Kesän 2025 Sofia Virta -kohu tämän matkailuautolla Keski-Eurooppaan suuntautuneesta lomasta paljasti jotain hyvinkin rumaa suomalaisen nykypolitiikan kulttuurista. Kokoomuksen kansanedustaja Tere Sammallahti tiivisti Virran lomasta näin:

– Vihreiden PJ Sofia Virta autoili Euroopan ympäri ja poltti parissa viikossa enemmän dieseliä kuin duunari vuodessa.

Kun vihreiden puheenjohtaja julkaisi kivoja lomakuvia, konservatiivinen poliittis-mediakompleksi mobilisoi täyden arsenaalinsa: hiilijalanjälkilaskurit, tekopyhyyssyytteet ja moraalinen suuttuminen.

Mutta kun pääministeri Petteri Orpo ja ympäristö- ja ilmastoministeri Sari Multala pyörivät Turun Ruisrockissa ilmeisen ”höyryisessä” tilassa tillin tallin kuin GG Allin, sivuutetaan kokoomuspoliitikkojen ilmiselvä humalatila oikeistomedioissa kunnioittavalla hiljaisuudella.

Kyse ei ole yksittäistapauksesta. Sofia Virta on uusin uhri ilmiössä, joka riivaa länsimaisia demokratioita: nuorten, älykkäiden progressiivisten naispolitiikkojen systemaattinen maalittaminen.

He edustavat tulevaisuutta, jossa valta ei enää keskity vanhoille, valkoisille, konservatiivisille miehille – ja juuri siksi heidät on tuhottava.

Kansainvälinen poliittisen ahdistelun verkosto

Virran kohtalo toistaa hämmästyttävän tarkasti samaa kaavaa, joka on nähty ympäri maailman:

Ruotsalainen Greta Thunberg on joutunut presidenttien ja mediamogulien pilkan kohteeksi, missä nuorta aktivistia on teini-iästä saakka kutsuttu ”kakaraksi” ja hänen Asperger-diagnoosistaan on tehty vitsin aihe.

Yhdysvaltalainen Alexandria Ocasio-Cortez saa päivittäin tappouhkauksia ilmasto- ja tasa-arvoajatustensa vuoksi ja oikeistomediat keskittyvät hänen pukeutumiseensa politiikan sijaan.

Entinen pääministeri Sanna Marin (sdp) kohtasi armotonta tarkastelua suurennuslasilla, joissa vähäisimmistäkin asuvalinnoista tai iltamenoista tehtiin pöyristyneitä artikkeleita oikeistomedioiden toimesta.

Kuvio on kristallinkirkas: edistykselliset naispoliitikot, jotka puhuvat ilmastokriisistä, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja sukupuolten tasa-arvosta kohtaavat henkistä väkivaltaa ja vastustusta tavalla, joka olisi käsittämätön miespolitiikon kohdalla.

Nyt tähtäimessä on Sofia Virta.

Tekopyhyysnarratiivin anatomia

Virran loman käsittely paljastaa konservatiivisen hyökkäyksen mekanismit, jossa perussuomalainen kansanedustaja Sanna Antikainen tiivisti retoriikan:

– Helmikuussa vaaditaan rajoituksia ihmisten yksityisautoiluun ilmaston nimissä, mutta heinäkuussa lähdetään itse dieselpakulla halki Euroopan.

Äkkiseltään argumentti kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta se perustuu tahalliseen väärinymmärrykseen. Vihreiden politiikka ei ole yksilöllisten valintojen kieltämistä vaan systemaattista muutosta: parempaa joukkoliikennettä, sähköistämistä, infrastruktuurin uudistamista.

Virran lomaan ei ole rakennettu kattavaa eurooppalaista juna- tai bussiverkkoa vaan hän toimi nykyjärjestelmän puitteissa, jonka korjaamisen eteen hän politiikassaan kuitenkin työskentelee.

Konservatiivit kuten perussuomalaiset ja kokoomus sen sijaan vastustavat järjestelmän muuttamista samalla kuin he syyttävät yksittäisiä ihmisiä vaikuttamisesta järjestelmän sisällä.

Tämä on intellektuaalista epärehellisyyttä ja tahallista vääristelyä pahimmillaan.

Kaksoisstandardien karu todellisuus

Vertaamalla Virran sekä entisen pääministerimme Sanna Marinin kohtelua mediassa muiden poliitikkojen saamaan ”kritiikkiin” paljastuu räikeä epätasa-arvo:

Sofia Virta: Lomakuvista lasketaan hiilijalanjälkeä, puolisoa jahdataan yksityisomaisuuden takia, Ruisrock-ilottelusta rakennetaan taas uutta pöyristynyttä skandaalia ja jokainen yksityiselämän valinta tulkitaan poliittiseksi kannanotoksi.

Petteri Orpo ja Sari Multala: Ruisrock-juhlinta ohitetaan tyylikkäällä hiljaisuudella, yksityiselämä on yksityistä ja puolisoiden toiminta ei kiinnosta ketään.

Ero on niin ilmeinen, että se paljastaa aivan liian monen median sisäänrakennetun puolueellisuuden ja oikeistolaisuuden.

Näin konservatiiviset miespolitiikot saavat elää inhimillisinä kansalaisina, kun taas edistyksellisiltä naisilta vaaditaan yliluonnollista pyhyyttä.

Ala-arvoisin taktiikka

Sofia Virran puolison Atte Ailion taannoinen metsähakkuukohu edustaa nykyaikamme poliittisen ahdistelun pohjalukemia.

Tässä varsin kyseenalaisessa tapauksessa Seiskan paparazzitoimittaja Panu Hörkkö jahtasi Virran puolisoa ja vaatimalla vaati Virtaa vastaamaan miehensä yksityisistä päätöksistä, kehittäen tästäkin keinotekoisen poliittisen skandaalin.

Hörkön toiminta Narinkkatorilla oli suoranaista vainomista. Kun Virta kieltäytyi haastattelusta puolison asioista, saapui tähtitoimittaja ensin fyysisesti häiritsemään häntä julkiseen tilaisuuteen, kunnes palasi ”puolen tunnin päästä” jatkaakseen ahdistelua, minkä seurauksena hänen kameraansa ”revittiin” lopulta Virran avustajien toimesta.

Kuvitelkaa vastaava tilanne käännettynä: feministimedia alkaisi jahtaamaan perussuomalaisten Jani Mäkelän vaimoa tämän yritystoiminnasta, vaatisi Mäkelää vastaamaan puolisonsa liiketoimista ja kun tämä kieltäytyisi, tulisivat toimittajat häiritsemään häntä fyysisesti vaalitilaisuuksiin.

Perussuomalaisten ja kokoomuksen mediakoneet huutaisivat ”vainoamisesta” ja ”journalismin rappiosta”. Mutta kun kohteena on progressiivinen nainen, sama toiminta määritellään ”journalismiksi”.

Tosin maailmasta tuskin löytyy vielä niin alhaista rimaa, etteikö tekopyhä oikeistomedia voisi sitäkin vielä alittaa.

Patriarkaatin viimeinen taistelu

Sofia Virran ja Sanna Marinin kaltaisten poliitikkojen edustama uhka vanhalle järjestelmälle on olemassaolon kannalta ratkaiseva. Virran tapauksessa kohde on:

• Työväenluokkainen nainen, joka nousi duunariperheestä politiikan huipulle

• Nuori äiti, joka puhuu avoimesti yksinhuoltajuudesta ja vaikeista kokemuksista

• Progressiivinen poliitikko, joka ajaa ilmastotoimia, sukupuolten tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta

• Aito persoona, joka kieltäytyy poliittisesta teatterista

Tämä yhdistelmä horjuttaa kaikkea, mitä konservatiivisten miesten valta edustaa.

Virran elävä esimerkki todistaa, että johtajuus ei vaadi etuoikeutettua taustaa, ikää tai miehisyyttä. Hän edustaa maailmaa, jossa valta jakautuu toisin – ja juuri siksi hänet on tuhottava jo nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.

Kun Sanna Marinkin saatiin luopumaan poliittisesta urastaan ajojahtimaisella mediavainolla, on oikestomedian kohteeksi nyt valikoitunut vihreiden Sofia Virta: hänkin nuori, kaunis, edistyksellinen, sanavalmis ja älykäs nainen.

Sattumaako?

Miten iskeä takaisin?

Onko mitään enää tehtävissä? Voiko yksittäinen naispoliitikko suojautua enää mitenkään, jos häntä kohtaan on aloitettu ja suunnattu systemaattinen hyökkäys- ja maalituskampanja?

Onneksi on. Toimiviksi strategioiksi ovat osoittautuneet esimerkiksi seuraavat:

Nimeä ilmiö: Kutsutaan ahdistelua sen oikealla nimellä, eli sukupuolittuneeksi poliittiseksi ja henkiseksi väkivallaksi. Kyse ei ole ”kritiikistä” vaan valtarakenteiden puolustautumisesta.

Dokumentoi kaikki: Jokainen uhkaus, seksistinen kommentti ja kaksinaismoralistinen esimerkki tallennetaan ja julkaistaan. Läpinäkyvyys on paras ase.

Rakennetaan naisten koalitio: Yli puoluerajojen ulottuva solidaarisuus. Kun SDP:n, keskustan ja jopa eräät kokoomuksen naiset ottavat kantaa sukupuolittuneeseen ahdisteluun, viesti voimistuu.

Käännä narratiivi: Sen sijaan että puolustaisi kesälomaansa, Virran tulisi hyökätä: ”Miksi konservatiiviset miehet ovat niin peloissaan nuorista naisista, että heidän täytyy hyökätä jokaisen lomakuvan kimppuun?”

Kansainvälistä asiaa: EU:ssa ja YK:ssa on alati kasvava huoli naispolitiikkojen turvallisuudesta. Suomalaiset ahdistelutapaukset kuuluvat osaksi maailmanlaajuista taistelua.

Demokratian vaarantuminen

Kun yhteiskunnallinen keskustelu kääntyy edistyksellisten naispoliitikkojen lomakuvien pakkomielteiseksi analyysiksi, jäävät todelliset yhteiskunnalliset ongelmat sivuun.

Ilmastokriisi kiihtyy, eriarvoisuus kasvaa ja demokratia rapautuu, mutta tärkeämpien aiheiden sijaan energiaa käytetään sen laskemiseen, montako litraa dieseliä paloi vihreiden puheenjohtajan Euroopan-matkalla.

Tämä on tietty tarkoituskin. Huomion ohjaaminen pois oikeista ongelmista on osa strategiaa.

Vanhat valtarakenteet eivät luovu vallastaan vapaaehtoisesti vaan ne käyttävät kaiken käytössään olevan väkivallan – fyysisen, psykologisen sekä poliittisen – puolustautuakseen.

Huolestuttavaa Virran tapauksessa on se, kuinka helposti vihamielisyys normalisoituu. Kun Virta ihmetteli ”mihin ovat hävinneet käytöstavat”, häntä syytettiin draamailusta.

Samaan aikaan perinteisesti miesvaltaiset instituutiot kuten poliisi ja oikeuslaitos eivät välttämättä tarjoa riittävää suojaa edistyksellisille naispoliitikoille, kuten Sanna Marinin taannoinen lähestymiskieltotapaus osoitti.

Toivon näkymiä

Mutta historia kulkee eteenpäin. Jokainen naispoliitikkojen sukupolvi on taistellut samoja taisteluja ja jokainen heistä on vienyt asiaansa eteenpäin.

Nyt on Sofia Virran vuoro.

Virran tehtävänä on kestää myrsky, nimetä ilmiö oikeilla nimillään ja rakentaa pohjatyö tuleville sukupolville. Kyse ei ole vain hänen urastaan vaan kyse on koko demokratiamme tulevaisuudesta ja siitä, millaisessa maailmassa tulevat sukupolvemme kasvavat.

Tai kuten hän itse totesi vihakommenttien vyöryessä:

– Vihaan väsyy. Ja sen vihaa lietsovat tietävät. Ja juuri siksi ei saa antaa periksi.

Nyt olisi vain kaikkien sivistynyttä, älykästä, tasa-arvoista rakentavaa politiikkaa toivovien ja kannattavien kansalaisten liityttävä yhteen ja pidettävä huolta siitä, ettei Sofia Virta ja hänen hengenheimolaisensa jää tässä taistelussa yksin.

Muutos parempaan huomiseen lähtee aina meistä itsestämme.

”Turismista voi tulla uusi kultakaivos Suomelle”, otsikoi Hufvudstadsbladet etusivullaan tiistaina 8 heinäkuuta 2014.

Alkuperäinen teksti julkaistu alun perin Nalle Östermanin sittemmin lakkautetussa ”Rocktoimittajan päiväkirja” -blogissa 13.7.2014.)

”Turismista voi tulla Suomen uusi kultakaivos”, julisti sanomalehti Hufvudstadsbladetin kansi tiistaina 8. heinäkuuta 2014.

Elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (kok) näkee turismin yhtenä tärkeimpänä elinkeinona Suomessa. Artikkelissa kerrotaan, kuinka turismi tuottaa ulkomailta Suomeen 4,2 miljardia euroa vuosittain. Summa ei ole pieni, mutta silti kaukana läntisestä naapuristamme Ruotsista, jonka kassaan kannettiin viime vuonna turistivirtoina 284,4 miljardia kruunua, noin 30 miljardia euroa – eli yli seitsemän kertaa enemmän kuin Suomeen.

Jutun mukaan Suomen valtio haluaa suuremmat tulot turismista, joskin uutta ajattelua tarvitaan. Niin totta vie tarvitaan.

Valoa ei kuitenkaan näy tunnelin päässä – päinvastoin.

Aurinko paistaa, luonto hymyilee ja raikkaat tuoksut täyttävät hajuaistimme. Lämmin kesäsää saa Suomen puhkeamaan kukkaan ja näyttämään kauneimmat puolensa. Voi miten ihanaa! Sen vastapainoksi suomalainen byrokratia kaataa jääkylmää vettä niskaan turisteille ja oman maan kansalaisille.

Helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu Hannu Oskala (vihr) julkaisi eilen 12. heinäkuuta 2014 blogissaan tekstin suomalaisesta anniskelupolitiikasta, jossa hän analysoi suomalaisen anniskelupolitiikan mielettömyyttä kulttuuritapahtumissa.

Kirjoituksessaan Oskala tarjoaa havainnollistavan esimerkin tämän kesän Sonisphere-festivaalilta Helsingin Hietaniemen uimarannalta, missä välimatka lavalta anniskelualueelle oli noin 150 metriä. Tämä ei ole tietystikään uusi aihe, olenhan itsekin kirjoittanut tästä kansallisesta erikoispiirteestä Rytmi-lehteen jo 2010.

Kulttuuritapahtumien kaljakarsinoillako niitä turisteja aiotaan tänne houkutella?

Olen teini-iästä saakka kiertänyt ympäri Eurooppaa erilaisilla festivaaleilla, missä kaljakarsinat loistavat poissaolollaan – oltiin sitten Englannin Donningtonissa, Unkarin Szigetissä, Tanskan Roskildessa tai Viron Ammerockissa.

Suomessakin on ollut liberaalimpia ja sallivampia tapahtumia – kuten Pori Jazz, Seinäjoen Provinssirock ja Kaisaniemessä järjestetty Tuska – joihin sallittiin aiemmin omat juomat kohtuuden rajoissa. Viime aikoina ollaan valitettavasti palattu takapajuisempiin oloihin – tänä kesänä Järvenpään Puistobluesiin ei sallittu edes omaa termospullollista kahvia. Tämän vuoden Pori Jazzeihin kiellettiin tuomasta jopa omat pillimehut ja äidinmaitokorvikkeet!

”Suomi on kiva maa, mutta miksi täällä on niin julmetun kallista?”, kysyi saksalainen ystäväni istuessamme piknikillä eräässä puistossa Helsingin Vallilassa jokunen vuosi sitten. Se oli – ja on vielä suuremmissa määrin – erinomainen kysymys edelleen, johon en osannut – enkä edelleenkään osaa – antaa tyhjentävää vastausta.

Kun esimerkiksi Berliinin Kreutzbergissä voi katukeittiöstä ostaa leipätaskukebabin euron kolikolla, saa Suomessa vastaavasta pulittaa vähintään viisi euroa.

Nordea-pankin tutkimusjohtaja, kauppatieteiden tohtori Aki Kangasharju kummeksui blogissaan huhtikuussa 2014 suomalaisen päivittäistavarakaupan hinnannousua: ”Suomessa tuontihinnat laskevat kaksi kertaa nopeammin kuin euroalueella. Silti kuluttajahinnat nousevat kaksinkertaista vauhtia euroalueeseen verrattuna.”

Vierailin viime viikonloppuna Turun Ruisrockissa. Siellä pantillinen oluttölkki 0,33 litraa III-veroluokan Koff-keskiolutta maksoi 7 euroa kappaleelta. Nopealla laskutoimituksella selviää, että 3-4 Ruisrockin tölkkikaljan hinnalla saisi kaupasta kannettua kokonaisen 24 tölkin kaljalaatikon.

Vertailun vuoksi Unkarin Szigetissä puolen litran oluttuoppi maksaa reilun euron verran ja Tanskan Roskildessakin noin viisi euroa.

Näin näkyy kulttuuritapahtumissa käytännössä se, kuinka Suomi on Euroopan kirein oluen alkoholiverottaja ja toiseksi ankarin väkevän alkoholin sekä viinin verottaja.

Kun ynnätään yhteen suomalainen holhouspolitiikka ja hintataso, on mahdotonta ymmärtää, miksi yksikään omilla aivoillaan ajatteleva turisti haluaisi vapaaehtoisesti saapua maahan, missä joutuu maksamaan ylihintaa virvokkeista sekä elintarvikkeista ja kärsimään karjamaisesta kohtelusta.

Eikä tässä vielä kaikki, kuten Ostos-TV:ssä voitaisiin Suomea markkinoida.

Nyt kun turistit saadaan nauttimaan kauniista Suomen suvesta, on ainakin Helsingillä kova kiire saada terasseilla istuskelevat asiakkaat sisälle auringonpaisteesta välittömästi, kun kello lyö kymmenen illalla.

Tämä kansallinen erikoispiirre ei varmastikaan unohdu niiltä turisteilta, jotka joutuvat töykeiden kerberosten ahdistelun kohteeksi esimerkiksi Helsingin Esplanadilla keskellä kirkasta kesäiltaa.

”Olen asunut melkein koko ikäni Stadissa. Ei sekään ole sellainen kuin ennen. Siitä on tullut ihan höpöhöpömesta. Stadilaisia siellä ei enää asu montaakaan, eikä samaa spirittiä ole enää. Ennen oli ovet levällään ja naapurilta sai mennä lainaamaan sokeria. Turussa on luonnollisempaa, ihmisten ei tarvitse vetää rooleja ja daamit näyttävät daameilta. Kauniit asiat ovat kadonneet”, totesi suomalainen rocklegenda, Hurriganes-yhtyeen laulava rumpali Remu Aaltonen Helsingin Uutisten haastattelussa keskiviikkona 9. heinäkuuta 2014.

Kun Helsingin kaupunki suunnittelee kaupunginjohtajansa Jussi Pajusen (kok) johdolla Guggenheimin taidegalleriaa ja MTV:n musiikkigaalan tuomista kaupunkiin, ei nykyinen holhouskulttuuri tule houkuttelemaan pahimpia masokistejakaan kärsimään ala-arvoisesta ihmiskohtelusta ja korkeasta hintatasosta.

Elinkeinoministeri Vapaavuoren kannattaisikin herätä vallitsevaan todellisuuteen miettimään, miten Suomesta saataisiin viihtyisä ja elinkelpoinen maa ensin sen asukkaille, jotta turistitkin voisivat maassamme viihtyä.

Sillä nyt, kun maahamme eksyvä turisti kertoo kansallisista erikoispiirteistämme omalle lähipiirilleen, voimme olla varmoja, ettei yksikään järjissään oleva ulkomaalainen halua haaskata rahojaan nykyisenkaltaiseen takapajulaan, vaikka laadittaisiin millaiset brändityöryhmät tahansa luomaan myönteistä suomikuvaa.

PÄIVITYS 30.3.2024: Miten meni noin niinku omasta mielestä? Tuliko turismista Suomeen odotetunlainen kultakaivos? Yhdenlaisen vastauksen tähän kysymykseen antaa matkailu-, majoitus-, ravintola- ja vapaa-ajanpalvelualan sekä niihin liittyvän hyvinvointipalvelualan yrittäjien ja työnantajien edunvalvoja ja työmarkkinajärjestö MaRan tuorein selvitys vuodelta 2023, missä matkailun kehittymistä ja merkitystä suomalaisena toimialana seurataan sen aikaansaamien taloudellisten vaikutusten perusteella. MaRan raportin tuoreimmat luvut kertovat seuraavaa:

• Vuonna 2022 kotimaisia yöpymisiä kirjattiin 17 miljoonaa (16 milj. yöpymistä v. 2019)
• Vuonna 2022 Suomessa rekisteröitiin 5 miljoonaa ulkomaista yöpymistä (7 milj. yöpymistä v. 2019)
• Ulkomaiset yöpymiset vähenivät -30 % ja kotimaiset lisääntyivät +6 % vuoteen 2019 verrattuna
• Eniten ulkomaalaisten yöpymisistä kirjattiin saksalaisille, briteille ja ruotsalaisille
• Matkailuviennin arvo noin *3,3 miljardia euroa v. 2022 (5,3 mrd. euroa v. 2019)
• Matkailun kokonaiskysynnän arvo noin *13,5 mrd. euroa v. 2022 (16,3 mrd. euroa v. 2019)
• Matkailutoimialoilla työskenteli 133 400 henkilöä vuonna 2021 (154 100 henkilöä v. 2019)
• 4,9 % kaikista työllisistä työskenteli matkailutoimialoilla koko maassa vuonna 2021 (5,8 % vuonna 2019)
• Matkailun osuus bkt:sta 1,6 % vuonna 2021 (2,7 % vuonna 2019)

Suoraan vertailukelpoisia lukuja artikkelin alun lukemaan ei tämä raportti valitettavasti tarjoa, mutta jotain osviittaa sentään. Vaan jos ottaa tilastojen sijaan puhtaasti fiilispohjaisen vertailun viime vuosien kehityksestä, niin ei hirveän hyvältä näytä, jos ja kun palveluita on supistettu ja karsittu samalla kuin hintoja on nostettu. Millä tempulla Suomi voitaisiin vielä saada uuteen nousuun? Kerro se Rievulle!