Rievun eilisen artikkelin jälkeen – missä kerroimme takavuosien supertähden, moottorisahajonglööri Juha Kurvisen, 49, katoamisesta ja tämän vaikeasta elämäntilanteestaan Kambodžassa – katsoi Kurvinen parhaaksi ottaa yhteyttä Facebookin välityksellä kertoakseen Rievun lukijoille seikkaperäisemmin tämänhetkisestä elämäntilanteestaan.

Kurvisen vuolas viesti on ensimmäinen konkreettinen elonmerkki Kurvisesta sitten 11. tammikuuta 2025, jolloin miehen henkilökohtainen Facebook-profiili hiljeni täysin.

– Kiitos yrityksestäsi auttaa, Kurvinen aloittaa viestinsä, jossa hän myöntää että ”asian saama julkisuus samalla ahdistaa ja toisaalta helpottaa.”

Samalla hän kertoo, että hän on itsekin pelastanut muutaman vastaavassa tilanteessa olleen matkaajan aiemmin.

Pankkiongelmat keskiössä

Kurvisen mukaan hänen jumittumisensa hotellihuoneeseen ei johdu pelkästään masennuksesta vaan konkreettisista käytännön ongelmista.

Varkauden johdosta hänellä on käytössä vain virtuaalinen pankkikortti ja käteisen saaminen on ”lähes mahdotonta tai niin monen mutkan takana, että siihen ei ole ollut energiaa.”

Kambodžassa toimivat rahansiirtopalvelut asettavat myös omat haasteensa.

Western Union joko jäädyttää lähetykset tai vaatii passissa voimassa olevan viisumin – mikä on mahdotonta, kun viisumi on juuri ylittynyt pankkiongelmien takia.

– Ihmiset haluavat jotakin syystä aina väitellä tässä asiassa yksityiskohdista tyyliin: ”Miksi et tehnyt näin!?” eli eivät ymmärrä käytännön ongelmaa, Kurvinen kirjoittaa turhautuneena.

Hänen mukaansa Wise-yhtiöltä tilatut kaksi korttia eivät koskaan saapuneet perille eivätkä suomalaiset pankit toimita kortteja ulkomaille. Miehen mukaan kymmenetkään soitot pankin asiakaspalveluun eivät auttaneet, vaan hänelle oli lakonisesti sanottu ”kuole sitten kadulle”.

– Tästä on ystävien todisteet ryhmäpuhelussa, kun soitin kaiutinpuhelun kautta ja asuin silloin viikkokausia taivasalla ilman ruokaa ja vettä.

Suurlähetystön apu on myös ”olematonta tai erittäin rajallista”.

Korjauksia väitteisiin

Kurvinen korjaa useita eilisessä artikkelissa esitettyjä väitteitä lähipiiristä.

Hän kiistää vastustavansa apua: päinvastoin, ”mitään selkeää apua ei ole koskaan tarjottu, enkä ole koskaan vastustanut apua.”

Väitteeseen siitä, että rahaa voisi lähettää mutta ”ei tiedä mihin hän ne rahat laittaisi”, Kurvinen vastaa napakasti:

– Apu olisi helppoa: joku tukipaketti mun tilille, jolla saisin esimerkiksi maksettua viisumiylityksen ja esimerkiksi paikallisen lääkärin verikokeet ja tilannearvion tai lennot Suomeen hoitoon.

Hän antaa konkreettisia ehdotuksia avun järjestämiseksi, mukaan lukien rahansiirtovaihtoehdot ja sen, miten hän voisi mahdollisesti saada käteistä käsiinsä Kambodžassa.

Toistuvien onnettomuuksien selitys

Artikkelin väitteeseen siitä, että toistuvat ryöstöt herättävät kysymyksiä hänen arviointikyvystään, Kurvinen vastaa yksityiskohtaisesti.

Mies myöntää, että ”vaikka osissa tapauksissa on omaa vikaa, on myös paljon väärä paikka, väärä aika -tilanteita.”

Kurvinen luettelee tapauksia: Chiang Maissa pankkiautomaatti imaisi kaksi kertaa kortin, Turkissa hotelli tyhjensi hotellihuoneen hänen poissaollessaan ja Kambodžassa hänet ilmeisesti huumattiin sekä ryöstettiin.

– Tutkimuksien mukaan kun paljon matkustaa, keskimäärin 2-3 vuoden välein sattuu joku varkaus tai ryöstö, hän kuvailee.

Vietnamissa hän asui kaksi vuotta ilman ongelmia, kunnes Covid-19 pandemia pakotti hänet lähtemään maasta liki yhdessä yössä.

Suomen terveydenhuolto epäluotettava

Kurvisen suhtautuminen Suomen terveydenhuoltoon on kylmän käytännöllinen. Hän erottelee fyysisten vaivojen ja mielenterveysongelmien hoidon, mutta on pettynyt molempiin.

– Diagnoosin jälkeen eli noin 15 vuoteen en ole koskaan saanut Suomen systeemistä mitään apua fyysisiin vaivoihini, koska katsovat aina ensin vanhat paperit, jolloin tuloksena on joko luulosairaus tai M1-lähete, hän kirjoittaa.

Mielenterveyspalveluistakaan hän ei ole saanut apua. Kun hän on hakenut apua unettomuuteen, ”on suositeltu osastoa ja pumpattu täyteen psykoosilääkkeitä.”

– Se aiheuttaa epäluottamusta systeemiin, mutta jos olo ei parane, hengen pelastamiselle ei ole muita vaihtoehtoja, hän myöntää ratkaisukeskeisesti.

”Maailman mentaalirasistisinta porukkaa”

Kurvisen katkerimmat sanat kohdistuvat suomalaisten asenteisiin mielenterveysongelmia kohtaan. Hän kutsuukin suomalaisia ”ehkä maailman mentaalirasistisimmaksi porukaksi.”

– Kun on MT-diagnoosin leima otsassa, päättyy elämäsi käytännössä siihen: koko ala hylkää, vaikea saada ystäviä, töitä, asuntoa sekä opiskelupaikkaa, hän luettelee.

Erityisen kipeäksi hän kokee keskustelupalstojen ”satoja kunnianloukkauksia, pilkkaa, ivaa, kuolemantoivomuksia” ja kasvokkain tapahtuvaa syyttelyä hulluudesta.

– Ihminen on sosiaalinen eläin, joten miettikääpä sitä traumaa ja kärsimystä, jota tämä kaikki aiheuttaa itse kullekin?, hän kysyy.

Tilanteen todellisuus

Kurvisen oma kuvaus tilanteestaan on huomattavasti käytännönläheisempi kuin lähipiirin dramaattiset kertomukset.

Hän ei kiellä olevansa vaikeuksissa, mutta selittää ongelmat konkreettisilla syillä teknisten ja byrokraattisten esteiden sijaan.

Viestinsä perusteella Kurvinen kykenee selkeään ajatteluun ja kommunikointiin. Hän antaa järkeviä ehdotuksia avun saamiseksi ja tunnustaa tarvitsevansa apua.

– Jos suomalaiselle elämä on joskus haasteellista Suomessa, koittakaapa mennä edes 5 sekunniksi kenkiini, päättää hän viestinsä empatiaan vedoten.

Julkisuuden paradoksi

Kurvisen vastaus osoittaa julkisuuden ja julkisena henkilönä elämisen paradoksin: hän ei halua sitä, mutta samalla tunnustaa että se ”toisaalta helpottaa.”

Ilman Riepun eilistä artikkelia hän tuskin olisi ottanut yhteyttä selittämään tilannettaan näin yksityiskohtaisesti.

Kurvisen oma kuvaus vahvistaa, että tilanne on vakava mutta ei toivoton. Apu on mahdollista, jos joku on valmis järjestämään käytännön toimet rahan siirtämiseksi ja viisumisakkojen maksamiseksi.

Kurvisen tämänpäiväinen viesti on ensimmäinen suora elonmerkki hänestä seitsemään ja puoleen kuukauteen Facebookissa.

Se osoittaa, että hän on edelleen tavoitettavissa ja halukas vastaanottamaan apua, kunhan se tulee käytännöllisessä muodossa eikä pelkkinä neuvoina tai syytöksinä.

Kurvisen koko viesti on luettavissa Facebook-sivuillani tästä linkistä. Avuntarjoukset Juha Kurviselle voi edelleen lähettää osoitteeseen info@riepu.fi.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 1, osa 3.

Teksti: Nalle Österman, 27.8.2025
Kuva: Kuvakaappaus Saksan television NDR:n televisiolähetyksestä, missä Kurvinen tekee Guinnessin toisen maailmanennätyksensä

Vuosikymmenten saatossa olemme saaneet medioissa todistaa useiden suomalaisen eturivin viihdesankareiden taistelua mielenterveysongelmien, päihdekierteen ja elämän sudenkuoppien ristiaallokossa. Sedu Koskinen, Jamppa Tuominen, Reindeerspotting–Jani ja Tapio Suominen ovat vain jäävuoren huippu – ja nyt tähän synkkään listaan uhkaa liittyä yksi nimi lisää.


Juha Kurvinen, 49-vuotias moottorisahajonglööri, joka tuli 2000-luvun alussa tunnetuksi vaikuttavista tempuistaan, joiden ansiosta mies pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan, televisioon ja lopulta maailmalle asti – niin Las Vegasiin kuin Pohjois-Koreaan – on kadonnut.

Hänet on nyt paikallistettu Kambodžasta, missä hän elää rahattomana ja eristyksissä vakavista terveysongelmista kärsien.

Noususta syöksyyn

Kurvisen tarina on klassinen nousu ja tuho -kertomus.

Vuosituhannen alussa Kurvinen oli haluttu vieras suomalaisiin viihde- ja ajankohtaisohjelmiin. Kutsuja sateli niin kotimaahan kuin ulkomaille: Lontooseen, Las Vegasiin, Moskovaan, Saint-Tropeziin…

Kun Kurvinen kuittasi yhdestä keikasta keskimäärin 2000 euroa ja keikkoja kertyi vuodessa noin 200, oli miehellä ”rahaa kuin rosvopäälliköllä”.


Hurja menestys johti yhteistyöhön taikuri Jori A. Kopposen kanssa, ja yhdessä kaksikko pääsi esiintymään jopa maailman suljetuimpaan valtioon, Pohjois-Koreaan. Kokemuksistaan Kurvinen kirjoitti myöhemmin ensimmäisen tietokirjansa Sirkus Pjongjang, joka julkaistiin keväällä 2013.

Mutta menestyksen varjossa kasvoi tragedia. Keväällä 2008 Kurvinen joutui pahoinpitelyn uhriksi Silja Europan laivalla. Kurvisen mukaan kollega hakkasi häntä siellä pään alueelle niin pahasti, että Kurvinen menetti tajuntansa.

Tästä alkoi kierre, joka on kestänyt tähän päivään asti.

Järjestelmä petti

Pahoinpitelyn jälkeinen aivovamma johti Kurvisen sekavaan tilaan, jota lääkärit eivät miehen mukaan halunneet uskoa.

Kun Kurvinen kertoi ammatistaan moottorisahajonglöörinä ja kokemuksistaan Pohjois-Koreassa, pitivät lääkärit häntä harhaluuloisena. Siten Kurvinen päätyi Turun kaupunginsairaalan Kupittaan psykiatrisen erikoissairaanhoidon suljetulle osastolle – ensimmäisen kerran neljäksi kuukaudeksi.

– Lääkäri ei uskonut ammattiani eikä sitä, että olin käynyt esiintymässä Pohjois-Koreassa. Papereihini on jostain syystä kirjattu tieto, että ”potilas luulee olevansa moottorisahajonglööri”, mies kertoi Hymy-lehdessä 2013.


Vuonna 2015 Turun yliopistollisen keskussairaalan Tyksin neurologisissa tutkimuksissa selvisi vihdoin totuus: Kurvisella todettiin ”kallonsisäisen vamman myöhäisvaikutukset”.

Diagnoosi oli oikea: Kurvinen ei ollut harhaluuloinen vaan aivovamman uhri.

Kurvisen kokemat Kupittaan sairaalan väärinkäytökset eivät jääneet vain hänen kertomuksekseen. 2016 Turun Sanomat paljasti laajat väärinkäytökset sairaalassa, jotka johtivat virkatutkintaan.

Näin Kurvisen vuosien varrella kirjoittamat blogitekstit paljastuivat tarkoiksi kuvauksiksi osaston oloista.

Digitaalinen nomadikin kaatui

Kupittaan traumojen jälkeen Kurvinen on yrittänyt rakentaa elämäänsä uudelleen.

Hän lähti kiertämään maailmaa digitaalisena nomadina, opettaen ihmisille sukellusta ja jonglöörausta, käynnistäen myös Finnskill-verkoston auttaakseen ihmisiä vapautumaan ”yhdeksästä viiteen” -oravanpyörästä.

Sosiaalisessa mediassa jaettujen kuvien perusteella elämä näytti hyvältä – aurinkoista rantatunnelmaa Vietnamista ja Turkin aurinkorannikolta. Siellä on kuvattu syksyllä 2023 myös haastattelumateriaali brittiläisen dokumentaristin Alex Jonesin Kurvisesta tekemään dokumenttielokuvaan Ups & Downs.


Mutta pinnan alla asiat eivät olleet kunnossa. Facebookissa Kurvinen kertoi tulleensa huumatuksi ja ryöstetyksi, menettäneensä pääsyn pankkitiliinsä sekä joutuneensa erilaisten huijausten uhriksi.

Lähteiden mukaan Kurvinen on joutunut ryöstöjen uhriksi useita kertoja viimeisen seitsemän vuoden aikana Aasiassa.

Toistuvat ongelmat herättävät kysymyksiä siitä, miten aivovamman myöhäisvaikutukset ja mielenterveysongelmat ovat vaikuttaneet Kurvisen arviointikykyyn.

Kolmoiskriisi Kambodžassa

Palattuaan viime syksynä Aasiaan, Kurvisen tarina sai jälleen synkeämpiä sävyjä.

Yritys striimausurasta kaatui nopeasti ja somessa aiemmin aktiivisesti Finnskill-toimintaansa aktiivisesti markkinoineen Kurvisen viimeinen Facebook-päivitys on päivätty 11. tammikuuta 2025.

Tämän jälkeen – hiljaisuutta.

HenkanMaailma-matkailublogia ylläpitävä matkailubloggari Henry Nenonen on nyt paikantanut Kurvisen Kambodžan pääkaupunkiin Phnom Penhiin, missä miehen tilanne on monella tapaa kriittinen.

Viisumiongelmat: Kurvisen viisumi on mennyt vanhaksi jo vuodenvaihteessa, jolloin jokaisesta ylimenevästä päivästä kertyy 10 dollarin sakko. Sakkomaksut ovat täten jo yli tuhannen dollarin luokkaa.

Vakava jalkatulehdus: Kurvinen kärsii pitkittyneestä jalkatulehduksesta, joka on jatkunut lähes vuoden. Livestriimeissään hän on itse esitellyt tulehtuneen jalan tilaa, joka näyttää vakavalta. Kambodžan puutteellisessa terveydenhuollossa tällainen tulehdus voi johtaa sepsikseen tai amputaatioon.


Mielenterveystilanteen paheneminen: Kurvisen lähipiiri arvioi, että hänellä on tällä hetkellä kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä depressiovaihe päällä. Siksi mies ei poistu hotellihuoneestaan ja vastustaa apua, mukaan lukien paluuta Suomeen hoitoon.

”Ei halua julkisuutta tai huomiota liikaa”

Kurvisen itsensä lähettämissä tekstiviesteissä pari päivää sitten hän kertoo olevansa ”todella kipeänä” ja että hänellä on jalan kanssa ongelmia sekä kuumetta. Viestien sävy on apaattinen:

– Ilmotan jos tilanne muuttuu. Toivon että mun voinnille ei julkisuutta tai huomioita liikaa.


Lähipiirin mukaan Kurvinen elää niin vähillä varoilla tällä hetkellä, ettei niillä pysty maksamaan viisumisakkoja. Hänen perhetilanteensa on kuulemma myös ongelmallinen: vaikka isällä olisikin varaa auttaa, estää äiti kuulemma avun.

– Mutta tosi vaikea on nyt Juhaa auttaa etänä. Rahaa voisi laittaa mutta en sit tiedä mihin hän ne rahat laittaisi. On niin itsepäinen, ei ainakaan Suomeen halua sairaalaan vaikka olisi mikä tilanne, kuvaa yksi lähipiiristä tilannetta.

Järjestelmä joka petti

Kurvisen tarina on ennen kaikkea kertomus siitä, kuinka järjestelmä voi pettää haavoittuneen ihmisen.

Pahoinpitelyä seurannut aivovamma ei saanut asianmukaista hoitoa, vaan mies leimattiin mielisairaaksi. Kun totuus vihdoin paljastui, oli jo liian myöhäistä: ura oli tuhoutunut, maine tahriintunut ja elämä raunioitunut.


Kupittaan sairaalan väärinkäytökset, jotka Kurvinen rohkeasti paljasti omissa kirjoituksissaan, on sittemmin vahvistettu.

Mutta yksittäisen ihmisen kohdalla vahinko oli jo tapahtunut.

Aika käy vähiin

Kurvisen tilanne Kambodžassa on akuutti. Jokainen päivä pahentaa tilannetta taloudellisesti, terveydellisesti ja psyykkisesti.

Depressiovaiheessa oleva henkilö ei välttämättä pysty tekemään järkeviä päätöksiä oman tilanteensa korjaamiseksi, vaikka avun tarve olisi kuinka ilmeinen.

Siksi Riepu julkaisee nyt tämän kirjoituksen Kurvisen tekstiviesteissään esittämiensä toiveiden vastaisesti.

Mies, joka kerran jonglöörasi moottorisahoja maailman suurimmilla näyttämöillä, elää nyt yksinään vieraassa maassa vakavan jalkatulehduksen ja mielenterveysongelmien kanssa, ilman keinoja päästä kotiin tai asianmukaiseen hoitoon.

Nenosen arvion mukaan Kurvisen saaminen Kambodžasta pois vaatisi tällä hetkellä noin 1500-2000 dollaria, sakkojen kasvaessa ja terveysongelmien pitkittyessä luonnollisesti enemmän.

– Jaksaisin uskoa että oikeet ihmiset jos sais tänne paikanpäälle ja sais sen ymmärtämään että se pääsee täältä veke avustettuna ensin vaikka Vietnamiin niin vois saada kerättyä voimia, bloggari arvioi pelastamismahdollisuuksia.

Viimeinen mahdollisuus

Mikäli haluat edesauttaa Juha Kurvisen saamista takaisin Suomeen ja täkäläisen hoidon piiriin – tai aluksi edes pois Kambodžasta – voit lähettää sähköpostiviestiä osoitteeseen info@riepu.fi ja aihekenttään ”Kurvinen”.

Pienemmästäkin on kansalaiskeräyksiä aloitettu. Ehkä on aika osoittaa, että Suomi ei hylkää omia lapsiaan – ei edes silloin kun he ovat kompastuneet ja kaatuneet niin rähmälleen, etteivät pysty enää itse nousemaan.

Juha Kurvisen tarina jatkuu. Loppu riippuu nyt muista – ja siitä, ehtiikö apu perille ajoissa.

Artikkeli perustuu Kurvisen lähipiirin antamiin tietoihin, Kurvisen omiin viesteihin sekä hänen aiemmin julkaisemiinsa kirjoituksiin ja livestriimeihin.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 2, osa 3.

Teksti: Nalle Österman, 26.8.2025

Kuvat: Henkilökuvat Juhasta brittiläisen dokumentaristin Alex Jonesin Juha Kurvisesta kertovasta dokumenttielokuvasta ”Ups & Downs”, jossa Kurvisen haastatteluosuus kuvattu syksyllä 2023 Turkin Rivieralla. Kuvat Juhan tulehtuneesta jalasta Ylilaudalle otettuja kuvakaappauksia Juhan videostriimistä.

You wanna rock? I surely do. Then why only go for the well-known and safe names when you can choose simply the best, better than all the rest – like the Swedish punk rock sensation THE BABOON SHOW for example?!?

The who, I might hear you say – and I understand you totally.

Even though the band has already been around since 2003 and in that timeframe released ten full-length albums, it’s mostly with their two latest albums – Radio Rebelde (2018) and God Bless You All (2023) – that they have started to make a name for themselves to larger audiences. Their latest studio album rose even on the German charts to position 15.

I remember when I heard the band the first time in 2017, suggested to me by Spotify’s algorithm – who else? It was love at first listen. Love in such a way that I had to travel all the way from Finland to Basque Country in Spain in November 2017 to catch them live the very first time.

And lo and behold, what an excellent live entity they were, in fact, simply the best, better than all the rest thanks to the excellent songwriting and catalogue they possess – not forgetting their energetic lead singer Cecilia Boström, who jumps and stagedives here and there and everywhere.

Since that first show I have had the possibility to witness the band several times in Scandinavia, in Sweden mostly. Not in Finland though, as their last visit to my home country was in 2009 – even though we are the eastern neighbours to Sweden.

No wonder that THE BABOON SHOW is still mostly an unknown entity in Finland even though their landmates such as THE HELLACOPTERS, HARDCORE SUPERSTAR and BACKYARD BABIES are already household names here.

In this kind of situation what else can you do than to take the ferry from Helsinki to Stockholm to meet up with the band’s drummer Niclas Svensson at a nearby café for an in-depth interview, trying to get answers to questions that have been bugging yours truly already for a while now, because there doesn’t seem to be too many in-depth interviews of this band floating around – yet.

So today we are here in Stockholm, Sweden and we’re sitting with Niclas Svensson, the drummer from THE BABOON SHOW, a founding member of the band. Niclas, how are you today?
– I’m pretty fine, thank you. I’m a bit excited too because the quarter-finals in the hockey series is starting this evening so I’m looking forward to the first game.

Which team are you cheering on?
– Luleå Hockey. From the north.

Your history, actually your background comes from the north, if I remember correctly. You started in Luleå, right?
– Yeah, me and our former guitar player Håkan Sörle, we have played in… I come from Boden, he comes from Luleå. It’s only like 36 kilometers difference. So we started up our first bands and played together up there before we moved south to Stockholm.

FOOLING AROUND

How did you eventually find each other to start THE BABOON SHOW, 21 years ago?
– Håkan had a studio here in Stockholm, a small place where we rehearsed with the band we had before. He always had a dream to have a studio. So he built up a little studio there and started recording some bands and… We were pretty tired of the band we had back then. It was more like guitar-based indie rock stuff. And we… We got tired of that and just…

– We were fooling around after some beers one night with guitars and drums. And it resulted in three songs without vocals. We wrote everything in like 15 minutes. And we felt like, this is fun, let’s… We have to do something about this with this.

– So we asked Cecilia – because she had just been there a couple of weeks before – recording a demo with her first band. And we really liked her voice, so we just asked her, can you try to just put some vocals on these songs that we recorded? And there we had the first steps of THE BABOON SHOW.

You told me that you had your first gig, actually, here around the corner, at Kafé 44.
– That’s true. It’s around the corner from where we are sitting now and it was in May 2004.

Was it still as energetic and crazy as your shows tend to be nowadays?
– We’re much older now, but I think we are more energetic than we were then. But the plan from the start was to be because there were so many boring bands around at that time that just stood still and did nothing, just with the legs wide, you know, almost like that. We just thought that there must come something new so that’s what we did.

– The first 3–4 years, I think we played every little shithole in Sweden. Everyone would call or email us or whatever asking, “can you come to play”. We were just, “yeah, sure”. We had no demands because we wanted to practice to just become a great live band. We had another style back then, we were faster and was more punk based than we are now, but anyway, that’s that was the start of it how we wanted to look and be on stage.

THE NEXT LEVEL

Do you remember the first times when you felt like the band was really starting to take off like getting on the next level some way?
– I think it was in 2010 with [the fourth studio album] “Punk Rock Harbour”, because then we also started releasing records in in Germany and not not only in Sweden. We started to tour Germany and do smaller shows there and continued playing.

– Then suddenly we ended up on a booking agency in Germany that had bigger bands. Then we could support big bands like DIE TOTEN HOSEN in arenas which was completely new for us. That was a lot of fun. I think in somewhere there it took off to become something else. But we played smaller clubs for many years after that as well to end up where we are today.

It’s like thinking about your show at Loppen in Christiania in February 2024 with that kind of “back to roots” vibe compared to shows like Gasteiz Calling at Vitoria-Gasteiz in Basque Country, Spain, where I saw you for the first time in 2017. So you are nowadays confident in playing both bigger and smaller stages.
– Nowadays it’s easier with big stages because Cecilia is so used to moving around. So sometimes when we get on a smaller stage, like in Karlstad some weeks ago here in Sweden, we played at the venue that had two stages, one really big and one smaller. So we sold out the smaller. It’s better than to have a half-full big one. And it was a pretty small stage. So she went up on the bar and everywhere except for the stage. A big stage is more convenient, of course, but we also like small stages.

– And when you go to places like Denmark and Christiania, and now in a month we’re going to Poland for the three shows. I mean, we did our first show in Poland for, what was it, last year. And places you never played before, then you start from zero again. And it’s also very fun to do these kind of things.

– We were also touring in Germany years ago with a big band called BROILERS. And we played support for them in like between 9 000 and 16 000 capacity arenas. And it was Easter Friday. And they’re pretty conservative, no shows, nothing on Easter Friday, because of that guy who died, you know… And so we were in Frankfurt and had a day off. And we got contacted by a squat place where we played before, years ago.

Wow.
– And they just asked, hey, can you come and play? And we just thought, why not? Because we didn’t care about the rules. And the squats, they don’t care either. So that was so fun to go from all these arenas, from these arena shows with thousands of people and suddenly just bring our own little gear to a small room with 200 people totally shit-faced all of them, and crowd surfing and stage diving and people fading out. And the whole BROILERS crew came there also to party. Just to relax, you know, because they didn’t have to work.

Of course, of course.
– It was so much fun. I will never forget that show. It was completely crazy. So sometimes it’s really, when you go back to the smaller stages, it’s like, this is where it comes from. This is the real thing.

To be kind of connected still with your roots or where you want to be.
– Absolutely.

I found about you guys through Spotify in 2017 and started to get into the band thinking, what a funny name this band has. But then again you have a death metal background yourself.
– Yes.

With GATES OF ISHTAR for example. So you kind of met musically together in THE BABOON SHOW. Did it click right away when you started to add the vocals from Cecilia?
– I think so, because the first songs we wrote, they were pretty fast, and I wouldn’t say aggressive, but they were very pushy, and she had that voice that fitted perfectly to that. So we just felt then that, “ah, this sounds really cool, we need to do something”. Because me and Håkan had been playing in a fast punk band years before together too, so we already knew each other musically and what we could do. And so when her voice came on it, it was like, this is perfect.

– And then we found Helen, our first bass player. She was a friend of Cecilia, and she wasn’t in a band right then at the moment. And from there it went. And we all come from different styles, of course, yes. But that’s only a plus for us. It’s a plus for everything, that you can mix a lot of. I mean, the punk, the bands we were influenced by in the beginning. I mean, we still are, we listen to those bands, but now we put more hard rock clichés and metal pastiche things inside of the music, because it’s great, and it really works with what we’re doing.

This summer you’re playing some really big festivals, like Sweden Rock, Wacken, Copenhell and other big…
– Metal festivals. And that’s finally… We’ve been wanting this for years, and finally this summer is going to happen, to play those kind of shows. We’re much looking forward, so much.

PRACTICE IS BORING

What are your own personal musical influences, and as a drummer, and actually as you are a multi-instrumentalist yourself, playing bass like… Bass in bands like like SLINGBLADE and so on, among others. What got you to play drums, what gave you the kick like, hey, this is…
– I love rock and roll. I think it was when I was a teenager, when I was listening a lot to IRON MAIDEN and METALLICA, and stuff like that. I got my first acoustic guitar, started to try to learn a bit. And I learned by myself. I’m not a good guitar player, but I can the basics. I can’t do solos or, you know… I’m no Yngwie. But… That’s how I started, and still when I write songs, I use my acoustic guitar. But I think also of the bass and the drums at the same time.

– I was a young metalhead that just wanted to play, and I noticed early that I had a good ear for taking out songs. I didn’t need notes or anything. I just heard it, and then I could play it. After some practice, of course. And later on, I started playing guitar in death metal bands, but the other guys – I thought it was boring to practice – they went past me with practicing. So they became like one of my first death metal bands.

– The bass player, he practiced every night on guitar. So he was growing. He passed me, and became better on guitar than me. So we switched. So I started playing the bass, and I found it, hey, this is my instrument. It came naturally. It was perfect. And I never played drums before THE BABOON SHOW!

Mm-hmm.
– I mean, only for myself, yes, but never in a band. So…

So what took you to pick up the sticks then?
– I don’t know, but…

Somebody had to do it.
– Yes, somebody had to do it. And I was the poor bastard that had to sit in the back. No, it’s fine.

In some ways your playing reminds me of one of my own personal heroes, Nicke Andersson from ENTOMBED, because also you play with the really basic, small drum kit as Nicke did back in the day with Wolverine Blues and To Ride, Shoot Straight and Speak the Truth.
– I wouldn’t say I’m inspired by him, but he has a very personal drumming style, which I really, really like, because he’s left-handed. And in some ways, it comes across like a stretch mix of something a bit more unique than your average Joe on drums. I actually played with him live once.

Okay.
– But that was only… It was the band that he had, IMPERIAL STATE ELECTRIC. The band who became that band was originally a house band at the club at the old Debaser here in Stockholm. It was a club they had once a month, which was called Fan Club. And they were the house band doing only covers from the 1970’s. It could be any style as long as it was from the seventies.

All right.
– Once, Dolf, the bass player of THE DATSUNS and now THE HELLACOPTERS too, he was on tour with THE DATSUNS, and I jumped in for him on bass. So I got like 18 or 19 songs on a CD-R. “Learn these.” Okay. So I was practicing at home and that was a very fun show to do. Very, very fun.

I guess you didn’t have too much of time to learn those.
– No, but we rehearsed a couple of times also. It was super fun. He’s a super nice guy.

Of course. I’ve seen ENTOMBED sometime around early nineties when they came to Finland the first time, in the same wave as bands like DISMEMBER and CREMATORY.
– Yeah, I know all these bands…

Actually, I recall I have reviewed something. I guess it might have been your debut album with GATES OF ISHTAR, or some album for a Finnish rock magazine called RUMBA. And I remember that I gave you like a preposition like, “well, this could be called At the Gates of Ishtar just as well”.
– Yeah, some people said that joke, yes. I remember. And we actually recorded it in Finland, at Tico-Tico in Kemi. And released on Spinefarm, which was a Finnish label, so…

So they might have been inspiring you to come to Finland to record?
– There was a funny story about the Tico-Tico studios. When we came there, we were like, we had to sleep in a hostel that week. But we were the first band that had to sleep in a hostel because the band that had been there before us…

IMPALED NAZARENE, I guess…
– They had almost, the two brothers, they started fighting and they had smashed things and almost broken the whole studio! So, Ahti, the ownere, said that “I will never let anyone sleep here anymore in the studio since those guys were here!” And those guys, I don’t know, they were crazy back then.

I think some of them might still be when the time is right, I guess. But of course, each and everyone gets a bit older and hopefully wiser as well as time comes.
– I love these old raw bands from Finland, like IMPALED NAZARENE and BEHERIT and all these kind of things…

FINLANDS SAK ÄR VÅR

It’s actually been a while since people in Finland have seen THE BABOON SHOW. You actually did six shows in my home country back in 2007, but since then nothing. To me your music sounds like something that people in Finland would relate to very well as we have a great rock history with bands such as HANOI ROCKS and SMACK and rock bands from Sweden such as BACKYARD BABIES and THE HELLACOPTERS have a great following in Finland as well.
– It’s totally, it’s a rock and roll and it’s a metal country. Absolutely. And more and more people are writing to us. It’s just, I don’t think we got the right questions at the right time. I don’t know. But we will try.

– We have talked about this with our manager that we will try to come back for sure. Because we only did this tour in 2007. I think I even remember the cities, it was Kemi, Kouvola, Tampere, Jyväskylä, Helsinki and Oulu. And then we, in 2009, we played one show in Oulu too. I really think we should [play in Finland]. Because I know that Finland has a big rock, punk and metal history, so I know it’s a rock and roll country. And I love HURRIGANES.

Has Remu Aaltonen been a drumming influence for you?
– Yeah. And no one have ever looked as cool on stage ever as Cisse Häkkinen. Wow! What a style!

Yeah, at their peak they were like really crazy, cool and great!
– And now I really like a band, I think they are from Helsinki. It’s ROKETS. Really, really good rock and roll.

I’ve seen them a couple of times.
– I have the first album. I don’t have the second one yet, but I have the first album and I really enjoyed it. But there’s good stuff everywhere, from everywhere.

But it came kind of close as you were supposed to play in Turku, Finland in the summer of 2021 as part of the “Punk In Drublic” package headlined by NOFX, but that got cancelled due to the coronavirus pandemic.
– Yes.

How much of a problem did it become for you as a band during that period of craziness in the whole world?
– I mean, there was nothing you could do. You had to accept it. But it was horrible. Not only economically, but also for your heart, head and soul. To not be able to do what you love to do. Yeah, it was horrible. And I also had my girlfriend in Berlin and I couldn’t go there. It was impossible. So, it was a lot of things.

– We got some support from the Swedish state, because we could put down in a file and on paper that this is what we miss [financially] to not be able to work. For this whole year. And so we got, not much, but we got some so we actually could take out a little every month just to be on our feet. But it was really, really hard.

– On that [Punk In Drublic] tour, in the end we only ended up doing some shows in England. That was cool too, but all the rules around it, just to get there was horrible with all the tests. And in the middle of the festival on the day you had to go test again even though you were outside and not even out with the people, you know. It was so sad. Later on they did the tour anyway, but with other bands because we couldn’t do it then.

Anyway, from a Finnish perspective it looked like people and bands had it easier in Sweden than many other places in the world due to easier political stance on the virus. For example me and my friend Matti were therefore able to come to see you play at the Debaser in November 2021 during the pandemic.
– Yeah, it was the month when there were no restrictions and then the restrictions were back after that.

But you were still able to that gig, wasn’t it even sold out?
– Yes, it was. And it was a very funny joke. I was reading on Facebook the day after someone wrote in a group about the show that, okay, if anyone had COVID yesterday, everyone has it today because it was so packed. That was a really, really good show. Really fun. Because we were so happy to be able to do it.

WHY DID HÅKAN LEAVE?

In the beginning when I got into THE BABOON SHOW in 2017 it looked like you didn’t play any shows in Scandinavia at all, so therefore I had to fly all the way to the Basque Country to witness you live. But since Radio Rebelde (2018) you have started to play at least some shows in your home country. However, since the pandemic ended it seems like you have started to play a lot more live. Was this the reason why you had to bring in a new guitar player in order to be able to play live more often or Håkan wanted to continue more on studio work?
– No, I think it was more like Håkan just wanted to try [other things]. Me and him, we are from the same year, we are soon, soon 49, soon 50. And he just wanted to try some new stuff. And because he thought like, I’m soon 50, I want to try this. And full support from us, of course, directly. And if you want to try, of course, try. So he was the one fixing Simon for us.

Okay. Wow.
– So, and we know Simon a bit since before, but we know him better now, of course. And so, no, it wasn’t like that. It was more like he just wanted to try something new. And yes, Simon works very well. And I don’t think we’re touring much more than we did, but maybe. I don’t know. I didn’t think about it, but maybe it looked like it. But there’s no reason behind it.

Maybe it’s also like when you had first the world closed and then were able to getting back on tour. And now it’s looking like as you have gotten more and more popular suddenly more and more people want to book you. And now you’re getting the exposure that you deserve.
– And also maybe this is a reason too why it feels like we’re touring more is that we like Germany and Spain is our two main countries. We play there a lot and we have come to a certain level where we maybe can’t tour too much there. You know, we have to wait for a while to, and we want also to build [up our following] in other countries.

– That’s why we’re also saying yes to more shows like this because now we also are more safe with our economy also so we can afford because to go to… I don’t know, we’ve been playing Netherlands two times, small festivals. But if we go on a club show, club show tour there – just for an example – it wouldn’t pay the rent. We have a whole crew and everything. The production costs are also a lot.

– So, of course, you never come home empty handed, but it’s the big shows in Spain and Germany that pay the rent. But now we feel that we can afford to, because we want to try new places and new countries and start over in some places to build an audience there. Because it’s fun.

This work model reminds me to some extent the way a Finnish band called HIM used to work some years ago when they broke big in Germany when they started to invest their wages from Germany and Finland on tours in the UK and USA, which eventually started to pay them off with big dividends. Is that something that you have planned to do as well? That you get bigger wages and then you can invest them on the band getting forward?
– Maybe not the actual plan, but this is a little bit how it works. Yes. I would say. But also we just love to play live and to meet new audiences. It’s not about the money in first hand, we’re absolutely not rich in any fucking way, we are still a fucking punk band. We just love what we do and we want to keep doing it and find new people to do it for.

At what point did it occur to you that maybe we have to form our own company to start to do this on a more professional level in order to make a living out of something that you love to do. Kafe 44 is not necessarily a starting point for that kind of an idea…
– It’s actually not that many years ago. But when it comes to a point when you realize that we’re actually getting paid for what we’re doing. We have a company, of course, but we use that as a tool only. It’s not to invest a lot of money in the company. It’s just to use it to be able to easily invoice and get invoices and stuff. Pay and get paid. It’s just a must-have. And we also want to pay taxes, of course, because that’s part of the welfare society. Everyone has to do it.

COMMUNISM FOR THE FUTURE

Being from Scandinavia it was interesting to read about your political ideals and backgrounds. In some interviews you are calling yourself as communists. So how do you define communism yourself as a musician?
– We have never called ourselves a political band, but we have called it a band with political persons in it. So we have different views of course, but everyone is on the left side. People can call it whatever they want, socialism, communism, whatever.

– It’s just that the world never gets the chance to try it for real. I mean for real what it is and not not like some power hungry super rich men, that’s not what I’m saying. I mean with more rights for everyone and more equal society. In that way we will never reach full communism and what what the word means, but we have to work against that way for equality for everyone on the planet.

– It’s so weird that people are still defending this system that destroys humans, animals, nature, everything in its way, just to earn fast money. Even some people on the left side are still defending this system we have. I don’t have the answers, but I just know what’s right and wrong and what’s fair and not unfair. I don’t know if I answered your question.

I think you answered it quite well. Well, you might have at some point seen the same crazy interview as me in the now-defunct Swedish extreme music magazine Close-Up in the early 1990’s, where Euronymous, the original guitar-player of Norwegian black metal band THE TRUE MAYHEM reflected his views on communism and how he wanted the world to become a communist society.
– His view was a bit different, yes, hahaha! He said I want everyone to suffer equally, hahahahaha! And in his office he had those posters of Honecker from the DDR… Funny. So if you call yourself a communist, socialist or whatever today people always stick out the Stalin card directly. But why look back, we should look forward instead and learn from mistakes. But that’s not what the right wing is doing. They do the same mistakes all over and over and over again. You have to learn from history and move on. “What did we do wrong there, okay, let’s not do it again, perfect, let’s move on.” Easy! What’s the problem?

Yeah, from that viewpoint there’s some massive stupidity happening over at our closest partner in the East where the leader is trying to recreate the same kind of atmosphere and environment as his predecessors some 100 years ago, which feels like total insanity.
– Also when it comes to the world politics and the biggest so-called democracy like the United States where we now have in the US elections people like Trump against Biden. Two super rich old guys close to death… I mean can they have visions about a future? No! Where are the young people that actually want to change some things to the better? Not only just for people who are super rich who have everything that just want to keep everything as it is. That’s not progress, but yet that’s what conservatism is about.

TEARS IN CUBA

In some interviews it has been fun to read about your experiences in Cuba where you have played at least four times now or and even recorded a record [Havana Sessions in 2015] there. From a Scandinavian viewpoint some people might have this idea that Cuba is some kind of a really poor fascist country but in those interviews you have described it of being something totally different.
– I don’t know. I mean, we have been there four times like you said. All countries whatever whatever kind of politics they have do have their own problems and Cuba has a lot of problems like any other country. They are poor, but one thing is that they are not as poor as some people are here in the Western world because everyone has a roof over their head, no one is starving, the crime rates are very low, because they are living more equally and close to each other.

– They’re not raised into a society where you only have to think about yourself, like we are, and in this way they are much happier than we are. They don’t have the material standard that we have with everything, but that also somehow makes them happier. Just walking around the streets in Havana on a normal Tuesday night, where people are singing and dancing on the balconies with their life partner to some really nice Cuban salsa music or something. This was nothing I would listen to at home, but when I was there I really enjoyed it because it belonged to the streets, it was beautiful and to see that…

– If my neighbour goes out on the balcony dancing and singing with his wife or whatever it’s people [in Sweden] will think they’re crazy, but that’s not the case. It’s just a different culture. Also many of the problems why they are poor is because of the US embargo – which is illegal according to the world laws, but they still can do it – and they punish every country economically that still do trading in Cuba, which that’s also illegal and against the world laws, but they get away with it because they are the world police and the biggest country in the world. But it was a lovely country.

Are you getting back there at some point?
– I hope so I hope so our old Swedish label manager is living there. Let’s see if he can take us there again, that would be really really nice. One of my biggest moments ever there, I don’t know if I told you in Denmark, but it was when I was living at the Casa Particular, this is when you live at home with people. You have the room which is much nicer than a hotel because then you can eat breakfast with them for a small money and you can get tips like, “go there today, watch this, perfect!”

– I was just going out one day on the streets to get some air and there was an old lady sitting five meters from me. I had seen her sitting there for many days in a row as she was picking up customers for her man who was a taxi driver. One day she looked at me and waved me to come to her. When I went there she asked me where I’m from and I said Sweden. Then she took my hand and put it on her heart, looked me in the eyes and said “Olof Palme”. I almost started crying, it was such a strong moment as he’s a legend there.

– Maybe not the young ones know who he is but all the older ones know who he is because he was the first Western leader to reach out the hand [to Cuba] after the revolution, “hey we’re friends”, no-one else did it. Yes, many after him, but he was the first. It was a very strong moment.

THE FUTURE

How does the future look for THE BABOON SHOW? You have some major festival shows coming up this Summer, but it’s already been a while when your last studio album “God Bless You All” came out…
– Well, it came out in 2023, it’s one year ago, on the 13th of January, so it’s not that long… But we have started writing stuff already, but nothing is done yet. But we will soon go into a studio to record some first stuff just to see what happens. We have some big plans for later this year but it’s nothing I can say right now. But also as you know it’s 20 years now for THE BABOON SHOW, as we had our first show in May 2004, and later this year we will do some things that are connected to our 20 years anniversary, but nothing is set yet.

You said earlier that you started off almost immediately by writing three songs in 15 minutes to have some good time fun. As bands tend to have their ups and downs have you had moments in your 20-year career when you have been fed up with the band. At least for me from the outside it looks that you have such a great chemistry as your gigs come across as some really fun gatherings where people can have some really great moments and a really good time.
– Very nice to hear. Thank you for those nice words. And no, we have never… I mean, we have been fighting like everyone does once in a while, but it has never been to a point that “let’s quit this blah blah blah”… No, we have never gone that far. But as different individuals with different thoughts, sometimes people think like doing something and the others don’t think and feel like doing it, so that has to be a democracy as well. Everyone needs to be happy. Yeah, no bigger things, just normal disagreements like in any other family. It would be very weird otherwise if you would just be walking on pink clouds for 20 years. I think no one does that, hahaha.

What about like, where would you like to see the band in the future yourself? Like, do you have any wishes to tour places like United States or the UK to get your music known for even larger crowds or other wishes? World peace?
– World peace, of course, but I mean, we can’t achieve that even if we sometimes get emails and people come talk to us and say that we change their lives and change their views or how to look at a certain thing and this always makes you proud and feel that you, because sometimes… I mean, everyone has doubts sometimes that “what am I doing, is this really…?” But every time we get such an email from a concert, we have a lot of reasons to look forward to the next concert or someone who had cancer or something that still got some hope back because of a song that we did. Stuff like this warms your heart and every time you feel like it’s all worth it.

– What we do is not shit if it means a lot to many people. I mean for myself as a fan I have always gone to a lot of shows and my favourite band ever is IRON MAIDEN. I’m a big collector and I had a ticket for the Berlin show that was going to be in 2019, then 2020 and then 2021 Finally in 2022 they could do it because the pandemic was over. I was standing in the audience and they came out on stage and I started crying before they even started playing. That’s what music does and should do. For me it’s everything: it is feeling, it is love, it is passion. I would be nothing without it. I love hockey too but… so what was the question again?

Where do you see THE BABOON SHOW in five to ten years?
– I don’t know, but we we’re still playing for sure. As long as we love to do this and people love what we do, we’re doing it. We want to go to the US of course and all these other places, South America, Latin America, all those countries we have never been in before. I don’t care if we play in the United States and North Korea on the same tour, people are people everywhere, it’s the politics that are not.

In many ways the antics of Cecilia on stage remind me of Finland’s own Michael Monroe from HANOI ROCKS, still one of the most energetic frontmen in rock after over 60 years of age.
– We supported them once many years ago in Stockholm at Debaser. They did a club tour, it’s over 10 years ago I think. It was a fun night

So I guess THE BABOON SHOW won’t become a lounge band any time soon – not at least in the next decade or so?
– Hahahaha, no, no, no. I don’t think so.

Punk at heart?
– Metal heart, hahahaha. Exactly. JUDAS PRIEST have done the album of the year already and it’s only March.

Originally I planned to translate this short interview into our native language Finnish, but after trying out a quick translation with ChatGPT I decided to scrap the idea, because the translation lost quite a lot of the beauty and magick of Curby’s great answers.

So, if someone wonders questions about Finnish bands, then it’s just because I was trying to market OEF for Finnish audiences through this interview, but then I thought why should this interview be limited only for Finns, because after all OEF is an INTERNATIONAL festival! This is why this interview is in English, not Finnish. PERKELE!!

Understood? Great! So for now I shut myself up and give the word to Curby who took his time from his hugely busy schedule to answer my questions regarding OEF. So I guess we see all each other in the pit next week then, right? RIGHT!?!

You started OEF in 1999 to celebrate your birthday. Did it ever occur to you that it might grow in a way like this?
– Haha, never ever, mate!!! It was simply mission impossible. Actually, I’m still very surprised we made it to the 25th anniversary this year!!! But we always had the passion for extreme music and it has not changed much since I was a young guy!!! I’ll celebrate my 50th birthday at OEF this year and I’m more than happy and satisfied where OEF is now!!! I believe we have a huge following in the scene and also respect as since the first volume we follow the DIY ethics, no sponsorship or any government or EU donations…

OEF has been noted by Vice as ”Europe’s craziest grindcore party” and by Czech Radio for its ”exceptionally tolerant and friendly atmosphere”. What do you see as the best parts of the festival?
– I think the vibe is totally relaxed and some people say it is like a mental spa for them haha!!! I can understand why, no one judges you, everyone has come to have party of their life and to meet old and to make new friends! It is a real feeling of freedom when you enter the Obscene Extreme gate and it is simply something you can feel in the air!!! It is the real treasure of OEF I guess!!!

What kind of attributes do you look out for when booking bands to OEF? How can a band improve its chances to be booked by you?
– Well, I listen to a lot of records, watch lots of Youtube live videos, visit a lot of festivals all around the globe and also small club shows…I really like the whole process…the best thing is to see the band live that really kicks my ass as then it is easy for me to say ”This is the band for OEF!”. So, my advice for the bands – play always on maximum, like there’s no more sun coming up tomorrow because you never know who is watching you! Sometimes my friends recommend good new bands…for example a long time ago Shane Embury told me there’s a great grindcore band called NAILS and he was right! Also Danny Lilker or Bilos send their tips…

Over the years you have booked quite a few Finnish bands for OEF. Do you see something unique in Finnish bands that sets them apart from bands in other parts of the world, “a Finnish sound” so to speak?
– Absolutely!!! My friendship with Finland goes way back to OEF 2000 when the mighty ROTTEN SOUND came to OEF for their very first international show and drove all the way from Vaasa to Trutnov and back in an old van!!! Something like 4000 km for one short grindcore gig! What a passion!!! They stole my heart!!! Since then we have met so many times, I even invited ROTTEN SOUND to be a headliner of our World Tour 2013 for the shows in Jakarta, Indonesia and Melbourne, Australia!!! I also organized headlining the European tour in 2002 for them! Such great and funny guys!!! Love them!!! There must be something in your water because you have so many great, weird and unique bands for such a small population!!! Even back then bands such as XYSMA or CONVULSE! Then INFERIA, DEMILICH, ABHORRENCE, DEMIGOD or ADRAMELECH!!! I love FEASTEM as well! What a punch in your face!!! And now it is GALVANIZER and lots of sick death metal bands coming from your country! What about KRYPTS or HOODED MENACE? And I must have forgotten lots of others!

The year 2024 marks the 25th anniversary for OEF. What kind of plans do you have for the future of OEF?
– Not many, mate! I just want to enjoy this year as much as I can!!! And then I definitely want to finish the Obscene Extreme book that will sum up all the 25 years of our festival!!!

The 25th anniversary of OBSCENE EXTREME FESTIVAL is happening in Trutnov, Czech Republic next week between wed-sun 3.–7th of July 2024. Tickets to this years event can be bought from the door for approx 194 euros, no one day tickets are available because it’s a full on 4-day grind core death metal hard core party, yeaaaaahhhhhrrrrggggghhh!!!

Obscene Extreme Festival

Yksi ensi viikolla 3–7. heinäkuuta 2024 järjestettävän Obscene Extreme (OEF) -mättöfestarin 25-vuotisjuhlavuoden kovista kotimaisista on torniolainen hard core -pioneeri Terveet Kädet, jonka tinkimätön ura alkoi jo 1980. Siksi lähetimme muutaman hassun kysymyksen Messengerissä TK:n basistille Lenelle nelikon OEF:n keikan alla.

Terve Lene, mitä kuuluu kesään?
– Kesään kuuluu juopottelua ja uutena countryn soitto. Aloin soittaa Kosti Launosen kanssa ja kokoamme sopivaa poppoota original kantrihengessä (Hank Williams jne). Kosti on perustanut jopa Hank Williams -seuran. Lisäksi Terveet Kädet -festivaalikeikkoja pitkin kesää ja Japanin lokakuun touria odotellaan. Uusia TK-ralleja kehitellään. Plan E -orkesterilla tipahtelee uusia sinkkuja eetteriin, käykäähän tsekkaamassa. The Sultans -orkka keikkailee ja tulee äänittämään uuden levyn kesällä tai alkusyksystä – eli joko Kitchen Session IV tai Syys-Lyyssi. Sultansin Kitchen Session III ilmestynee jopa jo loppukesällä.

Esiinnytte vihdoin Tsekin Obscene Extreme -festareilla tänä vuonna, kun korona pani tehokkaasti stopin teidän 2020 buukatulle keikalle. Millä mielellä lähdette teutaroimaan Euroopan merkittävimmän äärimusiikkitapahtuman 25-vuotisbileisiin?
– OEF:ää olen odottanut ja toivonut ja haaveillut jo vuosia. Ja nyt vihdoin sinne pääsen ja vielä orkesterin kanssa.

Mitä neuvoja antaisit sellaiselle, joka ei ole OEF:ssä aiemmin vieraillut?
– Muuta en voi opastaa kuin että ”in grind we trust”. Valmistaudu mutakylpyyn jne, eli ihan perus festivarustus.

Terveet Kädet lähtee lokakuun alussa Japaniin 18 keikan kiertueelle? Millä mielellä?
– Japania odotetaan kuin kuuta taivaalta. TK on käynyt kerran aiemmin Japanissa, itse en tuolloin ollut mukana. Itse kävin Kürøishi-orkesterilla Japanissa.

Vaikka solistinne Läjä Äijälä on päässyt jo kunnioitettavaan eläkeikään, näyttää herrassa olevan edelleen virtaa kuin muille jakaa. Kun nyt UK Subsin solisti Charlie Harperkin keikkailee vielä 80 vuodenkin ikäisenä, niin tokihan TK:kin jaksaa painaa villisti vielä pitkin maita ja mantuja ainakin seuraavat 15 vuotta, vai mitä?
– Nyt kun Läjä pääsi pois työn ikeestä, niin virtaa tuntuu olevan vaikka mihin, joten jäämme odottamaan herran intoilua eri projekteihin.

Terveet Kädet Tsekin Trutnovin Obscene Extreme -festareilla perjantaina 5. heinäkuuta 2024 klo 18.25, neljän päivän festariliput 4500 korunaa eli noin 180 euroa.

Terveet Kädet yhdessä brasilialaisen Ratos De Poraon ja helsinkiläisen Forca Macabran kanssa Coolhead-panimon tiluksilla Helsingin Viikissä keskiviikkona 10. heinäkuuta 2024 klo 19.10, liput ennakkoon 32 euroa Tiketistä, 35 euroa ovelta, mikäli jäljellä.

Terveet Kädet
Obscene Extreme
Coolhead Live

Riepu on kesällä 2024 lähdössä Tsekkien Obscene Extreme -festareille – jatkossa OEF – tsekkailemaan meiningit. Grind coreen ja muuhun äärimetalli-, punk- ja hardcore-vetoiseen älämölöön painottuva festivaali syntyi alun perin 1999 järjestäjänsä Miloslav ”Čurby” Urbanecin syntymäpäiväjuhlista, mistä festivaali on jalostunut nykyiseen, kotisivujensa mukaan jopa 20 000 henkeä vetävään muotoonsa.

Koska tiettyjen entisten itäblokkien maiden tapahtumakulttuuriin kuuluu vaatimus jonkinlaisesta ennakkopuffista lehdistöpääsyä vastaan, päätti Riepu ottaa Facebookin Messenger-palvelun kautta välittömästi tähtäimeensä Suomen suurimman ja merkittävimmän grind core -veteraanin – eli 1993 perustetun Rotten Soundin solistin Keijo Niinimaan tentatakseen tätä OEF:stä.

Parhaillaan Niinimaa on Rotten Soundin – tuttavallisemmin Rotiskon – kanssa kiertueella ympäri Iso-Britanniaa, missä yhtyeen voi nähdä vielä seuraavasti.

Mitä mieltä Obscene Extreme -festareista?
– Kovat festarit on. Amfiteatteri toimii ja line-up on aina loistava.

Miten monta kertaa olet esiintynyt OEF:sä?
– Öö, oisko kahdeksan Rotiskoa, yks Morbid Evils, yks Goatburner sekä Nasumin jäähyväiskiertueen keikka.

Mikä erottaa OEF:n muista festareista?
– Kaikkihan on omalla tavallaan uniikkeja. OEF on mun mielestä tosi viihtyisä ja kompakti, vaikka väkeä on jotain 5-10k. Curby ei halua viedä isommaksi, koska toimii noin hyvin.

Onko jotain muistoja, mitkä ovat jääneet OEF:stä mieleen erityisesti?
– Hyvät keikat toki aina, yleisö hienosti messissä. Daivaus on sallittua, kunhan on max 30 sekuntia lavalla ja ei tule monitorilinjan toiselle puolelle.

Mitä kuuluu Rotiskolle? Mitäs kaikkea bändille on luvassa vuonna 2024?
– Vähän rauhallisempi vuosi, mut jotain festareita ja parit rundit.

Milloin sinut nähdään seuraavan kerran OEF:sä? Mitä odotat?
– Vaikea sanoa, ens vuonna aikaisintaan kun nyt on täyttä. Mennään Brutal Assaultiin ja oltiin myös viime vuonna.

Kotisivut:
Rotten Sound
Obscene Extreme Festival

Silloin pitää kehua, kun aihetta on. Soittelin toissapäivänä akuutin masennuskohtauksen syövereissä paikalliseen terveyskeskukseen Helsingissä, missä yhteydenottooni palattiin takaisin kiitettävän nopeasti, alle viidessä minuutissa.

Eikä tässä vielä kaikki, vaan terveydenhoitaja otti asiani sen verran vakavasti, että sain akuuttiajan heti seuraavalle aamulle. Positiivista ja harvinaista herkkua itselleni synnyinkaupungissani, siispä rasti seinään.

Vaikka lääkärivastaanotolle oli varattu aikaa sellaiset 20 minuuttia, meni asioideni selvittelyyn lopulta aikaa tuplaten. Silti tummahipiäinen lääkäri ei missään vaiheessa hoputtanut eikä meillä oikeastaan ollut edes kielimuuriakaan, kun hän keskittyneesti kuunteli selvitystäni.

– Sinulla on aika paljon näitä asioita, kasvomaskiin verhoutunut keski-ikäinen lääkäri kuitenkin huokaisi jossakin vaiheessa.

Totesin hänelle, että niin, näin siinä lopulta käy, kun hoitoja, selvityksiä ja tutkimuksia ei saateta loppuun asti. Asiat kasaantuvat.

Tähän lääkärini ei sanonut enää mitään.

Mitään valittamista ei tästä vastaanottokäynnistä lopulta edes jäänyt, koska koin tulleeni kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi olkoonkin, että asiani jäivät myös hieman vaiheeseen, “koska niitä asioita on niin paljon”.

Niinhän niitä on. Vaan yritetään nyt tehdä niille jotakin.

KELA KIELSI REUMAN

Kokemukseni jälkeen olikin aika lailla masentavampaa lukea sosiaalisesta mediasta erään menestyneen karjalaisen rumpalikollegani hieman toisenlaisia kertomusta itärajan kupeesta.

Paikallisella reumapolilla mies sai nimittäin kuulla klassisen totuuden, miten Suomesta voi aina muuttaa pois, mikäli terveydenhoitojärjestelmämme ei miellytä.

Vaikeaahan siihen on tietty väittää vastaankaan.

Lyömäsoitintaiteilija tarjosi ymmärrystä myös hoitajalle, joka teki vain työtään. Ei hän varmaan pahaa tarkoittanut, kunhan yritti vain kertoa mihin yhteiset rahkeet asiakkaan hoitoon riittävät tätä nykyä Suomessa.

Somekeskustelu keräsi kuitenkin uusia kierroksia, kun linkitin Riepuun kirjoittamani esseen omista kokemuksistani suomalaisessa terveydenhuollossa taistelussani depressiota vastaan. Tähän eräs helsinkiläinen katurokkari totesi, että meininki on aina ollut raakaa miehisen ihanteen ja miehen mallin kanssa täällä.

Hänen äitinsä mielestä yhteiskunta pyrkii nyt siivoamaan sairaat, vanhukset ja heikommat pois järjestelmästä. Kenties ajatus hyvinvointivaltiosta onkin vain satu jostain menneisyydestä, kitaristi aprikoi.

– Hyvä ystäväni sai ajan psykiatrille joskus monen kuukauden odottamisen jälkeen ja “auttaja” oli dissannut häntä siinä itselääkityksestä. Hän teki valituksen. Hyvä, kun teki, mutta voimaton on ihminen noita instituutioita vastaan. Nykyään rahalla saa hyvää kohtelua ja neuvo tuntuukin olevan, että “mene yksityiselle”. Siihenhän kaikilla meillä sitten onkin varaa, mies jatkoi.

Tähän rumpali päätyi vertailemaan kokemuksiaan suomalaisen ja saksalaisen terveydenhuollon välillä, missä jälkimmäisessä rumpalin tilaa pidettiin niin vakavana, että hänet käskettiin antamaan verta kahden viikon välein seurantaa varten. Mikäli asia unohtui, lääkäri soitti perään.

– Täällä Suomessa reumapolilta soitetaan kahden vuoden (!) välein ja kutsutaan paikalle tarvittaessa. Kelan lääkäri kielsi monisatasivuinen sairaushistoriapinkkani käsissään koko nivelreumani olemassaolon, kun muutimme takaisin Suomeen. Olin kuulemma vain ”allapäin”. Systeemimme ei ole kuitenkaan huonompi, vaan erilainen, tiesi hoitaja. Ja onhan se.

TEHOTTOMIA LÄÄKKEITÄ

Totean kitaristille, että omien kokemusteni perusteella monet mielensä kanssa kamppailevat yksilöt joutuvat turvautumaan juuri itselääkintään eli esimerkiksi alkoholiin tai muihin päihteisiin, koska järjestelmä ei osaa tai halua auttaa.

Se, että joskus yrittää antaa suomalaiselle terveydenhuollolle vielä mahdollisuuden ja saa penseän vastaanoton ohjaa vain itselääkitykseen entistä pontevammin.

Tähän rumpalikollega toteaa, ettei mikään hänellekään tarjotuista lääkkeistä auta yhtä hyvin reumaoireisiin kuin lämmin ja kuiva ilmasto. Vaikka tästä vallitsee vahva yhteisymmärrys lääketieteen keskuudessa, kirjoitetaan yksilöille silti tehottomia lääkkeitä..

Vielä edellisellä vuosituhannella Kela tuki esimerkiksi psoriasiksen ja reuman hoitoja Välimeren maissa talvikuukausina, mutta nykyään moinen on vain ylellisyyttä, mihin hyvinvointivaltiolla ei enää ole mukamas varaa.

– Siitä huolimatta tämä minullekin paras ja vieläpä edullisin hoitokeino ei kuulu lainkaan tarjolla olevaan valikoimaan. Mieluummin syydetään vähissä olevat rahat tajuttoman hintaisiin lääkkeisiin, jotka eivät auta ja joihin minulla ei edes ole varaa.

Keskustelen aiheesta erään turkulaisen ystävättäreni kanssa, joka on myös kamppaillut takavuosina mielen ongelmien kanssa. Sittemmin hän on onneksi saanut toimivan avun kotikaupungissaan.

Hän kertoo kuulleensa eräältä Helsinkiin muuttaneelta ystävältään, miten pääkaupungissa meno on huomattavasti karumpaa kuin Turussa. Kun tämän kirjat siirtyivät Helsinkiin, pakotettiin hänet eläkkeeltä työkkärin listoille.

Vastaavia kokemuksia voin itsekin allekirjoittaa. Nimittäin, kun jouduin olosuhteiden pakosta siirtämään kirjani Turusta Helsinkiin syksyllä 2021, päätti helsinkiläinen lääkäri minua näkemättä lopettaa silloiset lääkitykseni tylysti seinään puhtaalla kansliapäätöksellä.

– Kalasatama on kunnon vittuilulaitos. Pahin kaikista heti Mikkelin soskun jälkeen 1990-luvulla, tiesi kolmaskin kohtalotoveri kertoa.

Sellainen on helsinkiläinen terveydenhuolto. Totuuden nimessä täytyy sanoa, ettei Tampereen touhu vaikuta yhtään paremmalta.

Eräällä keikkareissulla sairastuin lopulta itsekin keskuudessamme velloneeseen räkätautiin. Koska vajaan viikon päästä oli tiedossa keikkareissu Englantiin, päätin käydä silloisen kotikaupunkini Tampereen terveyskeskuslääkärillä hakemassa toimivat tropit, jotta olisin tervehtynyt ja iskussa tulevia keikkoja varten.

– Siinä reseptit Buranaan ja Panadoliin, ole hyvä, totesi kantasuomalainen lääkäri.

Se kolmen tunnin lento Helsingistä Lontooseen ja koko loppupäivä ovat olleet yksi elämäni kamalampia, karuimpia ja pisimpiä, kun en kyennyt koko päivänä hengittämään ja nielemään juuri ollenkaan.

Kun nukkumisestakaan ei tullut mitään, piti minun lopulta rientää yön pikkutunteina paikallisen majoituslaitoksen vastaanottoon kertomaan tilanteeni ja pyytämään heitä tilaamaan taksin päivystykseen.

Se kannatti.

Vartin odottelun jälkeen pääsin lopulta hoitajan pakeille, joka konsultoi asiaani lääkärin kanssa puhelimitse. Siitä varttia myöhemmin olinkin jo saanut akuutin pillerin, antibiootin ja nenäsuihkeen helpottamaan oireitani.

Kun kävelin vajaan kilometrin mittaisen matkan lähistöllä sijainneesta päivystyksestä takaisin majapaikkaani, huomasin kaikkien oireideni kaikonneen vartissa kuin taikaiskusta.

Sitä ennen oloni oli niin karmiva ja järkyttävä, että suomalaisen tereydenhuollon tarjoamat tropit tuntuivat lähinnä kiusanteolta sekä sadismilta.

Reumaoireista kärsivän rumpalin kaverin mielestä suomalaisessa terveydenhuollossa voitaisiin olla edes vittuilematta.

– Ehdin siinä vähän kiihtyä itsekin saatanan kipeine paikkoineni, joten pitää varmaan ottaa hoitsun kommenttia omaankin piikkiin. Mutta yllättävän karulta neuvo siinä kuunnellessa kyllä tuntui, rumpali toteaa.

Sopiikin kysyä, miksi suomalaisessa terveydenhuollossa ei haluta hyödyntää toimivia lääkkeitä tai muita hoitomuotoja, jos ja kun sellaisia on kerran tarjolla?

Millaisia kokemuksia sinulla on suomalaisesta terveydenhuollosta ja hyvinvointivaltiosta? Entä ulkomaisesta? Jos haluat antaa risuja tai ruusuja suomalaiselle hyvinvointivaltiolle, voit lähettää niitä sähköpostiosoitteeseen riepulehti@gmail.com, niin saatamme käyttää niitä tai haastatella sinua myöhemmissä artikkeleissamme aiheesta.

(Kuvituskuva Ralph Wilfing Pixabaystä)

Vuonna 2024 Record Store Dayta – RSD:tä – vietettiin lauantaina 20. huhtikuuta 2024 ympäri maailman. Päivää juhlistaakseen Riepu lähti jonottelemaan Helsingin Piritorille heti aamusta klo 7.55 saadakseen edes yhden kappaleen Hurriganesin Roadrunner-klassikon sadan kappaleen 50-vuotisjuhlapainoksesta valkoisella vinyylillä, mikä oli tuona aamuna klo 8.00 auenneen Rolling Recordsin sisäänheittotuote tämän vuoden levykarnevaalissa.

Niin oli lähtenyt muutama muukin, kuten Rievun Nalle Östermanin kuvaamasta videosta voi nähdä. Yksi näistä miehistä oli legendaarinen suomalainen radiotoimittaja Klaus Flaming, jonka kanssa Österman päätti samalta seisomalta loihtia klassisen revolverihaastattelun tilanteeseen sopivalla tavalla Flamingin suureksi kiusaksi – mikä kieltämättä myös välittyy oheisella videolla.

Reilussa vartissa koko sadan kappaleen satsi oli jo myyty loppuun – perää pitäneiden jonottajien suureksi kiusaksi ja suruksi.

Vaikka Österman ja Flaming jäivät tällä kertaa ilman valkoista Roadrunneria – josta alettiin pyytää ja tarjota satoja euroja vain muutamia tunteja levyn ilmestymisen jälkeen – tarjosi Östermanin revolverihaastattelu melkoisia skuuppeja Flamingin nykyelämästä.

Tiesittekö te, mitä Flaming tekee nykyään eläkepäivillään? Mikä painos Klasulla Roadrunnerista oikein onkaan ja kuinka monta? Onko Klasulla mahdollisesti jopa se kaikista myyttisin Graalin malja, se kaikista himoituin ja halutuin – eli klassinen ensipainos, myyttinen ”vuoromies”.

Lähde Rievun mukaan Helsingin Piritorille jonottelemaan ja hämmästelemään, miten Ganes liikuttaa raavaat miehet aamureippailemaan vielä 50 vuotta myöhemmin klassisen kakkosalbuminsa julkaisusta!

Stadin mystisimpien rockpersoonien listalla Walhallan pääjohtaja, lauluntekijä ja kitaristi Lord “Jussi” Heikkinen on sijalla 100. Heti hänen jälkeensä tulee Walhallan rumpali ja monista muistakin yhteyksistä tuttu Agathon ”Ykä” Frosteus, joka valitettavasti ei enää ole keskuudessamme, mies kun menehtyi ärhäkkääseen syöpään jokunen vuosi sitten.

Stadin mystisimpien rockpersoonien lista on varsin mielenkiintoinen. Itsekin olen löytänyt oman nimeni siltä, sijalta 25. Toisin sanoen voitin siis Agathonin ja Lordin niukasti – ainakin, mikäli pelaisimme nyt Niukkaa.

Joskus takavuosina pelasimme Niukkaa Lordin kanssa lukemattomat kerrat. Pelin säännöt ovat varsin yksinkertaiset: peli lähtee siitä, että yksi kilpailijoista sanoo numeron. Tämän jälkeen toinen osallistuja sanoo oman valintansa ääneen. Jos numero on pienempi kuin ensimmäisellä lausujalla, toteaa hävinnyt osapuoli voittajalle ääneen, ”voitit niukasti”.

Tässä kisassa minä siis voitan Lord Heikkisen ja Agathon Frosteuksen niukasti. Toisaalta, mikäli pelaisimme nyt Runsasta, voittaisivat Lord ja Agathon minut heittämällä.

Joskus takavuosina pelasimme Runsasta Lordin kanssa lukemattomat kerrat. Pelin säännöt ovat varsin yksinkertaiset: peli lähtee siitä, että yksi kilpailijoista sanoo numeron. Tämän jälkeen toinen osallistuja sanoo oman valintansa ääneen. Jos numero on suurempi kuin ensimmäisellä lausujalla, toteaa hävinnyt osapuoli voittajalle ääneen, ”voitit runsaasti”.

Walhallan jäsenistöön kuuluu tätä nykyä näemmä myös muitakin mystisimpiä stadilaisia rockpersoonia. Yhtyeen solisti Hullu ”Jari” Hurskainen löytyy nimittäin sijalta 292. Hän voittaa toisin sanoen runsaasti Lord Heikkisen, Agathon Frosteuksen sekä jopa Denigratesta ja sen Mombasa-hitistä tutun kitaristin Micko Hellin, joka löytyy mystisten rockpersoonien listalta sijalta 291.

Sattumaako?

Pahamaineisen Lord Heikkisen (kuvassa takana) johtama Walhalla sisältää harvinaisen runsaasti Stadin mystisimpiä rockpersoonia.

Lordin, Agathonin, Hullu-Hurskaisen ja Micko Hellin musiikillinen ansioluettelo sisältää loputtoman listan varsin mystisiä nimiä. Vai mitä sanotte näistä?

Tenebrae. Airdash. Igigi. Soulgrind. Gloomy Grim. Musta Kerava. Julma Ölkky. Gandalf. Groove Insult 69. Iron Frost. Dropzone. Alcona Sky. Corporal Punishment. Hellbite. Vintersemestre. Dauntless. Evince. FTW Boogie Machine. Million Dollar Beggars. Thy Serpent. Walhalla. Denigrate. Fierce. Barathrum. The Scourger. Fleshred. Demonztrator. Corporal Punishment. Disformed. Nomicon.

Varsin mystistä, kerrassaan.

Vielä mystisempää on mietiskellä illan tapahtuman nimeä, See You In Hell, nähdään helvetissä. Onko kyseessä tervemenotoivotus sinne Jumalan selän taakse minne aurinko ei paista, toivotus kesällä 2023 ensimmäistä kertaa päivänvalon nähneeseen Hellsinki Metal Festivaliin vai peräti kutsu tehdä lähempää tuttavuutta Micko Hellin syvimpien onkaloiden kanssa?

Pahamaineinen Lord Heikkinen on vaikuttanut Hellsingin rankoissa metallipiireissä jo arviolta 7500 vuotta.

”Sanopa se siinäpä se”, kuten maineikkaan Havana Blackin kitaravelho Crazy ”Make” Heiskanen voisi tokaista, mikäli mystisimpien rockpersoonien listasijalta numero 45 olisi nyt paikalla.

Emme jää tämän enempää murehtimaan Heiskasen poissaoloa, olemmehan kuitenkin Bar Loosen tummanpuhuvassa alakerrassa, mikä on yhdenlainen syvempi onkalo sekin.

Tässä vaiheessa iltaa paikalla on jo vajaa satapäinen joukkio erilaisia hulttioita pääkaupunkiseudulta. Katsos, siinähän Thrash-Sampo moshailee jo täyttä häkää sydämensä kyllyydestä. Siinä Luxi ”Luukas” Lahtinen dokumentoi vielä yhtä keikkaa antaumuksella.

Työnjako on selvä: Hullu-Hurskainen huutaa, Thrash-Sampo moshaa. Kuten kuuluu ollakin.

Miksi kummankaan nimeä ei löydy Stadin mystisimpien rockpersoonien listalta on täysi mysteeri, mutta tämäkin on osa mysteeriä ja listan mystiikkaa. Mix? Mix? Mix?

Six. Six. Six.

See You In Hell, nähdään helvetissä. Missäköhän ulottuvuudessa nuo listan edesmenneet sankarit vaikuttavat tätä nykyä?

Cantry DD King. Pokla. Tipi Järvinen. Tatu Huhanantti. Räkä Malmi. Markku ”Matkis” Halme. Axl (Roskapankki). TT Oksala. Marco Kämäräinen. Lido ”Dildo” Salonen. Marko Lounas. Agathon AKA Ykä AKA Juha Hintikka. Chrisse Moustgaard. Floyd Superstar. Vesa-Matti Loiri. Annica Feeltonen. Nisse Mannerheim. Mii Saraskoski – sekä ne, joiden kohtalo lepää mystisyyden verhon alla.

Rauha heidän sieluilleen.

Walhallan rumpalilla Vesseli Iloisella näytti olevan harvinaisen mukavaa rumpupatteristonsa takana. Ilmankos tuo, kun pääsi ihastelemaan paraatipaikalta näin mystisiä stadilaisia rockpersoonia.

Mistä tämä lista on oikein lähtöisin ja miksi? Kuka sen on oikein loihtinut ja laatinut? Miksi. Sanopa se siinäpä se. Listan luonnehan on sellainen, että ennen pitkää jäljellä on lopulta vain yksi: lista itse.

Klassikot elävät ikuisesti.

Kuten kaikilla oikeilla ja elävillä mysteereillä, niin kaikkia lista ei ole todellakaan miellyttänyt. Surullista oli todistaa esimerkiksi se, miten listan ykkösenä majailleen Cantry DD Kingin sisar (listasija #260) arvioi listan olemassaolon painavaksi syyksi, miksi King ei vaikuta enää keskuudessamme.

Kaikkihan on mahdollista, mikään ei ole mahdotonta, kuten listasijalta 274 ponnistavan legendan Andy McCoyn kerrotaan lausuneen toisessa yhteydessä, mutta tällöin täytyy muistaa, että harvemmin painetulla sanalla on yhtä ratkaisevaa merkitystä henkilöiden ennenaikaiseen poismenoon kuin esimerkiksi elämäntavoilla.

Vai onko? Muistetaanhan esimerkiksi varsinais-suomalaisen SIG-yhtyeen laulusolistin Matti Inkisen traaginen ratkaisu, kun Seiska-lehti esitti miehestä takavuosina epäilyttäviä väitteitä – joista lehti pyysi sittemmin anteeksi todettuaan väitteet paikkaansapitämittömiksi.

Sanopa se siinäpä se.

Voitaneen todeta, että totuuksia lienee yhtä monia kuin tulkitsijoitakin.

Lavalla WALHALLA jatkaa remuamistaan. Bändin kuolometallivivahteinen thrash edustaa sitä kaikista wanhinta liittoa, mitä kuunneltiin pipot huurussa ja varsilenkkarit ojossa niin maan perusteellisesti – silloin kun ei moshattu, heilutettu tukkaa ja daivattu sydämiemme kyllyydestä Stonen ja Airdashin tahtiin Helsingin Ruoholahden Lepakkoluolan mustassa salissa 1980-luvun lopulla.

Tänään kukaan ei enää daivaa, tänään ainoastaan Thrash-Sampo moshaa ja heiluttaa tukkaa. Vaan kuten sanonta kuuluu, ei se määrä vaan se laatu. Tänään Walhalla ja Sampo voittivat niukasti.

Bar Loosen takahuoneessa Stadin mystisimpien rockpersoonien veljeskunta kokoontui mystisiin riitteihin tutkimaan mystisyyden syvintä olemusta.

Seuraavaksi lavalle nousee suomalaisen brasilialaisen thrashcoren kruunaamaton kuningas FORCA MACABRA, solistinaan takavuosina Rytmihäiriön patteristonkin takaa löytynyt lyömäsoitintaiteilija Otto Luotonen, joka vetää tänä iltana pohjat ja voittaa runsaasti olemalla 301 nimeä sisältävällä Stadin mystisimpien rockpersoonien listalla sijalla 298.

Kenties tästä syystä tämä mystisen tiedon runsaudensarvi siteeraa minulle ulkomuistista lauseita, tokaisuja ja lausahduksia, joiden syntymisestä saati kirjoittamisesta minulla ei tätä nykyä ole mitään muistikuvia. Ehkä parempi niin. Kysykää siis Otolta, hän tietää ne minua paremmin.

Forca Macabran kitaristi, Pedro Antharesina tunnettu Lalli haluaa puolestaan tietää – kouvolalaista Maho Neitsyt -yhtyettä lainataksemme – mikä mun päässä nykii, onks mulla jokin tauti?

Sanopa se siinäpä se.

Kaivan älypuhelimeni taskustani ja alan esitellä miehelle Omakannastani löytyviä tietoja. Sieltä löytyvän datan ansiosta yritän ilolla ja ylpeydellä kertoa Lallille, miten suomalainen terveysteollisuus ja HUS:n sairaanhoitopiiriin kuuluva lääkäri totesi pelkästään papereita katsomalla minut 100% terveeksi kirjani siirryttyä Turusta takaisin Helsinkiin. Otetaan sille!

Jostakin syystä Lalli ei halua enää tässä vaiheessa kuullakaan enempää vastauksia esittämäänsä kysymykseen, vaan päättää juosta takahuoneesta karkuun rahvaan puolelle. Ehkä tässä syy, miksi Lallin nimeä ei löydy Stadin mystisimpien rockpersoonien listalta? Mielestäni kyllä pitäisi.

Terveet Kädet -yhtyeen laulusolisti Läjä Äijälä (s. 1958) esiintyy edelleen kuin kova kullimies.

Täten joudun tyytymään vain TERVEET KÄDET -yhtyeen laulusolistin Läjä Äijälän (#270), Babylon Whores- ja Sleep Of Monsters -yhtyeistä tutun solistin Ike ”Ilkka Salmenpohja” Vilin (#216) sekä TK:n rumpalin Samu-Severi ”Samppa” Kinnunen (ei listasijoitusta) ja basistin Lene Lennartin (ei listasijoitusta) kanssa – unohtamatta tietenkään tulevan TK-dokumentin kuvausryhmää (ei listasijoituksia), jotka hyörivät ja pyörivät ympärillämme takahuoneessa.

Päätän ilahduttaa itseäni ja kenties myös tulevan TK-dokumentin katsojia tiedustelemalla Läjältä, kumpi on hänen mielestään osannut tulkita vanhoja TK-klassikoita paremmin, Impaled Nazarenen Mika Luttinen (#177) vai Taneli Jarva (#80) uuden yhtyeensä Poison Whiskyn kanssa – missä muuten vaikuttaa kitaristina myös vanha TK-keppimies ja Faff-Bey -johtaja Maike Valanne (#269).

Hetken kysymystä pohdittuaan Läjällä on vastaus valmiina.

– Kyllä se Tane on. Sen tulkinnoissa on enemmän sellaista… alkuvoimaa.

Kiitän Läjää vastauksesta ja muun joukkion omaan rauhaansa pohtimaan veteraanin vastausta itsekseni. Oikeassahan mies taitaa olla. Miksei olisi, sillä hän näyttää tuntevan ja tietävän alkuvoiman ja ankaruuden syvimmän olemuksen.

Eräät Terveet Kädet -yhtyeen katsojista eivät todellakaan halunneet tyytyä tänä mystisenä iltana pelkästään musiikkiin. Eikä toisaalta ihmekään.

Se todistetaan myös tänä iltana Bar Loosessa, missä 65-vuotias nuori eläkeläinen Läjä Äijälä joukkoineen järjestelee taas sellaisen spektaakkelin, että hetken aikaa alan jo kuvitella olevani taas Lepakon mustassa salissa, missä hiki virtaa ja maiharia tulee ohimoon tämän tästä. Perkele!

UGH!

Terveet Kädet -yhtyeen settilista Bar Loosessa näytti varsin mystiseltä sekin. Tietenkin, mitä muutakaan odotitte?

Loppuilta sujuu tutun kosteahkoissa merkeissä parhaimmassa mahdollisessa seurassa, kunnes yhtäkkiä takavuosilta tuttu naishenkilö (ei listasijoitusta) haluaa tietää, miksi oikein häiritsen vierelläni istuvaa Rievun avustajaa, Hannah Pearlia?

Öööhhh, kenties siksi, että hän on rakas ystäväni ja ystävät haluavat pitää huolen toisistaan.

Vastaus ei selvästikään miellytä pitkänhuiskeaa ja näyttävää naista, joka seuraavaksi saa psykoottisen raivokohtauksen, mihin kuuluu sanavalintoja, kuten ”vitun läski, olet pilannut elämäni, haastan sinut oikeuteen” höystettynä sylkieritteillä ja litsarilla.

Tervetuloa helvettiin, Welcome to Hell, lausui muinainen brittiläinen saatananpalvausorkesteri Venom jo vuonna 1980 esikoisalbumillaan. Venom on muuten englantia ja tarkoittaa myrkkyä. Tällä hetkellä tuo nainen vaikuttaa olevan täynnä elävää venomia, sitä kaikista myrkyllisintä. Luoja – tai Saatana – yksin tietää, kertooko Venomin kappale Poison itse asiassa tästä naisesta.

Myös Poison on englantia ja tarkoittaa myrkkyä – eli Venomia. Sattumaako?

Kenties tästä syystä englantilaisen Venomin Leave Me In Hell– ja amerikkalaisen Poisonin Look What The Cat Dragged In -kappaleiden pääriffit ovat täysin identtiset.

Yhtäkkiä tunnen oloni kovin turvattomaksi Bar Loosen vahtimestareiden tyytyessä seuraamaan tätä outoa vyyhtiä vain kädet puuskassa, vaikka hekin julistavat verkkosivuillaan noudattavansa turvallisen tilan periaatteita.

Ilmeisesti nämä turvallisen tilan periaatteet ulottuvat kuitenkin vain vastakkaiseen sukupuoleen, sillä nyt voin vain kuvitella, millaiset sanktiot olisin itse saanut moisesta käytöksestä.

Toki, nyt ymmärrän syyn. Pitihän se arvata. Vaan minkä minä sille mahdan, ettei Enni Darlingin nimeä löydy Stadin mystisimpien rockpersoonien listalta?

SEE YOU IN HELL: TERVEET KÄDET, FORÇA MACABRA, WALHALLA
26.1.2024 Bar Loose, Kamppi, Helsinki

Teksti: Nalle Österman
Valokuvat: Oskar Ohlson (http://silkeselenium.se/oskar/)

”Millainen ihminen ottaa idolikseen tuollaisen Andyn ja miten se vaikuttaa tuon ihailijan elämään”, nimimerkki 767607 kysyi Ylen verkkosivuilla 17. lokakuuta 2018 julkaistun Andy McCoyn Live Ammo -haastattelun kommenttipalstan yhteydessä.

Vastaus: minä olen ottanut. Miten se on vaikuttanut, niin varmasti se on tuonut enemmän väriä ja vuoristoratoja elämääni kuin kultaista keskitietä kulkeneen konservatiivisemman tallaajan eloon keskimäärin.

Sopii kysyä, miksi joku ei sitten haluaisi ottaa Andy McCoyn kaltaista henkilö idolikseen? Henkilöä, jolla on ollut näkemystä ja rohkeutta kulkea omia latujaan ja siinä sivussa tehdä itsestään ja yhtyeestään tarunhohtoinen legenda jo oman elämänsä aikana.

Samalla McCoy on toiminut esimerkillään tienraivaajana niille lukemattomille suomalaisille artisteille Himistä ja Nightwishista Darudeen ja Bomfunk MC:siin, jotka ovat lähteneet maailmalle testailemaan siipiensä kantavuutta säveltaiteellaan.

Ei siis mikään turha jätkä.

Traditiota rakentamassa

Yksi hauskimmista ja mieleenpainuvimmista haastatteluistani vuosikymmenten varrella onkin alkukesällä 1995 tekemäni haastattelu samaisen Andy McCoyn (oik. Antti Hulkko, s. 11.10.1962 Pelkosenniemi) kanssa.

Näinä aikoina Hanoi Rocksin legendaarinen kitaristi ja lauluntekijä oli jälleen kerran kirjattu julkisuudessa menetetyksi tapaukseksi palattuaan edelliskesänä Suomeen keikkailemaan Shooting Gallery -yhtyeen surullisenkuuluisan suomalaisversion kanssa, joka levisi käsiin välittömästi kesän 1994 Suomen keikkojen jälkeen.

Vuotta myöhemmin kaikki oli toisin.

McCoy ei ollut levännyt laakereillaan mahalaskun jälkeen vaan oli kaikessa hiljaisuudessa levyttänyt kokonaisen 14 sävellyksen ja reilun 63 minuutin mittaisen sooloalbumin Tukholmassa.

Nyt, reilut 23 vuotta myöhemmin, tuota Building On Tradition -nimellä siunattua McCoyn toista sooloalbumia pidetään yleisesti ottaen yhtenä McCoyn komean diskografian kulmakivenä, jolta löytyy yksi kaikkien aikojen kauneimmista – ellei kaunein – sävelteos tältä majesteettiselta lauluntekijältä, eli levyn avaava seesteinen ja harmoninen rakkauslaulu Strung Out.

Ei siis ihme, että ihmiset olivat innoissaan – ja ovat edelleen.

Tästä yhtenä osoituksena turkulaisen Svart Recordsin syksyllä 2017 julkaisema tuplavinyylipainos levystä, jonka puitteissa päädyin haastattelemaan McCoyta kahteen eri otteeseen edesmenneeseen Suosikki-lehteen 1995. Haastattelut eivät kuitenkaan koskaan päätyneet lehteen asti, koska onnistuin maanisessa euforiassani hinnoittelemaan itseni ulos kirjoituspalkkioissa.

No, nähköön ne nyt Rievussa vihdoin päivänvalon ilmaiseksi taiteen, kulttuurin ja aikalaiskuvauksen nimissä. Aikalaiskuvauksen, mitä värittää näihin aikoihin miehestä julkaistut lukemattomat lehtijutut, jotka kuvastavat herran meininkiä noihin aikoihin varsin osuvasti.

Näistä haastatteluista ensimmäinen oli varsin perinteinen istunto, joista parhaiten jäi mieleen Andyn ja tämän Angela-vaimon minulle syöttämät tomaatti-mozzarella -makupalat, mutta onneksi tuo toinen sessio oli toista maata.

Niin mainio oli sessio, että siitä taltioitu kasetti oli kadoksissa kokonaiset 20 vuotta, kunnes eräänä päivänä löytyi vihdoin arkistoistani, mikä mahdollisti vihdoin tämänkin artikkelin valmistumisen. Sattumaako?

Sporalla aurinkoon

Näihin aikoihin Andylla oli tapana antaa haastattelunsa Hamlet-nimisessä anniskeluravintolassa Helsingin Kaisaniemessä lähellä silloista asuntoaan, niin myös ensitapaamisellamme.

Myös toinen sessiomme oli sovittu samaan ruokaravintolaan, mutta tuona päivänä kohtalo päätti toisin. Tallaillessani Vilhonkatua pitkin kohti määränpäätäni näen Andyn vaeltavan vastaani tuntemattoman nuorukaisen kanssa, jonka Andy esittelee ”roudarikseen”, Makeksi.

Koska luontoäiti hellii meitä kaikkia helsinkiläisiä tuona kauniina kesäpäivänä ihanalla auringonpaisteella ehdotan Andylle, voisiko tämän haastattelusession tehdä ulkoilmassa, koska mielestäni olisi suorastaan rikollista istua sisätiloissa näin upeana päivänä.

– Yeah, mä tiedän yhden hyvän terassin Hagiksessa (Hakaniemessä – toim. huom.), mennään sinne.

Viereiseltä raitiovaunupysäkiltä lähtevä ensimmäinen raitiovaunu ei suostu ottamaan värikästä seurakuntaamme edes kyytiinsä kahta pysäkinväliä varten, mutta onneksi toisella yrityksellä tärppää, kun kuljettaja joutuu päästämään matkustajia pois kyydistä.

Tuo hyvä terassi osoittautuu Hotelli Strand Inter-Continentalin – joka tätä nykyä tottelee nimeä Hilton Helsinkin Strand – terassiksi, joka on jo täyttynyt lähes äärimmilleen erilaisia virvokkeita nauttivista auringonpalvojista, vaikka kello on arkipäivänä vasta kaksi iltapäivällä.

Saatuamme hetkeä aiemmin vapautuneeseen pöytäämme vihdoin virvoittavat kesäjuomat eteemme, aloittaa Andy tarinointinsa.

– Näettekste ton talon, missä lukee Canon. Mä asuin siellä, silloin kun mä soitin Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma- ja Tahdon rakastella sinua -levyillä. Ne oli kauheita hittejä aikoinaan. Mulla oli noi kaks kattoikkunaa tuolla korkeimmassa kerroksessa. Yks egyptiläinen diplomaatti, jolla oli suhde yhteen – mä en viitsi sanoo nimee – aika korkeeseen naispoliitikkoon, joka on nykyään noissa EU-bisneksissä kimpassa, niin se antoi mulle ton ilmaiseksi.

– Se antoi mulle seitsemäksi kuukaudeksi ton kämpän, ei vuokraa eikä mitään. Se sanoi, että maksa kun jaksat. Kato kun se luotti, että siel ei hajoo eikä sielt katoo mitään. Siel oli antiikkii ja sellaista. Sanoi vaan, että maksa puhelinlaskus, maksa sähköt ja muut ja pidä kämppä kondiksessa. Parempi et sä oot täällä eikä joku käy snutaamas tyhjää kämppää, koska tääl on niin paljon antiikkii ja arvotavaraa. Skål, Andy huikkaa ja kilistää lasinsa muun pöytäseurueen kanssa.

Kippis!

Kadonneiden kynttilänjalkojen arvoitus

– Vaikka tääl on nyt aurinkoista, niin Los Angelesissa tää olis talvipäivä. Kelaa silloin kun ulkona on 34 astetta, niin et sä silloin pidä nahkabyysiä jaloissa. Mulle tää on ihan viileetä. Jotkut tuijottaa, et miten sä jaksat? Mut kun tää on mulle viileetä, vielä.

Totean Andylle, että meille tämä keli edustaa jo kuumaa kesäpäivää.

– Se johtuu siitä, et teidän kroppa on jo tottunut tähän ilmastoon, teille viis plusastetta on jo lämmintä. Sitä Losin yhtätoista vuotta ennen mä asuin seitsemän vuotta Lontoossa. Siellähän mä siihen heroiinikoukkuun jouduin. Vittu, niin halpaa, niin stydii. Huntilla klaaras iisisti vuorokauden. Hinnat tääl on nykyään ihan pilvissä samalla kun siitä on tullu pikkuskidien keskuudessa muotii, kun pikkuskiditkin vetää lähiöissä pollee, Andy kuvailee, esittäen samassa nopean pyynnön tai vaatimuksen toimittajallenne.

– Osta aski röökii. Ota Pall Mallia, punaista. Jos ei oo, niin sitten Camelia.

Kova aski, pehmee aski?

– Se on samaa paskaa eri paketissa, ei sillä oo välii. Mä en oo koskaan tajunnu tota kova/pehmee-boksi systeemii, paitsi et pehmyt menee takafikkaan.

– Ja pehmeestä saa väännettyä hätäsen, Make lisää.

– Mä vihaan hätäsii, vittu se maistuu pahalta. Ennemmin mä tyhjennän röökin ja vedän filsun veke. Silloin vois vetää tässäkin, ellei olis jotain huumekyttää täs. Ja tuskin olis, koska se katois nopeesti tuulen mukana savuna ilmaan.

Samassa Andy alkaa selittää Makelle tuoretta kadonneiden kynttilänjalkojen tapausta, missä Andya syytettiin arvokkaiden antiikkiesineiden varastamisesta.

– Mulla oli rosis viime viikolla, mua syytettiin 16 000 markan arvoisten hopeisten kultaosilla varustettujen kynttiläjalkojen katoamisesta. Kun mä olin käynyt samassa mestassa kuulemma. Samana päivänä tai myöhemmin sen tyypin mutsi oli käynyt tarkastamassa sen mestan, koska siellä on paljon antiikkia ja kaikki on ollut siellä. Neljää päivää myöhemmin oli tullut ilmoitus, että jotain on kadonnut, ja mua syytettiin siitä. Sen jälkeen siellä on käynyt niin paljon jengiä. Siellä oli kuus tyyppiä läsnä ja kukaan ei edes nähnyt, että mä olisin kierrellyt katsomassa mitään.

– Ekan kerran mun asianajaja – mulla on helvetin hyvä – sanoi, kun me mentiin tuomiota venaan, niin mä kysyin siltä et tuleeks tästä vittu sakkoja. Kaiken lisäks mä olin syytön, mä en tehnyt sitä juttua. Musta tuntuu, et kundit vei itse ne kaniin tai möi, et ne pystyi bailaan, kun mutsi ja faija oli landella. Ja sit ne kelas, et tolla on louvoo, tällä jätkällä on rahaa, niin pannaan tää sen niskaan.

– Syyttäjä sanoi, että tällä asialla on mulle hällä väliä. En mä tajunnut sitä, kun en mä käy tällaisissa, niin mä kysyin taas mun asianajajalta, et tuleeks tästä vittu sakkoja. Niin se sanoi, että ei, ei tuu mitään. 26 vuotta hän on käynyt oikeudenkäynneissä eikä ole koskaan ennen kuullut syyttäjän sanovan, että tällä jutulla on hänelle hällä väliä. Se tarkoitti, et tää on heitetty oikeudesta ulos.

Eli sut on oikeudenmukaisesti todistettu syyttömäks.

– Mä sanoin vielä tuomarille sen tuomion jälkeen, et mä haluun kiittää. Kun mä tulin tänne, niin mä pelkäsin herra tuomaria koska mä ajattelin, että tästä on tulossa Amerikka. Et heti kun nähdään joku jolla on rahaa, niin maidotetaan sitä. Kiitos Jumalalle, että Suomessa laki vielä toimii. Ja mä oon kehunut poliisia täällä lehdissä, koska ne ei oo niin kuin Jenkeissä, vittu.

Saa olla rauhassa, Make komppaa.

– Tulee turvallinen fiilis, kun ne on ympärillä. Tietää, ettei tuu joku sekopää vittu takaapäin. Mä olin raflassa pari viikkoo sitten, niin yks jätkä tuli pimeestä ja veti. Ja vittu kun tuli verta. Broidi tuli siihen, et mitä vittuu – ja veti nyrkillä sitä naamaan. Todistajii helvetisti. Sit se jätkä sanoi, et mä poltin sitä röökillä. Mä menin poliisikuulusteluihin ja mä sanoin, et mulla oli rööki kädessä kun mua lyötiin nenään.

– Onhan se voinut olla mahdollista, et mä olen voinut polttaa sitä kundia vahingossa. Ja tää on Suomen rikkaimman miehen poika, joka on päätodistaja, millä on aika paljon painoarvoo. Mä sanoin, et jos ne haluaa oikeudenkäynnin, niin kundi maksaa loppuikänsä. Jos se luulee, et se pystyy jemmaan fyrkkaa, niin kyl mul on tyyppei, jotka pitää siit huolen et mitään ei mee jemmaan. Ne fyrkat löytyy kyl siltä jätkältä tai sen mutsilta. Tai sitten se pudottaa keissin. Mutta, se heittää mulle pöydän ali viis tonnii palveluksesta, ettei sen tartte maksaa loppuikäänsä. Koska on kaks uhria ja kuus todistajaa sitä vastaan. Sillä on vaan se yks kaveri, jolla on rikosrekisteri.

Maken mielestä Andy on olosuhteiden uhri.

– Mut kun pääsee tähän vitun superstarastatukseen, niin sit se menee liian pitkälle. Jengi kelaa silloin vaan fyrkkaa. Ja mä oon täys vastakohta, kun mä oon nähny niin paljon fyrkkaa, niin mä en enää kelaa sitä. Sillä mä tiedän, mitkä ongelmat se tuo mukanaan. Ensinnäkin kaikki ohivetäjät. Ei ainoastaan rikolliset vaan nää bisnestyypit, jotka on pahimpii. Jos sä et hae fyrkkias niin voit olla varma, et ne menee jonkun muun taskuun.

Ääniala kuin Freddie Mercuryllä

Synnyinmaahansa kesällä 1994 palannut Andy ei ollut näihin aikoihin virallisesti muuttanut Suomeen, vaan oli vielä tuolloin omien sanojensa mukaan täällä ainoastaan käymässä. Tätä kirjoitettaessa tuota vierailua on kestänyt jo kokonaiset 24 vuotta.

Kysyn Andyltä, onko Suomi hänen mielestään muuttunut tämän palattua tänne takaisin. Onko hän oppinut diggaamaan Suomea?

– Suomi on onneksi muuttunut siitä kun mä olin pikkuskloddi. Silloin täällä oli ihan eri meno. Jengi on nykyään paljon avarampaa. Mä muistan kun piti mennä raflaan, niin se oli vittu tarkempaa kuin olis menny kirkkoon, miten piti pukeutuu, Andy manaa.

– Piti olla skraga, niin mulla oli taskussa aina joku skraga. Vaik oli t-paita ilman rotsii, mut jos oli skraga, niin pääs sisään. Ja heti kun pääs sisään, niin tää hirttonaru veke. Sillä skragoista mä en diggaa. Yeah, mä diggaan niist jenkkiläisistä bow tieseista, sä tiedät mis on ne nahkavyöt. Niistä mä diggaan. Mut en mä mistään skragoista diggaa. Vittu joku kangas tässä, ihan kuin joku esiliina jollain vauvalla, et osataanks syödä kunnolla.

Päätän siirtää keskustelun ikävämmistä aiheista mukavimmille vesille, onhan maestro juuri julkaissut sävelteoksen, joka musiikillisesti yltää Hanoi Rocksin huippuhetkiin ja parhaimmillaan onnistuu jopa ylittämään nekin. Andylla onkin vakaa käsitys levyn myyntipotentiaalista.

– Tää Building On Tradition tulee myymään vanhalla maineella suurin piirtein miljoona kappaletta. Mutta kuten mä sanoin ennen, niin jos me breikataan Jenkit, niin sit se todellakin räjähtää. Ja tällä levyllä on hyvät chanssit breikkaa siellä.

Kitaristi panee röökiaskin kiertämään. Itse kieltäydyn kuitenkin tässä kohtaa tarjotusta savukkeesta, olenhan lopettanut röökaamisen taas kerran kerrasta poikki jo puoli vuotta aiemmin.

– Mä olen yrittänyt, mut mä en pysty kerrasta poikki. Mut mä oon vähentänyt röökin polton kolmesta boksista kahteen boksiin ja seuraavaksi on vuorossa yks boksi. Ja kaikki tää äänen vuoksi. Sen vuoksi, että laulu tulis helpommin, Andy selvittää ja antaa samalla nopean demonstraation laulutekniikastaan täydelle terassille.

– Niinku, whee-hee-hee-hey-heyy… Ton pitäis tulla helpommin. Ja mulla on vitun laaja skaala, mikä on epätavallista. Sillä tavallisesti jengillä on joku ala-, keski- tai ylätenori, mutta mulla on se lahja mikä oli Freddie Mercurylla Queenissa, että mä pääsen helvetin korkealta ja matalalta myös, niinku et mä pystyn laulaan ”I watched TV and it – insults me freely”.

Myös Make hehkuttaa ja kehuu Andyn uutta levyä vitun kovaksi.

– Uuden levyn kanssa tehtiin todella kovaa duunia. Esimerkiksi Strung Out on biisi, josta on tulossa klassikko – tai siitä on tullut jo. Et kelaa, et on kuullut sen ennen, mut ei oo kuullu. Silloin tietää, et on klassikko. Et siinä on jotain, minkä tunnistaa, mut ei oo silti koskaan kuullut sitä melodiaa. Silloin tietää, et on tehnyt klassikon. Tällä lp:llä on pari klassikkoa – ja se on paljon. Tavallisesti bändin uralla on vaan yks. Pellellä on Moottoritie on kuuma, se yks biisi.

Heitän väliin, että eikö Tahdon rakastella sinua ole sitten myös?

– Se ei oo klassikko yhtä hevisti, koska se on liian poppia eli sitä ei oteta tarpeeks vakavasti. Mutta silloin kun mä menin lavalle Pellen kanssa Kaisaniemen puistossa toissa viikolla vuosien breikin jälkeen kahteen vikaan biisiin, niin hyvä keikka, mut kun mä aloin soittaan niin jumalauta se teltta oli räjähtää. Se oli ihan Beatles-hysteriaa. Ja mä yritin vaan muistaa, miten nää biisit nyt meni, kun olin kuitenkin ollut 15 vuotta niitä soittamatta.

Mut sä muistit.

– Mut mä muistin, yeah. Vittu, onks noi armeijan äijii? Ja sit kun se veti täyttä komppikitaraa, niin mä pystyin värittään helvetisti ja heittää snadeja juttuja, et siitä tuli nastempaa.

Vuosaaren nuorin pilvikauppias

– Mä taidan ostaa rullaluistimet. Jos sä osaat luistella, niin ne on iisit. Ja mä osaan luistella, hiihtää mä en osaa. Mut kelaa nyt, niin kuin täällä Hagiksessa – missä mä liikun paljon keskustan lisäks – niin Vanhallekin pääsee varmaan minuutissa.

Totean Andylle, että Helsinkiin palattuaan hän on näyttänyt olevan kiinnostunut jeesaamaan paikallisia nuoremman polven rockbändejä kuten 69 Eyesia, jolta oli haastatteluhetkellä julkaistu kakkosalbumi Savage Garden, mille Andy McCoy oli antanut panoksensa Wild Talk -nimisen sävellyksen muodossa – joka on nyt tätä kirjoitettaessa julkaistu nyt joulukuussa 2018 Andy McCoyn omana tulkintana miehen tuoreella Soul Satisfaction -mini-cd:llä.

– Tääl Stadissa on ollut nasta jeesata muitakin bändejä, yeah. Mä oon jeesannut 69 Eyesia, mutta just nyt me ei olla oikein väleissä, koska ne alkoi käyttää hyväksi mun nimeä. Ja niiden levy ei noussut edes listoille. Mä yritin vaan jelppaa pikkukundeja, et näin se menee, mitä te sekoilette. Et on pakko olla maali, jonkinlainen tähtäin. Ja päästä sinne. Ja siitä sitten ottaa jonkinlainen uus tähtäin, et tonne on päästävä. Niin mä ainakin aikoinani duunasin sen.

Ja ne halusi ilmeisesti suoraan siihen seuraavaan.

– Ne halus suoraan siihen seuraavaan, mut se ei tapahdu niin. Se on kovaa duunii, siihen menee satoja keikkoja. Ja vitusti matkustelua. Rääkkiä. Ja vielä tuntematon bändi. Elää sellaisella louvolla, et käynks mä Alkossa ja ostan halvimman whiskeyn vai syönks mä tänään?

Makea naurattaa.

– Tavallisesti alkuvaiheessa kaikki kelaa samalla tavalla. Menee pari kuukautta ennen kuin tajuu, et miksei panna kaikkee louvoo yhteen. Te kaks ostatte kaikilla fyrkilla ruuat ja me kolme tai kaks ostetaan kaikilla fyrkilla ne brenkut. Sit on molempii. Ei tarvii nähdä nälkää ja voi saada vielä myssyä päälle – jota tavallisesti saa ilmaiseks.

Myssyä – eli kannabista – eli yrttiä, jota Andy on alkanut vanhoilla päivillä ylistämään maasta taivaisiin, koska hän diggaa olla ”täyspilvessä”, kuten hän syksyllä 2018 julkaisemassaan tuoreessa omaelämäkerrassaan Rock’n Roll Star paljastaa.

– Mä kävin tossa moikkaa vanhoi frendei, tollasii vanhempii äijii, niin ne oli et ”moi Andy, mä sain uuden satsin, parisataa kiloo, täs on kymppi.” Tullut heiluttua pikkuskloddista asti kumminkin. Mä olin aikoinaan Vuosaaren nuorin pilvenmyyjä, 12-vuotiaana. Jätkät joille mä myin oli kaikki yli kakskymppisiä. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut ryöstää mua, koska mulla oli se prätkäjengi takana. Kerran yks jätkä yritti ja veti ohi multa jotain viiden huntin edestä.

– Sit nää meni mutkan kans sille jätkälle, et kosket vielä kerrankin Andyyn, niin henki lähtee. Vittu, liipasin liikkuu puol senttii. Se on sun elämä. Sen jälkeen ei tullut ongelmii. Nää oli hevei jätkii. Sekin jätkä ammuttiin jossain kaksintaistelussa myöhemmin, jossain sekoilussa, tiedätsä. Ollaan niin miehii, et okei, mennään ulos. Toi on pelleilyä. Elämä on lahja. Väkivalta ja kaikki toi on sellaista skeidaa ja vituttaa, et on joskus pakko käyttää sitä. Kun jotkut tinalot ei snaijaa.

Ostatsä mulle salmiakkikossun?

Yritän Andylle tarinan hevibaari Bronxista Eerikinkadulta, mutta tämä tarina keskeytyy alkuunsa Andyn muistellessa omaa vierailuaan kyseisessä hevijuottolassa.

– Mä kävin kerran Bronxissa, yhdessä kapakassa tos Eerikinkadulla, enkä digannut yhtään. Yks kundi oli siellä ja pyörty kolme kertaa, kun se näki mut. Sit ne sanoi, et käy kätteleen se niin ehkä se rauhoittuu. Se oli pahin moka. Sit se pyörtyi taas ja mä pelästyin et jumalauta, tääl on sementtilattia. Jos se lyö päänsä lattiaan, niin varmaan tulee syyte taas mua kohtaan, vaikka mä en ole koskenutkaan siihen. Se oli niin hillitön fani.

Samalla Andyn ajatus ja katse siirtyy jo seuraavaan tapaukseen.

– Eiks noi oo armeijan äijii? Siel on jotain upseereita. Ootas mä ziigaan. Ei, kun mulla on se upseerin merkki toisessa kotsassa. Kapteenin merkki. Asento. Lepo. Ne on nyt lomilla. Kelaa niitä jätkii jotka on nyt skuugessa treeneissä, vittu maastokuteet ja kypärät päässä, vittu, ja 50 kiloo selässä.

Andylle ei armeija koskaan maistunut.

– Intti ei ollut mikään hyvä idis, eikä siel tullut käytyykään. Miks vitussa mä olisin vaihtanut johonkin 30 markan päivärahaan, kun mä sain 50 000 keikasta päivässä? Sehän olis ihan idioottimaista menoo, haastatteluhetkellä 32-vuotias mies selittää.

– Mä menin vaan suoraan, mikä tää nyt on, Helsingin sotilaskunnan korkeimman kenraalin luo Kaivopuistossa. Mä menin sinne ennen kuin mulle tuli edes kutsunnat sanomassa, et tää armeijan juttu ei oikein fudaa mulle. ”No miten olis siviilipalvelus?” Joo, ei fudaa, matkustan liikaa ympäri maailman. Sitä paitsi mulla on huonoja tapoja ja mä en kuuntele ketään eikä mua käske kukaan mitään. Et jos mä meen sinne, niin mä oon sit sellissä sen koko linna-ajan.

– Se sanoi, että totta on, kyllä, mulla on nuori poika, kauhee fani. Et annatsä enemmän ihmisille musiikilla. Ja mä vielä muistutin sitä siitä, et Moottoritie oli ykkösenä Suomessa. Se sanoi, että täs on vapautus – sodan aikainen ja rauhan aikainen. Ei tarvii koskaan mennä sinne. Armeijasta on tullut eniten pyyntöjä, et eniten mä annan niille iloa musiikilla kuin olemalla siellä.

Totean Andylle, että hän on erittäin onnellisessa asemassa, koska hän saa soittaa musiikkia ja hänelle maksetaan vieläpä siitä hyvin.

– Mä sain lahjan, en mä opiskellut. Tai tietenkin mustalaispuolella kaikki soitti ja isoisä oli legenda. Vieläkin on. Ja täti, Anneli Sari, sehän on helvetin hyvä laulaja. Sen Stadin kämppä on muuten tos nurkan takana, helvetin hieno kämppä.

Yritän palauttaa keskustelun takaisin sinne hevibaari Bronxiin, missä on muuten vuodesta 1997 lähtien pitänyt majaansa eroottinen yökerho Alcatraz. Siellä nimittäin eräänä ehtoona Plastic Tears -yhtyeen solisti Miqu December saapui luokseni katkerana tilittämään, ”miksi vitussa se Andy meni duunaamaan juttuja 69 Eyesin kanssa, koska mehän ollaan paljon enemmän Hanoin jalanjäljillä kuin ne!”

– Se ei ollut siitä kyse! 69 Eyes ei matki Hanoita, ne on ottaneet vaan attityydin, mut Plastic Tears matkii Hanoita. Mä yritin aina selittää jengille, miks yrittää olla joku muu, kun sä oot maailman paras olemaan oma itses. Ei löydy parempaa Andy McCoyta kuin mä, koska mä olen Andy McCoy! Miksi yrittää olla joku muu? Ole oma itsesi ja kehitä sitä! Ja kukaan ei ole parempi olemaan suna kuin sä itse! Yeah, ei oo parempi olemaan sinuna tai sinuna kuin te. Tai muna…

Andyn tarinointi keskeytyy, kun nuori vaaleaverikkö lähestyy varovasti pöytäseuruettamme.

– Hei anteeks, ootsä Andy McCoy…

– Kaikki aina luulee.

– Eiku sä oot.

– No oon oon…

– Anna mulle nimmari, pliis, mä rupeen itkeen…

– Ostatsä mulle lonkeron sit?

– Voin mä ostaa, jos mä haen ensin rahaa… Voitsä laittaa mun kaverille kans?

– No hyvä, lonkeron hinnalla saat kyl.

Tyttö kertoo Andyn pelastavan hänen koko kesänsä. Nimikirjoitusta raapustaessaan Andy tiedustelee tytön nimeä. Andy kertoo kirjoittavansa Lauralle ennakkoon kiitokset lonkerosta.

– Huh, ihanaa, tyttö huokailee.

Seuraavaksi tyttö pyytelee anteeksi tunkeutumistaan seuraamme, sillä näyttäähän meillä olevan niin mukavaa tässä terassilla. Totean, ettei tässä mitään, ihan vaan Suosikin haastattelua ollaan tekemässä, mutta ei siinä mitään, pääset mukaan.

– Hähhähhäh, Andy naureskelee.

– Mä luin sitä lehteä joskus, silloin kun mä olin koulussa, Laura muistelee.

– Et sä sit enää oo, Andy utelee Lauralta.

– No en mä enää, nykyään mä oon jo töissä.

Luoksemme alkaa ilmestyä takavasemmalta enemmänkin uteliaita kansalaisia.

– Kirjoitatsä mullekin, hieman varttuneempi nainen tiedustelee hieman töksäyttävämmin.

Andy havaitsee vivahde-eron äänensävyssä ja heittaa vastapallon heti takaisin.

– Ostatsä mulle salmiakkikossun?

– Salmiakkikossun?

– Joo.

– No kuule ostan! Mulla ei vaan ole kynää!

– Käy ostaan se salmiakkikossu sil aikaa, käy hakeen se nyt.

Onneksi toimittajanne on varautunut kynällään tällaisiinkin tilanteisiin.

McCoy – vaeltajan poika, joka ei pysy paikallaan

Kun naiset ovat suunnanneet tiskille jonottamaan juominkeja rocktähdelle, voi puheenvuoro jatkua.

– Mä juon harvoin stydimpää, se ei oo hyvää mulle. Mulle tulee putkii. Mut yhden mä voin vetää sun laskuus. Heti jos mä pyydän toista niin sanot vaan, et hei Andy, niin se riittää. Mä herään.

Andy kehuu nimikirjoitustaktiikkaansa hyväksi pankiksi.

– Ei saa nimmaria ennen kuin on heittänyt jotain itse. Hei, jos ei oo fyrkkaa, niin mä sanon et ”heitä kakskymppii, heitä viiskymppii”. Yhtenä iltana mä tein yli kuussataa. Käteistä.

– Asiaa, Make ihastelee.

– Oli pitkä viikonloppu. Oli kai perjantai ja joku pyhäpäivä, joku tollainen juttu, ja vittu fyrkat Jenkeistä ei ollut tullut ineen niin kuin piti, et mä olin PA. Mä kelasin, et mä meen täysinäiseen raflaan mis on rockfaneja. Sit mä, vittu, ”ai nimmari vai?”

– Sit mä katoin, et kun ne tarjos sen drinkin, et onks sul varaa, näytä lompakkoo. Emmä viitsi pyytää, jos siel oli tyhjää, mut jos näkyi satasii niin mä olin, et okei, seittemänkymppii. Jos ei näkynyt mitään, niin kakskymppii oli halvin. Sen alle mä en menny. Mitä mä sain silloin, 670–680 markkaa (n. 160 euroa vuonna 2018 – toimi. huom.), kahdessa ja puolessa tunnissa. Ja ilmaiset drinkit vielä siihen päälle.

Kysyn Andyltä, onnistuuko tällainen taktiikka kaikkialla.

– Onnistuu ympäri maailman. Munkin nimi on kasvanut ympäri maailman niin massiiviseks tässä ajan mittaan, että se on uskomatonta. Enhän mä pikkuskloddina halunnut tehdä muuta kuin soittaa kitaraa, en mä mitään menestystä kelannu enkä mitään louvoo. Oli vain vitun hauska soittaa. SIt se kaikki vaan tuli, kun mulle oli annettu lahja, mitä monella muulla ei kai oo, että mä osaan kirjoittaa biisejä ja skulaa skebaa.

Kaikilla on varmaankin jokin lahja, arvelen Andylle.

– Kaikilla on varmasti joku lahja, yeah, niiden pitäis vaan löytää se. Mulla se sattuu olemaan skulaaminen ja taide yleensä, musta piti tulla taiteilija…

Tässä kohtaa kerron Andylle, miten Suosikista oli tiedusteltu, olisiko hän kiinnostunut maalaamaan Suosikin Grand Prix -vuosikilpailuun taulun, joka lahjoitettaisiin arvonnan voittajalle.

Tiedustelu kuitenkin keskeytyy, kun vanhempi nainen tulee lonkerotuopin kanssa takaisin harmitellen, ettei tiskiltä löytynyt salmiakkikossua, mutta kelpaako tällainen. Toki kelpaa. Samalla nainen katsoo sopivaksi kertoa terveiset Jussi McCoylta, joka on Andyn suuri ihailija.

– Ahaa… Lähetä Jussille terkkuja. Tiedätsä mitä McCoy tarkoittaa? Mc on se poika ja Coy on muukalainen, joka ei koskaan pysy paikoillaan.

Milloin sä otit ton taiteilijanimen käyttöön? Tulikse jo koulussa, utelen.

– Tää taiteilijanimi tuli jo skidinä ja mä kelasin kun mussa on mustalaisverta, että mikä sopii. Sitten mä otin vanhan nimikirjan mikä sopii ja mä löysin, että McCoy on ollut alun perin mustalaisia. Siitä tulee vaeltajan poika, joka ei pysy paikallaan. Et toihan on sopiva. Miksei?

Jatkan taulun tiedustelua Suosikin vuosikisaan Andylta, joka kertoo maalaavansa taulun Suosikille ilomielin. Hän ei kuitenkaan lahjoita taulua kisaan ilmaiseksi, vaan lehti joutuu ostamaan sen häneltä.

– Mä en kuitenkaan pyydä kymppitonnia, minkä mä saan mun taulusta, vaan ne saa sen kahdella tonnilla. Ja se kehystetään ja se on mun duunaama, mut mä tarvitsen kuukauden aikaa, Andy toteaa.

– Se on taideteos, mä maalaan sen kunnolla. Emmä viitsi heittää jotain blää blää blää, se on kornii, se on ohivetoo. Ja ohiveto missä vaan… Mä en pidä ohivetäjistä. Jos sä teet kauppaa, niin tee kauppaa.

Andy – huono isä?

– Mulla pitäis nyt olla exhibition syksyllä Jenkeissä, missä mä käyn vaan avajaisissa, koska mulla on rundi. Siellä on esillä 30 eri maalausta, jotka mä olen tehnyt vikan kolmen vuoden aikana. Eikä mun duuni oo mitään helppoo. Se on taidetta eikä mitään abstraktia, että sekoitetaan vähän värejä sekaisin tälleen.

Lupaan kertoa Suosikin toimitukselle Andyn terveiset.

– Se on kaks tonnia. Ja muista myös kertoa niille, että mä olen USA:n kansalainen, mua ei Suomessa veroteta, kitaristi tähdentää.

– Sano myös niille, et niin paljon lehtiä kun nekin on myyneet mun nimen avulla vuosien mittaan, niin tää on vähin mitä ne voi tehdä. Muuten mä annan niille vaan vanhaa vessapaperia, mihin mä olen pyyhkinyt perseeni, paan vaan nimmarin siihen. Kehystäkää se!

Kysyn Andyltä, millaista perhe-elämää he viettävät Angelan kanssa. Sittemmin pariskunnan perhe-elämästä on saatu osviittaa Tuukka Temosen ohjaaman The McCoy’s Show -televisiosarjan myötä, jota MTV3 esitteli kanavallaan 2003.

– Se ei ole tietenkään normaalii perhe-elämää siinä mielessä, koska mä matkustelen paljon. Mut kun mä oon kotona Los Angelesissa, niin meil on skloddi ja me aiotaan hankkii toinen, me halutaan pikku-chino. Chino on tyttö kaalon kielellä.

– Tietenkin sellaista, että faija goisaa siihen asti kun se haluaa goisaa ja valvoo myöhään yöhön. Mut mä teen paljon mun skidin kanssa, Mä käyn ratsastamassa sen kanssa, mä opetan sille kitaraa, se on helvetin hyvä taiteilija, mä autan sitä piirtämisessä ja mä yritän opettaa sille oikeat moraaliarvot. Ja niin edelleen. Mä yritän olla niin hyvä faija kuin mä voin.

Tässä kohtaa Andy puhuu tietysti 1986 syntyneestä pojastaan Sebastianista, joka haastatteluhetkellä on vasta 9-vuotias. Sivukaneettina huomautettakoon, että Sebastian-niminen kappale oli tiettävästi se, jolla Andy McCoy hankki uuden levytyssopimuksen Building On Traditionille. Hanoi Rocksin levyt Suomessa julkaisseelta Atte Blomilta. Kappaleella, joka vielä tähänkään päivään mennessä ole nähnyt päivänvaloa.

Totean Andylle, että eräät pitävät varmasti hänen elämäntapaansa epäsovinnaisena ja siten myös Andya huonona faijana.

– Hei, se kundi oli 5-vuotias, kun se oli joka kiertueella mukana. Se on käynyt useammissa maissa kun suurin osa suomalaisista, ellei ne ei ole skönäreitä tai lentoemäntii. Jo 3-vuotiaana se osas tilata huonepalvelusta Coca-Colaa ja jäätelöö ja mitä muuta se halus. Se oli aina mukana ja näki maailmaa.

– Se kysyy aina, ”Daddy, when are we going to Paris again?” Tiedätsä, tollasii juttui. Mä sanoin, että ”yeah, next time Daddy plays in Paris he’ll make sure you’ll be there”, se tykkää jostain syystä Pariisista. Ja Lontoo tietenkin, siellä käydään kolme kertaa vuodessa, koska siel on sukulaisii.

Sivilisaation alkulähteelle

Millaista elämää Andy McCoy viettää sitten kotona vapaa-ajallaan. Skulaako hän paljon skebaa?

– Yeah, vitusti skebaa… ja maalailen, yeah. Periaatteessa niitä juttuja. Mä maalaan ja piirrän muotokuvia frendeistä ja annan lahjaks niille.

Eli käytät lahjojasi.

– Ei, vaan mä kulutan aikaa. Se on sitä mitä mä diggaan tehdä, Andy selittää ja viittilöi samalla ympärilleen.

– Sä tsiigaat noita spurguja, jotka on aina täällä Hagiksessa. Ne kuluttaa aikaansa miten ne diggaa. Ne dokaa vuorokauden ympäri ja polttaa kroppaansa. Ja kun viina loppuu, niin sitten menee kolina ja kaiken maailman vittu autojen pakkasnesteet. Ne vetää mitä vaan, vaikka sokeeks tulee. Se on niiden tapa kuluttaa aikaa, joka on mun mielestä elämän tuhlausta.

Niin on.

– Mä itse yritän tehdä jotain luovaa.

Vihjaan Andylle, että eikö hän itse sitten jollakin tavoin heittänyt vuosikausia elämästään ja luovuudestaan hukkaaan heroiiniin.

– Mä heitin ite ränniin heroiinia joo joo 11 vuotta, mut unohda se. Muista se, että mulla ei ollut ainoastaan heroiini. Make tietää tän, et suurimmalla osalla nistejä ei ole mitään muuta kuin se kama. Ja siihen se kaatuu. Mulla oli musiikki koko ajan, ei tarvinnut alkaa ryöstään mitään kun tuli louvoo. Ja aina mä soitin kamassa. Jotkut parhaimmista biiseistä tuli kamassa, yeah.

– Se on todettu kauan sitten, että morfiini vetää luovat kyvyt esille ellei sitä ylikäytä, jos sitä käyttää välillä vaan… inspiraation vuoksi. Ja mä käytin sitä usein. Moni biisi kuten I Can’t Get It ja Underwater World on aivan heroiinii. Ja heroiinihan muuttuu morfiiniks heti kun se menee vereen, Andy opettaa, iskien samalla nyrkiniskun käsivarteensa kuin osoittaakseen huumeruiskun voiman ja tehon ihmiskehoon.

– Se rush tulee siitä, kun se kemiallinen muutos iskee verisuoneen. Kun sä ammut morfiinii, niin sä et saa mitään rushii, koska sitä kemiallista muutosta ei tapahdu.

Olen kiinnostunut tietämään, mistä Andy on hankkinut kaiken tämän sivistyksen ja tiedon tästäkin aiheesta. Lukemallako?

– Mä luen erittäin paljon, Andy paljastaa.

Millaista kirjallisuutta mies sitten suosittelisi ihailijoilleen, jotka olisivat kiinnostuneita ymmärtämään taiteilijan sielunelämää enemmän ja paremmin. Mitä Andy oikein diggaa lukea?

– Rimbaud on helvetin hyvä, jos haluaa alkaa lukeen runoutta. Esimerkiks. Sit mä diggaan lukee historiaa, muinaishistoriaa, parapsykologiaa sekä eri uskontoja, mies paljastaa.

– Mua ihmetyttää esimerkiksi se, että kolme suurinta uskontoo länsimaalaisessa uskonnollisessa maailmassa eli juutalaisuus, kristillisyys ja islaminusko lähtee samasta henkilöstä, Abrahamista. Miks ne lähti joskus kolmelle eri tielle ja niin edelleen? Mua kiinnostaa tollaset jutut.

Heitän väliin, että tällä tavoinhan mies vain yrittää jotenkin löytää elämän alkulähteelle.

– Tai tän sivilisaation alkulähteelle. Mun mielipide on, että tää ei oo ensimmäinen sivilisaatio – ja se on todistettu mun mielessä, että tää ei ole ensimmäinen sivilisaatio.

Jumalan rangaistus

Samassa Andyn ison tiiliskiven kokoinen matkapuhelin soi. Andy antaa puhelimen Makelle.

– Nyt soi… Sano, että haastattelu on vielä kesken.

Maken kieli vaihtuu nopeasti englanniksi. Soittaja on mitä ilmeisimmin Andyn vaimo Angela.

– Helou… Yeah, I’m in the middle of the interview. It’s quarter past two. Tell him to come back at half past three. Tell him that Andy’s on his way back. Half past three. Latest. Three thirty. Three fifteen to three thirty. Three fifteen to three thirty. Earliest three fifteen, latest three thirty. It depends how long I’ll have to wait at the pharmacy. Remember the last time we were at the pharmacy, we waited there for half an hour. Remember that.

Puhelun jälkeen Andy joutuu välittämään uutisia.

– Meillä on varttitunti aikaa lopettaa tää. Kelaa hyvii kysymyksii. Sit voidaan jatkaa illal taas. Tää on niinku niin mieletöntä rumbaa… Vittumaista kun ei saa enää istuu ees rauhassa…

Kerron Andylle, miten Suosikista on pyydetty kysymään, mitä hän tekisi mikäli häneltä otettaisiin soittamisen ja taiteen luomisen lahjat ja kyvyt pois. Mikäli esimerkiksi hänen kätensä halvaantuisivat tai tuhoutuisivat muilla tavoin.

– Mä olen nähnyt ihmisiä, jotka maalaa jaloillaan niin mielettömii taului, et täs ei varmaan kukaan pääsis lähellekään niiden duunei. Ootsä koskaan nähnyt tai lukenut näistä jäbistä, joilt on kädet lähteny? Ne on oppinu uudestaan käyttään jalkojaan. Ja mä tekisin niin paljon duunii, et mä oppisin tekemään sen saman jutun jaloillani. En ehkä soittaa kitaraa koskaan enää, mikä olis kauheeta, mutta maalata mä voisin. Ja säveltää tietenkin. Melodioita, sanoituksii ja sovittamista.

Tämän ajatuksen syvempi pohtiminen järkyttää taiteilijaa silmin nähden.

– Se, jos mä en pystyis itse soittaan, niin se olis kauhea kohtalo mulle, sillä mä saan soittamisesta niin paljon. Mä saan luonnollisen high’n soittamisesta lavalla, et se olis hirveä rangaistus. Toivottavasti mä en koskaan tee mitään sellaista et Jumala katsoo, et mulle tapahtuis noin. Mä luultavasti opettelisin vittu vaik jaloilla maalaamaan.

Tästä haastattelusta ei kuitenkaan ehtinyt kulua kuin kolme vuotta, kun Andy McCoylta oli hengenlähtö lähellä hänen tiputtuaan lauttasaarelaisen kerrostalon kolmannen kerroksen parvekkeelta. Hengissä mies toki selvisi tästäkin – tosin jalat täynnä titaania.

Musiikki ei ole matematiikkaa

Löytävätkö uudet sukupolvet sitten enää Andy McCoyn musiikin? Miehen itsensä mukaan ovat löytäneet jo.

– Ainakin vaikuttaa siltä. Jopa 6-vuotiaat on löytäneet mun musan, jotka ei vielä kolme vuotta sitten tienneet siitä mitään. Nimmarikeikoillekin tulee jengiä 5-vuotiaista skideistä 60-vuotiaisiin rouviin ja sitäkin vanhempiin mieshenkilöihin. Ja mä kunnioitan aina vanhempia. Siinä kulttuurissa missä mä kasvoin, niin mut opetettiin kunnioittamaan vanhempia erittäin paljon. Historiasta ja vanhoilta ihmisiltä oppii paljon.

Kerron Andylle, miten olen häntä kymmenen vuotta nuorempi ja siten eri musiikillista sukupolvea hänen kanssaan. Silti tieni on jossakin vaiheessa risteytynyt hänen musiikin sekä tämän esikuvien kanssa – ja diggaan siitä helvetisti.

– Ja kuunnellut vanhaa kamaa. Ootsä kuunnellut Howlin’ Wolfii?

Keskeytän Andyn puheenvuoron ja otan puheeksi miehen uuden soololevyn Building On Tradition. Mitä kuunneltavaa hän suosittelisi niille, jotka haluaisivat seurata miehen tekemiä jälkiä ja askelmerkkejä rockmusiikin tradition kaanonissa – mihin levyn tittelikin viittaa.

– Ensinnäkin se, ettei ne kelaa näin kapeesti vaan et niillä on korvat auki. Ja ennakkoluulot heti sköneen. Vaikka se musa olis jazzia ja frendit sanoo, et jatsi on paskaa, mut jos se miellyttää korvaa ja se on hyvän luokan jatsia, niin siinä ei oo mitään vikaa. Sama sambassa ja ragassa, itämaisessa musiikissa. Niistä löytää eri fiiliksii. Ja mikään musiikki ei oo parempaa kuin toinen. Skidithän aina väittelee, et tää bändi on parempi kuin toinen ja niin edelleen.

Totean väliin, että sehän on vain sitä, ettei ole siinä kohtaa vielä nähnyt ja kuullut juuri mitään.

– No ei tietenkään, niillä on vielä elämässä paljon opittavaa. Ja paras oppimisen tapa on antaa niille vapaus itse valita, mutta myös antaa valikoimaa, ettei niitä pidetä pelkästään sellaisella kapeella tiellä vaan et se on moottoritie, jolla molemmilla puolilla on viis kaistaa.

Mitä artisteja Andy sitten suosittelisi, jos joku haluaa kuunnella genrensä muotovalioita?

– Jos puhutaan levyistä, niin kantsii hommata yks Howlin’ Wolf, joku best of. Siinä on bluesii. Yks Billie Holiday, siinä on jatsahtavaa blues-swingii. Sen jälkeen mä sanoisin, et vois kuunnella Eddie Cochranii, Gene Vincentii tai Elvistä, mitä vaan mikä on ennen 1960-lukuu tehtyy. Sit tietysti kaikki pakolliset Beatlesin ja Rolling Stonesien äänitykset 1960-luvulta ja Stonesilta tietty 1970-luvulta myös, Andy neuvoo.

– Sit tulee kovempi kama, hevimpi kama. Tietenkin Led Zeppelinin alkuaikojen kama, englantilainen ja irlantilainen kansanmusiikki, flamenco, siitä löytyy niin paljon… Mustalaismusiikkia kannattaa kuunnella, koska se ei oo sellaista teknillistä kelaamista. Sillä ei musiikki oo matematiikkaa, musiikin täytyy tulla sielusta ja sydämestä. Muuten se on here today gone tomorrow.

Tos on femma, painu vittuun

– Mä olen nyt 13-vuotiaasta lähtien elättänyt itseni soittamalla. Ja mä oon huomannut kuinka monta bändiä on tullut ja mennyt. Mut mä oon vielä täällä. Ja arvaa mikä se salaisuus on? Se, että se on aina tullut sydämestä. Siks ne biisit ei kuulosta vanhentuneilta.

Tässä kohtaa pohdin Andylle, missä kohtaa jotkut Warrantit, Rattit ja Poisonit ovat tässä kohtaa vuonna 1996. Näin jälkikäteen pohdittuna varsin naiivi kommentti, mutta siltä se tuntui silloin. Ja toki historia on osoittanut, että näillekin edellä mainituille akteille löytyy oma vankka kannattajakuntansa tukkahevin ystävistä ympäri maailman.

– Poison pölli Hanoi Rocksin imagon ja alkoi sekoittaa poppia hard rockiin, mut musa oli silti täyttä skeidaa. Jenkeissä ei kuitenkaan ollut siihen aikaan mitään. Hanoi Rocks oli silloin just epäonnistunut, kun jengi alkoi kuolla ympärillä vähän liian tiuhaan tahtiin. Sen vuoksi, et meidän elämänstaili oli raju ja me oltiin nuorii. Ja nuorena kokeilee rajojaan, mitä kestää ja mitä ei. Kaikki tulee tekeen saman. Kuka nyt nuorena ei olis bailannu – ellet sä oo helluntailainen. Ja nekin bailaa omalla tavallaan, ne menee johonkin vitun transsiin ja vittu kaatuilee ja huutaa, Andy pohtii omintakeiseen tapaansa.

– Ja emmä tiedä kumpi on parempi – mä en oo kukaan väittään sitä vastaan tai puhuun sen puolesta, mut et lapselle avataan auki kaikki eri kaistat. Et ne saa mahdollisuuden kattoo ja valita mist ne itse diggaa, ettei niitä pakoteta mihinkään. Ja kun opetetaan instrumentteja, niin ettei mennä mihinkään helvetin teoriaan. Soittaminen täytyy pitää hauskana. Se teoria voi tulla myöhemmin. Ensiks opetetaan skideille, mitä ne haluu soittaa. Mut helposti, koska eihän ne voi vaikeesti tehdä.

Tässä vaiheessa haastattelua Andy alkaa muistella ensimmäistä piano-opettajaansa.

– Mun mutsi antoi sille potkut. Tiiätsä miks? Se pani mut treenaamaan Bachii. Ensin ylös, taa-taa-taa-taa-taa-taa-ta. Sitten taas alas, taa-taa-taa-taa-taa-taa-ta. ”Tee tota tunti.” Sehän tekee kenet vaan hulluks. Sit löyty pianon opettaja, joka opetti mua soittaan boogieta. Mä innostuin heti – ”jee, nyt mä osaan skulaa boogiee!” Siit se lähti.

– Sen jutun täytyy kiinnostaa skidiä, skidejä täytyy kannustaa. Ei niin, että ollaan varattu pojalle, et siitä tulee se ja se tai tytöstä tää. Ei. Ne ei kuki koskaan täysillä eikä kasva täyteen potentiaaliin, koska kaikilla on oma lahjansa. Ja ainoa tapa löytää se on antaa skloddille itselleen se chanssi tehdä mitä se ite haluu ja valita. Mut täytyy myös neuvoo et hei, tää on väärin, et tää ei oo hyvä juttu. Koska on niin helppo joutuu väärään seuraan.

Seuraavaksi Andy maalailee vertauskuvan urheilumaailmasta, joka ei ole rockmaailmaan verrattuna lainkaan niin puhtoinen kuin ensi alkuun uskoisi – kuten esimerkiksi Marko Jantusen ja Jere Karalahden elämäkerrat ovat todistaneet.

– Esimerkiksi skloddi, joka pelaa fudista 9-vuotiaana ja näkee 13-vuotiaita, jotka on parempia skulaan. Sä katsot niitä ylös, ne on niinku sun idoleita, noi on kovii jätkii. Sit kun ne alkaa vetää kamaa, niin tietenkin se idolisointi on jäänyt, et jos noi vetää, niin mäkin haluun kokeilla, yeah. Et se täytyy opettaa skloddeille, et älä mee välttämättä perässä, Andy neuvoo.

– Jotkut jutut mitä ne tekee voi olla okei, mut se taas ei tee ihmisestä täydellistä. Me kaikki ollaan kaukana täydellisistä. Jos se Messias tulee, niin kaikki sanoo et kun se tulee, niin kaikki tulee syyttämään sitä valehtelijaks. Ei oo ihme…

Tässä vaiheessa haastattelun kulkuun ilmestyy latinalais-amerikkalainen ohjelmanumero pyytämättä ja täytenä yllätyksenä. Siitä vastaa akustista kitaraa rämpyttelevä latino, jonka kanssa Andy aloittaa luontevasti espanjankielisen keskustelun.

– Toca di flamenco amigo? No flamenco? Cuatro años? Mechitano? Trenta años?

Varttuneempi latinomies kertoo Andylle espanjaksi esittävänsä etupäässä folklóricoa eli latinalaisamerikkalaista kansanmusiikkia.

– Si, si… Si amigo. Hey, cin cin, Andy kippistelee trubaduurille.

– Salut salut, latinomies nyökkää takaisin.

Andy kääntyy takaisin pöytäseurueen puoleen.

– Vittu kun toi kitaristi oli vasenkätinen, muuten mä olisin soittanu teille vähän flamencoo.

Innostun. Se olisi ollut helvetin jees, se olisi ollut tosi nastaa, hihkun Andylle.

– Vittu mä olisin voinut kiertää pöytä pöydästä, tehdä huntin per pöytä, iisisti. Koska silloin kun ne huomaa, et osaa soittaa, niin silloin tulee louvoo. Mut kun sieltä tulee plink-plonk, niin jengi on et tos on femma, painu vittuun. Tiedätsä.

Andy ei todellakaan innostu latinotrubaduurin ammattitaidosta – tai ammattitaidottomuudesta. Melusaasteeksi tuota rämpyttelyä ja hoilottelua voi lähinnä kutsua.

– Voi vittu, lähde nyt jo vittuun… Okei, mitä muita kysymyksii sul on?

Tosirakkautta ei saa rahalla

Totean Andylle, ettei varsinaisesti mitään ihmeellistä, vituttaa vain moinen tyyppi, joka tuli keskeyttämään ja häiritsemään hyvää juttua.

– Täs oli hyvä flow, niin oli, yeah, mut vittu toi tuli tohon sekoileen. Okei, mut kuitenkin, niin skloddeille täytyy antaa mahdollisuudet. Ja jos vanhemmil on varaa, niin tietenkin on tärkeätä oman avioliiton puolesta, et saa omaa aikaa, mut on viel tärkeämpää, et skloddista pidetään huolta. Siis se on niiden tulevaisuus, se on meidän kaikkien tulevaisuus.

– Et ennemmin jättäkää vaikka se Espanjan matka väliin ja lähettäkää skidi kesäkursseille, missä se on samanikäisten kaa, missä se saa leikkii, uida ja oppii jotain. Ja pitäkää kesälomanne himassa. Sillä pitkän ajan saatossa se maksaa itsensä takaisin.

Siksi, että jokainen voisi löytää sen oman lahjansa.

– Se maksaa. Ei ehkä rahana, mutta se tulee takaisin sielusta ja päästä. Ja rakkaudella. Ja rakkaus on yks juttu, mitä ei voi ostaa. Rakkaudelle kaikki fyrkat maailmassa ei riitä.

Andy, rakastatsä elämää?

– Jumalauta, mä rakastan elämää. Me ollaan täällä niin lyhyt aika, tiedätsä, että vaikka mä kuolisin vanhana, niin se tulee luultavasti tuntuun liian lyhyeltä ajalta. Me ollaan vapaita valitsemaan ja tekemään mitä ikinä halutaan. Tietenkin voi tulla vaikeuksia tiellä, mullakin on ollut, mutta niistä täytyy oppii.

Pyydän anteeksi Andyn puheenvuoron keskeytystä, jonka jälkeen yritän maalata miehelle analogian ja mielikuvan artisteista, jotka ovat varmasti rakastaneet yhtä lailla elämää – kuten surullisena esimerkkinä vaikka joku Kurt Cobain, jolla yhtä lalla on ollut laulun kirjoitamisen lahja – mutta kun se elämä on muuttunut, niin siitä syntynyt ahdinko ajaa lopulta riistämään itseltään hengen 1994, vain 27-vuotiaana.

Onko Andylle tullut koskaan vastaavia downereita?

– Ei, ei koskaan. Jos sä luovutat elämän, niin sä luovutat kaiken. Sillä aina on valoa tunnelin päässä. Aina, Andy vakuuttaa painokkaasti.

– Vaikka sä olisit kuinka alhaalla – ja mä tiedän, sillä mä oon ollu niin korkeella, korkeemmalla kuin nää talot ja syvemmällä kusessa kuin metro menee, mut aina on löytynyt valoo. Ei oo koskaan tullut edes päähän, et pakko tehdä joku itsemurha. Ei. Se on kaikkia universaaleja lakeja vastaan.

Suomen Ozzy Osbourne?

Yritän kertoa Andylle tarinaa Ozzy Osbournen Don’t Blame Me -dokumentista löytyvästä Black Sabbathin alkuperäisen rumpalin Bill Wardin lausahduksesta, missä hän toteaa itsemurhan olevan vain lopullinen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan. En kuitenkaan ehdi kertoa kertomusta loppuun asti, kun Andy keskeyttää minut Ozzyn nimen kuultuaan.

– Mä heitin saman TV-ohjelman kerran Englannissa sen kanssa. Vittu jätkä oli niin huonossa jamassa et mua säälitti, kun se vaan vapisi. Neljä tyyppiä oli ympärillä, Andy muistelee.

Nykyäänhän se on hyvässä kuosissa.

– Niin on, mut tää oli silloin kun se yritti lopettaa. Sehän oli sekakäyttäjä ja sekakäyttäjäthän on pahimpii, koska ne vetää pillereitä ja viinaa ja sitten vähän pirii ja sit… mitä vaan tulee. ”Ai katos, löyty pillereitä, mitä nää on? Ai, isoäidin sydänlääkkeitä, kokeillaanks fudaaks nää?” Onks se ihme, jos boltsi hajoo?

Totean kuivasti Andylle, että eräät suomalaisetkin saattavat pitää häntä Ozzy Osbournen kaltaisena ailahtelevana sekopäänä.

– En mä usko, sillä jos ne tapaa mut tai jos sä kysyt mun ystäviltä ja jotka todella tuntee mut – ja sä olet oppinut tuntemaan mua vähän – niin mä olen aika kaukana siitä ilmiöstä. Se on niitä jätkiä, et jos se vetää yhden drinkin, niin kaikki lähtee alta.

– Sama kuin pari mun frendii Aerosmithissä, Steven Tyler ja Joe Perry. Jos ne oli baaris, niin ei ne voinut lähtee ennen kuin ne putos tai kaikki oli dokattu. Mä voin lähtee vetään yhden drinkin ja lähtee vetään, siinä on päivän brenkut. Menee päiviä, kun mä en dokaa ollenkaan.

Latinotrubaduuri liihottaa taas liepeillemme, mikä saa Andyn taputtamaan rytmikkäästi miehen rämpyttelylle.

– Toikin on ihan oma taiteenlajinsa. Jos te osaisitte, niin me voitais tehdä kolmistaan yhdessä sellaisia rytmejä, että ”tukutu-tukutu-drrrrrrrrrrrrr-täkätä-täkätä-täkätä-ta, ta-ta-ta”, mut täytyy osaa ne rytmitykset. Sillä rytmi on tärkein juttu musiikissa – melodian jälkeen. Okei, melodia ja rytmi on yhtä tärkeitä. Se mikä tulee siihen väliin on sitä, että sä osaat sovittaa hyvin, Andy kuvailee.

Seuraavaksi trubaduuri alkaa luukuttaa Guantanameraa.

– Vittu, tääkin on niin ylisoitettu biisi, vittu Guantanamera, Andy manailee.

Perisuomalainen kateus

Mihin me nyt oikein jäätiinkään? Ai niin, me puhuttiin surullisista kohtaloista. Sulla on niinku… Lauseeni jää roikkumaan kesken ilmaan kun Andya alkaa naurattaa.

– Ähhähä, tiedän mitä tulee: pudonnu ystävii vähän vasemmalle ja oikealle, eteen ja taakse – eikä tullu takas.

Sä meinaat siis olla täällä pitkään.

– Mä uskon, että yks syy miks mä joudun jäämään tänne pitkään on, että mun frendien muisto elää ensinnäkin mun kautta. Kukaan ei ole kuollut niin kauan, kun ne elää jonkun sielussa, niinhän ne sanoo. Mulle kukaan näistä ystävistä ei todellakaan ole kuollut, ne on vaan eri levelillä.

Niin, muistoissa…

– Ei muistoissa, ne elää ihan eri dimensionissa. Ne on vieläkin elossa. Me ei ehkä nähdä niitä, mutta kun mä ajattelen niitä, ne on täysin elävii mulle. Niin mä ajattelen.

Vituttaako sinua sitten se, kun jotkut saattavat pitää sinua täytenä kusipäänä julkisen kuvasi perusteella?

– No se on just tyypillinen asenne tyypeiltä, jotka ei oo oppinu tsennaan mua tai koskaan tavannu mua. Ja sit kun ne tulee tappeleen, niin vittu, kun mä nousen seisoon ja sanon, ”okei, ulos sä jäbä”, niin yhtäkkii ne lähtee juokseen pakoon, kun ne näkee raivon mun silmistä. Kun ne huomaa, et mä teen mitä vaan. Jos mä joudun tappeluun, niin mä en tappele ehkä reilusti.

Maken mielestä matsissa ei oo sääntöjä.

– Varsinkin, jos sut haastetaan. Jos teräaseit käytetään, niin sit molemmille. Mulla oli tilanne Tampereella viikonloppuna, mis jätkä veti puukon. Mä sanoin, et aiotsä käyttää tota vai. Ensin se juoksi pakoon mua. Se löi mun vaimoo. Ja se on yks juttu mitä mä en hyväksy.

Siitä tulee lisää powerii, Make tietää.

– Mä tulin et mitä vittuu, mä en nähny sitä tilannetta, pyydä anteeks mun vaimolta. Sit se alkoi jotain läppäileen taas. Kunnes se juoksi pakoon ja otti puukon. Mä oon nyt jo raivona. ”Ai sul on puukko vai? Ei oo välii. Tuu ulos, oo mies.” Jätkä ei uskaltanut lähtee. Mä sanoin, et ennen kuin sä tiedät, niin toi puukko ei oo enää sulla, se on mulla. Ja sit sä kadut tätä loppu-vitun-elämäs. Sillä mä tiedän mistä mä vedän poikki mitä, et ne on käyttökelvottomii loppuiäks. Jänteet paskaks vaan, Andy maalaileee.

Pohdin ääneen, että mikä saa sitten ihmisen tekemään moisia provokaatioita, joiden uhreiksi Andy ja Angelakin näyttävät selvästikin usein joutuneen.

– Eiks kateus oo sellainen suomalainen peri-sellainen-tauti? Ei yhtä iso kuin se aikanaan oli, mut kyllä se vielä elää, Andy harmittelee.

– Suhteessa mä olen monogaaminen. Rakkaudella ei leikitä. Skidinä sä tietenkin kokeilet juttuja eri kimmojen kanssa, mut suurin osa päätyy siihen. Paitsi ne idiootit, jotka ei koskaan löydä sitä. Että on joku ihminen maailmassa, jonka kanssa niiden on tarkoitettu olla yhdessä.

Nyt latinotrubaduuri kiertelee ympäri pöytiä hattu kourassa.

– No pesetas, no pelas, Andy toteaa miehelle kuivasti, kunnes kääntyy vielä kerran toimittajanne puoleen.

– Heitä viel yks lonkka, kyl täs on viel aikaa. Mä en tuu humalaan lonkerosta, mä voin dokata tätä koko päivän. Humala ei oo hyvä fiilis. Se on hyvä, jos vetää yhden tai kaks, et tulee snadi nousu, mut silloin kun tulee humalaan, niin se on vittumainen fiilis.

Barrion tikarit

– Mä oon kuullut, et mä olen kuulemma vaikein tavoitettavissa oleva rockstara maailmassa. Nyt mut on helppo saada kii, kun mä oon Stadissa, mut muuten. Koko maailman pressi on etsinyt mua, kun mä en jätä mitään yhteystietoja kun mä lähden, Kaukoitään tai blää blää blää. Niillä on puhelinnumero ja faksi mun Bangkokin taloon ja Los Angelesin taloon, mut voi mennä viikkoja ennen kuin mä soitan niihin. Ja matkalla mulle voi tulla mieleen, et hei, lähdetäänkin tonne.

Eikö se sitten ole helvetin hyvä fiilis, että voi liikkua ja lähteä kun siltä tuntuu?

– Kyl mun täytyy saada elää omaa elämääni myös, en mä voi antaa koko elämääni muille, niin kuin mä teen lavalla. Pakko olla myös oma elämä. Siitä tulee inspiraatio teksteihin ja biiseihin. Mä kirjoitin muuten eilen uuden biisin, sen nimi on Fileros Del Barrio, siis Barrion tikarit.

Tämäkään kesällä 1995 alkunsa saanut McCoy-sävellys ei ole vielä nähnyt päivänvaloa. Mitenköhän paljon näitä keskeneräisiä ja taltioimattomia lauluja oikein on?

– Barriot on ne alueet East Los Angelesissa, missä meksikolaiset asuu. Ja niiden jengit, ne tappaa Barrion puolesta, jos tulee vihollisjengei. Se biisi on puolet chicano-slangii, mitä mä opin puhuun Losissa. Se on ihan eri kieli. Se on kakskielinen kaupunki.

Millaisena levynä sä sitten oikein pidät Building On Traditionia sun diskografiassas, joka on loppujen lopuksi kuitenkin helvetin pitkä ja monipuolinen?

– Mä kuulin, että mun ikäiseks kundiks mun diskografia on yks ennätyksistä koko maailmassa. Mä aloitin niin nuorena.

Voiko Building On Traditionia sitten verrata vanhoihin levytyksiisi – vai onko se vain toimittajien naiivia ja typerää pohdintaa?

– Tietenkin eri levyjä voi verrata, mutta on aika mahdotonta verrata 13-vuotiaan skloddin tekeleitä 32-vuotiaaseen mieheen. Tietenkin sä kuulet kehityksen. Mä katon sitä ihan eri juttuna. Tää on nyt, toi oli silloin.

– Vanhat jutut herättää ehkä nostalgisia fiiliksiä. Mä muistan kun mä olin ekan kerran studiossa, kun oltiin edellisiltana bailattu et ”wau, pääsee studioon”, niin silloin ei kelannut mitään eikä tajunnut mitään sopimuksista. Ja tietenkin silloin vedetään fyrkkaa ohi kun ei tajuu mitään. Mut sil ei oo välii siinä vaiheessa. Se on oppiaikaa, yeah.

– Mutta mä muistan vittu aina, kun bassorumpusoundi oli liian lujalla ja mulla oli päänsärky samassa tahdissa. Mä yrjösin sen takia sitten sen studion kokolattiamatolle ja vittu ne vihas mua koko studio, jumalauta.

Tässä kohtaa Andy puhuu tietysti Briard-yhtyeen esikoislevytyksestä eli vuonna 1977 julkaistusta debyyttisinglestä I Really Hate Ya, jota yleisesti pidetään ja kutsutaan Suomen ensimmäiseksi punk rock -levytykseksi.

– Mut 13-vuotias, tiedätsä, niin ei se kestä viinaa ja sit tulee vedettyä vähän liikaa. Aikuinen tietää, et nyt täytyy lopettaa, mut skidinä kelaa, et täytyy vetää vähän lisää. Et fiilis paranee.

Yhdeksän miljoonaa levyä

Miten hyvänä juttuna Andy sitten pitää Building On Traditionia muuhun diskografiaansa – ja eritoten tietysti Hanoi Rocksiin – verrattuna?

– Kyl mä pidän mun uusinta levyä mun parhaana mut muista se, et mä tein kaikki Hanoin biisit. Se oli mun bändi. Mä muokkasin niiden ulkonäön ja annoin niille niiden taiteilijanimet. Että periaatteessa loppujen lopuksi kun sä kelaat, niin mun uus levy on aika pitkälle sitä mitä Hanoi Rocks olisi nykyään, jos se olis elänyt.

No, siinä on vain se ero, ettei Makke laula tolla levyllä.

– Yeah, mut kelaa Makken ääni siihen, niin se olis Hanoi Rocksii.

Totta tuokin.

– Mä muistan kun mä ja Makke istutiin New Yorkissa puoltoista-kaks vuotta sitten ja kelattiin, et pannaan bändi kimppaan. Me kelattiin kaikkia mahdollisia nimiä, millä me kutsuttais tätä, McCoy-Monroe vai? Sit me tajuttiin, et eihän tää tuu fudaan. Heti kun Andy ja Mike on kimpassa, niin jengi tulee kutsuun sitä Hanoi Rocksiks. Se tulee oleen Hanoi Rocks. Ja sille ei voi mitään, siitä on tullut niin iso legenda.

No, ei ehkä myytyjen levyjen määrässä, mutta legendana.

– Onhan noita Hanoinkin levyjä myyty helvetisti ajan mittaan. Kyl mun mielestä joku vittu seitsemän vai yhdeksän miljoonaa lp:tä on kuitenkin aika iso määrä levyi. Enemmän kuin Suomessa on ihmisii. Mut on niitä paljon levyikin, tietenkin. Ei se ole yks levy, ikävä kyllä. Mieletön saavutus.

Mutta verrattuna esimerkiksi tällaisten Poisonin, Warrantin ja Rattin kaltaisten tusinabändien myyntilukuihin.

– Mut ne tulee ja menee, mä olen nähnyt niitä. Sit ne on neljä-viis vuotta myöhemmin käsi ojossa jossain. Suurimmalla osalla taiteilijoista ei oo bisnesvainuu, mulla on. Siks ne on pennittömii. Kaikki tuhlattu. Ja tiedätsä minne ne fyrkat menee? Lakimiehille, bisnesmanagereille ja kaikille muille, ketkä hoitaa sun raha-asioita. Sinne ne fyrkat katos.

– Mun bisnesmanageri ei saa kirjoittaa shekkii joka on yli 20 taalan arvoinen, niiden on pakko saada mun allekirjoitus. Siks mä saan postii Jenkeistä, et ne voi maksaa laskut, et mä allekirjoitan ne. Et mä pystyn kontrolloimaan kaikki omat fyrkat itse. Silloin on mahdotonta vetää ohi.

– Ja jos tulee ohivetoo, niin mä voin vetää ne Kaliforniassa oikeuteen. Ja siellä ei oo mikään kiltti oikeus kuten Suomessa. Ne antaa siellä tuomion, et ne joutuu maksaan kymmenkertaisena takas sen. Ensin lain rikkomisesta, sit oikeudenkyntikulut, sakot ja kaikki muut. Se on niin kutsuttu white-collar crime, valkokaulusrikos. Kuten nää tietokonejäbät ja muut.

Fiiliksestä

Andy toteaa, ettei häntä kannata yrittää viilata sopimusasioissa linssiin, näissä asioissa hän on aivan liian vanha kettu.

– Mut kun ne tekee sen pikkubändeille, se on se säälittävin juttu. Ne vetää säälimättömästi ohi koska ne tietää, ettei niillä varaa vetää niitä oikeuteen ja maksaa asianajajii. ”Antaa vaan vetää oikeuteen. Tää juttu kuolee kuukaudessa, kun niiltä loppuu rahat.” Ja sit ne vetää törkeesti ohi. Tää on maailman likaisin bisnes.

Arvelen Andylle, että näissä kuvioissa parasta on mitä ilmeisimmin olla kova kovaa vastaan.

– Sä opit tuleen kovaks bisnesmielessä, se tulee ajan mittaan. Sit on erilaisii ihmisii. Esimerkiks Makke on pehmo. Tätä et paa lehteen, mut ilman Little Stevenii Makke olis kuollu. Nälkään. Little Steven elätti sitä kaks vuotta. Paitsi viimeisen vuoden, mut kaks edellistä vuotta Little Steven Bruce Springsteenin bändistä antoi sille rahaa viikoittain, et se pystyi elään. Hyvänä ystävänä.

Tiedustelen Andylta, onko Makke nyt saanut maksetuksi velkojaan takaisin Little Stevenille Demolition 23:n nosteen myötä, jonka levyn tuottajana Little Steven operoi.

– Little Steven ei oo sellainen jätkä, et se haluis jotain takas korkojen kera. Se on vaan tyytyväinen, et Makke on saanut jotain liikkeelle, kuten nyt Demolition 23:n kanssa.

Totean miehelle, miten mielenkiintoista ja jännittävää on havaita, miten onnistuneen version Mike Monroe sai levytettyä The Scum Lives On -kappaleesta 1994 ilmestyneelle Demolition 23:n levylle verrattuna kaksi vuotta aiemmin julkaistun Jerusalem Slim -levyn kliinisen kolkkoon ja kylmään tulkintaan.

– Kenestä Makke laulaa siinä biisissä? Mulla on fiilis, et se laulaa itsestään siinä biisissä välillä. Sillä kuka se on tuomitsemaan muita.

Syksyllä 2018 ilmestyneessä tuoreessa elämäkerrassaan Andy McCoy paljastaa kuitenkin, että Little Stevenin rahahanat menivät kiinni kun hän tajusi, että hänen lahjoituksensa menivät ruuan sijasta huumeisiin. Samassa Little Steven muuttui Monroen silmissä pyhimyksestä saatanaksi – from Saint-Steven to Satan-Steven.

– Yhtä juttuu mitä sä et löydä mun biiseistä, niin mä en tuomitse ketään. Ja kuka Makke on istuu valtaistuimella? Niin mulla on fiilis, et se laulaa itsestään. Ja ton sä voit painaa, Andy täsmentää.

– Sillä kukaan ihminen, ei edes tuomari, voi tuomita toista ihmistä minkälainen se on. Okei, jos se on tehnyt rikoksen, se voidaan tuomita sen mukaan, mut ei ihmisenä. Mut Makke tuomitsee ihmisiä. Ja kellään ei oo sitä oikeutta, ainoastaan Jumalalla. Ja Jumala ei ole tuolla ylhäällä. Se on ympärillä. Se on meidän sisällä. Se on joka paikassa.

Aika diippiä shittiä, pohdin hiljaa itsekseni. Eiköhän tämä haastattelu ollut tässä. Ei kai tähän ole mitään lisättävää. Itselläni on hyvä fiilis tästä haastattelusta. Totean Andylle, että omasta mielestäni olemme saaneet hienoa tarinointia taltioitua ja dokumentoitua.

– Mä uskon, että sä saat aika hyvän jutun tästä. Erilaisen.

Totean Andylle, että olen alkanut tehdä näitä haastatteluja jotenkin eri kantilta kuin aiemmin. Enemmän fiiliksellä kuin rutiinilla.

– Näitä juttuja on hyvä tehdä fiiliksellä. Jos sä et saa tunnetta haastattelusta, miten sä voit syventyä ja eläytyä siihen. Se on kuin biisinteko. Jos sieltä ei tuu fiilistä, mitä sieltä tulee ulos?