” Ei minulla ole hirveästi sanottavaa. Olen hiljainen ja ujo ihminen, annan mieluummin kitaran puhua.” (Miika Tenkula, 2005)

Melankolian mestari kertoo paitsi 34-vuotiaana kuolleen Sentenced-kitaristin ja -säveltäjän Miika Tenkulan (1974–2009) elämäntarinan, mutta kertaa samalla ansiokkaasti 1989–2005 vaikuttaneen metalliyhtyeen Sentencedin vuosia bändin perustamisesta sen hajoamiseen asti. Malatyn kirja osuukin monessa mielessä hyvään saumaan – tai kuin naula arkkuun.

Vuosituhannen vaihteessa raskaampaa rockia kuunnelleet muistanevat hyvin Sentencedin – yhtyeen, joka perusti sanomansa pohjoiselle melankolialle ja niitti ensimmäisten suomalaisten metalliyhtyeiden joukossa kansainvälistä mainetta. Kotimaisessa metallimusiikissa yhtyeen vaikutus on siis merkittävä.

Silti sen pääasiallinen säveltäjä ja soolokitaristi on jäänyt jopa faneillekin suhteellisen tuntemattomaksi hahmoksi. Melankolian mestari muuttaa tilanteen – onneksi.

Nefertiti Malaty on tehnyt kunnon pohjatyön Melankolian mestaria varten, sillä kirjaan on haastateltu lukuisia Tenkulan sukulaisia, ystäviä, soittokavereita ja muita henkilöitä vuosien varrelta.  Kirjan sivuilla tutuiksi tulevat elävästi niin 70- ja 80-lukujen elämä Muhoksella kuin Kemissä sijainnut legendaarinen Tico Tico -studiokin.

Teoksessa lukija kulkee mukana niin hikisissä keikkabusseissa ja kotimaan esiintymislavoilla aina yhtyeen ensimmäiselle ja viimeiselle Yhdysvaltojen-kiertueelle asti. Fanien kannalta lainaukset varhaisista Sentenced-demo- ja levyarvioista tuovat oman lisäarvonsa tarinaan.

Tarinaa on miellyttävää lukea, sillä kirja avaa lukijalleen kiinnostavan näkymän Tenkulan elämään lapsuudesta aina musiikkiuran huipulle ja lopulta Sentenced-yhtyeen hajoamisen jälkeen syntyneeseen tyhjiöön.

Teos piirtää kuvan vaatimattomasta, joskin musiikillisesti lahjakkaasta suomalaisesta miehestä, joka maailman metropolit kiertäneenä halusi asua koko elämänsä kotiseudullaan Muhoksella. Usein tuppisuinenkin mies halusi hoitaa sosiaaliset kanssakäymiset lähinnä tekstiviestein ja vieroksui esimerkiksi muoti-ilmiöitä – kontrastina sille, että Tenkula omasi mahtavan melodiantajun ja osasi todellakin monien sanoin saada kitaransa laulamaan.

Toisaalta Tenkulan hahmo jää lukijallekin hieman etäiseksi, mikä saattaa johtua myös osittain päähenkilön sivustakatsojan roolista omassa elämässään. Muistuttamaan jäävät toki muiden kertomat tarinat, mutta todennäköisesti Tenkula ei avannut omaa sielunmaisemaansa kovin laajoille joukoille muutoin kuin suuria yleisöjä koskettaneiden melodioiden kautta.

Melankolian mestari kuvaa koskettavalla tavalla ennen kaikkea sitä, miten Tenkula eli hyvin tyypillisen taitelijan elämän, tai ainakin sellaiseksi – traagisessa mielessä – tuo elämä kääntyi sen ehtoopuolella. Kiertue-elämään kuulunut liika alkoholinkäyttö ja huolettomat elintavat jatkuivat arjessa, jossa pitkä parisuhde oli päättynyt, lähikuppilat kutsuivat ja krapularyyppy oli osa arkea.

Vaikka rakkaus musiikkiin ja musiikin säveltäminen olivat osa Tenkulan elämää Sentencedinkin jälkeen, uusien bändikuvioiden muodostaminen jäi aina vain suunnitelmien asteelle. Traagisesti synnynnäinen sydänvika koitui Tenkulan kohtaloksi. Miika Tenkula menehtyi synnynnäisen sydänvian aiheuttamaan sairaskohtaukseen kotonaan Muhoksella 18.2.2009. 

Siten vain 34-vuotiaana kuolleen Tenkulan joutsenlauluksi jäi Sentencediltä neljä vuotta aiemmin ilmestynyt The Funeral Album.

Vaikka Melankolian mestari ei anna niin paljon uutta tietoa yhtyeen edesottamuksista vaikkapa Matti Riekin Täältä pohjoiseen: Sentencedin tarina -opuksen (Like, 2014) lukeneille, syventää se yhtyeen sisäisestä dynamiikasta piirtyvää jännitteistä ja tuskaisaa kuvaa.

Siten Melankolian mestari on lukemisen arvoinen tarina kaikille, joita kiinnostavat koskettavat taitelijatarinat elämästä ja sen arvaamattomuudesta. Malaty on onnistunut kuvaamaan oivasti Tenkulan lyhyttä elämää ja musiikillista merkitystä, mutta myös kirjoittamaan erinomaisen kirjan lahjakkaasta lauluntekijästä, joka lähti keskuudestamme aivan liian varhain.

Nefertiti Malaty
MIIKA TENKULA – MELANKOLIAN MESTARI
(Like, 2024)

(Miika Tenkulan sitaatti: Kaltio)

Blood Fire Deathilla alkoi Bathoryn metamorfoosi alkukantaista black metallia soittaneesta yhden miehen orkesterista mahtipontisempaa viikinkimetallia soittavaan kokoonpanoon. Näin tekee myös Blod Eld Död, summaten ruotsalaisen metallin kehityksen aina 1970-luvun puolivälistä, Heavy Loadin kaltaisista alkukantaisista hevibändeistä tähän päivään, Watainin sekä Shiningin kaltaisiin äärimmäisiin ilmiöihin.

Tätä kirjaa lukiessa suomenruotsalaisuudesta ja pakkoruotsin menestyksekkäästä opiskelusta on ehdottomasti hyötyä.

Ääneen kirjassa pääsevät niin muusikot kuin lehtimiehet, hahmot ja säätäjät, ikonit ja hämmentäjät, skenettäjät ja levy-yhtiöiden pomot. Myös hevimimmeille on varattu ihka oma lukunsa. Opuksen painopiste on syystäkin black- ja death metallissa, kuten ruotsalaisen äärimetalliklassikon mukaan nimetyssä kirjassa toki kuuluukin olla.

Legendaarinen valokuva Bathoryn nokkamiehestä Quorthonista.

Yksikään kivi ei jää kääntämättä, kun kirjan kirjoittaneet Ika Johannesson ja Jon Jefferson Klingberg laittavat halki, poikki ja pinoon niin itsemurhat ja tapot kuin kirkonpoltot ja mielisairaalat.

He hankkivat muun muassa itsemurhan tehneeltä Dissectionin nokkamieheltä Jon Nödtveidtiltä miehen viimeisen haastattelun, seikkailevat Shiningin nokkamiehen Niklas Kvarforthin kotiseudulla, selvittävät seikkaperäisesti Mayhemin itsemurhan tehneen solistin Pelle ”Dead” Ohlinin tarinan ja pureutuvat Dark Funeralin ja yhtyeen levy-yhtiön välisen taistelun ytimeen.

Unohtamatta haastattelua Börje Forsbergin – eli Bathoryn nokkamiehen Quorthonin isän ja Black Mark-levy-yhtiön pomon – kanssa, joka koskettavasti kertoo poikansa poismenosta ja raottaa salaperäisyyden verhoa Bathoryn myyttisten levytysten takana.

Johannesson ja Klingberg eivät missään vaiheessa alennu moralisointiin, vaan lukijalle jää vastuu muodostaa taiteilijoista oma mielipiteensä heidän sanomisten ja tekojen perusteella. Kaunista.

Vaikka kirjan kerronta on yksityiskohtaista ja monipuolista, pitää se lukijan visusti otteessaan sujuvan tarinankerronnan ja mehukkaiden anekdoottiensa ansiosta. Verrattuna esimerkiksi toiseen ruotsalaisesta äärimetallista kertovaan teokseen, Daniel Ekerothin vuonna 2008 ilmestyneeseen tylsään Swedish Death Metal-teokseen – jota en vieläkään ole saanut loppuun – ahmin Blod Eld Dödin yhdessä illassa.

Niin väkevää ja mielenkiintoista sen kerronta on.

Ruotsalaisella äärimetallilla on erityinen paikka sydämessäni, kasvoinhan sen parissa myöhäiset teinivuodet, keskikaljaa juoden, ruotsinlaivoilla seikkaillen ja Entombedia, Carnagea, Dismemberiä ja Gravea kuunnellen. Nyt tuo aikakausi on saanut minun kirjoissani vihdoinkin arvoisensa raamit ympärilleen. Tähän asti Albert Mudrianin Choosing Death on saanut kantaa parhaan äärimetallikirjan viittaa yllään, mutta nyt tuo klassikko näyttää vihdoinkin saaneen arvoisensa manttelinperijän.

Sen lisäksi, että Blod Eld Död tekee kunniaa kesäkuussa 2004 menehtyneen yhden miehen orkesterin nokkamiehelle, on kirja pakkohankinta niin jokaiselle ruotsalaisen metallimusiikin ja äärimetallin kuuntelijalle kuin parasta mahdollista musiikkikirjallisuutta arvostavalle lukijalle. Tee siis itsellesi palvelus ja lue Blod Eld Död, opitpahan ruotsiakin siinä samalla.

Tai kuole.

Tilaa Blod Eld Död esimerkiksi Adlibriksestä.

PÄIVITYS 29.3.2024: Enhän minä yksin ole hehkutusteni kanssa, todetaanhan mainiossa Goodreads-palvelussa esimerkiksi seuraavaa: ”One of the best – if not the best – books capturing the Swedish (and to a certain extent Scandinavian) extreme metal scene from the 1990’s up to this day, including the suicides of Pelle Dead (MAYHEM) and Jon Nödtveidt (DISSECTION). A must read for those into Scandinavian extreme metal in all its forms.” Amerikkalainen kustannusyhtiö Feral House julkaisi teoksen englanniksi marraskuussa 2018 nimellä Blood Fire Death, tietenkin. Valitettavasti Suomesta ei ole vieläkään löytynyt teokselle kääntäjää ja kustantajaa, ihme kyllä, vaikka markkinoitakin täällä varmasti olisi.