Andy McCoy on suuri suomalainen rocktähti, taiteilija ja elämäntaparokkari, joka on herättänyt Suomen kansassa suuria tunteita jo liki 50 vuotta siitä, kun rocktähti astui ensi kertaa julkisuuteen Briard-yhtyeensä kanssa julkaistulla Suomen ensimmäisellä punk-singlellä 1977. Nyt ensi kertaa julkistettava haastattelu kesältä 1995 paljastaa miehestä myös uusia ja yllättäviä puolia.
Teksti: Nalle Österman
Valokuvat: Oskar Ohlson (http://silkeselenium.se/oskar/)
”Millainen ihminen ottaa idolikseen tuollaisen Andyn ja miten se vaikuttaa tuon ihailijan elämään”, nimimerkki 767607 kysyi Ylen verkkosivuilla 17. lokakuuta 2018 julkaistun Andy McCoyn Live Ammo -haastattelun kommenttipalstan yhteydessä.
Vastaus: minä olen ottanut. Miten se on vaikuttanut, niin varmasti se on tuonut enemmän väriä ja vuoristoratoja elämääni kuin kultaista keskitietä kulkeneen konservatiivisemman tallaajan eloon keskimäärin.
Sopii kysyä, miksi joku ei sitten haluaisi ottaa Andy McCoyn kaltaista henkilö idolikseen? Henkilöä, jolla on ollut näkemystä ja rohkeutta kulkea omia latujaan ja siinä sivussa tehdä itsestään ja yhtyeestään tarunhohtoinen legenda jo oman elämänsä aikana.
Samalla McCoy on toiminut esimerkillään tienraivaajana niille lukemattomille suomalaisille artisteille Himistä ja Nightwishista Darudeen ja Bomfunk MC:siin, jotka ovat lähteneet maailmalle testailemaan siipiensä kantavuutta säveltaiteellaan.
Ei siis mikään turha jätkä.
Traditiota rakentamassa
Yksi hauskimmista ja mieleenpainuvimmista haastatteluistani vuosikymmenten varrella onkin alkukesällä 1995 tekemäni haastattelu samaisen Andy McCoyn (oik. Antti Hulkko, s. 11.10.1962 Pelkosenniemi) kanssa.
Näinä aikoina Hanoi Rocksin legendaarinen kitaristi ja lauluntekijä oli jälleen kerran kirjattu julkisuudessa menetetyksi tapaukseksi palattuaan edelliskesänä Suomeen keikkailemaan Shooting Gallery -yhtyeen surullisenkuuluisan suomalaisversion kanssa, joka levisi käsiin välittömästi kesän 1994 Suomen keikkojen jälkeen.
Vuotta myöhemmin kaikki oli toisin.
McCoy ei ollut levännyt laakereillaan mahalaskun jälkeen vaan oli kaikessa hiljaisuudessa levyttänyt kokonaisen 14 sävellyksen ja reilun 63 minuutin mittaisen sooloalbumin Tukholmassa.
Nyt, reilut 23 vuotta myöhemmin, tuota Building On Tradition -nimellä siunattua McCoyn toista sooloalbumia pidetään yleisesti ottaen yhtenä McCoyn komean diskografian kulmakivenä, jolta löytyy yksi kaikkien aikojen kauneimmista – ellei kaunein – sävelteos tältä majesteettiselta lauluntekijältä, eli levyn avaava seesteinen ja harmoninen rakkauslaulu Strung Out.
Ei siis ihme, että ihmiset olivat innoissaan – ja ovat edelleen.
Tästä yhtenä osoituksena turkulaisen Svart Recordsin syksyllä 2017 julkaisema tuplavinyylipainos levystä, jonka puitteissa päädyin haastattelemaan McCoyta kahteen eri otteeseen edesmenneeseen Suosikki-lehteen 1995. Haastattelut eivät kuitenkaan koskaan päätyneet lehteen asti, koska onnistuin maanisessa euforiassani hinnoittelemaan itseni ulos kirjoituspalkkioissa.
No, nähköön ne nyt Rievussa vihdoin päivänvalon ilmaiseksi taiteen, kulttuurin ja aikalaiskuvauksen nimissä. Aikalaiskuvauksen, mitä värittää näihin aikoihin miehestä julkaistut lukemattomat lehtijutut, jotka kuvastavat herran meininkiä noihin aikoihin varsin osuvasti.
Näistä haastatteluista ensimmäinen oli varsin perinteinen istunto, joista parhaiten jäi mieleen Andyn ja tämän Angela-vaimon minulle syöttämät tomaatti-mozzarella -makupalat, mutta onneksi tuo toinen sessio oli toista maata.
Niin mainio oli sessio, että siitä taltioitu kasetti oli kadoksissa kokonaiset 20 vuotta, kunnes eräänä päivänä löytyi vihdoin arkistoistani, mikä mahdollisti vihdoin tämänkin artikkelin valmistumisen. Sattumaako?
Sporalla aurinkoon
Näihin aikoihin Andylla oli tapana antaa haastattelunsa Hamlet-nimisessä anniskeluravintolassa Helsingin Kaisaniemessä lähellä silloista asuntoaan, niin myös ensitapaamisellamme.
Myös toinen sessiomme oli sovittu samaan ruokaravintolaan, mutta tuona päivänä kohtalo päätti toisin. Tallaillessani Vilhonkatua pitkin kohti määränpäätäni näen Andyn vaeltavan vastaani tuntemattoman nuorukaisen kanssa, jonka Andy esittelee ”roudarikseen”, Makeksi.
Koska luontoäiti hellii meitä kaikkia helsinkiläisiä tuona kauniina kesäpäivänä ihanalla auringonpaisteella ehdotan Andylle, voisiko tämän haastattelusession tehdä ulkoilmassa, koska mielestäni olisi suorastaan rikollista istua sisätiloissa näin upeana päivänä.
– Yeah, mä tiedän yhden hyvän terassin Hagiksessa (Hakaniemessä – toim. huom.), mennään sinne.
Viereiseltä raitiovaunupysäkiltä lähtevä ensimmäinen raitiovaunu ei suostu ottamaan värikästä seurakuntaamme edes kyytiinsä kahta pysäkinväliä varten, mutta onneksi toisella yrityksellä tärppää, kun kuljettaja joutuu päästämään matkustajia pois kyydistä.
Tuo hyvä terassi osoittautuu Hotelli Strand Inter-Continentalin – joka tätä nykyä tottelee nimeä Hilton Helsinkin Strand – terassiksi, joka on jo täyttynyt lähes äärimmilleen erilaisia virvokkeita nauttivista auringonpalvojista, vaikka kello on arkipäivänä vasta kaksi iltapäivällä.
Saatuamme hetkeä aiemmin vapautuneeseen pöytäämme vihdoin virvoittavat kesäjuomat eteemme, aloittaa Andy tarinointinsa.
– Näettekste ton talon, missä lukee Canon. Mä asuin siellä, silloin kun mä soitin Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma- ja Tahdon rakastella sinua -levyillä. Ne oli kauheita hittejä aikoinaan. Mulla oli noi kaks kattoikkunaa tuolla korkeimmassa kerroksessa. Yks egyptiläinen diplomaatti, jolla oli suhde yhteen – mä en viitsi sanoo nimee – aika korkeeseen naispoliitikkoon, joka on nykyään noissa EU-bisneksissä kimpassa, niin se antoi mulle ton ilmaiseksi.
– Se antoi mulle seitsemäksi kuukaudeksi ton kämpän, ei vuokraa eikä mitään. Se sanoi, että maksa kun jaksat. Kato kun se luotti, että siel ei hajoo eikä sielt katoo mitään. Siel oli antiikkii ja sellaista. Sanoi vaan, että maksa puhelinlaskus, maksa sähköt ja muut ja pidä kämppä kondiksessa. Parempi et sä oot täällä eikä joku käy snutaamas tyhjää kämppää, koska tääl on niin paljon antiikkii ja arvotavaraa. Skål, Andy huikkaa ja kilistää lasinsa muun pöytäseurueen kanssa.
Kippis!
Kadonneiden kynttilänjalkojen arvoitus
– Vaikka tääl on nyt aurinkoista, niin Los Angelesissa tää olis talvipäivä. Kelaa silloin kun ulkona on 34 astetta, niin et sä silloin pidä nahkabyysiä jaloissa. Mulle tää on ihan viileetä. Jotkut tuijottaa, et miten sä jaksat? Mut kun tää on mulle viileetä, vielä.
Totean Andylle, että meille tämä keli edustaa jo kuumaa kesäpäivää.
– Se johtuu siitä, et teidän kroppa on jo tottunut tähän ilmastoon, teille viis plusastetta on jo lämmintä. Sitä Losin yhtätoista vuotta ennen mä asuin seitsemän vuotta Lontoossa. Siellähän mä siihen heroiinikoukkuun jouduin. Vittu, niin halpaa, niin stydii. Huntilla klaaras iisisti vuorokauden. Hinnat tääl on nykyään ihan pilvissä samalla kun siitä on tullu pikkuskidien keskuudessa muotii, kun pikkuskiditkin vetää lähiöissä pollee, Andy kuvailee, esittäen samassa nopean pyynnön tai vaatimuksen toimittajallenne.
– Osta aski röökii. Ota Pall Mallia, punaista. Jos ei oo, niin sitten Camelia.
Kova aski, pehmee aski?
– Se on samaa paskaa eri paketissa, ei sillä oo välii. Mä en oo koskaan tajunnu tota kova/pehmee-boksi systeemii, paitsi et pehmyt menee takafikkaan.
– Ja pehmeestä saa väännettyä hätäsen, Make lisää.
– Mä vihaan hätäsii, vittu se maistuu pahalta. Ennemmin mä tyhjennän röökin ja vedän filsun veke. Silloin vois vetää tässäkin, ellei olis jotain huumekyttää täs. Ja tuskin olis, koska se katois nopeesti tuulen mukana savuna ilmaan.
Samassa Andy alkaa selittää Makelle tuoretta kadonneiden kynttilänjalkojen tapausta, missä Andya syytettiin arvokkaiden antiikkiesineiden varastamisesta.
– Mulla oli rosis viime viikolla, mua syytettiin 16 000 markan arvoisten hopeisten kultaosilla varustettujen kynttiläjalkojen katoamisesta. Kun mä olin käynyt samassa mestassa kuulemma. Samana päivänä tai myöhemmin sen tyypin mutsi oli käynyt tarkastamassa sen mestan, koska siellä on paljon antiikkia ja kaikki on ollut siellä. Neljää päivää myöhemmin oli tullut ilmoitus, että jotain on kadonnut, ja mua syytettiin siitä. Sen jälkeen siellä on käynyt niin paljon jengiä. Siellä oli kuus tyyppiä läsnä ja kukaan ei edes nähnyt, että mä olisin kierrellyt katsomassa mitään.
– Ekan kerran mun asianajaja – mulla on helvetin hyvä – sanoi, kun me mentiin tuomiota venaan, niin mä kysyin siltä et tuleeks tästä vittu sakkoja. Kaiken lisäks mä olin syytön, mä en tehnyt sitä juttua. Musta tuntuu, et kundit vei itse ne kaniin tai möi, et ne pystyi bailaan, kun mutsi ja faija oli landella. Ja sit ne kelas, et tolla on louvoo, tällä jätkällä on rahaa, niin pannaan tää sen niskaan.
– Syyttäjä sanoi, että tällä asialla on mulle hällä väliä. En mä tajunnut sitä, kun en mä käy tällaisissa, niin mä kysyin taas mun asianajajalta, et tuleeks tästä vittu sakkoja. Niin se sanoi, että ei, ei tuu mitään. 26 vuotta hän on käynyt oikeudenkäynneissä eikä ole koskaan ennen kuullut syyttäjän sanovan, että tällä jutulla on hänelle hällä väliä. Se tarkoitti, et tää on heitetty oikeudesta ulos.
Eli sut on oikeudenmukaisesti todistettu syyttömäks.
– Mä sanoin vielä tuomarille sen tuomion jälkeen, et mä haluun kiittää. Kun mä tulin tänne, niin mä pelkäsin herra tuomaria koska mä ajattelin, että tästä on tulossa Amerikka. Et heti kun nähdään joku jolla on rahaa, niin maidotetaan sitä. Kiitos Jumalalle, että Suomessa laki vielä toimii. Ja mä oon kehunut poliisia täällä lehdissä, koska ne ei oo niin kuin Jenkeissä, vittu.
Saa olla rauhassa, Make komppaa.
– Tulee turvallinen fiilis, kun ne on ympärillä. Tietää, ettei tuu joku sekopää vittu takaapäin. Mä olin raflassa pari viikkoo sitten, niin yks jätkä tuli pimeestä ja veti. Ja vittu kun tuli verta. Broidi tuli siihen, et mitä vittuu – ja veti nyrkillä sitä naamaan. Todistajii helvetisti. Sit se jätkä sanoi, et mä poltin sitä röökillä. Mä menin poliisikuulusteluihin ja mä sanoin, et mulla oli rööki kädessä kun mua lyötiin nenään.
– Onhan se voinut olla mahdollista, et mä olen voinut polttaa sitä kundia vahingossa. Ja tää on Suomen rikkaimman miehen poika, joka on päätodistaja, millä on aika paljon painoarvoo. Mä sanoin, et jos ne haluaa oikeudenkäynnin, niin kundi maksaa loppuikänsä. Jos se luulee, et se pystyy jemmaan fyrkkaa, niin kyl mul on tyyppei, jotka pitää siit huolen et mitään ei mee jemmaan. Ne fyrkat löytyy kyl siltä jätkältä tai sen mutsilta. Tai sitten se pudottaa keissin. Mutta, se heittää mulle pöydän ali viis tonnii palveluksesta, ettei sen tartte maksaa loppuikäänsä. Koska on kaks uhria ja kuus todistajaa sitä vastaan. Sillä on vaan se yks kaveri, jolla on rikosrekisteri.
Maken mielestä Andy on olosuhteiden uhri.
– Mut kun pääsee tähän vitun superstarastatukseen, niin sit se menee liian pitkälle. Jengi kelaa silloin vaan fyrkkaa. Ja mä oon täys vastakohta, kun mä oon nähny niin paljon fyrkkaa, niin mä en enää kelaa sitä. Sillä mä tiedän, mitkä ongelmat se tuo mukanaan. Ensinnäkin kaikki ohivetäjät. Ei ainoastaan rikolliset vaan nää bisnestyypit, jotka on pahimpii. Jos sä et hae fyrkkias niin voit olla varma, et ne menee jonkun muun taskuun.
Ääniala kuin Freddie Mercuryllä
Synnyinmaahansa kesällä 1994 palannut Andy ei ollut näihin aikoihin virallisesti muuttanut Suomeen, vaan oli vielä tuolloin omien sanojensa mukaan täällä ainoastaan käymässä. Tätä kirjoitettaessa tuota vierailua on kestänyt jo kokonaiset 24 vuotta.
Kysyn Andyltä, onko Suomi hänen mielestään muuttunut tämän palattua tänne takaisin. Onko hän oppinut diggaamaan Suomea?
– Suomi on onneksi muuttunut siitä kun mä olin pikkuskloddi. Silloin täällä oli ihan eri meno. Jengi on nykyään paljon avarampaa. Mä muistan kun piti mennä raflaan, niin se oli vittu tarkempaa kuin olis menny kirkkoon, miten piti pukeutuu, Andy manaa.
– Piti olla skraga, niin mulla oli taskussa aina joku skraga. Vaik oli t-paita ilman rotsii, mut jos oli skraga, niin pääs sisään. Ja heti kun pääs sisään, niin tää hirttonaru veke. Sillä skragoista mä en diggaa. Yeah, mä diggaan niist jenkkiläisistä bow tieseista, sä tiedät mis on ne nahkavyöt. Niistä mä diggaan. Mut en mä mistään skragoista diggaa. Vittu joku kangas tässä, ihan kuin joku esiliina jollain vauvalla, et osataanks syödä kunnolla.
Päätän siirtää keskustelun ikävämmistä aiheista mukavimmille vesille, onhan maestro juuri julkaissut sävelteoksen, joka musiikillisesti yltää Hanoi Rocksin huippuhetkiin ja parhaimmillaan onnistuu jopa ylittämään nekin. Andylla onkin vakaa käsitys levyn myyntipotentiaalista.
– Tää Building On Tradition tulee myymään vanhalla maineella suurin piirtein miljoona kappaletta. Mutta kuten mä sanoin ennen, niin jos me breikataan Jenkit, niin sit se todellakin räjähtää. Ja tällä levyllä on hyvät chanssit breikkaa siellä.
Kitaristi panee röökiaskin kiertämään. Itse kieltäydyn kuitenkin tässä kohtaa tarjotusta savukkeesta, olenhan lopettanut röökaamisen taas kerran kerrasta poikki jo puoli vuotta aiemmin.
– Mä olen yrittänyt, mut mä en pysty kerrasta poikki. Mut mä oon vähentänyt röökin polton kolmesta boksista kahteen boksiin ja seuraavaksi on vuorossa yks boksi. Ja kaikki tää äänen vuoksi. Sen vuoksi, että laulu tulis helpommin, Andy selvittää ja antaa samalla nopean demonstraation laulutekniikastaan täydelle terassille.
– Niinku, whee-hee-hee-hey-heyy… Ton pitäis tulla helpommin. Ja mulla on vitun laaja skaala, mikä on epätavallista. Sillä tavallisesti jengillä on joku ala-, keski- tai ylätenori, mutta mulla on se lahja mikä oli Freddie Mercurylla Queenissa, että mä pääsen helvetin korkealta ja matalalta myös, niinku et mä pystyn laulaan ”I watched TV and it – insults me freely”.
Myös Make hehkuttaa ja kehuu Andyn uutta levyä vitun kovaksi.
– Uuden levyn kanssa tehtiin todella kovaa duunia. Esimerkiksi Strung Out on biisi, josta on tulossa klassikko – tai siitä on tullut jo. Et kelaa, et on kuullut sen ennen, mut ei oo kuullu. Silloin tietää, et on klassikko. Et siinä on jotain, minkä tunnistaa, mut ei oo silti koskaan kuullut sitä melodiaa. Silloin tietää, et on tehnyt klassikon. Tällä lp:llä on pari klassikkoa – ja se on paljon. Tavallisesti bändin uralla on vaan yks. Pellellä on Moottoritie on kuuma, se yks biisi.
Heitän väliin, että eikö Tahdon rakastella sinua ole sitten myös?
– Se ei oo klassikko yhtä hevisti, koska se on liian poppia eli sitä ei oteta tarpeeks vakavasti. Mutta silloin kun mä menin lavalle Pellen kanssa Kaisaniemen puistossa toissa viikolla vuosien breikin jälkeen kahteen vikaan biisiin, niin hyvä keikka, mut kun mä aloin soittaan niin jumalauta se teltta oli räjähtää. Se oli ihan Beatles-hysteriaa. Ja mä yritin vaan muistaa, miten nää biisit nyt meni, kun olin kuitenkin ollut 15 vuotta niitä soittamatta.
Mut sä muistit.
– Mut mä muistin, yeah. Vittu, onks noi armeijan äijii? Ja sit kun se veti täyttä komppikitaraa, niin mä pystyin värittään helvetisti ja heittää snadeja juttuja, et siitä tuli nastempaa.
Vuosaaren nuorin pilvikauppias
– Mä taidan ostaa rullaluistimet. Jos sä osaat luistella, niin ne on iisit. Ja mä osaan luistella, hiihtää mä en osaa. Mut kelaa nyt, niin kuin täällä Hagiksessa – missä mä liikun paljon keskustan lisäks – niin Vanhallekin pääsee varmaan minuutissa.
Totean Andylle, että Helsinkiin palattuaan hän on näyttänyt olevan kiinnostunut jeesaamaan paikallisia nuoremman polven rockbändejä kuten 69 Eyesia, jolta oli haastatteluhetkellä julkaistu kakkosalbumi Savage Garden, mille Andy McCoy oli antanut panoksensa Wild Talk -nimisen sävellyksen muodossa – joka on nyt tätä kirjoitettaessa julkaistu nyt joulukuussa 2018 Andy McCoyn omana tulkintana miehen tuoreella Soul Satisfaction -mini-cd:llä.
– Tääl Stadissa on ollut nasta jeesata muitakin bändejä, yeah. Mä oon jeesannut 69 Eyesia, mutta just nyt me ei olla oikein väleissä, koska ne alkoi käyttää hyväksi mun nimeä. Ja niiden levy ei noussut edes listoille. Mä yritin vaan jelppaa pikkukundeja, et näin se menee, mitä te sekoilette. Et on pakko olla maali, jonkinlainen tähtäin. Ja päästä sinne. Ja siitä sitten ottaa jonkinlainen uus tähtäin, et tonne on päästävä. Niin mä ainakin aikoinani duunasin sen.
Ja ne halusi ilmeisesti suoraan siihen seuraavaan.
– Ne halus suoraan siihen seuraavaan, mut se ei tapahdu niin. Se on kovaa duunii, siihen menee satoja keikkoja. Ja vitusti matkustelua. Rääkkiä. Ja vielä tuntematon bändi. Elää sellaisella louvolla, et käynks mä Alkossa ja ostan halvimman whiskeyn vai syönks mä tänään?
Makea naurattaa.
– Tavallisesti alkuvaiheessa kaikki kelaa samalla tavalla. Menee pari kuukautta ennen kuin tajuu, et miksei panna kaikkee louvoo yhteen. Te kaks ostatte kaikilla fyrkilla ruuat ja me kolme tai kaks ostetaan kaikilla fyrkilla ne brenkut. Sit on molempii. Ei tarvii nähdä nälkää ja voi saada vielä myssyä päälle – jota tavallisesti saa ilmaiseks.
Myssyä – eli kannabista – eli yrttiä, jota Andy on alkanut vanhoilla päivillä ylistämään maasta taivaisiin, koska hän diggaa olla ”täyspilvessä”, kuten hän syksyllä 2018 julkaisemassaan tuoreessa omaelämäkerrassaan Rock’n Roll Star paljastaa.
– Mä kävin tossa moikkaa vanhoi frendei, tollasii vanhempii äijii, niin ne oli et ”moi Andy, mä sain uuden satsin, parisataa kiloo, täs on kymppi.” Tullut heiluttua pikkuskloddista asti kumminkin. Mä olin aikoinaan Vuosaaren nuorin pilvenmyyjä, 12-vuotiaana. Jätkät joille mä myin oli kaikki yli kakskymppisiä. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut ryöstää mua, koska mulla oli se prätkäjengi takana. Kerran yks jätkä yritti ja veti ohi multa jotain viiden huntin edestä.
– Sit nää meni mutkan kans sille jätkälle, et kosket vielä kerrankin Andyyn, niin henki lähtee. Vittu, liipasin liikkuu puol senttii. Se on sun elämä. Sen jälkeen ei tullut ongelmii. Nää oli hevei jätkii. Sekin jätkä ammuttiin jossain kaksintaistelussa myöhemmin, jossain sekoilussa, tiedätsä. Ollaan niin miehii, et okei, mennään ulos. Toi on pelleilyä. Elämä on lahja. Väkivalta ja kaikki toi on sellaista skeidaa ja vituttaa, et on joskus pakko käyttää sitä. Kun jotkut tinalot ei snaijaa.
Ostatsä mulle salmiakkikossun?
Yritän Andylle tarinan hevibaari Bronxista Eerikinkadulta, mutta tämä tarina keskeytyy alkuunsa Andyn muistellessa omaa vierailuaan kyseisessä hevijuottolassa.
– Mä kävin kerran Bronxissa, yhdessä kapakassa tos Eerikinkadulla, enkä digannut yhtään. Yks kundi oli siellä ja pyörty kolme kertaa, kun se näki mut. Sit ne sanoi, et käy kätteleen se niin ehkä se rauhoittuu. Se oli pahin moka. Sit se pyörtyi taas ja mä pelästyin et jumalauta, tääl on sementtilattia. Jos se lyö päänsä lattiaan, niin varmaan tulee syyte taas mua kohtaan, vaikka mä en ole koskenutkaan siihen. Se oli niin hillitön fani.
Samalla Andyn ajatus ja katse siirtyy jo seuraavaan tapaukseen.
– Eiks noi oo armeijan äijii? Siel on jotain upseereita. Ootas mä ziigaan. Ei, kun mulla on se upseerin merkki toisessa kotsassa. Kapteenin merkki. Asento. Lepo. Ne on nyt lomilla. Kelaa niitä jätkii jotka on nyt skuugessa treeneissä, vittu maastokuteet ja kypärät päässä, vittu, ja 50 kiloo selässä.
Andylle ei armeija koskaan maistunut.
– Intti ei ollut mikään hyvä idis, eikä siel tullut käytyykään. Miks vitussa mä olisin vaihtanut johonkin 30 markan päivärahaan, kun mä sain 50 000 keikasta päivässä? Sehän olis ihan idioottimaista menoo, haastatteluhetkellä 32-vuotias mies selittää.
– Mä menin vaan suoraan, mikä tää nyt on, Helsingin sotilaskunnan korkeimman kenraalin luo Kaivopuistossa. Mä menin sinne ennen kuin mulle tuli edes kutsunnat sanomassa, et tää armeijan juttu ei oikein fudaa mulle. ”No miten olis siviilipalvelus?” Joo, ei fudaa, matkustan liikaa ympäri maailman. Sitä paitsi mulla on huonoja tapoja ja mä en kuuntele ketään eikä mua käske kukaan mitään. Et jos mä meen sinne, niin mä oon sit sellissä sen koko linna-ajan.
– Se sanoi, että totta on, kyllä, mulla on nuori poika, kauhee fani. Et annatsä enemmän ihmisille musiikilla. Ja mä vielä muistutin sitä siitä, et Moottoritie oli ykkösenä Suomessa. Se sanoi, että täs on vapautus – sodan aikainen ja rauhan aikainen. Ei tarvii koskaan mennä sinne. Armeijasta on tullut eniten pyyntöjä, et eniten mä annan niille iloa musiikilla kuin olemalla siellä.
Totean Andylle, että hän on erittäin onnellisessa asemassa, koska hän saa soittaa musiikkia ja hänelle maksetaan vieläpä siitä hyvin.
– Mä sain lahjan, en mä opiskellut. Tai tietenkin mustalaispuolella kaikki soitti ja isoisä oli legenda. Vieläkin on. Ja täti, Anneli Sari, sehän on helvetin hyvä laulaja. Sen Stadin kämppä on muuten tos nurkan takana, helvetin hieno kämppä.
Yritän palauttaa keskustelun takaisin sinne hevibaari Bronxiin, missä on muuten vuodesta 1997 lähtien pitänyt majaansa eroottinen yökerho Alcatraz. Siellä nimittäin eräänä ehtoona Plastic Tears -yhtyeen solisti Miqu December saapui luokseni katkerana tilittämään, ”miksi vitussa se Andy meni duunaamaan juttuja 69 Eyesin kanssa, koska mehän ollaan paljon enemmän Hanoin jalanjäljillä kuin ne!”
– Se ei ollut siitä kyse! 69 Eyes ei matki Hanoita, ne on ottaneet vaan attityydin, mut Plastic Tears matkii Hanoita. Mä yritin aina selittää jengille, miks yrittää olla joku muu, kun sä oot maailman paras olemaan oma itses. Ei löydy parempaa Andy McCoyta kuin mä, koska mä olen Andy McCoy! Miksi yrittää olla joku muu? Ole oma itsesi ja kehitä sitä! Ja kukaan ei ole parempi olemaan suna kuin sä itse! Yeah, ei oo parempi olemaan sinuna tai sinuna kuin te. Tai muna…
Andyn tarinointi keskeytyy, kun nuori vaaleaverikkö lähestyy varovasti pöytäseuruettamme.
– Hei anteeks, ootsä Andy McCoy…
– Kaikki aina luulee.
– Eiku sä oot.
– No oon oon…
– Anna mulle nimmari, pliis, mä rupeen itkeen…
– Ostatsä mulle lonkeron sit?
– Voin mä ostaa, jos mä haen ensin rahaa… Voitsä laittaa mun kaverille kans?
– No hyvä, lonkeron hinnalla saat kyl.
Tyttö kertoo Andyn pelastavan hänen koko kesänsä. Nimikirjoitusta raapustaessaan Andy tiedustelee tytön nimeä. Andy kertoo kirjoittavansa Lauralle ennakkoon kiitokset lonkerosta.
– Huh, ihanaa, tyttö huokailee.
Seuraavaksi tyttö pyytelee anteeksi tunkeutumistaan seuraamme, sillä näyttäähän meillä olevan niin mukavaa tässä terassilla. Totean, ettei tässä mitään, ihan vaan Suosikin haastattelua ollaan tekemässä, mutta ei siinä mitään, pääset mukaan.
– Hähhähhäh, Andy naureskelee.
– Mä luin sitä lehteä joskus, silloin kun mä olin koulussa, Laura muistelee.
– Et sä sit enää oo, Andy utelee Lauralta.
– No en mä enää, nykyään mä oon jo töissä.
Luoksemme alkaa ilmestyä takavasemmalta enemmänkin uteliaita kansalaisia.
– Kirjoitatsä mullekin, hieman varttuneempi nainen tiedustelee hieman töksäyttävämmin.
Andy havaitsee vivahde-eron äänensävyssä ja heittaa vastapallon heti takaisin.
– Ostatsä mulle salmiakkikossun?
– Salmiakkikossun?
– Joo.
– No kuule ostan! Mulla ei vaan ole kynää!
– Käy ostaan se salmiakkikossu sil aikaa, käy hakeen se nyt.
Onneksi toimittajanne on varautunut kynällään tällaisiinkin tilanteisiin.
McCoy – vaeltajan poika, joka ei pysy paikallaan
Kun naiset ovat suunnanneet tiskille jonottamaan juominkeja rocktähdelle, voi puheenvuoro jatkua.
– Mä juon harvoin stydimpää, se ei oo hyvää mulle. Mulle tulee putkii. Mut yhden mä voin vetää sun laskuus. Heti jos mä pyydän toista niin sanot vaan, et hei Andy, niin se riittää. Mä herään.
Andy kehuu nimikirjoitustaktiikkaansa hyväksi pankiksi.
– Ei saa nimmaria ennen kuin on heittänyt jotain itse. Hei, jos ei oo fyrkkaa, niin mä sanon et ”heitä kakskymppii, heitä viiskymppii”. Yhtenä iltana mä tein yli kuussataa. Käteistä.
– Asiaa, Make ihastelee.
– Oli pitkä viikonloppu. Oli kai perjantai ja joku pyhäpäivä, joku tollainen juttu, ja vittu fyrkat Jenkeistä ei ollut tullut ineen niin kuin piti, et mä olin PA. Mä kelasin, et mä meen täysinäiseen raflaan mis on rockfaneja. Sit mä, vittu, ”ai nimmari vai?”
– Sit mä katoin, et kun ne tarjos sen drinkin, et onks sul varaa, näytä lompakkoo. Emmä viitsi pyytää, jos siel oli tyhjää, mut jos näkyi satasii niin mä olin, et okei, seittemänkymppii. Jos ei näkynyt mitään, niin kakskymppii oli halvin. Sen alle mä en menny. Mitä mä sain silloin, 670–680 markkaa (n. 160 euroa vuonna 2018 – toimi. huom.), kahdessa ja puolessa tunnissa. Ja ilmaiset drinkit vielä siihen päälle.
Kysyn Andyltä, onnistuuko tällainen taktiikka kaikkialla.
– Onnistuu ympäri maailman. Munkin nimi on kasvanut ympäri maailman niin massiiviseks tässä ajan mittaan, että se on uskomatonta. Enhän mä pikkuskloddina halunnut tehdä muuta kuin soittaa kitaraa, en mä mitään menestystä kelannu enkä mitään louvoo. Oli vain vitun hauska soittaa. SIt se kaikki vaan tuli, kun mulle oli annettu lahja, mitä monella muulla ei kai oo, että mä osaan kirjoittaa biisejä ja skulaa skebaa.
Kaikilla on varmaankin jokin lahja, arvelen Andylle.
– Kaikilla on varmasti joku lahja, yeah, niiden pitäis vaan löytää se. Mulla se sattuu olemaan skulaaminen ja taide yleensä, musta piti tulla taiteilija…
Tässä kohtaa kerron Andylle, miten Suosikista oli tiedusteltu, olisiko hän kiinnostunut maalaamaan Suosikin Grand Prix -vuosikilpailuun taulun, joka lahjoitettaisiin arvonnan voittajalle.
Tiedustelu kuitenkin keskeytyy, kun vanhempi nainen tulee lonkerotuopin kanssa takaisin harmitellen, ettei tiskiltä löytynyt salmiakkikossua, mutta kelpaako tällainen. Toki kelpaa. Samalla nainen katsoo sopivaksi kertoa terveiset Jussi McCoylta, joka on Andyn suuri ihailija.
– Ahaa… Lähetä Jussille terkkuja. Tiedätsä mitä McCoy tarkoittaa? Mc on se poika ja Coy on muukalainen, joka ei koskaan pysy paikoillaan.
Milloin sä otit ton taiteilijanimen käyttöön? Tulikse jo koulussa, utelen.
– Tää taiteilijanimi tuli jo skidinä ja mä kelasin kun mussa on mustalaisverta, että mikä sopii. Sitten mä otin vanhan nimikirjan mikä sopii ja mä löysin, että McCoy on ollut alun perin mustalaisia. Siitä tulee vaeltajan poika, joka ei pysy paikallaan. Et toihan on sopiva. Miksei?
Jatkan taulun tiedustelua Suosikin vuosikisaan Andylta, joka kertoo maalaavansa taulun Suosikille ilomielin. Hän ei kuitenkaan lahjoita taulua kisaan ilmaiseksi, vaan lehti joutuu ostamaan sen häneltä.
– Mä en kuitenkaan pyydä kymppitonnia, minkä mä saan mun taulusta, vaan ne saa sen kahdella tonnilla. Ja se kehystetään ja se on mun duunaama, mut mä tarvitsen kuukauden aikaa, Andy toteaa.
– Se on taideteos, mä maalaan sen kunnolla. Emmä viitsi heittää jotain blää blää blää, se on kornii, se on ohivetoo. Ja ohiveto missä vaan… Mä en pidä ohivetäjistä. Jos sä teet kauppaa, niin tee kauppaa.
Andy – huono isä?
– Mulla pitäis nyt olla exhibition syksyllä Jenkeissä, missä mä käyn vaan avajaisissa, koska mulla on rundi. Siellä on esillä 30 eri maalausta, jotka mä olen tehnyt vikan kolmen vuoden aikana. Eikä mun duuni oo mitään helppoo. Se on taidetta eikä mitään abstraktia, että sekoitetaan vähän värejä sekaisin tälleen.
Lupaan kertoa Suosikin toimitukselle Andyn terveiset.
– Se on kaks tonnia. Ja muista myös kertoa niille, että mä olen USA:n kansalainen, mua ei Suomessa veroteta, kitaristi tähdentää.
– Sano myös niille, et niin paljon lehtiä kun nekin on myyneet mun nimen avulla vuosien mittaan, niin tää on vähin mitä ne voi tehdä. Muuten mä annan niille vaan vanhaa vessapaperia, mihin mä olen pyyhkinyt perseeni, paan vaan nimmarin siihen. Kehystäkää se!
Kysyn Andyltä, millaista perhe-elämää he viettävät Angelan kanssa. Sittemmin pariskunnan perhe-elämästä on saatu osviittaa Tuukka Temosen ohjaaman The McCoy’s Show -televisiosarjan myötä, jota MTV3 esitteli kanavallaan 2003.
– Se ei ole tietenkään normaalii perhe-elämää siinä mielessä, koska mä matkustelen paljon. Mut kun mä oon kotona Los Angelesissa, niin meil on skloddi ja me aiotaan hankkii toinen, me halutaan pikku-chino. Chino on tyttö kaalon kielellä.
– Tietenkin sellaista, että faija goisaa siihen asti kun se haluaa goisaa ja valvoo myöhään yöhön. Mut mä teen paljon mun skidin kanssa, Mä käyn ratsastamassa sen kanssa, mä opetan sille kitaraa, se on helvetin hyvä taiteilija, mä autan sitä piirtämisessä ja mä yritän opettaa sille oikeat moraaliarvot. Ja niin edelleen. Mä yritän olla niin hyvä faija kuin mä voin.
Tässä kohtaa Andy puhuu tietysti 1986 syntyneestä pojastaan Sebastianista, joka haastatteluhetkellä on vasta 9-vuotias. Sivukaneettina huomautettakoon, että Sebastian-niminen kappale oli tiettävästi se, jolla Andy McCoy hankki uuden levytyssopimuksen Building On Traditionille. Hanoi Rocksin levyt Suomessa julkaisseelta Atte Blomilta. Kappaleella, joka vielä tähänkään päivään mennessä ole nähnyt päivänvaloa.
Totean Andylle, että eräät pitävät varmasti hänen elämäntapaansa epäsovinnaisena ja siten myös Andya huonona faijana.
– Hei, se kundi oli 5-vuotias, kun se oli joka kiertueella mukana. Se on käynyt useammissa maissa kun suurin osa suomalaisista, ellei ne ei ole skönäreitä tai lentoemäntii. Jo 3-vuotiaana se osas tilata huonepalvelusta Coca-Colaa ja jäätelöö ja mitä muuta se halus. Se oli aina mukana ja näki maailmaa.
– Se kysyy aina, ”Daddy, when are we going to Paris again?” Tiedätsä, tollasii juttui. Mä sanoin, että ”yeah, next time Daddy plays in Paris he’ll make sure you’ll be there”, se tykkää jostain syystä Pariisista. Ja Lontoo tietenkin, siellä käydään kolme kertaa vuodessa, koska siel on sukulaisii.
Sivilisaation alkulähteelle
Millaista elämää Andy McCoy viettää sitten kotona vapaa-ajallaan. Skulaako hän paljon skebaa?
– Yeah, vitusti skebaa… ja maalailen, yeah. Periaatteessa niitä juttuja. Mä maalaan ja piirrän muotokuvia frendeistä ja annan lahjaks niille.
Eli käytät lahjojasi.
– Ei, vaan mä kulutan aikaa. Se on sitä mitä mä diggaan tehdä, Andy selittää ja viittilöi samalla ympärilleen.
– Sä tsiigaat noita spurguja, jotka on aina täällä Hagiksessa. Ne kuluttaa aikaansa miten ne diggaa. Ne dokaa vuorokauden ympäri ja polttaa kroppaansa. Ja kun viina loppuu, niin sitten menee kolina ja kaiken maailman vittu autojen pakkasnesteet. Ne vetää mitä vaan, vaikka sokeeks tulee. Se on niiden tapa kuluttaa aikaa, joka on mun mielestä elämän tuhlausta.
Niin on.
– Mä itse yritän tehdä jotain luovaa.
Vihjaan Andylle, että eikö hän itse sitten jollakin tavoin heittänyt vuosikausia elämästään ja luovuudestaan hukkaaan heroiiniin.
– Mä heitin ite ränniin heroiinia joo joo 11 vuotta, mut unohda se. Muista se, että mulla ei ollut ainoastaan heroiini. Make tietää tän, et suurimmalla osalla nistejä ei ole mitään muuta kuin se kama. Ja siihen se kaatuu. Mulla oli musiikki koko ajan, ei tarvinnut alkaa ryöstään mitään kun tuli louvoo. Ja aina mä soitin kamassa. Jotkut parhaimmista biiseistä tuli kamassa, yeah.
– Se on todettu kauan sitten, että morfiini vetää luovat kyvyt esille ellei sitä ylikäytä, jos sitä käyttää välillä vaan… inspiraation vuoksi. Ja mä käytin sitä usein. Moni biisi kuten I Can’t Get It ja Underwater World on aivan heroiinii. Ja heroiinihan muuttuu morfiiniks heti kun se menee vereen, Andy opettaa, iskien samalla nyrkiniskun käsivarteensa kuin osoittaakseen huumeruiskun voiman ja tehon ihmiskehoon.
– Se rush tulee siitä, kun se kemiallinen muutos iskee verisuoneen. Kun sä ammut morfiinii, niin sä et saa mitään rushii, koska sitä kemiallista muutosta ei tapahdu.
Olen kiinnostunut tietämään, mistä Andy on hankkinut kaiken tämän sivistyksen ja tiedon tästäkin aiheesta. Lukemallako?
– Mä luen erittäin paljon, Andy paljastaa.
Millaista kirjallisuutta mies sitten suosittelisi ihailijoilleen, jotka olisivat kiinnostuneita ymmärtämään taiteilijan sielunelämää enemmän ja paremmin. Mitä Andy oikein diggaa lukea?
– Rimbaud on helvetin hyvä, jos haluaa alkaa lukeen runoutta. Esimerkiks. Sit mä diggaan lukee historiaa, muinaishistoriaa, parapsykologiaa sekä eri uskontoja, mies paljastaa.
– Mua ihmetyttää esimerkiksi se, että kolme suurinta uskontoo länsimaalaisessa uskonnollisessa maailmassa eli juutalaisuus, kristillisyys ja islaminusko lähtee samasta henkilöstä, Abrahamista. Miks ne lähti joskus kolmelle eri tielle ja niin edelleen? Mua kiinnostaa tollaset jutut.
Heitän väliin, että tällä tavoinhan mies vain yrittää jotenkin löytää elämän alkulähteelle.
– Tai tän sivilisaation alkulähteelle. Mun mielipide on, että tää ei oo ensimmäinen sivilisaatio – ja se on todistettu mun mielessä, että tää ei ole ensimmäinen sivilisaatio.
Jumalan rangaistus
Samassa Andyn ison tiiliskiven kokoinen matkapuhelin soi. Andy antaa puhelimen Makelle.
– Nyt soi… Sano, että haastattelu on vielä kesken.
Maken kieli vaihtuu nopeasti englanniksi. Soittaja on mitä ilmeisimmin Andyn vaimo Angela.
– Helou… Yeah, I’m in the middle of the interview. It’s quarter past two. Tell him to come back at half past three. Tell him that Andy’s on his way back. Half past three. Latest. Three thirty. Three fifteen to three thirty. Three fifteen to three thirty. Earliest three fifteen, latest three thirty. It depends how long I’ll have to wait at the pharmacy. Remember the last time we were at the pharmacy, we waited there for half an hour. Remember that.
Puhelun jälkeen Andy joutuu välittämään uutisia.
– Meillä on varttitunti aikaa lopettaa tää. Kelaa hyvii kysymyksii. Sit voidaan jatkaa illal taas. Tää on niinku niin mieletöntä rumbaa… Vittumaista kun ei saa enää istuu ees rauhassa…
Kerron Andylle, miten Suosikista on pyydetty kysymään, mitä hän tekisi mikäli häneltä otettaisiin soittamisen ja taiteen luomisen lahjat ja kyvyt pois. Mikäli esimerkiksi hänen kätensä halvaantuisivat tai tuhoutuisivat muilla tavoin.
– Mä olen nähnyt ihmisiä, jotka maalaa jaloillaan niin mielettömii taului, et täs ei varmaan kukaan pääsis lähellekään niiden duunei. Ootsä koskaan nähnyt tai lukenut näistä jäbistä, joilt on kädet lähteny? Ne on oppinu uudestaan käyttään jalkojaan. Ja mä tekisin niin paljon duunii, et mä oppisin tekemään sen saman jutun jaloillani. En ehkä soittaa kitaraa koskaan enää, mikä olis kauheeta, mutta maalata mä voisin. Ja säveltää tietenkin. Melodioita, sanoituksii ja sovittamista.
Tämän ajatuksen syvempi pohtiminen järkyttää taiteilijaa silmin nähden.
– Se, jos mä en pystyis itse soittaan, niin se olis kauhea kohtalo mulle, sillä mä saan soittamisesta niin paljon. Mä saan luonnollisen high’n soittamisesta lavalla, et se olis hirveä rangaistus. Toivottavasti mä en koskaan tee mitään sellaista et Jumala katsoo, et mulle tapahtuis noin. Mä luultavasti opettelisin vittu vaik jaloilla maalaamaan.
Tästä haastattelusta ei kuitenkaan ehtinyt kulua kuin kolme vuotta, kun Andy McCoylta oli hengenlähtö lähellä hänen tiputtuaan lauttasaarelaisen kerrostalon kolmannen kerroksen parvekkeelta. Hengissä mies toki selvisi tästäkin – tosin jalat täynnä titaania.
Musiikki ei ole matematiikkaa
Löytävätkö uudet sukupolvet sitten enää Andy McCoyn musiikin? Miehen itsensä mukaan ovat löytäneet jo.
– Ainakin vaikuttaa siltä. Jopa 6-vuotiaat on löytäneet mun musan, jotka ei vielä kolme vuotta sitten tienneet siitä mitään. Nimmarikeikoillekin tulee jengiä 5-vuotiaista skideistä 60-vuotiaisiin rouviin ja sitäkin vanhempiin mieshenkilöihin. Ja mä kunnioitan aina vanhempia. Siinä kulttuurissa missä mä kasvoin, niin mut opetettiin kunnioittamaan vanhempia erittäin paljon. Historiasta ja vanhoilta ihmisiltä oppii paljon.
Kerron Andylle, miten olen häntä kymmenen vuotta nuorempi ja siten eri musiikillista sukupolvea hänen kanssaan. Silti tieni on jossakin vaiheessa risteytynyt hänen musiikin sekä tämän esikuvien kanssa – ja diggaan siitä helvetisti.
– Ja kuunnellut vanhaa kamaa. Ootsä kuunnellut Howlin’ Wolfii?
Keskeytän Andyn puheenvuoron ja otan puheeksi miehen uuden soololevyn Building On Tradition. Mitä kuunneltavaa hän suosittelisi niille, jotka haluaisivat seurata miehen tekemiä jälkiä ja askelmerkkejä rockmusiikin tradition kaanonissa – mihin levyn tittelikin viittaa.
– Ensinnäkin se, ettei ne kelaa näin kapeesti vaan et niillä on korvat auki. Ja ennakkoluulot heti sköneen. Vaikka se musa olis jazzia ja frendit sanoo, et jatsi on paskaa, mut jos se miellyttää korvaa ja se on hyvän luokan jatsia, niin siinä ei oo mitään vikaa. Sama sambassa ja ragassa, itämaisessa musiikissa. Niistä löytää eri fiiliksii. Ja mikään musiikki ei oo parempaa kuin toinen. Skidithän aina väittelee, et tää bändi on parempi kuin toinen ja niin edelleen.
Totean väliin, että sehän on vain sitä, ettei ole siinä kohtaa vielä nähnyt ja kuullut juuri mitään.
– No ei tietenkään, niillä on vielä elämässä paljon opittavaa. Ja paras oppimisen tapa on antaa niille vapaus itse valita, mutta myös antaa valikoimaa, ettei niitä pidetä pelkästään sellaisella kapeella tiellä vaan et se on moottoritie, jolla molemmilla puolilla on viis kaistaa.
Mitä artisteja Andy sitten suosittelisi, jos joku haluaa kuunnella genrensä muotovalioita?
– Jos puhutaan levyistä, niin kantsii hommata yks Howlin’ Wolf, joku best of. Siinä on bluesii. Yks Billie Holiday, siinä on jatsahtavaa blues-swingii. Sen jälkeen mä sanoisin, et vois kuunnella Eddie Cochranii, Gene Vincentii tai Elvistä, mitä vaan mikä on ennen 1960-lukuu tehtyy. Sit tietysti kaikki pakolliset Beatlesin ja Rolling Stonesien äänitykset 1960-luvulta ja Stonesilta tietty 1970-luvulta myös, Andy neuvoo.
– Sit tulee kovempi kama, hevimpi kama. Tietenkin Led Zeppelinin alkuaikojen kama, englantilainen ja irlantilainen kansanmusiikki, flamenco, siitä löytyy niin paljon… Mustalaismusiikkia kannattaa kuunnella, koska se ei oo sellaista teknillistä kelaamista. Sillä ei musiikki oo matematiikkaa, musiikin täytyy tulla sielusta ja sydämestä. Muuten se on here today gone tomorrow.
Tos on femma, painu vittuun
– Mä olen nyt 13-vuotiaasta lähtien elättänyt itseni soittamalla. Ja mä oon huomannut kuinka monta bändiä on tullut ja mennyt. Mut mä oon vielä täällä. Ja arvaa mikä se salaisuus on? Se, että se on aina tullut sydämestä. Siks ne biisit ei kuulosta vanhentuneilta.
Tässä kohtaa pohdin Andylle, missä kohtaa jotkut Warrantit, Rattit ja Poisonit ovat tässä kohtaa vuonna 1996. Näin jälkikäteen pohdittuna varsin naiivi kommentti, mutta siltä se tuntui silloin. Ja toki historia on osoittanut, että näillekin edellä mainituille akteille löytyy oma vankka kannattajakuntansa tukkahevin ystävistä ympäri maailman.
– Poison pölli Hanoi Rocksin imagon ja alkoi sekoittaa poppia hard rockiin, mut musa oli silti täyttä skeidaa. Jenkeissä ei kuitenkaan ollut siihen aikaan mitään. Hanoi Rocks oli silloin just epäonnistunut, kun jengi alkoi kuolla ympärillä vähän liian tiuhaan tahtiin. Sen vuoksi, et meidän elämänstaili oli raju ja me oltiin nuorii. Ja nuorena kokeilee rajojaan, mitä kestää ja mitä ei. Kaikki tulee tekeen saman. Kuka nyt nuorena ei olis bailannu – ellet sä oo helluntailainen. Ja nekin bailaa omalla tavallaan, ne menee johonkin vitun transsiin ja vittu kaatuilee ja huutaa, Andy pohtii omintakeiseen tapaansa.
– Ja emmä tiedä kumpi on parempi – mä en oo kukaan väittään sitä vastaan tai puhuun sen puolesta, mut et lapselle avataan auki kaikki eri kaistat. Et ne saa mahdollisuuden kattoo ja valita mist ne itse diggaa, ettei niitä pakoteta mihinkään. Ja kun opetetaan instrumentteja, niin ettei mennä mihinkään helvetin teoriaan. Soittaminen täytyy pitää hauskana. Se teoria voi tulla myöhemmin. Ensiks opetetaan skideille, mitä ne haluu soittaa. Mut helposti, koska eihän ne voi vaikeesti tehdä.
Tässä vaiheessa haastattelua Andy alkaa muistella ensimmäistä piano-opettajaansa.
– Mun mutsi antoi sille potkut. Tiiätsä miks? Se pani mut treenaamaan Bachii. Ensin ylös, taa-taa-taa-taa-taa-taa-ta. Sitten taas alas, taa-taa-taa-taa-taa-taa-ta. ”Tee tota tunti.” Sehän tekee kenet vaan hulluks. Sit löyty pianon opettaja, joka opetti mua soittaan boogieta. Mä innostuin heti – ”jee, nyt mä osaan skulaa boogiee!” Siit se lähti.
– Sen jutun täytyy kiinnostaa skidiä, skidejä täytyy kannustaa. Ei niin, että ollaan varattu pojalle, et siitä tulee se ja se tai tytöstä tää. Ei. Ne ei kuki koskaan täysillä eikä kasva täyteen potentiaaliin, koska kaikilla on oma lahjansa. Ja ainoa tapa löytää se on antaa skloddille itselleen se chanssi tehdä mitä se ite haluu ja valita. Mut täytyy myös neuvoo et hei, tää on väärin, et tää ei oo hyvä juttu. Koska on niin helppo joutuu väärään seuraan.
Seuraavaksi Andy maalailee vertauskuvan urheilumaailmasta, joka ei ole rockmaailmaan verrattuna lainkaan niin puhtoinen kuin ensi alkuun uskoisi – kuten esimerkiksi Marko Jantusen ja Jere Karalahden elämäkerrat ovat todistaneet.
– Esimerkiksi skloddi, joka pelaa fudista 9-vuotiaana ja näkee 13-vuotiaita, jotka on parempia skulaan. Sä katsot niitä ylös, ne on niinku sun idoleita, noi on kovii jätkii. Sit kun ne alkaa vetää kamaa, niin tietenkin se idolisointi on jäänyt, et jos noi vetää, niin mäkin haluun kokeilla, yeah. Et se täytyy opettaa skloddeille, et älä mee välttämättä perässä, Andy neuvoo.
– Jotkut jutut mitä ne tekee voi olla okei, mut se taas ei tee ihmisestä täydellistä. Me kaikki ollaan kaukana täydellisistä. Jos se Messias tulee, niin kaikki sanoo et kun se tulee, niin kaikki tulee syyttämään sitä valehtelijaks. Ei oo ihme…
Tässä vaiheessa haastattelun kulkuun ilmestyy latinalais-amerikkalainen ohjelmanumero pyytämättä ja täytenä yllätyksenä. Siitä vastaa akustista kitaraa rämpyttelevä latino, jonka kanssa Andy aloittaa luontevasti espanjankielisen keskustelun.
– Toca di flamenco amigo? No flamenco? Cuatro años? Mechitano? Trenta años?
Varttuneempi latinomies kertoo Andylle espanjaksi esittävänsä etupäässä folklóricoa eli latinalaisamerikkalaista kansanmusiikkia.
– Si, si… Si amigo. Hey, cin cin, Andy kippistelee trubaduurille.
– Salut salut, latinomies nyökkää takaisin.
Andy kääntyy takaisin pöytäseurueen puoleen.
– Vittu kun toi kitaristi oli vasenkätinen, muuten mä olisin soittanu teille vähän flamencoo.
Innostun. Se olisi ollut helvetin jees, se olisi ollut tosi nastaa, hihkun Andylle.
– Vittu mä olisin voinut kiertää pöytä pöydästä, tehdä huntin per pöytä, iisisti. Koska silloin kun ne huomaa, et osaa soittaa, niin silloin tulee louvoo. Mut kun sieltä tulee plink-plonk, niin jengi on et tos on femma, painu vittuun. Tiedätsä.
Andy ei todellakaan innostu latinotrubaduurin ammattitaidosta – tai ammattitaidottomuudesta. Melusaasteeksi tuota rämpyttelyä ja hoilottelua voi lähinnä kutsua.
– Voi vittu, lähde nyt jo vittuun… Okei, mitä muita kysymyksii sul on?
Tosirakkautta ei saa rahalla
Totean Andylle, ettei varsinaisesti mitään ihmeellistä, vituttaa vain moinen tyyppi, joka tuli keskeyttämään ja häiritsemään hyvää juttua.
– Täs oli hyvä flow, niin oli, yeah, mut vittu toi tuli tohon sekoileen. Okei, mut kuitenkin, niin skloddeille täytyy antaa mahdollisuudet. Ja jos vanhemmil on varaa, niin tietenkin on tärkeätä oman avioliiton puolesta, et saa omaa aikaa, mut on viel tärkeämpää, et skloddista pidetään huolta. Siis se on niiden tulevaisuus, se on meidän kaikkien tulevaisuus.
– Et ennemmin jättäkää vaikka se Espanjan matka väliin ja lähettäkää skidi kesäkursseille, missä se on samanikäisten kaa, missä se saa leikkii, uida ja oppii jotain. Ja pitäkää kesälomanne himassa. Sillä pitkän ajan saatossa se maksaa itsensä takaisin.
Siksi, että jokainen voisi löytää sen oman lahjansa.
– Se maksaa. Ei ehkä rahana, mutta se tulee takaisin sielusta ja päästä. Ja rakkaudella. Ja rakkaus on yks juttu, mitä ei voi ostaa. Rakkaudelle kaikki fyrkat maailmassa ei riitä.
Andy, rakastatsä elämää?
– Jumalauta, mä rakastan elämää. Me ollaan täällä niin lyhyt aika, tiedätsä, että vaikka mä kuolisin vanhana, niin se tulee luultavasti tuntuun liian lyhyeltä ajalta. Me ollaan vapaita valitsemaan ja tekemään mitä ikinä halutaan. Tietenkin voi tulla vaikeuksia tiellä, mullakin on ollut, mutta niistä täytyy oppii.
Pyydän anteeksi Andyn puheenvuoron keskeytystä, jonka jälkeen yritän maalata miehelle analogian ja mielikuvan artisteista, jotka ovat varmasti rakastaneet yhtä lailla elämää – kuten surullisena esimerkkinä vaikka joku Kurt Cobain, jolla yhtä lalla on ollut laulun kirjoitamisen lahja – mutta kun se elämä on muuttunut, niin siitä syntynyt ahdinko ajaa lopulta riistämään itseltään hengen 1994, vain 27-vuotiaana.
Onko Andylle tullut koskaan vastaavia downereita?
– Ei, ei koskaan. Jos sä luovutat elämän, niin sä luovutat kaiken. Sillä aina on valoa tunnelin päässä. Aina, Andy vakuuttaa painokkaasti.
– Vaikka sä olisit kuinka alhaalla – ja mä tiedän, sillä mä oon ollu niin korkeella, korkeemmalla kuin nää talot ja syvemmällä kusessa kuin metro menee, mut aina on löytynyt valoo. Ei oo koskaan tullut edes päähän, et pakko tehdä joku itsemurha. Ei. Se on kaikkia universaaleja lakeja vastaan.
Suomen Ozzy Osbourne?
Yritän kertoa Andylle tarinaa Ozzy Osbournen Don’t Blame Me -dokumentista löytyvästä Black Sabbathin alkuperäisen rumpalin Bill Wardin lausahduksesta, missä hän toteaa itsemurhan olevan vain lopullinen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan. En kuitenkaan ehdi kertoa kertomusta loppuun asti, kun Andy keskeyttää minut Ozzyn nimen kuultuaan.
– Mä heitin saman TV-ohjelman kerran Englannissa sen kanssa. Vittu jätkä oli niin huonossa jamassa et mua säälitti, kun se vaan vapisi. Neljä tyyppiä oli ympärillä, Andy muistelee.
Nykyäänhän se on hyvässä kuosissa.
– Niin on, mut tää oli silloin kun se yritti lopettaa. Sehän oli sekakäyttäjä ja sekakäyttäjäthän on pahimpii, koska ne vetää pillereitä ja viinaa ja sitten vähän pirii ja sit… mitä vaan tulee. ”Ai katos, löyty pillereitä, mitä nää on? Ai, isoäidin sydänlääkkeitä, kokeillaanks fudaaks nää?” Onks se ihme, jos boltsi hajoo?
Totean kuivasti Andylle, että eräät suomalaisetkin saattavat pitää häntä Ozzy Osbournen kaltaisena ailahtelevana sekopäänä.
– En mä usko, sillä jos ne tapaa mut tai jos sä kysyt mun ystäviltä ja jotka todella tuntee mut – ja sä olet oppinut tuntemaan mua vähän – niin mä olen aika kaukana siitä ilmiöstä. Se on niitä jätkiä, et jos se vetää yhden drinkin, niin kaikki lähtee alta.
– Sama kuin pari mun frendii Aerosmithissä, Steven Tyler ja Joe Perry. Jos ne oli baaris, niin ei ne voinut lähtee ennen kuin ne putos tai kaikki oli dokattu. Mä voin lähtee vetään yhden drinkin ja lähtee vetään, siinä on päivän brenkut. Menee päiviä, kun mä en dokaa ollenkaan.
Latinotrubaduuri liihottaa taas liepeillemme, mikä saa Andyn taputtamaan rytmikkäästi miehen rämpyttelylle.
– Toikin on ihan oma taiteenlajinsa. Jos te osaisitte, niin me voitais tehdä kolmistaan yhdessä sellaisia rytmejä, että ”tukutu-tukutu-drrrrrrrrrrrrr-täkätä-täkätä-täkätä-ta, ta-ta-ta”, mut täytyy osaa ne rytmitykset. Sillä rytmi on tärkein juttu musiikissa – melodian jälkeen. Okei, melodia ja rytmi on yhtä tärkeitä. Se mikä tulee siihen väliin on sitä, että sä osaat sovittaa hyvin, Andy kuvailee.
Seuraavaksi trubaduuri alkaa luukuttaa Guantanameraa.
– Vittu, tääkin on niin ylisoitettu biisi, vittu Guantanamera, Andy manailee.
Perisuomalainen kateus
Mihin me nyt oikein jäätiinkään? Ai niin, me puhuttiin surullisista kohtaloista. Sulla on niinku… Lauseeni jää roikkumaan kesken ilmaan kun Andya alkaa naurattaa.
– Ähhähä, tiedän mitä tulee: pudonnu ystävii vähän vasemmalle ja oikealle, eteen ja taakse – eikä tullu takas.
Sä meinaat siis olla täällä pitkään.
– Mä uskon, että yks syy miks mä joudun jäämään tänne pitkään on, että mun frendien muisto elää ensinnäkin mun kautta. Kukaan ei ole kuollut niin kauan, kun ne elää jonkun sielussa, niinhän ne sanoo. Mulle kukaan näistä ystävistä ei todellakaan ole kuollut, ne on vaan eri levelillä.
Niin, muistoissa…
– Ei muistoissa, ne elää ihan eri dimensionissa. Ne on vieläkin elossa. Me ei ehkä nähdä niitä, mutta kun mä ajattelen niitä, ne on täysin elävii mulle. Niin mä ajattelen.
Vituttaako sinua sitten se, kun jotkut saattavat pitää sinua täytenä kusipäänä julkisen kuvasi perusteella?
– No se on just tyypillinen asenne tyypeiltä, jotka ei oo oppinu tsennaan mua tai koskaan tavannu mua. Ja sit kun ne tulee tappeleen, niin vittu, kun mä nousen seisoon ja sanon, ”okei, ulos sä jäbä”, niin yhtäkkii ne lähtee juokseen pakoon, kun ne näkee raivon mun silmistä. Kun ne huomaa, et mä teen mitä vaan. Jos mä joudun tappeluun, niin mä en tappele ehkä reilusti.
Maken mielestä matsissa ei oo sääntöjä.
– Varsinkin, jos sut haastetaan. Jos teräaseit käytetään, niin sit molemmille. Mulla oli tilanne Tampereella viikonloppuna, mis jätkä veti puukon. Mä sanoin, et aiotsä käyttää tota vai. Ensin se juoksi pakoon mua. Se löi mun vaimoo. Ja se on yks juttu mitä mä en hyväksy.
Siitä tulee lisää powerii, Make tietää.
– Mä tulin et mitä vittuu, mä en nähny sitä tilannetta, pyydä anteeks mun vaimolta. Sit se alkoi jotain läppäileen taas. Kunnes se juoksi pakoon ja otti puukon. Mä oon nyt jo raivona. ”Ai sul on puukko vai? Ei oo välii. Tuu ulos, oo mies.” Jätkä ei uskaltanut lähtee. Mä sanoin, et ennen kuin sä tiedät, niin toi puukko ei oo enää sulla, se on mulla. Ja sit sä kadut tätä loppu-vitun-elämäs. Sillä mä tiedän mistä mä vedän poikki mitä, et ne on käyttökelvottomii loppuiäks. Jänteet paskaks vaan, Andy maalaileee.
Pohdin ääneen, että mikä saa sitten ihmisen tekemään moisia provokaatioita, joiden uhreiksi Andy ja Angelakin näyttävät selvästikin usein joutuneen.
– Eiks kateus oo sellainen suomalainen peri-sellainen-tauti? Ei yhtä iso kuin se aikanaan oli, mut kyllä se vielä elää, Andy harmittelee.
– Suhteessa mä olen monogaaminen. Rakkaudella ei leikitä. Skidinä sä tietenkin kokeilet juttuja eri kimmojen kanssa, mut suurin osa päätyy siihen. Paitsi ne idiootit, jotka ei koskaan löydä sitä. Että on joku ihminen maailmassa, jonka kanssa niiden on tarkoitettu olla yhdessä.
Nyt latinotrubaduuri kiertelee ympäri pöytiä hattu kourassa.
– No pesetas, no pelas, Andy toteaa miehelle kuivasti, kunnes kääntyy vielä kerran toimittajanne puoleen.
– Heitä viel yks lonkka, kyl täs on viel aikaa. Mä en tuu humalaan lonkerosta, mä voin dokata tätä koko päivän. Humala ei oo hyvä fiilis. Se on hyvä, jos vetää yhden tai kaks, et tulee snadi nousu, mut silloin kun tulee humalaan, niin se on vittumainen fiilis.
Barrion tikarit
– Mä oon kuullut, et mä olen kuulemma vaikein tavoitettavissa oleva rockstara maailmassa. Nyt mut on helppo saada kii, kun mä oon Stadissa, mut muuten. Koko maailman pressi on etsinyt mua, kun mä en jätä mitään yhteystietoja kun mä lähden, Kaukoitään tai blää blää blää. Niillä on puhelinnumero ja faksi mun Bangkokin taloon ja Los Angelesin taloon, mut voi mennä viikkoja ennen kuin mä soitan niihin. Ja matkalla mulle voi tulla mieleen, et hei, lähdetäänkin tonne.
Eikö se sitten ole helvetin hyvä fiilis, että voi liikkua ja lähteä kun siltä tuntuu?
– Kyl mun täytyy saada elää omaa elämääni myös, en mä voi antaa koko elämääni muille, niin kuin mä teen lavalla. Pakko olla myös oma elämä. Siitä tulee inspiraatio teksteihin ja biiseihin. Mä kirjoitin muuten eilen uuden biisin, sen nimi on Fileros Del Barrio, siis Barrion tikarit.
Tämäkään kesällä 1995 alkunsa saanut McCoy-sävellys ei ole vielä nähnyt päivänvaloa. Mitenköhän paljon näitä keskeneräisiä ja taltioimattomia lauluja oikein on?
– Barriot on ne alueet East Los Angelesissa, missä meksikolaiset asuu. Ja niiden jengit, ne tappaa Barrion puolesta, jos tulee vihollisjengei. Se biisi on puolet chicano-slangii, mitä mä opin puhuun Losissa. Se on ihan eri kieli. Se on kakskielinen kaupunki.
Millaisena levynä sä sitten oikein pidät Building On Traditionia sun diskografiassas, joka on loppujen lopuksi kuitenkin helvetin pitkä ja monipuolinen?
– Mä kuulin, että mun ikäiseks kundiks mun diskografia on yks ennätyksistä koko maailmassa. Mä aloitin niin nuorena.
Voiko Building On Traditionia sitten verrata vanhoihin levytyksiisi – vai onko se vain toimittajien naiivia ja typerää pohdintaa?
– Tietenkin eri levyjä voi verrata, mutta on aika mahdotonta verrata 13-vuotiaan skloddin tekeleitä 32-vuotiaaseen mieheen. Tietenkin sä kuulet kehityksen. Mä katon sitä ihan eri juttuna. Tää on nyt, toi oli silloin.
– Vanhat jutut herättää ehkä nostalgisia fiiliksiä. Mä muistan kun mä olin ekan kerran studiossa, kun oltiin edellisiltana bailattu et ”wau, pääsee studioon”, niin silloin ei kelannut mitään eikä tajunnut mitään sopimuksista. Ja tietenkin silloin vedetään fyrkkaa ohi kun ei tajuu mitään. Mut sil ei oo välii siinä vaiheessa. Se on oppiaikaa, yeah.
– Mutta mä muistan vittu aina, kun bassorumpusoundi oli liian lujalla ja mulla oli päänsärky samassa tahdissa. Mä yrjösin sen takia sitten sen studion kokolattiamatolle ja vittu ne vihas mua koko studio, jumalauta.
Tässä kohtaa Andy puhuu tietysti Briard-yhtyeen esikoislevytyksestä eli vuonna 1977 julkaistusta debyyttisinglestä I Really Hate Ya, jota yleisesti pidetään ja kutsutaan Suomen ensimmäiseksi punk rock -levytykseksi.
– Mut 13-vuotias, tiedätsä, niin ei se kestä viinaa ja sit tulee vedettyä vähän liikaa. Aikuinen tietää, et nyt täytyy lopettaa, mut skidinä kelaa, et täytyy vetää vähän lisää. Et fiilis paranee.
Yhdeksän miljoonaa levyä
Miten hyvänä juttuna Andy sitten pitää Building On Traditionia muuhun diskografiaansa – ja eritoten tietysti Hanoi Rocksiin – verrattuna?
– Kyl mä pidän mun uusinta levyä mun parhaana mut muista se, et mä tein kaikki Hanoin biisit. Se oli mun bändi. Mä muokkasin niiden ulkonäön ja annoin niille niiden taiteilijanimet. Että periaatteessa loppujen lopuksi kun sä kelaat, niin mun uus levy on aika pitkälle sitä mitä Hanoi Rocks olisi nykyään, jos se olis elänyt.
No, siinä on vain se ero, ettei Makke laula tolla levyllä.
– Yeah, mut kelaa Makken ääni siihen, niin se olis Hanoi Rocksii.
Totta tuokin.
– Mä muistan kun mä ja Makke istutiin New Yorkissa puoltoista-kaks vuotta sitten ja kelattiin, et pannaan bändi kimppaan. Me kelattiin kaikkia mahdollisia nimiä, millä me kutsuttais tätä, McCoy-Monroe vai? Sit me tajuttiin, et eihän tää tuu fudaan. Heti kun Andy ja Mike on kimpassa, niin jengi tulee kutsuun sitä Hanoi Rocksiks. Se tulee oleen Hanoi Rocks. Ja sille ei voi mitään, siitä on tullut niin iso legenda.
No, ei ehkä myytyjen levyjen määrässä, mutta legendana.
– Onhan noita Hanoinkin levyjä myyty helvetisti ajan mittaan. Kyl mun mielestä joku vittu seitsemän vai yhdeksän miljoonaa lp:tä on kuitenkin aika iso määrä levyi. Enemmän kuin Suomessa on ihmisii. Mut on niitä paljon levyikin, tietenkin. Ei se ole yks levy, ikävä kyllä. Mieletön saavutus.
Mutta verrattuna esimerkiksi tällaisten Poisonin, Warrantin ja Rattin kaltaisten tusinabändien myyntilukuihin.
– Mut ne tulee ja menee, mä olen nähnyt niitä. Sit ne on neljä-viis vuotta myöhemmin käsi ojossa jossain. Suurimmalla osalla taiteilijoista ei oo bisnesvainuu, mulla on. Siks ne on pennittömii. Kaikki tuhlattu. Ja tiedätsä minne ne fyrkat menee? Lakimiehille, bisnesmanagereille ja kaikille muille, ketkä hoitaa sun raha-asioita. Sinne ne fyrkat katos.
– Mun bisnesmanageri ei saa kirjoittaa shekkii joka on yli 20 taalan arvoinen, niiden on pakko saada mun allekirjoitus. Siks mä saan postii Jenkeistä, et ne voi maksaa laskut, et mä allekirjoitan ne. Et mä pystyn kontrolloimaan kaikki omat fyrkat itse. Silloin on mahdotonta vetää ohi.
– Ja jos tulee ohivetoo, niin mä voin vetää ne Kaliforniassa oikeuteen. Ja siellä ei oo mikään kiltti oikeus kuten Suomessa. Ne antaa siellä tuomion, et ne joutuu maksaan kymmenkertaisena takas sen. Ensin lain rikkomisesta, sit oikeudenkyntikulut, sakot ja kaikki muut. Se on niin kutsuttu white-collar crime, valkokaulusrikos. Kuten nää tietokonejäbät ja muut.
Fiiliksestä
Andy toteaa, ettei häntä kannata yrittää viilata sopimusasioissa linssiin, näissä asioissa hän on aivan liian vanha kettu.
– Mut kun ne tekee sen pikkubändeille, se on se säälittävin juttu. Ne vetää säälimättömästi ohi koska ne tietää, ettei niillä varaa vetää niitä oikeuteen ja maksaa asianajajii. ”Antaa vaan vetää oikeuteen. Tää juttu kuolee kuukaudessa, kun niiltä loppuu rahat.” Ja sit ne vetää törkeesti ohi. Tää on maailman likaisin bisnes.
Arvelen Andylle, että näissä kuvioissa parasta on mitä ilmeisimmin olla kova kovaa vastaan.
– Sä opit tuleen kovaks bisnesmielessä, se tulee ajan mittaan. Sit on erilaisii ihmisii. Esimerkiks Makke on pehmo. Tätä et paa lehteen, mut ilman Little Stevenii Makke olis kuollu. Nälkään. Little Steven elätti sitä kaks vuotta. Paitsi viimeisen vuoden, mut kaks edellistä vuotta Little Steven Bruce Springsteenin bändistä antoi sille rahaa viikoittain, et se pystyi elään. Hyvänä ystävänä.
Tiedustelen Andylta, onko Makke nyt saanut maksetuksi velkojaan takaisin Little Stevenille Demolition 23:n nosteen myötä, jonka levyn tuottajana Little Steven operoi.
– Little Steven ei oo sellainen jätkä, et se haluis jotain takas korkojen kera. Se on vaan tyytyväinen, et Makke on saanut jotain liikkeelle, kuten nyt Demolition 23:n kanssa.
Totean miehelle, miten mielenkiintoista ja jännittävää on havaita, miten onnistuneen version Mike Monroe sai levytettyä The Scum Lives On -kappaleesta 1994 ilmestyneelle Demolition 23:n levylle verrattuna kaksi vuotta aiemmin julkaistun Jerusalem Slim -levyn kliinisen kolkkoon ja kylmään tulkintaan.
– Kenestä Makke laulaa siinä biisissä? Mulla on fiilis, et se laulaa itsestään siinä biisissä välillä. Sillä kuka se on tuomitsemaan muita.
Syksyllä 2018 ilmestyneessä tuoreessa elämäkerrassaan Andy McCoy paljastaa kuitenkin, että Little Stevenin rahahanat menivät kiinni kun hän tajusi, että hänen lahjoituksensa menivät ruuan sijasta huumeisiin. Samassa Little Steven muuttui Monroen silmissä pyhimyksestä saatanaksi – from Saint-Steven to Satan-Steven.
– Yhtä juttuu mitä sä et löydä mun biiseistä, niin mä en tuomitse ketään. Ja kuka Makke on istuu valtaistuimella? Niin mulla on fiilis, et se laulaa itsestään. Ja ton sä voit painaa, Andy täsmentää.
– Sillä kukaan ihminen, ei edes tuomari, voi tuomita toista ihmistä minkälainen se on. Okei, jos se on tehnyt rikoksen, se voidaan tuomita sen mukaan, mut ei ihmisenä. Mut Makke tuomitsee ihmisiä. Ja kellään ei oo sitä oikeutta, ainoastaan Jumalalla. Ja Jumala ei ole tuolla ylhäällä. Se on ympärillä. Se on meidän sisällä. Se on joka paikassa.
Aika diippiä shittiä, pohdin hiljaa itsekseni. Eiköhän tämä haastattelu ollut tässä. Ei kai tähän ole mitään lisättävää. Itselläni on hyvä fiilis tästä haastattelusta. Totean Andylle, että omasta mielestäni olemme saaneet hienoa tarinointia taltioitua ja dokumentoitua.
– Mä uskon, että sä saat aika hyvän jutun tästä. Erilaisen.
Totean Andylle, että olen alkanut tehdä näitä haastatteluja jotenkin eri kantilta kuin aiemmin. Enemmän fiiliksellä kuin rutiinilla.
– Näitä juttuja on hyvä tehdä fiiliksellä. Jos sä et saa tunnetta haastattelusta, miten sä voit syventyä ja eläytyä siihen. Se on kuin biisinteko. Jos sieltä ei tuu fiilistä, mitä sieltä tulee ulos?
