Tältä näytti Sturm Und Drang ensimmäisissä promo- kuvissaan 2007, kun tähteys oli vasta edessä.

Eilen, perjantaina 21. marraskuuta 2014 vaasalainen tapahtumatuottaja Simon Ventus (joka nimestään huolimatta ei soita maineikkaassa kokkolaisessa Wentus Blues Bandissa) teki suomalaisten musiikkialan Kuka Mitä Häh -keskusteluryhmään Facebookiin päivityksen, jossa mainosti vaasalaisesta Sturm Und Drangista tehtyä tuoretta dokumenttia.

– Eilen Yle 5 esitteli tämä, Strum und Drangista kertova, Tage Rönnqvistin tekemä dokkari, Ventus kirjoitti.

Sturm Und Drang on ja oli 2004 perustettu rantaruotsalainen hard rock -yhtye, joka nousi maineeseen ja julkisuuteen alun alkaen sen vuoksi, että yhtyeen jäsenet ovat niin julmetun nuoria.

Kun yhtyeen laulaja-kitaristi André Linman työsti demoa laulusta Rising Son, joka tulisi löytymään toukokuussa 2007 julkaistavalta debyyttialbumilta Learning To Rock, oli hän 13-vuotias.

Koska olin aikoinaan kirjoittanut yhtyeen historian ensimmäisen isomman lehtijutun nuorisolehti Suosikkiin, kiinnosti aihe kieltämättä minuakin. Poistuttuani Yle Areenasta puolitoista tuntia myöhemmin olin typertynyt ja surullinen – tällaistako se sitten on ja oli.

Myös Andrén isä on luonut uraa muusikkona, Happy Again -single ilmestyi 2004. Sen kuvassa Linman näyttää kaikkea muuta kuin iloiselta.

Like A Rockstar onnistuu joko vahingossa tai tahallaan vangitsemaan suomihevin nousukauden viimeiset vuodet siihen asti, kunnes heviboomi on ohi. Dokumentti onnistuu myös – tässäkin tapauksessa vahingossa tai tahallaan – vangitsemaan eräitä musiikkiteollisuuden vastenmielisimpiä ilmiöitä raadollisuudessaan:

1) Rocktähteydestä haaveilevan isän, joka pääsee vihdoin maistamaan mainetta ja mammonaa poikansa siivellä.

2) Aurinkoisesti hymyilevän tiedottajan, joka yrittää antaa pojille haastatteluvalmennusta harvinaisen noloilla ja typerillä kysymyksillä.

3) Vakavat levy-yhtiön sedät, joille on tärkeää saada hittejä pursuava levy mahdollisimman äkkiä markkinoille.

4) Rock’n roll -myyttiä elättelevän laulaja-kitaristin, joka alaikäisenä on juoda itsensä Japanissa ennenaikaiseen hautaan liian monen tequilashotin jälkeen.

5) Kaikki mahdolliset rock’n roll kliseet omaksuneen kitaristin, jonka käytös ja olemus onnistuu näyttäytymään harvinaisen typeränä ja luotaantyöntävänä.

Vuonna 2007 Warnerin poikabändin nimi oli Sturm Und Drang, vuonna 2014 yhtiön poikabändi tottelee nimeä Kliff.

Siinä ne pojat istuskelevat Warnerin toimistossa naureskelemassa, kun yhtiön tiedottaja Aino Kuutamo-Uusitorppa ja tuotantopäällikkö Asko Kallonen antavat bändille haastatteluvalmennusta Suosikin haastattelua varten.

Laulaja-kitaristi Andrén isä Patrick Linman muistelee puolestaan edelleen haltioituneena, kuinka isä ja poika tekivät Ruotsin Halmstadissa Rising Son -demoa Per Gesslen Gyllene Tider -yhtyeestä tutun ystävänsä Mats ”MP” Perssonin studiolla, kun Perssonin tyttöystävä ilmestyi studioon.

– André, sinä tulet pääsemään vielä pitkälle, epäuskoinen tyttöystävä lausuu profeetallisesti, kun hänet on saatu vakuuttuneeksi, että tuo lauluääni tuolla demolla tulee todellakin 13-vuotiaasta pojasta.

Muutamaa vuotta myöhemmin ollaankin oksentelemassa Japanissa, ihmettelemässä Ozzy Osbournen, Kissin ja Led Zeppelinin tuottajana kunnostautuneen Ron Nevisonin ilmestymistä pohjanmaalaiseen rannikkokaupunkiin juomaan punaviiniä treenikämpälle, ottamassa pippurisumutetta silmiin saksalaisessa hotellihuoneessa sekä heittelemässä voileipiä takahuoneiden kattoihin Suomessa.

Siitä vielä muutama vuosi, niin ollaan potkimassa pikkukiviä pohjanmaalaisella kylänraitilla ja ihmettelemässä kuinka jäsenet kokoonpanossa vaihtuvat, mutta mitään ei tapahdu.

Sturm Und Drangin kolmosalbumi Graduation Day ilmestyy 21. syyskuuta 2012. Se nousee ensin listasijalle 9 ja viipyy listalla 9 viikkoa. Jalometallia sille ei myönnetä.

Rehvakas bailaus on vaihtunut ahdistavaksi depressioksi.

Dokumentissa näytetään, kuinka yhtye vastaanottaa platinalevyt debyyttialbumista Learning To Rock ja kultalevyt marraskuussa 2008 julkaistusta Rock’N Roll Children kakkosalbumista.

Pitkän tauon jälkeen syyskuussa 2012 ilmestyvästä Graduation Day kolmosalbumista ei jalometallia enää tipukaan, ainoastaan playback-veto Elämä lapselle -konsertissa Helsingin Hartwall Areenalla. Siellä bändi yrittää vakuuttaa katsojat kuinka hyvin heillä oikein meneekään.

Kolmannen levyn Elämä lapselle -konsertissa esitettävää kärkibiisiä ja levyn ensimmäistä sinkkulohkaisua Molly The Murderer ei voi kuitenkaan kutsua muuksi kuin masentavaksi murheenkryyniksi.

Kyseessä kun on raivostuttavalla hokemalla varustettu monotoninen itkuvirsi, jossa ei ole enää mitään jäljellä siitä riemastuttavasta hevirokkipartiosta ja soittamisen ilosta, joka nosti hetkessä Sturm Und Drangin listoille ja vei näkemään maailmaa. Yhtyeen juuret unohdettiin ja ryhmän alkuperäinen luonne kadotettiin.

Ei siis ihme, ettei ura enää lähtenyt lentoon.

Dokumentti loppuu vuoteen 2012, mutta lopputeksteissä vilkaistaan vielä, mitä seuraavana vuonna kuuluu yhtyeestä aiemmin eronneille alkuperäisjäsenille, kitaristi Alexander ”Alex” Ivarsille sekä basisti Henrik ”Henkka” Kurkialalle.

Sturmiksen viimeisn FB-päivitys on yli vuoden takaa. Saa himoita!

Yhtyeen älyköksi paljastunut Kurkiala on leikannut hiuksensa, pukenut siistit vaatteet ylleen ja ryhtynyt opiskelijaksi. Hänellä näyttää menevän hyvin.

Ainakin paremmin kuin Sturm Und Drangilla, jonka viimeinen Facebook-päivitys on tehty 15. heinäkuuta 2013, jolloin yhtyeen ystäviä kehotetaan äänestämään YleX:n verkkosivuilla yhtyeen tekemää versiota Anna Abreun kappaleesta Hysteria saatesanoin ”saa himoita”.

Niin, tosin äskeinen ei ole täysin totta, sillä onhan tuon päivityksen jälkeen viisikon Facebook-sivuille ilmestynyt vielä yksi merkintä, 20. elokuuta 2014. Se ei tosin enää koske Sturm Und Drangia vaan yhtyeen solistia Andréa, jolle on buukattu seuraavaksi viikonlopuksi trubaduurikeikka Helsingin keskustassa sijaitsevaan ruokaravintolaan.

”This saturday (the 23rd) André Linman will be playing solo at Woolshed Bar & Kitchen in central Helsinki. See you there!”

André Linmanin isä Patrick tekee tammikuussa 2015 viikon ajan trubaduurikeikkoja Tallink Siljan Baltic Princessillä. Saa himoita!

Tuoretta dokumenttia ei yhtyeen Facebook-sivuilla mainita sanallakaan.

Näyttäisi siltä, että tämän vuoden helmikuussa 22 vuotta täyttänyt André seuraa tällä kehityskaarella isänsä jalanjälkiä trubaduuriksi erilaisiin ruokaravintoloihin, räkälöihin, kissanristiäisiin ja ruotsinlaivoille soittelemaan entisiä rockhittejä muutamille kymmenille päivä- ja iltakaljoittelijoille odotellen, että paluu kirkkaimpiin parrasvaloihin on vain yhden nappihitin päässä.

Enää eivät kuitenkaan Dio-, Helloween- ja Pretty Maids -pastissit riitä.

Warnerin toimistolla puolestaan istutetaan tälläkin hetkillä uusia ja lupaavia artisteja, joille luvataan ruusuista tulevaisuutta. ”Te tulette pääsemään vielä pitkälle”, kuten nuo Mats Perssonin ystävättärenkin profeetalliset sanat kuuluivat. Kunnes eräänä päivänä huomataan, että artistin mehut on puristettu tyhjiin ja satu on ohi.

No, onneksi jonossa on jo seuraavat tulevaisuuden toivot ja ruotsinlaivoillakin tilaa.

Myös ”Instagram-sensaatio” Benjamin Peltonen on saanut levytyssopimuksen Warnerilta. Saa himoita!

Warner Musicin eräitä tuoreimpia kotimaisia kiinnityksiä ovat ”Instagram-sensaatio” Benjamin Peltonen sekä poikabändi Kliff. Niiden dokumentteja odotellessa.

Kenties Like A Rockstar -dokumentin suurin ansio on se, että se esittelee harvinaisen hyvin mitä tapahtuu, kun nuorten rokkidiggareiden suurimmat unelmat käyvät toteen ja millainen romahdus se on nuoren psyykeelle, kun raaka todellisuus ison levy-yhtiön koneistossa astuu jonakin päivänä kuvaan. Siihen on hyvä olla varautunut.

Tämä dokumentti on syytä esittää jokaiselle rock- ja pop-tähteydestä haaveilevalle nuorelle.

Like A Rockstar -dokumentti on tätä nykyä katseltavissa Vimeo-videopalvelussa.

PÄIVITYS 30.3.2024: Sturm Und Drangin jälkeen yhtyeen aktiivisin jäsen musiikkirintamalla on ollut laulaja-kitaristi André Linman, joka päätyi One Desire -nimiseen yhtyeeseen ”Sturmiksen” hajoamisen jälkeen. Vuonna 2019 Linman ja kosketinsoittaja Jeppe Welroos tekivät duona pienimuotoisen Suomen-kiertueen nimellä ”An Evening With Sturm und Drang”.

Kesäkuussa 2023 One Desire tiedotti Facebook-sivuillaan seuraavaa: ”Ikäväksemme joudumme ilmoittamaan, että yhtyeemme One Desire on peruuttanut kaiken toiminnan tältä kesältä sekä tulevaisuudessa erilaisten pitkittyneiden ongelmien ja yhteistyöhaasteiden vuoksi solistimme kanssa. Olemme todella pahoillamme mahdollisista haitoista joita tämä luo. Kiitos ymmärryksestä.”

Sittemmin One Desiren Facebook-sivuille on ilmaantunut enää yksi päivitys lokakuulta 2023, missä Linman poseeraa yhtyeen kitaristin ja tuottajan Jimmy Westerlundin kanssa studiossa.

Poikabändi Kliffin esikoisalbumin oli tarkoitus ilmestyä syksyllä 2014 yhtyeen ensimmäisen singlen ”Mun Jopo” jälkeen, mutta syystä tai toisesta pitkäsoitto ei koskaan nähnyt päivänvaloa. Lopulta Kliff ilmoitti elokuussa 2016 Facebook-sivuillaan lopettaneensa toimintansa.

Ehkä kaikkien yllätykseksi parhaiten tästä joukosta on sittemmin pärjännyt urallaan ”Instagram-sensaatio” Benjamin Peltonen.

Tappavatko musiikkiteollisuuden monopolit marginaalimusiikin kokonaan?

(Alkuperäinen teksti julkaistu alun perin Nalle Östermanin sittemmin lakkautetussa ”Rocktoimittajan päiväkirja” -blogissa 6.8.2014. otsikolla ”Kannattaako musiikista kirjoittaminen enää?”)

Suomen parhaimpiin musiikkitoimittajiin kuulunut Soundi-lehden erikoistoimittaja Juho Juntunen antoi joskus 1980-1990 -lukujen taitteessa Rumba-lehden avustajalle Ari ”Paska” Peltoselle haastattelun, jossa totesi, ettei populaarimusiikista pitäisi kirjoittaa enää yli 40-vuotiaana.

Tätä ohjenuoraa olen itsekin rikkonut, koska täytin tänä kesänä jo 41 vuotta – ja kirjoitan musiikista edelleen.

9. heinäkuuta 1953 syntynyt Juntunen puolestaan pystyi elättämään itsensä musiikkitoimittajana kirjoittamalla 60-vuotiaaksi asti Soundiin, kunnes A-Lehdiltä Popmedian omistukseen syksyllä 2013 siirtynyt lehti teki päätöksen Juntusen puolesta uusiin haasteisiin siirtymisestä antamalla kuluneen vuoden maaliskuussa miehelle lähtöpassit.

Miltei välittömästi Soundi-lehden hankittuaan sen uudet omistajat tekivät toisen radikaalin ratkaisun pudottamalla avustajapalkkiot puoleen – eli 50 prosenttia. Uskomatontako? Ei, vaan täysin totta. Olisi hauska nähdä millainen poru syntyisi, jos koko Suomen työväestö pakotettaisiin puolittamaan ansionsa ”yhteisen hyvän” tai ”työelämän murroksen” vuoksi.

Musiikkiala on kriisissä, sanotaan. Tämä näkyy ainakin musiikkilehdissä. Otavamedian kustantama kansallinen instituutio Suosikki lakkautettiin joulukuussa 2012 kannattamattomana ja Popmedian omistama Rytmi-lehti sulautettiin Soundiin yrityskaupan myötä. Ellei marginaalisia pienjulkaisuja (kuten punkzine Toista Vaihtoehtoa) ja Sue-ilmaisjakelulehteä oteta lukuun, on Popmedialla tätä nykyä käytännössä monopoli suomalaiseen musiikkilehdistöön, sen kustantaessa Soundia (mainstream), Rumbaa (indie), Infernoa (metalli) ja Hifimaailma (musiikkitekniikka). Myös Suomen ainoa Lehtipisteen valtakunnallisessa irtonumerojakelussa oleva elokuvalehti Episodi löytyy tästä lehtitalosta.

Kun yksi yritys hallitsee käytännössä koko Suomen musiikkilehdistöä, voi se sanella säännöt, mistä tehdään juttu, mistä maksetaan, mitä maksetaan ja mitä lukijoille tarjotaan.

Muutamana viime vuotena näiden lehtien sivumäärä ja julkaisutahti on kaventunut kaventumistaan. Popmedian strategisten ratkaisujen myötä suomalainen paperille painettu musiikkilehdistö on näivettymässä, kenties jopa kuolemassa.

– Rakennemuutos on nyt valmis, lausui Popmedian toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Helsingin Sanomille jo maaliskuussa 2014.

Hesarin lyhyessä haastattelussa Häkkinen kertoo Popmedian siirtyneen yli 50-prosenttisesti tekemään digitaalisia sisältöjä.

– Lehtiä tehdään siinä sivussa jonkin verran. Rytmi-lehti yhdistettiin Soundiin vuodenvaihteessa. Yhtään lehteä ei olla lakkauttamassa, koska tilaajamäärät ovat riittäviä.

Tilaajamäärät olivat riittäviä vielä maaliskuussa 2014, mutta kuinka kauan, jos laatu kärsii puolitettujen kirjoituspalkkioiden ja kaventuneiden sivumäärien seurauksena?

Mutta onko Popmedian monopolissa sittenkään mitään niin ainutlaatuista tai kummallista suomalaisessa musiikkibisneksessä?

Kun katsoo Suomessa toimivien äänitetuottajien kattojärjestön Musiikkituottajien verkkosivujen vuoden 2013 tilastoja, totuus iskee nopeasti vasten kasvoja – monikansalliset Sony (23,64 %), Universal (33,08 %) ja Warner (33,61 %) keräävät kotimaan haarakonttoreissaan yhdessä yli 90 prosentin markkinaosuuden koko Suomessa jaettavasta äänitealan kakusta, joka viime vuonna oli Musiikkituottajien tilastojen mukaan 41 775 260 euroa (41,775 miljoonaa euroa).

Näiden kolmen äänitealan jätin monopolin seurauksena pienemmille levy-yhtiöille levyttävien marginaalisempien nimien on yhä hankalampi saada ääntään kuuluviin radiossa tai televisiossa. Vai kuinka monta pienlevy-yhtiölle levyttävää artistia olette nähneet esimerkiksi Elämä lapselle -konserteissa tai Vain elämää -ohjelmassa – joista jälkimmäinen on rikkonut kaikki myyntiennätykset tällä vuosikymmenellä.

Nopea vilkaisu Vain elämää -ohjelman artistirosteriin kertoo, että ohjelma on ollut lottovoitto edellä mainittujen monikansallisten yhtiöiden haarakonttoreille – erityisesti Warnerille, joka on julkaissut myös Vain elämää -sarjan kokoelmat – kun katsotaan, kenelle nämä solistit oikein levyttävät:

1. tuotantokausi (2012): Erin (Warner), Kaija Koo (Warner), Katri Helena (Warner), Jonne Aaron (Warner), Cheek (Warner), Neumann (Warner ja KHY Suomen musiikki) ja Jari Sillanpää (AXR, nyk. Warner). MYYNTI: Vain elämää + Vain elämää jatkuu -kokoelma-cd:t: 177 972 + 110 792 = 288 764 myytyä cd:tä.

2. tuotantokausi (2013): Anna Abreu (Warner), Laura Närhi (Warner), Maarit Hurmerinta (Sony), Ilkka Alanko (Sony), Jukka Poika (KHY Suomen musiikki), Pauli Hanhiniemi (Universal) ja Juha Tapio (Kaiku, Warner ja Universal). MYYNTI: Vain elämää – Kausi 2 + Vain elämää – Kausi 2 jatkuu -kokoelma-cd:t: 97 220 + 82 847 = 180 067 myytyä cd:tä.

3. tuotantokausi (2014):  Jenni Vartiainen (Warner), Samuli Edelmann (Warner), Vesa-Matti Loiri (Warner), Paula Vesala (Sony), Toni Wirtanen (Päijät-Hämeen Sorto & Riisto), Paula Koivuniemi (Warner) ja Elastinen (Sony ja Rähinä). MYYNTI: Tiedossa myöhemmin.

KHY Suomen Musiikin pyörittäjä Kari Hynninen tunnetaan komeasta urastaan muun muassa Universal-yhtiön kotimaisena tuotantopäällikkönä, jonka ansiosta hän on saanut artistinsa ohjelmaan varmasti helpommin kuin muut kotimaiset pienlevy-yhtiöt.

Kolmen tuotantokauden artisteista ainoastaan Apulannan Toni Wirtasta voidaan pitää artistina, joka tulee suomirockin epäpyhän kolminaisuuden ulkopuolelta (epäpyhän siksi, että heillä on määräävä markkina-asema ja kilpailuetu kansainvälisten tähtiartistien ja rahoitusjärjestelyiden myötä kotimaisiin yksityisyrittäjiin verrattuna).

Kun mietitään, mitkä artistit soivat radiossa, näkyvät televisiossa ja saavat palstatilaa lehtien sivuilla säännöllisesti, aika harvassa ovat ne nimet, jotka saavat itsensä näkyviin ja kuuluviin alati kapeammasta marginaalista.

Keskustelin pari viikkoa sitten Facebookissa Notkean Rotan ja Atomirotan kitaristin Rane Raitsikan kanssa Atomirotan uudesta singlestä Aurinkoon, jota oli tarjottu radioon soitettavaksi.

–  Radiot ei kuulemma haluu oikeen soittaa sitä. ”Hyvä biisi, ite tykkään ja kuuntelen, mut ei voi laittaa soittolistalle, koska siinä lauletaan pankkiryöstöistä.” Funtsaa, Härmässä ei saa edes kertoo tarinoita, Rane päivitteli.

Totesin Ranelle, että tilanne olisi varmasti toinen, mikäli yhtye levyttäisi esimerkiksi Warnerille eikä Keijo ”Kepe” Kiiskisen Monsp-yhtiölle. Sanojeni varmemmaksi vakuudeksi tutkailin Musiikkituottajien sivuilla Suomen tuoreinta radiosoittolistaa (30/2014).

Totuus on armoton: 100 soitetuimman artistin joukosta ainakin 32 tulee Warnerilta, 20 Sonylta ja 18 Universalilta tai joltain niiden alamerkeiltä.

Yhtäkään Monspin artistia ei tällä listalla keiku.

Radiopäälliköiden mukaan pankkiryöstöistä ei saa laulaa, mutta muunlaiset paheet ovat näemmä sallittuja aiheita tuoreimman listan perusteella, kuten sekavuustila (Tiësto: Wasted), saatananpalvonta (Mustasch: Thank You For The Demon), sperma (Samuli Edelmann: Tähtipölyä), ilkeys (Diandra: Paha poika), pysyvä päihtyneisyys (Tove Lo: Stay High), kuolema (Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras), ahneus ja itsekkyys (Haloo Helsinki: Maailma on tehty meitä varten) ja geenimanipulaatio (Sanni: Me ei olla enää me).

Nyttemmin tuo Aurinkoon on valittu Radio Helsingin kesähitiksi, joten ehkä laulu tulee soimaan hieman useammin ainakin yhdellä radiokanavalla.

Kaiken tämän jälkeen olo on turhautunut: kannattaako lupaavista marginaaliartisteista yrittää edes kirjoittaa ihmisille, jos kansan huomio ja kiinnostus kiinnittyy ainoastaan niihin nimiin, joita monikansallisen musiikkiteollisuuden kotimainen piirijaosto saa markkinoitua ja sijoitettua radioon, televisioon ja lehdistöön pelkällä volyymillaan, resursseillaan ja monopoliasemallaan.

Taannoin jyväskyläläinen lauluntekijä Toivo Susi kummeksui haastattelussani Turkulainen-lehdessä (25.6.2014), miten vaikeaa on saada ääntään kuuluviin edes verovaroilla pyörivään Yleisradioon, jos ja kun ei levytä monikansalliselle levy-yhtiölle.

– Mediahiljaisuus Ylen puolella herättää kysymyksen, onko sen yleishyödyllinen funktio muuttunut ihan täysin, Susi pohti.

Jos tätä nykyä verovaroin kustannettu Yleisradio ei enää edes vaivaudu soittamaan musiikkia marginaalista ja kriittinen musiikkilehdistö on kuollut kannattamattomana, huomaamme yhtäkkiä elävämme Neuvostoliitossa (nyk. Venäjä), missä mitään musiikkia ei voida kuulla ilman yhtiön hyväksyntää ja virallisen valvojan lupaa (Neuvostoliitossa Melodija, Suomessa Warner/Sony/Universal & Yleisradio-kartelli).

Itse olen siinä mielessä onnellisessa asemassa vielä toistaiseksi, että olen voinut huhtikuusta 2013 lähtien kirjoittaa viikoittain nykyisen kotikaupunkini Turkulainen-paikallislehteen artisteista laidasta laitaan – marginaalista listatähtiin – saaden työstäni vieläpä ihan kohtuullisen korvauksen.

Vaan jos marginaaliartistit on litistetty kuoliaaksi seinää vasten, kriittinen musiikkilehdistö tapettu yhdentekevien viihdeuutisten tieltä, eivätkä keikkapaikat uskalla ottaa pienempiä artisteja keikalle, ”koska ne eivät vedä jengiä”, voidaan aiheellisesti kysyä, mitä järkeä tässä enää on. Jäljelle jää kasa sinänsä informatiivisia blogeja ja osaavia tekijöitä, jotka turhautuvat ja lopettavat hommansa, koska suurta yleisöä kiinnostaa enemmän Anna Abreun perse (Iltalehti 7.2.2014, Iltalehti 28.4.2014, Ilta-Sanomat 7.7.2014).

Ylistetty ja arvostettu Nuorgam-verkkomediakin lopetti toimintansa jo kahden toimintavuoden jälkeen marraskuussa 2013.

Olen jo huomannut itsessäni tämän muutoksen: en ole viimeisen vuoden aikana kirjoittanut tähän 23. syyskuuta 2011 perustamaani blogiin läheskään niin paljon kuin olisin halunnut tai voinut.

Miksi vaivautua? Miksi kirjoittaa taidemuodosta, jota ollaan kurjistamassa ja kaupallistamassa helposti sulatettavaksi tuotteeksi, jolla on yhtä suuri sisältö- ja ravintoarvo kuin McDonaldsin euron juustohampurilaisella? Kiva ja helppo vetää huokealla huiviin nälän iskiessä, ei sen enempää.

Tällä hetkellä tuntuu turhauttavalta kirjoittaa musiikista blogiini. Enhän minä kirjoita euron juustoistakaan tekstejä toisensa jälkeen. Tuntuu jotenkin valheelliselta yrittää väkisin keksiä kirjoitettavaa alasta, joka on näivettämässä itse itsensä.

Siksi on kirjoitettava siitä, mikä itsestä tuntuu ajankohtaiselta, tärkeältä ja motivoivalta. Siksi olen päättänyt, että vaikka tämän blogin nimi on ”Rocktoimittajan päiväkirja”, en aio sitoa käsiäni pakottamalla itseni kirjoittamaan yksinomaan populaarimusiikista.

Aikoinaan rock tarkoitti kapinaa vallitsevia arvoja vastaan. Nyt rockista on tullut yhtä turvallista ja harmitonta kuin iltapäiväkahvit mummolassa. Maailmassa on tällä hetkellä paljon isompia ja tärkeämpiä mullistuksia menossa kuin ikääntyvien rockmuusikoiden tai listoilla keikkuvien tähdenlentojen seuraaminen. Miksi en kirjoittaisi blogiini aiheista, jotka oikeasti tuntuvat kiinnostavilta?

Mielestäni se on todellisen rocktoimittajan oikeus ja velvollisuus.

(PÄIVITYS 12.8.2014: Pari ihmistä on aiheellisesti huomauttanut, mihin unohtui Suomen vanhin, vuonna 1968 perustettu elokuvalehti Filmihullu. Koska lehteä ei näe Lehtipisteen valtakunnallisessa irtonumeromyynnissä, voidaan lehteä pitää marginaalijulkaisuna, jonka olemassaolo näkyy – ikävä kyllä – vain alan intohimoisimmille harrastajille.)

Näkymä kuvaa asvaltoitua tienpätkää, taustalla näkyy utuinen puistomaisema. Kuvaruutuun astelee jalkapari. Kauniit sääret. Kauniit kultaiset nilkkurit. Tuulessa liehuva mekko. Punainen. Rakkauden väri.

Jalkapari jää seisomaan kadulle. Jalkaparin peittää ruudun täyttävä liike. Liikkeen luo vihreä raitiovaunu. Nainen astuu sisälle raitiovaunuun. Sääret ovat verkkosukkien peittämät. Syntisen seksikästä. Nainen jää yksin nojaamaan käytävän tolppaan. Kuvataan nilkkureita ja verkkosukkia.

Syntisen seksikästä.

Raitiovaunun ikkunoissa kirkkaanpunaiset verhot. Eroottiset värit kuten kirkkaanpunainen korostavat aistillisuutta. Erityisesti punainen neilikka ja punainen ruusu korostavat puhdasta ja hehkuvaa rakkautta.

Tuo tolppaan nojaileva nainen on tämän kuvatallenteen punainen ruusu. Hän on Chisu, oikealta nimeltään Christel Martina Sundberg. Syntynyt Helsingissä 3. tammikuuta 1982.

Nyt hän seisoo raitiovaunussa kirkkaanpunaisessa takissa, käsissään kirkkaanpunaiset nahkakäsineet ja päässään leopardikuvioitu baskeri.

Nuo huulet, niin nuo ihanasti törröttävät huulet loistavat myös hekumallisina ja hedelmällisinä kuin kypsät marjat saatuaan ihanan värinsä tuosta eroottista aistillisuutta korostavasta kirkkaanpunaisesta huulipunasta.

Ou-nou.

Kaikki mitä tuo nainen tuossa kuvaruudussa viestii kuvaa suurta aistillisuutta ja hehkuvaa rakkautta. Ja nyt tuo nainen on valmis jakamaan sen kaikkien katsojiensa kanssa.

Nyt hän astelee lähemmäksi katsojaa. Kuvataan kauniita sääriä ja syntisiä verkkosukkahousuja. Kaunotar istuu vihreälle käytävän puoleiselle penkille. Ikkunapaikalla istuu mies. Mies näyttää laitapuolen kulkijalta. Tuuhea parta, repaleinen pipo, olemus on epäsiisti.

Kaunotar näyttää surulliselta. Hän katsoo laitapuolen kulkijaa säälivästi. Hän suuntaa inhonsa muuta maailmaa kohtaan kääntämällä päänsä poispäin kulkurista.

Kulkuri ja kaunotar samassa kuvassa. Kaunotar elehtii ja ilmehtii valloittavasti. Sääliä. Ymmärrystä. Hyväksyntää. Ystävällisyyttä. Ystävyyttä. Nyt nainen nousee penkiltä ja hymyilee riemukkaasti.

Hän riisuu takin yltään. Alta paljastuu valkoinen verkkotoppi. Kaunotar peittelee kulkurin kirkkaanpunaisella palttoollaan. Hän jakaa puhdasta ja hehkuvaa rakkauttaan laitapuolen kulkijalle.

Niin romanttista, niin runollista, niin kaunista.

Jalassaan kaunottarella on mustat minishortsit sekä kauniisti kimalteleva tyylikäs vyönsolki. Hän jatkaa kulkuaan käytävällä. Hän istahtaa arkisen harmaaseen jakkupukuun sonnustautuneen varttuneemman naisen viereen.

Tuo varttunut nainen näyttää ankaralta. Tylyltä. Synkältä. Harmaalta. Rakkautta hehkuvan kaunottaren olkapäät hytkyvät rytmissä. Ilo mielelle, ilo silmälle.

Kaunotar istuu jalat ristissä, pidellen polviaan punaisilla nahkasormikkailla verhotuilla kämmenillään. Vaunun etuosassa komea nuori mies lyö rumpua aurinkolasit silmillä. Mies näyttää rokkarilta. Rokkarilla näyttää olevan hieman kaljamahaa. Paidassa kasveja, kasetti, kaiuttimet ja pää.

Rock!

Rytmi on ja biitti pysyy. Kaunotar ilmehtii valloittavasti. Hän sokaisee ympäristönsä hehkullaan. Hän tuulettaa rakkautensa valloilleen koko vaunulle. Verkkosukkien peittämät sääret, rakkaudella vuoratut nahkakäsineet.

Seksivau!

Riemukkaasti kiljahtaen hän nousee käsiensä varalla ilmaan tangoista riippuen. Nopea pyörähdys ja kädet ilmaan. Hän hieroo käsiään yhteen. Pipopäinen pikkutyttö katsahtaa kaunotarta oudoksuen. Vieno hymynkaarre nousee kasvoille. Kädet ilmaan, rakkaus nousee pystyyn.

Tympiintyneen oloinen teinityttö ikkunapaikalla, toisella puolen käytävää. ”Mikä on sulla hätänä, neito hyvä, miten saisin hymyn huulilles sun”, viestii hedelmällisen rakkauden ylipapitar. Kaunotar istuu teinitytön taakse penkille, tytön hiuksia rakkauden nahkakäsineellä silittäen. Eroottinen lataus. Tyttöjen välistä ystävyyttä.

Kaunotar kumartuu teinin rinnalle vienosti hymyillen. ”Hei, mitä tehtäis, hei kertoisitsä mulle sen!” Ilkikurisesti hymyillen hän katsahtaa tyttöön. Ottaa rakkauden käsineellään leuasta kiinni, kääntäen tytön pään.

Valloittava hymy, pieni flirtti, seksivau! Kaunotar nousee vaunun penkille lupaa kysymättä. Hän on vamppi ja hänellä on oikeus, hän tietää sen. Tanssien penkistä penkkiin, käytävän halki. (Missä ovat vaunun vartijat, tällainen kansalaistottelemattomuus pitää kitkeä heti sivistyneestä yhteiskunnasta!?!)

Pyörii ja tanssii kaunotar halki käytävän. Viereisellä penkillä poika soittaa kitaraa. Kielet soivat villisti ja tyttö joraa. Liikehtii kuin siro gaselli savanneilla.

Uuh, beibe, oo-la-laa!

Kuinka estottomasti tuo kaunotar vaunussa liikkuukaan. Muut matkustat arjen harmaita statisteja vain. Mies lukee Helsingin Sanomia tylsistyneenä. Rakkauden käsineet paljastavat lehden takaa silmälasipäisen miehen pulleat kasvot.

Kaunotar vienosti katseellaan miehelle kujertaa, ”Kato nyt, mitä mussa lukeekaan!”

”Lällällieru, sulta pääsi pieru, mä rakkauden hanskakäsi oon. Mulla kauniin punaiset huulet on, sulla paljon tylsempi elämä on. Lähe messiin vaan tähän mun juttuun ihan rohkeesti vaan. Ehkä säkin silloin jotain sisältöö elämääs saat.”

Nyhverö.

Kaunotar irvistää nynnylle pullaposkelle ja palaa kiipeilemään käytävälle, kuin Tarzanin puoliso Jane konsanaan. Kaunottarella tiukka ja timmi peppu kyllä on. Matkalipun saa hän kuljettajalta. Reippaasti halki käytävän hän askeltaa.

Lyhyt pyörähdys ja lyhyt painallus nappulaan. Punaiseen kylttiin valkoinen teksti ilmestyy.

Pysähtyy. Stannar.

Kaunotar kiipeää tolppaan ja pyörähtää kuin tankotanssija ikään. Näin hän kerran vielä riemukkaasti askeltaa. Ottaa laitapuolen kulkijalta takin, povitaskuun tilalle kertalippu.

Pipopäinen pikkutyttö kaunotarta katsahtaa. Kaunotar hänelle valloittavasti hymyilee, olkapäätään hytkyttäen. Yhdessä kaksikko raitiovaunusta laskeutuu. Tyttö päätä pienempi kaunotarta on. Tyttö käätyy poispäin iloisesti hytkyen. Musiikki, rytmi, ajotie, pientaloalue, rakkauden punainen mökki kutsuvasti kutsuu.

Chisu – Baden-Baden (Official video)

Virallinen musiikkivideo albumilta ’Vapaa ja yksin’.
”Vuoden musiikkivideo” – ”Music video of the year” (Muuvi Awards 2010)
Director Misko Iho
Cinematographer Juge Heikkilä
Producer Antti Kastari
Colorist Timo Luomanen

(C) 2009 WARNER MUSIC FINLAND OY

(Teksti julkaistu alun perin Nalle Östermanin ”Suomen seksikkäimmät musavideot” -blogissa 9.10.2011.)