Hatakka kuvaili biisiä elämänsä soundtrackiksi, saaden tuomaristolta ylistystä aitoudestaan ja rohkeudestaan. 58-vuotiaan rockveteraanin esitys ei kuitenkaan riittänyt jatkopaikkaan ja hän tippui kisasta, vaikka häntä ylistettiin ”aidoksi rokkitähdeksi”.

Katsojat tyrmistyivät pudotuksesta ja reagoivat voimakkaasti somessa. Monet pitivät päätöstä epäoikeudenmukaisena ja vaativat jopa äänestystavan uudistamista. Kilpailussa jatkavat Mikko Töyssy, Yasmine Yamajako, Chike Ohanwe, Sonja Lumme, Fathi Ahmed, Nina Tapio ja Emma Salokoski.

Rocklegenda ei kuitenkaan antanut tappion kirvellä kauaa, vaan säntäsi välittömästi baariin Turkuun tekemään sitä mitä parhaiten osaa – eli vetämään täysillä käteen kitaransa sekä koskettimensa ja rokkaamaan kauhean kovaa Eerikinkadulla sijaitsevaan Tinatuoppi-rockjuottolaan Kärtsy 4 Sale -duonsa kanssa – mistä Rievun lukijan lähettämä taidonnäyte on peräisin.

Waltari-tähden duo alkoi tämän vuosikymmenen alussa käyttää nimeä Kärtsy 4 Sale, Sale Suomalaisen – Waltarin alkuperäisen rumpalin – liityttyä remmiin. Tämän myötä alettiin jo puhua enemmän minishowsta kuin perusduo-vedosta. Setin sisältö on edelleen kuitenkin valittu pääosin miellyttämään kaikkien kuppiloiden kantapeikkojakin. Katso Kärtsyn ja Salen Tähdet, Tähdet -jälkipelit Suomen Turusta alta.

Helsinkiläinen Waltari täyttää ensi vuonna jo kunnioitettavat 40 vuotta. Huhhuh!

En tiedä onko viitekehys miten tahaton tai harkittu, mutta kun Civil Warin trailereina esitetään näytteet Mad Max -spin-off Furiosasta sekä Will Smithin ja Martin Lawrencen tulevasta Bad Boys: Ride Or Die -hulluttelusta alkaa katsojana pelätä, onko Civil War samaa maata?

On ja ei, valitettavasti.

Kevään yhdeksi elokuvatapauksi nimetty sijoittuu ilmeiseen lähitulevaisuuteen Yhdysvalloissa, missä Donald Trump -maneerinsa hyvin opiskellut ja sisäistänyt presidentti (Nick Offerman) valmistautuu pitämään puhetta sisällissodan keskellä kamppaileville kansalaisille ja sotilaille.

Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut aiemminkin futuristisia dystopioita työstänyt Alex Garland, jonka töihin kuuluvat muun muassa Ex Machina (2014) ja 28 päivää myöhemmin (2002).

Väkisinkin varsin väkevä ja puhutteleva lähtökohta siis.

Elokuvan tapahtumia kuvataan toimittajanestoreiden ja -valokuvaajien (Kirsten Dunst, Stephen McKinley Henderson) ja kisällien (Cailee Spaeny, Wagner Moura) silmin, missä lähtökohtana on päästä New Yorkista Washingtonin valkoiseen taloon haastattelemaan maan presidenttiä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Shokeeraavuuden varmistamiseksi lähikuvissa päästään mässäilemaan verellä, väkivallalla ja suolenpätkillä oikein viimeisen päälle.

Dramaattisen ja brutaalin esillepanon vastapainoksi Civil War on suurimmaksi osaksi verkkaisesti etenevä road movie, mikä vie ajatukset vuonna 2018 julkaistuun Green Bookiin, mistä Mahershala Ali nappasi Oscarin.

Toisin sanoen, kun Green Book vei katsojan keskelle etelävaltioiden rasismia 1960-luvulla, on Civil War katsaus yhteen potentiaaliseen skenaarioon mitä tapahtuu, kun kansalliskiihko, elintasokuilu ja näkemyserot ajavat kansalaiset ja maan hallituksen toisiaan vasten.

Vai ajaako? Elokuvan esillepanossa ei oikeastaan tuoda missään vaiheessa esille, mikä on ajanut maan moiseen kaaokseen. Onko se kuvitteellinen presidentti, joka itsevaltiaalla kolmannella kaudellaan vääntää ajatukset varoittavaan ajatukseen, mikä on yksi potentiaalinen skenaario, mikäli Trump tulee jälleen valituksi marraskuun 2024 presidentinvaaleissa Yhdysvalloissa.

Onko Civil War Alex Garlandin poliittinen kannanotto?

Kaiken mässäilyn vastapainoksi Civil War on turhankin säyseä ja tunneköyhä melodraama, missä on oikeastaan vain kolme keskeistä kohtausta. Niistä merkittävimmässä Jesse Plemons tekee eeppisen roolin sadistisena sotilaana.

Tällaisia roolisuorituksia olisi pitänyt saada elokuvaan lisää, mikäli Civil Warista puhuttaisiin vielä vuosienkin päästä yhtä haltioitunein äänenpainoin kuin esimerkiksi Francis Ford Coppolan ohjaamasta Ilmestyskirja: Nytistä (1979).

Kaiken ratin pyörittelyn, veren, suolenpätkien, pommien ja paukuttelun lomassa Plemonsin rooli on yllättävästi jopa elokuvan keskeisin. Sen rinnalla elokuvan pääosan esittäjien hahmot jäävät yllättävän valjuiksi, mikä latistaa kokonaisvaikutelmaa.

Eritoten tämä koskee kuluvan vuoden eeppisimmäksi kuvailtua loppukohtausta, mikä on kaikessa kliseisyydessään suorastaan antiklimaattinen. Paljon verta, tuhoa ja kuolemaa – entä sitten?

Verrattuna parhaillaan elokuvateattereissa pyörivään toiseen sotakuvaukseen – eli Sir Anthony Hopkinsin tähdittämään One Lifeen – on Alex Garlandilta unohtunut yksi draamaelokuvan keskeisimmistä elementeistä: tunne.

72 / 100

CIVIL WAR
Ensi-ilta: 19.04.2024
Ikäraja: 16
Pituus: 109 min.
IMDb

Anthony Hopkinsin rooli Altzheimerin muistisairautta potevasta vanhuksesta elokuvassa Isä (2020) oli niin mestarillinen, että hän pokkasi siitä lopulta Oscarin historian vanhimpana saajana – eikä Sir Nicholas ”Nicky” Wintonin rooli elokuvassa One Life (2023) jää tästä lainkaan jälkeen.

Tositapahtumiin perustuvassa One Lifessa koetaan toisen maailmansodan alkuhetkiä, kun Saksa päättää Hitlerin johdolla miehittää Tsekkoslovakian.

Kun Prahassa paikalla ollut Winton näkee, millaisissa olosuhteissa pienet lapset joutuvat kaiken keskellä elämään, päättää pankkiirina työskentelevä nuorukainen tehdä asioiden eteen jotain tukijoukkojensa kanssa, joista elokuvassa näkyvin rooli lienee hänen äidillään (Helena Bonham Carter).

Suora leikkaus nykyhetkeen eli tässä tapauksessa 1980-luvun loppupuolelle, missä Winton joutuu perkaamaan elämäänsä ja arkistojaan kokien, ettei hän ole elämässään saanut juuri mitään aikaiseksi.

Elokuvan edetessä selviää, miten vähän – tai paljon.

One Lifessa menneisyys ja nykyisyys käyvät vuoropuhelua, kun nuori Nicky Winton (Johnny Flynn) joutuu kokemaan ja elämään sodan kauhut, joita vanha Winton päätyy nostalgisesti muistelemaan arkistojaan tuhotessaan vaimonsa Greten (Lena Olin) toiveesta tai käskystä.

Kertomuksen avain on Nicky Wintonin leikekirja, joka vie hänet koko kansan tietoisuuteen 50 vuotta myöhemmin.

One Lifen vaikuttavuus ja tehokkuus syntyy James Hawesin ohjauksen eri aikakausien vuorovaikutuksesta, missä sodan kauhut ovat vaihtuneet menneisyyttään peilaavan vanhan herrasmiehen hillittyihin eläkepäiviin.

Kaiken keskiössä on kuitenkin Hopkinsin liikuttavan vahva mutta samalla myös herkkä ja hienotunteinen taidonnäyte kameran edessä, mikä pakottaa kaivamaan nenäliinat esiin ja kuivattamaan silmäkulmia viimeistään siinä vaiheessa, kun Nicky Winton saa ansaitsemansa tunnustuksen urotöistään, missä hän joukkojensa kanssa pelasti yli 600 lasta natsien kynsistä.

Kuningattaren aateloima Nicky Winton kuoli lopulta vuonna 2016, peräti 106-vuotiaana, mutta hänen rohkeutensa jää eloon vielä lukemattomille sukupolville Sir Anthony Hopkinsin vaikuttavan roolisuorituksen ansiosta.

95 / 100

ONE LIFE
Ensi-ilta: 22.3.2024
Ikäraja: 12
Pituus: 109 min.
IMDb

Mutta tuolloin näköradioon putkahti Eno-Elmeri, Riku ja Ransu. Ransun loi Eevaliisa Holma-Kinnunen – ajatelkaa, vuonna 1977!

Uskon, että kaiken sortin nerous vaati sekoboltsisuutta, luovaa hulluutta ja nykyajan kirosanaa, out-of-the-box-ajattelua. Sitä Holma-Kinnunen edusti raahatessaan näyttämölle Franciscus Assisilaisen mukaan Fransiscukseksi nimetyn Ransun.

”Kakki [sic] tietää”, sanoi Elastinen. (Tässä kontekstissa Rievun päätoimitus hyväksyy toimittajansa kirjoitusvirheen – toim. huom.)

Ja sitten se Lassie – mee himaas!

Pahkasiassa Lassie pelastaa partion lippukunnan, mutta ei tuo isännälle kaljaa ja päätyy turkisleijaksi.

Lassie-elokuvat edustavat pohjois-amerikkalaisia perhearvoja 1940-luvulta, joissa nyt vain sattuu olemaan mukana koira – eli ummehtunutta kädenlämpöistä konservatiivisuutta sekä pullantuoksuisia perhearvoja sota-ajoilta reaganismiin.

Se ilo ja kenties hyötykin näistä elokuvista kuitenkin oli, että koska ne pyörivät Suomen televisiossa taajaan, ehkä ne siten takoivat hieman koiranrakkautta syvällä suossa kahlaavien puusta pudonneiden suomalaisten päähän.

Tältä näytti Sturm Und Drang ensimmäisissä promo- kuvissaan 2007, kun tähteys oli vasta edessä.

Eilen, perjantaina 21. marraskuuta 2014 vaasalainen tapahtumatuottaja Simon Ventus (joka nimestään huolimatta ei soita maineikkaassa kokkolaisessa Wentus Blues Bandissa) teki suomalaisten musiikkialan Kuka Mitä Häh -keskusteluryhmään Facebookiin päivityksen, jossa mainosti vaasalaisesta Sturm Und Drangista tehtyä tuoretta dokumenttia.

– Eilen Yle 5 esitteli tämä, Strum und Drangista kertova, Tage Rönnqvistin tekemä dokkari, Ventus kirjoitti.

Sturm Und Drang on ja oli 2004 perustettu rantaruotsalainen hard rock -yhtye, joka nousi maineeseen ja julkisuuteen alun alkaen sen vuoksi, että yhtyeen jäsenet ovat niin julmetun nuoria.

Kun yhtyeen laulaja-kitaristi André Linman työsti demoa laulusta Rising Son, joka tulisi löytymään toukokuussa 2007 julkaistavalta debyyttialbumilta Learning To Rock, oli hän 13-vuotias.

Koska olin aikoinaan kirjoittanut yhtyeen historian ensimmäisen isomman lehtijutun nuorisolehti Suosikkiin, kiinnosti aihe kieltämättä minuakin. Poistuttuani Yle Areenasta puolitoista tuntia myöhemmin olin typertynyt ja surullinen – tällaistako se sitten on ja oli.

Myös Andrén isä on luonut uraa muusikkona, Happy Again -single ilmestyi 2004. Sen kuvassa Linman näyttää kaikkea muuta kuin iloiselta.

Like A Rockstar onnistuu joko vahingossa tai tahallaan vangitsemaan suomihevin nousukauden viimeiset vuodet siihen asti, kunnes heviboomi on ohi. Dokumentti onnistuu myös – tässäkin tapauksessa vahingossa tai tahallaan – vangitsemaan eräitä musiikkiteollisuuden vastenmielisimpiä ilmiöitä raadollisuudessaan:

1) Rocktähteydestä haaveilevan isän, joka pääsee vihdoin maistamaan mainetta ja mammonaa poikansa siivellä.

2) Aurinkoisesti hymyilevän tiedottajan, joka yrittää antaa pojille haastatteluvalmennusta harvinaisen noloilla ja typerillä kysymyksillä.

3) Vakavat levy-yhtiön sedät, joille on tärkeää saada hittejä pursuava levy mahdollisimman äkkiä markkinoille.

4) Rock’n roll -myyttiä elättelevän laulaja-kitaristin, joka alaikäisenä on juoda itsensä Japanissa ennenaikaiseen hautaan liian monen tequilashotin jälkeen.

5) Kaikki mahdolliset rock’n roll kliseet omaksuneen kitaristin, jonka käytös ja olemus onnistuu näyttäytymään harvinaisen typeränä ja luotaantyöntävänä.

Vuonna 2007 Warnerin poikabändin nimi oli Sturm Und Drang, vuonna 2014 yhtiön poikabändi tottelee nimeä Kliff.

Siinä ne pojat istuskelevat Warnerin toimistossa naureskelemassa, kun yhtiön tiedottaja Aino Kuutamo-Uusitorppa ja tuotantopäällikkö Asko Kallonen antavat bändille haastatteluvalmennusta Suosikin haastattelua varten.

Laulaja-kitaristi Andrén isä Patrick Linman muistelee puolestaan edelleen haltioituneena, kuinka isä ja poika tekivät Ruotsin Halmstadissa Rising Son -demoa Per Gesslen Gyllene Tider -yhtyeestä tutun ystävänsä Mats ”MP” Perssonin studiolla, kun Perssonin tyttöystävä ilmestyi studioon.

– André, sinä tulet pääsemään vielä pitkälle, epäuskoinen tyttöystävä lausuu profeetallisesti, kun hänet on saatu vakuuttuneeksi, että tuo lauluääni tuolla demolla tulee todellakin 13-vuotiaasta pojasta.

Muutamaa vuotta myöhemmin ollaankin oksentelemassa Japanissa, ihmettelemässä Ozzy Osbournen, Kissin ja Led Zeppelinin tuottajana kunnostautuneen Ron Nevisonin ilmestymistä pohjanmaalaiseen rannikkokaupunkiin juomaan punaviiniä treenikämpälle, ottamassa pippurisumutetta silmiin saksalaisessa hotellihuoneessa sekä heittelemässä voileipiä takahuoneiden kattoihin Suomessa.

Siitä vielä muutama vuosi, niin ollaan potkimassa pikkukiviä pohjanmaalaisella kylänraitilla ja ihmettelemässä kuinka jäsenet kokoonpanossa vaihtuvat, mutta mitään ei tapahdu.

Sturm Und Drangin kolmosalbumi Graduation Day ilmestyy 21. syyskuuta 2012. Se nousee ensin listasijalle 9 ja viipyy listalla 9 viikkoa. Jalometallia sille ei myönnetä.

Rehvakas bailaus on vaihtunut ahdistavaksi depressioksi.

Dokumentissa näytetään, kuinka yhtye vastaanottaa platinalevyt debyyttialbumista Learning To Rock ja kultalevyt marraskuussa 2008 julkaistusta Rock’N Roll Children kakkosalbumista.

Pitkän tauon jälkeen syyskuussa 2012 ilmestyvästä Graduation Day kolmosalbumista ei jalometallia enää tipukaan, ainoastaan playback-veto Elämä lapselle -konsertissa Helsingin Hartwall Areenalla. Siellä bändi yrittää vakuuttaa katsojat kuinka hyvin heillä oikein meneekään.

Kolmannen levyn Elämä lapselle -konsertissa esitettävää kärkibiisiä ja levyn ensimmäistä sinkkulohkaisua Molly The Murderer ei voi kuitenkaan kutsua muuksi kuin masentavaksi murheenkryyniksi.

Kyseessä kun on raivostuttavalla hokemalla varustettu monotoninen itkuvirsi, jossa ei ole enää mitään jäljellä siitä riemastuttavasta hevirokkipartiosta ja soittamisen ilosta, joka nosti hetkessä Sturm Und Drangin listoille ja vei näkemään maailmaa. Yhtyeen juuret unohdettiin ja ryhmän alkuperäinen luonne kadotettiin.

Ei siis ihme, ettei ura enää lähtenyt lentoon.

Dokumentti loppuu vuoteen 2012, mutta lopputeksteissä vilkaistaan vielä, mitä seuraavana vuonna kuuluu yhtyeestä aiemmin eronneille alkuperäisjäsenille, kitaristi Alexander ”Alex” Ivarsille sekä basisti Henrik ”Henkka” Kurkialalle.

Sturmiksen viimeisn FB-päivitys on yli vuoden takaa. Saa himoita!

Yhtyeen älyköksi paljastunut Kurkiala on leikannut hiuksensa, pukenut siistit vaatteet ylleen ja ryhtynyt opiskelijaksi. Hänellä näyttää menevän hyvin.

Ainakin paremmin kuin Sturm Und Drangilla, jonka viimeinen Facebook-päivitys on tehty 15. heinäkuuta 2013, jolloin yhtyeen ystäviä kehotetaan äänestämään YleX:n verkkosivuilla yhtyeen tekemää versiota Anna Abreun kappaleesta Hysteria saatesanoin ”saa himoita”.

Niin, tosin äskeinen ei ole täysin totta, sillä onhan tuon päivityksen jälkeen viisikon Facebook-sivuille ilmestynyt vielä yksi merkintä, 20. elokuuta 2014. Se ei tosin enää koske Sturm Und Drangia vaan yhtyeen solistia Andréa, jolle on buukattu seuraavaksi viikonlopuksi trubaduurikeikka Helsingin keskustassa sijaitsevaan ruokaravintolaan.

”This saturday (the 23rd) André Linman will be playing solo at Woolshed Bar & Kitchen in central Helsinki. See you there!”

André Linmanin isä Patrick tekee tammikuussa 2015 viikon ajan trubaduurikeikkoja Tallink Siljan Baltic Princessillä. Saa himoita!

Tuoretta dokumenttia ei yhtyeen Facebook-sivuilla mainita sanallakaan.

Näyttäisi siltä, että tämän vuoden helmikuussa 22 vuotta täyttänyt André seuraa tällä kehityskaarella isänsä jalanjälkiä trubaduuriksi erilaisiin ruokaravintoloihin, räkälöihin, kissanristiäisiin ja ruotsinlaivoille soittelemaan entisiä rockhittejä muutamille kymmenille päivä- ja iltakaljoittelijoille odotellen, että paluu kirkkaimpiin parrasvaloihin on vain yhden nappihitin päässä.

Enää eivät kuitenkaan Dio-, Helloween- ja Pretty Maids -pastissit riitä.

Warnerin toimistolla puolestaan istutetaan tälläkin hetkillä uusia ja lupaavia artisteja, joille luvataan ruusuista tulevaisuutta. ”Te tulette pääsemään vielä pitkälle”, kuten nuo Mats Perssonin ystävättärenkin profeetalliset sanat kuuluivat. Kunnes eräänä päivänä huomataan, että artistin mehut on puristettu tyhjiin ja satu on ohi.

No, onneksi jonossa on jo seuraavat tulevaisuuden toivot ja ruotsinlaivoillakin tilaa.

Myös ”Instagram-sensaatio” Benjamin Peltonen on saanut levytyssopimuksen Warnerilta. Saa himoita!

Warner Musicin eräitä tuoreimpia kotimaisia kiinnityksiä ovat ”Instagram-sensaatio” Benjamin Peltonen sekä poikabändi Kliff. Niiden dokumentteja odotellessa.

Kenties Like A Rockstar -dokumentin suurin ansio on se, että se esittelee harvinaisen hyvin mitä tapahtuu, kun nuorten rokkidiggareiden suurimmat unelmat käyvät toteen ja millainen romahdus se on nuoren psyykeelle, kun raaka todellisuus ison levy-yhtiön koneistossa astuu jonakin päivänä kuvaan. Siihen on hyvä olla varautunut.

Tämä dokumentti on syytä esittää jokaiselle rock- ja pop-tähteydestä haaveilevalle nuorelle.

Like A Rockstar -dokumentti on tätä nykyä katseltavissa Vimeo-videopalvelussa.

PÄIVITYS 30.3.2024: Sturm Und Drangin jälkeen yhtyeen aktiivisin jäsen musiikkirintamalla on ollut laulaja-kitaristi André Linman, joka päätyi One Desire -nimiseen yhtyeeseen ”Sturmiksen” hajoamisen jälkeen. Vuonna 2019 Linman ja kosketinsoittaja Jeppe Welroos tekivät duona pienimuotoisen Suomen-kiertueen nimellä ”An Evening With Sturm und Drang”.

Kesäkuussa 2023 One Desire tiedotti Facebook-sivuillaan seuraavaa: ”Ikäväksemme joudumme ilmoittamaan, että yhtyeemme One Desire on peruuttanut kaiken toiminnan tältä kesältä sekä tulevaisuudessa erilaisten pitkittyneiden ongelmien ja yhteistyöhaasteiden vuoksi solistimme kanssa. Olemme todella pahoillamme mahdollisista haitoista joita tämä luo. Kiitos ymmärryksestä.”

Sittemmin One Desiren Facebook-sivuille on ilmaantunut enää yksi päivitys lokakuulta 2023, missä Linman poseeraa yhtyeen kitaristin ja tuottajan Jimmy Westerlundin kanssa studiossa.

Poikabändi Kliffin esikoisalbumin oli tarkoitus ilmestyä syksyllä 2014 yhtyeen ensimmäisen singlen ”Mun Jopo” jälkeen, mutta syystä tai toisesta pitkäsoitto ei koskaan nähnyt päivänvaloa. Lopulta Kliff ilmoitti elokuussa 2016 Facebook-sivuillaan lopettaneensa toimintansa.

Ehkä kaikkien yllätykseksi parhaiten tästä joukosta on sittemmin pärjännyt urallaan ”Instagram-sensaatio” Benjamin Peltonen.