No niin! Kiinni jäit, toivottavasti et. Farkkujen etutaskussa pullottava tofu kiinnitti vartijoiden huomion – olemmehan ihmisiä kaikki. Mutta miten selvitä kaksimetristen savitakkien luomasta infernosta?

Sinäpä kaivat esiin kuitin, jolla olet ostanut täsmälleen samat roinat juuri äsken, mutta koiranmakkara jäi ostamatta. Eli yksinkertaistaen: Osta ensin ja toista sama.

Läpändeeros eli smalltalk, toisin sanoen rehellinen paskapuhe sulattaa kovimmankin Securitas-järkäleen.

Jaa ei toimi? Puhutaan!

Eli kuinka höpistä sadalle kiloa lihaa, joka on jo valmiiksi ottanut sinut seuraavaksi nyrkkeilysäkiksi?

Itse kerron tarinaa naapurin poliisista – Ylitalosta – josta tuli yövartija eläkeiällä Alavuden uimarannoille, siellä eivät hipit enää sen jälkeen mellastaneetkaan, krääh krääh!

Tässä pitää muistaa, että suurin osa vartijoista ovat poliisikoulun drop-outteja, eli hentoinen huumori kohti poliisivoimia toimii. Ja sinne sekaan salamyhkäinen toteamus, että eipä ne kytät kyllä MEISTÄ tavan tallaajista millään tavoin välitä.

Kun ne kähvelletyt einekset ovat siinä kassissa juttutuokion jälkeen, pahoittele ja lyö tofumakkarat stevarille ja pahoittele hämmennystä. Ja vaihda kauppaa.

Vapautunut tunnelma luo vapauden varastaa.

Kenestä välität? Kenestä tulee sinun välittää? Kuka pitää sinusta? Rakkaudesta nyt puhumattakaan!

Itsekäs ihminen sopeutuu, se ryömii seurakunnan kerhosta koulujen läpi jäpittämään esihenkilötehtäviin. Siihen ei tarvita aivokapasiteettia, oikea-aikaisuutta, lahjoja tai empatiakykyä.

Kun ajatus kaikesta kohdistuu itseen, niin pärjää. Nietzsche jo ammoin tunnisti nämä mielenkappaleet, vaan olisipa vain nähnyt tulevaisuuden, missä superego on hattaralla pursutettua kuvamaailmaa – aina kidutuspornosta mummon laskiaispullaresepteihin – livenä.

Yliminä, ego, ja noiden kaikkien äpärälapset lyövät kättä yhteen uudella vuosituhannella. Politiikan kiistat ovat marginaalisia, ainoastaan false-flag -persut saavat somekansan hyppimään apinatarhassaan seinille.

Heitäppä hallitus banaani ja ollaan hiljaa. Demokratia – kuten minä sen olen nähnyt – on rikki. Vaan onko tuota koskaan ollutkaan?

Luokkayhteiskuntana me olemme olleet ja tulemme olemaan, emmekä muuta toivo. Ihanteet, kuten kommunismi tai anarkismi ovat kirosanoja, jopa pilkkaa.

Työväenluokkaan ei todellakaan haluta kuulua; pitää pöhistä!

Vaikka aura on vaihtunut näppikseen, niin työnteko itsessään ei ole muuttunut. Miettikääpä vaikka unianne. Onko niissä eilen kesken jääneet duunit ja röökipaikan Simon vittuilut vai onnelliset kesälaitumet ysärin pornotähti vierellänne?

Mitä siis pitäisi tehdä? Työn orjat sorron yöstä nouskaa ja uusiin kahleisiin?

Asia on niinkin yksinkertainen: me emme voi tälle mitään. Rimpuilu on hyödytöntä, mutta on se vain aivan saatanan hauskaa!

(Kuvituskuva Jensen Art Co Pixabaystä)

Voi Ilja Ilja, nimi kuin laulu. Tässä artikkelissa pureudumme pahamaineisen MV-lehden edesmenneen päätoimittajan Ilja Janitskinin (1977–2020) yhteen viritykseen, joka epäilemättä vei miehen loppuviimein Andorraan ja kuoleman teille.

Aivan ensimmäiseksi joutunen kertomaan, että en tuota yökerhoviilettäjä-Iljaa tuntenut Helsingin sykkeessä. Ehkä olisi pitänyt, aikalaistarinat kertovat hurmuristooreja bodatusta, liki kaksimetrisestä korstosta, jolla oli aikaa niille joilla oli massia.

No, kolaa siellä kiskottiin, näin kertovat stoorit. Lumikolalla.

Ilja perusti Barcelonaan hämmentävän yrityksen vuonna 2012 ja eräs Markku (nimi muutettu) pyysi mukaan. Homma oli erittäin selvä: Soitto maatiloille ja pieniin verstaisiin ja sellaisten maalien myyntiä, jotka a) pitävät seinät kuivana ja b) ovat elukoille luonnonmukaisia.

No jumalauta! Hienoa! Toimistolle! Maailman parannusta!

Palkkalupaus oli vallan mainio ja Barcelonan Poble Noussa oleva toimisto messevällä paikalla. Oli neukkarit ovaalipöytineen ja näpsäkkä sihteeri, joka ei tosin tiennyt mitä tehdä.

En tosin tiennyt minäkään. Tätä on bisnes!

Päivän aikana saatiin kuulokkeet päähän ja linja auki maalaisyksiköille, jotka välttämättä halusivat Janitskin-maalia. Keltaista, punaista ja sinistä. Jokerit!

Eihän ne hupiukot mitään ostaneet. Näin myöhemmin miettien, oliko sitä kaunosielumaalia edes olemassa? Tai lantaa ja lannoitteita? Mutta en jaksanut moisesta välittää, automaattinen puhelinrevolveri soitti eikä ketään kiinnostanut.

Vitun maalaistollot, eivät ymmärtäneet suomalaisen hyvän päälle!

Toisen päivän aikana minulle riitti. Olin kaakattanut maalilannoitteen ilosanomaa Janitskinin kuolaava dogo argentino (aivan mahtava tapaus) sylissäni tyhjässä toimistossa ilman myynnin myyntiä ja ilmoitin tälle ainoalle työntekijälle painelevani lounaalle.

En ikinä palannut takaisin.

Jos työ ei ole sinua varten, niin työnantaja on. Tästä lähti vaino ja maalitus: Ilja alkoi pommittamaan viestein milloin ketäkin, että ”Iuca tulee kuolemaan”. Että mitä että? Kävin pyörähtämässä muutaman tunnin herran yrityksessä – joka ei toiminut – ja nyt pitää vielä kuolla!

Seuraavana keskiviikkona sain mielestäni mahtavan idean – kutsun Iljan kylään! Ja vieläpä osoitteeseen, jossa on vallan oiva vallattu talo, jonne kaiken sorttinen vaihtoehtoväki kokoontui.

Idea oli mielestäni hyvä, ehkä jopa erinomainen.

Kun esitin asian Iljan äärioikeistolaismenneisyydestä ja uhasta perhettäni kohtaan, niin tuo Kafetassa ollut kolmenkymmenen hengen väki paineli kaduille, vedellen kaikkea ja kaikkia turpaan.

No, sattui siinä olemaan natsien kerhotila vieressä, joten oikeaan osoitteesen ainakin joku isku varmasti sattui.

Iljaa ei kuitenkaan näkynyt, vaikka liimailimme Iljan kuvalla printattuja aanelosia ”nazis fuera” (natsit ulos) ympäri Barcelonan Carrer de Pujadesia.

Tänään aiheena on natsimusiikki ja aloitetaan Panteralla. ”Homoja!”. Wille, kaikki eivät ole ole homoja, joilla on pitkä tukka.

Asiaan.

Päivän kysymys on: Koska Panterasta – tai oikeammin sen laulajasta Phil Anselmosta – oikein leivottiin uusnatsi?

Kiukkuinen bodari ei todennäköisesti koskaan ole herättänyt niitä hellimpiä tunteita, mutta muistissa on, että jo vuonna 1995 herra sylki tiettävästi ensimmäistä kertaa totaalista saastaa suustaan.

Rasistinen mölinä on sittemmin poistettu Youtuben videopalvelusta, mutta mielistä se ei lähde. Neulan kärjen päässä on valkoinen ylivalta.

Ja eihän se siihen jäänyt. Miksi jäisi, miehellä on mielipide ja mielipide pitää kertoa. Joka paikkaan. Tuhota ura.

Raportteja löytyy enenevissä määrin Superjoint Ritualin riveistä, on älämölöä Alamossa ja pölinää Poble Noussa. Sinne samaan Anselmon laariin menivät meksikaanit, demokraatit, hipit, mustat, kommarit ja muut. Aivan kaikki muut. Eikä kun ura palamaan. Miksi? Rasismin takia?

Kuten sillä surullisenkuuluisalla Dimebash-keikalla, missä meidän kaikkien rakastama kuulapää nosteli kättään 45 asteen kulmaan ”white poweria” julistaen, sössöttäen jälkikäteen sen olleen vain harmitonta huumoria siitä, miten velikullat olivat takahuoneessa repineet valkoviiniä ennen keikkaa.

Ja mitä teki heviyleisö? Tai tarkemmin: Mitä teki hevimedia? Eipä sitä varsinaisesti kiinnostanut. Pojat on poikia ja rapatessa roiskuu ja ainahan noita natseja täällä pyörii, ihan harmittomia velikultiahan nuo. Katso nyt televisiostakin, miten somasti Riikka, Wille ja Jussi meille hymyilee.

Tämän Anselmon kainaloiden tuulettelun myötähän Panteralta peruttiin peräti kolme keikkaa Keski-Euroopassa viime kesänä. Tuli valkoviinille siinä sitten hintaa.

Nykyäänhän bändin neljän jäsenen perässä kiertää rundeilla peräti kolme päällystakkia vahtaamassa, ettei tiettyjen herrojen kurkusta valu enää yhtään enempää miestä väkevämpää. Saatte arvuutella, ketkä ne jäsenet ovat.

Vastauksenne voitte lähettää vaikka yrtin tuoksuisin savumerkein Rievun sähköpostiosoitteeseen.

Yhtäkaikki, kaikki kunnia Panteran musiikille, jota Phil on huudoillaan ja käsimerkeillään siivittänyt. Ikävä kyllä sitä leimaa nyt ikuinen paskatahra. Se häpeällisin.

Natsi – vitun – paskatahra.

Sattuneesta syystä emme laita linkkiä Panteran tai Phil Anselmon tekeleisiin. Nyt saatte tyytyä Samae Koskisen pränikkään veisuun, sillä tänään on jo täysin normaalia olla natsi.

Ainakin Suomessa, missä Panterakin sai esiintyä täysin estoitta viime kesän Rockfestissä Hyvinkäällä.

Siellä ei tiettävästi käsimerkkejä kuitenkaan enää nähty. Ainakaan julkisesti.

Mutta tuolloin näköradioon putkahti Eno-Elmeri, Riku ja Ransu. Ransun loi Eevaliisa Holma-Kinnunen – ajatelkaa, vuonna 1977!

Uskon, että kaiken sortin nerous vaati sekoboltsisuutta, luovaa hulluutta ja nykyajan kirosanaa, out-of-the-box-ajattelua. Sitä Holma-Kinnunen edusti raahatessaan näyttämölle Franciscus Assisilaisen mukaan Fransiscukseksi nimetyn Ransun.

”Kakki [sic] tietää”, sanoi Elastinen. (Tässä kontekstissa Rievun päätoimitus hyväksyy toimittajansa kirjoitusvirheen – toim. huom.)

Ja sitten se Lassie – mee himaas!

Pahkasiassa Lassie pelastaa partion lippukunnan, mutta ei tuo isännälle kaljaa ja päätyy turkisleijaksi.

Lassie-elokuvat edustavat pohjois-amerikkalaisia perhearvoja 1940-luvulta, joissa nyt vain sattuu olemaan mukana koira – eli ummehtunutta kädenlämpöistä konservatiivisuutta sekä pullantuoksuisia perhearvoja sota-ajoilta reaganismiin.

Se ilo ja kenties hyötykin näistä elokuvista kuitenkin oli, että koska ne pyörivät Suomen televisiossa taajaan, ehkä ne siten takoivat hieman koiranrakkautta syvällä suossa kahlaavien puusta pudonneiden suomalaisten päähän.

Sosiaalinen media Facebook tunki kasvoilleni Samu Haberin keikkailmon. Itseeni iski ällötys, mutta miksi? Tiesin vain nimen, en ensimmäistäkään kappaletta tai bändiä, jossa Samu olisi soittanut. Valistuneena internetin käyttäjänä etsin Samu Haberin, en pitänyt, mutta mitä tärkeintä – en myöskään vihannut.

Miksi musiikki lajittelee meidät diggareiksi ja heittereiksi (pardon my french)? Toki, musiikin välittmä tunneskaala vaihtelee uppereista downereihin (oops… I did it again), mutta se ei selitä miksi – otetaaan nyt vaikka Sinä – miksi sinä pidät siitä musiikista, jota nyt todennäköisesti luukutat korviisi.

Ah, nuoruus! Tämä voi selittää osan mieltymyksistä. Kasarin skidit kasvoivat Yön ja Eppu Normaalin soidessa vanhuksien vinyyleiltä ja halusivat rajumpaa kamaa:. Iron Maidenia, Metallicaa ja Megadethia. Mutta koska leirit olivat joko-tai, niin jotain piti vihata.

Badge-nuorison helppo kohde oli tietenkin diskomusa, vaika väitän että fasisistisella Ace of Basella on peremmat biisit kuin Maidenilla konsanaan. Mutta badge-nuoret eivät saa fjoosaa, diskojannut jyräsivät takatukat, kunnes tukat leikattiin a la Cobain tai Gallagher.

No nyt te kysytte, että miten helvetissä tämä jaarittelu liittyy oikeastaan yhtään mihinkään. Tämän ei kuitenkaan tarvitse ravistella teitä mielipuolisesti. Ottakaa älypuhelin ja kuunnelkaa meidenit, eisofbeissit, nirvanat ja oasikset.. Se on vain musaa.

(Kuva John Hain Pixabaystä)

Espanja ja Katalonia eivät ole ne ilmeisimmät ilmansuunnat josta lähdetään etsimään rockin, punkin tai metallin helmiä. Minäpä tiedän toisin! Ette te musiikinystävät räjäytä päätänne – laajennatte ja sillekin veikkaukselle vahva ehkä.

SMOKING SOULS. Orkesteri väitti hajonneensa vuoden 2023 marraskuussa, mutta sosiaalinen media väittää vastaan. Oli miten oli, on yhtyeen tuorein pitkäsoitto La Cura (20222) kaikilla tavoin mestariteos. Jos pidät Suedesta, Flaming Lipsista tahi Blurista, tässä oiva bändi Tarragonan murheen aaltoihin.

ZOO. Nämäkin hipit ovat Valenciasta. Ihme mesta. Mutta Zoo on räppibändi tautisella tykityksellä. Orkesterina bändissä on sen kymmenen heppua ja liveflow on aivan käsittämätön. Suomiräbäytys saisi ottaa onkeensa. Ei ne sitä tee.

Myymälävarkaat, yhdistykäämme ja ottakaamme valta, jollotti aikoinaan Morrissey, mies joka tuskin on varastanut koskaan ikinä mitään. Jos emme laske The Housemartinsin biisejä. The Housemartinsin basistista tuli Fatboy Slim ja Morriseysta hyvin ikävähkö kaveri.

Se niistä! Nyt keskitymme varastamiseen!

Ensimmäinen askel. Rahat loppu ja nälkä kourii – vaan tätä ei saa näyttää. Ensimmäinen askel on tutustuminen. Herätä huomio ostamalla aina sama tikkari, keksi repliikki; mikä tahansa, jaarittele joutavia. Kun alat kuulla kassalta kyllästyneen ”moin”, olet sisällä systeemissä.

Lopulta olet yhtä kuin hedelmäkori, makkarapaketti, jauhopussi. 

Myymälävarkaan ykkösvetimet ovat alhaalta nilkoista kiristyvät housut. Itse suosin Decathlonista varastamiani vihreitä retkeilyhousuja. Kun lahkeet ovat kireät, voi housuihin huoletta heitellä isompaakin tavaraa.

Muista, tämä on tärkeää: jos olet liikkeellä repun kanssa, olet aina epäilyksen kohteena.

Kun olet aikeissa pölliä roinaa, ota mukaan kaksi pakettia. Kun itse tuote on hallussa, palauta toinen hyllyyn. Valvontakameraväki tuskin huomaa koplausta. 

Ensi kerralla kerromme kuinka väitellään vartijoiden kanssa.