitaralegenda Albert Järvinen (1950–1991) Ylen vuoden 1974 klassikkohaastattelussa lausui: “Ei se mitä tekee vaan miten sen tekee.”

Haluutsä totuuden vai niin että se kuulostaa nastalta?

Jos jättää kaikki pienet yksityiskohdat, mausteet, vivahteet ja tilanteet hyödyntämättä artikkelissaan, niin lopputuloksena on helposti pelkästään kuivakka ja tylsä kokonaisuus, mikäli haastattelija on vain litteroinut haastateltavan sanomiset salonkikelpoiseksi ja moitteettomaksi selkosuomeksi, kaikkia mahdollisia sensaatioita, kärjistyksiä, kirosanoja ja kohuja kavahtaen.

Ja silloin journalisti itse saattaa pahimmillaan syyllistyä rikkomaan journalistin ohjeiden kakkospykälää, vaikka hän yrittää sitä kaikin tavoin välttää: “Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.” Tähän perään sopii myös kolmospykälä: “Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.”

Jos journalistisen päätösvallan ulkoistaa esimerkiksi sellaiselle pelolle, että alkaa jo valmiiksi ennakkosensuroida itseään, ettei vahingossakaan tulisi loukanneeksi vaikkapa jotakin henkilöä, tämän edustajaa tai jotakin muuta sidosryhmäläistä, niin silloin ei enää tarvitse hirveästi ihmetellä, mihin ja miksi esimerkiksi suomalaiset musiikkilehdet ovat näivettyneet, kadonneet ja kuolleet.

Kaiken lähtökohtana on oltava kiinnostava juttu. Aina. Oliko se sitten sensaatiohakuinen, rehellinen, totuudenmukainen tai nasta, niin se on lähtökohtaisesti aina journalistin oman ammattitaidon varassa. Mutta yhtäkään tällaista arvoa ei kunnon journalistin pidä ikinä pelätä, mikäli tämä aikoo kunniallisena journalistina noudattaa journalistin ohjeiden ensimmäistä pykälää.

“Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.”

Mikäli haluat itse edistää tämän kaltaista journalismia ja kulttuurikehitystä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Ekaterina Bolovtsova palvelusta Pexels.)

Oletteko huomanneet, miten useilla valtamedioilla on tapana käydä sisäistä vuoropuhelua itsensä ja lukijoittensa avustuksella erilaisten vastakkainasettelujen rakentamiseksi?

Miksi? Tietenkin siksi, koska erilaiset tunteet herättävät someraivoa ja sillä someraivolla saadaan sitten taas lisää klikkauksia ja lukijoita, joille median mainostajat voivat puolestaan tarjota jos jonkinlaisia palveluksia ja mainoksia.

Onko näkökulma toisin sanoen vain kaunis kiertoilmaus paljon raadollisemmalle ja tylymmälle näkemykselle, jossa kansalaisia viedään kuin pässiä narussa kapakoihin, keskustelupalstoille tai työpaikoille jauhamaan omia näkökulmia esimerkiksi maahanmuutosta, puoluepolitiikasta, populaarimusiikista, uskonnoista tai muista ajankohtaisaiheista?

Kunhan näkökulma on tarpeeksi hyvin valittu, lukijoilta sataa laariin klikkauksia ja mainostajilta puolestaan mirhamia ja rahaa.

Tällöin voidaan samasta iltapäivälehdestä yhtäällä lukea jonkun kohupäätoimittajan tai kohukolumnistin raa’an oikeistokapitalistisia ajatuksia ja toisaalta sitten taas sanavalmiin ja terävän käsikirjoittajan nerokkaita sanan säilän sivalluksia vasemmalta oikealle. Mitä väliä, kunhan lukijoita ja tunnetta riittää pitämään vastakkainasettelua yllä. Koska ketä oikeasti jaksaa kiinnostaa ympäripyöreä lässytys?

Kansa janoaa verta, somerovioita ja sirkushuveja!

Yhdysvaltalainen kolumnisti Jessica Wildfire julkaisi Medium-blogialustalla 8. tammikuuta 2021 hienon kolumnin, johon hän lanseerasi fantastisen käsitteen, jota en ollut koskaan kuullut yhtään missään aiemmin.

Anger porn. Vihaporno.

Nerokasta!

Esseessään Wildfire pohtii sitä, miten someraivo on jollakin tapaa verrannollinen pornoon. Molemmissa vaikuttaa sama mekanismi: käyttäjä tarvitsee alati kovempaa kamaa saadakseen kaipaamansa sävärit ja kicksit. Kuka hyötyy?

Ei välttämättä ainakaan vihapornoileva loppukäyttäjä, joka ajaa itseään, mieltään ja kehoaan alati sekapäisempään transsiin ja umpikujaan, päätyen lopulta pyörimään joissakin höyrypäisissä yhteisöissä tai kulteissa – elleivät sitten lähde jollekin omalle ristiretkelle viholliskuviaan vastaan.

Miten pitkä tai lyhyt onkaan loppujen lopuksi matka hurahtaminen jostakin omasta näkökulmasta vihapornon suurkuluttajaksi?

Televisiossa saatetaan joskus näyttää näennäisen tasapuolisia keskusteluohjelmia jostakin valitusta kohuaiheesta, mutta kun pari tuntia on kulunut, voidaan valitulle aiheelle panna piste – onhan se nyt käsitelty asianmukaisesti loppuun vastuullista journalismia harjoittavalla kanavalla. Joten ei muuta kuin puheenvuoro poikki ja kannet kiinni. Tasapuolisuuttako?

Riepu haluaa olla humaanimpi vaihtoehto kaikelle valtamedioiden syöttämälle vihapornolle. Riepu ei halua olla lietsomassa yhtään enempää eripuraa ja polarisaatiota tähän maahan ja maailmaan, vaan haluaa käsitellä jokaista haastateltavaansa, avustajaansa, lukijaansa ja taidekritiikkinsä kohdetta samalla tavalla – inhimillisesti, ymmärtäväisesti ja humaanisti.

Mikäli haluat itse edistää tällaista toimintatapaa ja kulttuurikehitystä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Anna Shvets palvelusta Pexels.)

Siinä kolme ylevää ja kaunista termiä, jotka kalskahtavat ylväänä taivaisiin kuin ilmassa viuhuvat ja liitävät luodit ja pommit taivaalla talvisodan aikaan joskus kahdeksan vuosikymmentä sitten. Kun olemme tulleet 2020-luvulle olemme huomanneet, ettei koti tarkoita välttämättä sellaista tukea ja turvaa, mihin meidät on vuosien saatossa kasvatettu ja opetettu jo koululaitoksesta lähtien.

Vaikka Suomeakin kutsutaan edelleen pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi, ei tämä hyvinvointivaltio ole tehnyt läheskään tarpeeksi yhteiskuntamme huono-osaisimpien eteen. Asunnottomuus ei ole kadonnut mihinkään ja alati pitenevistä leipäjonoistakin on tullut osa arkea, joissa jonottavia on jo alettu syyllistää yhteiskuntamme runsaan avokätisyyden hyväksikäytöstä, kuten Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hilamo antoi ymmärtää Ylen kolumnissaan 14. helmikuuta 2021.

Olkoonkin, ettei suomalainen sosiaaliturva ole noussut lainkaan samassa suhteessa muiden indeksikorotusten kanssa. Suomalaisen perusturvan mitätön taso on jotain, mistä Euroopan neuvosto antaa toistuvasti Suomelle kritiikkiä. Kun sitten THL kirjoittaa blogiinsa asiasta puolustuspuheenvuoron, ottaa se vertailuun Viron ja Romanian, joiden rinnalla olemme huipputasoa.

Kertoohan sekin jotain.

Mikä on siis tämä koti, missä meidän kaikista huono-onnisimpia ja -osaisimpia pitäisi olla kiitollisia? Ja mikä on se uskonto, jonka pitäisi auttaa meidät vaikeiden aikojen yli? Ja mikä on tämä isänmaa, mikä on myyty kansainvälisille pääomasijoittajille, jotka voivat veloittaa törkeää ylihintaa tavallisen suomalaisen selkänahasta esimerkiksi taloussähkön muodossa?

Jos koronapandemia on meille jotakin yrittänyt opettaa, niin mahdollisesti sen, että meidän kotimme ei ole jokin laatikko jossakin lähiössä pienen maan rajojen sisäpuolella. Ei, vaan kotimme on koko tämä maapallo – niin hyvässä kuin pahassakin.

Ehkä jonakin päivänä tyhmempikin suomalainen haittaisänmaallinen tajuaa sen, että sekin älypuhelin, millä hän skriimaa omia videolähetyksiään moittien vierasmaalaista ainesta ja maahantunkeutujia on kasattu monen pienen lapsityöläisen kaivamista veritimanteista.

Ahneus.

Jotakin, minkä takia jokaisen, joka ei vielä ole katsonut Netflixistä Adam Sandlerin tähdittämää Uncut Gems -elokuvaa, pitäisi katsoa se nyt ja heti ja välittömästi.

Ja kun nämä itseään patriooteiksi kutsuvat haittaisänmaalliset saavat kenkää Facebookista, jatkavat he venäläiseen VK-palveluun jatkamaan öyhötystään kiinalaisten ja monien muiden aasialaisten maiden käsin kasatuilla älypuhelimilla.

Kun puhutaan vaihtoehtomedioista, niin ajatuksemme siirtyvät helposti niihin medioihin, jotka tarjoavat ”vaihtoehtoisia totuuksia”, alternative facts. Aikamme vaihtoehtotodellisuuksissahan valkoinen on jo muuttunut mustaksi ja päinvastoin. Näissä vaihtoehtotodellisuuksissa maailmaamme hallitsee saatananallisten poliitikkojen pedofiiliverkosto, jotka myyvät ja salakuljettavat satoja tuhansia ellei miljoonia lapsia ympäri maailman salaisia tunneleita pitkin seksuaalisten hyväksikäyttäjien käsiin.

Kertoohan sekin jotain.

Yhtäkkiä huomaamme elävämme maailmassa, missä se saa eniten näkyvyyttä ja kuuluvuutta, mitä hullumpia ja sairaampia satuja pystyy ihmisille uskottelemaan. Seuraavaksi ne ovatkin jo jossakin Washingtonin kukkuloilla etsimässä maan varapresidenttiä ja muita pedofiilijohtajia hirtettäväksi.

Jos ja kun Riepu sanoo olevansa vaihtoehtomedia, se on hyvin helppo niputtaa samaan kastiin muiden hörhömedioiden kanssa. Mutta miksi hörhömedioilla pitäisi olla ainoa oikeus tarjota vaihtoehto jollekin valtamedioiden uutisoinneille?

Riepu on perustettu yksinomaan siksi, että se antaisi näkyvän ja kuuluvan äänen myös niille suomalaisille kulttuuritekijöille ja -vaikuttajille, jotka valtamediat ovat sivuuttaneet, vaientaneet ja syrjäyttäneet julkisesta keskustelusta.

Ja kun näin tapahtuu yhä useammalle ei ole ihme, miksi hörhömedoiden kaltaiset vaihtoehtomediat saavat enemmän näkyvyyttä ja jalansijaa yhteiskunnassamme. Kun yhä useampi syrjäytetään tai syrjäytyy syystä tai toisesta, ei tarvitse ihmetellä perussuomalaisten vaihtoehtopolitiikan nousua ja erilaisten hörhöytyneiden entistä kummallisemmiksi ja epätoivoisemmiksi käyviä tempauksia.

Katkeruus, pettymys ja viha ovat oivaa polttoainetta niille, jotka on katsottu kelpaamattomiksi tähän maailmaan. Ja kun näiden ihmisten joukko on riittävän iso, on turha ihmetellä, mistä ja miksi moinen kosto oikein kumpuaa.

Te teitte sen ihan itse.

Silti voi yrittää saada tämän inflaation kärsineen termin tarkoittamaan jotain muuta kuin hörhömediaa.

Mikäli haluat itse edistää tällaista kulttuurikehitystä ja Rievun kaltaisen vaihtoehtomedian kehittämistä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun lukijaksi, tukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä!

(Kuvaaja Nour Chamoun palvelusta Scopio.)

Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne ovat ennallaan.

Tuon lausahduksen kun googlaa englanniksi saa wikipediteettisesti kuulla sananlaskun merkityksistä, joiden mukaan turbulenttiset muutokset eivät muuta todellisuutta syvemmällä tasolla muutoin kuin vain sementoidakseen nykytilannetta sekä sen, että muutoksen täytyy saattaa kokemusta ennen kuin perustavanlaatuisia muutoksia tapahtuu.

Median murros. Musiikkibisneksen murros. Tapahtumateollisuuden murros. Työelämän murros. Teollisuuden murros. Automaatiotekniikan murros. Autoilun murros. Liikkumisen murros. Ulkomaanmatkailun murros. Tietotekniikan murros. Tekoälyn murros. Perhe-elämän murros. Syntyvyyden murros.

Kun uutisia on lukenut viime vuosilta ja vuosikymmeneltä tietystä näkökulmasta voi tehdä johtopäätöksen, ettei elämämme ole juuri ollut muuta kuin yhtä suurta ja alituista murrosta aina ja iankaikkisesti, aamen.

The more things change the more they stay the same.

Ainoan perustavanlaatuisen muutoksen ja murroksen koen tapahtuneen koronapandemian aikana ja seurauksena, muut murrokset ja muutokset ovat olleet enemmän ja vähemmän luontaista kehitystä. Niitä kun alkaa tässä kontekstissa ruotimaan, joudun äkkiä niin syvälle ulapalle, että on parempi vain pysytellä turvallisesti rannan läheisyydessä.

Jostakin Linkedinistä luin hiljattain vanhan kollegani päivityksen, jossa hän hieman ironisoi sitä, miten julkisessa sanassakin on liki loputtomiin puhuttu television kuolemasta, kun striimauspalveluiden myötä saatamme kenties katsoa televisiota enemmän kuin koskaan. Samaten manaillaan myös musiikkialan kuolemaa samalla, kun musiikkia kulutetaan kenties enemmän kuin koskaan.

Koska en ole elänyt ja asunut kivikaudella, en tiedä miten kovia kivibileitä silloin on ollut, mutta varmasti on rokattu ja rollattu silloinkin, sillä kuten tämänkin niin monet tietävät, niin vierivä kivihän ei todellakaan sammaloidu.

Ja kivikaudelta Suomi putosi puuhun ja puusta urbaanin kaupunkilaiselämän sykkeeseen.

Jos ja kun me näitä valtamedioita katselemme, niin heidän tehtävänsä on hyvin pitkälti puhutella sitä sukupolvea, joka on tottunut lukemaan uutisensa paperisesta lehdestä ja maksamaan siitä, että se kolahtaa postiluukusta joka aamu.

Siinä onkin ollut pähkäilemistä, miten samat tuotteet saadaan kovalla rahalla myytyä nuoremmille sukupolville ja miten, kun heidän kulutustottumukset ovat jo jotakin ihan muuta. Kotimaisista kaupallisista medioista Helsingin Sanomat on onnistunut yhdistämään nämä kaksi erilaista ja rinnakkaista maailmaa kaikista onnistuneimmin 2020-luvulle tultuamme.

Riepu on nimenä paradoksi, sillä senhän pitäisi nimensä puolesta olla fyysinen tuote, jota näprätä ja jolla pyyhkiä maailman murheet pois.

Sen sijaan Riepu tarjoaa itseään tällä hetkellä ainoastaan puhtaana verkkomediana, koska sillä ei ole aikaa, kiinnostusta eikä taloudellisia resursseja edistää, kehittää ja rikastaa kotimaista kulttuuri- ja mediaelämää muulla tavoin.

Sekin on paradoksi, että kirjoitan näitä sanoja Turun luonnon helmasta enkä esimerkiksi Helsingin kaupungin urbaanista sykkeestä, jos sellaista nyt enää ylipäätään on – tahi on koskaan ollutkaan.

Haluaisin yhtäällä ajatella juuristani lähtien, että Riepu olisi jotenkin urbaani media, mutta toisaalta miten monta urbaania mediaa olemme saaneet nähdä tulevan ja menevän sillä välin kun olemme käyneet Sodassa ja Lostarissa kusella.

Ehkä Rievun henkiset arvot ovat sittenkin ennemmin vanhankantaiset kuin urbaanit: uskoa ja luottaa siihen, että puhutteleva ja kiinnostava sisältö houkuttelee kyllä aina ihmiset paikalle nauttimaan sisällöistä, kunhan niissä on substanssia eikä pelkästään kaikista uusimpia trendejä seuraavia graafisia kokeiluja.

The more things change the more they stay the same.

Tee hyvin. Do good. Ole hyvä. Be good. Ole humaani. Be human.

Olosuhteiden pakosta joudun luomaan tämän median sellaiseen ilmastoon ja ilmapiiriin, missä minulla ei ole mitään tietoa ja käsitystä, miltä huominen näyttää. Silti koen, että Riepu on pakko saada valmiiksi ja suomalaisen kulttuurin tekijöiden sekä kuluttajien iloksi ja hyväksi vain siksi, koska mielestäni tällainen media Suomesta puuttuu.

Kun Rievun kaltainen media täältä kerran puuttuu, on sellainen luotava itse – varsinkin kun kukaan ei tässä maassa näemmä halua enää tällaista turjaketta enää palkata oikeisiin töihin. Silloin niitä oikeita töitä on alettava tekemään niiden visioiden pohjalta, jotka ovat pyörineet jo aivan liian kauan mielessä, koska ei enää muutakaan voi.

Joten mikäli itse haluat edistää Rievun kaltaisen vaihtoehtomedian kehittämistä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun lukijaksi, tukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Matthias Groeneveld palvelusta Pexels.)

Kenties tätä kehitystä on ollut luomassa ja edistämässä sosiaalisten medioiden algoritmit, jotka ovat palkinneet värikkäitä ja riitaisia vastakkainasetteluja huomattavasti paremmin ja tehokkaammin kuin älyllisempää ja valveutuneempaa dialogia.

Vanhana humanistina olen kokenut tällaisen mediaympäristön alati vieraammaksi ja vieraannuttavammaksi.

Jotenkin haluaisin ajatella, että Riepu voisi olla demonisoinnin sijaan humaani, kuunteleva ja ymmärtäväinen kulttuurisivusto, missä monenlaiset ihmiset saisivat äänensä kuuluviin rakentavan inhimillisesti nuivan demonisoinnin sijaan.

Kenen etuja ajaa se, miten yhä useammat mediat lähtevät typeriin klikkileikkeihin mukaan luomalla alati keinotekoisempia vastakkainasetteluja eri ihmisten ja äänestäjäkuntien välille esimerkiksi siitä, miten epäkohtelias entinen pääministerimme Sanna Marin oikein olikaan saapuessaan myöhässä Yleisradion haastatteluun, koska ei tuhrannut riittävästi kallisarvoista aikaansa jonninjoutavaan smalltalkiin.

Kamoon!

Tuossa taas yksi esimerkki täysin typerästä ja turhasta demonisoinnista, mihin mediat syyllistyvät – jos nyt ei ihan päivittäin niin ainakin viikoittain. Ja sen jälkeen nämä vielä kehtaavat varustaa sivustonsa prenikalla, jossa he julistavat tuottavansa ”vastuullista journalismia”.

Vastuullistako? Typerät ajojahditko?

Herätkää ja katsokaa peiliin!

Kysymys on pitkälti myös siitä, millaisen kuvan mediasta me haluamme luoda ja antaa jälkipolvillemme. Onko se sellainen, että mediakenttä on riitaisa ja sensaatiohakuinen paskatunkio, missä senttaavat paskakärpäset hakevat yhä uudempia ja väkevämpä sontakikkareita lukijoittensa hukutettavaksi ja hukkaamaksi.

Vaikka useimmat suomalaiset luottavat uusimpien tilastojen valossa edelleen uutisiin, on uutisten välttely samalla myös lisääntynyt. Vältellyin aihe on ymmärrettävästi ollut Ukrainan sota. Tässä valossa voidaan pohtia myös, johtaako polarisoiva eli mustavalkoista vastakkainasettelua lisäävä ilmapiiri medioiden välttelyyn?

”Monet uutisten välttäjät kaipaisivat enemmän positiivisia, ratkaisulähtöistä journalismia, kuin kattavia, vaikeiden tai ikävien tapahtumien käsittelyä. Toisaalta tutkimuksesta kävi ilmi, että vaikeina aikoina useat hakevat tietoa ennemmin perinteisestä mediasta kuin muun muassa sosiaalisesta mediasta. Näistä havainnoista on toivottavasti apua medialle uutissisältöjen suunnittelussa ja sisältöjen sitouttamisen kasvattamisessa”, Media-alan tutkimussäätiön johtaja Noora Alanne kertoo.

Itse haluaisin ajatella, että Riepu voisi tarjoilla loputtomien paskanheittotalkoiden sijaan humaania ja älykästä journalismia, missä erilaiset ihmiset saisivat kertoa näkemyksensä ja kokemuksensa elämästä sekä maailmasta kiihkottomasti, avoimesti, syvällisesti, pitkäjänteisesti ja rehellisesti. Eikä niin, että jostakin sivulauseesta kehitetään jokin täysin yhdentekevä sensaatiohakuinen klikkiotsikko.

Me ansaitsemme parempaa. Te ansaitsette parempaa.

Me ansaitsemme median, mikä kohtelee meitä ihmisinä eikä jonakin paskakärpäsinä, jotka janoavat jokapäiväistä medialeipäänsä lukijoita aliarvioivan ja toisia demonisoivan sosiaalipornon muodossa. Mitä se kertoo meistä lukijoista, mikäli mediakustantamot katsovat tämän olevan se muoto, jonka me ansaitsemme. Ja mitä se kertoo tekijöistä?

En väitä, etteikö mediamarkkinoilla ole myös Hesarin ja Suomen Kuvalehden kaltaisia laatumedioita, jotka pyrkivät kohtelemaan lukijoitaan arvostavasti älyllisinä olentoina. Näiden vastapainoksi löytyy kuitenkin myös roskamedioita, jotka hakevat lukijoilta vain nopeat klikit sensaatiotuuballa ja tissikuvilla.

Rievussa on jo tässä vaiheessa useita haastatteluita henkilöistä, joiden menneisyyttä ja tekoja voidaan pitää varsin arveluttavina. Sen sijaan, että me Rievussa ripustaisimme heidät ristille, haluamme antaa heille mahdollisuuden kertoa oman tarinansa avoimesti, rehellisesti ja kiihkottomasti, jotta te lukijoina voisitte kohdata heidät ihmisinä ettekä jonakin demonisoituina hirviöinä.

Siksi Rievunkin yksi iskulauseista on ”KOHTAA IHMINEN”.

Emme halua tarjota teille kohtaamista demonisoitujen hirviöiden kanssa vaan ihmisten, joiden kokemukset ovat muovanneet heidän ajatuksistaan ja maailmoistaan sellaisia kuin ne ovat ja sellaisiksi, miten he tämän maailman jäsentelevät.

Saattaahan tällainen oikea journalismi olla jonkun mielestä tylsääkin, mutta haluan silti ajatella ja uskoa, että lukijat arvostavat enemmän sitä, että heille tarjotaan pitkiä ja syvällisiä henkilökuvia erilaisista kiinnostavista ihmisistä kuin pinnallisia klikkijuttuja, joissa jonkun julkisuuden henkilön lausumasta tai lausumatta jättämisestä voi vääntää köyhän ja pintapuolisen klikkiotsikon ja tyhjänpäiväisen höpöjutun.

Mikäli siis haluat itse tukea tämän kaltaista journalismia ja Rievun kaltaisen vaihtoehtomedian kehittämistä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun lukijaksi, tukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Maria Pop palvelusta Pexels.)

Kun tavallisena tallaajana haistelee ja makustelee suomalaista – ja miksei myös kansainvälistäkin – mediailmastoa käy nopeasti ilmi, miten paljon monet mediat lietsovat lukijoihinsa pelkoa sekä vihaa.

On tutkittua tietoa, että tällaisen mielen myllytyksen ja aivopesun jälkeen joku jossakin lopulta kilahtaa ja päätyy äärimmäisiin tekoihin, joista media voi sitten jälleen uutisoida maailman kauheudesta ja siten ujuttaa kansaan vielä lisää ahdistusta.

Tämä on loputon oravanpyörä, jossa voittajia ovat ahneet kapitalistit ja häviäjiä taas tavalliset lukijat, jotka uskovat heille syötettyyn informaatioon, kun sitä tarpeeksi monesta tuutista toitotetaan samaan aikaan.

Mutta pelko myy, joten sillä kansaa ja lukijoita sitten hallitaan ja kyllästetään.

Ei siis ihme, jos ja kun mielenterveysongelmat lisääntyvät, kun loputon informaatiovyöry tuottaa meille jatkuvasti lisää pimeyttä.

Haluaisin uskoa ja ajatella, että Suomeen mahtuu vielä Rievun kaltainen yhteiskuntapainotteinen taide- ja kulttuurimedia, jossa asioista voidaan kirjoittaa ja puhua sensaatiohakuisuuden sijaan avoimesti, rehellisesti ja kiihkottomasti.

Tiedän, saattaahan se kuulostaa hieman tylsältä varsinkin, jos on tottunut ja totuttautunut keltaisen lehdistön tarjoamiin sensaatiohakuisiin ja tunneperäisiin dopamiinifikseihin, mutta haluan silti uskoa ja ajatella, että tällaisellekin journalismille on tilausta.

Toki Rievussa on tilaa myös lyhyemmille jutuille – pätkille – mutta haluaisin niidenkin olevan sisällöllisesti vahvaa tavaraa eikä pelkästään käännösuutisia, klikkiotsikoita sekä pinnallisia someupotuksia.

Jos aikoo tehdä erilaista vaihtoehtomediaa, niin silloin myös journalistiset ratkaisut on tehtävä toisin kuin muut.

Lukijoiden luottamusta voidaan mitata monin tavoin. Olen vuosikymmenten varrella kirjoittanut niin asiajournalismia kuin viihteellisempiäkin artikkeleita. Molemmille on tilausta ja tarvetta. Sellainen ajatus kiehtoo, että entä jos alkaisi piilottaa ja rakennella syvällistä laatujournalismia sinänsä kepeiden klikkiotsikoiden taakse. Voisiko sillä tavoin muokata suomalaisten mieliä ja ajattelua jälleen älyllisempään suuntaan?

En tiedä. Ajattelen vain ääneen. Kertokaa te, arvon lukijat, mitä mieltä olette.

Toisaalta, kuten Julkisen sanan neuvoston JSN:n journalistin ohjeissa sanotaan, niin journalistista päätösvaltaa ei pidä koskaan luovuttaa toimituksen ulkopuolelle.

Mitä tällöin tekevät ne mediat, jotka teettävät ensin lukijatutkimuksia, joiden pohjalta sitten muokkaavat mediansa linjaa? Kunnes yhtäkkiä huomataan, että ollaankin jo niin solmussa ja hukassa median linjan kanssa, että lehti on pakko lopettaa – kun on ensin luovutettu median sisäinen päätösvalta ulkopuolisille.

Esimerkkejä riittää loputtomiin.

Lukijan luottamuksen voittaminen vie oman aikansa, mutta sen voi romuttaa hyvinkin nopeasti. Itse tiedän sen kohtuullisen hyvin, olenhan onnistunut vuosikymmenten saatossa molemmissa. Jos ei muuta, niin ainakin kokemukseni tarjoavat erinomaista tietoperustaa sille, mikä kannattaa sekä toimii ja mikä taas ei.

Kokemusteni pohjalta päätin yrittää luoda median, jollaisesta näin Suomessa pulaa. Koska kukaan muu ei näyttänyt tätä tyhjiötä täyttävän, oli pakko ryhtyä itse tuumasta toimeen. Toivottavasti Riepu onnistuu missiossaan.

Mikäli haluat itse tukea tällaista journalismia ja Rievun kaltaisen vaihtoehtomedian kehittämistä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun lukijaksi, tukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Peter Tóth palvelusta Pixabay.)

Sitä on ollut surullista seurata ja todistaa – eli järjen katoamista tunteen tieltä. Ja kyllä: en ole itsekään synnitön.

Tämän päivän mediat tarjoilevat aivan liian paljon eripuraa lietsovia tunnepohjaisia artikkeleita, jotka vetoavat ihmiskunnan primitiivisimpiin aisteihin. Seuraukset ovat nähtävissä: someriitoja, välirikkoja, fyysistä väkivaltaa ja pahimmissa tapauksissa hengenlähtö.

Siispä, mikäli haluaa muutosta, on asiat tehtävä toisin. Tai kuten perussuomalaisten entinen puheenjohtaja Timo Soini aikoinaan totesi: ”Jos sinulla ei ole omaa suunnitelmaa, olet osa jonkun toisen suunnitelmaa.”

Itse olen Rievun perustajana ja vastaavana tuottajana ajatellut, että ihannemediani pitäisi eripuran lietsomisen sijasta synnyttää ymmärrystä erilaisuudelle.

Tässä tapauksessa eräinä esikuvinani ovat toimineet ruotsalaiset musiikkilehdet Sweden Rock Magazine sekä edesmennyt Close-Up (1991–2019), jotka ovat vuosikymmenten saatossa tarjoilleet hyvinkin kattavia ja seikkaperäisiä haastatteluita, aina Turbonegrosta, Michael Monroesta ja Ville Valosta Shiningin Niklas Kvarforthiin ja Mayhemin edemenneeseen Euronymoukseen (1968–1993).

Kun mietin näitä medioita, niin ensimmäisenä minulle tulee mieleen juuri nämä – parhaimmillaan toistakymmentä sivua pitkät – syvähaastattelut, joissa artistit päästetään puhumaan elämästään, ajatuksistaan, taiteestaan ja kokemuksistaan sydämensä kyllyydestä. Tällaisesta artikkelityypistä käy hyvänä esimerkkinä kesällä 1995 edesmenneeseen Suosikkiin tekemäni haastattelu Andy McCoyn kanssa, joka erinäisistä syistä näkee ensi kertaa päivänvalon vasta nyt.

Mutta kun ajattelen suomalaisia medioita, ei tällaiselle ruotsalaistyyppiselle musiikki- ja kulttuurijournalismille näytä Suomessa olevan tilaa kuin aniharvoin. Toivottavasti olen väärässä.

Silloin sitä on pakko ryhtyä omaan kokemuspohjaansa tukeutuen tekemään itse, jotta saa edes yhdestä mediasta jotain mielekästä luettavaa itselleen.

Erään sloganimme pohjalta haluan Rievun tarjoilevan jännittäviä ja kiinnostavia kohtaamisia mitä mielenkiintoisimpien kulttuurivaikuttajien ja -tekijöiden kanssa, jotta ymmärryksemme näitä ihmisiä ja ihmiskuntaa kohtaan lisääntyisi ja eripuraisuus lievittyisi.

Olen vuosien saatossa saanut haastatella mitä eriskummallisempia taiteentekijöitä. Kun muistelen niistä merkittävimpiä kohtaamisia, ovat parhaimmat juttutuokiot syntyneet yleensä ajan kanssa ja syvällisesti. Joitakin vanhoja ”klassikoitani” olen nyt haalinut ja päivittänyt Riepuun siksi, että te lukijoina ja kenties myöhemmin myös tekijöinä saisitte kiinni siitä arvomaailmasta, minkä perustalle Riepu on rakennettu ja pystytetty.

Tämän kirjoitettuani en missään nimessä halua, että Riepu olisi mikään nostalgiatrippi, päinvastoin.

Haluaisin, että Riepu on ajan hermolla ja pulssilla operoiva älykäs vaihtoehtomedia, joka availee myös sellaisia maailmoja, jotka saattavat olla jossain määrin tabuja valtavirtamedioissa. Silti ne ovat aiheita, joista mielestäni on hyvä kirjoittaa, jotta ihmisten ymmärrys tämän maailman monimuotoisuudesta ja rikkaudesta lisääntyisi ennakkoluuloisen eripuraisuuden tieltä.

Mikäli haluat itse tukea tämän kaltaista pitkäjänteistä ja syvällistä journalismia sekä Rievun kaltaisen vaihtoehtomedian kehittämistä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun lukijaksi, tukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Rievun vastaava tuottaja Nalle Österman ja The Wildhearts -yhtyeen basisti Danny McCormack kohtasivat toisensa Joensuun Ilosaarirockissa heinäkuussa 1997, kuva: Jasse Salonen.)