Oli synkkä ja myrskyinen syysyö jokunen vuosi sitten käppäillessäni Helsingin Kampissa omissa ajatuksissani, kun vastaani asteli kaksi tummanpuhuvaa hahmoa – perkele, Cradle Of Filthin laulaja Dani Filth ja rumpali Adrian Erlandssonhan se siinä!

Yhtäkkiä suuntana ollutkin koti vaihtuikin varsin kosteaksi illaksi viereisessä Heavy Corner (nyk. Kraken) -juottolassa, missä suurin osa keskusteluistamme on jo vaipunut hämärän peittoon. Paitsi se, kun monessa sopassa marinoitunut Erlandsson muisteli marraskuussa 1995 julkaistun At The Gatesin Slaughter Of The Soul -läpimurtoalbumin syntyhistoriaa ja rumpuosuuksiaan.

Tuotannollisista syistä miehen komppipeltiin oli tiettyyn kohtaan piirretty tussilla pieni kehä, koska sieltä lähti paras soundi. Jos rumpuosuuksia taltioidessa kapula sitten sattui osumaan edes hieman ohi kyseisestä kehästä, se otto oli sitten siinä.

Samaa omistautumista kuulen The Hauntedin kymmenennellä studioalbumilla Songs Of Last Resort, jolla The Haunted palaa kehiin kahdeksan vuoden tauon jälkeen kovempana ja aggressiivisempana kuin koskaan. Songs Of Last Resort ei ole vain paluualbumi vaan manifestaatio siitä, miksi keski-ikäisissä ex-julkkismiehissä vara näyttää todellakin olevan parempi – ainakin rankemman metallimusiikin saralla.

The Haunted syntyi vuonna 1996 legendaarisen At The Gates -yhtyeen ensimmäisen hajoamisen jälkeen. Kun göteborgilaisen melodisen kalmametallin suurin ja kaunein lopetti toimintansa, kolme sen jäsentä – Erlandsson, Jonas Björler ja Anders Björler – päättivät jatkaa matkaa uudessa yhtyeessä yhdessä Patrik Jensenin ja Peter Dolvingin kanssa.

The Haunted aloitti toimintansa 27. heinäkuuta 1996, päivää sen jälkeen kun At The Gates oli virallisesti hajonnut. Toisin kuin At The Gates, The Haunted suuntasi thrash metallin ja groove metallin puolelle, luoden omanlaisensa hybridin, joka yhdisti ruotsalaisen melodisen death metallin amerikkalaiseen aggressiivisuuteen.

The Haunted saavutti kansainvälistä menestystä jo ensimmäisellä albumillaan vuonna 1998. Maineikas Terrorizer-lehti valitsi debyyttilevyn vuoden albumiksi, ja yhtye sai vuoden tulokkaan tunnustuksen useissa medioissa.

Toinen albumi The Haunted Made Me Do It (2000) oli melodisempi ja ”göteborgilaisempi” kuin edeltäjänsä, esitellen samalla uuden solistin, Marco Aron. Tämä ei menoa haitannut, sillä tällä heltisi vuoden parhaan albumin Grammy yhtyeen kotimaassa.

Vuonna 2003 julkaistu One Kill Wonder jatkoi menestystä, jolloin Alternative Press listasi The Haunted yhdeksi metallin 25 tärkeimmästä yhtyeestä. Vuosien mittaan yhtyeen voittokulkua ovat kuitenkin hidastaneet ja varjostaneet kokoonpano-ongelmat, joista näkyvimpiä ovat olleet Aron ja Dolvingin vuorottelun mikrofonin varressa.

Songs Of Last Resort tuo monellakin tapaa mieleen Slaughter Of The Soulin: sama omistautuneisuus, sama kiihko, samankaltaiset tykkibiisit, sama tylytys, sama ehdottomuus. Sinänsä ei ihme, sillä siellähän The Hauntedin juuret ovat. Uudella levyllä bändi on kuitenkin päivittänyt tuon tyylin, hengen ja vimman takaisin väkevämpänä kuin koskaan aiemmin.

Sattumaako – vai pelkästään bändin tribuutti tänä vuonna 30 vuotta täyttävälle metalliklassikolle?

Sinänsä hassua, että vuonna 2025 The Haunted kuulostaa enemmän At The Gatesilta läpimurtolevyllään kuin 2014 takaisin metallikentälle palannut emobändinsä. No, eihän se tietenkään väärin ole, päinvastoin.

Kokonaisuudessaan uusi levy on kalmametallisen thrashin juhlaa alusta loppuun, johon vaihtelua tuovat To Bleed Outin kaltaiset tunnelmapalat ja Hell Is Wasted On The Deadin hitikkyys. Ainoastaan levyn päättävä Letters Of Last Resort on vähän turhan junnaava levyn kliimaksiksi, mutta muuten levy on yhteensoittoa ja Jens Bogrenin miksausta myöten täyttä priimaa alusta loppuun.

Aron äkäiset ja kiukkua puhkuvat laulusuoritukset, Jensenin ja Ola Englundin riffittelyn ja kitaroiden vuoropuhelu sekä Erlandssonin maailmanluokan rumputyöskentely, joka ei jää piiruakaan jälkeen kaiken maailman Lombardojen, Huntingien ja Hoglanien töistä. Ja onhan siellä edelleen myös Jonas Björler edelleen basson varressa.

– En tiedä olenko koskaan muistanut kertoa sinulle tätä, mutta sinä olet yksi minun tärkeimmistä vaikuttajista ja yksi suurimmista syistä siihen, että ryhdyin koskaan rumpaliksi, todistin vekkulissa kekkulissa olevan Erlandssonin tunnustavan Entombedin toistaiseksi viimeisimmän keikan jälkeen Ruotsin Gefle Metal Festivalilla heinäkuussa 2022 Nicke Anderssonille backstagella, ojentaen tälle samalla Nintendon Game & Watch -elektroniikkapelin kiitoksena – kenties illan keikasta, komeasta urasta ja mieheltä saamistaan rumpuvaikutteista ylipäätään.

Ei sekään väärin ole.

Mene ja tiedä, tarttuiko kyseiseltä keikalta jotakin Anderssonin tähtipölyä Erlandssonin ylle vai haluanko vain romantisoida kahden ruotsalaisen rumpuvelhon – Göteborgin länsirannikon ja Tukholman itärannikon – taianomaista kohtaamista tai kirjoitella vain tätä ylimääräistä huuhaata tähän, koska minusta tuntuu siltä.

Ainakin Erlandsson on heittänyt väkevän haasteen Nickelle Entombedin seuraavaa albumia ajatellen, mitä bändi viimeisten tietojen mukaan työstää parhaillaan. Tee poika perässä! Songs Of Last Resort kuulostaakin bändiltä, joka päätti tehdä levyn, jota sen yhdenkään jäsenen ei tarvitse maailmanlopun alla tai kuolinvuoteellaan hävetä.

Siksi Songs Of Last Resort on klassikko jo syntyessään ja The Hauntedin uran paras albumi.

98 / 100

THE HAUNTED
Songs Of Last Resort
Century Media

Voi pojat ja tytöt kun tietäisitte sen ajan, kun legendaarisen Epe Heleniuksen Poko Rekordsinsa kylkeen perustaman Epe’s-levykauppaketjun postimyynnistä sai tilattua muutamalla markalla levyjä, joista tänä päivänä maksetaan parhaimmillaan satoja euroja. Yksi näistä bändeistä on brittiläinen Onslaught, jonka 1986 ilmestyneen The Force -lp:n tilasin Epesistä aikoinaan itsekin, 18 markalla. Oi niitä aikoja!

Nykyään tuostakin lp:stä saa Discogsin mukaan pulittaa tilanteesta riippuen 25–50 euroa.

Onslaught syntyi Bristolissa vuonna 1982, kun kitaristi Nige Rockett ja rumpali Steve Grice päättivät luoda brutaalia ja ultra-aggressiivista soundia, joka tulisi määrittelemään koko Britannian thrash metal -skenen. Ryhmän tie levyttävänä artistina käynnistyi 1985 kulttimaineeseen nousseella Power From Hell -debyytillä, joka sekoitti saatanallisia teemoja raa’an thrash metalin kanssa.

Tätä seurasi vuonna 1986 julkaistu The Force, jota yleisesti pidetään klassikkona ja bändin parhaana levynä. Kolmas albumi In Search of Sanity (1989) merkitsi suurta muutosta, kun Steve Grimmett (Grim Reaper) korvasi Sy Keelerin laulajana ja bändin soundi siirtyi power metallisempaan suuntaan. Vaikka albumi saavutti kaupallista menestystä kotimaassaan, useimmat fanit kokivat muutoksen pettymyksenä.

Origins of Aggressionilla Onslaught juhlistaa uraansa ja debyyttialbuminsta 40-vuotisjuhlavuotta läpileikkauksella oman alkupään tuotantonsa helmistä sekä bändin vaikuttajista. Ilo on kuitenkin huomata, että kahdelle levylle jaettu 22 biisin setti nousee bändin diskografiassa aivan sinne kirkkaimpaan kärkeen, vaikka Power From Hell on edelleen yhtä korni ralli kuin aiemminkin.

En ollut aiemmin tietoinen, miten paljon Onslaught on alkutaipaleellaan lainannut (lue: varastanut) ideoita Dischargelta. Eihän se väärin ole. Se taas on hieman hassua, että Iso-Britannian paras metallilehti Metal Forces kehui Onslaughtin debyyttialbumia aikoinaan niin paljon, että yhtye teki The Forcelle oikein samannimisen laulun.

Kokoelman The Force -versioinnit sekä alkuaikojen demorallit ovatkin ylivoimaisesti ykköslevyn parasta antia.

Paketin kakkoslevy on omistettu yhtyeen vaikutteille, jotka painottuvat pitkälti 1980-luvun brittipunkkiin. G.B.H.:t, Discharget, The Exploitedit, UK Subsit ja Sex Pistolsit lähtevätkin mallikkaasti, kun taas Dead Kennedysin Holiday In Cambodia ja Black Sabbathin War Pigs olisivat totta puhuen saaneet jäädä tekemättä, sillä niissä Onslaught puristaa mailaa liikaa.

Silti on turvallista todeta, että Onslaught on vuonna 2025 kovempi kuin koskaan, mistä on pitkälti kiittäminen bändin nykyistä rumpalia James Perryä, uutta solistia Dave Garnettia sekä yhtyettä kaikki nämä vuodet luotsannutta kitaristi Nige Rockettia, jotka levyn tuottaja Jacob Hansen on saanut kuulostamaan eläimellisen kovalta. Harmi vain, että kuulokkeilla kuunnellessa tietyt orgaanisempaa tuotantoa kaivanneet rumpuosuudet olisivat kaivanneet muunlaista lähestymistapaa kuin geneerisen tasalaatuisia rumpusampleja.

Parhaimmillaan Origins of Aggression tarjoilee kuitenkin tämän vuoden parasta thrashia.

92 / 100

ONSLAUGHT
Origins Of Aggression
Reigning Phoenix Music

Myös eläimet parittelevat. Ajattele etanoita. “Etana, etana, näytä sarves, onko huomenna pouta”, ne hokee. Ja etanahan näyttää.

Eikä tässä vielä kaikki, kuten saksalainen pornomaakari Günther hyvin tietää, vaan huutaa Horstille viereiseen huoneeseen, että “schneller, schneller”, nopeammin nopeammin,jolloin ylipainoinen maanmies ryntää toverinsa luokse ketarat ojossa vääntämään reilut scheisset tuon viattoman luonnonkappaleen päälle, jotta arviolta 30 miljoonalla aatu-fetistillä olisi jotain katsottavaa saunan jälkeen ensi viikonloppuna.

Varsinainen etana oli myös maailman suurimmasta meisselistä tunnettu Holmesin Jomppa, kun lähti Ameriikan Yhdysvaltojen Los Angelesin Hollywoodissa eli enkelten kaupungin tähtitehtaassa hoitamaan pientä kotirosvousoperaatiota, koska kaikki nautinnot olivat loppu eikä meisselikään enää pöjöttänyt kunnolla, mutta kolaa piti silti saada tai ehkäpä juuri siksi.

Yhtäkkiä paikalla olikin Mötley Crüen laulusolisti Vince Neil kyydissään Hanoi Rocksin rumpali Razzle, jotka katselivat mielinäyttelijänsä puuhailuja mietteliäinä ja fundeerasivat, että jos Jompalla menee noin huonosti, niin käydään me sentään hakemassa paikallisesta täysi lasti nautintoja kyytiin.

”Me olemme ne kaikista alkuperäisimmät saatananpalvojat”, huutelee Neil pitkin kyliä samalla kuin Razzle on käymässä kusella kulman takana.

Tällä välin Holmes oli saanut sepaluksensa vihdoin kiinni ja onnistunut ampumaan katkaistulla haulikollaan vain seitsemän reikää paikallisen huumediilerin kämpän seinään.

Ei auttaneet etanalla sarvet, ei Holmesilla kultainen sarvi, ei Neilillä sarvipää eivätkä edes hyvät aikomukset, kun yhdet puettiin puupalttooseen ja toiset päätyivät puolestaan kantamaan syyllisyyden taakkaa.

”Ihanaa Leijonat ihanaa, hieno oikean laidan taklaus, miltähän mela maistuu”, miettii puolestaan Antero katsellessaan Youtubesta vanhoja juontojaan, missä hollantilaislähtöinen Geurt Marco De Wit saa isän, papan ja polpon kädestä oikein huolella.

Joten siksi on hyvä muistaa, jos ja kun elämä alkaa olla aivan liikaa sodomia, destructionia tai tankardia, ettei hyvin käynyt amerikkalaisella pornotähdellä Janine Lindenmulderillakaan, joka joutui kääntymään puhtaan lesbopornon parista tavallisen heteropornon piiriin vain siksi, ettei hänen ja Vince Neilin vuodettu seksipornokasetti paratiisisaarelta saanut yhtä paljon tulta alleen kuin bändikaveri Tommy Leen ja Pamela Andersonin vastaava.

”Ai, sinä teet tällaistakin? Miksi me maksaisimme sinulle lesbopornosta, kun puuhastelet tällaista selkämme takana”, tuumasi pornomaailma – eikä Lindenmulderin ura ollut tämän jälkeen enää ennallaan.

Tutkimattomia ovat kultaisten suihkujen tiet.

Älä siis ihmettele, miksi saksalaiset nauttivat pissa- sekä kakkaleikeistä ja amerikkalaiset silikooneista ja botoxista, koska alkujen aluksi ja loppujen lopuksi kaiken takana on viiksekkään saksalaisen thrash metal -kikkarapään haave päästä edes kerran puikottamaan kaunista Hollywood-tähteä elämässään.

Eivätkä ne viikset ole useimmiten todellakaan mistään saksalaisen himonussijan Schimanskin mallistosta peräisin vaan ennemminkin sellaista ujoa haituvaa.

– Miksi, oi miksi, tuumaa Horst yhdessä monista Hampurin Reeperbahnin juottoloista suomalaiselle Jussille, joka saksalaista ulinaa riittävästi kuultuaan lupaa pitää tästä huolta oikein huolella.

Vaan koska tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, päätyy Horst ostamaan Hampurin Reeperbahnin suuresta seksitavaratalosta ainoastaan pumpattavan Barbaran sekä hikiselle DVD:lle poltetun toisen polven VHS-kopion Cannibal Feroxista, koska parempaakaan ei nyt ollut saatavilla.

Onneksi huomenna Horst puetaan kultaiseen lateksipukuun sekä siveysvyöhön, onhan jo tiistai samalla kun Riikka huutaa Oulussa ”punaliput liehuu, menkää töihin, menkää töihin”.

– Vittu Blashemia on hyvä bändi, tuumii Jussi samalla kun työntää karkeaksi hiotun puudildon ilman liukastetta Horstin takapuoleen. Onneksi Tokmannin kanta-asiakkuuteen riittää pelkkä puhelinnumero.

– Jaaa, ich komme, ich komme, ich habe eine sauerkraut in meine lederhosen, tuumailee Horst nautinnollisesta kivusta huutaen, Jussin höylätessä tätä karkealla puudildolla takapuoleen samalla kuin laittaa vaasalaisen Klamydia-yhtyeen takavuosien jättihitin soimaan laulun sanoja iloisesti tapaillen.

– Nein, Horst, es ist osibisa, du weiss, OSIBISA, ossipissa, a British-Ghanaian-Caribbean Afro-rock band founded in London in the late 1960s by four expatriate West African and three London based Caribbean musicians, you know, it’s sick, so sick, ’cos my God is Lucifer.

Tätäkin on yhdentyvä Eurooppa, jawohl, jawohl!

Katkase.

Onneksi Tokmannin kanta-asiakkuuteen riittää todellakin pelkkä puhelinnumero ja hesburgereitakin saa tätä nykyä niin Saksasta kuin Puolastakin. Keräätkö plussa-pisteitä?

(Kuvituskuva Taufan Kharunia Pixabaystä)