Kun olin saanut artikkelini valmiiksi ja toimittanut sen lehden toimitukseen, sain miltei välittömästi sähköpostitse palautetta lehden silloiselta päätoimittajalta Sami Lotilalta, miten artikkelin otsikkoja pitäisi olla raflaavampia sekä kärjistävämpiä ja miten jutun sävyä pitäisi dramatisoida niin paljon kuin mahdollista aina, kun siihen löytyi tilaisuus.

Kun tein työtä käskettyä, oli Lotilakin lopulta tyytyväinen.

Tätä nykyä aina kun näen jonkinlaisen dramatisoidun kohuotsikon jonkun lehden kannessa, verkkosivulla tai irtonumerotelineen mainoksessa, tulevat minulle mieleen nuo Lotilan lempeän isälliset värikynät ja ohjeet sekä neuvot niiden käyttöön.

Toki itsekin osaan niitä halutessani vääntää, olenhan saanut oppini kaikista parhaimmalta.

En tiedä miltä teistä tuntuu, mutta ainakin minusta moiset sensaatiohakuiset kohuotsikot ovat alkaneet kärsiä pienoista inflaatiota 2020-luvulla. Ainakin itse koen olevani hyvinkin turta kaikelle maailmanloppua esiin manaaville tuomiopäivän profeetoille, julistivat ne koronapandemian kuolemanvakavuutta tai maahanmuuton vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntarauhaan niin valtamedioissa kuin vaihtoehtoisemmissa vastamedioissakin.

Niille alkaa olla melko turtunut varsinkin nyt, kun elämä kulkee omia latujaan joka tapauksessa ilman, että jonkun tarvitsee lähteä arkeamme liekittämään jonkinlaisilla ylenpalttisilla provokaatioilla, jotka näyttävät jo tässä vaiheessa jalostuneen jo alati kaistapäisemmiksi salaliittoteorioiksi.

Ei vain enää jaksa.

Tai kuten Julkisen sanan neuvoston JSN:n journalistin ohjeiden kahdeksas pykälä kuuluu: “Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.”

– Haluutsä totuuden vai niin, että se kuulostaa nastalta, kysyi puolestaan legendaarinen suomalainen rocktähti Andy McCoy erään 1990-luvun klassikkohaastattelussa haastattelua tehneeltä Rumba-lehden avustajalta Axa Sorjaselta heti kärkeen.

Niinpä niin, totuutta vai nastaa paskanjauhantaa tai rehellisyyttä vai sensaatiohakuisuutta?

Mutta tarvitseeko näiden asioiden, teemojen ja kysymysten välttämättä kilpailla ja taistella toistensa kanssa? Jos toimittaja tekee työnsä asianmukaisesti eli hyvin ja kunnolla, voi lopputulos olla samaan aikaan viihdyttävä, nastaa paskanjauhantaa, rehellistä ja sensaatiohakuistakin – kuten esimerkiksi oma klassikkohaastatteluni vuodelta 1995 Andy McCoyn kanssa, jonka voitte vihdoin ja viimein lukea nyt ensi kerran Rievun verkkosivuilta.

Siinä on tunnelmaa, fiilistä, intohimoa, sekopäisyyttä, huumoria, elämäniloa ja elämänmakua puristettuna yhteen artikkeliin niin tymäkässä muodossa, että sitä lukiessa heikompaa alkaa jo jossain vaiheessa varmasti hirvittää kaiken sen sisältämän dramatiikan keskellä.

Mutta kuten ihanainen lahtelainen Rita Behm meille syksyllä 2020 opetti, niin draaman kaari todellakin viehättää.

Siinä onkin opettelemista, harjoittelemista ja kokemista, että saa luotua ja puristettua jostakin passiivisen neutraalista haastattelutilanteesta jotenkin elävän ja hengittävän.

Ilmeet, äänenpainot, sävyt, tunnelmat, tunnelataukset, hajut, maut, katseet, hymyt, naurut, vihastumiset, vetoamiset, toiveet, anelut… Nämä kaikki ovat sellaista polttoainetta, millä neutraalista haastattelusta tai muusta artikkelista voidaan saada elävämpi, väkevämpi, kiinnostavampi, puhuttavampi ja houkuttelevampi.

Tai kuten edesmennyt kitaralegenda Albert Järvinen (1950–1991) Ylen vuoden 1974 klassikkohaastattelussa lausui: “Ei se mitä tekee vaan miten sen tekee.”

Haluutsä totuuden vai niin että se kuulostaa nastalta?

Jos jättää kaikki pienet yksityiskohdat, mausteet, vivahteet ja tilanteet hyödyntämättä artikkelissaan, niin lopputuloksena on helposti pelkästään kuivakka ja tylsä kokonaisuus, mikäli haastattelija on vain litteroinut haastateltavan sanomiset salonkikelpoiseksi ja moitteettomaksi selkosuomeksi, kaikkia mahdollisia sensaatioita, kärjistyksiä, kirosanoja ja kohuja kavahtaen.

Ja silloin journalisti itse saattaa pahimmillaan syyllistyä rikkomaan journalistin ohjeiden kakkospykälää, vaikka hän yrittää sitä kaikin tavoin välttää: “Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.” Tähän perään sopii myös kolmospykälä: “Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.”

Jos journalistisen päätösvallan ulkoistaa esimerkiksi sellaiselle pelolle, että alkaa jo valmiiksi ennakkosensuroida itseään, ettei vahingossakaan tulisi loukanneeksi vaikkapa jotakin henkilöä, tämän edustajaa tai jotakin muuta sidosryhmäläistä, niin silloin ei enää tarvitse hirveästi ihmetellä, mihin ja miksi esimerkiksi suomalaiset musiikkilehdet ovat näivettyneet, kadonneet ja kuolleet.

Kaiken lähtökohtana on oltava kiinnostava juttu. Aina. Oliko se sitten sensaatiohakuinen, rehellinen, totuudenmukainen tai nasta, niin se on lähtökohtaisesti aina journalistin oman ammattitaidon varassa. Mutta yhtäkään tällaista arvoa ei kunnon journalistin pidä ikinä pelätä, mikäli tämä aikoo kunniallisena journalistina noudattaa journalistin ohjeiden ensimmäistä pykälää.

“Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.”

Mikäli haluat itse edistää tämän kaltaista journalismia ja kulttuurikehitystä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Ekaterina Bolovtsova palvelusta Pexels.)

Oletteko huomanneet, miten useilla valtamedioilla on tapana käydä sisäistä vuoropuhelua itsensä ja lukijoittensa avustuksella erilaisten vastakkainasettelujen rakentamiseksi?

Miksi? Tietenkin siksi, koska erilaiset tunteet herättävät someraivoa ja sillä someraivolla saadaan sitten taas lisää klikkauksia ja lukijoita, joille median mainostajat voivat puolestaan tarjota jos jonkinlaisia palveluksia ja mainoksia.

Onko näkökulma toisin sanoen vain kaunis kiertoilmaus paljon raadollisemmalle ja tylymmälle näkemykselle, jossa kansalaisia viedään kuin pässiä narussa kapakoihin, keskustelupalstoille tai työpaikoille jauhamaan omia näkökulmia esimerkiksi maahanmuutosta, puoluepolitiikasta, populaarimusiikista, uskonnoista tai muista ajankohtaisaiheista?

Kunhan näkökulma on tarpeeksi hyvin valittu, lukijoilta sataa laariin klikkauksia ja mainostajilta puolestaan mirhamia ja rahaa.

Tällöin voidaan samasta iltapäivälehdestä yhtäällä lukea jonkun kohupäätoimittajan tai kohukolumnistin raa’an oikeistokapitalistisia ajatuksia ja toisaalta sitten taas sanavalmiin ja terävän käsikirjoittajan nerokkaita sanan säilän sivalluksia vasemmalta oikealle. Mitä väliä, kunhan lukijoita ja tunnetta riittää pitämään vastakkainasettelua yllä. Koska ketä oikeasti jaksaa kiinnostaa ympäripyöreä lässytys?

Kansa janoaa verta, somerovioita ja sirkushuveja!

Yhdysvaltalainen kolumnisti Jessica Wildfire julkaisi Medium-blogialustalla 8. tammikuuta 2021 hienon kolumnin, johon hän lanseerasi fantastisen käsitteen, jota en ollut koskaan kuullut yhtään missään aiemmin.

Anger porn. Vihaporno.

Nerokasta!

Esseessään Wildfire pohtii sitä, miten someraivo on jollakin tapaa verrannollinen pornoon. Molemmissa vaikuttaa sama mekanismi: käyttäjä tarvitsee alati kovempaa kamaa saadakseen kaipaamansa sävärit ja kicksit. Kuka hyötyy?

Ei välttämättä ainakaan vihapornoileva loppukäyttäjä, joka ajaa itseään, mieltään ja kehoaan alati sekapäisempään transsiin ja umpikujaan, päätyen lopulta pyörimään joissakin höyrypäisissä yhteisöissä tai kulteissa – elleivät sitten lähde jollekin omalle ristiretkelle viholliskuviaan vastaan.

Miten pitkä tai lyhyt onkaan loppujen lopuksi matka hurahtaminen jostakin omasta näkökulmasta vihapornon suurkuluttajaksi?

Televisiossa saatetaan joskus näyttää näennäisen tasapuolisia keskusteluohjelmia jostakin valitusta kohuaiheesta, mutta kun pari tuntia on kulunut, voidaan valitulle aiheelle panna piste – onhan se nyt käsitelty asianmukaisesti loppuun vastuullista journalismia harjoittavalla kanavalla. Joten ei muuta kuin puheenvuoro poikki ja kannet kiinni. Tasapuolisuuttako?

Riepu haluaa olla humaanimpi vaihtoehto kaikelle valtamedioiden syöttämälle vihapornolle. Riepu ei halua olla lietsomassa yhtään enempää eripuraa ja polarisaatiota tähän maahan ja maailmaan, vaan haluaa käsitellä jokaista haastateltavaansa, avustajaansa, lukijaansa ja taidekritiikkinsä kohdetta samalla tavalla – inhimillisesti, ymmärtäväisesti ja humaanisti.

Mikäli haluat itse edistää tällaista toimintatapaa ja kulttuurikehitystä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Anna Shvets palvelusta Pexels.)