Onko Riepu Venäjä-myönteinen media? Tämä on kysymys, jollaista saatoin odottaa jossakin vaiheessa ryhtyessäni julkaisemaan asiantuntevia kirjoituksia kokeneelta lehtimieheltä ja kustantajalta, jolla on takanaan laajoja opintoja niin Moskovassa kuin Kiovassakin.

Onko Riepu siis Venäjä-myönteinen media? On varmasti, mikäli Venäjä-myönteisyydeksi tekee se, että julkaisee tekstejä konkarilta, jolla on pitkä ja vahva näkemys ja tuntemus itänaapuristamme – mikä näkyy ja kuuluu myös teksteissä.

Siksi Riepu niitä julkaiseekin – puhtaasti journalistisin perustein.

Samoin argumentein Riepu on tällöin myös Suomi-, Ruotsi-, Puola-, Yhdysvallat-, Iso-Britannia- ja pyhiinvaellusmyönteinen media muiden myönteisyyksien muassa, koska pyrimme kaivamaan ihmisten tarinoita, totuuksia, näkemyksiä ja kokemuksia hieman laajemmalta perspektiiviltä ilman kansallisia tai kansainvälisiä rajoja rajoitteenamme.

Siksi ”kohtaa ihminen” on yksi Riepu-lehden iskulauseista, koska se pakottaa katsomaan ihmistä ja näkemään ihmisen omana itsenään eikä jonakin demonisoituna olkiukkona tai -akkana, jolta on riistetty ihmisarvo tultuaan lokeroiduksi ja leimatuksi sopivaan viitekehykseen viholliskuvaksi.

Valitettavasti kaikille asia ei ole yhtä selkeä ja yksinkertainen, kuten seuraavasta lukijapalautteesta voi päätellä:

“Olen yllättynyt lukiessani mediastasi tekstiä, joka sopisi paremmin MV-sivustolle. Mikään kokoomus/persu -akselin teksti tai toiminta ei yllä asenteellisessa hirveydessään likimainkaan samalle tasolle.” (Kari Koskinen)

Sinänsä ihan pätevä argumentti, koska luonnollisesti kaikki Ukrainaa ja Ukrainan sotamenestystä kritisoiva uutisointi edustaa heti MV-tyyppistä journalismia – mistä seuraa tietenkin se, että kun YLE julkaisee amerikkalaista Forbesia siteeraavan vastaavan tyyppisen uutisen skribenttimme jälkeen vain seitsemän tuntia myöhemmin, edustanee Ylekin samaa MV-tyyppistä Venäjä-myönteistä linjaa.

Halleluja!

Tämä on tietysti jo hyvinkin tuttua juttua ja huttua nykyajan keskusteluilmapiiristä Suomessa, missä asioista on mahdotonta keskustella sivistyneesti, analyyttisesti, asiallisesti, älykkäästi, kunnioittavasti ja rakentavasti, kun oma mielipide on lukittu ja kiveen hakattu samanmielisten toimesta.

(Yy-kaa-koo-nee-vii-kuu-see-kasi-ysi-kymppi – NYFAT. Avaimet sulatettu, teettäjät tapettu!)

Tässä lienee se suurin syy, miksi en halua Rievulle omaa keskustelufoorumia, koska pahimmassa tapauksessa aikaa ei sivuston sijaan riittäisi enää muuhun kuin trollien häätämiseen ja loputtomien ylilyöntien moderoimiseen.

Sen sijaan haluan kurotella kohti päämäärää, missä Riepu olisi jonakin päivänä Suomen tärkein, kiinnostavin ja puhuttelevin kulttuurimedia, mistä lukijat voivat viedä aiheita, ajatuksia ja analyyseja omiin ryhmiinsä, missä ne kenties voivat jonakin päivänä toimia sillanrakennusmateriaalina poteroihin jumittuneiden katsantokantojen välillä.

Olenhan tilanteesta riippuen saanut itsekin kuulla joiltakin vasemmistolaisilta olevani fastisti ja natsisika, kun taas oikeistolaiset ovat leimanneet minut vihervasemmistolaiseksi suvakiksi.

Siksi ymmärrän Riepuun kohdistuvat Venäjä-syytöksetkin paremmin kuin hyvin, yrittäähän Riepu tuoda maan keskusteluilmapiiriin totuutta tavoitellessaan muutakin kuin yksiäänistä lammasmaisuutta.

Mielestäni maamme keskustelukulttuurissa on jotain aivan perustavanlaatuisesti vialla – ja on ollut jo pidemmän aikaa – jos ja kun voi tulla leimatuksi aivan liian heppoisin perustein ”musta tuntuu” -pohjalta milloin miksikin vain siksi, ettei suostu papukaijan lailla veisaamaan sopulikuorossa samaa virttä kulloisenkin oikean mielipiteen mukaisesti.

Aiheitahan meillä riittää, mistä mustavalkoisesti riidellä, närkästyä ja pöyristyä.

Suvakit. Natsit. Vihervasemmisto. Persut. Porvarit. Opiskelijat. Maalaiset. Kaupunkilaiset. HIFK. Jokerit. Tappara. Ilves. Stadi. Lande. COVID-19. Rokotevastaisuus. Valtamedia. Foliohattuilijat. Sukupuolivähemmistöt. Valkoiset heteromiehet. Feministit. Feminatsit. Sovinistit. Puunhalaajat. Rasistit. Muukalaiset. Paperittomat. Työttömät. Kommunistit. Ryssät. Desantit. Saatananpalvojat. Kiihkouskovaiset. Lestadiolaiset. Mustalaiset. Koulukiusaajat. Kouluampujat. Radikalistit. Juopot. Narkkarit. Sijoittajat. Keinottelijat. Varkaat. Tappajat. Parkkipirkot. Matkalippujen tarkastajat. Opettajat. Virkamiehet. Kelan virkailijat. Sukupuolineutraalit pronomiinit. Punaiset. Valkoiset.

Tätäkö todella halutaan? Verta ja suolenpätkiä? Loputonta suunsoittoa, riitelyä ja ihmisten mustavalkoista lokerointia hyviksiin ja pahiksiin sen mukaan, kun jonkun ajattelu ei puhtaasti myötäilekään valtavirtaa tai omaa mielipidettä.

Niihin, jotka ovat aitoja tosiuskovaisia ja niihin, joka ovat vääräuskoisia pakanoita?

Halleluja!

Haluammeko todellakin viedä tämän kaiken loogiseen päätepisteeseensä? Tällaista visiotahan brittiläinen elokuvaohjaaja Alex Garland vyöryttää parhaillaan valkokankaalle tuoreessa lähitulevaisuusdystopiassaan Civil War.

Totta puhuen häpeän sitä, mitä ihmiskunnasta on tullut. Häpeän sitä, mitä suomalaisuudesta on tullut. Häpeän sitä, miten karmivaan tilaan tämä maa on oikein ajettu.

Kammoan sitä, miten kamalassa jamassa koko maailma näyttää parhaillaan olevan.

Onko niin, että älykkääseen ja rakentavaan dialogiin pyrkivä keskustelu on todellakin mennyttä aikaa ja tarjolla on vain yksiäänistä hymistelyä samanmielisten tovereiden kanssa tai urheilukatsomoista tuttua mustavalkoista huutelua, missä eriävä mielipide tekee automaattisesti vihollisen?

Tätä varten me ilmeisesti tarvitsemme tekoälyä, koska meistä on tullut tällaisia lahopäitä.

Onko meillä tällöin Suomessa enää mielipiteenvapautta laisinkaan, jos meidät pyritään saattamaan ruotuun sosiaalisen median näkymättömien algoritmien, eriäviä mielipiteitä kyttäävien stasi-henkisten ilmiantajien ja/tai muiden mielipidevaikuttajien alle, ettemme vahingossakaan joutuisi maalitetuiksi tai ostrakisoiduiksi eli ulossuljetuksi yhteiskunnasta tai yhteisöstä – aivan kuten ääriuskonnollisissa liikkeissä?

Halleluja!

Kuka sen oikeasti päättää, kenen ura saa jatkua ja kenen tuhotaan, kun jonkun rokkarin tai punkkarin kännitoilailut ja vittumaisuudet päätetään nostaa ensin tikunnokkaan ja seuraavaksi romuttaa parempaa ja ylevämpää moraalia – ainakin omasta mielestä – noudattavan ryhmäpäätöksen kautta?

Tällainen toiminta vaikuttaa ja kuulostaa jotenkin kiihkouskovaiselta fundamentalismilta, missä kylänvanhimmat langettavat lopullisen tuomionsa riippumatta siitä, mitä näissä tilanteissa on oikeasti tapahtunut.

Nyt nämä uskonnollisten fundamentalistien dogmia noudattavat moralistit eivät omasta pyhyydestään sokaistuneina kykene näkemään tai suostu hyväksymään sitä raadollista totuutta, että viime kädessä kaiken takana on raha.

Aina.

Siksi sinäkin voit edelleen fanittaa kaikessa rauhassa ilman lynkatuksi tulemista esimerkiksi Led Zeppeliniä, Aerosmithiä ja Mötley Crüeta, katsella Miramaxin tuottamia tai Woody Allenin ja Roman Polanskin ohjaamia elokuvia sekä sekä ajella kauppaan Fordilla, Volkswagenilla tai Mercedes-Benzillä ostelemaan vaikkapa Dr. Oetkerin pizzoja.

Siksi jokaisen esimerkiksi punkstoossa riepotellun, ryvetetyn ja hiljennetyn artistin vastapainoksi uraansa voi jatkaa vastaavissa kohuissa ryvettynyt ja televisiostakin tuttu valtavirta-artisti, koska armon sekä anteeksiannon hekin ansaitsevat – sillä raha puhuu.

Vaan mikäli menisit nyt kirjoittelemaan moisia vaikkapa Suomen johtavimmalle punkfoorumille, saattaisit itsekin saada elinikäisen kirjoituskiellon ilman valitusoikeutta samalla kuin sinusta voitaisiin kehitellä ja levitellä mitä mielipuolisempia satuja ja valheita vain siksi, koska heillä nyt vain sattuu olemaan valta määrätä kuka saa menestyä ja kuka ei kyseisessä kuplassa sekä kenen mielipiteet ovat arvokkaampia,uskottavampia ja parempia kuin jonkun toisen.

Tästä syystä meille ja teille eivät tänään esiinny Kytänsoittajat, Kynnet ja Lapinpolthajat, mutta onneksi meillä on tarjota teille tilalle jotain todella paljon upeampaa – eli Roope Salminen & Koirat, Lauri Tähkä & Revohka sekä Sunrise Avenuestakin tuttu, meidän kaikkien rakastama Samu Haber!

Halleluja!

EDIT 2.5.2024 klo 21.20: Lisätty Facebook-lainaukseen pyynnöstä kirjoittajan nimi.

(Kuvituskuva Mote Oo Education Pixabaystä)

Mutta tuolloin näköradioon putkahti Eno-Elmeri, Riku ja Ransu. Ransun loi Eevaliisa Holma-Kinnunen – ajatelkaa, vuonna 1977!

Uskon, että kaiken sortin nerous vaati sekoboltsisuutta, luovaa hulluutta ja nykyajan kirosanaa, out-of-the-box-ajattelua. Sitä Holma-Kinnunen edusti raahatessaan näyttämölle Franciscus Assisilaisen mukaan Fransiscukseksi nimetyn Ransun.

”Kakki [sic] tietää”, sanoi Elastinen. (Tässä kontekstissa Rievun päätoimitus hyväksyy toimittajansa kirjoitusvirheen – toim. huom.)

Ja sitten se Lassie – mee himaas!

Pahkasiassa Lassie pelastaa partion lippukunnan, mutta ei tuo isännälle kaljaa ja päätyy turkisleijaksi.

Lassie-elokuvat edustavat pohjois-amerikkalaisia perhearvoja 1940-luvulta, joissa nyt vain sattuu olemaan mukana koira – eli ummehtunutta kädenlämpöistä konservatiivisuutta sekä pullantuoksuisia perhearvoja sota-ajoilta reaganismiin.

Se ilo ja kenties hyötykin näistä elokuvista kuitenkin oli, että koska ne pyörivät Suomen televisiossa taajaan, ehkä ne siten takoivat hieman koiranrakkautta syvällä suossa kahlaavien puusta pudonneiden suomalaisten päähän.

Tappavatko musiikkiteollisuuden monopolit marginaalimusiikin kokonaan?

(Alkuperäinen teksti julkaistu alun perin Nalle Östermanin sittemmin lakkautetussa ”Rocktoimittajan päiväkirja” -blogissa 6.8.2014. otsikolla ”Kannattaako musiikista kirjoittaminen enää?”)

Suomen parhaimpiin musiikkitoimittajiin kuulunut Soundi-lehden erikoistoimittaja Juho Juntunen antoi joskus 1980-1990 -lukujen taitteessa Rumba-lehden avustajalle Ari ”Paska” Peltoselle haastattelun, jossa totesi, ettei populaarimusiikista pitäisi kirjoittaa enää yli 40-vuotiaana.

Tätä ohjenuoraa olen itsekin rikkonut, koska täytin tänä kesänä jo 41 vuotta – ja kirjoitan musiikista edelleen.

9. heinäkuuta 1953 syntynyt Juntunen puolestaan pystyi elättämään itsensä musiikkitoimittajana kirjoittamalla 60-vuotiaaksi asti Soundiin, kunnes A-Lehdiltä Popmedian omistukseen syksyllä 2013 siirtynyt lehti teki päätöksen Juntusen puolesta uusiin haasteisiin siirtymisestä antamalla kuluneen vuoden maaliskuussa miehelle lähtöpassit.

Miltei välittömästi Soundi-lehden hankittuaan sen uudet omistajat tekivät toisen radikaalin ratkaisun pudottamalla avustajapalkkiot puoleen – eli 50 prosenttia. Uskomatontako? Ei, vaan täysin totta. Olisi hauska nähdä millainen poru syntyisi, jos koko Suomen työväestö pakotettaisiin puolittamaan ansionsa ”yhteisen hyvän” tai ”työelämän murroksen” vuoksi.

Musiikkiala on kriisissä, sanotaan. Tämä näkyy ainakin musiikkilehdissä. Otavamedian kustantama kansallinen instituutio Suosikki lakkautettiin joulukuussa 2012 kannattamattomana ja Popmedian omistama Rytmi-lehti sulautettiin Soundiin yrityskaupan myötä. Ellei marginaalisia pienjulkaisuja (kuten punkzine Toista Vaihtoehtoa) ja Sue-ilmaisjakelulehteä oteta lukuun, on Popmedialla tätä nykyä käytännössä monopoli suomalaiseen musiikkilehdistöön, sen kustantaessa Soundia (mainstream), Rumbaa (indie), Infernoa (metalli) ja Hifimaailma (musiikkitekniikka). Myös Suomen ainoa Lehtipisteen valtakunnallisessa irtonumerojakelussa oleva elokuvalehti Episodi löytyy tästä lehtitalosta.

Kun yksi yritys hallitsee käytännössä koko Suomen musiikkilehdistöä, voi se sanella säännöt, mistä tehdään juttu, mistä maksetaan, mitä maksetaan ja mitä lukijoille tarjotaan.

Muutamana viime vuotena näiden lehtien sivumäärä ja julkaisutahti on kaventunut kaventumistaan. Popmedian strategisten ratkaisujen myötä suomalainen paperille painettu musiikkilehdistö on näivettymässä, kenties jopa kuolemassa.

– Rakennemuutos on nyt valmis, lausui Popmedian toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Helsingin Sanomille jo maaliskuussa 2014.

Hesarin lyhyessä haastattelussa Häkkinen kertoo Popmedian siirtyneen yli 50-prosenttisesti tekemään digitaalisia sisältöjä.

– Lehtiä tehdään siinä sivussa jonkin verran. Rytmi-lehti yhdistettiin Soundiin vuodenvaihteessa. Yhtään lehteä ei olla lakkauttamassa, koska tilaajamäärät ovat riittäviä.

Tilaajamäärät olivat riittäviä vielä maaliskuussa 2014, mutta kuinka kauan, jos laatu kärsii puolitettujen kirjoituspalkkioiden ja kaventuneiden sivumäärien seurauksena?

Mutta onko Popmedian monopolissa sittenkään mitään niin ainutlaatuista tai kummallista suomalaisessa musiikkibisneksessä?

Kun katsoo Suomessa toimivien äänitetuottajien kattojärjestön Musiikkituottajien verkkosivujen vuoden 2013 tilastoja, totuus iskee nopeasti vasten kasvoja – monikansalliset Sony (23,64 %), Universal (33,08 %) ja Warner (33,61 %) keräävät kotimaan haarakonttoreissaan yhdessä yli 90 prosentin markkinaosuuden koko Suomessa jaettavasta äänitealan kakusta, joka viime vuonna oli Musiikkituottajien tilastojen mukaan 41 775 260 euroa (41,775 miljoonaa euroa).

Näiden kolmen äänitealan jätin monopolin seurauksena pienemmille levy-yhtiöille levyttävien marginaalisempien nimien on yhä hankalampi saada ääntään kuuluviin radiossa tai televisiossa. Vai kuinka monta pienlevy-yhtiölle levyttävää artistia olette nähneet esimerkiksi Elämä lapselle -konserteissa tai Vain elämää -ohjelmassa – joista jälkimmäinen on rikkonut kaikki myyntiennätykset tällä vuosikymmenellä.

Nopea vilkaisu Vain elämää -ohjelman artistirosteriin kertoo, että ohjelma on ollut lottovoitto edellä mainittujen monikansallisten yhtiöiden haarakonttoreille – erityisesti Warnerille, joka on julkaissut myös Vain elämää -sarjan kokoelmat – kun katsotaan, kenelle nämä solistit oikein levyttävät:

1. tuotantokausi (2012): Erin (Warner), Kaija Koo (Warner), Katri Helena (Warner), Jonne Aaron (Warner), Cheek (Warner), Neumann (Warner ja KHY Suomen musiikki) ja Jari Sillanpää (AXR, nyk. Warner). MYYNTI: Vain elämää + Vain elämää jatkuu -kokoelma-cd:t: 177 972 + 110 792 = 288 764 myytyä cd:tä.

2. tuotantokausi (2013): Anna Abreu (Warner), Laura Närhi (Warner), Maarit Hurmerinta (Sony), Ilkka Alanko (Sony), Jukka Poika (KHY Suomen musiikki), Pauli Hanhiniemi (Universal) ja Juha Tapio (Kaiku, Warner ja Universal). MYYNTI: Vain elämää – Kausi 2 + Vain elämää – Kausi 2 jatkuu -kokoelma-cd:t: 97 220 + 82 847 = 180 067 myytyä cd:tä.

3. tuotantokausi (2014):  Jenni Vartiainen (Warner), Samuli Edelmann (Warner), Vesa-Matti Loiri (Warner), Paula Vesala (Sony), Toni Wirtanen (Päijät-Hämeen Sorto & Riisto), Paula Koivuniemi (Warner) ja Elastinen (Sony ja Rähinä). MYYNTI: Tiedossa myöhemmin.

KHY Suomen Musiikin pyörittäjä Kari Hynninen tunnetaan komeasta urastaan muun muassa Universal-yhtiön kotimaisena tuotantopäällikkönä, jonka ansiosta hän on saanut artistinsa ohjelmaan varmasti helpommin kuin muut kotimaiset pienlevy-yhtiöt.

Kolmen tuotantokauden artisteista ainoastaan Apulannan Toni Wirtasta voidaan pitää artistina, joka tulee suomirockin epäpyhän kolminaisuuden ulkopuolelta (epäpyhän siksi, että heillä on määräävä markkina-asema ja kilpailuetu kansainvälisten tähtiartistien ja rahoitusjärjestelyiden myötä kotimaisiin yksityisyrittäjiin verrattuna).

Kun mietitään, mitkä artistit soivat radiossa, näkyvät televisiossa ja saavat palstatilaa lehtien sivuilla säännöllisesti, aika harvassa ovat ne nimet, jotka saavat itsensä näkyviin ja kuuluviin alati kapeammasta marginaalista.

Keskustelin pari viikkoa sitten Facebookissa Notkean Rotan ja Atomirotan kitaristin Rane Raitsikan kanssa Atomirotan uudesta singlestä Aurinkoon, jota oli tarjottu radioon soitettavaksi.

–  Radiot ei kuulemma haluu oikeen soittaa sitä. ”Hyvä biisi, ite tykkään ja kuuntelen, mut ei voi laittaa soittolistalle, koska siinä lauletaan pankkiryöstöistä.” Funtsaa, Härmässä ei saa edes kertoo tarinoita, Rane päivitteli.

Totesin Ranelle, että tilanne olisi varmasti toinen, mikäli yhtye levyttäisi esimerkiksi Warnerille eikä Keijo ”Kepe” Kiiskisen Monsp-yhtiölle. Sanojeni varmemmaksi vakuudeksi tutkailin Musiikkituottajien sivuilla Suomen tuoreinta radiosoittolistaa (30/2014).

Totuus on armoton: 100 soitetuimman artistin joukosta ainakin 32 tulee Warnerilta, 20 Sonylta ja 18 Universalilta tai joltain niiden alamerkeiltä.

Yhtäkään Monspin artistia ei tällä listalla keiku.

Radiopäälliköiden mukaan pankkiryöstöistä ei saa laulaa, mutta muunlaiset paheet ovat näemmä sallittuja aiheita tuoreimman listan perusteella, kuten sekavuustila (Tiësto: Wasted), saatananpalvonta (Mustasch: Thank You For The Demon), sperma (Samuli Edelmann: Tähtipölyä), ilkeys (Diandra: Paha poika), pysyvä päihtyneisyys (Tove Lo: Stay High), kuolema (Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras), ahneus ja itsekkyys (Haloo Helsinki: Maailma on tehty meitä varten) ja geenimanipulaatio (Sanni: Me ei olla enää me).

Nyttemmin tuo Aurinkoon on valittu Radio Helsingin kesähitiksi, joten ehkä laulu tulee soimaan hieman useammin ainakin yhdellä radiokanavalla.

Kaiken tämän jälkeen olo on turhautunut: kannattaako lupaavista marginaaliartisteista yrittää edes kirjoittaa ihmisille, jos kansan huomio ja kiinnostus kiinnittyy ainoastaan niihin nimiin, joita monikansallisen musiikkiteollisuuden kotimainen piirijaosto saa markkinoitua ja sijoitettua radioon, televisioon ja lehdistöön pelkällä volyymillaan, resursseillaan ja monopoliasemallaan.

Taannoin jyväskyläläinen lauluntekijä Toivo Susi kummeksui haastattelussani Turkulainen-lehdessä (25.6.2014), miten vaikeaa on saada ääntään kuuluviin edes verovaroilla pyörivään Yleisradioon, jos ja kun ei levytä monikansalliselle levy-yhtiölle.

– Mediahiljaisuus Ylen puolella herättää kysymyksen, onko sen yleishyödyllinen funktio muuttunut ihan täysin, Susi pohti.

Jos tätä nykyä verovaroin kustannettu Yleisradio ei enää edes vaivaudu soittamaan musiikkia marginaalista ja kriittinen musiikkilehdistö on kuollut kannattamattomana, huomaamme yhtäkkiä elävämme Neuvostoliitossa (nyk. Venäjä), missä mitään musiikkia ei voida kuulla ilman yhtiön hyväksyntää ja virallisen valvojan lupaa (Neuvostoliitossa Melodija, Suomessa Warner/Sony/Universal & Yleisradio-kartelli).

Itse olen siinä mielessä onnellisessa asemassa vielä toistaiseksi, että olen voinut huhtikuusta 2013 lähtien kirjoittaa viikoittain nykyisen kotikaupunkini Turkulainen-paikallislehteen artisteista laidasta laitaan – marginaalista listatähtiin – saaden työstäni vieläpä ihan kohtuullisen korvauksen.

Vaan jos marginaaliartistit on litistetty kuoliaaksi seinää vasten, kriittinen musiikkilehdistö tapettu yhdentekevien viihdeuutisten tieltä, eivätkä keikkapaikat uskalla ottaa pienempiä artisteja keikalle, ”koska ne eivät vedä jengiä”, voidaan aiheellisesti kysyä, mitä järkeä tässä enää on. Jäljelle jää kasa sinänsä informatiivisia blogeja ja osaavia tekijöitä, jotka turhautuvat ja lopettavat hommansa, koska suurta yleisöä kiinnostaa enemmän Anna Abreun perse (Iltalehti 7.2.2014, Iltalehti 28.4.2014, Ilta-Sanomat 7.7.2014).

Ylistetty ja arvostettu Nuorgam-verkkomediakin lopetti toimintansa jo kahden toimintavuoden jälkeen marraskuussa 2013.

Olen jo huomannut itsessäni tämän muutoksen: en ole viimeisen vuoden aikana kirjoittanut tähän 23. syyskuuta 2011 perustamaani blogiin läheskään niin paljon kuin olisin halunnut tai voinut.

Miksi vaivautua? Miksi kirjoittaa taidemuodosta, jota ollaan kurjistamassa ja kaupallistamassa helposti sulatettavaksi tuotteeksi, jolla on yhtä suuri sisältö- ja ravintoarvo kuin McDonaldsin euron juustohampurilaisella? Kiva ja helppo vetää huokealla huiviin nälän iskiessä, ei sen enempää.

Tällä hetkellä tuntuu turhauttavalta kirjoittaa musiikista blogiini. Enhän minä kirjoita euron juustoistakaan tekstejä toisensa jälkeen. Tuntuu jotenkin valheelliselta yrittää väkisin keksiä kirjoitettavaa alasta, joka on näivettämässä itse itsensä.

Siksi on kirjoitettava siitä, mikä itsestä tuntuu ajankohtaiselta, tärkeältä ja motivoivalta. Siksi olen päättänyt, että vaikka tämän blogin nimi on ”Rocktoimittajan päiväkirja”, en aio sitoa käsiäni pakottamalla itseni kirjoittamaan yksinomaan populaarimusiikista.

Aikoinaan rock tarkoitti kapinaa vallitsevia arvoja vastaan. Nyt rockista on tullut yhtä turvallista ja harmitonta kuin iltapäiväkahvit mummolassa. Maailmassa on tällä hetkellä paljon isompia ja tärkeämpiä mullistuksia menossa kuin ikääntyvien rockmuusikoiden tai listoilla keikkuvien tähdenlentojen seuraaminen. Miksi en kirjoittaisi blogiini aiheista, jotka oikeasti tuntuvat kiinnostavilta?

Mielestäni se on todellisen rocktoimittajan oikeus ja velvollisuus.

(PÄIVITYS 12.8.2014: Pari ihmistä on aiheellisesti huomauttanut, mihin unohtui Suomen vanhin, vuonna 1968 perustettu elokuvalehti Filmihullu. Koska lehteä ei näe Lehtipisteen valtakunnallisessa irtonumeromyynnissä, voidaan lehteä pitää marginaalijulkaisuna, jonka olemassaolo näkyy – ikävä kyllä – vain alan intohimoisimmille harrastajille.)