Elämme aikaa, jolloin mielipiteet muodostuvat yhä nopeammin ja vahvemmin. Sosiaalinen media ja algoritmit luovat kaikukammioita, joissa samat ajatukset kiertävät yhä uudestaan samanmielisten kesken.

Samaan aikaan perinteiset mediat kamppailevat taloudellisten paineiden kanssa, mikä helposti vaikuttaa siihen, millaisia näkökulmia ne tarjoavat.

Riepu syntyi tarpeesta luoda yksi mahdollinen tila, jossa erilaiset näkökulmat voivat kohdata toisiaan. Paikka, jossa ei tarvitse pelätä sanoa asioita, jotka eivät aina ole välttämättä tämän ajan konsensuksen mukaisia.

Moniäänisyyden haasteet

Moniäänisyys kuulostaa jalolta periaatteelta, mutta käytännössä se on usein epämukavaa. Se pakottaa meidät kohtaamaan ajatuksia, jotka haastavat omat uskomuksemme. Se vaatii sietämään epävarmuutta ja myöntämään, että maailma on monimutkaisempi kuin haluaisimme uskoa.

Varsinkin kriisiaikoina, kuten sodan keskellä, on luonnollista hakea selkeyttä ja yksimielisyyttä. Mutta eikö juuri silloin olisi tärkeintä kysyä vaikeita kysymyksiä ja tarkastella asioita useista eri näkökulmista?

Maailman väkimäärä ylitti neljän miljardin hengen rajan 1975. Viidessäkymmenessä vuodessa tämä lukema on tuplaantunut. Samassa ajassa maailmasta on monellakin tapaa tullut yhä monimutkaisempi ja vaikeammin hallittava, jolloin yksimielisyys on yhä hankalammin tavoitettavissa.

Vai kuvitteleeko vielä joku, että 5,6 miljoonan suomalaisen näkökulma ja mielipide on ainoa oikea totuus reilun kahdeksan miljardin henkilön planeetalla?

Eriävien mielipiteiden problematiikka

Yksi Rievun avustajista on pitkän linjan Venäjä-asiantuntija ja lehtikustantaja Jauri Varvikko. Hänen kanssaan sovimme, että Riepu julkaisisi hänen ajatuksiaan ja mielipiteitään silloin, kun ne tuntuvat julkaisemisen arvoisilta.

Pian kävi ilmi, miksi moniäänisyyttä on niin vaikeaa hallita – ainakin tämän hetken suomalaisessa keskusteluilmastossa.

Koska Jauri kohdisti kriittisiä kysymyksiä myös länsimaiden toimintaan eikä tuominnut kaikkea Venäjään liittyvää kategorisesti, alettiin häntä kohtaan kohdistaa erilaisia hyökkäyksiä ja jopa uhkauksia.

Samaan hengenvetoon yksiulotteisimmat kriitikot yrittivät leimata Rievunkin ”Venäjä-myönteiseksi”, ikään kuin yhdenkin yleisestä suomalaisesta linjasta poikkeavan näkökulman julkaiseminen tekisi koko mediasta epäilyttävän, vihattavan ja mitätöitävän.

Tällöin oli pakko ottaa aikalisä Jaurin ajatusten julkaisun suhteen – niin Jaurin ja Rievun kuin myös eräiden lukijoidenkin mielenrauhan vuoksi.

Viime aikoina keskustelu näistä aiheista on onneksi laajentunut ja Jaurin esille tuomat näkökulmat ovat alkaneet saada enemmän huomiota myös valtamediassa.

Onhan hyvin tiedossa, että edelläkävijän ja tienraivaajan polku on monellakin tapaa raskaampi, karikkoisempi ja vaivalloisempi kuin perässähiihtäjän.

Tai kuten eräs kuuluisa sanonta kuuluu: ”Ensin he eivät noteeraa sinua, sitten he nauravat sinulle, sitten he taistelevat sinua vastaan, kunnes lopulta sinä voitat.”

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä

En väitä, että kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita. En usko, että totuus löytyy automaattisesti ”kaikkien äänien” kuulemisesta. Varsinkin tänä päivänä, jolloin kirkkaimmatkin ajatukset voivat hukkua ylenpalttiseen kohinaan.

Sen sijaan uskon, että järkevät ja ajattelevat ihmiset voivat olla eri mieltä vaikeista asioista – ja että me kaikki hyödymme siitä, jos kuulemme näitä eriäviä näkökulmia, kuten ”ennen vanhaan”.

Rievun tärkein ajatus, ohjenuora ja päätös oli jo perustamisestaan alkaen julkaista ajatuksia, jotka ovat:

• Harkittuja ja perusteltuja
• Rehellisiä kirjoittajan omista lähtökohdista
• Valmiita kohtaamaan eriäviä näkemyksiä

Poliittinen kotipaikka tai henkinen ajatusmaailma ei ole ratkaiseva, niin kauan kuin kyseessä ei ole pelkästään trollaaminen, erilaisten kärjistysten tahallinen luominen tai turhien iskulauseiden huutelu vaan aito yritys ymmärtää tätä aikaa ja maailmaa missä elämme.

Pienen ihmisen puolella

Riepu ei ole puolueeton tai epäpoliittinen — sellaista ei ole olemassakaan. Mutta se ei ole myöskään minkään tietyn ideologian äänitorvi. Rievun johtoajatus on aina kuitenkin olla pienen ihmisen puolella suuria, julmia ja kasvottomia koneistoja vastaan.

Rievun tavoite on olla tila, jossa eri tavoin ajattelevat ihmiset voivat esittää näkemyksiään, joista lukijat voivat tämän jälkeen tehdä omat johtopäätöksensä.

Luonnollisesti tällainen tasapainottelu on vaikeaa – kuten Jauri Varvikon kirjoituksetkin ovat jo osoittaneet. Joskus se tarkoittaa kirjoituksia, jotka eivät miellytä kaikkia. Toisinaan se voi tarkoittaa myös virheiden myöntämistä.

Tässä ajassa Riepu tuntuu lähinnä kutsumustyöltä. Medialta, joka oli yksinkertaisesti pakko perustaa algoritmien ja mainostulojen ohjaamaan nykyiseen ilmapiiriin. Medialta, jossa voisi vielä aidosti pohtia myös vaikeampia kysymyksiä.

Aivan kuten tämä maailma, ei Riepu ole täydellinen – sitä se tulee tuskin edes koskaan olemaan. Se ei lupaa olla aina oikeassa. Mutta se lupaa yrittää olla rehellinen, sekä lukijoilleen että itselleen.

Koska me kaikki ansaitsemme jälleen jotain parempaa – ympäröivästä luonnosta pieneen ihmiseen.

Teksti: Nalle Österman, 14.8.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), ChatGPT (toteutus)

Raadollisemman ja kyynisemmän näkökulman ylle kirjaamastani ilmiöstä voi katsoa esimerkiksi Jake Gyllenhaalin ja Rene Russon vuonna2014 ilmestyneestä klassikkoelokuvasta Nightcrawler. Miten pitkälle kukin onkaan valmis menemään saavuttakseen ne kaikista suurimmat katsojaluvut ja kohuotsikot?

Edellisen lauseen kirjoitettuani aloin väkisinkin pohtia viime vuosien kohutuimman suomalaisen mediailmiön synnyttäneen MV-lehden vaikutusta suomalaiseen kulttuurielämään ja -maisemaan sekä lehden perustajan Ilja Janitskinin (1977–2020) traagista kohtaloa.

Unohtamatta tietenkään niitä henkilöitä, jotka joutuivat Janitskinin häikäilemättömän ajojahdin kohteiksi MV-lehden verkkosivuilla miehen pyrkiessä tekemään tulosta mahdollisimman raflaavin, törkein ja arveluttavin keinoin Espanjan aurinkorannikolta käsin.

Aika ajoin itselläni oli tapana viestitellä Janitskinin kanssa Facebookin Messengerissä vielä tämän elinaikanaan. Kun sitten eräänä iltapäivänä erehdyin tiedustelemaan viestilläni Janitskinilta, että olisiko hän koskaan perustanut MV-lehteä, mikäli hän olisi osannut tietää ja arvata, miten järisyttäviä vaikutuksia lehdellä suomalaiseen yhteiskuntarauhaan on, alkoi puhelimeni piristä miltei välittömästi.

Tämän Messenger-puhelun soittajana oli maanpaossa Espanjan lilliputtivaltiossa Andorrassa piileskellyt Ilja Janitskin, joka halusi henkilökohtaisesti lausua painavan mielipiteensä ääneen, kun painokirjaimet eivät enää riittäneet.

– En. En todellakaan.

Uskokoon ken haluaa.

Uutisvoittoja tehdäkseen Janitskin rikkoi räävittömästi ja surutta Julkisen sanan neuvoston JSN:n journalistin eettisiä ohjeita, koska terävävainuisena bisnesmiehenä osasi puhutella tiettyjen suomalaisten nurkkapatriotismia, pelkoa, lynkkausmielialaa ja rasismia.

Ehkä Janitskinilla oli vain terävä vainu, jolla osasi puhutella kansan syviä rivejä, kuten Suomeen kesällä 1969 asettunut brittiläinen ohjaaja-käsikirjoittaja Neil Hardwick totesi Suomen Kuvalehdessä kesällä 2023.

”Välillä olen ajatellut, että suomalaiset eivät ole kauhean rasistisia muihin verrattuna. Mutta kyllä he valitettavasti ovat. Se on sekä mun mielipide että tutkittu asia”, Hardwick sanoo.

”Osittain se johtuu väärinkäsityksestä ajatusten samanarvoisuuden suhteen. Missään nimessä tyhmät, tietämättömyyteen perustuvat ideat eivät ole yhtä arvokkaita kuin älykkäät ajatukset, jotka perustuvat tutkimuksiin.”

Lukijoiden virta 2014 perustettuun MV-lehteen oli loputon, kun Janitskin ja muu MV-lehden tekijäkunta oppi lukemaan kansan syvien rivien tuntoja, pyyhkien surutta takapuolensa JSN:n journalistin ohjeisiin sekä Suomen lakiin.

Huonostihan siinä kävi.

Lopulta Janitskin haettiin Andorrasta kansallisella pidätysmääräyksellä väkisin Suomeen, missä mies menehtyi lopulta syöpään 7. helmikuuta 2020, vain 42-vuotiaana. Tätä ennen Helsingin käräjäoikeudessa oltiin syksyllä 2018 nähty kaikista MV-lehteen liittyvistä tapahtumista kovasti vaitelias ja muistamaton mies. Sananvapauden soturi osoittautuikin käräjätuomareiden edessä tuikitavalliseksi pikkukriminaaliksi.

Janitskinin julkiset oikeudenkäyntipuheenvuorot ovat kenen tahansa tilattavissa digitoituina äänitallenteina Helsingin käräjäoikeudesta pientä korvausta vastaan.

Taloudellisista pikavoitoistaan syöpäsairas mies ei loppujen lopuksi päässyt juurikaan nauttimaan, päinvastoin.

Vaikka Riepu ei vielä toistaiseksi ole JSN:n jäsen eikä siten sitoutunut journalistin eettisiin ohjeisiin, pyrkii Riepu jo tässä vaiheessa seuraamaan neuvoston eettisiä ohjeita, sillä journalismiin ja mediatyöhön liittyy olennaisena osana myös vastuu, jolle Janitskin päätti viitata kintaalla.

Tätä nykyä MV-lehteä pyörittää Verkkomedian päätoimittajanakin vuosina 2011–2015 tutuksi tullut Janus Putkonen Venäjän alaisesta Donetskin kansantasavallasta käsin. Rievun haastatteleman Janus Putkosen ajatuksiin palaamme tuonnempana.

Yhteen Rievun vaalimaan journalistisen ajattomuuden polkuun kuuluukin pohtia, tutkia ja käsitellä erilaisia merkittäviä historiallisia tapahtumia ja ilmiöitä, joihin riittävää perspektiiviä ja näkökulmaa saadaan vasta ajan myötä puhtaan ajankohtaisuuden vastapainoksi.

Mikäli haluat itse edistää tällaista kulttuurikehitystä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Mlang.Finn palvelusta Wikipedia.)

Suomalaisissa musiikki- ja viihdemedioissa kehitys on valitettavasti edennyt niin, että tänä päivänä useimmat näistä keskittyvät toistamaan lähinnä itseään tai toisiaan sekä julkaisemalla kaupallisia tiedotteita ja käännösuutisia ulkomailta maanisesti toisia viihdemedioita vastaan kilpaillen.

Tai tekemään nopeita pikanostoja ja kuvaupotuksia jonkun tähden, tähdenlennon tai somevaikuttajan tuoreimmasta somemöläytyksestä.

Siinä sitä sitten kilpaillaan rivissä ja peräkanaa tuottamassa verkkoon samaa kohinaa sen pohjalta, kuka ehtii ensimmäisenä paikalle saamaan parhaat klikit tai luomaan houkuttelevimman klikkiotsikon Amppareihin.

Somekärpästen kiima paskantärkeiden somepökäleiden äärellä olisi kovin hellyttävää – ellei se samalla olisi niin traagista. Traagista siksi, ettei näillä pikajuoksuna toteutetuilla pikauutisilla ole enää puolen tunnin päästä mitään arvoa, koska ne ovat saaneet väistyä tuoreempien somepökäleiden tieltä yhä uudelleen ja uudelleen.

Tämä on suuntaus, mihin en halua enkä aio Riepua sen vastaavana toimittajana viedä, ne muut tekevät sen ihan riittävän hyvin – eli huonosti – itse.

Kilpajuostujen ja hutaisten käännettyjen kikkareiden vastapainoksi toivon, että suomalaisia lukijoita kiinnostaa näitäkin enemmän kypsät ja huolella viimeistellyt jutut, jotka kestävät aikaa. Haluan uskoa, että tällainen ajattelu- ja toimintamalli on niin lukijoiden ja tekijöiden kuin suomalaisen mediamaailman ja kulttuurielämänkin etu.

Siispä mikäli haluat itsekin edistää tällaista kulttuurikehitystä, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Mikhail Nilov palvelusta Pexels.)

Kun olin saanut artikkelini valmiiksi ja toimittanut sen lehden toimitukseen, sain miltei välittömästi sähköpostitse palautetta lehden silloiselta päätoimittajalta Sami Lotilalta, miten artikkelin otsikkoja pitäisi olla raflaavampia sekä kärjistävämpiä ja miten jutun sävyä pitäisi dramatisoida niin paljon kuin mahdollista aina, kun siihen löytyi tilaisuus.

Kun tein työtä käskettyä, oli Lotilakin lopulta tyytyväinen.

Tätä nykyä aina kun näen jonkinlaisen dramatisoidun kohuotsikon jonkun lehden kannessa, verkkosivulla tai irtonumerotelineen mainoksessa, tulevat minulle mieleen nuo Lotilan lempeän isälliset värikynät ja ohjeet sekä neuvot niiden käyttöön.

Toki itsekin osaan niitä halutessani vääntää, olenhan saanut oppini kaikista parhaimmalta.

En tiedä miltä teistä tuntuu, mutta ainakin minusta moiset sensaatiohakuiset kohuotsikot ovat alkaneet kärsiä pienoista inflaatiota 2020-luvulla. Ainakin itse koen olevani hyvinkin turta kaikelle maailmanloppua esiin manaaville tuomiopäivän profeetoille, julistivat ne koronapandemian kuolemanvakavuutta tai maahanmuuton vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntarauhaan niin valtamedioissa kuin vaihtoehtoisemmissa vastamedioissakin.

Niille alkaa olla melko turtunut varsinkin nyt, kun elämä kulkee omia latujaan joka tapauksessa ilman, että jonkun tarvitsee lähteä arkeamme liekittämään jonkinlaisilla ylenpalttisilla provokaatioilla, jotka näyttävät jo tässä vaiheessa jalostuneen jo alati kaistapäisemmiksi salaliittoteorioiksi.

Ei vain enää jaksa.

Tai kuten Julkisen sanan neuvoston JSN:n journalistin ohjeiden kahdeksas pykälä kuuluu: “Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.”

– Haluutsä totuuden vai niin, että se kuulostaa nastalta, kysyi puolestaan legendaarinen suomalainen rocktähti Andy McCoy erään 1990-luvun klassikkohaastattelussa haastattelua tehneeltä Rumba-lehden avustajalta Axa Sorjaselta heti kärkeen.

Niinpä niin, totuutta vai nastaa paskanjauhantaa tai rehellisyyttä vai sensaatiohakuisuutta?

Mutta tarvitseeko näiden asioiden, teemojen ja kysymysten välttämättä kilpailla ja taistella toistensa kanssa? Jos toimittaja tekee työnsä asianmukaisesti eli hyvin ja kunnolla, voi lopputulos olla samaan aikaan viihdyttävä, nastaa paskanjauhantaa, rehellistä ja sensaatiohakuistakin – kuten esimerkiksi oma klassikkohaastatteluni vuodelta 1995 Andy McCoyn kanssa, jonka voitte vihdoin ja viimein lukea nyt ensi kerran Rievun verkkosivuilta.

Siinä on tunnelmaa, fiilistä, intohimoa, sekopäisyyttä, huumoria, elämäniloa ja elämänmakua puristettuna yhteen artikkeliin niin tymäkässä muodossa, että sitä lukiessa heikompaa alkaa jo jossain vaiheessa varmasti hirvittää kaiken sen sisältämän dramatiikan keskellä.

Mutta kuten ihanainen lahtelainen Rita Behm meille syksyllä 2020 opetti, niin draaman kaari todellakin viehättää.

Siinä onkin opettelemista, harjoittelemista ja kokemista, että saa luotua ja puristettua jostakin passiivisen neutraalista haastattelutilanteesta jotenkin elävän ja hengittävän.

Ilmeet, äänenpainot, sävyt, tunnelmat, tunnelataukset, hajut, maut, katseet, hymyt, naurut, vihastumiset, vetoamiset, toiveet, anelut… Nämä kaikki ovat sellaista polttoainetta, millä neutraalista haastattelusta tai muusta artikkelista voidaan saada elävämpi, väkevämpi, kiinnostavampi, puhuttavampi ja houkuttelevampi.

Tai kuten edesmennyt kitaralegenda Albert Järvinen (1950–1991) Ylen vuoden 1974 klassikkohaastattelussa lausui: “Ei se mitä tekee vaan miten sen tekee.”

Haluutsä totuuden vai niin että se kuulostaa nastalta?

Jos jättää kaikki pienet yksityiskohdat, mausteet, vivahteet ja tilanteet hyödyntämättä artikkelissaan, niin lopputuloksena on helposti pelkästään kuivakka ja tylsä kokonaisuus, mikäli haastattelija on vain litteroinut haastateltavan sanomiset salonkikelpoiseksi ja moitteettomaksi selkosuomeksi, kaikkia mahdollisia sensaatioita, kärjistyksiä, kirosanoja ja kohuja kavahtaen.

Ja silloin journalisti itse saattaa pahimmillaan syyllistyä rikkomaan journalistin ohjeiden kakkospykälää, vaikka hän yrittää sitä kaikin tavoin välttää: “Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.” Tähän perään sopii myös kolmospykälä: “Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.”

Jos journalistisen päätösvallan ulkoistaa esimerkiksi sellaiselle pelolle, että alkaa jo valmiiksi ennakkosensuroida itseään, ettei vahingossakaan tulisi loukanneeksi vaikkapa jotakin henkilöä, tämän edustajaa tai jotakin muuta sidosryhmäläistä, niin silloin ei enää tarvitse hirveästi ihmetellä, mihin ja miksi esimerkiksi suomalaiset musiikkilehdet ovat näivettyneet, kadonneet ja kuolleet.

Kaiken lähtökohtana on oltava kiinnostava juttu. Aina. Oliko se sitten sensaatiohakuinen, rehellinen, totuudenmukainen tai nasta, niin se on lähtökohtaisesti aina journalistin oman ammattitaidon varassa. Mutta yhtäkään tällaista arvoa ei kunnon journalistin pidä ikinä pelätä, mikäli tämä aikoo kunniallisena journalistina noudattaa journalistin ohjeiden ensimmäistä pykälää.

“Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.”

Mikäli haluat itse edistää tämän kaltaista journalismia ja kulttuurikehitystä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Ekaterina Bolovtsova palvelusta Pexels.)

Oletteko huomanneet, miten useilla valtamedioilla on tapana käydä sisäistä vuoropuhelua itsensä ja lukijoittensa avustuksella erilaisten vastakkainasettelujen rakentamiseksi?

Miksi? Tietenkin siksi, koska erilaiset tunteet herättävät someraivoa ja sillä someraivolla saadaan sitten taas lisää klikkauksia ja lukijoita, joille median mainostajat voivat puolestaan tarjota jos jonkinlaisia palveluksia ja mainoksia.

Onko näkökulma toisin sanoen vain kaunis kiertoilmaus paljon raadollisemmalle ja tylymmälle näkemykselle, jossa kansalaisia viedään kuin pässiä narussa kapakoihin, keskustelupalstoille tai työpaikoille jauhamaan omia näkökulmia esimerkiksi maahanmuutosta, puoluepolitiikasta, populaarimusiikista, uskonnoista tai muista ajankohtaisaiheista?

Kunhan näkökulma on tarpeeksi hyvin valittu, lukijoilta sataa laariin klikkauksia ja mainostajilta puolestaan mirhamia ja rahaa.

Tällöin voidaan samasta iltapäivälehdestä yhtäällä lukea jonkun kohupäätoimittajan tai kohukolumnistin raa’an oikeistokapitalistisia ajatuksia ja toisaalta sitten taas sanavalmiin ja terävän käsikirjoittajan nerokkaita sanan säilän sivalluksia vasemmalta oikealle. Mitä väliä, kunhan lukijoita ja tunnetta riittää pitämään vastakkainasettelua yllä. Koska ketä oikeasti jaksaa kiinnostaa ympäripyöreä lässytys?

Kansa janoaa verta, somerovioita ja sirkushuveja!

Yhdysvaltalainen kolumnisti Jessica Wildfire julkaisi Medium-blogialustalla 8. tammikuuta 2021 hienon kolumnin, johon hän lanseerasi fantastisen käsitteen, jota en ollut koskaan kuullut yhtään missään aiemmin.

Anger porn. Vihaporno.

Nerokasta!

Esseessään Wildfire pohtii sitä, miten someraivo on jollakin tapaa verrannollinen pornoon. Molemmissa vaikuttaa sama mekanismi: käyttäjä tarvitsee alati kovempaa kamaa saadakseen kaipaamansa sävärit ja kicksit. Kuka hyötyy?

Ei välttämättä ainakaan vihapornoileva loppukäyttäjä, joka ajaa itseään, mieltään ja kehoaan alati sekapäisempään transsiin ja umpikujaan, päätyen lopulta pyörimään joissakin höyrypäisissä yhteisöissä tai kulteissa – elleivät sitten lähde jollekin omalle ristiretkelle viholliskuviaan vastaan.

Miten pitkä tai lyhyt onkaan loppujen lopuksi matka hurahtaminen jostakin omasta näkökulmasta vihapornon suurkuluttajaksi?

Televisiossa saatetaan joskus näyttää näennäisen tasapuolisia keskusteluohjelmia jostakin valitusta kohuaiheesta, mutta kun pari tuntia on kulunut, voidaan valitulle aiheelle panna piste – onhan se nyt käsitelty asianmukaisesti loppuun vastuullista journalismia harjoittavalla kanavalla. Joten ei muuta kuin puheenvuoro poikki ja kannet kiinni. Tasapuolisuuttako?

Riepu haluaa olla humaanimpi vaihtoehto kaikelle valtamedioiden syöttämälle vihapornolle. Riepu ei halua olla lietsomassa yhtään enempää eripuraa ja polarisaatiota tähän maahan ja maailmaan, vaan haluaa käsitellä jokaista haastateltavaansa, avustajaansa, lukijaansa ja taidekritiikkinsä kohdetta samalla tavalla – inhimillisesti, ymmärtäväisesti ja humaanisti.

Mikäli haluat itse edistää tällaista toimintatapaa ja kulttuurikehitystä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Anna Shvets palvelusta Pexels.)

Siinä kolme ylevää ja kaunista termiä, jotka kalskahtavat ylväänä taivaisiin kuin ilmassa viuhuvat ja liitävät luodit ja pommit taivaalla talvisodan aikaan joskus kahdeksan vuosikymmentä sitten. Kun olemme tulleet 2020-luvulle olemme huomanneet, ettei koti tarkoita välttämättä sellaista tukea ja turvaa, mihin meidät on vuosien saatossa kasvatettu ja opetettu jo koululaitoksesta lähtien.

Vaikka Suomeakin kutsutaan edelleen pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi, ei tämä hyvinvointivaltio ole tehnyt läheskään tarpeeksi yhteiskuntamme huono-osaisimpien eteen. Asunnottomuus ei ole kadonnut mihinkään ja alati pitenevistä leipäjonoistakin on tullut osa arkea, joissa jonottavia on jo alettu syyllistää yhteiskuntamme runsaan avokätisyyden hyväksikäytöstä, kuten Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hilamo antoi ymmärtää Ylen kolumnissaan 14. helmikuuta 2021.

Olkoonkin, ettei suomalainen sosiaaliturva ole noussut lainkaan samassa suhteessa muiden indeksikorotusten kanssa. Suomalaisen perusturvan mitätön taso on jotain, mistä Euroopan neuvosto antaa toistuvasti Suomelle kritiikkiä. Kun sitten THL kirjoittaa blogiinsa asiasta puolustuspuheenvuoron, ottaa se vertailuun Viron ja Romanian, joiden rinnalla olemme huipputasoa.

Kertoohan sekin jotain.

Mikä on siis tämä koti, missä meidän kaikista huono-onnisimpia ja -osaisimpia pitäisi olla kiitollisia? Ja mikä on se uskonto, jonka pitäisi auttaa meidät vaikeiden aikojen yli? Ja mikä on tämä isänmaa, mikä on myyty kansainvälisille pääomasijoittajille, jotka voivat veloittaa törkeää ylihintaa tavallisen suomalaisen selkänahasta esimerkiksi taloussähkön muodossa?

Jos koronapandemia on meille jotakin yrittänyt opettaa, niin mahdollisesti sen, että meidän kotimme ei ole jokin laatikko jossakin lähiössä pienen maan rajojen sisäpuolella. Ei, vaan kotimme on koko tämä maapallo – niin hyvässä kuin pahassakin.

Ehkä jonakin päivänä tyhmempikin suomalainen haittaisänmaallinen tajuaa sen, että sekin älypuhelin, millä hän skriimaa omia videolähetyksiään moittien vierasmaalaista ainesta ja maahantunkeutujia on kasattu monen pienen lapsityöläisen kaivamista veritimanteista.

Ahneus.

Jotakin, minkä takia jokaisen, joka ei vielä ole katsonut Netflixistä Adam Sandlerin tähdittämää Uncut Gems -elokuvaa, pitäisi katsoa se nyt ja heti ja välittömästi.

Ja kun nämä itseään patriooteiksi kutsuvat haittaisänmaalliset saavat kenkää Facebookista, jatkavat he venäläiseen VK-palveluun jatkamaan öyhötystään kiinalaisten ja monien muiden aasialaisten maiden käsin kasatuilla älypuhelimilla.

Kun puhutaan vaihtoehtomedioista, niin ajatuksemme siirtyvät helposti niihin medioihin, jotka tarjoavat ”vaihtoehtoisia totuuksia”, alternative facts. Aikamme vaihtoehtotodellisuuksissahan valkoinen on jo muuttunut mustaksi ja päinvastoin. Näissä vaihtoehtotodellisuuksissa maailmaamme hallitsee saatananallisten poliitikkojen pedofiiliverkosto, jotka myyvät ja salakuljettavat satoja tuhansia ellei miljoonia lapsia ympäri maailman salaisia tunneleita pitkin seksuaalisten hyväksikäyttäjien käsiin.

Kertoohan sekin jotain.

Yhtäkkiä huomaamme elävämme maailmassa, missä se saa eniten näkyvyyttä ja kuuluvuutta, mitä hullumpia ja sairaampia satuja pystyy ihmisille uskottelemaan. Seuraavaksi ne ovatkin jo jossakin Washingtonin kukkuloilla etsimässä maan varapresidenttiä ja muita pedofiilijohtajia hirtettäväksi.

Jos ja kun Riepu sanoo olevansa vaihtoehtomedia, se on hyvin helppo niputtaa samaan kastiin muiden hörhömedioiden kanssa. Mutta miksi hörhömedioilla pitäisi olla ainoa oikeus tarjota vaihtoehto jollekin valtamedioiden uutisoinneille?

Riepu on perustettu yksinomaan siksi, että se antaisi näkyvän ja kuuluvan äänen myös niille suomalaisille kulttuuritekijöille ja -vaikuttajille, jotka valtamediat ovat sivuuttaneet, vaientaneet ja syrjäyttäneet julkisesta keskustelusta.

Ja kun näin tapahtuu yhä useammalle ei ole ihme, miksi hörhömedoiden kaltaiset vaihtoehtomediat saavat enemmän näkyvyyttä ja jalansijaa yhteiskunnassamme. Kun yhä useampi syrjäytetään tai syrjäytyy syystä tai toisesta, ei tarvitse ihmetellä perussuomalaisten vaihtoehtopolitiikan nousua ja erilaisten hörhöytyneiden entistä kummallisemmiksi ja epätoivoisemmiksi käyviä tempauksia.

Katkeruus, pettymys ja viha ovat oivaa polttoainetta niille, jotka on katsottu kelpaamattomiksi tähän maailmaan. Ja kun näiden ihmisten joukko on riittävän iso, on turha ihmetellä, mistä ja miksi moinen kosto oikein kumpuaa.

Te teitte sen ihan itse.

Silti voi yrittää saada tämän inflaation kärsineen termin tarkoittamaan jotain muuta kuin hörhömediaa.

Mikäli haluat itse edistää tällaista kulttuurikehitystä ja Rievun kaltaisen vaihtoehtomedian kehittämistä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun lukijaksi, tukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä!

(Kuvaaja Nour Chamoun palvelusta Scopio.)

Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne ovat ennallaan.

Tuon lausahduksen kun googlaa englanniksi saa wikipediteettisesti kuulla sananlaskun merkityksistä, joiden mukaan turbulenttiset muutokset eivät muuta todellisuutta syvemmällä tasolla muutoin kuin vain sementoidakseen nykytilannetta sekä sen, että muutoksen täytyy saattaa kokemusta ennen kuin perustavanlaatuisia muutoksia tapahtuu.

Median murros. Musiikkibisneksen murros. Tapahtumateollisuuden murros. Työelämän murros. Teollisuuden murros. Automaatiotekniikan murros. Autoilun murros. Liikkumisen murros. Ulkomaanmatkailun murros. Tietotekniikan murros. Tekoälyn murros. Perhe-elämän murros. Syntyvyyden murros.

Kun uutisia on lukenut viime vuosilta ja vuosikymmeneltä tietystä näkökulmasta voi tehdä johtopäätöksen, ettei elämämme ole juuri ollut muuta kuin yhtä suurta ja alituista murrosta aina ja iankaikkisesti, aamen.

The more things change the more they stay the same.

Ainoan perustavanlaatuisen muutoksen ja murroksen koen tapahtuneen koronapandemian aikana ja seurauksena, muut murrokset ja muutokset ovat olleet enemmän ja vähemmän luontaista kehitystä. Niitä kun alkaa tässä kontekstissa ruotimaan, joudun äkkiä niin syvälle ulapalle, että on parempi vain pysytellä turvallisesti rannan läheisyydessä.

Jostakin Linkedinistä luin hiljattain vanhan kollegani päivityksen, jossa hän hieman ironisoi sitä, miten julkisessa sanassakin on liki loputtomiin puhuttu television kuolemasta, kun striimauspalveluiden myötä saatamme kenties katsoa televisiota enemmän kuin koskaan. Samaten manaillaan myös musiikkialan kuolemaa samalla, kun musiikkia kulutetaan kenties enemmän kuin koskaan.

Koska en ole elänyt ja asunut kivikaudella, en tiedä miten kovia kivibileitä silloin on ollut, mutta varmasti on rokattu ja rollattu silloinkin, sillä kuten tämänkin niin monet tietävät, niin vierivä kivihän ei todellakaan sammaloidu.

Ja kivikaudelta Suomi putosi puuhun ja puusta urbaanin kaupunkilaiselämän sykkeeseen.

Jos ja kun me näitä valtamedioita katselemme, niin heidän tehtävänsä on hyvin pitkälti puhutella sitä sukupolvea, joka on tottunut lukemaan uutisensa paperisesta lehdestä ja maksamaan siitä, että se kolahtaa postiluukusta joka aamu.

Siinä onkin ollut pähkäilemistä, miten samat tuotteet saadaan kovalla rahalla myytyä nuoremmille sukupolville ja miten, kun heidän kulutustottumukset ovat jo jotakin ihan muuta. Kotimaisista kaupallisista medioista Helsingin Sanomat on onnistunut yhdistämään nämä kaksi erilaista ja rinnakkaista maailmaa kaikista onnistuneimmin 2020-luvulle tultuamme.

Riepu on nimenä paradoksi, sillä senhän pitäisi nimensä puolesta olla fyysinen tuote, jota näprätä ja jolla pyyhkiä maailman murheet pois.

Sen sijaan Riepu tarjoaa itseään tällä hetkellä ainoastaan puhtaana verkkomediana, koska sillä ei ole aikaa, kiinnostusta eikä taloudellisia resursseja edistää, kehittää ja rikastaa kotimaista kulttuuri- ja mediaelämää muulla tavoin.

Sekin on paradoksi, että kirjoitan näitä sanoja Turun luonnon helmasta enkä esimerkiksi Helsingin kaupungin urbaanista sykkeestä, jos sellaista nyt enää ylipäätään on – tahi on koskaan ollutkaan.

Haluaisin yhtäällä ajatella juuristani lähtien, että Riepu olisi jotenkin urbaani media, mutta toisaalta miten monta urbaania mediaa olemme saaneet nähdä tulevan ja menevän sillä välin kun olemme käyneet Sodassa ja Lostarissa kusella.

Ehkä Rievun henkiset arvot ovat sittenkin ennemmin vanhankantaiset kuin urbaanit: uskoa ja luottaa siihen, että puhutteleva ja kiinnostava sisältö houkuttelee kyllä aina ihmiset paikalle nauttimaan sisällöistä, kunhan niissä on substanssia eikä pelkästään kaikista uusimpia trendejä seuraavia graafisia kokeiluja.

The more things change the more they stay the same.

Tee hyvin. Do good. Ole hyvä. Be good. Ole humaani. Be human.

Olosuhteiden pakosta joudun luomaan tämän median sellaiseen ilmastoon ja ilmapiiriin, missä minulla ei ole mitään tietoa ja käsitystä, miltä huominen näyttää. Silti koen, että Riepu on pakko saada valmiiksi ja suomalaisen kulttuurin tekijöiden sekä kuluttajien iloksi ja hyväksi vain siksi, koska mielestäni tällainen media Suomesta puuttuu.

Kun Rievun kaltainen media täältä kerran puuttuu, on sellainen luotava itse – varsinkin kun kukaan ei tässä maassa näemmä halua enää tällaista turjaketta enää palkata oikeisiin töihin. Silloin niitä oikeita töitä on alettava tekemään niiden visioiden pohjalta, jotka ovat pyörineet jo aivan liian kauan mielessä, koska ei enää muutakaan voi.

Joten mikäli itse haluat edistää Rievun kaltaisen vaihtoehtomedian kehittämistä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun lukijaksi, tukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Matthias Groeneveld palvelusta Pexels.)

Kenties tätä kehitystä on ollut luomassa ja edistämässä sosiaalisten medioiden algoritmit, jotka ovat palkinneet värikkäitä ja riitaisia vastakkainasetteluja huomattavasti paremmin ja tehokkaammin kuin älyllisempää ja valveutuneempaa dialogia.

Vanhana humanistina olen kokenut tällaisen mediaympäristön alati vieraammaksi ja vieraannuttavammaksi.

Jotenkin haluaisin ajatella, että Riepu voisi olla demonisoinnin sijaan humaani, kuunteleva ja ymmärtäväinen kulttuurisivusto, missä monenlaiset ihmiset saisivat äänensä kuuluviin rakentavan inhimillisesti nuivan demonisoinnin sijaan.

Kenen etuja ajaa se, miten yhä useammat mediat lähtevät typeriin klikkileikkeihin mukaan luomalla alati keinotekoisempia vastakkainasetteluja eri ihmisten ja äänestäjäkuntien välille esimerkiksi siitä, miten epäkohtelias entinen pääministerimme Sanna Marin oikein olikaan saapuessaan myöhässä Yleisradion haastatteluun, koska ei tuhrannut riittävästi kallisarvoista aikaansa jonninjoutavaan smalltalkiin.

Kamoon!

Tuossa taas yksi esimerkki täysin typerästä ja turhasta demonisoinnista, mihin mediat syyllistyvät – jos nyt ei ihan päivittäin niin ainakin viikoittain. Ja sen jälkeen nämä vielä kehtaavat varustaa sivustonsa prenikalla, jossa he julistavat tuottavansa ”vastuullista journalismia”.

Vastuullistako? Typerät ajojahditko?

Herätkää ja katsokaa peiliin!

Kysymys on pitkälti myös siitä, millaisen kuvan mediasta me haluamme luoda ja antaa jälkipolvillemme. Onko se sellainen, että mediakenttä on riitaisa ja sensaatiohakuinen paskatunkio, missä senttaavat paskakärpäset hakevat yhä uudempia ja väkevämpä sontakikkareita lukijoittensa hukutettavaksi ja hukkaamaksi.

Vaikka useimmat suomalaiset luottavat uusimpien tilastojen valossa edelleen uutisiin, on uutisten välttely samalla myös lisääntynyt. Vältellyin aihe on ymmärrettävästi ollut Ukrainan sota. Tässä valossa voidaan pohtia myös, johtaako polarisoiva eli mustavalkoista vastakkainasettelua lisäävä ilmapiiri medioiden välttelyyn?

”Monet uutisten välttäjät kaipaisivat enemmän positiivisia, ratkaisulähtöistä journalismia, kuin kattavia, vaikeiden tai ikävien tapahtumien käsittelyä. Toisaalta tutkimuksesta kävi ilmi, että vaikeina aikoina useat hakevat tietoa ennemmin perinteisestä mediasta kuin muun muassa sosiaalisesta mediasta. Näistä havainnoista on toivottavasti apua medialle uutissisältöjen suunnittelussa ja sisältöjen sitouttamisen kasvattamisessa”, Media-alan tutkimussäätiön johtaja Noora Alanne kertoo.

Itse haluaisin ajatella, että Riepu voisi tarjoilla loputtomien paskanheittotalkoiden sijaan humaania ja älykästä journalismia, missä erilaiset ihmiset saisivat kertoa näkemyksensä ja kokemuksensa elämästä sekä maailmasta kiihkottomasti, avoimesti, syvällisesti, pitkäjänteisesti ja rehellisesti. Eikä niin, että jostakin sivulauseesta kehitetään jokin täysin yhdentekevä sensaatiohakuinen klikkiotsikko.

Me ansaitsemme parempaa. Te ansaitsette parempaa.

Me ansaitsemme median, mikä kohtelee meitä ihmisinä eikä jonakin paskakärpäsinä, jotka janoavat jokapäiväistä medialeipäänsä lukijoita aliarvioivan ja toisia demonisoivan sosiaalipornon muodossa. Mitä se kertoo meistä lukijoista, mikäli mediakustantamot katsovat tämän olevan se muoto, jonka me ansaitsemme. Ja mitä se kertoo tekijöistä?

En väitä, etteikö mediamarkkinoilla ole myös Hesarin ja Suomen Kuvalehden kaltaisia laatumedioita, jotka pyrkivät kohtelemaan lukijoitaan arvostavasti älyllisinä olentoina. Näiden vastapainoksi löytyy kuitenkin myös roskamedioita, jotka hakevat lukijoilta vain nopeat klikit sensaatiotuuballa ja tissikuvilla.

Rievussa on jo tässä vaiheessa useita haastatteluita henkilöistä, joiden menneisyyttä ja tekoja voidaan pitää varsin arveluttavina. Sen sijaan, että me Rievussa ripustaisimme heidät ristille, haluamme antaa heille mahdollisuuden kertoa oman tarinansa avoimesti, rehellisesti ja kiihkottomasti, jotta te lukijoina voisitte kohdata heidät ihmisinä ettekä jonakin demonisoituina hirviöinä.

Siksi Rievunkin yksi iskulauseista on ”KOHTAA IHMINEN”.

Emme halua tarjota teille kohtaamista demonisoitujen hirviöiden kanssa vaan ihmisten, joiden kokemukset ovat muovanneet heidän ajatuksistaan ja maailmoistaan sellaisia kuin ne ovat ja sellaisiksi, miten he tämän maailman jäsentelevät.

Saattaahan tällainen oikea journalismi olla jonkun mielestä tylsääkin, mutta haluan silti ajatella ja uskoa, että lukijat arvostavat enemmän sitä, että heille tarjotaan pitkiä ja syvällisiä henkilökuvia erilaisista kiinnostavista ihmisistä kuin pinnallisia klikkijuttuja, joissa jonkun julkisuuden henkilön lausumasta tai lausumatta jättämisestä voi vääntää köyhän ja pintapuolisen klikkiotsikon ja tyhjänpäiväisen höpöjutun.

Mikäli siis haluat itse tukea tämän kaltaista journalismia ja Rievun kaltaisen vaihtoehtomedian kehittämistä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun lukijaksi, tukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Maria Pop palvelusta Pexels.)

Kun tavallisena tallaajana haistelee ja makustelee suomalaista – ja miksei myös kansainvälistäkin – mediailmastoa käy nopeasti ilmi, miten paljon monet mediat lietsovat lukijoihinsa pelkoa sekä vihaa.

On tutkittua tietoa, että tällaisen mielen myllytyksen ja aivopesun jälkeen joku jossakin lopulta kilahtaa ja päätyy äärimmäisiin tekoihin, joista media voi sitten jälleen uutisoida maailman kauheudesta ja siten ujuttaa kansaan vielä lisää ahdistusta.

Tämä on loputon oravanpyörä, jossa voittajia ovat ahneet kapitalistit ja häviäjiä taas tavalliset lukijat, jotka uskovat heille syötettyyn informaatioon, kun sitä tarpeeksi monesta tuutista toitotetaan samaan aikaan.

Mutta pelko myy, joten sillä kansaa ja lukijoita sitten hallitaan ja kyllästetään.

Ei siis ihme, jos ja kun mielenterveysongelmat lisääntyvät, kun loputon informaatiovyöry tuottaa meille jatkuvasti lisää pimeyttä.

Haluaisin uskoa ja ajatella, että Suomeen mahtuu vielä Rievun kaltainen yhteiskuntapainotteinen taide- ja kulttuurimedia, jossa asioista voidaan kirjoittaa ja puhua sensaatiohakuisuuden sijaan avoimesti, rehellisesti ja kiihkottomasti.

Tiedän, saattaahan se kuulostaa hieman tylsältä varsinkin, jos on tottunut ja totuttautunut keltaisen lehdistön tarjoamiin sensaatiohakuisiin ja tunneperäisiin dopamiinifikseihin, mutta haluan silti uskoa ja ajatella, että tällaisellekin journalismille on tilausta.

Toki Rievussa on tilaa myös lyhyemmille jutuille – pätkille – mutta haluaisin niidenkin olevan sisällöllisesti vahvaa tavaraa eikä pelkästään käännösuutisia, klikkiotsikoita sekä pinnallisia someupotuksia.

Jos aikoo tehdä erilaista vaihtoehtomediaa, niin silloin myös journalistiset ratkaisut on tehtävä toisin kuin muut.

Lukijoiden luottamusta voidaan mitata monin tavoin. Olen vuosikymmenten varrella kirjoittanut niin asiajournalismia kuin viihteellisempiäkin artikkeleita. Molemmille on tilausta ja tarvetta. Sellainen ajatus kiehtoo, että entä jos alkaisi piilottaa ja rakennella syvällistä laatujournalismia sinänsä kepeiden klikkiotsikoiden taakse. Voisiko sillä tavoin muokata suomalaisten mieliä ja ajattelua jälleen älyllisempään suuntaan?

En tiedä. Ajattelen vain ääneen. Kertokaa te, arvon lukijat, mitä mieltä olette.

Toisaalta, kuten Julkisen sanan neuvoston JSN:n journalistin ohjeissa sanotaan, niin journalistista päätösvaltaa ei pidä koskaan luovuttaa toimituksen ulkopuolelle.

Mitä tällöin tekevät ne mediat, jotka teettävät ensin lukijatutkimuksia, joiden pohjalta sitten muokkaavat mediansa linjaa? Kunnes yhtäkkiä huomataan, että ollaankin jo niin solmussa ja hukassa median linjan kanssa, että lehti on pakko lopettaa – kun on ensin luovutettu median sisäinen päätösvalta ulkopuolisille.

Esimerkkejä riittää loputtomiin.

Lukijan luottamuksen voittaminen vie oman aikansa, mutta sen voi romuttaa hyvinkin nopeasti. Itse tiedän sen kohtuullisen hyvin, olenhan onnistunut vuosikymmenten saatossa molemmissa. Jos ei muuta, niin ainakin kokemukseni tarjoavat erinomaista tietoperustaa sille, mikä kannattaa sekä toimii ja mikä taas ei.

Kokemusteni pohjalta päätin yrittää luoda median, jollaisesta näin Suomessa pulaa. Koska kukaan muu ei näyttänyt tätä tyhjiötä täyttävän, oli pakko ryhtyä itse tuumasta toimeen. Toivottavasti Riepu onnistuu missiossaan.

Mikäli haluat itse tukea tällaista journalismia ja Rievun kaltaisen vaihtoehtomedian kehittämistä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun lukijaksi, tukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Peter Tóth palvelusta Pixabay.)

Sitä on ollut surullista seurata ja todistaa – eli järjen katoamista tunteen tieltä. Ja kyllä: en ole itsekään synnitön.

Tämän päivän mediat tarjoilevat aivan liian paljon eripuraa lietsovia tunnepohjaisia artikkeleita, jotka vetoavat ihmiskunnan primitiivisimpiin aisteihin. Seuraukset ovat nähtävissä: someriitoja, välirikkoja, fyysistä väkivaltaa ja pahimmissa tapauksissa hengenlähtö.

Siispä, mikäli haluaa muutosta, on asiat tehtävä toisin. Tai kuten perussuomalaisten entinen puheenjohtaja Timo Soini aikoinaan totesi: ”Jos sinulla ei ole omaa suunnitelmaa, olet osa jonkun toisen suunnitelmaa.”

Itse olen Rievun perustajana ja vastaavana tuottajana ajatellut, että ihannemediani pitäisi eripuran lietsomisen sijasta synnyttää ymmärrystä erilaisuudelle.

Tässä tapauksessa eräinä esikuvinani ovat toimineet ruotsalaiset musiikkilehdet Sweden Rock Magazine sekä edesmennyt Close-Up (1991–2019), jotka ovat vuosikymmenten saatossa tarjoilleet hyvinkin kattavia ja seikkaperäisiä haastatteluita, aina Turbonegrosta, Michael Monroesta ja Ville Valosta Shiningin Niklas Kvarforthiin ja Mayhemin edemenneeseen Euronymoukseen (1968–1993).

Kun mietin näitä medioita, niin ensimmäisenä minulle tulee mieleen juuri nämä – parhaimmillaan toistakymmentä sivua pitkät – syvähaastattelut, joissa artistit päästetään puhumaan elämästään, ajatuksistaan, taiteestaan ja kokemuksistaan sydämensä kyllyydestä. Tällaisesta artikkelityypistä käy hyvänä esimerkkinä kesällä 1995 edesmenneeseen Suosikkiin tekemäni haastattelu Andy McCoyn kanssa, joka erinäisistä syistä näkee ensi kertaa päivänvalon vasta nyt.

Mutta kun ajattelen suomalaisia medioita, ei tällaiselle ruotsalaistyyppiselle musiikki- ja kulttuurijournalismille näytä Suomessa olevan tilaa kuin aniharvoin. Toivottavasti olen väärässä.

Silloin sitä on pakko ryhtyä omaan kokemuspohjaansa tukeutuen tekemään itse, jotta saa edes yhdestä mediasta jotain mielekästä luettavaa itselleen.

Erään sloganimme pohjalta haluan Rievun tarjoilevan jännittäviä ja kiinnostavia kohtaamisia mitä mielenkiintoisimpien kulttuurivaikuttajien ja -tekijöiden kanssa, jotta ymmärryksemme näitä ihmisiä ja ihmiskuntaa kohtaan lisääntyisi ja eripuraisuus lievittyisi.

Olen vuosien saatossa saanut haastatella mitä eriskummallisempia taiteentekijöitä. Kun muistelen niistä merkittävimpiä kohtaamisia, ovat parhaimmat juttutuokiot syntyneet yleensä ajan kanssa ja syvällisesti. Joitakin vanhoja ”klassikoitani” olen nyt haalinut ja päivittänyt Riepuun siksi, että te lukijoina ja kenties myöhemmin myös tekijöinä saisitte kiinni siitä arvomaailmasta, minkä perustalle Riepu on rakennettu ja pystytetty.

Tämän kirjoitettuani en missään nimessä halua, että Riepu olisi mikään nostalgiatrippi, päinvastoin.

Haluaisin, että Riepu on ajan hermolla ja pulssilla operoiva älykäs vaihtoehtomedia, joka availee myös sellaisia maailmoja, jotka saattavat olla jossain määrin tabuja valtavirtamedioissa. Silti ne ovat aiheita, joista mielestäni on hyvä kirjoittaa, jotta ihmisten ymmärrys tämän maailman monimuotoisuudesta ja rikkaudesta lisääntyisi ennakkoluuloisen eripuraisuuden tieltä.

Mikäli haluat itse tukea tämän kaltaista pitkäjänteistä ja syvällistä journalismia sekä Rievun kaltaisen vaihtoehtomedian kehittämistä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun lukijaksi, tukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Rievun vastaava tuottaja Nalle Österman ja The Wildhearts -yhtyeen basisti Danny McCormack kohtasivat toisensa Joensuun Ilosaarirockissa heinäkuussa 1997, kuva: Jasse Salonen.)