Oli synkkä ja myrskyinen syysyö jokunen vuosi sitten käppäillessäni Helsingin Kampissa omissa ajatuksissani, kun vastaani asteli kaksi tummanpuhuvaa hahmoa – perkele, Cradle Of Filthin laulaja Dani Filth ja rumpali Adrian Erlandssonhan se siinä!

Yhtäkkiä suuntana ollutkin koti vaihtuikin varsin kosteaksi illaksi viereisessä Heavy Corner (nyk. Kraken) -juottolassa, missä suurin osa keskusteluistamme on jo vaipunut hämärän peittoon. Paitsi se, kun monessa sopassa marinoitunut Erlandsson muisteli marraskuussa 1995 julkaistun At The Gatesin Slaughter Of The Soul -läpimurtoalbumin syntyhistoriaa ja rumpuosuuksiaan.

Tuotannollisista syistä miehen komppipeltiin oli tiettyyn kohtaan piirretty tussilla pieni kehä, koska sieltä lähti paras soundi. Jos rumpuosuuksia taltioidessa kapula sitten sattui osumaan edes hieman ohi kyseisestä kehästä, se otto oli sitten siinä.

Samaa omistautumista kuulen The Hauntedin kymmenennellä studioalbumilla Songs Of Last Resort, jolla The Haunted palaa kehiin kahdeksan vuoden tauon jälkeen kovempana ja aggressiivisempana kuin koskaan. Songs Of Last Resort ei ole vain paluualbumi vaan manifestaatio siitä, miksi keski-ikäisissä ex-julkkismiehissä vara näyttää todellakin olevan parempi – ainakin rankemman metallimusiikin saralla.

The Haunted syntyi vuonna 1996 legendaarisen At The Gates -yhtyeen ensimmäisen hajoamisen jälkeen. Kun göteborgilaisen melodisen kalmametallin suurin ja kaunein lopetti toimintansa, kolme sen jäsentä – Erlandsson, Jonas Björler ja Anders Björler – päättivät jatkaa matkaa uudessa yhtyeessä yhdessä Patrik Jensenin ja Peter Dolvingin kanssa.

The Haunted aloitti toimintansa 27. heinäkuuta 1996, päivää sen jälkeen kun At The Gates oli virallisesti hajonnut. Toisin kuin At The Gates, The Haunted suuntasi thrash metallin ja groove metallin puolelle, luoden omanlaisensa hybridin, joka yhdisti ruotsalaisen melodisen death metallin amerikkalaiseen aggressiivisuuteen.

The Haunted saavutti kansainvälistä menestystä jo ensimmäisellä albumillaan vuonna 1998. Maineikas Terrorizer-lehti valitsi debyyttilevyn vuoden albumiksi, ja yhtye sai vuoden tulokkaan tunnustuksen useissa medioissa.

Toinen albumi The Haunted Made Me Do It (2000) oli melodisempi ja ”göteborgilaisempi” kuin edeltäjänsä, esitellen samalla uuden solistin, Marco Aron. Tämä ei menoa haitannut, sillä tällä heltisi vuoden parhaan albumin Grammy yhtyeen kotimaassa.

Vuonna 2003 julkaistu One Kill Wonder jatkoi menestystä, jolloin Alternative Press listasi The Haunted yhdeksi metallin 25 tärkeimmästä yhtyeestä. Vuosien mittaan yhtyeen voittokulkua ovat kuitenkin hidastaneet ja varjostaneet kokoonpano-ongelmat, joista näkyvimpiä ovat olleet Aron ja Dolvingin vuorottelun mikrofonin varressa.

Songs Of Last Resort tuo monellakin tapaa mieleen Slaughter Of The Soulin: sama omistautuneisuus, sama kiihko, samankaltaiset tykkibiisit, sama tylytys, sama ehdottomuus. Sinänsä ei ihme, sillä siellähän The Hauntedin juuret ovat. Uudella levyllä bändi on kuitenkin päivittänyt tuon tyylin, hengen ja vimman takaisin väkevämpänä kuin koskaan aiemmin.

Sattumaako – vai pelkästään bändin tribuutti tänä vuonna 30 vuotta täyttävälle metalliklassikolle?

Sinänsä hassua, että vuonna 2025 The Haunted kuulostaa enemmän At The Gatesilta läpimurtolevyllään kuin 2014 takaisin metallikentälle palannut emobändinsä. No, eihän se tietenkään väärin ole, päinvastoin.

Kokonaisuudessaan uusi levy on kalmametallisen thrashin juhlaa alusta loppuun, johon vaihtelua tuovat To Bleed Outin kaltaiset tunnelmapalat ja Hell Is Wasted On The Deadin hitikkyys. Ainoastaan levyn päättävä Letters Of Last Resort on vähän turhan junnaava levyn kliimaksiksi, mutta muuten levy on yhteensoittoa ja Jens Bogrenin miksausta myöten täyttä priimaa alusta loppuun.

Aron äkäiset ja kiukkua puhkuvat laulusuoritukset, Jensenin ja Ola Englundin riffittelyn ja kitaroiden vuoropuhelu sekä Erlandssonin maailmanluokan rumputyöskentely, joka ei jää piiruakaan jälkeen kaiken maailman Lombardojen, Huntingien ja Hoglanien töistä. Ja onhan siellä edelleen myös Jonas Björler edelleen basson varressa.

– En tiedä olenko koskaan muistanut kertoa sinulle tätä, mutta sinä olet yksi minun tärkeimmistä vaikuttajista ja yksi suurimmista syistä siihen, että ryhdyin koskaan rumpaliksi, todistin vekkulissa kekkulissa olevan Erlandssonin tunnustavan Entombedin toistaiseksi viimeisimmän keikan jälkeen Ruotsin Gefle Metal Festivalilla heinäkuussa 2022 Nicke Anderssonille backstagella, ojentaen tälle samalla Nintendon Game & Watch -elektroniikkapelin kiitoksena – kenties illan keikasta, komeasta urasta ja mieheltä saamistaan rumpuvaikutteista ylipäätään.

Ei sekään väärin ole.

Mene ja tiedä, tarttuiko kyseiseltä keikalta jotakin Anderssonin tähtipölyä Erlandssonin ylle vai haluanko vain romantisoida kahden ruotsalaisen rumpuvelhon – Göteborgin länsirannikon ja Tukholman itärannikon – taianomaista kohtaamista tai kirjoitella vain tätä ylimääräistä huuhaata tähän, koska minusta tuntuu siltä.

Ainakin Erlandsson on heittänyt väkevän haasteen Nickelle Entombedin seuraavaa albumia ajatellen, mitä bändi viimeisten tietojen mukaan työstää parhaillaan. Tee poika perässä! Songs Of Last Resort kuulostaakin bändiltä, joka päätti tehdä levyn, jota sen yhdenkään jäsenen ei tarvitse maailmanlopun alla tai kuolinvuoteellaan hävetä.

Siksi Songs Of Last Resort on klassikko jo syntyessään ja The Hauntedin uran paras albumi.

98 / 100

THE HAUNTED
Songs Of Last Resort
Century Media

Voi pojat ja tytöt kun tietäisitte sen ajan, kun legendaarisen Epe Heleniuksen Poko Rekordsinsa kylkeen perustaman Epe’s-levykauppaketjun postimyynnistä sai tilattua muutamalla markalla levyjä, joista tänä päivänä maksetaan parhaimmillaan satoja euroja. Yksi näistä bändeistä on brittiläinen Onslaught, jonka 1986 ilmestyneen The Force -lp:n tilasin Epesistä aikoinaan itsekin, 18 markalla. Oi niitä aikoja!

Nykyään tuostakin lp:stä saa Discogsin mukaan pulittaa tilanteesta riippuen 25–50 euroa.

Onslaught syntyi Bristolissa vuonna 1982, kun kitaristi Nige Rockett ja rumpali Steve Grice päättivät luoda brutaalia ja ultra-aggressiivista soundia, joka tulisi määrittelemään koko Britannian thrash metal -skenen. Ryhmän tie levyttävänä artistina käynnistyi 1985 kulttimaineeseen nousseella Power From Hell -debyytillä, joka sekoitti saatanallisia teemoja raa’an thrash metalin kanssa.

Tätä seurasi vuonna 1986 julkaistu The Force, jota yleisesti pidetään klassikkona ja bändin parhaana levynä. Kolmas albumi In Search of Sanity (1989) merkitsi suurta muutosta, kun Steve Grimmett (Grim Reaper) korvasi Sy Keelerin laulajana ja bändin soundi siirtyi power metallisempaan suuntaan. Vaikka albumi saavutti kaupallista menestystä kotimaassaan, useimmat fanit kokivat muutoksen pettymyksenä.

Origins of Aggressionilla Onslaught juhlistaa uraansa ja debyyttialbuminsta 40-vuotisjuhlavuotta läpileikkauksella oman alkupään tuotantonsa helmistä sekä bändin vaikuttajista. Ilo on kuitenkin huomata, että kahdelle levylle jaettu 22 biisin setti nousee bändin diskografiassa aivan sinne kirkkaimpaan kärkeen, vaikka Power From Hell on edelleen yhtä korni ralli kuin aiemminkin.

En ollut aiemmin tietoinen, miten paljon Onslaught on alkutaipaleellaan lainannut (lue: varastanut) ideoita Dischargelta. Eihän se väärin ole. Se taas on hieman hassua, että Iso-Britannian paras metallilehti Metal Forces kehui Onslaughtin debyyttialbumia aikoinaan niin paljon, että yhtye teki The Forcelle oikein samannimisen laulun.

Kokoelman The Force -versioinnit sekä alkuaikojen demorallit ovatkin ylivoimaisesti ykköslevyn parasta antia.

Paketin kakkoslevy on omistettu yhtyeen vaikutteille, jotka painottuvat pitkälti 1980-luvun brittipunkkiin. G.B.H.:t, Discharget, The Exploitedit, UK Subsit ja Sex Pistolsit lähtevätkin mallikkaasti, kun taas Dead Kennedysin Holiday In Cambodia ja Black Sabbathin War Pigs olisivat totta puhuen saaneet jäädä tekemättä, sillä niissä Onslaught puristaa mailaa liikaa.

Silti on turvallista todeta, että Onslaught on vuonna 2025 kovempi kuin koskaan, mistä on pitkälti kiittäminen bändin nykyistä rumpalia James Perryä, uutta solistia Dave Garnettia sekä yhtyettä kaikki nämä vuodet luotsannutta kitaristi Nige Rockettia, jotka levyn tuottaja Jacob Hansen on saanut kuulostamaan eläimellisen kovalta. Harmi vain, että kuulokkeilla kuunnellessa tietyt orgaanisempaa tuotantoa kaivanneet rumpuosuudet olisivat kaivanneet muunlaista lähestymistapaa kuin geneerisen tasalaatuisia rumpusampleja.

Parhaimmillaan Origins of Aggression tarjoilee kuitenkin tämän vuoden parasta thrashia.

92 / 100

ONSLAUGHT
Origins Of Aggression
Reigning Phoenix Music

Vuonna 2024 Record Store Dayta – RSD:tä – vietettiin lauantaina 20. huhtikuuta 2024 ympäri maailman. Päivää juhlistaakseen Riepu lähti jonottelemaan Helsingin Piritorille heti aamusta klo 7.55 saadakseen edes yhden kappaleen Hurriganesin Roadrunner-klassikon sadan kappaleen 50-vuotisjuhlapainoksesta valkoisella vinyylillä, mikä oli tuona aamuna klo 8.00 auenneen Rolling Recordsin sisäänheittotuote tämän vuoden levykarnevaalissa.

Niin oli lähtenyt muutama muukin, kuten Rievun Nalle Östermanin kuvaamasta videosta voi nähdä. Yksi näistä miehistä oli legendaarinen suomalainen radiotoimittaja Klaus Flaming, jonka kanssa Österman päätti samalta seisomalta loihtia klassisen revolverihaastattelun tilanteeseen sopivalla tavalla Flamingin suureksi kiusaksi – mikä kieltämättä myös välittyy oheisella videolla.

Reilussa vartissa koko sadan kappaleen satsi oli jo myyty loppuun – perää pitäneiden jonottajien suureksi kiusaksi ja suruksi.

Vaikka Österman ja Flaming jäivät tällä kertaa ilman valkoista Roadrunneria – josta alettiin pyytää ja tarjota satoja euroja vain muutamia tunteja levyn ilmestymisen jälkeen – tarjosi Östermanin revolverihaastattelu melkoisia skuuppeja Flamingin nykyelämästä.

Tiesittekö te, mitä Flaming tekee nykyään eläkepäivillään? Mikä painos Klasulla Roadrunnerista oikein onkaan ja kuinka monta? Onko Klasulla mahdollisesti jopa se kaikista myyttisin Graalin malja, se kaikista himoituin ja halutuin – eli klassinen ensipainos, myyttinen ”vuoromies”.

Lähde Rievun mukaan Helsingin Piritorille jonottelemaan ja hämmästelemään, miten Ganes liikuttaa raavaat miehet aamureippailemaan vielä 50 vuotta myöhemmin klassisen kakkosalbuminsa julkaisusta!

Antichrist Siege Machine tulee Yhdysvalloista, tarkemmin sanottuna Virginian Richmondista, missä ei kaikesta päätellen kuunnella humppaa, Tomppaa tai Mattia ja Teppoa — ainakaan duon tuoreen kolmosalbumin Vengeance Of Eternal Firen perusteella.

Ei tämä myöskään mitään Fintelligensiäkään tai Armia ja Dannya ole, mikäli joku tohti sellaista epäillä.

Kaikesta päätellen rumpali-örisijä SB:llä ja kitaristi RZ:llä on hyvin paha olla, minkä he purkavat omaan säveltaiteeseensa. Eikä siinä mitään, tuleehan tästä hyvinkin lämmin ja mukava olo kun miettii, miten pahasti nämä herrasmiehet oikein hikoilevat taistelupanssareissaan.

Vengeance Of Eternal Fire on kaiken tämän jälkeen kaikeksi yllätyksekseni helvetin mukava, hauska ja leppoisa kiekko sitä kaikista hulluinta ja sekopäisintä mustanpuhuvaa kalmametallia – amerikkalaisittain blackened death metal – mitä ennen tätä parivaljakkoa ovat levytelleet muun muassa sellaiset aktit kuten brasilialainen Sarcofago, kanadalainen Blasphemy, amerikkalainen Deicide sekä supisuomalaiset Impaled Nazarene ja Archgoat.

Mieltä lämmittää erityisesti, miten mukavasti levyn päättävä Abyssal Hate tuo mieleen reippaat suomalaiset kansantanhut kolmen vuosikymmenen takaa eli Impukoiden vanhan kunnon Sadhu Satana -hikiklassikon.

Vaikka duolla on selkeästi soittotaitoa, haluaa se ilmaista itseään tylyin ja primitiivisin keinoin sekä riffein. Sen takia Vengeance Of Eternal Fire toimii myös verrattain tehokkaammin kuin ne aktit, jotka sotkeentuvat liiaksi pikkunäppärään mutta tylsään kikkailuun.

Kunnon mättöä sen olla pitää!

En tiedä, millaista saastaa Antichrist Siege Machinen kaksi aiempaa levyä ovat sisältäneet, mutta tämän näytön perusteella karvan päälle 25 minuuttia kestävä ja kymmenen biisiä sisältävä Vengeance Of Eternal Fire on bändin Reign In Blood.

89 /100

ANTICHRIST SIEGE MACHINE
Vengeance Of Eternal Fire
(Profound Lore)

Joskus 1990-luvulla Ruotsista tulivat maailman kovimmat bändit: Entombed, God Macabre, Dismember, Disfear, Grave, Carnage, At The Gates, Grotesque, Dissection, Shining ja mitä muita näitä nyt on.

Vaikka osa edellä mainituista operoi edelleen, on maan metallitarjonta kärsinyt melkoisen inflaation 2000-luvulle tultaessa, kun jokaisen edellä listaamani uransa lopettaneen tai himmanneen aktin tilalle on tullut Sabaton, Ghost, Amaranthe tai joku vastaava kunnon metallin häpäisijä.

Kun näin Ghostin uransa alkuvaiheessa Tanskan Roskilde-festareilla kesällä 2011, kuittasin bändin tissiposkisena Mercyful Fate -pastissina, jossa jollotti köyhän miehen King Diamond.

Mutta aivan kuten tämä maa ja maailma on menossa täysin perseelleen, niin kaiken maailman losoperseet ja tissiposket ottivat tämän mystisen ruotsalaisryhmän omakseen täysin palkein, koska se nyt oli niin jännittävää, omaperäistä ja pelottavaa.

Todellisuudessahan Ghost ei ole mitään muuta kuin jotain Abba-otteella vedettyä pseudoheviä niille, jotka vihaavat ja pelkäävät kunnon metallia. Niille, jotka järkyttyvät Niklas Kvarforthin Shiningista ja haluavat lähettää miehen mielisairaalaan.

Onneksi kaiken tissiposkipaskan vastapainoksi hurrit ovat myöhemmin tällä kirottuna vuosituhantena iskemään takaisin muutamaan otteeseen Tribulationin ja The Baboon Show’n kaltaisilla akteilla.

Unohtamatta tietenkin In Solituden vuonna 2013 ilmestynyttä mestariteosta Sister, joka pesi lattiaa Ghostin kaltaisilla höpönlöpöillä. Niin kova oli tuon turhan aliarvostetun ruotsalaisviisikon kolmosalbumi, että bändi päätti panna sen jälkeen pillit pussiin, koska ei ilmeisesti omasta mielestään kyennyt enää parempaan. Siinä teille integriteettiä.

In Solituden jätettyä pelikentät 2015, löysi yhtyeen kitaristi ja säveltäjä Henrik Palm – kavereiden kesken Henke – pian itsensä Ghostista, ensin basson varresta ja sittemmin rytmikitaristina yhtenä lukemattomista Nameless Ghoulseista.

Tissiposket voittivat.

Palmin syrjähyppy ei onneksi kestänyt kauaa, vaan hahmo oli ottanut hatkat kummitus-Abban riveistä vuotta myöhemmin 2016. Kun todistin Henken ja kumppaneiden esikoisalbumin Many Daysin julkaisukeikkaa Tukholmassa Voivodin lämppärinä lokakuussa 2017, oli Henken musiikilliset lahjat kuultavissa luonnollisesti sielläkin – mutta myös se, että homma oli vielä nupullaan ja vaiheessa.

Nyt tuo kaikki potentiaali on puhjennut vihdoin täyteen kukkaansa juuri ilmestyneellä kolmosalbumilla Nerd Icon.

Jostain syystä Henken 2020 ilmestynyt kakkosalbumi Poverty Metal jäi itseltäni väliin, mutta tänään ei eilistä murehdita, kuten Lauri Tähkä ei ehkä kuitenkaan tokaissut, kun heräsi yhtenä krapula-aamuna litimärkänä hotellihuoneensa sängystä ihmetellen, mitä hittoa eilen oikein tapahtuikaan.

No, ehkä jotain sellaista, mitä myöhemmin ruodittiin myös iltapäivälehdissä. Niinhän Henkenkin asioita puitiin 2018, kun kunnon metallijätkät haastoivat tissiposket oikeuteen heiltä vedätetyistä keikkapalkkioista.

Tissiposket voittivat taas.

Ei siis ihme, ettei Henken uuden albumin lehdistötiedotteessa haluta hirveästi menneitä muistella.

”Nerd Icon” is Henrik Palm’s third album. He has played in many bands. Some you might have heard of and some you probably never heard of. He doesn’t give a fuck really. The present is much more important than dwelling in past victories and/or missteps. 

Halusi levy-yhtiö tai artisti sitä eli ei, niin menneisyydestä löytyvät usein ne syyt, miksi nykyisyyteen on päädytty. Esimerkiksi se, miksi Nerd Icon kuulostaa toisinaan Voivodilta ja In Solitudelta sekä siltä, että mikäli Black Sabbath olisi tehnyt näitä sävelmiä Sabotagen jälkeen eikä jotain Technical Ecstasyn kaltaista hölynpölyä, olisi Sabbathilla nyt seitsemän klassikkoalbumia Ozzyn kanssa kuuden sijaan.

Niin tai näin, on Nerd Icon sitä kaikkein parasta Ghostia kaikille meille kunnon metallin diggareille, jotka vihaamme Ghostia. Eikä siitä ole pelkoa, että Ghostia fanittavat tissiposket tykästyisivät tähän levyyn, koska tämä ei ole tarpeeksi mitätöntä, siloiteltua ja löysää yhdentekevyyttä heille.

Toisin sanoen me, jotka vielä tajuamme vielä jostain jotain tässä henkisten eunukkien helvetissä tiedämme sen jo ensikuuntelun perusteella, että vanhaa heviä, hippiprogea ja post punkia yhdistelevä Nerd Icon on jo nyt moderni raskaamman rockin klassikko.

Olen saanut kostoni.

98 / 100

HENRIK PALM
Nerd Icon
(Svart)