Koiteli on Oulun Kiimingissä sijaitseva kaunis luontokohde, jossa voit ihailla upeaa vuodenaikojen muuntelemaa koskimaisemaa. Olen viettänyt täällä aikaa jo pikkutytöstä asti retkeillen ja käyden jäätelöllä silloisessa kahvilassa.

Kahvilan yhteydessä oli tanssilava ja muistelen, miten teininä istuttiin portsarijätkien kanssa sisäänkäynnillä nuotion valaistessa loppukesän viilenevää iltaa.

Kohde on yhä erittäin suosittu retkeilypaikka ja suosittu on ollut myös siellä kolmattatoista kertaa järjestettävä festivaali, jota Suomen kauneimmaksikin on kehuttu.

Ei voi väittää vastaan, onhan paikassa ihana tunnelma ja erityinen miljöö.

Vessadiskosta Sahasaarelle

Astellessamme sisäänkäynniltä alueelle kohtasimme ensimmäisen ilmiön: vessadiskon eli diskosukkulan!

Juttelin henkilökunnan edustajan kanssa keksinnöstä ja hän kertoi heidän saaneen idean jostakin tv-ohjelmasta, missä esiteltiin Berliinissä olevia puhelinkoppeja, joihin oli tehty kolikoilla maksettava disko. Oiva keksintö introverteille tai äkillisen tanssikohtauksen yllättäessä!

Tämä suomalainen versio oli siis inva-bajamaja, joka oli päällystetty yltä päältä jollakin hopeanhohtoisella materiaalilla. Sisällä oli tietysti asiaan kuuluva peilipallo, valot, koristeet ja kaiutin, josta kuului mehukkaita ysäriklassikoita. Pakkohan se oli kokeilla!

Kaveri ois ollut kiva, mutta valokuvaajamme Mikko Nurminen, kenelle leikkisästi keksittiin lempinimi ”Mike Grassy”, ei ollut yhtä innostunut asiasta.

Jatkoimme matkaa kohti riippusiltaa, joka vie Sahasaarelle, mistä löytyy kaksi esiintymislavaa. Toisella niistä oli jo esiintymässä Joensuusta kotoisin oleva runollinen Lyyti ja hänen jälkeensä Laura Voutilainen.

Tunnistettava ääni

Tänä vuonna 50 vuotta täyttävän Voutilaisen kyllä tunnistaa niin äidit kuin tyttäretkin. Hänen uransa alkoi jo 1993 ja siihen mahtuu jos jonkinlaista jännää euroviisuista lähtien.

Omat mielikuvani Laurasta liittyvät vahvemmin tanssilavoille, onhan hän palkittu iskelmä-Finlandia-palkinnolla, mutta kirjahyllyyn hän on haalinut muitakin musiikkialan tunnustettuja pystejä.

Näyttävässä ja kimaltelevassa puvussa esiintynyt laulaja innosti sateessa juhlivaa kansaa mukavalla potpurilla. Tuttuja kappaleita kuunnellessa itseäkin vähän laulatti, myönnetään.

Tunteiden tsunami

Enemmän kuitenkin laulatti Irina Acoustic Band, joka toi pienelle klubilavalle tungokseen asti porukkaa. Vilkuillessa ympärilleni huomasin ihmisissä suuria tunteita.

Musiikin koskettaessa itki useampi kuin yksi yleisön edustaja. Irina osasi ottaa yleisönsä ja pitää hauskaa, mikä toi alueelle mukavan rennon tunnelman.

Vieressäni juhlineet Jonna Siipola ja Pauliina Holappa olivat tulleet festivaaleille pääosin tunnelman takia, mutta Laura ja Irina laittoivat tanssijalat liikkeelle ja kielenkannat auki.

Entiset naapurit olivat pitäneet yhtä, vaikka koti oli vaihtunut jo useaan kertaan. Tunteikkaalta näyttänyt meno kyllä kertoi syvästä ystävyydestä. Irinan toukokuussa julkaistun Kunnes aurinko nielaisee maan -albumin kappale Kulkurin iltatähti sai minunkin tunteeni pintaan. Ihana Irina!

Illan huipennukset

Iltaa jatkoi mainio Kuningasidea, joka sai kuvaajankin päkiät nousemaan irti maankamarasta. Kuusitoista vuotta keikkaillut orkesteri kyllä räjäytti tanssilattian rempseällä bilereggaella.

Kertakaikkisen hyväntuulinen bändi, jota kuuntelee ilolla juuri tämänkaltaisilla pienillä festivaaleilla ja puistokonserteissa. Tykkään!

Koskilavalta oli aika siirtyä jälleen klubilavalle, missä taitojaan pääsi esittelemään Ursus Factory. Myönnettäköön, että kyseinen kokoonpano ei ole minulle entuudestaan tuttu, eikä kuvaaja Mikekään ollut tästä kuullut. Uutta päin siis!

Todettakoon, että tämä on jännittävän hämmentävä bändi, joka koostuu kahdesta jäsenestä: rumpalista ja kitaristi-laulajasta.

Kaksikko villitsi yleisöä, vaikka tekniikka häiriintyi sen verran, ettei rumpali saanut taustalaulujaan kuuluviin. Onneksi tämä saatiin korjattua.

Etäisesti habitukseltaan insinööriä muistuttava kitaristilaulaja lateli vähintäänkin mielenkiintoiset välispiikit, ja rumpalia katsellessa mieleeni tuli nuori Tarantino. Viihdearvo on siis taattua!

Mutta mitä tämä musiikki on? Punkkia, rokkia, räppireggaeta? What?!?

No ainakin se on viimeisen päälle viihdyttävää, niin että jos bändi ei ole tuttu, äläpä silloin mene syömään mitään burgeria vaan kuuntelepa hetki, jos toinenkin!

Egotripin juhlaa

Illan edetessä tuli väistämättä viimeisen esityksen vuoro. Aikoinaan Voutilaisen ponnistettua artisti-uralleen Lahdessa vuonna 1993, ensiesiintymistään samaan aikaan Helsingissä hioi Egotrippi.

Illan päättävä bändi lateli yleisölle tuttuja tahteja eri vuosikymmeniltä.

Juhlakansa sai nauttia elokuun hämärtyessä suomalaisesta musiikista, mutta myös lukuisista ulkotulista, joita festivaalijärjestäjä sytyttää joen kuohujen välissä oleville kallioille.

Tämä synnyttää kauniin ja levollisen maiseman, jota ihastellessa melkein itku tulee.

Sateen ropinaa

Kukapa tämän sään olisi halunnut tilata, ei kukaan. Sään sanelemana useimmat lauantain asiakkaat olivat viisaasti pukeutuneet sadetakkeihin, ja design-takkeja ihastellessa tuli melkein kateelliseksi.

Mike joutui tyytymään infopisteeltä hankittuun muovitakkiin häneltä portilla riistetyn takin sijaan, sillä huomiovärinen heijastintakki ei ollut alueella sallittu kuin järjestyksenvalvojilla. Harmillisesti siitä ei vain ollut tiedotettu festivaalin nettisivuilla lainkaan. Uskoimme kuitenkin hänen selviävän hieman köykäisemmälläkin varustuksella.

Tunnelman nostattaja

Keikkaansa suuremmalla Koskilavalla aloittanut Juha Tapio oli saanut loppuunmyydyn lauantain festarikävijät paikalle, ja tunnelma hipoi honkien latvuksia.

Yleisö tanssi, lauloi ja hyppi, joten kenellekään ei jäänyt epäselväksi, viihtyivätkö asiakkaat vai eivät. Tunnettu ja palkittu artisti todella antoi asiakkaille vastinetta rahoilleen jopa jalkautumalla lavalta juhlijoiden sekaan.

Tunteikkaat ja tunnelmaa nostattavat biisit raikasivat sateisessa saaressa puiden syleilyssä, missä saatoit kuvitella niiden juurien yhteen kietoutumisen.

Iltaa klubilavalla jatkoi Frans Harju, joka toi intiimille Klubilavalle henkäyksen väkevää tulkintaa ja tunteiden aaltoja. Harjun jälkeen isommalle asteli Asa Bäänd II, joka toi festareille omintakeista rap-sanailua.

Lähdimme kuitenkin tässä välissä katselemaan, mitä mantereella tapahtuu. Loungessa oli soittamassa kaksi DJ:tä, ja tunnelmalliseksi sisustetut teltat muodostivat parkkipaikalle kivan kokonaisuuden, joiden keskelle jäi tilaa tanssia.

Illan hämärtyessä pamahti saareen aikakoneen saattelemana Waldo’s People. Bileet lähti käyntiin heti ensimmäisestä biisistä, ja kovimmilla tamppaajilla tuli varmasti hiki.

Legendaaristen tanssihittien saattelemana oli viimeisen kokoonpanon vuoro ennen kuin festarit laitettaisiin tältä vuodelta pakettiin.

Suurlähettiläiden 35 vuoden matka

Edellisen esiintyjän tavoin seuraavanakin oli vuorossa 90-luvun hittejä. Kiiltävät puhallinsoittimet tähdittivät lavalla Suurlähettiläiden perussettiä.

Nykyään enää satunnaisemmin keikkaileva bändi on antanut meille mahdollisuuden nautiskella esiintymisistä hieman enemmän täytettyään 35 vuotta.

Heti alussa Omituisten otusten kerho vuodelta 1991 saa muistoja nousemaan pintaan. Teininä laulettiin tippa linssissä kappaleita Pittääx sun aina, Kuka pysäyttäisi kellot ja Ei tule niin pimeää.

Suurlähettiläitä kelpasi aikoinaan ottaa automatkalle mukaan. Täytyykin laittaa suoratoistosta taas soimaan, niin ei pääse sanat unohtumaan.

Ainutlaatuista suomalaista tunnelmaa luonnon keskellä arvostavalle musiikin ystäville voi varauksetta suositella Koiteli elää -festivaalia. Tapahtuma yhdistää juurevasti luonnon, musiikin ja yhteisöllisyyden tarjoten näin juuri sitä, mitä suomalaiselta kesäfestivaalilta voi kauneimmillaan toivoa.

Katso kaikki Mikko Nurmisen upeat kuvat Koiteli elää -tapahtumasta tästä!

Teksti: Maria Virrantalo
Kuvat: Mikko Nurminen

Rievun eilisen artikkelin jälkeen – missä kerroimme takavuosien supertähden, moottorisahajonglööri Juha Kurvisen, 49, katoamisesta ja tämän vaikeasta elämäntilanteestaan Kambodžassa – katsoi Kurvinen parhaaksi ottaa yhteyttä Facebookin välityksellä kertoakseen Rievun lukijoille seikkaperäisemmin tämänhetkisestä elämäntilanteestaan.

Kurvisen vuolas viesti on ensimmäinen konkreettinen elonmerkki Kurvisesta sitten 11. tammikuuta 2025, jolloin miehen henkilökohtainen Facebook-profiili hiljeni täysin.

– Kiitos yrityksestäsi auttaa, Kurvinen aloittaa viestinsä, jossa hän myöntää että ”asian saama julkisuus samalla ahdistaa ja toisaalta helpottaa.”

Samalla hän kertoo, että hän on itsekin pelastanut muutaman vastaavassa tilanteessa olleen matkaajan aiemmin.

Pankkiongelmat keskiössä

Kurvisen mukaan hänen jumittumisensa hotellihuoneeseen ei johdu pelkästään masennuksesta vaan konkreettisista käytännön ongelmista.

Varkauden johdosta hänellä on käytössä vain virtuaalinen pankkikortti ja käteisen saaminen on ”lähes mahdotonta tai niin monen mutkan takana, että siihen ei ole ollut energiaa.”

Kambodžassa toimivat rahansiirtopalvelut asettavat myös omat haasteensa.

Western Union joko jäädyttää lähetykset tai vaatii passissa voimassa olevan viisumin – mikä on mahdotonta, kun viisumi on juuri ylittynyt pankkiongelmien takia.

– Ihmiset haluavat jotakin syystä aina väitellä tässä asiassa yksityiskohdista tyyliin: ”Miksi et tehnyt näin!?” eli eivät ymmärrä käytännön ongelmaa, Kurvinen kirjoittaa turhautuneena.

Hänen mukaansa Wise-yhtiöltä tilatut kaksi korttia eivät koskaan saapuneet perille eivätkä suomalaiset pankit toimita kortteja ulkomaille. Miehen mukaan kymmenetkään soitot pankin asiakaspalveluun eivät auttaneet, vaan hänelle oli lakonisesti sanottu ”kuole sitten kadulle”.

– Tästä on ystävien todisteet ryhmäpuhelussa, kun soitin kaiutinpuhelun kautta ja asuin silloin viikkokausia taivasalla ilman ruokaa ja vettä.

Suurlähetystön apu on myös ”olematonta tai erittäin rajallista”.

Korjauksia väitteisiin

Kurvinen korjaa useita eilisessä artikkelissa esitettyjä väitteitä lähipiiristä.

Hän kiistää vastustavansa apua: päinvastoin, ”mitään selkeää apua ei ole koskaan tarjottu, enkä ole koskaan vastustanut apua.”

Väitteeseen siitä, että rahaa voisi lähettää mutta ”ei tiedä mihin hän ne rahat laittaisi”, Kurvinen vastaa napakasti:

– Apu olisi helppoa: joku tukipaketti mun tilille, jolla saisin esimerkiksi maksettua viisumiylityksen ja esimerkiksi paikallisen lääkärin verikokeet ja tilannearvion tai lennot Suomeen hoitoon.

Hän antaa konkreettisia ehdotuksia avun järjestämiseksi, mukaan lukien rahansiirtovaihtoehdot ja sen, miten hän voisi mahdollisesti saada käteistä käsiinsä Kambodžassa.

Toistuvien onnettomuuksien selitys

Artikkelin väitteeseen siitä, että toistuvat ryöstöt herättävät kysymyksiä hänen arviointikyvystään, Kurvinen vastaa yksityiskohtaisesti.

Mies myöntää, että ”vaikka osissa tapauksissa on omaa vikaa, on myös paljon väärä paikka, väärä aika -tilanteita.”

Kurvinen luettelee tapauksia: Chiang Maissa pankkiautomaatti imaisi kaksi kertaa kortin, Turkissa hotelli tyhjensi hotellihuoneen hänen poissaollessaan ja Kambodžassa hänet ilmeisesti huumattiin sekä ryöstettiin.

– Tutkimuksien mukaan kun paljon matkustaa, keskimäärin 2-3 vuoden välein sattuu joku varkaus tai ryöstö, hän kuvailee.

Vietnamissa hän asui kaksi vuotta ilman ongelmia, kunnes Covid-19 pandemia pakotti hänet lähtemään maasta liki yhdessä yössä.

Suomen terveydenhuolto epäluotettava

Kurvisen suhtautuminen Suomen terveydenhuoltoon on kylmän käytännöllinen. Hän erottelee fyysisten vaivojen ja mielenterveysongelmien hoidon, mutta on pettynyt molempiin.

– Diagnoosin jälkeen eli noin 15 vuoteen en ole koskaan saanut Suomen systeemistä mitään apua fyysisiin vaivoihini, koska katsovat aina ensin vanhat paperit, jolloin tuloksena on joko luulosairaus tai M1-lähete, hän kirjoittaa.

Mielenterveyspalveluistakaan hän ei ole saanut apua. Kun hän on hakenut apua unettomuuteen, ”on suositeltu osastoa ja pumpattu täyteen psykoosilääkkeitä.”

– Se aiheuttaa epäluottamusta systeemiin, mutta jos olo ei parane, hengen pelastamiselle ei ole muita vaihtoehtoja, hän myöntää ratkaisukeskeisesti.

”Maailman mentaalirasistisinta porukkaa”

Kurvisen katkerimmat sanat kohdistuvat suomalaisten asenteisiin mielenterveysongelmia kohtaan. Hän kutsuukin suomalaisia ”ehkä maailman mentaalirasistisimmaksi porukaksi.”

– Kun on MT-diagnoosin leima otsassa, päättyy elämäsi käytännössä siihen: koko ala hylkää, vaikea saada ystäviä, töitä, asuntoa sekä opiskelupaikkaa, hän luettelee.

Erityisen kipeäksi hän kokee keskustelupalstojen ”satoja kunnianloukkauksia, pilkkaa, ivaa, kuolemantoivomuksia” ja kasvokkain tapahtuvaa syyttelyä hulluudesta.

– Ihminen on sosiaalinen eläin, joten miettikääpä sitä traumaa ja kärsimystä, jota tämä kaikki aiheuttaa itse kullekin?, hän kysyy.

Tilanteen todellisuus

Kurvisen oma kuvaus tilanteestaan on huomattavasti käytännönläheisempi kuin lähipiirin dramaattiset kertomukset.

Hän ei kiellä olevansa vaikeuksissa, mutta selittää ongelmat konkreettisilla syillä teknisten ja byrokraattisten esteiden sijaan.

Viestinsä perusteella Kurvinen kykenee selkeään ajatteluun ja kommunikointiin. Hän antaa järkeviä ehdotuksia avun saamiseksi ja tunnustaa tarvitsevansa apua.

– Jos suomalaiselle elämä on joskus haasteellista Suomessa, koittakaapa mennä edes 5 sekunniksi kenkiini, päättää hän viestinsä empatiaan vedoten.

Julkisuuden paradoksi

Kurvisen vastaus osoittaa julkisuuden ja julkisena henkilönä elämisen paradoksin: hän ei halua sitä, mutta samalla tunnustaa että se ”toisaalta helpottaa.”

Ilman Riepun eilistä artikkelia hän tuskin olisi ottanut yhteyttä selittämään tilannettaan näin yksityiskohtaisesti.

Kurvisen oma kuvaus vahvistaa, että tilanne on vakava mutta ei toivoton. Apu on mahdollista, jos joku on valmis järjestämään käytännön toimet rahan siirtämiseksi ja viisumisakkojen maksamiseksi.

Kurvisen tämänpäiväinen viesti on ensimmäinen suora elonmerkki hänestä seitsemään ja puoleen kuukauteen Facebookissa.

Se osoittaa, että hän on edelleen tavoitettavissa ja halukas vastaanottamaan apua, kunhan se tulee käytännöllisessä muodossa eikä pelkkinä neuvoina tai syytöksinä.

Kurvisen koko viesti on luettavissa Facebook-sivuillani tästä linkistä. Avuntarjoukset Juha Kurviselle voi edelleen lähettää osoitteeseen info@riepu.fi.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 1, osa 3.

Teksti: Nalle Österman, 27.8.2025
Kuva: Kuvakaappaus Saksan television NDR:n televisiolähetyksestä, missä Kurvinen tekee Guinnessin toisen maailmanennätyksensä

Vuosikymmenten saatossa olemme saaneet medioissa todistaa useiden suomalaisen eturivin viihdesankareiden taistelua mielenterveysongelmien, päihdekierteen ja elämän sudenkuoppien ristiaallokossa. Sedu Koskinen, Jamppa Tuominen, Reindeerspotting–Jani ja Tapio Suominen ovat vain jäävuoren huippu – ja nyt tähän synkkään listaan uhkaa liittyä yksi nimi lisää.


Juha Kurvinen, 49-vuotias moottorisahajonglööri, joka tuli 2000-luvun alussa tunnetuksi vaikuttavista tempuistaan, joiden ansiosta mies pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan, televisioon ja lopulta maailmalle asti – niin Las Vegasiin kuin Pohjois-Koreaan – on kadonnut.

Hänet on nyt paikallistettu Kambodžasta, missä hän elää rahattomana ja eristyksissä vakavista terveysongelmista kärsien.

Noususta syöksyyn

Kurvisen tarina on klassinen nousu ja tuho -kertomus.

Vuosituhannen alussa Kurvinen oli haluttu vieras suomalaisiin viihde- ja ajankohtaisohjelmiin. Kutsuja sateli niin kotimaahan kuin ulkomaille: Lontooseen, Las Vegasiin, Moskovaan, Saint-Tropeziin…

Kun Kurvinen kuittasi yhdestä keikasta keskimäärin 2000 euroa ja keikkoja kertyi vuodessa noin 200, oli miehellä ”rahaa kuin rosvopäälliköllä”.


Hurja menestys johti yhteistyöhön taikuri Jori A. Kopposen kanssa, ja yhdessä kaksikko pääsi esiintymään jopa maailman suljetuimpaan valtioon, Pohjois-Koreaan. Kokemuksistaan Kurvinen kirjoitti myöhemmin ensimmäisen tietokirjansa Sirkus Pjongjang, joka julkaistiin keväällä 2013.

Mutta menestyksen varjossa kasvoi tragedia. Keväällä 2008 Kurvinen joutui pahoinpitelyn uhriksi Silja Europan laivalla. Kurvisen mukaan kollega hakkasi häntä siellä pään alueelle niin pahasti, että Kurvinen menetti tajuntansa.

Tästä alkoi kierre, joka on kestänyt tähän päivään asti.

Järjestelmä petti

Pahoinpitelyn jälkeinen aivovamma johti Kurvisen sekavaan tilaan, jota lääkärit eivät miehen mukaan halunneet uskoa.

Kun Kurvinen kertoi ammatistaan moottorisahajonglöörinä ja kokemuksistaan Pohjois-Koreassa, pitivät lääkärit häntä harhaluuloisena. Siten Kurvinen päätyi Turun kaupunginsairaalan Kupittaan psykiatrisen erikoissairaanhoidon suljetulle osastolle – ensimmäisen kerran neljäksi kuukaudeksi.

– Lääkäri ei uskonut ammattiani eikä sitä, että olin käynyt esiintymässä Pohjois-Koreassa. Papereihini on jostain syystä kirjattu tieto, että ”potilas luulee olevansa moottorisahajonglööri”, mies kertoi Hymy-lehdessä 2013.


Vuonna 2015 Turun yliopistollisen keskussairaalan Tyksin neurologisissa tutkimuksissa selvisi vihdoin totuus: Kurvisella todettiin ”kallonsisäisen vamman myöhäisvaikutukset”.

Diagnoosi oli oikea: Kurvinen ei ollut harhaluuloinen vaan aivovamman uhri.

Kurvisen kokemat Kupittaan sairaalan väärinkäytökset eivät jääneet vain hänen kertomuksekseen. 2016 Turun Sanomat paljasti laajat väärinkäytökset sairaalassa, jotka johtivat virkatutkintaan.

Näin Kurvisen vuosien varrella kirjoittamat blogitekstit paljastuivat tarkoiksi kuvauksiksi osaston oloista.

Digitaalinen nomadikin kaatui

Kupittaan traumojen jälkeen Kurvinen on yrittänyt rakentaa elämäänsä uudelleen.

Hän lähti kiertämään maailmaa digitaalisena nomadina, opettaen ihmisille sukellusta ja jonglöörausta, käynnistäen myös Finnskill-verkoston auttaakseen ihmisiä vapautumaan ”yhdeksästä viiteen” -oravanpyörästä.

Sosiaalisessa mediassa jaettujen kuvien perusteella elämä näytti hyvältä – aurinkoista rantatunnelmaa Vietnamista ja Turkin aurinkorannikolta. Siellä on kuvattu syksyllä 2023 myös haastattelumateriaali brittiläisen dokumentaristin Alex Jonesin Kurvisesta tekemään dokumenttielokuvaan Ups & Downs.


Mutta pinnan alla asiat eivät olleet kunnossa. Facebookissa Kurvinen kertoi tulleensa huumatuksi ja ryöstetyksi, menettäneensä pääsyn pankkitiliinsä sekä joutuneensa erilaisten huijausten uhriksi.

Lähteiden mukaan Kurvinen on joutunut ryöstöjen uhriksi useita kertoja viimeisen seitsemän vuoden aikana Aasiassa.

Toistuvat ongelmat herättävät kysymyksiä siitä, miten aivovamman myöhäisvaikutukset ja mielenterveysongelmat ovat vaikuttaneet Kurvisen arviointikykyyn.

Kolmoiskriisi Kambodžassa

Palattuaan viime syksynä Aasiaan, Kurvisen tarina sai jälleen synkeämpiä sävyjä.

Yritys striimausurasta kaatui nopeasti ja somessa aiemmin aktiivisesti Finnskill-toimintaansa aktiivisesti markkinoineen Kurvisen viimeinen Facebook-päivitys on päivätty 11. tammikuuta 2025.

Tämän jälkeen – hiljaisuutta.

HenkanMaailma-matkailublogia ylläpitävä matkailubloggari Henry Nenonen on nyt paikantanut Kurvisen Kambodžan pääkaupunkiin Phnom Penhiin, missä miehen tilanne on monella tapaa kriittinen.

Viisumiongelmat: Kurvisen viisumi on mennyt vanhaksi jo vuodenvaihteessa, jolloin jokaisesta ylimenevästä päivästä kertyy 10 dollarin sakko. Sakkomaksut ovat täten jo yli tuhannen dollarin luokkaa.

Vakava jalkatulehdus: Kurvinen kärsii pitkittyneestä jalkatulehduksesta, joka on jatkunut lähes vuoden. Livestriimeissään hän on itse esitellyt tulehtuneen jalan tilaa, joka näyttää vakavalta. Kambodžan puutteellisessa terveydenhuollossa tällainen tulehdus voi johtaa sepsikseen tai amputaatioon.


Mielenterveystilanteen paheneminen: Kurvisen lähipiiri arvioi, että hänellä on tällä hetkellä kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä depressiovaihe päällä. Siksi mies ei poistu hotellihuoneestaan ja vastustaa apua, mukaan lukien paluuta Suomeen hoitoon.

”Ei halua julkisuutta tai huomiota liikaa”

Kurvisen itsensä lähettämissä tekstiviesteissä pari päivää sitten hän kertoo olevansa ”todella kipeänä” ja että hänellä on jalan kanssa ongelmia sekä kuumetta. Viestien sävy on apaattinen:

– Ilmotan jos tilanne muuttuu. Toivon että mun voinnille ei julkisuutta tai huomioita liikaa.


Lähipiirin mukaan Kurvinen elää niin vähillä varoilla tällä hetkellä, ettei niillä pysty maksamaan viisumisakkoja. Hänen perhetilanteensa on kuulemma myös ongelmallinen: vaikka isällä olisikin varaa auttaa, estää äiti kuulemma avun.

– Mutta tosi vaikea on nyt Juhaa auttaa etänä. Rahaa voisi laittaa mutta en sit tiedä mihin hän ne rahat laittaisi. On niin itsepäinen, ei ainakaan Suomeen halua sairaalaan vaikka olisi mikä tilanne, kuvaa yksi lähipiiristä tilannetta.

Järjestelmä joka petti

Kurvisen tarina on ennen kaikkea kertomus siitä, kuinka järjestelmä voi pettää haavoittuneen ihmisen.

Pahoinpitelyä seurannut aivovamma ei saanut asianmukaista hoitoa, vaan mies leimattiin mielisairaaksi. Kun totuus vihdoin paljastui, oli jo liian myöhäistä: ura oli tuhoutunut, maine tahriintunut ja elämä raunioitunut.


Kupittaan sairaalan väärinkäytökset, jotka Kurvinen rohkeasti paljasti omissa kirjoituksissaan, on sittemmin vahvistettu.

Mutta yksittäisen ihmisen kohdalla vahinko oli jo tapahtunut.

Aika käy vähiin

Kurvisen tilanne Kambodžassa on akuutti. Jokainen päivä pahentaa tilannetta taloudellisesti, terveydellisesti ja psyykkisesti.

Depressiovaiheessa oleva henkilö ei välttämättä pysty tekemään järkeviä päätöksiä oman tilanteensa korjaamiseksi, vaikka avun tarve olisi kuinka ilmeinen.

Siksi Riepu julkaisee nyt tämän kirjoituksen Kurvisen tekstiviesteissään esittämiensä toiveiden vastaisesti.

Mies, joka kerran jonglöörasi moottorisahoja maailman suurimmilla näyttämöillä, elää nyt yksinään vieraassa maassa vakavan jalkatulehduksen ja mielenterveysongelmien kanssa, ilman keinoja päästä kotiin tai asianmukaiseen hoitoon.

Nenosen arvion mukaan Kurvisen saaminen Kambodžasta pois vaatisi tällä hetkellä noin 1500-2000 dollaria, sakkojen kasvaessa ja terveysongelmien pitkittyessä luonnollisesti enemmän.

– Jaksaisin uskoa että oikeet ihmiset jos sais tänne paikanpäälle ja sais sen ymmärtämään että se pääsee täältä veke avustettuna ensin vaikka Vietnamiin niin vois saada kerättyä voimia, bloggari arvioi pelastamismahdollisuuksia.

Viimeinen mahdollisuus

Mikäli haluat edesauttaa Juha Kurvisen saamista takaisin Suomeen ja täkäläisen hoidon piiriin – tai aluksi edes pois Kambodžasta – voit lähettää sähköpostiviestiä osoitteeseen info@riepu.fi ja aihekenttään ”Kurvinen”.

Pienemmästäkin on kansalaiskeräyksiä aloitettu. Ehkä on aika osoittaa, että Suomi ei hylkää omia lapsiaan – ei edes silloin kun he ovat kompastuneet ja kaatuneet niin rähmälleen, etteivät pysty enää itse nousemaan.

Juha Kurvisen tarina jatkuu. Loppu riippuu nyt muista – ja siitä, ehtiikö apu perille ajoissa.

Artikkeli perustuu Kurvisen lähipiirin antamiin tietoihin, Kurvisen omiin viesteihin sekä hänen aiemmin julkaisemiinsa kirjoituksiin ja livestriimeihin.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 2, osa 3.

Teksti: Nalle Österman, 26.8.2025

Kuvat: Henkilökuvat Juhasta brittiläisen dokumentaristin Alex Jonesin Juha Kurvisesta kertovasta dokumenttielokuvasta ”Ups & Downs”, jossa Kurvisen haastatteluosuus kuvattu syksyllä 2023 Turkin Rivieralla. Kuvat Juhan tulehtuneesta jalasta Ylilaudalle otettuja kuvakaappauksia Juhan videostriimistä.

Kesän 2025 Qstock oli jälleen loppuunmyyty, nyt jo 12:nnetta kertaa peräkkäin. Festivaali sai alkunsa 2003, jolloin estradeina toimi kaksi lavaa, yksi vanhan pyöreän paviljongin sisätiloissa ja yksi ulkona.

Tuolloin myös allekirjoittanut oli töissä kyseisissä kinkereissä ja kuva-aineisto tapahtumasta on paperisena versiona jossain laatikossa. Nyttemmin onneksi tekniikka on kehittynyt, vaikka oma jännityksensä siinäkin oli, kun filmirullia pudotteli Anttilan aulassa olevaan laatikkoon.

Kun tuolloin kävijöitä odotettiin tulevan noin 3000, saapui yleisöä paikalle 7000, mikä yllätti järjestäjät kuin lätkä kärpäsen.

Ikärajatonta turvallisuutta

Nykyiset kävijämäärät eivät festivaalikonkareita taida enää yllättää. Viikonlopun aikana kävijöitä arveltiin olleen paikalla noin 40 000 ihmisoletettua, eikä valokuvaaja Mikko Nurmisen kanssa kerätyt askeleet jääneet kävijäluvusta kuin muutaman satasen, mikä tuntuu jaloissa vieläkin. Katso Nurmisen vaikuttavat valokuvat tästä!

Ohjelman aikataulun mukaan lavalta toiselle kipittäessä tuli jo enemmän kuin hiki, sillä keli oli kuin naapurikylän baarista löydetty uusi tuttavuus, kuuma. Festivaalijohtaja Mikko Forsténin mukaan parempi näin ja tottahan se on – vesisateessa juhliminen ei hääviä ole.

Festivaalilla ei ole ikärajaa, mikä on mielestäni hyvä juttu. Näin nuoretkin pääsevät tutustumaan uusiin artisteihin ja löytää sekä kehittää musiikkimakujaan turvallisessa ympäristössä. Mitään järjestyshäiriöitä emme ympärillämme havainneet, mikä jatkoi hyvin aiempien vuosien perinnettä.

Perinteistä puhuttaessa pienenä triviaknoppina mainittakoon, että kaupungin ylpeydenaiheisiin kuuluva Radiopuhelimet on esiintynyt joka ikisessä Qstockissa.

Ilmaisohjelmaa kansalle

Pienestä kahden lavan rockpainotteisesta musiikkitapahtumasta on vuosien saatossa kehittynyt eri genrejen laaja-alainen ilotulitus. Ilman tätä uudistusta eivät nämä karkelot varmastikaan keräisi tällaista yleisömäärää.

Tämän vuoden uudistuksena oli festivaalialueen ulkopuolelle Linnasaareen pystytetty Oulu2026-lava, joka markkinoi Oulua Euroopan ensi vuoden kulttuuripääkaupunkina.

Tarjolla on läpi viikonlopun ilmaista musiikkiohjelmaa, josta vastaavat Lydian, Ravggon, Tempera, Naike, Havut, Neon Puutarha, Seurat, Oulun_Keskusta sekä Slovakiasta Ouluun matkannut SJU.

Monipuoliset oheispalvelut

Järjestelyt toimivat vesipisteiden ja vessojen osalta moitteettomasti. Välillä ruokakojuille kerääntyi ajankohdasta riippuen nälkäistä yleisöä hyeenoiden lailla. Viisaammat osasivat ajoittaa ruokailunsa toisia paremmin, jolloin on muutenkin väljempää tutustua alueella itseään tutuksi tuoviin yrityksiin.

Tämän vuoden Qstockissa ei näyttänyt olevan edellisiin vuosiin verrattuna yhtä paljon tuotemyyjiä, markkinoijia tai oheisohjelmien tarjoajia, mutta eräs kiinnostavimmista oli paikallinen PitBull Tattoo, jonka teltalla riittää jonoa.

Hyväntuulinen tatuointipäällikkö Mosse kertoo olleen edellisen kerran paikalla ainakin 15 vuotta sitten, mutta paluu festivaaleille oli nyt tehtävä nuoremman sukupolven toiveesta. Hikeä otsiltaan pyyhkivien tatuointiartistien mukaan kiirettä pitää, vaikka ämpäreitä ei jaossa ollutkaan.

– Minkäs sille mahtaa, mies naurahtaa partaansa.

Oulun keskustassa toimiva Cocktail Company palvelee Qstockissa VIP-alueella. Cocktailvelho Jani Virran mukaan kauppa kävi kuulemma juuri sopivasti. Hetkeä myöhemmin jonoa olikin kuin aikanaan toimineen assan vessan kassalle, jolloin hiki taisi tulla janoisten sankareillekin.

Ensi vuoden Qstock-lippuarvontaan pääsimme osallistumaan Menoxin markkinointikojulla. Menox haluaa luoda applikaation, jonka avulla yleisö löytää monipuolisesti erilaisia tapahtumia.

Northern Triben myyntitiskiltä valokuvaajammekin löysi uuden paidan, jonka rinnassa komeilee teksti Luna Kills, minkä valintaa ylisti myös paitamyyjä, löytyyhän yhtye myös meidän molempien soittolistoilta.

Valinnan vaikeutta

Qstockissa esiintyi tänä vuonna huikeat 68 esiintyjää seitsemällä eri lavalla, mukaan lukien alueen ulkopuolella sijaitseva pääsymaksuton esiintymisareena, jonne tiemme ei tällä kertaa vienyt.

Valinnoista tekee vaikean se, jos olet kiinnostunut useammasta kuin kahdesta genrestä. Bändit auttamatta esiintyvät samaan aikaan jonkun muun hyvän kanssa ja silloin tulee valintoja tehdä kuten jouluaamuna konvehtirasian äärellä.

Perjantain ohjelmisto kertoi aloittavien artistien olevan oman kylän tyttö Pehmoaino ja turkulainen vaihtoehtometallia tarjoileva Awake Again, jonka keikkaa päätimme mennä seuraamaan, onhan yhtye esiintynyt taannoin jopa Saksan maineikkaalla Wacken Open Air -festivaalilla.

Mielestäni Awake Again olisi ansainnut Qstockissa paremman esiintymisajan, jotta yleisöä olisi saatu enemmän paikalle. Hyväntuulisen yhtyeen musisointi oli parhaimmillaan täydessä tykityksessä. Iso suositus!

Kansainvälistä tähtipölyä

Sirkusteltan lavalle nousi Younghearted joka on mielestäni jazz-vivahteita tarjoilevana kevytpopparibändinä täydellisen oloinen puistokonsetttiin tai vaikkapa viinijuhlille. Yleisöä olikin paikalle saapunut kuin ikäihmisiä aamutorille. Ihana tunnelma!

Mary Ann Hawkins on Qstockin esittelyn mukaan Suomen parhaaksi live-bändiksi ylistetty surf rock -ryhmä. Meno oli letkeää, rytmikästä ja vaikutti sympaattisella tavalla minikokoiselta big bandilta, josta äitisikin voisi tykätä.

Iltapäivää tahditti kansainvälisesti kiinnostava ja uskottavasti tähteyteen suuntaava indiepoppari Goldielocks, jonka lavaelkeistä tuli mieleen muun muassa Kylie Minogue ja jopa Amy Winehouse. Goldielocks olikin houkutellut paljon kiinnostuneita paikalle ja fanejakin mukavan määrän.

Tina Turnerin karismaa

Craphic Nature loi telttaan angstisia tunnelmia räjähtävällä alulla. Musiikillisesti yhtye toi paikoitellen mieleen Kornin, mutta koska bändin asenne alkoi tuntua omaan makuuni jo liiankin mahtailevalta, oli pian pakko laittaa tossua toisen eteen. Sen vastapainoksi Behm pyörähteli päälavalla hyvinkin kevyen oloisesti.

Ruotsia edustivat tänä vuonna Soen sekä Blues Pills, josta jälkimmäinen oli erittäin positiivinen yllätys. Soenin tarjoillessa melankolista ja tasatempoista rokkia, oli Blues Pills ihastuttavan energinen ja mukaansatempaava rockbändi, joka otti rohkeasti kontaktia runsaslukuiseen yleisöön.

Blues Pillsin biisit sisälsivät makeasti nostalgiaa tihkuvia soundeja, mitkä tuntuivan sopivan monen sukupolven jalan alle, olihan Proud Woman -kappaleessa jopa ripaus Tina Turnerin karismaa ja henkeä. Blues Pills menee soittolistalleni heti!

Nostalgian mahti

Omaa nostalgiaansa festareille toi Apulanta. Silloin kun kaikkea ei vielä ollut keksitty, Apulanta keksi sen ja niillä siivillä se liitelee edelleen. Tämä bändi ei pienille lavoille mahdu, yleisöä oli valtavasti.

Bändi on iskostanut suomalaisten sieluun kappaleet, jotka saavat paatuneimmatkin heviletit laulamaan mukana, koska Apiksen sanoituksista jokainen löytää tarttumapintaa. Tarjolla oli vanhoja hittejä ja uutta materiaalia. Kyllä ne vaan jaksaa!

Perjantain pääesiintyjää haastoi runsaslukuisen yleisön kerännyt Ensiferum viikinkiteemaisella metallihumpallaan. Illan päätti norjalainen DJ Alan Walker upeilla laservaloillaan. Kenttä olikin täynnä ihmisiä, jotka nauttivat tästä spektaakkelista täysin palkein.

Mörähtäviä kurkkuääniä

Lauantaina Luna Killsin räjähtävän energinen laulaja veti koko teltan tunnelman kattoon. Rumpuja piiskaava paidaton nuori mies on sekä taitava että ilo silmälle. Raskas, mutta leikkisä metalli upposi yleisöön täydellisesti ja mosh pit pyöri vinhaa vauhtia.Tämä mystinen yhtye teki suuren vaikutuksen ja saattoi hyvinkin olla koko Qstockin paras esiintyjä.

Suuren yleisön suosikkeihin näytti kuuluvan Turisti, Mirella sekä festivaalikansaa tanssittanut Käärijä. Mirella avasi keikkansa hyvällä energialla, ilmeisesti taannoiset ongelmat on jo saatu selätettyä. Rytmirannan lavan käynnisti puolestaan räppäri Senya, jonka isoisä oli 79-vuotiaana 2019 muistisairauteen menehtynyt iskelmälaulaja Reijo Taipale.

Tamperelainen Beyond Awareness teki Qstockissa ensimmäisen festarikeikkansa:

– Ekaa kertaa Oulussa, eikä tarvitse katua, laulaja totesi teltan täyttäneelle metallikansalle.

Hyväntuulinen solisti jutteli yleisön kanssa ja päästeli mörähtäviä kurkkuääniä, tuoden kappaleisiin välillä myös puhtaampaa laulua. Bändin soundissa kuului vaikutteita Bullet For My Valentinesta.

Keskipäivän jälkeen esiintyivät Robin Packalen, Sara Siipola, Bess ja Aaro630. Robinin kerätessä suurimman väkijoukon päätimme katsoa Sara Siipolan keikan. Kaunis poppari huusi mikkiinsä, ”en kuule itseäni, mutta ihan sama, nyt vedetään!”

Teknisten alkuvaikeuksien jälkeen keikka lähti rullaamaan kunnolla, tarjoten soul-vivahteita ja Amy Winehousen sävyjä. Siipolalla on laaja ikähaarukka kuulijoissa ja muutama hitti.

Elokuvallista jazz-tunnelmaa

Päälavalla vuorossa oli suomicountrya uudistava Rodeo, joka jakoi esiintymisajan Von Hertzen Brothersin kanssa. Rodeohan on kolmen naisen kokoonpano: Anna Puu, Erin ja lahjakas laulaja-lauluntekijä Ida Paul.

Lavan edusta oli valitettavan väljä verrattuna lavalle saapuneiden taiteilijoiden taitoon. Kolmikon oiva veto oli esittää kaikilta artisteilta omat hittibiisit uran varrelta.

Von Hertzen Brothers täytti puolestaan sirkusteltan niin täyteen, että osa faneista jäi suosiolla nauttimaan keikasta teltan ulkopuolelle, mikä ei tässä helteessä ollut huono asia. Amerikkalaisen Palaye Royalen sijaan suuntasimme tutustumaan 19-vuotiaaseen australialaiseen naislaulajaan Jacoténeen, joka aloitti keikkansa surf-henkisellä jazz-kappaleella.

Jacoténen ääni tuo mieleen elokuvien vanhat jazz-klubit, jotka tarjoilevat soljuvaa ja kuuloelimiä hivelevää musiikkia. Yleisöä olikin kerääntynyt paikalle ilahduttava määrä. Suosittelen aina tutustumaan ulkomaisiin uutuuksiin – saatat yllättyä positiivisesti.

Käärijän valloittaessa päälavan keräsi Cemetery Skyline rockväen sirkusteltalle kuuntelemaan melankolista goottimetallia kokemuksella ja ammattitaidolla esitettynä, kuuluuhan bändin jäsenten uralle yhtyeitä kuten Dark Tranquillity, Amorphis ja Sentenced.

Päälavan Käärijän ansiosta sai valokuvaajanamme toiminut Mikko Nurminen nauttia minunkin tanssimuuveista Cha Cha Chan ja It’s Crazy It’s Party -kaltaisten hittien ansiosta, oli varmasti mukavaa.

Käärijän lisäksi yleisöä tanssittivat DJ Orkidea, JVG, englantilainen The Pineapple Thief, Ellimei sekä mahtipontinen ja muhkea Battle Beast näyttävillä pyrotekniikoillaan.

Nostalgian huipentuma

Lauantain pääesiintyjäksi oli valittu nostalginen Ultra Bra, joka veti tänä kesänä muutamat valikoidut keikat, jotka huipentuvat Helsingin Olympiastadionille elokuun lopussa. Yleisöä riitti ja laulu raikasi. Ja miksikäs ei, koska bändillä on ikonisia biisejä ja vankka kannattajakunta.

Tuuli oli puolestaan houkutellut nuorison paikalle sirkusteltalle. Ymmärtäähän sen, jos ja kun päälavalla oli ”fossiilisen aikakauden taiteellinen humppabändi”. Tuuli tarjosi puolestaan r’n’b-poppia, joka toivottavasti nousee ennen pitkää Suomen listoille.

Omalle soittolistalleni tämän vuoden Qstockista pääsevät puolestaan Luna Kills, Blues Pills, Awake Again, Beyond Awareness, Rodeo, Jacoténe ja Younghearted.

Katso Mikko Nurmisen vaikuttavat valokuvat vuoden 2025 Qstockista tästä klikkaamalla!

Teksti: Maria Virrantalo
Kuvat: Mikko Nurminen

Hatakka kuvaili biisiä elämänsä soundtrackiksi, saaden tuomaristolta ylistystä aitoudestaan ja rohkeudestaan. 58-vuotiaan rockveteraanin esitys ei kuitenkaan riittänyt jatkopaikkaan ja hän tippui kisasta, vaikka häntä ylistettiin ”aidoksi rokkitähdeksi”.

Katsojat tyrmistyivät pudotuksesta ja reagoivat voimakkaasti somessa. Monet pitivät päätöstä epäoikeudenmukaisena ja vaativat jopa äänestystavan uudistamista. Kilpailussa jatkavat Mikko Töyssy, Yasmine Yamajako, Chike Ohanwe, Sonja Lumme, Fathi Ahmed, Nina Tapio ja Emma Salokoski.

Rocklegenda ei kuitenkaan antanut tappion kirvellä kauaa, vaan säntäsi välittömästi baariin Turkuun tekemään sitä mitä parhaiten osaa – eli vetämään täysillä käteen kitaransa sekä koskettimensa ja rokkaamaan kauhean kovaa Eerikinkadulla sijaitsevaan Tinatuoppi-rockjuottolaan Kärtsy 4 Sale -duonsa kanssa – mistä Rievun lukijan lähettämä taidonnäyte on peräisin.

Waltari-tähden duo alkoi tämän vuosikymmenen alussa käyttää nimeä Kärtsy 4 Sale, Sale Suomalaisen – Waltarin alkuperäisen rumpalin – liityttyä remmiin. Tämän myötä alettiin jo puhua enemmän minishowsta kuin perusduo-vedosta. Setin sisältö on edelleen kuitenkin valittu pääosin miellyttämään kaikkien kuppiloiden kantapeikkojakin. Katso Kärtsyn ja Salen Tähdet, Tähdet -jälkipelit Suomen Turusta alta.

Helsinkiläinen Waltari täyttää ensi vuonna jo kunnioitettavat 40 vuotta. Huhhuh!

Riepu on kesällä 2024 lähdössä Tsekkien Obscene Extreme -festareille – jatkossa OEF – tsekkailemaan meiningit. Grind coreen ja muuhun äärimetalli-, punk- ja hardcore-vetoiseen älämölöön painottuva festivaali syntyi alun perin 1999 järjestäjänsä Miloslav ”Čurby” Urbanecin syntymäpäiväjuhlista, mistä festivaali on jalostunut nykyiseen, kotisivujensa mukaan jopa 20 000 henkeä vetävään muotoonsa.

Koska tiettyjen entisten itäblokkien maiden tapahtumakulttuuriin kuuluu vaatimus jonkinlaisesta ennakkopuffista lehdistöpääsyä vastaan, päätti Riepu ottaa Facebookin Messenger-palvelun kautta välittömästi tähtäimeensä Suomen suurimman ja merkittävimmän grind core -veteraanin – eli 1993 perustetun Rotten Soundin solistin Keijo Niinimaan tentatakseen tätä OEF:stä.

Parhaillaan Niinimaa on Rotten Soundin – tuttavallisemmin Rotiskon – kanssa kiertueella ympäri Iso-Britanniaa, missä yhtyeen voi nähdä vielä seuraavasti.

Mitä mieltä Obscene Extreme -festareista?
– Kovat festarit on. Amfiteatteri toimii ja line-up on aina loistava.

Miten monta kertaa olet esiintynyt OEF:sä?
– Öö, oisko kahdeksan Rotiskoa, yks Morbid Evils, yks Goatburner sekä Nasumin jäähyväiskiertueen keikka.

Mikä erottaa OEF:n muista festareista?
– Kaikkihan on omalla tavallaan uniikkeja. OEF on mun mielestä tosi viihtyisä ja kompakti, vaikka väkeä on jotain 5-10k. Curby ei halua viedä isommaksi, koska toimii noin hyvin.

Onko jotain muistoja, mitkä ovat jääneet OEF:stä mieleen erityisesti?
– Hyvät keikat toki aina, yleisö hienosti messissä. Daivaus on sallittua, kunhan on max 30 sekuntia lavalla ja ei tule monitorilinjan toiselle puolelle.

Mitä kuuluu Rotiskolle? Mitäs kaikkea bändille on luvassa vuonna 2024?
– Vähän rauhallisempi vuosi, mut jotain festareita ja parit rundit.

Milloin sinut nähdään seuraavan kerran OEF:sä? Mitä odotat?
– Vaikea sanoa, ens vuonna aikaisintaan kun nyt on täyttä. Mennään Brutal Assaultiin ja oltiin myös viime vuonna.

Kotisivut:
Rotten Sound
Obscene Extreme Festival

Just Another Bar in Hämeentie 23, right in the heart of the famous “Curve”. 

On Sunday 28.4. we were blessed by acoustic performances of Iba Sirviö from the Afternoon Astronauts & Cal Twomey – Ireland’s newest hit maker from the indie-groups Faraway Shapes and Trio Grande & The Tex-Mex Restaurant.

The bar’s environment..

People filling crosswords, creating sketches, having a drink or two, or just enjoying the comfy atmosphere, surrounded by the works of some local artists. Decent prices on menu, that also includes mocktails. Auto-correct tried to change that.

People sharing compliments with each other. If you don’t feel like smiling, people will smile for you, too. It spreads easily here, also outside the bar. Arriving here a bit noddy, many people asked how I was doing.

“I’ve felt better”.

Iba Sirviö had already started his set with Guns ‘n’ F*cking Roses’ “Patience”, which made me nod even more. That’s the tune that Izzy Stradlin wrote for Angela Nicoletti, who later became Andy McCoy’s ex-wife, nowadays an i n d e p e n d e n t artist.

Iba’s journey as a singer has gained new & higher levels with Hannes Kett’s (the frontman of Shiraz Lane) vocal coaching.

Iba, usually defying gravity with his party rocking band Afternoon Astronauts, knows how to have fun on stage on his own, too. Tonight he had found a perfect place to share his love for country music. It’s OUR damn country!

Cody Jinks’ “Loud and Heavy” along with Jamey Johnson’s “In Color”.. Dang it!

Almost managed to shed a tear in my beer there.

Some homage was also paid for Lost Society, Palaye Royale, Linkin Park etc. Those were Iba’s takes on the harder side. 

Chasing the monsters away for y’all, y’know. Most of the set contained quite gloomy takes with taste for more minor chording. No wonder “the Ol’ Papa Bear” loves to give big hugs to everyone outside the stage.

We also heard new solo-material, live for the first time. Iba’s been singing that song only a couple of times during the years since he wrote it.

I’ve told the band to get to the studio as soon as possible, they’re an up and coming hard rock band that shouldn’t play the same old set all over again. 

They’ve taken it to notice, thankfully. After his gig Iba told me that they went to record a new banger last Thursday. 

Feeling better.

Up next was Cal Twomey. Started the set bravely with Bowie, with some improvised lyrics about a broken mike. The ice had been broken. Cal sure knows the art of witty humor with great timing.

“Why is everyone so hazy, or am I just going crazy? Shit.” -Cal

“Marmalade Eyes” by the Tex-Mex Lads was a jangly follow-up. Great songwriting means that the tune can carry itself with only 6- or 12 strings, with a little help from friends, of course.

The speakers rattled through these gigs, but our performers had helpers around with these sudden electrified bursts. Cassu from Afternoon Astronauts got many thank yous during the course of events. Both Cal and Iba were being careful with their low-ends. 

Cal played some Beatles, along with Paul McCartney’s Solo stuff.

“Why do the Beatles got haters? Who really hates the Beatles?”

That’s a good question. 

It seems that the Macca is Cal’s favourite from The Fab Four, yet he played us “Norwegian Wood ”, a classic by that bratty scoundrel Lennon.

Record labels, check this out. World class. 

One great song was about grandparents and memories, like being a kid again. For such a young age Cal captures the struggles of many middle-agers dealing with their parents suddenly changing. That’s what I think I heard. Keep in mind I’m not always a reliable narrator.

Going through the motions.

Mellow 12-string playing through dreams and highways. Made me think about a lot of.. stuff. 

Lots of laughing together, people sharing joy and silence together. Another round of cheerful applause.

One freshly blurted song called ”öööögh”. Future live favourite there.

Feeling even better.

Saw local artist Vilma Visakoivu drawing a sketch of this lovely fellow from Cork. You’re lucky If she’s at your gig. Gig photos can be boring. Vilma sketches the gigs. That’s an unique approach, and a great honor from an artist with her own, unique style.

Then some Elliott Smith. Heard someone ask “You wanna make me cry?” from the front row.

Playing “Dancer in the Night” by Star Marcs. One of the greatest compliments a songwriter and a musician can receive is your song getting covered by someone else. I think it was just something that Jaakko Mäkiniemi aka ”Jaska” (the writer of that song, also present here) needed. 

Simple message – It’s getting better. We get through this. Alone and together, or..

Anyway, inspiring and relaxing environment on Sunday, with me and my Bobby M’Gee. Whoo!

Feeling good is easy here.

As a performer Cal gives people what they want. Not always what you expected, but just what you needed.

I don’t mind repeating myself here.

We wanted Tim Buckley’s “Once I was”. We got it. I can sleep my nights well knowing that the younger generation has found this strung out American folk-hero. His son Jeff grew to become more famous with his ”Grace”. Then he went swimming.

After the gig one of the younger hearts here said that Cal has this unique charisma, the kind that is very pleasant to witness. I told him that smoking is bad.

I hope that Just Another Bar could host events like this more often. Already got ideas for lots of acts and line-ups that could play here. I bet the neighbors wouldn’t mind, either. Cal had retreated backstage before I could ask for contact information. Everyone deserves privacy, hahhah.

Cal and Iba got our money, and this time it was like putting it in a bank. Suck it, Nordax, Norwegian and Aktia!

I’m feeling great now.

Pyhiinvaellus on kuin Päiväni murmelina -elokuva, jossa sama päivä toistuu loputtomiin, luupissa. Tietyt rutiinit toistuvat päivästä toiseen. Aamulla herätys klo 6, jolloin vaeltajat kömpivät vuoteistaan puoliunessa ja alkavat hiljaisina pakata reppujaan.

Viime yönä meitä oli kuusi miestä yhdessä pienessä huoneessa kerrossängyissä. Heistä kaksi oli jo aiemmin tuttuja.

Saksalaisen Johanneksen tapasin eka päivänä Pyreneitä ylitettäessäni. Hän kiinnitti huomioni jo kaukaa, kun kävelin hänen jäljessään. Ihmettelin kuka pyhiinvaeltaa takaperin. Saatuani hänet kiinni, hän käveli siksakkia polkua laidasta laitaan.

Päästyäni Johanneksen viereen, sanoin että hän kävelee tuolla tyylillä tuplasti sen matkan minkä minä. Johannes kertoi, että hän kävelee jyrkkää nousua eri tyyleillä jotta jalat ei rasittuisi. Ymmärsin häntä eilen, koska hän joutui jäämään Pamplonaan viettämään lepopäivää jalkaongelmien takia.

Toinen tuttu eilisessä majapaikassa oli Franco Argentiinasta, iloinen, herkästi hymyilevä, hiljainen mies. (Tänään olemme taas samassa majapaikassa ja vieläpä samassa ”loosissa” jossa on neljä sänkyä).

Eilinen majapaikka Pamplonassa oli saksalaisten suosima, koska sitä pitivät yllä saksalaiset vapaaehtoiset ja paikan nimi oli Albergue Paderborn, saksalaisen kaupungin mukaan. Siksi suurin osa asiakkaista oli Saksasta. Ainoat ”ulkomaalaiset” olivat Mira Tanskasta, Joyce Taiwanista ja Kai Suomesta.

Mutta siis, minun piti kertoa miten pyhiinvaellus on kuin Päiväni murmelina -elokuvasta.

Reppujen pakkaamisen jälkeen – tai siinä välissä – hoidetaan vessahommat ja sitten syödään aamupala, jos talossa on sellainen tarjolla. Usein ei ole. Kiireisimmät ovat lähteneet jo ennen kuutta pimeään aamuun. Varsinkin kaukoidästä tulevat starttaavat jo ennen kukonlaulua.

Täällä on todella paljon korealaisia, enemmän kuin eurooppalaisia yhteensä. Joku korealainen kirjoitti kirjan caminosta ja sen jälkeen kaikki korealaiset halusivat tulla tänne ja nyt he ovat täällä, kulkevat hiljaisina, peräkkäin, pitkin polkuja, ovat opetelleet kuuliaisesti camino-etiketin ja sanaston.

”Buen camino, buen camino, buen camino…”, tulee automaattisesti heidän suustaan, kun sauvon heidän ohitseen hirmuisella ”mietaanjussi”-vauhdillani.

Tykkään kävellä nopeasti. Monia se tuntuu ihmetyttävän, samoin kuin minun korkeavartiset vaelluskengät, jotka ovat ehkä suurimmat caminon historiassa.

Irlannin Steve alkoi nauraa hillittömästi, kun näki mun buutsit. Hän kuvitteli, että hänen kenkänsä olisivat isot. Nähdessään minun riukuvarret, hän tajusi olleensa pahasti väärässä.

Mun kengät ei mahdu mihinkään majoituspaikkojen lokeroihin, joihin kengät pitää jättää ennen huoneisiin menoa (lian ja hajun takia). Ne lokerot ei ole rakennettu mun mahtisaappaille. Irlannin-Steve antoi mulle lempinimen, Guy The Bigboot.

Palataan luuppiin, johon korealaiset liittyvät oleellisesti.

Joka päivä, alusta saakka, jo junassa matkalla Hendayesta St Jean Pied de Portiin (josta vaellus alkoi), olen kohdannut korealaisen nuoren miehen, siis joka päivä siitä saakka. Olen ohittanut hänet monta kertaa ja kuullut toivotuksen ”Buen camino”.

Eikä hän ole ainoa.

Yhden jenkkinuorukaisen olen myös ohittanut muutamaan kertaan ja kuullut saman liturgian, ”how are you, I am fine, and you, great and the weather is so great, buen camino, buen camino.”

Nämä on hauskoja hetkiä, mutta samalla jollain tavalla absurdeja.

Sitten, kun ollaan saavuttu päämäärään – mikä se sitten itsekullakin on, riippuu kuinka paljon jaksaa ja haluaa kävellä – etsitään majapaikka, josta monet ovat aika ahdistuneita, että siis saavatko yösijaa, koska täällä on tavallista enemmän porukkaa kuin yleensä tähän aikaan.

Camino-ideologiaan ei kuulu varata majoitusta etukäteen, vaan luottaa siihen, että se hoituu. (Minusta erittäin hyvä periaate, jättäytyä luottamuksen varaan).

Eikä petiä voi edes varata kunnallisesta albergue-majoituksesta, vaan vaeltajat otetaan sisään sitä mukaa kuin he saapuvat. Yksityiset ovat oma lukunsa. Ne ovat myös kalliimpia.

Sitten kun majoitus on hoidettu, laitetaan punkka kuntoon, eli petataan kertakäyttölakanalla, jonka respa on antanut. Sitten suihkuun ja kukin tekee sitten mitä tekee loppupäivän. Monet menee syömään tai syö omia eväitään tai valmistaa ruoan majoituspaikan keittiössä jos siellä sellainen on.

Kaikissa ei ole.

Minä lähden mieluusti jonnekin oluelle, kiertelemään kylää tai kaupunkia ja sitten syömään ja samalla kirjoittelemaan kortteja, kirjeitä, muistiinpanoja ynnä muuta.

Majapaikkaan on hyvä palata yhdeksän maissa, jotta ehtii hoitaa iltahommat ennen kymmentä, jolloin alkaa hiljaisuus ja valot sammutetaan. Ja taas seuraavana aamuna ylös kello kuusi. Olen tien, caminon, vanki.

*****

Myöhemmin oltiin Irlannin-Steven ja parin jenkin kanssa baarissa Larrasoanassa. Baarin terassin seinät oli täynnä lippuja, mutta Suomen lippua ei näkynyt. Steve päätti maalata sen. Minä suojasin sillä aikaa hänen laitonta touhuaan ettei baarimikko näkisi (huomaa Steven syyllinen ilme) ja sitten allekirjoitin valmiin teoksen.

KAI SADINMAA, 22.4.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Helsinkiläisen katurockpumpun Lovers Left Aliven laulaja-kitaristi Tomi Hyena on järjestänyt leppoisia rokkikeikkoja nouseville suomalaisille ja ulkomaalaisille kaimoilleen Bar Loosessa helmikuusta 2023 lähtien Hyena Go-Go -iltamien puitteissa.

Vaikkei Hyena Go-Go ole mitään valtavirtaviihdettä ainakaan vielä – ja tuskin tulee koskaan olemaan Suomen nykyiseen kulttuuri-ilmastoon viitaten – niin Hyeena-Tomin reipasta uurastusta särisevän ja rämisevän kitararockin eteen on pakko arvostaa.

Minä ainakin arvostan.

Sillä tavoin Hyenan säädöistä tulee jollain tapaa mieleen Tavastia-klubin alakerran Semifinalia kokonaiset 30 vuotta – 1993–2022 – luotsannut toinen Tomi eli Tomi ”Roudi” Hämäläinen – vielä toistaiseksi pienemmässä mittakaavassa tosin.

Keskiviikkona 6. huhtikuuta 2024 Bar Loosen alakertaan oli ilmaantunut arviolta 60–70 samanhenkistä arvostajaa katsastamaan, mitä Hyeena-Tomi oli tällä kertaa keksinyt päidemme menoksi.

Tai kuten hahmo itse illan kemuista tällä kertaa sanaili tapahtuman lehdistötiedotteessa esitellessään tämänkertaiset jytäorkesterit Clara Ferrans & The Dead Pet Companions, Pepita Vanni sekä Trio Grande & The Tex-Mex Restaurant, joiden jäsenet ovat yhdessä ja erikseen tuttuja myyn muassa sellaisista akteista kuin Hoodoo You Do With The Voodoo People, Faraway Shapes, Grandes Cojones, Refugees, Tuula Kailas, E. Sydänpuu & Mustat Maijat, Kuoliokuja 12600, Ruminaatio, Last Station Before Zone B sekä The Star Marcs Sound Explosion Band.

“Myyrmäen betonikellareissa, siellä Tex-Mex-raflan alapuolella, elää oma hämyisä sekakulttuurinsa. Kaikki huhtikuun bändit treenaa ja äänittää siellä väestönsuojissa; Hoodoo-papittarenakin omiensa keskuudessa tunnettu Clara Ferrans vetää kuolleine lemmikkiystävineen tyylillä, eleganssilla ja hypnotisoivasti ensimmäisen soolokeikkansa.

Katutason laudoitetun raflan mukaan nimetyt Tex Mex -ladsit, nuo psykoottiset tanssipunkkarit, nauttivat myös psykedeelisestä folk-popista, jossa on mukana hitunen persiljaa ja ripaus kuminaa. Uuden betonibrutalistisen post-punk/new wave -bändi Pepita Vannin meno taas näyttää omien sanojensa mukaan L’Amourderin ”Shit-Hotilta” ja kuulostaa, noh, lämpimältä paskolta. Цой жив!”

Ensimmäisenä lauteille noussut Trio Grande & The Tex-Mex Restaurant toi omassa sympaattisessa hölmöydessään mieleen kotikutoisemman, härmäläisemmän ja villapaitaisemman version Jane’s Addictionista ja Red Hot Chili Peppersista – olkoonkin, että bändin englantia välispiikeissään jutustellut solisti olikin sonnustautunut harmaaseen kävelypukuun.

Ehkä bändin kannattaa vielä toistaiseksi viettää vielä hieman enemmän aikaa treenikämpällä kuin peilin edessä tai isoisän vaatekaapilla, niin heistäkin voidaan kuulla muutenkin kuin ulkomusiikillisissa asioissa?

Ulkomusiikillista näyttävyyttä oli edellistäkin aktia enemmän tarjolla seuraavana esiintyneen Pepita Vannin habituksessa: niin paljon, että laulaja-kitaristi Eino Sydänpuu katsoi aiheelliseksi ottaa aiheen esille jo ennen yhtyeensä esiintymistä, koska oli katsonut itseään ennen keikkaa peiliin ja tullut ajatelleeksi, miten hänen Pulp Fiction -henkinen paitansa saattaa aiheuttaa negatiivisia mielleyhtymiä edellispäivänä Vantaan Viertolassa tapahtuneeseen koulusurmaan, mikä ei todellakaan ollut hänen tarkoituksensa.

Erittäin sympaattinen, arvostettava ja lämmin kannanotto edellispäivän tragediaan. En tiedä, olisiko kukaan katsoja tällaisia mielleyhtymiä välttämättä tehnyt, mutta sehän jo tietty riitti, että taiteilija Sydänpuu teki.

Ja koska taiteilija Sydänpuu on suuri taiteilija, josta tulemme vielä kuulemaan eri yhteyksissä vaikka miten mittavilla tavoilla – kenties lopulta jopa kyllästymiseen asti – kannattaa meidän jo nyt kuunnella, mitä hänellä on sanottavanaan.

Olkoonkin, että mies katsoi halusi tähdentää vielä sitä, ettei hän halua varsinaisesti puhua yhtyeensä kappaleiden välissä mitään vaan haluaa antaa musiikin puhua puolestaan.

Sitähän Pepita Vannin musiikki totta vie tekikin – mutta yhtä lailla vaikutuksen teki kvartetin kokonaisvaltainen performanssi, mikä toi monin tavoin mieleen Helsingin Lepakon post-punk -skeneistä jo kultaisella 1980-luvulla ponnistaneen legendaarisen The Nights Of Iguanan musiikilliset ja visuaaliset edesottamukset.

Pepita Vannilla on poikkeuksellisen terävä ja huoliteltu musikaalinen ja esteettinen tyylitaju, mikä näkyi ja kuului esimerkiksi siinä, miten yhtyeen kitarisit kehittelivät aistikkaita kudelmiaan eleettömästi, mutta yhtä tyylitajuisesti musisoineen rytmisektion ylle.

Katsohan, tällöinhän meillä on yhtä lailla musiikillinen konstruktio The Cultin goottiaikoja yhdistettynä AC/DC:n tappavan tehokkaaseen rytmiseen rypistykseen.

See what I did there, aloin puhua jostain tappamisesta karmivan tragedian alla, hyi hävytöntä!

Vaan eiväthän asiat muutu sillä, että niistä ei puhuta, päinvastoin. Ja kun puhumme tai kirjoitamme musiikista, käytämme monesti myös eläviä, moniulotteisia ja leikitteleviä kielikuvia, joiden tarkoitus on houkutella uusia kuulijoita suuren vaikutuksen tehneen taiteen pariin.

Se, että aiheesta joutuu vuonna 2024 vääntämään rautalangasta disclaimerinomaisesti aivottomille lahopäille on mielestäni yksinomaan surullista, mutta minkäs teet. Tällainen on nyt se maailma, missä tavalla tai toisella yritetään saada vaiennettua sellaisia ääniä, jotka eivät edusta tiettyjen aatesuuntauksien hyväksytysti standardisoituja mielipiteitä – niin vasemmalla kuin oikealla.

Pepita Vanni ratkaisi asian omistamalla kappaleitaan muun muassa Gazan, Palestiinan ja Ukrainan uhreille. Mutta se musiikillinen voima, mikä yhtyeestä jo nyt huokuu, teki valtavan vaikutuksen.

Ovat muuten piakkoin menossa studioon taltioimaan ep:tä, mistä on jo näillä näytöillä luvassa yksi suomalaisen rockvuoden 2024 Merkittävimpiä Tapauksia, mikäli saavat siirrettyä tehokkaan livetoimintansa studiossa äänitteelle asti.

Näyttävä Clara Ferrans on tietty tullut jo tutuksi psykedeelisen Hoodoo You Do With The Voodoo Peoplen solistina.

Uuden soolobändinsä kanssa Ferrans esitteli itsestään uusia puolia, mistä kaikista suurimman vaikutuksen tekivät kappaleet, missä espanjalaislähtöisen naisen laulutulkinnoilla on mahdollisimman paljon tilaa ympärillään – kuten vaikkapa yhtyeen versiossa Joan Baezin Diamonds And Rustista.

Tämä olisi se suunta, mitä odottaisin ja toivoisin kuulevani Ferransilta enemmänkin olkoonkin, että laulajatar näyttää nauttivan eniten olostaan lavalla silloin, kun pääsee rokkaamaan sydämensä kyllyydestä.

CLARA FERRANS & THE DEAD PET COMPANIONS, PEPITA VANNI, TRIO GRANDE & THE TEX-MEX RESTAURANT
5.4.2024 Bar Loose, Kamppi, Helsinki

“Puola on ihmemaa, sinne tahdon matkustaa”, lauloi lahtelainen huumoriorkesteri Sleepy Sleepers tunnetusti jo kultaisella 1980-luvulla klassikkoalbumillaan Metsäratio.

Koska Riepu on tunnetusti niin sairaan hauska media, niin tietysti haluamme mekin ottaa osaa näihin karkeloihin eli tyhjäpäisten ja tyhjänpäiväisten sutkautusten orgioihin. Mitä ollaan mieltä seuraavista?

“Aika suolasta, totesi mummo Puolasta. Ei tartte nuolasta, kun tulee Puolasta. Jos puu on Puolasta, niin onko luu luolasta ja kuu kuolasta?”

Seuraava tila on varattu lukijoiden omille nokkeluuksille. Voitte lähettää omat ehdotuksenne postikorteilla osoitteeseen riepulehti@gmail.com: ___________________________________________________.

Kuten tunnettua, paranevat Pohjolan pidot mitä idemmäksi ja lännemmäksi päästään. Mitä iistimpää sitä siistimpää. Mitä lännempää sitä jännempää. Mitä westimpää sitä bestimpää. Mitä etelämpää sitä vetelämpää.

Onhan oma hohtonsa, kun voi ottaa muutamalla kympillä menopaluun Suomen Turusta ainakin puolet halvempien pitojen ja patojen äärelle Puolan myyttiseen satamakaupunki Gdanskiin eli Danzigiin.

Näin toimii suomalainen siirtomaakulttuuri 2020-luvulla.

Muut siirtymätaipaleet hoidetaan tietenkin punaisen paholaisen eli Onnibussin tai sammakkobussin eli Flixbussin kyydeillä puoli-ilmaiseksi.

Puolentoista tunnin lennon jälkeen voikin valita junan Gdanskin tai Gdynian keskustaan (8 zlotya eli n. 2 euroa), bussin (4,80 zlotya eli 1,20 euroa) tai kyytipalvelu Boltin auton (n. 40 zlotya eli 10 euroa Gdanskiin tai n. 60 zlotya Gdyniaan) suoraan lentokentän ovelta.

Koska olen tällä kertaa matkalla DIY-hardcorepunkfestareille Gdyniaan, valitsen 20 minuuttia kestävän junaoption.

EI ENÄÄ NEUKKUNOSTALGIAA

Toisin kuin Gdansk tai Gdanskin ja Gdynian välissä sijaitseva rantalomakohde Sopot, on Gdynia hyvinkin harmaa ja ruma kaupunki. Voi vain kuvitella, miten täällä on mahorkka, vanha votka, pistävä hiki ja kaksitahtimoottoreiden käry lemunnut kultaisella 1980-luvulla.

Nyt tämä kaikki riemukas kulttuuripoliittinen eksotiikka on saanut väistyä tasapäistävän EU-lainsäädännön myötä. Nyt tilalla on McDonaldsin ja KFC:n itsepalvelulaitteet, mistä voi niistäkin tilata myös englanniksi. Täten jäävät arjen kulttuuripoliittiset jännitysnäytelmät nekin näkemättä ja kokematta, mikä on tietty omanlaisensa sääli.

Vai onko sittenkään?

Majapaikkani tarjoaa kaksi yötä neljän hengen mieshuoneessa yhteensä 37 eurolla. Onko tämä taivas? Valitettavasti ei. Aamuaurinko herättää aivan liian aikaisin ja parisängyn ylävuoteelle kapuaminen vaatii eräänlaisia trapetsitaitoja sekin.

Edes jotain jännitystä elämään.

Koska yöpaikastani on vajaan kilometrin kävelymatka festivaalin tapahtumapaikkana toimivalle Podwórko Art -kulttuurikeskukselle, turvaudun apostolinkyydin sijasta omiin koipiini. Kun peripuolalaiseen tapaan arviolta jokaisen korttelin varrelta löytyy ainakin yksi Zabka (suom. Sammakko) -kioski, kurkunkostuketta saa peripuolalaiseen tapaan heti aamusta myöhäisiltaan saakka aina oluesta niihin kaikista kristallinkirkkaimpiin votkiin vaikka kotoa konttaamalla.

Päätän tällä kertaa investoida pieneen 0,33 litran vihreään tölkkiin puolalaista 5,0% A-olutta, mistä joudun kustantamaan kokonaiset 2,99 zlotya (n. 70 senttiä). Asiat tuntuvat taas pikkuhiljaa luistavan.

Toisin kuin esimerkiksi Englannin Rebellion- tai Suomen Puntala-festareilla, eivät puolalaiset punkkarit näytä hirveästi panostavan sellaiseen esteettiseen riikinkukkoiluun vaan vaalivat aika kylmän puritaanista ja mustanpuhuvaa estetiikkaa.

Sehän sopii minulle, sillä suosinhan itsekin kemiallisia kokeita mieluummin in vivo (elämässä) kuin in vitro (koeputkessa). Puolalaiset näyttävät viisaasti tajunneen, että miksi tuhrata pienet pennosensa turhaan hiuslakkaan, kun voi samaan rahaan nauttia niistäkin täysin palkein sisäisesti?

Kippis, otetaan sille! Na zdrowie!

MITÄ VÄLII NIMESTÄ…?

Alun perin illan keikkapaikaksi on nimetty Klub Ucho. Jossain vaiheessa Ucho vaihtuu kuitenkin Podwórko Artiksi. Luoja yksin tietää, mitä eroa paikoissa on. Ehkä se, että keikkapaikan sisällä Podwórko Art lukee vaalenpunaisilla neonkirjaimilla ylimpänä ja sen alapuolella Ucho valkoisilla.

Na zdrowie!

Illan kelit hellivät meitä ja heitä puolalaisia, joita on tässä vaiheessa paikalla arviolta 200-300 henkeä. Tarkkaa lukemaa on vaikea määritellä, sillä illan tapahtumapaikka koostuu kulman taakse ulottuvasta laajahkosta ulkoterassista sekä Helsingin edesmennyttä Nosturia muistuttaneesta kaksikerroksisesta sisäsalista.

Vaikka illan konsertit toteutetaan Podwórko Artin sisätiloissa, takaavat tämän kevään ensimmäiset hellekelit sen, että illan asiakaskunta istuu mieluummin ulkoterassilla nautiskelemassa janojuomiaan lämpöisessä hellesäässä.

Na zdrowie!

Keikkapaikan sisätiloissa on vielä toistaiseksi tyhjää, vaikka illan ensimmäisen aktin on ilmoitettu aloittavan jo kello 18.00. Mitäs peliä tämä nyt on oikein olevinaan? Jossain vaiheessa tapahtuman verkkosivuilla julkaistaan tiedote, missä kerrotaan erään yhtyeen jäsenen mummon menehtyneen, joten tämä artisti joutuu perumaan keikkansa.

Sen tilalle buukattu Anti-System perutaan hiukan myöhemmin, kun tämän lento Briteistä Puolaan peruuntuu. Yhtäkkiä meillä onkin entistä enemmän aikaa nauttia kylmän puolalaisen mallasjuoman ja kuuman puolalaisen auringon kaikkia aisteja hellivien kontrastien yhdistelmästä.

Na zdrowie!

Illan asiakaskunnan ikähaarukka on verrattain leveä, aina teinipunkkareista meihin nestoreihimpiin katsojiin. Tämä ei vaikuta olevan mikään ongelma. Punk on rajaton riemu!

Na zdrowie!

Pöytääni istahtaa erinomaista englantia puhuva tummahiuksinen nuorimies. Käy ilmi, että hän on Virosta. Nuorukainen kertoo tulleensa Puolaan Tallinnasta bussilla. Punk on rajaton riemu! Na zdrowie!

– Luxepressillä Varsovaan. 22 euroa yhteen suuntaan. 18 tuntia. Kyllä siinä sai ihan hyvin nukuttua, ihan hyvät jalkatilat. Eihän se mitään herkkua ole, mutta sillä mennään millä päästään.

Kun kerron itse maksaneeni lennoista Turusta Gdanskiin ja takaisin yhteensä 30 euroa, on nuorukainen hieman murheellisempi.

– Lennot Tallinnasta ovat aivan törkeän hintaisia nykyään, ei mitään mahdollisuuksia lentää. Pakko oli päästä tänne, koska yksi lempibändeistäni Night Fever tekee tänä vuonna vain kolme keikkaa.

Kun kerron Night Feverin esiintyneen vain hetkeä aiemmin Helsingin Bar Loosessa, on nuorukainen hieman murheellisempi.

– Tiedän. Sain tietää siitä keikasta viikkoa myöhemmin tapahtumasta. Olisihan minun ollut paljon kätevämpi tulla Suomeen, mutta nyt olen täällä.

Nostan puolalaista mallasjuomaani kippistelläkseni nuorukaisen kanssa, luetellen samalla virolaisia votkamerkkejä: Viru Valge, Viru Kange, Saaremaa… Na zdrowie!

– Saaremaa, kaveria naurattaa. – En itse asiassa juo alkoholia, en ole koskaan ollut edes humalassa. Miksi? Se ei vain ole koskaan kiinnostanut. Monista tuntuu tulevan paljon tyhmempiä päihtyneenä. Nautin musiikista mieluummin selvinpäin.

Kysyn kaverilta, eikö häntä haittaa olla selvänä tapahtumissa, missä niin suuri osa yleisöstä on humalassa.

– Ei oikeastaan, koska keskityn musiikkiin ja konserttielämykseen. Nyt minun täytyykin jo mennä katsomaan, onko illan ensimmäinen akti jo aloittanut. Kiitos mukavasta juttutuokiosta. Nähdään!

Totean, että tämä on pelkästään arvostettavaa ja kunnioitettavaa, otetaan sille. Na zdrowie!

KUHAN DOKAA VITUSTI!

Festivaalialueella puolen litran tuoppi puolalaista lager-olutta maksaa 14 zlotya eli vajaat 3,50 euroa. Kun ynnäilen omankin matkani kokonaiskustannuksia käy nopeasti ilmi, että maksettuani matkani Puolaan ja takaisin sekä kolmen yön majoitukset paikan päällä en saisi samalla rahalla edes yhtä hotelliyötä enää Suomessa, saati kokonaista viikonloppua. Sen verran pahasti hinnat ovat Suomessa karanneet jo käsistä – asia, minkä muutkin ovat jo noteeranneet.

Päätän viihdyttää itseäni soittamalla rumpuja polviini. Se ei jää noteeraamatta erinomaista englantia puhuvalta vaaleaveriköltä, joka alkaa välittömästi haastatella minua. Mukavassa nousuhiprakassa olevalla nuorella naisella vaikuttaa olevan hyvä meininki.

– Mitä teet? Kuka olet? Mistä olet? Soitatko rumpuja? Minä tiesin! Niin minäkin! Arvaa mitä! Minä aloitin rumpujen soittamisen vuosi sitten täällä! Yritin ensin mennä backstagelle, mutta siihen järkkäri sanoi, etten pääse. Siihen totesin, että minä olenkin menossa lavalle soittamaan. Seuraavaksi olinkin jo lavalla soittamassa jonkun bändin rumpuja. Ystäväni sanoi, että olen hullu.

Vahvasti meikattu parikymppinen ilopilleri esittelee itsensä Jasmineksi – tai jotakin sinne päin. Saattaa se olla Zasminekin. Tai Zastava. Fiat Zastava?

Vitustakos näistä tietää?

– Olet siis Suomesta? BEHERIT, nainen lausuu ja heiluttaa villisti tukkaansa samalla nostaen kätensä ilmaan kennel-liiton merkillä eli etusormella ja pikkurillillä.

Pidän tästä naisesta. Pidän tästä naisesta erittäin paljon. Pääsisiköhän hänen kanssaan harjoittamaan tänä iltana vielä haureutta? Vähän enemmän puolalaista kaljaa ja votkaa sekä herkkiä keskusteluja Beheritin Holocauston, Impaled Nazarenen Mika Luttisen sekä Barathrumin Demonos Sovan runouden syvimmästä olemuksesta.

Ajatukseni keskeytyvät, kun villin blondin kylkeen liimaantuu kuivahkon kalsea kukkakeppi. Onkohan se tuon poikaystävä? Veli? Kukkakeppi vaikuttaa ylisuojelevalta ja huolehtivalta. Toisaalta, ymmärtäähän sen. Sälli katsoo happamana vierestä, kun ihanuus jatkaa sanatulvaansa:

– Sinulla on bändi? Minkä niminen? Arvaa mitä! Minullakin on bändi! Sen nimi on Black Death, Musta kuolema. Haluatko kuulla sitä? Meillä oli eilen treenit! Voin soittaa sinulle eilisiä treenejämme!

Seuraavaksi vaalean villikissan älypuhelin alkaa soittaa alkeellisen primitiivistä black metallia. Totean naiselle diplomaattisesti, että yhtyeen musiikki tuo mieleen Burzumin, Beheritin ja Bathoryn alkukantaisuuden.

– Nyt mennään katsomaan bändejä, kukkakeppi toteaa, vetäen vaalean villikissan peräänsä keikkapaikan uumeniin.

Nyyh, voihan kyynel, mietin. Nyt emme päässeet syventymään Holocauston, Luttisen ja Sovan taiteen intiimimpiin yksityiskohtiin.

PUOLAN KIELEN ALKEISKURSSI

Tänä aikana lavalle on noussut puolalainen TRÄUME, joka vaikuttaa ihan lupaavalta mäiskeeltä sen parin laulun ajan, mitä yhtyeeltä ehdin nähdä. Yhtyeellä on sopivan lyhyitä lauluja, joita tulkitsee raa’an ja hyvän lauluäänen omaava tummatukkainen nuori vihainen nainen. Kurwa!

Kurwa on puolaa ja tarkoittaa huoraa. Puolassa pärjää varsin hyvin pelkästään kolmella sanalla, sillä 60 prosenttia keskusteluista hoituu sanoilla dobry, dzekujee ja kurwa. Dobry on ”terve”, dzekujee ”kiitos” ja kurwan te jo tiesittekin. Se on sana, minkä jokainen lapsi oppinee ensimmäisenä sanana elämässään ainakin sen perusteella, miten jokainen vastaani tuleva puolalainen näyttää sitä hokevan.

Lähin suomalainen vastine on varmaankin vittu. Siitä puhe mistä puute. Kun Suomessa kaivataan vittua, Puolassa janotaan huoraa. Jostain syystä kurwan syvin olemus ei ulotu pelkästään tähän, vaan sen perään voidaan lisätä vaikkapa konjuktio mać, jolloin kurwa mać tarkoittaa yhtäkkiä tietenkin ”mitä vittua”. Tärkeimmät puolalaiset sanat ja lauseet eivät löydy tietenkään Duolingosta vaan tältä sivustolta.

Na zdrowie!

Ranskalainen hard core -trio SWIMMIN’ POOR omaa keski-ikäisen naispuolisen laulaja-kitaristin. Kurwa! Koska musiikkinsa ei herättele erityisen vahvoja ja intohimoisia tunteita, päätän tehdä lähempää tuttavuutta puolalaisen keskustelujuoman eli paikallisen votkan kanssa.

Vapaalla kädellä kaadettu votka siivet antavalla kansainvälisellä energiajuomalla maksaa 28 zlotya eli vajaat seitsemän euroa. Na zdrowie!

Arviolta 300-400 -päinen yleisö herää ensi kertaa kunnolla henkiin tämän artikkelin pääkuvassa nähtävän puolalaisen JAD:n aikana. Lavan edustan pitti pyörii vinhasti, kun paikallinen suuruus piiskaa yleisöä yhä villimpään ekstaasiin. Kai tätä voisi johonkun D.R.I.:n ja Nuclear Assaultin kaltaiseen thrashcoreen verrata, mutta esikuviensa kaltaisia iskusävelmiä ei bändiltä tunnu löytyvän ainakaan vielä – tai sitten siksi, koska nelikon kappalemateriaali ei ole itselleen ennestään tuttua.

Täytynee siis keskittyä olennaiseen. Vodka Red Bull!

– Otatko tuplana?

Tietenkin otan! Otetaan sille! Na zdrowie!

SIKA-ÄPÄRÄN OMATEKOINEN TEKOPILLU

Vapaalla kädellä kaadettu drinkki kustantaa 41 zlotya eli vajaan kympin. Sitä siemaillessa kelpaakin jo alkaa valmistautua tapahtuman ruotsalaisvieraisiin, joista ensimmäisenä lauteille on nousemassa sitä kaikista klassisinta D-beatia takova MEANWHILE.

Mitä vittua, ovatko nuokin vielä olemassa! Elääkö Jallo Lehto vielä? Vitun Sika-Äpärä! Kurwa! Mitä kuuluu Jari Juholle? Onko sälleillä vielä se omatekoinen tekopillu käytössään?

Päätän hakeutua lavan eteen itseni ja kaikkien muiden konserttivieraiden kiusaksi. Valitettavasti Meanwhilen alkukeikka on teknisiä vastoinkäymisiä täynnä. Se ei näytä yleisön menoa kuitenkaan haittaavan, pikemminkin päinvastoin. Pelkän basson, rumpujen ja laulun voimin esitetyn kolmosbiisin aikana meno äityy suoraan sanottuna brutaaliksi. Vasta kolmas kitaravahvistin vie keikan viimein kunnialla loppuun.

Olen viimeksi tuntenut kuolevani keikalle, kun 1500 brittiläistä punkin, mallasjuoman ja jalkapallon nimeen vannovaa kaivostyöläistä puskee selkääni Sham 69:n noustessa Wolverhamptonin Wulfrun Hallin lavalle syksyllä 2016 Midlands Calling -tapahtumassa.

Nyt ruotsalainen Meanwhile saa yhtäkkiä saman efektin aikaiseksi parin sadan puolalaisen punkkarin teutaroidessa villisti takanani pitissä. Sieltä kun tulisi strategisesti ojennettu kyynärpää tai kääntöpotku takaraivoon, niin se olisi menoa.

Tätä se on, konserttielämys. Silloin vasta tuntee elävänsä, kun tuntee kuolevansa. Ei tätä suomalaisten eturivin artistien keikoilla koeta. Ehkäpä Antti Tuiskun keikalla viimeksi Helsingin Olympiastadionilla, kun tyttölaumat halusivat vetää turpaan heitä päätä pidemmän ja leveämmän mörssärin yrittäessä puskea heidän eteensä paremmille permantopaikoille.

Toisaalta, voisiko olla parempaa paikkaa kuolla kuin oman suosikkiartistinsa keikalla? Onko tässä se syy, miksi Matin ja Tepon keikat ovat Suomen vaarallisimpia esiintymistilaisuuksia – ainakin, mikäli kuulut romanivähemmistöön?

KÄDET PUUTUU

Meanwhilen keikan loppupuolella käy ilmi, ettei bändi ole ihan parhaassa keikkaterässä. Se on se sama ikävä ilmiö kuin mistä Irwin Goodman puheli Suomen televisiossa jo 1970-luvulla kun kertoi siitä ikävästä ilmiöstä, miten suomalaisten soittajien kädet puutuu liian vaikeista lauluista. Sen huomaa siitä, miten kitaristi Jallo Lehto heiluttelee käsiään kappaleiden välissä keikan loppuvaiheessa.

Perkeleen Jallo minkä teit! Pakko ottaa tähän konkurssiin taas pieni näkäräinen! Kurwa, double vodka red bull!

– 45 zloty, salin takabaarin nuori tarjoilijatar vastaa samalla, kun täyttää mukin puolihuolimattomasti vajailla mitoilla.

Perkele, kurwa, yli kymmenen euroa vajaista, tämä on ryöstö, mietin itsekseni. Kirjaan samalla muistipankkiini, että osta juomasi jatkossa vain ulkoterassilta.

Ruotsalainen ASOCIAL kiikuttaa lauteille Roope Latvala-Alexi Laiho -mallista Jacksonia kaulassaan kanniskelevan kikkarapäisen kitaristin, joka muistuttaa King Diamondin yhtyeen legendaarista Andy LaRocqueta sekä solistin, jonka habituksesta tulee mieleen Disfear- ja At The Gates -yhteyksistä tuttu Tompa Lindberg. Ehkä sälli on Tompan faija?

Asocial on hyvää jatkumoa Meanwhilen vyörytykselle sillä erotuksella, että jos yleisö oli rajumpaa ja väkivaltaisempaa Meanwhilen aikana, heiluu se nyt holtittomammin ja arvaamattomammin. Tällä kertaa älypuhelinkin lentää jo kädestä. Sen siitä saa kun ei kerrasta opi.

Onneksi ei kuitenkaan 45 zlotyn drinkki.

KUOLEMA KAPITALISMILLE

Pihabaarin jonossa bongaan yhtäkkiä tutun naaman: perkele, Sika-Äpärä -lehden Jallo Lehtohan se siinä! Vitun sika-äpärä, hihkun! Miten se omatekoinen tekopillu oikein meni: täytetään käytetty termos lämpimillä makarooneilla ja aletaan lykkimään, Jallo?

– Jotenkin noin se meni. Mutta mitä sinä täällä oikein teet, asutko täällä?

En todellakaan, tulin vain käymään, kun te olette täällä! Koska täällähän on kunnon D-beat -kemut koko rahan edestä. En tiennytkään, että tekin olette vielä olemassa tai edes keikkailette? Pakkohan tämä oli todistaa itse!

– Eihän me juurikaan keikkailla, viimeksi tosin esiinnyimme Kanadassa puoli vuotta sitten.

Milloin tulette Suomeen? Saako teihin mitenkään yhteyttä? Ettehän te ole edes sosiaalisissa medioissa! Tulkaa Suomeen keikalle! Yhteiskiertue Riistettyjen kanssa!

– Sosiaalisissa medioissa, Jallo Lehto naurahtaa paljonpuhuvasti. – Missä ja milloin me oikeastaan ollaan viimeksi nähtykään?

Jaa-a, sanopa se siinäpä se. Varmaakin No Securityn ja Gas Lipstickin Valvontakomission keikalla Lepakossa joskus 1991 – eli tuollaiset 33 vuotta sitten. Punk on rajaton riemu! Na zdrowie! Myyttekö merkkareita? Onko teillä niitä omatekoisia tekopilluja vielä myynnissä?

– Nyt täytyy lähteä roudaamaan. Nähdään!

Lyhyen, mutta sitäkin tärkeämmän kohtaamisen jälkeen jään jälkeenpäin harmittelemaan, mitä oikein kuuluu Sika-Äpärä -zinen toiselle päätoimittajalle Jari Juholle – ja kumman keksintö se tekopillu oikein olikaan? Kurwa!

Hurrien merkkatiskillä on myynnissä etupäässä Asocialin tuotteita: paitoja, levyjä, rintamerkkejä, patcheja… Meanwhileltä ei muuta kuin muutama hassu kangasmerkki.

– Meanwhilella oli kolme paitaa, mutta ne menivät heti. Itsekin ostin yhden, kertoilee Tompa Lindbergin faija.

– Ota siitä rintanappi ilmaiseksi, pyytää Tompan faijan valinnan myyntitäti.

Voihan perkele, näin sitä kauppaa tehdään. Tästä se lähtee. Ensimmäinen fixi on aina ilmainen, seuraavasta saat maksaa. Näin ollen hetki ilmainen paskanjauhamishetki Tompan faijan valinnan myyntitiskillä tulee lopulta kustantamaan 48 zlotya, millä saan yhden patchin, rintamerkin ja Asocialin Död åt kapitalismen -cd:n.

Annan pariskunnalle viisikymppiä ja käsken pitämään loput, sillä täytyyhän jaloa aatetta kunnioittaa. Kurwa!

NJET KURWA, DA TURPAAN

Tanskalainen NIGHT FEVER ei ole aiemmin liiemmin kiinnostanut, sillä yhtyeestä on huokunut ikävähkö Fullsteam-osaston löyhkä. Tiedättehän, sellainen munaton, karvaton ja hietön hipsteripunkin lemu, mikä ei tuoksu homeisilta treenikämpiltä, savuisilta nuotioilta ja käyneeltä mäskiltä vaan lattelta, sähkötupakalta, Lushin saippuoilta sekä Stockan hajuvesiosastolta.

Onneksi veli virolainen osasi vinkata tästä hienosta orkesterista, sillä Fullsteamin sijasta tämä tuntuisi olevan ehtaa Lepakkoa ja Oskun Divaria joskus 1990-luvulla, kun Babylon Whoresista ja Sleep Of Monstersista tuttu Ike Vil teki hymyssä suin kauppaa Oskun tiskin takana.

Hyvin rämisee ja soi, vaikkakin nämäkin juovat todennäköisesti mieluummin lattet keikan jälkeen kuin Carlsbergit, siellainen tietty tissiposkisuuden vivahde välittyy kaiken räimeen alta. Kurwa!

– Skriits skrääts skrööts, kysyy epäilyttävästi huojuva polakki lasittunein katsein yhtäkkiä.

Sorry, in english, please. Or deutsch, vastaan.

– Deutsch? Sieg heil?

Ei vittu ei saatana. Tämäkin vielä. Puolalainen urpojuntti kaverinsa kanssa.

– Nou, totean.

Onneksi elekieli sentään pelaa. Kaivan tupakansytyttimen taskusta ja ojennan sen eteenpäin. Kundi sytyttää savukkeensa ja vie sytyttimen taskuunsa.

Ei vittu ei saatana. Tämäkin vielä.

– Do you have girlfriend, polakki kysyy.

Ei vittu ei saatana. Tämäkin vielä. Mitä vittua se sinulle kuuluu, mietin itsekseni.

– Nou, vastaan totuudenmukaisesti. Lähtisi juntti jo vittuun siitä huojumasta.

– I knew it, jatkaa tuntematon sälli vittuilujaan.

Niin se menee, jatkan pohdintojani. Hetken aikaa kuvittelin saavani puolalaista pillua, sen sijaan näytän pian saavani puolalaista rystystä.

NÄINKÖ VIINA VAIKUTTAA?

Siihen pisteeseen tilanne ei onneksi etene, kun junttiurpon toveri pyytää ystäväänsä jatkamaan matkaa. Sitä ennen junttiurpo kaivaa vielä sytyttimeni taskustaan ja ojentaa sen takaisin.

– Olisit vain pitänyt sen, mietin itsekseni. Olisi hyvässä lykyssä saanut poltettua itsesi vielä hengiltä.

Niin kai se menee, että junttiurpoilta ei voi välttyä, oli maa mikä tahansa. Ehkä veli virolainen oli oikeassa – tai se hahmo, joka antoi kouvolalaisen Maho Neitsyt -kännipunkyhtyeen epäviralliselle kokoelmalevylle nimen Näinkö viina vaikuttaa?

Näin se näemmä vaikuttaa. Tässä vaiheessa iltaa ei pystyssä näytä olevan kuin hulluimmat ja humalaisimmat. Ehkä ruotsalainen SWORDWIELDER piristäisi?

Ehkä ei sittenkään. Kun olen kuunnellut puoli biisiä jotain epämääräistä jumitusta – joka vie ajatukset brittiläisen kulttiyhtyeen Sleepin huuruiseen Jerusalem-hidasteluun – koen saaneeni kaiken, mitä tällä illalla oli annettavanaan. Ehkä en saanut pillua, mutta en turpaanikaan. Sain parit kovat keikat ja selvisin vielä yhdestä puolalaisesta yöstä hengissä.

Puolalainen rullakebab ja puolen litran kasviuutejuoma paikalliselta kebabkioskilta maksaa 30 zlotya (n. 7,50 euroa) ja painaa arviolta kilon. Sen syötyäni ja röyhtäiltyäni kapuan 18,50 euroa maksaneen majapaikkani yläpunkalle, minne jään lukemaan ruotsalaisia eroottisia novelleja luuristani. Ovatkohan ne Jari Juhon ja Jallo Lehdon käsialaa, mietin hetkeä ennen nukahtamistani. Kurwa!

DIY HARDCORE PUNK FEST vol. 16
SWORDWIELDER, NIGHT FEVER, ASOCIAL, MEANWHILE, JAD, SWIMMIN’ POOR, TRÄUME
6.4.2024 Podwórko Art, Gdynia, Puola