Myönnän: sydämessäni on aina ollut erityinen paikka goottirockille. Johtuuko se fenno-skandinaavisista juuristani, slaavilaiseen melankoliaan taipuvasta mielestä vai The Missionin, The Sisters Of Mercyn, Joy Divisionin ja Rosetta Stonen kaltaisten brittibändien absoluuttisesta kovuudesta, mutta omissa kirjoissani goottivaikutteinen populaarimusiikki on suurin piirtein parasta mitä voi maan päällä tehdä vaatteet päällä – kunhan nuo vaatteet on tehty nahasta, kumista, silkistä, satiinista ja pitsistä.

Sikäli onkin suorastaan häpeällisen rikollista, etten ole vielä päässyt pyhiinvaellusretkelle Saksan Leipzigissa järjestettävään Wave-Gotik Treffeniin eli WGT:hen , vaikka maailman suurimpia goottirockin kokoontumisajoja on järjestetty kaupungissa jo vuodesta 1992.

Parempi myöhään kuin ei ollenkaan, joten tämä paha moka korjaantuu kohdallani vihdoin ensi kuussa Leipzigissa, missä WGT järjestetään tänä vuonna 22.–25. toukokuuta 2026, jolloin WGT houkuttelee tänäkin vuonna paikalle noin 20 000 henkeä nauttimaan noin 200 keikasta ja muista oheistapahtumista.

Suomesta tämän vuoden WGT:hen on kutsuttu paikalle Vermilia, Kauan ja Hateful Chains, jotka jatkavat komeasti sitä listaa, johon on vuosien saatossa kaiverrettu muun muassa suomalaisnimet Two Witches, HIM, Nightwish, Sentenced, The 69 Eyes, Tenhi, Amorphis, Entwine, Poisonblack, Arktau Eos, Beastmilk, Apocalyptica, Tarja Turunen, Grave Pleasures, Swallow The Sun, Kauan ja Finntroll.

Kuten yltä löytyvästä listastakin voi päätellä, ei WGT:n mustanpuhuva tarjonta voi rajoittua pelkästään goottirockiin ja -metalliin. Siksi olen kirjannut itseäni kiinnostavien artistien listalle nimet Kim Wilde, Demented Are Go, Batmobile, Covenant, Einstürzende Neubauten, Frontline Assembly, Moonspell ja London After Midnight.

Muita suosituksia otetaan Rievun toimituksessas ilolla vastaan.

Musiikin lisäksi WGT:ssä on tarjolla luentoja, teatteria, näyttelyitä, Leipzigin museoiden opastettuja kierroksia, klassista musiikkia, keskiaikainen markkinatori nimeltä Heidnisches Dorf – ja jopa viktoriaaninen piknik niille, joille tummanpuhuva ja melankolinen rytmimusiikki ei yksinomaan riitä.

Enää jännitämme ainoastaan, nähdäänkö Suomen kaikkien aikojen kovin goottipäällikkö Jyrki 69 tämän vuoden kemuissa vai onko mies jo siirtynyt puhtaasti Suomen ev.lut.-kirkon mannekiiniksi ja sille todelliselle pimeälle puolelle?

Se selvinnee tulevissa artikkeleissani tämän vuoden Wave-Gotik Treffeneiltä.

Käytännön tietoa: 4 päivän lippu: 190 €. Leirintäalueelle (agra-messualue) erillinen Obsorgekarte-lippu 50 €. Lippu sisältää Leipzigin julkisen liikenteen käytön koko festivaalin ajan. Verkkosivut: wave-gotik-treffen.de

Alkuperäinen kelani oli osallistua tänä vuonna Teksasin maineikkaalle South by Southwest SXSW -festarille rapakon takana, mutta maan tämänhetkinen poliittinen ilmapiiri pani ajattelemaan asiaa uudelleen.

Eikä vain se, vaan kun kysyin muutamalta kollegalta vinkkejä ja tärppejä tapahtumaan totesi useampi, ettei tapahtuma ole tätä nykyä enää entisellään.

– Musajengille Englannin The Great Escape ja Hollannin Eurosonic ovat paljon mielenkiintoisempia tapahtumia musadiggareiden kannalta tätä nykyä, totesi muun muassa entinen Spinefarm-pomo ja nykyään omaa Ranka Kustannustaan pyörittävä Riku Pääkkönen.

Selvä, The Great Escape eli TGE it is then!

Vuonna 2026 TGE järjestetään Brightonissa keskiviikosta lauantaihin 13.–16. toukokuuta, ollen raporttien mukaan se paikka, jossa musiikkibisneksen ammattilaiset käyvät haistelemassa ja maistelemassa tulevaisuuden tuulia ja akteja, joissa olisi riittävästi ainesta tekemään heille mahdollisimman paljon hyvää eli hynää eli louvoa eli rahaa.

Vuodesta 2006 asti järjestetty kaupunkifestivaali ei todellakaan leiki: noin 500 artistia valtaa yli 30 keikkapaikkaa ympäri merenrantakaupunkia.

Virallisen ohjelman rinnalla sykkii The Alternative Escape epävirallisine showeineen kaltaisilleni hyypiöille, jotka haluavat vielä raaempaa, rankempaa, aidompaa, autenttisempaa, sielukkaampaa ja epäkaupallisempaa tarjontaa.

Siten kyseessä ei ole pelkästään yleisötapahtuma vaan TGE on omanlaisensa musiikkibisneksen testi- ja kokemuslaboratorio, jossa yli 4 000 alan ammattilaista kokoontuu vuosittaiseen konferenssiin käymään läpi sitä, mihin koko ala on menossa.

Itse suuntaan sinne muutaman viikon päästä tsekkaamaan, mistä on kyse. Raporttia tulossa.

Perhe lienee se ensimmäinen yhteisö, mihin ihminen syntyy – ellei sitten satu syntymään orvoksi, jolloin ensimmäiseksi yhteisöksi muodostunee orpokoti. Näistä ensimmäisistä yhteisöistä tulee varmasti myös mukaan erilaisia toimintamalleja, joilla pärjätä elämän ja maailman tuulessa ja tuiverruksessa.

Vuosien vieriessä tutuiksi tulevat ennen pitkää esikoulu, koulu, kirkko, työ, harrastukset ja mitä lie. Jos puolestaan syyllistyy lain silmissä vääriin tekoihin eli rikoksiin, muodostunee yhteisöksi vankila. Toisaalta lauloihan maineikas Pelle Miljoona vajaat puoli vuosisataa sitten, miten vapaus on suuri vankila, joten tämän luonnehdinnan puitteissa elämme kaikki vankilassa, erilaisten muurien sisä- ja ulkopuolella.

Ehkä kaikilla yhteisöillä on omanlaisensa alku ja loppu, vaikka nimi pysyisikin samana. Itselle merkittävimmät ja merkityksellisimmät yhteisöt olivat kirjoittajana aikoinaan Rumba (1983–2019) ja Suosikki (1961–2012), jotka molemmat kuihtuivat kasaan medioiden murroksessa.

Se “oikea” Rumba sai ensimmäisen kuoliniskunsa kun painettu Rumba lehti tuli tiensä päähän toukokuussa 2019, mutta lopullisen kuoppauksensa se koki, kun Rumban kirjoittajien sisäpiirin phpBB-pohjainen salafoorumi lopetettiin, vuotta ja päivää en edes muista. Legendaarinen Suosikki taas siinä kohtaa, kun takavuosien teinien populaarikulttuurin ykkösnyrkkiä alettiin markkinoida sloganilla “tyttöjen tyylikkäin lehti”. Eipä tästöä kauaa mennyt, kun tämäkin lehti oli kuopattu.

Helsingin Ruoholahdessa sijainnut Lepakko (1979–1999) tarjosi omanlaisilleen yhteisöille ja kulttuurikeskittämöille yhteisen kodin, missä erilaiset alakulttuurit törmäsivät toisiinsa tämän tästä, aina prätkäjätkistä punkkareihin ja liimalettisiin hevareihin – Aira Samulinin tanssikoulua ja Radio Citya unohtamatta. Siten olikin luonnollista, että Rumba-lehden alkuvuosien toimitus löytyikin juuri Lepakon kellarista.

Yhteisöjä tulee ja menee, syntyy ja kuolee. Rumba, Suosikki, Lepakko. Mitä ollaan saatu tilalle?

No, Suomeen esimerkiksi Hommaforumin, Punk In Finlandin, Futisfoorumin ja Murha.infon keskustelufoorumit, maailmanlaajuisesti taas Facebookin, Twitterin (nyk. X), Instagramin, Snapchatin, Threadsin ja Tiktokin kaltaiset sosiaaliset mediat.

En tiedä, johtuuko se siitä, ettei minulla ole ollut sisaruksia vaan olen joutunut varttumaan perheen ainoana lapsena, mutta jo esikoulusta, koulusta ja työelämästä lähtien minulle on tehty tiettäväksi, että olen erilainen. Vääränlainen. Vääränlainen sopiakseni mihinkään oikeaan yhteisöön. Siten Rumba, Suosikki ja Lepakko tarjosivat yhdenlaisen henkireiän kaltaiselleni sopeutumattomalle friikille.

Kunnes nekin loppuivat ja niiden tilalle tulleet yhteisöt tekivät selväksi, ettet kuulu joukkoon.

Ajatus RIEPU.FI:stä syntyi joskus tämän vuosikymmenen alun pandemian aikana yrittää saada kasaan jonkinlainen korvaava alusta täyttämään muun muassa Rumban, Suosikin ja Lepakon synnyttämää tyhjiötä. Nyt, saitin oltua tulilla vajaat pari vuotta jostain huhtikuusta 2024 lähtien tähän alkuvuoteen 2026 asti joudun tylysti, kylmästi ja pettymyksekseni toteamaan, että vituiksi ja perseelleenhän se meni.

RIEPU.FI syntyi tarpeesta synnyttää jonkinlainen yhteisö niille, jotka ovat joutuneet kokemaan ulkokuntaisuutta ja ulkopuolisuutta omissa yhteisöissään, mitä ne nyt ikinä sitten ovatkin. ”Tänne et ole tervetullut.” Koska tällaiselle alustalle ei näytä olevan tarvetta tässä ajassa ja maailmassa, joudun ikäväkseni toteamaan tosiasiat ja luovuttamaan sekä luopumaan tämän alustan aktiivisesta ylläpidosta.

Tuossa taannoin luin muistaakseni Helsingin Sanomista, miten nuoret pojat – ja vähän vanhemmatkin – lukevat koko ajan vähemmän. Tämänkin tiedon valossa tunnen itseni jonkinlaiseksi virheelliseksi reliikiksi ja muinaisjäänteeksi, joka epätoivoisesti jatkaa kirjoittamista, vaikka pitäisi olla tekemässä tanssivideoita Tiktokiin tai kirjoittamaan naisena muille naisille, jotka edelleen erilaisia tekstejä tykkäävät lukea.

Kyynistä, katkeraa, surullista, vastenmielistä ja lannistavaa kirjoitettavaa ja luettavaa – kyllä, ehdottomasti.

Toki tämä on seurausta yhteiskunnan systemaattisesta tyhmentämispolitiikasta, jonka juuret nekin lienevät Amerikan Yhdysvalloissa, mistä nämäkin opit ovat levinneet Euroopan yhdysvaltalaisimpaan maahan – kuten sanonta kuuluu – eli Suomeen.

Saman politiikan opit näkyvät Suomessakin.

Ja mikäli joku vielä yrittää väittää vastaan, pitävät amerikkalaisten sosiaalisten mediajättien algoritmit huolen kyllä siitä, että samat mielipuoliset vastakkainasettelut, kärjistykset, mustavalkoisuudet ja polarisaatiot puskevat läpi suomalaiseenkin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Jotkut näistäkin yhteiskunnallisista järistyksistä hyötyvät.

Kun kaiken kirjoitetun sanan pitää olla mahdollisimman nopeaa, yksinkertaista ja helppoa, ei liene ihme, miten sosiaalisen median algoritmit tuottavat tätä nykyä etupäässä erilaisia kliseisiä ja yksinkertaistettuja aforismeja, joihin on helppo vain hymistellä mukana, mmmm, mmmm.

Tai sitten voi raivota jossain hullussa someketjussa, mikäli moiseen riittää vielä paukkuja samalla, kun zuckerbergit ja muut kaltaisensa biljonäärit nauravat matkalla pankkiin hyödyntäessä nykyihimisen kärsimättömyyttä, lyhytpinnaisuutta ja polarisaatiota omiin kaupallisiin tarkoituksiinsa.

Elämä on valintoja.

Ilmeisesti jossakin kulkee raja, miten monta pelkoa lietsovaa juttua yksi ihminen jaksaa lukea joidenkin vanhuudenhöperöiden despoottien suuruudenhulluista sekopäisyyksistä tai suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuhoutumisesta ja tuhoajista.

Juuri nyt, tammikuussa 2026, olen elämässäni sellaisessa tilanteessa, ettei minua hirveästi nappaa taistella moisia tuulimyllyjä vastaan, koska paukut eivät moiseen yksin riitä. Siksi olen nyt päättänyt käyttää rajallisen aikani oman hyvinvointini ylläpitämiseen ja kehittämiseen sen sijaan, että hakkaisin päätäni yksin seinään RIEPU.FI:n kanssa, koska jälkimmäisessä ei ole mitään järkeä.

Järjettömässä maailmassa ei ole mitään järkeä hukkua samaan pimeään järjettömyyteen, vaikka algoritmit sinne yrittävät ohjatakin. Jos elämällä on jokin tarkoitus niin kenties se, että jokainen löytää oman polkunsa hyvinvointiin ja onneen. Omien kokemusteni pohjalta olen empiirisesti oppinut, ettei se löydy muita parjaten, demonisoiden, mollaten ja mitätöiden.

RIEPU.FI tulee olemaan ylhäällä ja julkaisemaan satunnaisen epäsäännöllisesti niitä näitä mitä milloinkin, jos ja kun itselläni on tarve sanoa jotakin jostakin, mutta kerran haaveet ja tavoitteet yhteisöllisyydestä eivät RIEPU.FI:n kanssa kantaneet hedelmää, on minun vietävä aikani ja voimavarani sellaisiin kohteisiin, missä ne tällä hetkellä ja tätä nykyä yllätyksekseni ovat toteutuneet.

Ehkä tässä kohden kuuluu kiittää myös niitä, jotka potkivat minut yhteisöistään pihalle, koska ilman heitä en välttämättä olisi löytänyt nykyistä harmoniaa, tasapainoa, raittiutta ja kiitollisuutta elämääni.

Sen tiedon, mistä olen sen onnen löytänyt aion nyt kuitenkin kätkeä muilta, etteivät erilaiset kiusanhenget pääse sitä enää pilaamaan. Ehkä RIEPU.FI auttoi matkalla kohti sitä? Ja jos se auttoi minua, kenties se voi vielä auttaa joitakin muita? Ja jos ei, niin toivottavasti jokaiselle löytyy oma riepunsa johon turvautua kun elämän tyrskyt ja myrskyt lyövät vasten kasvoja.

Minä löysin omani – ensin se piti vain tehdä.

Maarianhaminassa 15.1.2026,

Nalle Österman
riepulehti@gmail.com

Nämä yhtyeet ovat Hanoi Rocks ja Smack – yhtään väheksymättä The Fishfacesin, Thee Ultra Bimboosin, The Flaming Sideburnsin, The 69 Eyesin, Babylon Whoresin ja The Heartburnsin vuosien takaisia urotöitä.

Suomalaista räimerockia seuraavat henget tietävät, miten helsinkiläistä Lovers Left Alivea on verrattu Hanoihin ja Smackiin jo kyllästymiseen saakka.

Niin tehdään myös tässä arviossa, koska miksi ei.

Koska elämme nyt 2020-luvulla, missä minkäänlaista kritiikkiä ei enää suvaita – ainakaan musiikkialalla – niin olkoon tämäkin arvostelu pelkkiä ylistäviä superlatiiveja – tai suorastaan hyperlatiiveja – huokuva teksti.

Tai sitten ei.

Fakta on se, että Lovers Left Aliven juuri julkaistu esikoisalbumi on monellakin tapaa erinomainen levy. Täydellinen se ei kuitenkaan ole. Vaan mikä on?

Ensin ne hyvät: How.. on mahdollisesti ja jopa todennäköisesti paras suomalainen katurock-debyyttialbumi kautta aikojen. Tai jos joku tietää paremman, ilmoittakoon meillekin.

Tietonne otetaan ilolla vastaan esimerkiksi tässä linkissä.

Pää Kii– ja Damn Seagulls -yhtyeistäkin tuttu kitaristi, lauluntekijä ja tuottaja Lauri Eloranta on hieronut ja tuottanut tälle levylle ne soundit, jollaiset jäivät aina puuttumaan Smackin ja Hanoin 1980-luvun hengentuotteista.

Tämä tuotanto elää ja hengittää, mutta myös potkii. Tältä osin How.. tuo paremmin mieleen länsinaapurimme The Hellacoptersin ja The Sinnersin äänitteitä, joissa tuotantopuoli on aina ollut viimeistellympää kuin itänaapurilla.

2020 perustetun Loversien – eli laulaja-kitaristi Tomin, kitaristi-laulaja Jaskan, basisti Vänskän ja rumpali WIlliamin – kappaleissa ja soitossa on myös sellaista imua, joka tuottaa vastustamatonta tarvetta nousta tuolilta peilin eteen soittamaan ilmakitaraa ja lähteä muutaman onnistuneen selfie-poseerauksen jälkeen tekemään lähempää tuttavuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa – ellei sitten halua tutustua johonkin muuhun sukupuoleen paremmin.

Toisin sanoen How.. on harvinaisen onnistunut debyytti, jota tekee mieli kuunnella kerta toisensa jälkeen putkeen.

Valitettavasti tällä tavoin paljastuu myös How..:n heikkoudet. Olisi tosin jopa epäreilua olettaa, että levyn kappalemateriaali olisi timantinkovaa kautta linjan, mutta jokaisen Haven’t Seen The Sunin ja Sum Of These Young Heartsin kaltaisen tapporallin vastapainoksi levy tarjoilee myös All About Luvin ja Let The Good Times..:in kaltaisia köykäisempiä renkutuksia, jotka tulee myöhemmillä kuuntelukerroilla skipattua alati useammin.

How..:n suurin, mahtavin ja kirkkain vahvuus on kuitenkin levyn eskapistinen tunnelma, jossa tavoitellaan tilanteesta riippuen jotain kauniimpaa tai dekadentimpaa huomista.

Tämä manifestoituu esimerkiksi Berliiniin kurkottelevassa Want You Theressä, Kallion varjoisia kujia pimeän taksin ajovaloilla valaiseva Crackdown sekä levyn suurimmaksi tähtihetkeksi nouseva unenomainen eepos Only Lovers Left Alive, jonka yli kuuden minuutin mitassa ei ole mitään löysää eikä pakotettua – ainoastaan tragediaan päättyvän romantiikan kaihoisaa kaipuuta.

Taitolaji, missä Andy McCoy on vuosikausia ollut yksi maan parhaita onnistujia tätä ennen.

Parhaimmillaan How.. on kuitenkin vakuuttavinta englanninkielistä rockia, mitä Suomesta on tullut aikoihin.

96 / 100

LOVERS LEFT ALIVE
How..
TMH Productions

Kun keväällä 2024 avasin RIEPU.FI:n, jätin sivuilta keskusteluoption pois kylmästi siksi, etten ollut tarpeeksi valmis ja kiinnostunut tappelemaan mahdollisten kiusanhenkien kanssa.

RIEPU.FI -lehden puitteissa toimiva keskusteluportaali on kuitenkin ollut ajatuksissani aina, koska nykyiset sosiaalisen median alustat ovat monellakin tapaa niin mielivaltaisia.

Jotain on pahasti vialla, kun huijareiden ja identiteettivarkaiden annetaan mellastaa mielin määrin kun taas jokin vuosien takainen huumoripostaus voi taas aiheuttaa postauksen poiston ja kirjoituskiellon.

Siksi RIEPU.FI:llä on nykyään oma keskustelufoorumi, joka löytyy osoitteesta TURVA.RIEPU.FI.

Haparoiva matka kohti oikeaa alustaa

Foorumin luominen ei ollut suoraviivainen prosessi. Kokeiltuani useita eri vaihtoehtoja löysin lopulta ratkaisun, joka tuntui oikealta.

Aluksi yritin pystyttää perinteistä phpBB-tyyppistä foorumia – tuttu muun muassa Punk In Finlandista, Hommaforumilta ja Murha.Infosta – mutta koin sen tekniikan ja toteutuksen auttamattoman vanhanaikaiseksi tänä päivänä.

Seuraavaksi päädyin kokeilemaan Lemmy-nimistä keskustelualustaa – turha arvata miksi – mutta sen kanssa tuli olo, että tämä soveltuu vielä tässä vaiheessa ainoastaan nörteille.

Sori nörtit.

Lopulta törmäsin FLARUM-nimiseen alustaan. Edellisten kokeilujen ja pettymysten jälkeen en odottanut enää mitään, mutta tällä kertaa kokemus oli kuin Oasis-yhtyeen kuuleminen ensimmäistä kertaa – rakastuin heti.

Flarum tarjosi juuri sen freesimmän, raikkaamman ja mukavamman pohjavireen, jota olin etsinyt.

Turvariepu – valoa ja vertaistukea pimeyteen

Aluksi FORUM oli alustan luonnollinen etuliite, kunnes eräänä aamuna bussimatkalla se sitten iski: TURVA.RIEPU.FI.

Nimi kiteyttää täydellisesti sen, mitä alustalla ajattelin haluavan tarjota – aitoa, vilpitöntä ja älykästä keskustelua ajattelijoille, jotka hakevat syvyyttä ja substanssia pinnallisuuden ja säihkyn sijaan.

Aikoinaan yksi RIEPU.FI-verkkolehden kantavista ajatuksista oli, että se voisi toimia turvapaikkana, vertaistukialustana ja varaventtiilinä silloin, kun elämä tuntuu pelkästään potkivan päähän eikä missään näy valoa.

Jonkinlainen vaihtoehto silloinkin, kun hätä on suuri, auttaviin puhelimiin ei vastata ja päivystykset tarjoavat vain Burana-reseptejä ja kättä ulko-oven suuntaan.

Ymmärrystä ja turvaa niille, jotka joutuvat tämän kokemaan ensimmäisen kerran niiltä, jotka ovat moisesta koettelemuksesta ja kurimuksesta tältä erää selvinneet.

Yhä tutumpi kuvio yhä useammalle tässä entisessä hyvinvointivaltiossa.

Turvarievun rakenne ja sisältö

Pohdin, että Turvariepu voisi toimia RIEPU-verkkomedian keskusteluyhteisönä kriittisesti ajatteleville yksilöille.

Henkilöille, jotka näkevät yhteiskunnan todellisen tilan ja haluavat olla mukana visioimassa ja luomassa terveempiä ratkaisuja parempaan huomiseen.

Koska alusta on tuore, otan kaikenlaisia ehdotuksia, ideoita ja neuvoja ilolla vastaan alustan kehittämiseksi.

Tässä vaiheessa foorumissa on yhdeksän pääkategoriaa ja kolme alaosiota, mutta muitakin on jo työn alla, kuten esimerkiksi jonkinlainen avoin työpaikkaosio luovan työn tarvitsijoille sekä tekijöitä etsiville työnantajille.

Jotain muuta kuin sitä öyhötystä, jota sosiaalisen median algoritmit meille nykyisessä huomiotaloudessa tarjoilevat.

Tekninen toteutus helppokäyttöisyys edellä

Flarum-alustan ansiosta Turvariepu tarjoaa modernin ja käyttäjäystävällisen kokemuksen. Kirjautuminen onnistuu sähköpostin lisäksi myös Googlen ja LinkedInin kautta parilla klikkauksella, minkä pitäisi madaltaa kynnystä liittyä keskusteluun.

Turvariepu on suunniteltu responsiiviseksi ja siten toimii sujuvasti niin tietokoneella kuin mobiililaitteilla. Käyttöliittymä on selkeä ja intuitiivinen, mikä tekee keskusteluun osallistumisesta vaivatonta.

Onko Turvarievulle tarvetta?

Toki voidaan kysyä, onko Turvarievulle ylipäätään tarvetta ja tilausta? Verkko on jo tupaten täynnä keskustelualustoja, jotka ovat jo vuosien ja vuosikymmenten saatossa haalineet omat vakikäyttäjänsä – Facebookista nyt puhumattakaan.

Mikä erottaa Turvarievun muista? Miksi kenenkään pitäisi kirjautua Turvarievun käyttäjäksi? Kenelle tämä on edes suunnattu?

Totta puhuen en tiedä. Ehkei mitään.

Ehkä tämäkin on vain yksi epätoivoinen yritys monista yrittää huutaa omaa tuskaansa tähän nykyiseen yhteiskunnalliseen pimeyteen ja yrittää tarjota jonkinlainen inhimillisempi vaihtoehto.

Nykyisessä huomiotaloudessa moinen alusta näyttäytyy varmasti kärpäsen ininänä ja hiirulaisen vinkunana, kun vastassa on voimaa, vaurautta ja suuruutta uhkuvat globaalit some- ja mediajätit kasvottomine algoritmeineen.

Ei Turvarievulla ole resursseja ja mahdollisuuksia kilpailla näiden kanssa. Eikä liiemmin halua ja tahtoakaan.

Ehkä Turvarievun tarkoitus on tarjota jotakin päinvastaista eli ihmisen kokoinen alusta, jonka tarkoitus on tarjota lempeää inhimillisyyttä, ihmisyyttä, haavoittuvuutta, kodikkuutta ja rauhaa, jos ja kun verkon nykymeno joskus kyllästyttää.

Ainakin sellainen on nyt tehty, julkaistu ja olemassa osoitteessa https://turva.riepu.fi.

Tervetuloa mukaan keskustelemaan, jos siltä tuntuu.

Maarianhaminassa 14.9.2025,

Nalle Österman

Jos musiikki on elämä, niin silloin elämä on parasta livenä. Tämä ei ole millään muotoa mikään kattava tapahtumakalenteri ja tuskin tulee koskaan sellainen olemaankaan, koska baareja, rafloja sekä keikkapaikkoja tulee ja menee aivan kuten nettisivujakin. Alla kuitenkin muutamia mestoja, joissa Riepu ja riepulaiset yleensä viihtyy. Jos tiedät lisää, vinkkaa niistä ihmeessä os., info@riepu.fi.

Tähän vielä sellainen disclaimeri, että jos et linkeistä löydä mitään itseäsi miellyttävää, on vika sinussa eikä alta löytyvässä listauksessa. Sorry, not sorry.

Helsinki

• Tavastia – Helsingin legendaarisin liveareena
• Bar Loose – Kaikenlaisen vaihtoehtoräimeen mekka
• Lepakkomies – Hesarin huuruluola
• Playhouse Bar – Löydä huomisen nimet täältä ensimmäisenä
• Kulttuuritalo – Monipuolinen kulttuurikeskus
• On The Rocks – Helsingin rockhenkisin yökerho
• Ääniwalli – Skenempi mesta
• Kuudes Linja – Alan mesta skeneilyyn
• Hard Rock House – Roihikan rokkiräkälä, missä kumminkin viiden euron eteispalvelumaksu keikoille lipun päälle, mitä vittua!?!
• Käpygrilli – Kulttuuribaari Käpylässä
• Oranssi – Nuorta alkuvoimaa
• Wallun kasino Storyvillessä – Wallu Valpio pyöritti yli 15 vuotta legendaarista Helatorstai-klubia Helsingin Henry’s Pubissa, kunnes noutaja tuli sillekin, nyyh. Nyt bileet jatkuvat hieman ”aikuisempaan makuun” Eduskuntatalon kupeessa Storyvillessä, koska kaikki me vanhenemme, niin Wallukin. Samalla kun Storyville ja Wallu saivat toisensa, tiputti menomesta suffiksistaan eli jälkiliitteestään osan ”Jazz Club” pois, sattumaako?

Tampere

• Vastavirta-klubi – Vaihtoehtokulttuurin keskus
• Tullikamari & Klubi – Kamarilla ne isommat nimet vetää, Klubilla taas keskisuuret ja pienemmät
• Tavara-asema – Tullikamarin ja Klubin sisarvenue
• Olympia – Täällä vähän mitä milloinkin
• Maanalainen – Useiden mielestä Mansen merkittävin mesta vaihtoehtoisemman räimeen ystäville heti Vastavirran jälkeen. Miinusta siitä, että eräs vakiokalustoon kuuluva henkilö katsoo aika ajoittain tarpeelliseksi kritisoida ja nälviä Vastavirtaa varsin kyseenalaisilla tavoilla somessa klubin profiilin nostattamiseksi. Onko tämä strategia koskaan toiminut?
• Varjobaari – Underground-henkinen musiikkibaari Mansen sporalinjan toisessa päässä Hervannassa, suoraan oven edessä. Jos eksyt, katso peiliin.

Turku

• Liveturku.fi – Turun livemusiikin keskusverkosto. Hyvä ja selkeä sivu, minne jannut keräilevät abouttiarallaa kaikki Turun ja Turun seudun keikat joka viikko. Lisää samanlaista!
• Nirvana – Rock- ja metallibaari, yhdenlaista jatkumoa Turun Teviksen eli TVO:n meiningille, jonka Turun Ylioppilaskyläsäätiö hääti aikoinaan tiloistaan, koska piti saada fillarikellari. Mitä vittua!?!
• Dynamo – Turun opiskelijoiden ja indieskenen hima
• Logomo – Isojen ja keskisuurien nimien koti, snadimmassa Teatroksi nimetyssä venuessa sitten vähän vaihtoehtoisempaakin kamaa.
• Kirjakahvila – Kulttuurikahvila ja kirjakauppa, missä sivistystä ja parempaa ajateltavaa moneen lähtöön, niiden lomassa aika ajoittain sitten undergroundimpaa tärinää.

Oulu

• Toppila Klubi – Oulun ykköslivemesta tätä nykyä pari kilsaa ydinkeskustan ulkopuolella.
• 45 Special – Edelleen väkevää tulitusta ajoittain, vaikka vanhat kulta-ajat ovatkin ikävä kyllä jo takanapäin. Tietäjät tietää!

Jyväskylä

• Lutakko – Kulttuurikeskus ja liveareena, Jykylän ykköslivemesta.
• Musta Kynnys – Vaihtoehtoisempaa livemenoa, Lutakon hahmojen vaihtoehtoisempi liveluola toisella puolen raiteita.
• Ilokivi – Satunnaisia rientoja täälläkin.

Hämeenlinna

• Suistoklubi – Järkkääkö Olli Olli (ei kuitenkaan liene sukua mäkihyppääjä Harri Ollille) vielä keikkoja Hämptonin Suistolla? Niin tai näy, näyttävät kattaukset edelleen varsin väkeviltä vaihtoehtorockin ja rollin – tai ollin – vinkkelistä. Toimii!

Lahti

• Torvi – Lahden kaikenlaisten hämärämpien räminöiden Mekka, Tehis-Hanski taitaa tässä hääriä edelleen takapiruna. Jos et Lahdessa vieraillessasi ole Torvessa vielä käynyt, taidat olla vähän torvi itsekin (pahoittelut, mutta emme malttaneet olla käyttämättä tätä tilaisuutta hyväksemme).
• Mössö – Täällä näitä isompia Lahden hässäköitä. Lahden keikkamestoilla on muuten hienoja nimiä – ehkä RIEPU.FI vielä perustaa Axe-zinen, Mukkula Lifestylen ja Bay Division Calling -organisaation Pasi Lahden (ent. Vehmasaho) kanssa kaupunkiin livevenuen nimeltään Sössönsöö. Onhan miehellä nyt aikaa, koska on omien sanojensa mukaan lopettanut festareilla juoksemiset tykkänään. Mössön nimi on oikeasti Möysän musaklubi, mutta eihän sitä sillä nimellä kukaan kutsu.

Kuopio

• Sawohouse Underground – Kuopiossa ei ole tullut juurikaan pyörittyä sen jälkeen, kun maineikas Walhalla vedettiin manan majoille, mutta Savon sydämessähän vaikuttaa olevan oikein vireä liveskene tällä hetkellä, tämä niistä varmaankin eniten Riepun ja riepulaisten makuun.
• Maxim – Täällä näemmä vähän vaihtoehtoisempaa mäiskettä ja räiskettä.

Vaihtoehtoiset tapahtumakalenterit

Erikoistuneita lähteitä:

• Punk In Finland – Punk- ja HC-skeneen keskittyneen foorumin keikkatarjontaa myös tutkan ulkopuolelta
• DIY Turku – Turun DIY-skenen tapahtumakalenteri
• Agenda Concerts-Metal – Todella hyvä kokonaisuus kaikenlaisten kummallisempien metalli- ja punkhenkisten tapahtumien selailuun, kunhan ensin sisäistää hieman käppäisen ja sekavan käyttöliittymän. Ja mikset sisäistäisi, jos haluat tietää, mitä kaikkea ovelaa ja jännää ympäri maailman oikein tapahtuu raskaamman rockin saralla.
• Punk i Stockholm – Helvetin hyvä lähde kaikelle punkinkatkuiselle ja -retkuiselle räimeelle Stokiksessa.
• Berliinin hässäköitä: Berlin Metal (tarvitseeko selittää?), Stressfaktor (vasemmistolaisemman vaihtoehtoskenen meiningit), My True Intent (abouttiarallaa kaikki Berliinin keikat yhteen mestaan siepattuna, visuaalisuus haetaan sitten keikoilta, ei tältä saitilta), Berlin Gigs (alle 20 euron hintaisten keikkojen Telegram-lista), Rauschmelder (kaikenlaiseen räminään ja tärinään keskittyvä saitti, missä tämän sortin iltamat kaikki kätevästi yhdessä mestassa).

Yleiset lähteet:

• Songkick – Artistien kiertueaikataulut, joo, mutta tämä on ihan helvetin päheä ja kätevä laitos erityisesti ulkomaisten isompien kaupunkien pläräilyyn keikkojen suhteen. Laitat vain kaupungin nimen hakuboksiin ja alat ihmetellä. Tällä tavoin on löytynyt useita uskomattoman upeita elämyksiä!
• Bandsintown – Kansainvälisten artistien Suomen-keikat, tosin vähän tylsähkö ulkoasu. Tuokaa takaisin vanhan liiton MySpace, ruojat!!
• Resident Advisor – Elektronisen musiikin tapahtumat, jos sellaiset nappaa.

Festivaalit ja suuremmat tapahtumat

Riepu suosittelee muun muassa näitä festivaaleja Suomessa:

Voisi toki suositella muitakin, mutta kaikkia ei voi oikein enää suositella, koska ovat muuttuneet luonteeltaan liikaa, ovat painuneet manan majoille tai arvot eivät oikein enää kohtaa RIEPU.FI:n kanssa, mikä on tietty surullista ja valitettavaa, mutta myös vain elämää.

• Ilosaarirock, Joensuu (heinäkuu) – Pohjois-Karjalan suurin ja kaunein
• Puntala-Rock, Lempäälä (heinäkuu) – Suomen reiluin ja reippain punkfestari
• Jytäkesä Go-Go, Helsinki (heinäkuu) – Vaihtoehtoisemman rockin kuumin kesätapahtuma
• Hellsinki Metal Festival, Helsinki (elokuu) – Vanhan Tuskan manttelinperijä
• Punk ja Yäk, Turku (elokuu) – Vanhan liiton punkväen kokoontumisajot

• Bubbling under — Kalle Keskisen kesätärinät: Helsinki City Festival (Stadi), Tampere City Festival (Manse), Tapiola festivaali (Espoo), Saaristo (Kaarina) – Tämäkin Keskinen on saanut paljon lokaa niskaansa – osin aiheellisesti, toisinaan taas ei – vuosien mittaan. Silti sydämessäni on eräällä tavoin erityinen paikka miehen tapahtumille, koska ainakin Kalle yrittää – tosin suvun taloudellisella tuella on tietysti helpompi harrastaa ja tuottaa kuin tyhjätaskuna. Kallekin on loppujen lopuksi vain omanlaisensa tee-se-itse -mies, joka vaikuttaa noudattavan ohjenuoraa ”tekemällä oppii”. Oli miehestä mitä mieltä tahansa, niin sitä ei voi kiistää, etteikö herra osaisi järkätä Härmän kovimmat bileet 2020-luvulla. Jos siis haet pintaliitoseuraa, -bileitä ja -julkkiksia tai yhden illan hekumaa, näistä löydät varmasti. Jos et, olet joko sokea tai kädetön.

Muut Riepu-osiot

Tutustu myös:

• KULTTUURI – Jos jonkinlaista horinaa kulttuurikentältä
• HAASTATTELUT – Kaikenkarvaista jutustelua
• ARVOSTELUT – Rehellisiä arvioita tapahtumista ja esityksistä

Päivitetty: 5.9.2025 | Ehdota parannuksia tai uusia paikkoja: info@riepu.fi

Huomautus: Kaikki linkit toimivat tätä kirjoittaessa. Mikäli tilanne muuttuu, voi siitä ilmoittaa meillekin, muussa tapauksessa osaat toivon mukaan kaivaa toimivat linkit ja tiedot verkosta itsekin. Mikäli et, niin opettele, sillä oppia ikä kaikki.

Vapauden kaupunki

Mystic Festival sijaitsee Itämeren kupeessa Gdanskissa, Puolan pohjoisrannikolla. Kaupungilla on monellakin tapaa merkittävä historia – niin hyvässä kuin pahassa. Toisen maailmansodan aikana Gdansk (saks. Danzig) pommitettiin maan tasalle, mutta viime vuosikymmeninä se on restauroitu entiseen loistoonsa hyödyntäen vanhoja rakennustekniikoita.

Kaupungilla on kuitenkin erityinen merkitys vapaudelle.

Täältä lähti 1980-luvulla ympäri maailman levinnyt Solidaarisuusliike (Solidarność), kun Gdanskin telakkatyöläiset nousivat vastustamaan kommunistista totalitarismia. Lech Wałęsan johdolla liike haastoi rautaesiripun valtaa ja toimi merkittävänä voimana koko Itä-Euroopan vapautumisprosessissa.

Solidaarisuusliike olikin yksi avaintekijöistä, joka lopulta johti Berliinin muurin kaatumiseen ja Neuvostoliiton romahtamiseen.

Täten Mysticin festivaalikävijöille tarjoutuu uniikki mahdollisuus yhdistää metallimusiikki historialliseen oppituntiin, kun kivenheiton päässä Gdanskin telakka-alueella sijaitsevalta festivaalialueelta voi vierailla vaikuttavassa Euroopan solidaarisuuskeskuksessa sekä mykistävän koskettavassa ja puhuttelevassa toisen maailmansodan museossa.

Molemmat ovat ehdottoman suositeltavia vierailukohteita historiasta kiinnostuneille.

Miksi Mystic on budjettimatkailijan valinta?

Jos suomalainen metallidiggari haluaa suunnata isommalle metallitapahtumalle ulkomaille, on 2020-luvun jälkipuoliskolla Gdanskin Mystic Festival taloudellisesti edullisin ja kannattavin vaihtoehto. Lonely Planet listasikin vuonna 2024 Puolan parhaimmaksi budjettikohteeksi, mikä näkyy myös Mysticissä.

Hintataso tekee vaikutuksen:

• Early Bird -festivaaliliput noin 188 euroa (4 päivää) vs. Tuska ~239 euroa (3 päivää), hinnat tarkistettu 22.8.2025.
• Ruoat ja juomat noin puolet Suomen festarihinnoista
• Majoitus huomattavasti edullisempaa, hostelleissa halvimmillaan 10 euroa/yö
• Julkinen liikenne ~1€ per matka

Logistiikka on helppoa:

• Wizz Air lentää Turku-Gdansk-Turku väliä keskimäärin 20-40 eurolla suuntaansa
• Matkustavuusaika vain 1,5 tuntia
• Lentokentältä keskustaan ja festivaalialueelle helposti euron hintaisella lentokenttäbussilla tai paikallisjunalla, Uberin ja Boltin kaltaisilla taksisovelluksilla keskustaan n. 10–15 euroa

Festivaalin luonne ja koko

Vaikka Mystic ei ole Euroopan suurimpia metallitapahtumia, kuten Wacken, Hellfest, Sweden Rock, Copenhell ja Tuska, on se silti vakiinnuttanut paikkansa kansainvälisesti merkittävänä tapahtumana. Mysticin kapasiteetti vaikuttaisi olevan arviolta 10 000 kävijää per päivä, mikä tekee siitä sopivan kokoisen – ei liian massiivista, muttei niin pientäkään.

Tarkkaa kävijälukua on vaikea antaa, koska Mystic ei sitä jostain syystä tiedota julkisuuteen. Ohjelmiston musiikillinen taso sijoittuu jonnekin Wackenin ja Helsinki Metal Festivalin välille – eli tarjolla on metalliskenen kärkinimiä, mutta myös kiinnostavaa ja puhuttelevaa undergroundia.

Puolalainen metallitunnelma ja kieliopas

Puolalainen metalliyleisö on fanaattista ja innostunutta. Festariväki on kansainvälistä, ja suomalaisia näkee joka puolella. Välillä tuntuu siltä, että joka viides vastaantulija on suomalainen, sen verran taajaan suomalaista puheensorinaa Mysticissä kuulee.

Puolassa – tai ainakin Mysticissä – pärjää pitkälti kahdella sanalla:

• ”Kurwa” – monitulkintainen sana (kirjaimellisesti ”huora”, mutta käytetään kuten Suomessa ”vittua”)
• ”Napierdalaj!” – kannustushuuto (”anna mennä!”, ”rök!”, kirjaimellisesti ”hakkaa”)

Näitä luovasti yhdistelemällä pääsee pitkälle keskusteluissa puolalaisten kanssa, ainakin festivaaliympäristössä. Metallifanit ovat kuitenkin samanlaisia kaikkialla, missä musiikki yhdistää ja tunnelma on siten tuttu ja turvallinen.

Uuteen nousuun

Puolan Mystic Festivalia on järjestetty vuodesta 1999 lähtien, tosin vuosien 2008–2018 välillä oli vuosikymmenen kestänyt tuumaustauko, kunnes tapahtuma järjestettiin jälleen Krakovaan huomattavasti isompana kokonaisuutena 2019. Kesästä 2022 lähtien Mysticiä on järjestetty Gdanskissa, joten tämän vuoden festivaali on jo järjestyksessä neljäs Gdanskin telakka-alueella järjestetty Mystic – eikä loppua näy.

Tänäkin vuonna festareiden ensimmäinen päivä on ”Warm-Up Day” eli nollapäivä, jolloin suurin päälava ei ollut vielä auki, ainoastaan neljä pienempää, joista kaksi ulkona ja toiset kaksi sisätiloissa. Ratkaisu toimi tänä vuonna huomattavasti paremmin kuin viime vuonna, kun ns. ”stoner-lava” oli siirretty aiemmasta sijainnistaan isommalle sisäpihalle.

Keskiviikon iso pettymys

Leppoisa Jerry Cantrell

Päälava

Ensimmäinen todistamani akti oli Alice in Chains -kitaristi Jerry Cantrellin soolobändi. Ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta varsin leppoisaa keskitien grunge/hard rock -meininkiä, jota höystettiin muutamalla valikoidulla AIC-lainalla, jotka luonnollisesti saivat parhaimman vastaanoton.

The Kovenant petti jälleen odotukset

Päälava

Seuraavana isommalla sisälavalla aloitteli esitystään sinfoninen norjalainen black metal -akti The Kovenant (ex-Covenant), joka palasi viime joulukuussa keikkalavoille yli vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen.

Tämä Covenant on siis se ryhmä, joka 1998 julkaisi sinfonisen black metallin merkkiteoksen Nexus Polaris, jonka tiimoilta bändi nyt kiertää. Tämän jälkeen yhtye joutui vaihtamaan nimensä The Kovenantiksi, koska aiemmin nimen itselleen ominut ruotsalaisryhmä uhkasi norjalaisia oikeustoimilla.

Tämän hetken soppaa sekoittaa se, että paluunsa myötä The Kovenant on päättänyt käyttää alkuperäistä Covenant-logoaan esiintyessään Nexus Polaris -materiaalin kanssa.

Odotukset The Kovenantin suhteen olivat syystäkin korkealla, onhan Nexus Polaris yksi kaikkien aikojen hienoimmista albumeista genrensä saralla. Valitettavasti – aivan kuten yhtyeen ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla Suomen-keikalla Ilosaarirockissa 1998 – jouduin tälläkin kertaa pettymään.

Mysticissä ryhmän majesteettinen paatos tuli niin vaisulla äänenvoimakkuudella, että lopputulos oli lattea ja hengetön. Yhtye näytti kärsivän myös teknisistä ongelmista: keikka alkoi noin varttia myöhässä, kun lavalla pyöriteltiin piuhoja ja pudisteltiin päitä. Kokonaisuus ei vakuuttanut livenä tälläkään kertaa. Sääli. Kunnon soundeilla fiilis olisi varmasti ollut täysin toista luokkaa.

Noin kuukautta myöhemmin tästä keikasta The Kovenant ilmoittikin miehistönvaihdoksista, kun Dimmu Borgiristakin tutun kitaristin Astennun kerrottiin saaneen lähtöpassit päihdeongelmien vuoksi. Ikävä tilanne erityisesti nykytilanteessa, kun miehestä on tullut hiljattain isä. Toivottavasti tilanne korjaantuu.

Kummallisten kappalevalintojen Exodus

Kakkoslava

Exodus oli myös hiljattain vaihtanut solistinsa Zetro Souzasta takaisin Rob Dukesiin. Vaikka asiaa ei ole avattu julkisuuteen sen kummemmin, on rivien välistä voitu aistia, että henkilökemioissa on ollut ongelmia.

Tässä kohtaa voinen taas nostaa tapetille loputtoman lesoiluni siitä, miten ehdin vielä Paul Baloffin elinkaaren loppumetreillä todistaa Exoduksen alkuperäisen sekä ainoan ja oikean solistin elävänä Euroopassa lavalla – tämä tapahtui Hollannin Eindhovenin legenaarisilla Dynamo Open Air -festareilla 1997.

Baloffin sekavia ja ilmeisen ”höyryisiä” toimituksia leimasi asenne, fiilis ja riemukas tekemisen elo, jota muut Exodus-solistit eivät ole sittemmin saavuttaneet, ikävä kyllä. Herran edesottamuksia kuullaan parhaiten dokumentoituina Exoduksen 1997 ilmestyneellä livealbumilla Another Lesson In Violence.

Tänä iltana Exodus tarjoilee outoja biisivalintoja kuten Deathamphetamine ja Prescribing Horror. Okei, tulihan sieltä myös Piranha, A Lesson In Violence ja Strike Of The Beast, mutta silti jotain jäi uupumaan. Onneksi bändin rumpalina on tätä nykyä jälleen ainut ja oikea Exodus-kannuttelija Tom Hunting eikä Paul Bostaphin kaltainen rähmäkäpälä.

Torstai on Beheritin ylivoimaa

Hyvän fiiliksen Eagles of Death Metal

Päälava

Yhdysvaltalainen Eagles of Death Metal oli päälavan ensimmäinen akti Mysticissä. Tässä kohtaa onkin syytä pitää hiljainen hetki niiden 89:n uhrin muistolle, jotka 13. marraskuuta 2015 menettivät henkensä täysin turhaan Pariisin Bataclan-teatterissa terroristien hyökättyä konserttiin osoittaakseen verisen vastalauseensa länsimaalaista ilonpitoa vastaan.

Onkin käsittämätöntä, miten elämme edelleen maailmassa, missä yhden juhla on toisen helvetti vain siksi, etteivät siedä ”vääräuskoisten” epäpuhtaita arvoja.

Eikä Eagles Of Death Metal todellakaan edes soita sellaista rytkettä, jonka puolesta pitäisi jonkun edes pillastua saati tappaa, vaan juhlavaa ja menevää räimerockia, jota klubiolosuhteissa voisi katsella enemmänkin. Tällä kertaa ei, koska oli aika siirtyä tärkeämpien rientojen äärelle.

Vaisuhko Turbonegro

Kakkoslava

Turbonegro on viettänyt hiljaiseloa pitkälti vuodesta 2019, vaikka tekikin pari pistokeikkaa kotimaassaan Norjassa kesällä 2022.

Taannoin kuulin, että bändillä olisi ollut jotain suunnitelmia tehdä joitain erikoiskeikkoja myös maineikkaimman solistinsa Hank Von Helveten kanssa, mutta nämä mahdolliset suunnitelmat kariutuivat viimeistään Hankin poismenoon marraskuussa 2021.

Turbonegron keikka Mystic Festivalilla oli visuaalisesti näyttävä liekkien ja tulipatsaiden myötä. Liekit eivät näyttäneet hirveästi bändiä kuitenkaan lämmittävän, sillä bändi näytti – nykyistä solistiaan Tony Sylvesteriä lukuun ottamatta – suurimmaksi osaksi siltä, ettei liiemmin kiinnostanut.

Odotukset olivat korkeammalla, täytyy myöntää – esimerkiksi kesän 2018 Jurassic Rockissa Mikkelissä bändi oli paljon vetreämpi, innostuneempi ja innostavampi. Menevää bailurokkia vetävän bändin kohdalla innoton ja tasapaksu esitys laskee yleisarvosanaa.

Taianomainen Beherit

Sisälava

Suomalaisittain yksi festivaalin kiinnostavimmista akteista oli hissukseltaan paluun keikkalavoille 2022 tehnyt rovaniemeläislähtöinen primitiivinen black metal -triumviraatti Beherit.

Niin näytti olevan monen muunkin katsojan kohdalla, koska sisätila oli äärimmilleen täynnä. Siten keikan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ei sisätiloista tahtonut löytyä seisomatilaa tai istumapaikkoja muualta kuin piippuhyllyltä.

Tällä kertaa en tiennyt mitä odottaa – ja hyvä niin. Beheritin keikka oli nimittäin hyvin mielenkiintoinen ja vakuuttava hypnoottisuudessaan. Vaikka olin kuullut, että Beheritin tuoreet edesottamukset lavalla olivat tuottaneet mieleenpainuvia esityksiä, ei mikään ollut valmentanut minua tähän.

Verrattuna edellisiltana nähtyyn The Kovenant -fiaskoon, oli Beherit täysin toisella tasolla, mikä näkyi ja kuului myös yleisössä. Norja-Suomi -maaottelussa härmäläiset pyyhkivät nyt norskeilla lattiaa.

Koska Beheritin koko esitys oli rakennettu kokonaisvaltaiseksi elämykseksi, ottivat eräät siitä kaiken irti, mennen jopa johonkin transsin kaltaiseen tilaan. Olikin hyvin mielenkiintoista katsoa ihmisten keskittynyttä olemusta.

Beherit vuonna 2025 on jollakin tapaa vaikuttavinta, mitä Suomesta tulee tällä hetkellä äärimetallin – ja minkä tahansa muunkin metallin – saralla. Uskomattoman totaalinen tyrmäys.

Suicidal Tendencies panee pidot pystyyn

Päälava

Beheritin jälkeen Suicidal Tendencies pani kakkoslavalla kunnon bakkanaalit pystyyn, kun laulusolisti Mike Muir kutsui lavalle bailaamaan ainakin viisikymmentä alaikäistä fania.

Tämä toi mieleen ne upeat hetket Joensuun Ilosaarirockissa The Wildheartsin keikalla 1997, jotka päättyivät mellakkaan ja keikan keskeytymiseen. Näin onnettomasti ei Gdanskissa onneksi käynyt, vaan ilmapiiri oli riemukas ja positiivinen väkivaltaisen rujouden sijaan.

Ikä tekee tehtävänsä meille kaikille – niin, näemmä kaikille muille paitsi 62-vuotiaalle Muirille, joka kirmasi lavalla kuin punkista seonnut teini ensimmäisellä keikallaan. Tämän jälkeen kelpasikin suosiolla jättää In Flames toiseen kertaan, jonka näkee joka tapauksessa milloin missäkin vaikka väkisin.

Perjantai veteraanien hallintaa

Green Leaf – miksi?

Päälava

Perjantain karkelot päälavalla käynnisti brittiläinen Green Leaf. Tämän perusteella minulle tuli tästä kaikesta mieleen vain yksi kysymys: miksi?

Green Leaf osoittautui nimittäin savuisen stonerin sijaan jonkinlaiseksi uuden sukupolven hard rock/asenne-metalli-sekasotkuksi, jota mahtuu joka maassa 13 tusinaan. Näitä samoja, joilla on samat riffit ja samat läpät sekä samat yhtä tunnistamattomat ja tylsät biisit.

Toivottavasti tähän yhtyeeseen ei tarvitse törmätä koskaan enää missään.

Hatebreed – paljon uhoa tyhjästä

Kakkoslava

Odotukseni Hatebreedin keikkaa kohtaan olivat hyvinkin korkealla yhtyeen solistin Jamey Jastan pirteän viimevuotisen sooloalbumin And Jasta For Allin jälkeen. Valitettavasti odotuksia ei lunastettu, päinvastoin.

Bändin asenneuho ja biisimateriaalin samanaikainen köykäisyys oli jotain niin köyhää ja tyhjänpäiväistä, että aloin kaiholla muistella Biohazardin keikkaa Helsingin Tavastia-klubilla State Of The World Address -albumin julkaisun aikoihin toukokuussa 1994, jolloin Suomi Finland Perkele -lehden päätoimittaja Tony Taleva lähti läheiseen Mariaan jo toisen biisin aikana pogottuaan itsensä sairaalakuntoon. Good times!

Siihen verrattuna Hatebreed oli Puolassa harvinaisen tylsä, ankea, mitäänsanomaton, onneton ja ponneton kaikessa tyhjässä pullistelussaan…

Armoton panssarivaunu, Archgoat

Pieni sisälava

…Mitä pienemmällä sisälavalla seuraavaksi esiintynyt Archgoat ei todellakaan ollut.

Itseäni Archgoatissa viehättää sen alkukantainen tylyys, kylmyys ja pimeys. Vaikka Archgoatissa oli jotain samaa kuin edellisillan Beheritissä, on Archgoatin ilmaisu puhtaan metallista – jonkinlainen puskutraktorimainen black metal -versio Bolt Throwerista.

Archgoat ei kumartele, kosiskele tai mielistele ketään, vaan nousee ainoastaan lavalle näyttämään, mitä totaalinen metallitotuus todellisuudessa on.

Tässä kohtaa kiittelen itseäni Archgoatin valitsemisesta Hatebreedin sijaan hyvissä ajoin, koska Mysticin pieni sisälava täyttyi äärimmilleen hyvinkin nopeasti – mitä muutamat suomalaiset tuttavat minulle myöhemmin valittelivat.

Archgoatin ja Beheritin tylyjen keikkojen jälkeen tuntui siltä, että ainakin täällä Puolassa voi olla ylpeä suomalaisuudestaan – jos haluaa tällaisia kliseisiä ilmaisuja käyttää. Ja miksei haluaisi, koska mikäs sen mukavampaa kuin kunnon kliseet kliseisten rokkijuttujen yhteydessä?

Sillä mitä muuta rokki, hevi ja hevirokki onkaan kuin kliseitä toistensa perään – eräät vain osaavat paketoida sen paremmin kuin toiset. Kuten Archgoat ja Beherit.

Cradle Of Filth – black metallin Bon Jovi

Kakkoslava

Tunnelmasta toiseen, sillä jos Archgoat oli taivaallista black metalia, niin seuraavaksi kakkoslavalla esiintynyt Cradle of Filth oli kaikkea muuta. Olikohan tämä sitten sitä helvetillisintä black metalia suoraan perseestä, eli kakkakehdon syvimmästä onkalosta?

Siitä on jo jokunen vuosikymmen, kun olen viimeksi todistanut Cradle of Filthin livenä. Täytyy sanoa, että aika ei ole ollut yhtyeelle armollinen, ei ainakaan solisti Dani Filthin äänelle, joka tätä nykyä muistuttaa lähinnä nälkäisen rakkikoiran haukuntaa.

Filthin karmivaa räksytystä kuunnellessaan tuli mieleen, että onko tässä nyt black metallinen vastine Jon Bon Joville – tälle kovan onnen hard rock -tähdelle, jonka kädestä miljoonat naiset söivät vielä 1980- ja 1990-luvuilla, ennen kuin tämä alkoi kärsiä vakavista lauluongelmista.

Toista se oli vielä 1997 Ilosaarirockissa. Mutta kuten Neljä Ruusua erässä hittikappaleessa laulaa, ”jospa onkin niin, että elät vain kerran.”

Takuuvarma Eyehategod

Stonerlava

Eyehategod tietää tämän enemmän kuin hyvin. Solisti Mike IX Williams ehti sekoilla elämässään sen verran tiiviisti, että lopulta miehellä oli kaksi vaihtoehtoa – maksansiirto tai kuolema.

Onnistuneen maksansiirron jälkeen raitistuneella Williamsilla on alkanut mennä elämässään onneksi paremmin, niin lavalla kuin siviilissäkin. Ehkä tässä tapauksessa on vain parempia, että Eyehategodin keikat ovat tätä nykyä tasapainoisia kokonaisuuksia takavuosien ajoittaisen kaaoksen ja kaoottisuuden sijaan.

Tässäkin kohtaa Mysticin logistiset päällekkäisyydet tulevat ikävällä tavalla esiin. Jos haluaa nähdä artisteja siedettävältä etäisyydeltä, täytyy lavoille etsiytyä hyvissä ajoin tai suostua katsomaan keikat pidemmän välimatkan päästä, mikäli sattuu sisälavoille edes pääsemään.

Siksi jouduin jättämään Eyehategodin jo muutaman biisin jälkeen Blackie Lawlessin johtaman W.A.S.P.:n tieltä.

W.A.S.P. täydessä tikissä

Kakkoslava

Paljon vettä on vierinyt Vantaanjoessa sen jälkeen, kun 13-vuotiaana todistin W.A.S.P.:n ensimmäisen kerran Iron Maidenin lämmittelijänä Helsingin Jäähallissa Somewhere On Tour -kiertueen yhteydessä joulukuussa 1986.

Tuolloin W.A.S.P. käytti suurimman osan ajastaan I Wanna Be Somebody -hitin venyttämiseen 25:een minuuttiin ja julisteiden heittämiseen yleisöön. Maidenin fanit palkitsivat W.A.S.P.:n heittämällä julisteet takaisin yhtyeen pääjohtajan ja lauluntekijän, laulaja-kitaristi Blackie Lawlessin päälle.

Enää W.A.S.P.:n lavoilta ei ole enää pitkään aikaan lentänyt julisteita tai muutakaan törkyä – ehkä hyvä niin.

Tuolla jäähallin keikallahan Lawlessilla kerrottiin olevan keikoilla kipinöivä fallos, jollaista ei kuulemma oltu koskaan nähty aiemmin koko maailmassa. Ei ihme, sillä parin sekunnin tussari oli yhtä lattea kuin koko muukin esitys.

Sen verran monta kertaa tämä spektaakkeli on tullut todistettua jopa yhtyeen kotikontuja myöten, että voin syvällä sydämen rintaäänellä todeta W.A.S.P.:n olevan varsin ailahteleva livebändi. Siksi on ilo todeta, että Mysticissä W.A.S.P:in keikka on täyttä tavaraa alusta loppuun parhaimmasta päästä.

Tuoreimmalla kiertueellaan bändi on keskittynyt klassisen debyyttialbuminsa esittämiseen järjestyksessä alusta loppuun kokonaisuudessaan. Nyt ei kuulla mitään ylipitkiä venytyksiä tai joutavia medleytä, vaan nyt mennään niin kuin pitääkin.

Tämä ratkaisu on myös Mysticin yleisölle mieleinen, joka näyttää syövän W.A.S.P.:n ja Blackien kädestä. Onneksi bändin nostalgiatrippi ei ulotu niin syvälle alkuaikoihin, että lavalta lentelisi yleisöön jopa raakoja lihanpaloja – kuten Helsingin Lepakossa lokakuussa 1984.

Tänä iltana W.A.S.P. teki kaiken oikein.

King Diamondin takuuvarma show

Päälava

Tämän kesän aikana olen ehtinyt todistaa Tanskan kuninkaan peräti kolme kertaa elävänä lavalla: ensin täällä Mysticissä, sitten Tanskan Copenhellissä ja lopulta elokuun alkupuolella Hellsinki Metal Festivalilla.

Jokainen Kinkun keikka oli samaa takuuvarmaa suorittamista, jotka noudattivat rakenteeltaan samaa täysin identtistä biisijärjestystä dramaturgiaa myöten.

Eli kun näit yhden, näit ne kaikki – välispiikkejä lukuunottamatta.

Vaikka setin biisivalinnoista voisi napottaa yhtä sun toista, ei käy kiistäminen, että nyt ollaan rakennettu uudempiin biiseihin painottuvaa kokonaisuutta, ei jonkinlaista nostalgista best of -settiä.

King Diamond on viime vuosina kokenut jonkinlaisen renessanssin ja hyvä niin. Ehkä siinä on osansa ruotsalaisen Ghostin megasuosiolla, mistä on siunaantunut tähtipölyä myös Ghostin yhdelle esikuvalle.

Tai niin, että kun todistin Ghostin uransa alkuaikoina Roskilden festareilla Tanskassa heinäkuussa 2011, tokaisin silloiselle ystävättärelleni, että ”tämä nyt on näemmä tällaista köyhän miehen King Diamondia ja Mercyful Fatea”.

Eikä mielipiteeni ole tästä juurikaan muuttunut paitsi tietenkin niin, että aivan kuten Rammstein on Laibachia lapsille, on Ghost King Diamondia niille, jotka eivät oikeasti kuuntele oikeaa metallia – kuten King Diamondia ja Mercyful Fatea.

In Solitude teki Ghostin jutun edelleenkin paremmin maagisella Sister-albumillaan.

Tässä suhteessa on hienoa todistaa, että kun on aikoinaan helmikuussa 1997 todistanut monellakin tapaa antiklimaattisen King Diamond -vedon Tavastialla upean Mercyful Faten jälkeen – aikoina, jolloin Kinkku teki vielä tuplakeikkoja – niin on mahtava todistaa, miten Kinkun pitkä ja tinkimätön ura on vihdoin kantanut hedelmää ihan suurimpien metallikinkereiden pääesiintyjäksi.

Kontrastien kyllästämä lauantai

Dark Tranquillityn kaksijakoisuus

Päälava

Elämän suurimpia mysteereitä on se, miksi yksi kolahtaa ja toinen ei. Dark Tranquillityssä ei periaatteessa ole edelleenkään mitään vikaa, on bändiltä omissa kirjoissani parasta edelleen se kiertuepaita, jota oli myynnissä Tavastialla, missä tämä bändin skandirundi oli hassunhauskasti siunattu tittelillä Hello Oslo, my name is Koslo.

Tietäjät tietää – ja jos joku härmäläinen perusjuntti ei vielä tiedä, ei ole vielä vihkiytynyt tarpeeksi syvälle suomalaisen metallilegendojen huuruisimpiin liturgioihin.

Koska yhtye ei tänään Puolassakaan yllä samaan, siirryn suosiolla katsastamaan Death Angelia pienemmälle sisälavalle.

Death Angel jättää toivomisen varaa

Sisälava

Odotukset Death Angeliakin kohtaan olivat kovat, mutta Mysticissä bändi lunastaa ne vain osittain biisivalintojen takia.

Ymmärtäähän sen, jos veteraanibändi haluaa esittää mieluummin uudempaa materiaalia kuin vanhempia klassikoitaan, mutta kun ne eivät yllä vanhojen tappoviisujen tasolle, ei keikka pääse oikein koskaan lentoon.

Mielellään sitä olisi kuullut jotain myös Frolic Through The Parkilta ja Act III:lta, nyt oli tyytyminen setin kärkeen The Ultra-Violencelta vedettyihin Mistress Of Painiin ja Voracious Soulsiin.

Pentagram pelastaa

Sisälava

Pentagram puolestaan tarjosi juuri sitä, mitä jengi odotti ja toivoi: Bobby Lieblingin meemimäisiä ilmeitä ja klassikkoviisuja, kuten Forever My Queen, mikä kuultiin setin loppupäässä.

Kun myös bändin viimeisin levy Lightning In A Bottle on yllättävän iloinen ja pirteä esitys, miltä myös valtaosa setin biiseistä on peräisin, on Pentagramin keikka ns. täyttä tavaraa alusta loppuun.

On ilo havaita, miten kaiken sen sekoilun jälkeen, mitä Bobby Lieblingin elämään on sisältynyt, Pentagram elää vielä bändinä edelleen. Elää ja voi hyvin.

Municipal Wasten ylivoimaa

Sisälava

Jos minun on valittava tämän festivaalin – hitto, ehkä koko kesän – rempsein, reippain ja paras keikka, saattaa se hyvinkin olla Municipal Waste Mysticissä.

Vaikka tämä oli vasta ensimmäinen kerta jolloin todistin bändin livenä, ei se ollut varmasti viimeisin, sen verran hienoa ja aseistariisuvaa meininkiä bändi tarjosi.

Näin riemukasta, riehakasta ja hauskaa thrashcorea en ole nähnyt ja kuullut varmastikaan sitten 1985 ilmestyneen S.O.D:in ensimmäisen levyn Speak English Or Dien jälkeen.

Haltioitunut täysi tupa oli varmasti samaa mieltä.

Blood Fire Death – tunnelma tipotiessään

Ulkolava

Black metal -antikliimaksit saivat jatkoa kovilla odotuksilla ladatulla ”Bathory-tributella” Blood Fire Death, jossa vetelee suht nimekkäitä vaikuttajia eurooppalaisesta black metal -skenestä sekä Bathoryn alkuaikojen basisti.

Miksi Blood Fire Deathin piti nyt esiintyä kirkkaassa päivänvalossa ulkolavalla jäi jotenkin epäselväksi. Joka tapauksessa katselin ja kuuntelin tätä toimitusta puolitoista biisiä, jonka jälkeen oli pakko todeta, että tässä on kaikki pielessä.

Bathoryn musiikissa olennaisin elementti on kuitenkin musiikin synnyttämä ainutlaatuinen tunnelma, joka Mysticissä oli täysin tipotiessään.

Mysticin esityksen perusteella Blood Fire Death ei ollut mitään muuta kuin puhdasta rahastusta, jota erilaisilla silmänkääntötempuilla myydään nyt tyhmille ”aitona asiana”.

Jos Quorthon olisi tämän todistanut, en tiedä mitä olisi herra tehnyt. Koska mies ei koskaan vaikuttanut mitenkään väkivaltaiselta, ehkä hän olisi vain naureskellut matkalla pankkitililleen ja todennut, että ”antaa poikien tehdä”.

Itse en jäänyt nauraskelemaan tai katselemaan tämän enempää, sen verran ankeat fiilikset tästä pyhäinhäväistyksestä jäi.

Sepultura – kesän pahin floppi

Päälava

Sepultura-nimellä kulkeva brasilialaisyhtye on päätynyt vihdoin ja viimein laittaa pillit pussiin. Itse kuulun ylpeänä ja ehdottomana siihen joukkueeseen, joka kantaa nimeä ”No Cavalera, No Sepultura”, se on tässä vuosien saatossa tullut selväksi.

Joka tapauksessa, jos kerran bändi lähtee jäähyväiskiertueelle, niin onhan tälle retkueelle annettava vilpitön mahdollisuus, onhan Sepultura painanut kitaristi Andreas Kisserin johdolla pian 30 vuotta duunia bändin perustajan ja alkuperäisen laulaja-kitaristin Max Cavaleran otettua bändistä hatkat tammikuussa 1997 hyvin dokumentoitujen dramaattisten käänteiden jälkeen.

Sepulturassa Maxin rinnalla alusta asti rumpaloinut pikkuveli Igor päätyi samaan ratkaisuun yhdeksän vuotta myöhemmin 2006.

Veljesten ryhdyttyä jälleen yhteistyöhön 2008 Cavalera Conspiracy -nimellä, on Sepulturan touhu tuntunut alati kummallisemmalta. Todistettuani Helsingin Kultuuritalolla niin veljesten johtaman Sepulturan 1992 kuin cavalerattoman Sepulturan 2006, tuntui jälkimmäinen versio puhtaasti nimellään ratsastavalta rahastukselta – varsinkin ilman Max Cavaleran sävellyksellistä panosta.

Paperilla setin alku lupaa hyvää: Beneath The Remains, Inner Self, Desperate Cry… Mutta jo ensi sekunneista lähtien käy ilmi surullinen, masentava ja valitettava totuus:

Tämä. Ei. Ole. Sepultura.

Kuluneen kevään kummallisuuksiin metallimaailmassa kuuluu rumpuruletti, jonka seurauksena Sepulturan, Slipknotin ja Suicidal Tendenciesin rumpalit päätyivät vaihtamaan paikkoja keskenään.

Suurin häviäjä tässä ruletissa näyttää olleen Sepultura, jonka Eloy Casagrande pääsi lopulta Slipknotiin, mistä Jay Weinberg päätyi potkut saatuaan Suicidal Tendenciesiin, josta Greyson Nekrutman ajautui lopulta Sepulturan tyhjälle rumpupallille.

Tajusitteko? Hyvä.

Mysticissä Nekrutmanilla on koko festareiden riipivin ja karmivin rumpusoundi – erityisesti virvelirummun osalta – mikä tekee tämän nauttimisesta sietämätöntä. Kun yhtyeen muukin soitto on onttoa läpiluentaa Cavaleran veljesten kultaisista vuosista, on vain tunnustettava tosiasiat ja sanottava se ääneen: kiitos tyhjästä ja hyvästi.

Todistamistani konserteista Sepultura Mysticissä oli tämän kesän ylivoimaisesti suurin pettymys ja floppi.

Tai kuten Gandalfista, The Scourgerista ja Demonztratorista tuttu vokalisti Jari Hurskainen tykkäsi usein lausua jotain erityisen surkeaa kuultuaan: ”Jos joku tästä diggaa, niin sillä on kyllä maku sormessa ja sormi perseessä.”

Aika monella Mysticin yleisössä näytti olevan. Kammottavaa.
✟

I Am Morbid ei säästele

Sisälava

Sepulturan tarjoaman antikliimaksin myötä joudun lennosta tekemään peliliikkeen ja suuntaamaan sisälavalle, missä toimitustaan on aloittelemassa Morbid Angelista tutut David Vincent ja Pete Sandoval.

Tässä kohtaa maailmaa, missä Morbid Angelin nykykunto alkaa olla melkoisen hauraassa tilassa pääjohtajansa, kitaristi ja lauluntekijä Trey Azagthothin päihdeongelman johdosta, lepäävät eräiden amerikkalaisen death metallin suurimpien merkkiteosten – eli Morbid Angelin neljän ensimmäisen studioalbumin kappaleiden esitykset – tätä nykyä pitkälti basisti-laulaja Vincentin sekä 61-vuotiaan rumpali Sandovalin harteilla, joista jälkimmäisen soittosähäkkyys ei edelleenkään osoita hiipumisen merkkejä..

Mutta mikäpä siinä, jos ja kun kitaristit Richie Brown (Terrorizer) ja Bill Hudson (Doro, Trans-Siberian Orchestra) pystyvät toteuttamaan Azagthothin suurimmatkin musiikilliset sekopäisyydet yhdessä ja erikseen, niin kyllähän tätä mieluummin katselee ja kuuntelee kuin Azagthothin ilmeisen ”höyryistä” kaatuilua lavalla ja sen ulkopuolella.

Tämä vuosi antaa I Am Morbidille mahdollisuuden juhlia ”Morppareiden” jo 30 vuotta täyttävää nelosalbumia Domination. Pääpaino on kuitenkin niissä biiseissä, mitä yleisö haluaa tältä jukeboksilta kuulla – ja se ne myös saa. Takuuvarmaa toimitusta alusta loppuun.

Tiamat ja puolalainen känni

Kakkoslava

Festivaalin viimeiseksi esiintyjäksi kakkoslavalle oli buukattu ruotsalainen tunnelma- ja goottimetalliklassikko Tiamat, jonka esityksestä ehdin todistaa I Am Morbidin loistavan vyörytyksen takia vain illan viimeisen hitaan, Gaian.

Oli hyvä että ehdin, sillä oli suuri ilo todistaa, miten Tiamat elää ja toimittaa edelleen.

Vuonna 2025 Tiamat on tässä ajassa juuri niin epämuodikas, yllättävä ja totaalinen ”haistakaavittu”-esitys tässä nykyajan täydellisyyttä tavoittelevassa metallikulttuurissa, missä kaiken pitää olla niin viimeisen päälle viilattua ja sliipattua, ettei yllätyksille jää enää sijaa.

Mutta on siinä eittämättä jotain harvinaisen kaunista, kun pienessä tihkusateessa kuulee siellä täällä, ”onko se jurrissa”, ”onpa toi jurrissa”, ”kylläpä tuo on jurrissa”, tarkoittaen tietysti Tiamatin pääjohtajan, laulaja-lauluntekijä Johan Edlundin horjumista ja sössöttäviä välispiikkejä.

Jos herralle on hieman puolalainen kalja ja votka maistunut ennen aamuyhden keikkaa ja festivaalin päätösesitystä, niin se miehelle suotakoon. Onhan Edlund ja Tiamat vastuussa kuitenkin yhdestä kaikkien aikojen hienommista tunnelmametallilevyistä, Wildhoneystä, mistä Gaiakin on peräisin.

Onneksi Tiamatin muu jäsenistö koostuu sen verran varmaotteisista veteraaneista, ettei Edlundin känni aiheuta itsessäni muuta kuin hymähtelyä, kun puolet nuoremmat yleisön edustajat kauhistelevat bändin nokkamiehen pelikuntoa. Siinä teille vanhaa liittoa, saatana!

Täydellinen lopetus mahtavalle festivaalille.

Teksti, kuvat & videot: Nalle Österman

Koiteli on Oulun Kiimingissä sijaitseva kaunis luontokohde, jossa voit ihailla upeaa vuodenaikojen muuntelemaa koskimaisemaa. Olen viettänyt täällä aikaa jo pikkutytöstä asti retkeillen ja käyden jäätelöllä silloisessa kahvilassa.

Kahvilan yhteydessä oli tanssilava ja muistelen, miten teininä istuttiin portsarijätkien kanssa sisäänkäynnillä nuotion valaistessa loppukesän viilenevää iltaa.

Kohde on yhä erittäin suosittu retkeilypaikka ja suosittu on ollut myös siellä kolmattatoista kertaa järjestettävä festivaali, jota Suomen kauneimmaksikin on kehuttu.

Ei voi väittää vastaan, onhan paikassa ihana tunnelma ja erityinen miljöö.

Vessadiskosta Sahasaarelle

Astellessamme sisäänkäynniltä alueelle kohtasimme ensimmäisen ilmiön: vessadiskon eli diskosukkulan!

Juttelin henkilökunnan edustajan kanssa keksinnöstä ja hän kertoi heidän saaneen idean jostakin tv-ohjelmasta, missä esiteltiin Berliinissä olevia puhelinkoppeja, joihin oli tehty kolikoilla maksettava disko. Oiva keksintö introverteille tai äkillisen tanssikohtauksen yllättäessä!

Tämä suomalainen versio oli siis inva-bajamaja, joka oli päällystetty yltä päältä jollakin hopeanhohtoisella materiaalilla. Sisällä oli tietysti asiaan kuuluva peilipallo, valot, koristeet ja kaiutin, josta kuului mehukkaita ysäriklassikoita. Pakkohan se oli kokeilla!

Kaveri ois ollut kiva, mutta valokuvaajamme Mikko Nurminen, kenelle leikkisästi keksittiin lempinimi ”Mike Grassy”, ei ollut yhtä innostunut asiasta.

Jatkoimme matkaa kohti riippusiltaa, joka vie Sahasaarelle, mistä löytyy kaksi esiintymislavaa. Toisella niistä oli jo esiintymässä Joensuusta kotoisin oleva runollinen Lyyti ja hänen jälkeensä Laura Voutilainen.

Tunnistettava ääni

Tänä vuonna 50 vuotta täyttävän Voutilaisen kyllä tunnistaa niin äidit kuin tyttäretkin. Hänen uransa alkoi jo 1993 ja siihen mahtuu jos jonkinlaista jännää euroviisuista lähtien.

Omat mielikuvani Laurasta liittyvät vahvemmin tanssilavoille, onhan hän palkittu iskelmä-Finlandia-palkinnolla, mutta kirjahyllyyn hän on haalinut muitakin musiikkialan tunnustettuja pystejä.

Näyttävässä ja kimaltelevassa puvussa esiintynyt laulaja innosti sateessa juhlivaa kansaa mukavalla potpurilla. Tuttuja kappaleita kuunnellessa itseäkin vähän laulatti, myönnetään.

Tunteiden tsunami

Enemmän kuitenkin laulatti Irina Acoustic Band, joka toi pienelle klubilavalle tungokseen asti porukkaa. Vilkuillessa ympärilleni huomasin ihmisissä suuria tunteita.

Musiikin koskettaessa itki useampi kuin yksi yleisön edustaja. Irina osasi ottaa yleisönsä ja pitää hauskaa, mikä toi alueelle mukavan rennon tunnelman.

Vieressäni juhlineet Jonna Siipola ja Pauliina Holappa olivat tulleet festivaaleille pääosin tunnelman takia, mutta Laura ja Irina laittoivat tanssijalat liikkeelle ja kielenkannat auki.

Entiset naapurit olivat pitäneet yhtä, vaikka koti oli vaihtunut jo useaan kertaan. Tunteikkaalta näyttänyt meno kyllä kertoi syvästä ystävyydestä. Irinan toukokuussa julkaistun Kunnes aurinko nielaisee maan -albumin kappale Kulkurin iltatähti sai minunkin tunteeni pintaan. Ihana Irina!

Illan huipennukset

Iltaa jatkoi mainio Kuningasidea, joka sai kuvaajankin päkiät nousemaan irti maankamarasta. Kuusitoista vuotta keikkaillut orkesteri kyllä räjäytti tanssilattian rempseällä bilereggaella.

Kertakaikkisen hyväntuulinen bändi, jota kuuntelee ilolla juuri tämänkaltaisilla pienillä festivaaleilla ja puistokonserteissa. Tykkään!

Koskilavalta oli aika siirtyä jälleen klubilavalle, missä taitojaan pääsi esittelemään Ursus Factory. Myönnettäköön, että kyseinen kokoonpano ei ole minulle entuudestaan tuttu, eikä kuvaaja Mikekään ollut tästä kuullut. Uutta päin siis!

Todettakoon, että tämä on jännittävän hämmentävä bändi, joka koostuu kahdesta jäsenestä: rumpalista ja kitaristi-laulajasta.

Kaksikko villitsi yleisöä, vaikka tekniikka häiriintyi sen verran, ettei rumpali saanut taustalaulujaan kuuluviin. Onneksi tämä saatiin korjattua.

Etäisesti habitukseltaan insinööriä muistuttava kitaristilaulaja lateli vähintäänkin mielenkiintoiset välispiikit, ja rumpalia katsellessa mieleeni tuli nuori Tarantino. Viihdearvo on siis taattua!

Mutta mitä tämä musiikki on? Punkkia, rokkia, räppireggaeta? What?!?

No ainakin se on viimeisen päälle viihdyttävää, niin että jos bändi ei ole tuttu, äläpä silloin mene syömään mitään burgeria vaan kuuntelepa hetki, jos toinenkin!

Egotripin juhlaa

Illan edetessä tuli väistämättä viimeisen esityksen vuoro. Aikoinaan Voutilaisen ponnistettua artisti-uralleen Lahdessa vuonna 1993, ensiesiintymistään samaan aikaan Helsingissä hioi Egotrippi.

Illan päättävä bändi lateli yleisölle tuttuja tahteja eri vuosikymmeniltä.

Juhlakansa sai nauttia elokuun hämärtyessä suomalaisesta musiikista, mutta myös lukuisista ulkotulista, joita festivaalijärjestäjä sytyttää joen kuohujen välissä oleville kallioille.

Tämä synnyttää kauniin ja levollisen maiseman, jota ihastellessa melkein itku tulee.

Sateen ropinaa

Kukapa tämän sään olisi halunnut tilata, ei kukaan. Sään sanelemana useimmat lauantain asiakkaat olivat viisaasti pukeutuneet sadetakkeihin, ja design-takkeja ihastellessa tuli melkein kateelliseksi.

Mike joutui tyytymään infopisteeltä hankittuun muovitakkiin häneltä portilla riistetyn takin sijaan, sillä huomiovärinen heijastintakki ei ollut alueella sallittu kuin järjestyksenvalvojilla. Harmillisesti siitä ei vain ollut tiedotettu festivaalin nettisivuilla lainkaan. Uskoimme kuitenkin hänen selviävän hieman köykäisemmälläkin varustuksella.

Tunnelman nostattaja

Keikkaansa suuremmalla Koskilavalla aloittanut Juha Tapio oli saanut loppuunmyydyn lauantain festarikävijät paikalle, ja tunnelma hipoi honkien latvuksia.

Yleisö tanssi, lauloi ja hyppi, joten kenellekään ei jäänyt epäselväksi, viihtyivätkö asiakkaat vai eivät. Tunnettu ja palkittu artisti todella antoi asiakkaille vastinetta rahoilleen jopa jalkautumalla lavalta juhlijoiden sekaan.

Tunteikkaat ja tunnelmaa nostattavat biisit raikasivat sateisessa saaressa puiden syleilyssä, missä saatoit kuvitella niiden juurien yhteen kietoutumisen.

Iltaa klubilavalla jatkoi Frans Harju, joka toi intiimille Klubilavalle henkäyksen väkevää tulkintaa ja tunteiden aaltoja. Harjun jälkeen isommalle asteli Asa Bäänd II, joka toi festareille omintakeista rap-sanailua.

Lähdimme kuitenkin tässä välissä katselemaan, mitä mantereella tapahtuu. Loungessa oli soittamassa kaksi DJ:tä, ja tunnelmalliseksi sisustetut teltat muodostivat parkkipaikalle kivan kokonaisuuden, joiden keskelle jäi tilaa tanssia.

Illan hämärtyessä pamahti saareen aikakoneen saattelemana Waldo’s People. Bileet lähti käyntiin heti ensimmäisestä biisistä, ja kovimmilla tamppaajilla tuli varmasti hiki.

Legendaaristen tanssihittien saattelemana oli viimeisen kokoonpanon vuoro ennen kuin festarit laitettaisiin tältä vuodelta pakettiin.

Suurlähettiläiden 35 vuoden matka

Edellisen esiintyjän tavoin seuraavanakin oli vuorossa 90-luvun hittejä. Kiiltävät puhallinsoittimet tähdittivät lavalla Suurlähettiläiden perussettiä.

Nykyään enää satunnaisemmin keikkaileva bändi on antanut meille mahdollisuuden nautiskella esiintymisistä hieman enemmän täytettyään 35 vuotta.

Heti alussa Omituisten otusten kerho vuodelta 1991 saa muistoja nousemaan pintaan. Teininä laulettiin tippa linssissä kappaleita Pittääx sun aina, Kuka pysäyttäisi kellot ja Ei tule niin pimeää.

Suurlähettiläitä kelpasi aikoinaan ottaa automatkalle mukaan. Täytyykin laittaa suoratoistosta taas soimaan, niin ei pääse sanat unohtumaan.

Ainutlaatuista suomalaista tunnelmaa luonnon keskellä arvostavalle musiikin ystäville voi varauksetta suositella Koiteli elää -festivaalia. Tapahtuma yhdistää juurevasti luonnon, musiikin ja yhteisöllisyyden tarjoten näin juuri sitä, mitä suomalaiselta kesäfestivaalilta voi kauneimmillaan toivoa.

Katso kaikki Mikko Nurmisen upeat kuvat Koiteli elää -tapahtumasta tästä!

Teksti: Maria Virrantalo
Kuvat: Mikko Nurminen

Erään sanonnan mukaan tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Ehkä se sopii myös tähän.

Kun ex-moottorisahajonglööri Juha Kurvinen, 49, katosi sosiaalisesta mediasta täydelliseen radiohiljaisuuteen tammikuussa 2025, hänen lähipiirissään tiedettiin hänen olevan vaikeuksissa Kambodžassa.

Silti kun Riepu kirjoitti aiheesta julkisuuteen yli 7,5 kuukauden täydellisen hiljaisuuden jälkeen, eräiden ensimmäinen reaktio ei ollut helpotus siitä, että apua oli tulossa. Sen sijaan lehdeltä vaadittiin artikkelin poistamista, koska se aiheutti ”vahinkoa”.

Olkoonkin, että Kurvisen katoamista oltiin jo ruodittu seikkaperäisesti eri verkkoalustoilla kuukausien ajan, tunnettu matkabloggari Henry Nenonen oli jäljittänyt miestä pitkin pääkaupunki Phnom Penhin kujia ja huolestuneet kansalaiset olivat tehneet miehestä tutkintapyyntöjä ja katoamisilmoituksia viranomaisille.

Suojelun paradoksi

Nämä reaktiot paljastivat ison ongelman siinä, miten mielenterveysongelmiin suhtaudutaan Suomessa. Aina suurin este avun saamiselle ei ole byrokratia tai resurssipula, vaan lähipiirin häpeä ja kontrollin tarve.

– Juhaa pitää suojella julkisuudelta, perusteli eräskin vaatimustaan.

Samalla hän väitti tietävänsä ja tuntevansa tämän mietteet ja reaktiot läpikotaisin, vaikka oli aiemmin myöntänyt, ettei ollut kuullut miehestä enää kuukausiin.

Tämä on klassinen esimerkki siitä, mitä mielenterveystyössä kutsutaan ”suojelun paradoksiksi”. Läheisten halu suojata mielenterveyshaasteista kärsivää henkilöä voi itse asiassa eristää hänet entisestään ja estää tehokkaan avun saamisen.

Kurvisen tapauksessa ”hiljaista diplomatiaa” oli jatkunut jo yli puoli vuotta ilman tuloksia. Mies oli jumittunut Kambodžaan kasvavien viisumisakkojen, vakavan jalkatulehduksen ja depressiivisen vaiheen kanssa.

Silti kun julkisuus sai hänet lopulta ottamaan yhteyttä ja antamaan konkreettisia ehdotuksia avun järjestämiseksi itselleen, vaikuttivat eräät olevan ensisijaisesti huolissaan omasta roolistaan.

Kontrollin tarve

Psykologisessa kirjallisuudessa tunnistetaan ilmiö, jossa läheisten ”auttamisyritykset” palvelevat enemmän heidän omia tarpeitaan kuin varsinaisen avun kohdetta.

Ei olekaan tavatonta, että kun yksilöllä on hankalampi elämänvaihe, yrittävät läheiset ystävät ja sukulaiset hallita kokonaisuutta vähättelemällä ongelmia tai lakaisemalla kiusalliset aiheet ja tilanteet vaivihkaa maton alle.

Häpeän hallinta: Mielenterveysongelmien stigma ei koske vain potilasta vaan koko hänen lähipiiriä. Ystävien pyrkimys pitää asiat salassa voi olla keino suojella omaa imagoa yhtä paljon kuin potilaan yksityisyyttä.

Narratiivin kontrolli: Kun lähipiiri on ”hoitanut” tilannetta kuukausia ilman tuloksia, ulkopuolinen interventio voi paljastaa heidän neuvottomuutensa. Sen sijaan että ottaisivat apua vastaan kiitollisina, he voivat kokea sen uhkana omalle asemalleen.

Päätöksenteon kaappaus: Vakavassa depressiovaiheessa olevan henkilön kyky tehdä järkeviä päätöksiä omasta parhaastaan on usein heikentynyt. Läheisillä voi olla oikeutettuja huolia tämän päätöksentekokyvyistään, mutta sama huoli voi toisaalta johtaa myös siihen, että he alkavat tehdä päätöksiä hänen puolestaan ilman suostumusta.

Stigman kierre

Kurvisen kova kohtalo on vain yksi surullinen tarina lukemattomien muiden vastaavien tragedioiden joukossa. Samalla se havainnollistaa, miten mielenterveysstigma toimii yhteiskunnallisena kierteenä.

Tämä stigma ei rajoitu vain sairastavaan. Se ulottuu koko lähipiiriin, luoden paineen ”normalisoida” tilannetta ja kieltää ongelmien vakavuutta. Kun ystävät haluavat pitää mielenterveysongelman salassa, he osallistuvat samaan häpeäkulttuuriin, joka estää tehokkaan hoidon saamisen.

Tällöin voidaan joutua tilanteeseen, missä:

• Lähipiiri tietää henkilön olevan vaikeuksissa mutta ei kykene järjestämään tehokasta apua
• ”Suojelun” nimissä vastustetaan julkisuutta, joka voisi tuoda oikeaa apua
• Potilaan oma ääni hiljennetään ja hänen kerrotaan ”vastustavan apua”, vaikka hän itse ei kieltäytyisi mistään

Julkisuuden tehtävä

Julkisuus sai Kurvisen lopulta reagoimaan ihmisten huoleen. Hän ei vaatinut artikkelin poistamista, vaan antoi yksityiskohtaisen selityksen tilanteestaan ja konkreettisia ehdotuksia avun järjestämiseksi.

Tämä nostaa esiin tärkeän kysymyksen siitä, milloin yksityisyys on tärkeämpää kuin turvallisuus.

Depressiovaiheessa olevan henkilön ”toive” välttää julkisuutta ei välttämättä ole hänen rationaalinen etunsa vaan depression oire. Julkisuudella voi jopa olla terapeuttinen merkitys mielenterveyshaasteista kärsiville:

• Se normalisoi heidän kokemuksiaan
• Osoittaa että heistä välitetään
• Tuo konkreettisia avun mahdollisuuksia
• Pakottaa järjestelmän reagoimaan

Todellinen tuki vs. kontrolli

Todellisen tuen ja kontrolloivan ”suojelun” välillä on eroja:

Todellinen tuki:

• Kuuntelee potilaan omaa ääntä ja toiveita
• Etsii käytännöllisiä ratkaisuja ongelmiin
• On valmis ottamaan apua vastaan mistä tahansa lähteestä
• Priorisoi toisen hyvinvoinnin omien intressien edelle

Kontrolloiva ”suojelu”:

• Päättää toisen puolesta mikä on hänen parastaan
• Vastustaa ulkopuolista apua oman aseman säilyttämiseksi
• Keskittyy imagoon ja maineen hallintaan
• Kieltää ongelmien vakavuuden

Kun järjestelmä epäonnistuu, vastuu siirtyy läheisille – jotka eivät välttämättä ole siihen kypsiä. Tämä luo tilanteen, jossa ”auttajat” voivat tehdä enemmän vahinkoa kuin hyötyä hyvillä aikeillaan.

Kohti avointa kulttuuria

Mielenterveysongelmien käsittely vaatii kulttuurista muutosta. Salaaminen ja häpeä eivät suojele ketään vaan usein ne voivat vain pahentaa ongelmia sekä estää tehokkaamman avun saamisen.

Todellinen muutos edellyttää:

• Avointa keskustelua mielenterveysongelmista
• Lähipiirin koulutusta siitä, miten todella tukea kriisissä olevaa läheistä
• Järjestelmän uudistamista niin, että se ansaitsee kansalaisten luottamuksen takaisin
• Stigman murtamista kaikilla yhteiskunnallisilla tasoilla

Tuhannet suomalaiset kamppailevat samojen ongelmien kanssa joka päivä: järjestelmä joka pettää, läheiset jotka häpeilevät, ja yhteiskunta joka marginalisoi.

Muutos alkaa siitä, että uskallamme puhua näistä asioista ääneen riippumatta siitä, miten pahalta se saattaa joskus hyvistä ja rakkaista ystävistä sekä sukulaisista tuntua.

Kun vaakakupissa painaa ystävyys tai ihmishenki, pitäisi valinnan olla itsestäänselvä. Suojelu kääntyy kuitenkin itseään vastaan, jos ystävyyden menetyksen pelosta toinen menettää henkensä.

Aina rakkauden ei tarvitse olla hellää, vaan joskus sen tehtävä voi olla ravistaa toinen hereille horroksestaan – kun siihen on vielä mahdollisuus.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 1, osa 2.

Teksti: Nalle Österman, 28.8.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), ChatGPT (toteutus)

Rievun eilisen artikkelin jälkeen – missä kerroimme takavuosien supertähden, moottorisahajonglööri Juha Kurvisen, 49, katoamisesta ja tämän vaikeasta elämäntilanteestaan Kambodžassa – katsoi Kurvinen parhaaksi ottaa yhteyttä Facebookin välityksellä kertoakseen Rievun lukijoille seikkaperäisemmin tämänhetkisestä elämäntilanteestaan.

Kurvisen vuolas viesti on ensimmäinen konkreettinen elonmerkki Kurvisesta sitten 11. tammikuuta 2025, jolloin miehen henkilökohtainen Facebook-profiili hiljeni täysin.

– Kiitos yrityksestäsi auttaa, Kurvinen aloittaa viestinsä, jossa hän myöntää että ”asian saama julkisuus samalla ahdistaa ja toisaalta helpottaa.”

Samalla hän kertoo, että hän on itsekin pelastanut muutaman vastaavassa tilanteessa olleen matkaajan aiemmin.

Pankkiongelmat keskiössä

Kurvisen mukaan hänen jumittumisensa hotellihuoneeseen ei johdu pelkästään masennuksesta vaan konkreettisista käytännön ongelmista.

Varkauden johdosta hänellä on käytössä vain virtuaalinen pankkikortti ja käteisen saaminen on ”lähes mahdotonta tai niin monen mutkan takana, että siihen ei ole ollut energiaa.”

Kambodžassa toimivat rahansiirtopalvelut asettavat myös omat haasteensa.

Western Union joko jäädyttää lähetykset tai vaatii passissa voimassa olevan viisumin – mikä on mahdotonta, kun viisumi on juuri ylittynyt pankkiongelmien takia.

– Ihmiset haluavat jotakin syystä aina väitellä tässä asiassa yksityiskohdista tyyliin: ”Miksi et tehnyt näin!?” eli eivät ymmärrä käytännön ongelmaa, Kurvinen kirjoittaa turhautuneena.

Hänen mukaansa Wise-yhtiöltä tilatut kaksi korttia eivät koskaan saapuneet perille eivätkä suomalaiset pankit toimita kortteja ulkomaille. Miehen mukaan kymmenetkään soitot pankin asiakaspalveluun eivät auttaneet, vaan hänelle oli lakonisesti sanottu ”kuole sitten kadulle”.

– Tästä on ystävien todisteet ryhmäpuhelussa, kun soitin kaiutinpuhelun kautta ja asuin silloin viikkokausia taivasalla ilman ruokaa ja vettä.

Suurlähetystön apu on myös ”olematonta tai erittäin rajallista”.

Korjauksia väitteisiin

Kurvinen korjaa useita eilisessä artikkelissa esitettyjä väitteitä lähipiiristä.

Hän kiistää vastustavansa apua: päinvastoin, ”mitään selkeää apua ei ole koskaan tarjottu, enkä ole koskaan vastustanut apua.”

Väitteeseen siitä, että rahaa voisi lähettää mutta ”ei tiedä mihin hän ne rahat laittaisi”, Kurvinen vastaa napakasti:

– Apu olisi helppoa: joku tukipaketti mun tilille, jolla saisin esimerkiksi maksettua viisumiylityksen ja esimerkiksi paikallisen lääkärin verikokeet ja tilannearvion tai lennot Suomeen hoitoon.

Hän antaa konkreettisia ehdotuksia avun järjestämiseksi, mukaan lukien rahansiirtovaihtoehdot ja sen, miten hän voisi mahdollisesti saada käteistä käsiinsä Kambodžassa.

Toistuvien onnettomuuksien selitys

Artikkelin väitteeseen siitä, että toistuvat ryöstöt herättävät kysymyksiä hänen arviointikyvystään, Kurvinen vastaa yksityiskohtaisesti.

Mies myöntää, että ”vaikka osissa tapauksissa on omaa vikaa, on myös paljon väärä paikka, väärä aika -tilanteita.”

Kurvinen luettelee tapauksia: Chiang Maissa pankkiautomaatti imaisi kaksi kertaa kortin, Turkissa hotelli tyhjensi hotellihuoneen hänen poissaollessaan ja Kambodžassa hänet ilmeisesti huumattiin sekä ryöstettiin.

– Tutkimuksien mukaan kun paljon matkustaa, keskimäärin 2-3 vuoden välein sattuu joku varkaus tai ryöstö, hän kuvailee.

Vietnamissa hän asui kaksi vuotta ilman ongelmia, kunnes Covid-19 pandemia pakotti hänet lähtemään maasta liki yhdessä yössä.

Suomen terveydenhuolto epäluotettava

Kurvisen suhtautuminen Suomen terveydenhuoltoon on kylmän käytännöllinen. Hän erottelee fyysisten vaivojen ja mielenterveysongelmien hoidon, mutta on pettynyt molempiin.

– Diagnoosin jälkeen eli noin 15 vuoteen en ole koskaan saanut Suomen systeemistä mitään apua fyysisiin vaivoihini, koska katsovat aina ensin vanhat paperit, jolloin tuloksena on joko luulosairaus tai M1-lähete, hän kirjoittaa.

Mielenterveyspalveluistakaan hän ei ole saanut apua. Kun hän on hakenut apua unettomuuteen, ”on suositeltu osastoa ja pumpattu täyteen psykoosilääkkeitä.”

– Se aiheuttaa epäluottamusta systeemiin, mutta jos olo ei parane, hengen pelastamiselle ei ole muita vaihtoehtoja, hän myöntää ratkaisukeskeisesti.

”Maailman mentaalirasistisinta porukkaa”

Kurvisen katkerimmat sanat kohdistuvat suomalaisten asenteisiin mielenterveysongelmia kohtaan. Hän kutsuukin suomalaisia ”ehkä maailman mentaalirasistisimmaksi porukaksi.”

– Kun on MT-diagnoosin leima otsassa, päättyy elämäsi käytännössä siihen: koko ala hylkää, vaikea saada ystäviä, töitä, asuntoa sekä opiskelupaikkaa, hän luettelee.

Erityisen kipeäksi hän kokee keskustelupalstojen ”satoja kunnianloukkauksia, pilkkaa, ivaa, kuolemantoivomuksia” ja kasvokkain tapahtuvaa syyttelyä hulluudesta.

– Ihminen on sosiaalinen eläin, joten miettikääpä sitä traumaa ja kärsimystä, jota tämä kaikki aiheuttaa itse kullekin?, hän kysyy.

Tilanteen todellisuus

Kurvisen oma kuvaus tilanteestaan on huomattavasti käytännönläheisempi kuin lähipiirin dramaattiset kertomukset.

Hän ei kiellä olevansa vaikeuksissa, mutta selittää ongelmat konkreettisilla syillä teknisten ja byrokraattisten esteiden sijaan.

Viestinsä perusteella Kurvinen kykenee selkeään ajatteluun ja kommunikointiin. Hän antaa järkeviä ehdotuksia avun saamiseksi ja tunnustaa tarvitsevansa apua.

– Jos suomalaiselle elämä on joskus haasteellista Suomessa, koittakaapa mennä edes 5 sekunniksi kenkiini, päättää hän viestinsä empatiaan vedoten.

Julkisuuden paradoksi

Kurvisen vastaus osoittaa julkisuuden ja julkisena henkilönä elämisen paradoksin: hän ei halua sitä, mutta samalla tunnustaa että se ”toisaalta helpottaa.”

Ilman Riepun eilistä artikkelia hän tuskin olisi ottanut yhteyttä selittämään tilannettaan näin yksityiskohtaisesti.

Kurvisen oma kuvaus vahvistaa, että tilanne on vakava mutta ei toivoton. Apu on mahdollista, jos joku on valmis järjestämään käytännön toimet rahan siirtämiseksi ja viisumisakkojen maksamiseksi.

Kurvisen tämänpäiväinen viesti on ensimmäinen suora elonmerkki hänestä seitsemään ja puoleen kuukauteen Facebookissa.

Se osoittaa, että hän on edelleen tavoitettavissa ja halukas vastaanottamaan apua, kunhan se tulee käytännöllisessä muodossa eikä pelkkinä neuvoina tai syytöksinä.

Kurvisen koko viesti on luettavissa Facebook-sivuillani tästä linkistä. Avuntarjoukset Juha Kurviselle voi edelleen lähettää osoitteeseen info@riepu.fi.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 1, osa 3.

Teksti: Nalle Österman, 27.8.2025
Kuva: Kuvakaappaus Saksan television NDR:n televisiolähetyksestä, missä Kurvinen tekee Guinnessin toisen maailmanennätyksensä