Perhe lienee se ensimmäinen yhteisö, mihin ihminen syntyy – ellei sitten satu syntymään orvoksi, jolloin ensimmäiseksi yhteisöksi muodostunee orpokoti. Näistä ensimmäisistä yhteisöistä tulee varmasti myös mukaan erilaisia toimintamalleja, joilla pärjätä elämän ja maailman tuulessa ja tuiverruksessa.

Vuosien vieriessä tutuiksi tulevat ennen pitkää esikoulu, koulu, kirkko, työ, harrastukset ja mitä lie. Jos puolestaan syyllistyy lain silmissä vääriin tekoihin eli rikoksiin, muodostunee yhteisöksi vankila. Toisaalta lauloihan maineikas Pelle Miljoona vajaat puoli vuosisataa sitten, miten vapaus on suuri vankila, joten tämän luonnehdinnan puitteissa elämme kaikki vankilassa, erilaisten muurien sisä- ja ulkopuolella.

Ehkä kaikilla yhteisöillä on omanlaisensa alku ja loppu, vaikka nimi pysyisikin samana. Itselle merkittävimmät ja merkityksellisimmät yhteisöt olivat kirjoittajana aikoinaan Rumba (1983–2019) ja Suosikki (1961–2012), jotka molemmat kuihtuivat kasaan medioiden murroksessa.

Se “oikea” Rumba sai ensimmäisen kuoliniskunsa kun painettu Rumba lehti tuli tiensä päähän toukokuussa 2019, mutta lopullisen kuoppauksensa se koki, kun Rumban kirjoittajien sisäpiirin phpBB-pohjainen salafoorumi lopetettiin, vuotta ja päivää en edes muista. Legendaarinen Suosikki taas siinä kohtaa, kun takavuosien teinien populaarikulttuurin ykkösnyrkkiä alettiin markkinoida sloganilla “tyttöjen tyylikkäin lehti”. Eipä tästöä kauaa mennyt, kun tämäkin lehti oli kuopattu.

Helsingin Ruoholahdessa sijainnut Lepakko (1979–1999) tarjosi omanlaisilleen yhteisöille ja kulttuurikeskittämöille yhteisen kodin, missä erilaiset alakulttuurit törmäsivät toisiinsa tämän tästä, aina prätkäjätkistä punkkareihin ja liimalettisiin hevareihin – Aira Samulinin tanssikoulua ja Radio Citya unohtamatta. Siten olikin luonnollista, että Rumba-lehden alkuvuosien toimitus löytyikin juuri Lepakon kellarista.

Yhteisöjä tulee ja menee, syntyy ja kuolee. Rumba, Suosikki, Lepakko. Mitä ollaan saatu tilalle?

No, Suomeen esimerkiksi Hommaforumin, Punk In Finlandin, Futisfoorumin ja Murha.infon keskustelufoorumit, maailmanlaajuisesti taas Facebookin, Twitterin (nyk. X), Instagramin, Snapchatin, Threadsin ja Tiktokin kaltaiset sosiaaliset mediat.

En tiedä, johtuuko se siitä, ettei minulla ole ollut sisaruksia vaan olen joutunut varttumaan perheen ainoana lapsena, mutta jo esikoulusta, koulusta ja työelämästä lähtien minulle on tehty tiettäväksi, että olen erilainen. Vääränlainen. Vääränlainen sopiakseni mihinkään oikeaan yhteisöön. Siten Rumba, Suosikki ja Lepakko tarjosivat yhdenlaisen henkireiän kaltaiselleni sopeutumattomalle friikille.

Kunnes nekin loppuivat ja niiden tilalle tulleet yhteisöt tekivät selväksi, ettet kuulu joukkoon.

Ajatus RIEPU.FI:stä syntyi joskus tämän vuosikymmenen alun pandemian aikana yrittää saada kasaan jonkinlainen korvaava alusta täyttämään muun muassa Rumban, Suosikin ja Lepakon synnyttämää tyhjiötä. Nyt, saitin oltua tulilla vajaat pari vuotta jostain huhtikuusta 2024 lähtien tähän alkuvuoteen 2026 asti joudun tylysti, kylmästi ja pettymyksekseni toteamaan, että vituiksi ja perseelleenhän se meni.

RIEPU.FI syntyi tarpeesta synnyttää jonkinlainen yhteisö niille, jotka ovat joutuneet kokemaan ulkokuntaisuutta ja ulkopuolisuutta omissa yhteisöissään, mitä ne nyt ikinä sitten ovatkin. ”Tänne et ole tervetullut.” Koska tällaiselle alustalle ei näytä olevan tarvetta tässä ajassa ja maailmassa, joudun ikäväkseni toteamaan tosiasiat ja luovuttamaan sekä luopumaan tämän alustan aktiivisesta ylläpidosta.

Tuossa taannoin luin muistaakseni Helsingin Sanomista, miten nuoret pojat – ja vähän vanhemmatkin – lukevat koko ajan vähemmän. Tämänkin tiedon valossa tunnen itseni jonkinlaiseksi virheelliseksi reliikiksi ja muinaisjäänteeksi, joka epätoivoisesti jatkaa kirjoittamista, vaikka pitäisi olla tekemässä tanssivideoita Tiktokiin tai kirjoittamaan naisena muille naisille, jotka edelleen erilaisia tekstejä tykkäävät lukea.

Kyynistä, katkeraa, surullista, vastenmielistä ja lannistavaa kirjoitettavaa ja luettavaa – kyllä, ehdottomasti.

Toki tämä on seurausta yhteiskunnan systemaattisesta tyhmentämispolitiikasta, jonka juuret nekin lienevät Amerikan Yhdysvalloissa, mistä nämäkin opit ovat levinneet Euroopan yhdysvaltalaisimpaan maahan – kuten sanonta kuuluu – eli Suomeen.

Saman politiikan opit näkyvät Suomessakin.

Ja mikäli joku vielä yrittää väittää vastaan, pitävät amerikkalaisten sosiaalisten mediajättien algoritmit huolen kyllä siitä, että samat mielipuoliset vastakkainasettelut, kärjistykset, mustavalkoisuudet ja polarisaatiot puskevat läpi suomalaiseenkin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Jotkut näistäkin yhteiskunnallisista järistyksistä hyötyvät.

Kun kaiken kirjoitetun sanan pitää olla mahdollisimman nopeaa, yksinkertaista ja helppoa, ei liene ihme, miten sosiaalisen median algoritmit tuottavat tätä nykyä etupäässä erilaisia kliseisiä ja yksinkertaistettuja aforismeja, joihin on helppo vain hymistellä mukana, mmmm, mmmm.

Tai sitten voi raivota jossain hullussa someketjussa, mikäli moiseen riittää vielä paukkuja samalla, kun zuckerbergit ja muut kaltaisensa biljonäärit nauravat matkalla pankkiin hyödyntäessä nykyihimisen kärsimättömyyttä, lyhytpinnaisuutta ja polarisaatiota omiin kaupallisiin tarkoituksiinsa.

Elämä on valintoja.

Ilmeisesti jossakin kulkee raja, miten monta pelkoa lietsovaa juttua yksi ihminen jaksaa lukea joidenkin vanhuudenhöperöiden despoottien suuruudenhulluista sekopäisyyksistä tai suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuhoutumisesta ja tuhoajista.

Juuri nyt, tammikuussa 2026, olen elämässäni sellaisessa tilanteessa, ettei minua hirveästi nappaa taistella moisia tuulimyllyjä vastaan, koska paukut eivät moiseen yksin riitä. Siksi olen nyt päättänyt käyttää rajallisen aikani oman hyvinvointini ylläpitämiseen ja kehittämiseen sen sijaan, että hakkaisin päätäni yksin seinään RIEPU.FI:n kanssa, koska jälkimmäisessä ei ole mitään järkeä.

Järjettömässä maailmassa ei ole mitään järkeä hukkua samaan pimeään järjettömyyteen, vaikka algoritmit sinne yrittävät ohjatakin. Jos elämällä on jokin tarkoitus niin kenties se, että jokainen löytää oman polkunsa hyvinvointiin ja onneen. Omien kokemusteni pohjalta olen empiirisesti oppinut, ettei se löydy muita parjaten, demonisoiden, mollaten ja mitätöiden.

RIEPU.FI tulee olemaan ylhäällä ja julkaisemaan satunnaisen epäsäännöllisesti niitä näitä mitä milloinkin, jos ja kun itselläni on tarve sanoa jotakin jostakin, mutta kerran haaveet ja tavoitteet yhteisöllisyydestä eivät RIEPU.FI:n kanssa kantaneet hedelmää, on minun vietävä aikani ja voimavarani sellaisiin kohteisiin, missä ne tällä hetkellä ja tätä nykyä yllätyksekseni ovat toteutuneet.

Ehkä tässä kohden kuuluu kiittää myös niitä, jotka potkivat minut yhteisöistään pihalle, koska ilman heitä en välttämättä olisi löytänyt nykyistä harmoniaa, tasapainoa, raittiutta ja kiitollisuutta elämääni.

Sen tiedon, mistä olen sen onnen löytänyt aion nyt kuitenkin kätkeä muilta, etteivät erilaiset kiusanhenget pääse sitä enää pilaamaan. Ehkä RIEPU.FI auttoi matkalla kohti sitä? Ja jos se auttoi minua, kenties se voi vielä auttaa joitakin muita? Ja jos ei, niin toivottavasti jokaiselle löytyy oma riepunsa johon turvautua kun elämän tyrskyt ja myrskyt lyövät vasten kasvoja.

Minä löysin omani – ensin se piti vain tehdä.

Maarianhaminassa 15.1.2026,

Nalle Österman
riepulehti@gmail.com

Voiko maa tai sanomalehti kutsua itseään itsenäiseksi, jos se ei anna todellista mahdollisuutta puolustautua niille, joita se kritisoi, mustamaalaa tai hiljentää, vain siksi että näiden mielipiteet eivät sovi viralliseen narratiiviin?

Tämä kysymys on ajankohtaisempi kuin koskaan myös Suomessa. Maassa, jota ylpeydellä kutsutaan maailman onnellisimmaksi, mutta jossa yllättävän harvoin pysähdytään miettimään, miksi niin moni tuntee olonsa tukahdutetuksi.

Tapaus Kimmo Kiljunen

Toukokuun 6. päivänä 2025 Ilta-Sanomat julkaisi laajan artikkelin otsikolla ”Kiljusen kujanjuoksu”. Artikkelin kohteena oli kansanedustaja Kimmo Kiljunen (sdp). Jutussa rakennettiin 48-minuuttisen YouTube-videon pohjalta narratiivi Kiljusen mahdollisista Venäjä-kytköksistä, viitaten epäsuorasti maanpetturuuteen, salailuun ja epäluotettavuuteen.

Mutta miten tämä narratiivi rakennettiin? Artikkeli kuvastaa täydellisesti nykyjournalismin huolestuttavaa kehitystä, jossa totuuden etsinnän sijaan luodaan vaikutelmia. Jutussa kasattiin monimutkainen verkosto, jossa ”syyllinen kunnes toisin todistetaan” -lähestymistapa tekee puolustautumisesta liki mahdotonta.

Kiljusen tapauksessa loihdittiin verkosto oletetuista Venäjä-kytköksistä: hänen puolisonsa on venäläistaustainen, hänen parturikampaamonsa hallituksessa on henkilö, jolla on yhteyksiä toiseen henkilöön, jolla puolestaan on kytkös kolmanteen.

Artikkelia lukiessa törmää jatkuvasti ilmaisuihin kuten ”kytkös”, ”side”, ”liittyä”; sanoja, jotka antavat ymmärtää yhteyksiä, mutta eivät varsinaisesti todista mitään. Miten todistaa, ettei ”liity” johonkin, kun ”liittymisen” määritelmää voidaan venyttää loputtomiin?

Kehystämisen voima ja median vastuu

Artikkeli paljastaa taitavan kehystämisen voiman. Neutraaleja asioita asetetaan epäilyttävään valoon: Kiljusen venäjän kielen taito, matkat Venäjälle ja kiinnostus diplomatiaan esitetään epäilyttävinä. Hänen kommenttinsa ”Elämä on puolellamme” rinnastetaan Leninin sanoihin, vaikka kyseessä on arkinen ilmaus.

Entä kun artikkelin kohde halusi puolustautua? Ilta-Sanomat ei julkaissut Kiljusen vastinetta. Artikkelin lopussa on lyhyesti mainittu hänen vastauksiaan, mutta ne tulevat vasta pitkän, yksipuolisen narratiivin jälkeen, kun lukijan mielikuva ja mielipide on jo ehtinyt muodostua.

Syyllinen.

Journalismi on perinteisesti ollut vallan vahtikoira, neljäs valtiomahti, joka kyseenalaistaa, penkoo ja antaa äänen myös niille, joita ei muuten kuunneltaisi. Se on ollut demokratian kulmakivi.

Vaan kun journalismi alkaa toistaa valtaapitävien sanomaa ilman, että se tarjoaa aidosti monipuolista kontekstia tai antaa kritisoiduille kohteille mahdollisuuden vastineeseen, se luisuu propagandan ja yksipuolisen vaikuttamisen puolelle.

Tämä ei ole journalismia vallan vahtikoirana. Tämä on journalismia vallan väärinkäyttäjänä.

Globaali ilmiö ja demokratian liukuminen autoritarismiin

Emme puhu vain Suomesta tai yhdestä tapauksesta. Sama kehitys on nähtävissä useissa Euroopan maissa, Yhdysvalloissa ja globaalissa mediakentässä laajemminkin. Yhä useammin näemme, miten media muovaa narratiiveja, joissa ”viholliskuva” rakennetaan palvelemaan tiettyjä poliittisia tarkoitusperiä.

Venäjällä valtiollinen media luo jatkuvasti uhkakuvia sisäisistä ja ulkoisista vihollisista. Pohjois-Koreassa kontrolli on täydellistä. Mutta onko huolestuttavaa, että demokraattisina itseään pitävät länsimaat näyttävät ajoittain seuraavan samaa polkua – eri menetelmin, mutta samankaltaisin lopputuloksin?

Demokratian ja autoritarismin välinen raja ei ole jyrkkä viiva vaan liukuva jatkumo. Autoritarismin piirteitä alkaa hiipimään yhteiskuntaan, kun:

• Media alkaa toistaa virallista narratiivia kritiikittömästi
• Toisinajattelijat leimataan sisäisiksi vihollisiksi
• Monimutkaiset ilmiöt yksinkertaistetaan mustavalkoiseksi hyvä-paha -asetelmaksi
• Vastakkaisten näkemysten esittäjille ei anneta tilaa puolustautua
• Etäisetkin yhteydet ”viholliseen” riittävät tuomitsemiseen

Näitä piirteitä on havaittavissa yhä enemmän myös Suomessa.

Miksi juuri nyt?

Ilta-Sanomien artikkeli Kiljusesta on malliesimerkki siitä, miten tarina rakennetaan kuin salaliittoteoria: ketjutetaan yksityiskohtia, yhteyksiä, nimiä ja vuosia tavalla, joka synnyttää lukijassa epäluuloa.

Kun äänessä on vain yksi osapuoli, narratiivi ei ole enää informatiivinen vaan suggestiivinen. Ja kun kohde ei saa vastata eikä lukija nähdä vaihtoehtoista versiota tapahtumista, kyse ei ole enää vapaasta lehdistöstä vaan mielipidevaikuttamisesta.

Miksi juuri nyt tuntuu olevan tarve hiljentää heidät, jotka pyrkivät näkemään konflikteja laajemmasta perspektiivistä? Miksi diplomatian, dialogin ja siltojen rakentamisen kannattajia kohdellaan kuin maanpettureita? Miksi esimerkiksi Venäjän ymmärtäminen – ei hyväksyminen vaan ymmärtäminen – tulkitaan yhteiskunnalliseksi uhaksi?

Elämme epävarmuuden aikaa. Maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan ja turvallisuutemme on keskeinen huolenaihe myös meillä. Mutta pelko on huono neuvonantaja eikä demokratiaa puolusteta autoritäärisin keinoin.

Toisin sanoen: jos alamme hiljentää niitä, jotka ajattelevat eri tavalla, olemmeko lopulta puolustamassa demokratiaa vai murentamassa sitä?

Vastuullista journalismia?

Totuus ei ole mielipide, mutta nykyjournalismissa sen raja on häilyvä. Kun uutisointi pohjautuu valikoiviin faktoihin ja laajentamattomiin konteksteihin syntyy tarina, joka saattaa olla vaikuttava, vaan ei välttämättä tosi. Kun siihen lisätään vielä se, että toista näkökulmaa ei edes julkaista, ollaan vaarallisilla vesillä.

Niillä samoilla, joista suomalaiset tiedotusvälineet aikoinaan tuomitsivat yksissä tuumin edesmenneen Ilja Janitskinin toimittaman MV-lehden, mikä vuonna 2018 synnytti jopa valtakunnallisen Vastuullista journalismia -kampanjan. Siinä Suomen johtavimmat mediat julistivat kovaan ääneen noudattavansa Julkisen sanan neuvoston ohjeita ja julkaisevan lukijoilleen ainoastaan vastuullista journalismia.

Näin totesi Helsingin Sanomien silloinen vastaava päätoimittaja Kaius Niemi kampanjan käynnistyessä:

– Tämä kampanja on yksi viestinten yhteisponnistus luottamuksen ylläpitämiseksi. Merkillä osoitetaan sitoutuminen laatukriteereihin, jotka ovat välttämättömiä journalismin tulevaisuuden kannalta. On yhä tärkeämpää tehdä selkeä ero tarkistamattoman tiedon levittäjiin. Journalismia ei toki vaalita pelkällä merkillä, vaan sillä, että toimimme merkin edellyttämällä tavalla.

Näinkö on?

Kiljusen tapaus herättää laajemman kysymyksen: kuka on seuraava? Miten puolustautua lynkkausmielialaa lietsovaa mediaa vastaan, jos ja kun henkilö tai tämän mielipiteet koetaan uhkana ”viralliselle totuudelle”? Jos tänään hyväksymme, että yksilöt voidaan mustamaalata ja hiljentää ilman mahdollisuutta puolustautua, mitä tapahtuu huomenna?

Vastuullistako?

Demokratian mitta

Suomi on osa Euroopan unionia, jonka tulisi edustaa sananvapautta, oikeudenmukaisuutta ja moniarvoisuutta. Mutta kun EU:n sisälläkin kansalaisia vaiennetaan, medioita keskitetään ja rahoitusta leikataan vaihtoehtoisilta toimijoilta voidaan aiheellisesti kysyä, onko demokratian peruspilareihin syntynyt halkeamia?

Todellinen demokratia kestää kritiikin. Se kestää kysymykset, se kestää sen, että ihmisillä on erilaisia taustoja, yhteyksiä ja mielipiteitä. Journalismin tehtävä ei ole etsiä syntipukkeja, vaan valistaa, syventää ja avata näkökulmia. Kun tästä luovutaan, journalismi ei ole enää vapaata vaan valjastettua.

Tämä ei ole puolustuspuhe yhdelle henkilölle. Tämä on puolustuspuhe vapaudelle, avoimuudelle ja oikeudelle tulla kuulluksi. Vapaan yhteiskunnan mittari ei ole se, kuinka hyvin se kohtelee valtaapitäviä vaan kuinka hyvin se kohtelee niitä, jotka ovat eri mieltä.

Miten voimme enää kasvaa ja kehittyä kansakuntana, mikäli kaikki valtavirrasta poikkeavat mielipiteet ja niiden esittäjät vaiennetaan ja jäljelle jää vain samanmielisten epämääräistä hyminää. Vai onko tämä se suunta, miten Suomi aikoo jatkossakin esiintyä maailman onnellisimpana ja vähiten korruptoituneena maana?

Mitä on tuolloin enää jäljellä itsenäisestä Suomesta, jos sen aiemmat pyhät arvot on myyty viimeistä pisaraa myöten?

Teksti: Nalle Österman 16.5.2025
Kuvituskuva: ChatGPT / Dall-E 3

Kun maailma seuraa eri konflikteja, herää väistämättä kysymys: miksi reagoimme niin eri tavoin eri sotiin ja väkivaltaisuuksiin? Miksi yhden aggression tuomitseminen kuuluu poliittiseen korrektiuteen, kun taas toisen voi sivuuttaa olankohautuksella?

Huhtikuun 13. päivänä 2025 Suomen tasavallan presidentti Alexander Stubb julkaisi viestipalvelu X:ssä lyhyen mutta jyrkän lausunnon:

”Russia continues its barbaric war of aggression. Today, again, slaughtering innocent civilians in Sumy. Russia shows that it has no respect for international law or humanitarian law. We must end this war. An unconditional ceasefire must begin at once. To make it commit seriously to negotiations, sanctions against Russia need to be further strengthened.”

Kieli on selkeää ja moraalinen tuomio ehdoton. Hyökkääjä on Venäjä. Uhrina on Ukraina. Ratkaisuksi tarjotaan kansainvälistä painetta, pakotteita ja ”periaatteellista linjakkuutta”.

Samaan aikaan YK:n humanitaarisen avun johtaja Tom Fletcher kuvaa Gazan tilannetta suorin sanoin: ”Israel is deliberately and unashamedly imposing inhumane conditions on civilians” ja ”For more than 10 weeks, nothing has entered Gaza – no food, medicine, water or tents.”

Hänen viestinsä YK:n turvallisuusneuvostolle oli selkeä: kyseessä ovat ”inhimilliset hirmuteot” ja historia tulee tuomitsemaan meidät, jotka vain teeskentelemme tekevämme ”kaikkemme”. YK:n konservatiivisen arvion mukaan yli 15 000 lasta on menettänyt Gazassa henkensä viimeisen puolentoista vuoden aikana.

Missä ovat Suomen ulkopoliittisen johdon tuomiot? Missä pakotteet? Missä on sama moraalinen selkäranka?

Historian painolasti ja nykyiset valinnat

Gazan konfliktin monimutkaista taustaa ei voi kiistää. Britit tekivät vuosina 1915-1917 kolme keskenään ristiriitaista lupausta alueesta jota eivät edes hallinneet:

1. Hussein-McMahon -kirjeenvaihto, joka lupasi arabien itsenäisyyden
2. Sykes-Picot -sopimus, jolla alue jaettiin Ranskan ja Britannian vaikutuspiireihin
3. Balfourin julistus, joka tuki ”juutalaisen kansalliskodin” perustamista Palestiinaan

Nämä ristiriitaiset lupaukset loivat pohjan vuosikymmenten konflikteille. Mutta historiallinen monimutkaisisuus ei oikeuta tämän päivän kaksoisstandardeja.

Gazan sodassa kuolema ei ole sattumanvaraista. Se on järjestelmällistä humanitaarisen avun estämistä, infrastruktuurin tuhoamista ja asuttavuuden eliminointia. YK:n humanitaaristen asioiden johtaja on todennut suoraan: ”Israel denies us access, placing the objective of depopulating Gaza before the lives of civilians.”

Valta, raha ja vaikenemisen hinta

Eikö ole mielenkiintoista, että samalla kun Suomen ulkopoliittinen johto vaikenee Gazan tilanteesta, keskeisillä poliitikoilla on kytköksiä Israel-myönteisiin tahoihin?

Suomalais-brittiläinen miljardööri Poju Zabludowicz (s. 1953) on vuosien ajan rahoittanut perustamaansa Britain Israel Communications and Research Centreä (BICOM), joka on pyrkinyt aktiivisesti vaikuttamaan mediaan ja politiikkaan Israelin hyväksi. Zabludowiczin perhe vaurastui aikoinaan Israelin asevientiyhtiö Soltamin – eli verirahojen – kautta. Sattumaako?

Zabludowicz on ollut BICOM-järjestön merkittävin lahjoittaja sen perustamisesta vuodesta 2001 lähtien. Asiantuntijoiden mukaan BICOM on keskeisin mediavaikuttaja ja Israel-lobbaaja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Järjestö pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan muun muassa siihen, että mielipiteet Gazan saartoa kohtaan muuttuisivat myönteisimmiksi.

Zabludowiczin taloudelliset tuet ovat ulottuneet myös Suomeen:

• Suomen tasavallan presidentti Alexander Stubb sai EU-vaalikampanjaansa 8 000 euroa
• Ulkoministeri Elina Valtonen sai 6 000 euroa vaalitukea Zabludowiczilta vuonna 2023

Zabludowicz on myös henkilökohtaisesti yhteydessä Israelin pääministeriin Benjamin Netanyahuun. He ovat olleet ystäviä 1980-luvulta saakka, ja Zabludowicz on jopa antanut Netanyahun perheen käyttää Caesarean kaupungissa sijaitsevaa huvilaansa Netanyahun ensimmäisellä pääministerikaudella.

Tämä ei ehkä ole juridisesti laitonta, mutta moraali onkin jo toinen juttu.

Reagoinnin laaja kirjo: Kiasman boikotista julkiseen keskusteluun

Joulukuussa 2022 yli 40 taiteilijaa kieltäytyi yhteistyöstä Helsingin nykytaiteen museon Kiasman kanssa Zabludowiczin kytkentöjen takia. Nimekkäiden taiteilijoiden joukko vaati kestävämpiä eettisiä periaatteita julkisin varoin rahoitetulle nykytaiteen museolle. Kampanjaan yhtyivät muun muassa Ars Fennican voittaja Eija-Liisa Ahtila, Pilvi Takala, Pauliina Feodoroff ja Teemu Mäki.

Tämä osoittaa, että osa yhteiskunnasta ja taiteilijoista näkee jo yhteyden rahoituksen, vaikuttamisen ja moraalisen vastuun välillä – ja on myös valmis toimimaan.

Kuka kelpaa uhriksi?

Kyse ei ole vain poliittisesta valinnasta, vaan siitä, kenelle myötätunto ja ihmisarvo kuuluvat.

Gaza on ahdas kuin Helsingin keskusta ruuhka-aikaan, mutta koko Gazan alue on kooltaan suunnilleen sama kuin Espoo ja Vantaa yhteensä. Kuvittele, että kaikki suomalaiset ja vielä sadan tuhannen pakolaisen joukko asuisi näissä kahdessa kaupungissa.

Asukkaita Gazassa on tiheämmässä kuin missään Suomen kaupunginosassa. Vertaa vaikka Kallioon, mutta moninkertaista väkimäärä. Gazassa on keskimäärin 6 100 asukasta neliökilometrillä – yli kaksi kertaa enemmän kuin Helsingissä.

Pakolaisleireissä, kuten Jabaliassa, asutaan tiiviimmin kuin täysimmässä metrossa ruuhkahuipun aikaan – yli 80 000 ihmistä neliökilometrillä. Siinä missä Ukrainan sota levittäytyy laajalle alueelle kuin metsäpalo Lapissa, Gazan tilanne vastaa tulipaloa Helsingin Kampissa ilman pakotietä.

Gazassa, jossa suurin osa asukkaista oli jo ennestään pakolaisia, sodan tuhovaikutus on suhteellisesti valtava – kuin jos joka sadas suomalainen menehtyisi muutamassa kuukaudessa.

Valikoivan empatian historia

Rwanda 1994, missä yli puoli miljoonaa tutsia tapettiin sadassa päivässä.

Srebrenica. Aleppo. Myanmar.

Me tunnemme historian. Ja silti toistamme sen.

YK:n humanitaarisen avun johtaja Fletcher sanoi turvallisuusneuvostolle toukokuussa 2025: ”Tulevia sukupolvia varten on kysyttävä, mitä meistä jokainen voi sanoa tehneensä pysäyttääkseen 2000-luvun kauheuden, jonka todistamme päivittäin Gazassa?”

Suurin irvokkuus ei ole se, että kansanmurhia tapahtuu vaan se, että ne tapahtuvat liittolaisten toimesta – ilman seuraamuksia.

Mitä voin tehdä?

Jos moraali on alisteinen rahavirroille ja liittolaissuhteille, olemme kansakuntana eksyneet. Mutta emme ole voimattomia – ainakaan vielä.

• Kysy kansanedustajilta, miksi Suomi ei puhu Israelin toimista samalla suorapuheisuudella kuin Venäjän.
• Vaadi medialta johdonmukaisuutta uhrien kohtelussa.
• Tarkasta tukijasi ja kysy, ketä he tukevat ja kuka heitä rahoittaa.
• Älä vaikene, kun hiljaisuus ruokkii julmuutta.

Jos vaikenemme siksi, että se on poliittisesti tai taloudellisesti mukavampaa, mitä ihmisarvo meille oikeastaan merkitsee? Historialla kun on ikävä taipumus palata juuri sinne, missä sen kuviteltiin olevan ohitettu.

Tätä kaikkea voit pohtia itseksesi kun seuraavan kerran näet Alexander Stubbin hymyilemässä televisiossa leveää dollarihymyään.

Teksti: Nalle Österman 15.5.2025
Kuvituskuva: ChatGPT / Dall-E 3

Viime vuosina olemme todistaneet ilmiötä, jossa yksittäiset henkilöt, rakennukset tai kulttuuriset symbolit katoavat julkisesta muistista – ei siksi, että ne olisivat lakanneet olemasta merkityksellisiä, vaan siksi, että ne eivät enää sovi ajan henkeen tai sen hetkiseen moraaliseen maisemaan.

Kyse ei ole niinkään siitä, mitä on tapahtunut, vaan siitä, mitä halutaan muistaa ja arvostaa – ja mitä ei.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen kahta esimerkkiä: lauluntekijä Teemu Bergmania ja laiva Birger Jarlia. Yhtä miestä ja yhtä laivaa, joiden kohtalot heijastavat samaa syvempää kulttuurista ilmiötä – unohtamisen valtaa ja modernin, digitaalisessa ympäristössä toimivan ”katutuomioistuimen” vaikutusta.

Teemu Bergmanin tarina – varjo oikeusvaltion takana

Teemu Bergman oli aikanaan suomalaisen punkin kärkihahmoja, jonka bändi Pää Kii sai aikaan suorastaan kansallisen liikehdinnän genren ympärille. Vuonna 2021 hänen nimensä alkoi kuitenkin esiintyä viitteellisesti anonyymeissä somejulkaisuissa, joissa käsiteltiin vakavia väitteitä seksuaalisesta ja muunlaisestakin väkivallasta. Vaikka syytöksiä ei nimetty suoraan, yleinen tulkinta johdatti huomion Bergmaniin.

Median ja yleisön reaktiot olivat nopeita ja ehdottomia.

Vuonna 2025 Turun hovioikeus totesi, että väitteet olivat perättömiä ja että niitä levittäneet henkilöt toimivat vahingoittamistarkoituksessa. Heidät tuomittiin törkeästä kunnianloukkauksesta ja maksamaan Bergmanille kymmenien tuhansien eurojen korvaukset. Mutta oikeuden päätös tuli myöhään – neljän vuoden jälkeen, jolloin vahinko oli jo peruuttamaton. Keikkoja ei enää tullut, ystäväpiiri oli harventunut ja jopa arki Helsingissä muuttunut vihamieliseksi.

Julkinen leima oli jo lyöty.

Oikeusvaltiossa syyttömyysolettama on keskeinen periaate. Silti tässä tapauksessa – kuten monissa muissakin viime vuosien mediakohuissa – julkinen tuomio langetettiin ennen oikeudellista selvitystä. Vaikka oikeus myöhemmin totesi väitteet paikkansapitämättömiksi, oli Bergmanin maine, työtilaisuudet ja sosiaaliset suhteet jo pilalla.

Birger Jarl – kun symboli ei enää sovi maisemaan

Samanaikaisesti toisaalla, Tukholman sydämessä, katosi näkymästä eräs toinen historiallinen elementti. Birger Jarl, vanha matkustaja-alus, oli pitkään kiinnitettynä Skeppsbronin rantaan muistuttaen Ruotsin merellisestä historiasta. Alus oli muutettu hotelliksi – ei ehkä loistohotelliksi, mutta kohtuuhintaiseksi vaihtoehdoksi keskellä yhä kalliimmaksi muuttuvaa pääkaupunkia.

Kun laivan omistus vaihtui ja keskustelu sen tulevaisuudesta kiihtyi, muuttui myös sävy. Kritiikki kohdistui yhä vähemmän laivaan ja yhä enemmän sen omistajaan. Vähitellen Birger Jarl alkoi näyttäytyä ei enää historiallisena muistomerkkinä vaan ”ongelmana”.

Lopulta laiva siirrettiin pois – ei teknisistä syistä, vaan symbolisista.

Kyse ei ollut pelkästään yhdestä laivasta. Kyse oli siitä, kuinka helposti voimme kadottaa yhteisen menneisyytemme, jos sen edustajat eivät enää vastaa tämän päivän esteettisiä tai ideologisia vaatimuksia.

Kuka saa päättää, mitä muistetaan?

Sekä Teemu Bergmanin että Birger Jarlin kohtalot herättävät saman kysymyksen: kuka lopulta päättää, mitä saamme muistaa ja miten? Mihin perustuvat ne valinnat, joiden pohjalta määritellään, mikä on arvokasta ja mikä ei enää kelpaa?

Nämä esimerkit osoittavat, että kulttuurimme muisti ei ole staattinen. Se on jatkuvassa liikkeessä ja sen liike määräytyy usein pikemminkin tunteiden, maineen ja imagojen kuin faktapohjaisen analyysin mukaan. Kun tarina ei enää sovi haluttuun narratiiviin, se voidaan hiljentää, unohtaa tai muuttaa.

Eikä siihen tarvita hallintoa, lainsäädäntöä tai edes faktatarkistusta vaan siihen riittää, että yleinen ilmapiiri kääntyy.

Digitaalinen oikeus – tehokas mutta arvaamaton

Internet ja sosiaalinen media ovat demokratisoineet äänen. Jokaisella on mahdollisuus kertoa kokemuksistaan, jakaa tarinoitaan ja tuoda epäkohtia päivänvaloon. Tämä on kiistatta tärkeä kehitys. Samalla on syntynyt ilmiö, jossa nimettömät syytökset ilman puolustautumismahdollisuutta voivat muuttaa yksilön elämän suunnan hetkessä.

#MeToo-liike oli historiallinen käänne, joka paljasti rakenteellisia ongelmia ja avasi mahdollisuuksia oikeudenmukaisemmalle yhteiskunnalle. Mutta kuten kaikissa liikkeissä, sen sivutuotteena syntyi myös väärinkäytöksiä, ylilyöntejä ja vääriä tuomioita. Emme voi vaieta näistä ilmiöistä peläten, että koko liikkeen tarkoitus vesittyisi.

Rakentava kritiikki ei ole vastustamista – se on osa kehitystä.

Kohti tasapainoisempaa skeneä ja yhteiskuntaa

Tarvitsemme tapoja korjata vääryyksiä, mutta tarvitsemme myös tapoja palauttaa kunnia niille, jotka on julkisesti hylätty ilman kestäviä perusteita. Tarvitsemme kulttuuria, jossa voidaan keskustella avoimesti, rehellisesti ja hienotunteisesti vaikeistakin asioista ilman, että totuus jää tunteiden ja agendojen jalkoihin.

Birger Jarl voitaisiin kunnostaa ja palauttaa näkyville muistuttamaan menneestä. Mutta mitä tehdään ihmiselle, jonka sielua ei voi vain maalata uudelleen? Miten yhteiskunta rakentaa sillan takaisin niille, jotka ovat joutuneet väärän tuomion kohteeksi?

Entä mitä se kertoo meistä, jos keräämme varoja rikoksesta tuomituille mutta emme tunnusta tai tue syyttömäksi todettua?

Jos haluamme olla oikeudenmukainen yhteiskunta, meidän on uskallettava kuunnella ja kohdata myös ne, jotka on julkisesti hylätty ilman kestäviä perusteita. Meidän on muistettava, ettei moraalinen rohkeus ole vain epäkohtien esiin nostamista vaan myös halua korjata särkyneitä ihmissuhteita tai maamerkkejä, kun ollaan menty liian pitkälle.

Muutoin olemme ottaneet pitkän ja synkän askeleen demokraattisesta yhteiskunnasta kohti mielivaltaisia ja diktatuurisia toimintamalleja, jos emme enää ihmisinä ja ihmiskuntana osaa pyytää ja antaa anteeksi.

Teksti: Nalle Österman 14.5.2025
Kuva: ChatGPT / Dall-E 3

Just Another Bar in Hämeentie 23, right in the heart of the famous “Curve”. 

On Sunday 28.4. we were blessed by acoustic performances of Iba Sirviö from the Afternoon Astronauts & Cal Twomey – Ireland’s newest hit maker from the indie-groups Faraway Shapes and Trio Grande & The Tex-Mex Restaurant.

The bar’s environment..

People filling crosswords, creating sketches, having a drink or two, or just enjoying the comfy atmosphere, surrounded by the works of some local artists. Decent prices on menu, that also includes mocktails. Auto-correct tried to change that.

People sharing compliments with each other. If you don’t feel like smiling, people will smile for you, too. It spreads easily here, also outside the bar. Arriving here a bit noddy, many people asked how I was doing.

“I’ve felt better”.

Iba Sirviö had already started his set with Guns ‘n’ F*cking Roses’ “Patience”, which made me nod even more. That’s the tune that Izzy Stradlin wrote for Angela Nicoletti, who later became Andy McCoy’s ex-wife, nowadays an i n d e p e n d e n t artist.

Iba’s journey as a singer has gained new & higher levels with Hannes Kett’s (the frontman of Shiraz Lane) vocal coaching.

Iba, usually defying gravity with his party rocking band Afternoon Astronauts, knows how to have fun on stage on his own, too. Tonight he had found a perfect place to share his love for country music. It’s OUR damn country!

Cody Jinks’ “Loud and Heavy” along with Jamey Johnson’s “In Color”.. Dang it!

Almost managed to shed a tear in my beer there.

Some homage was also paid for Lost Society, Palaye Royale, Linkin Park etc. Those were Iba’s takes on the harder side. 

Chasing the monsters away for y’all, y’know. Most of the set contained quite gloomy takes with taste for more minor chording. No wonder “the Ol’ Papa Bear” loves to give big hugs to everyone outside the stage.

We also heard new solo-material, live for the first time. Iba’s been singing that song only a couple of times during the years since he wrote it.

I’ve told the band to get to the studio as soon as possible, they’re an up and coming hard rock band that shouldn’t play the same old set all over again. 

They’ve taken it to notice, thankfully. After his gig Iba told me that they went to record a new banger last Thursday. 

Feeling better.

Up next was Cal Twomey. Started the set bravely with Bowie, with some improvised lyrics about a broken mike. The ice had been broken. Cal sure knows the art of witty humor with great timing.

“Why is everyone so hazy, or am I just going crazy? Shit.” -Cal

“Marmalade Eyes” by the Tex-Mex Lads was a jangly follow-up. Great songwriting means that the tune can carry itself with only 6- or 12 strings, with a little help from friends, of course.

The speakers rattled through these gigs, but our performers had helpers around with these sudden electrified bursts. Cassu from Afternoon Astronauts got many thank yous during the course of events. Both Cal and Iba were being careful with their low-ends. 

Cal played some Beatles, along with Paul McCartney’s Solo stuff.

“Why do the Beatles got haters? Who really hates the Beatles?”

That’s a good question. 

It seems that the Macca is Cal’s favourite from The Fab Four, yet he played us “Norwegian Wood ”, a classic by that bratty scoundrel Lennon.

Record labels, check this out. World class. 

One great song was about grandparents and memories, like being a kid again. For such a young age Cal captures the struggles of many middle-agers dealing with their parents suddenly changing. That’s what I think I heard. Keep in mind I’m not always a reliable narrator.

Going through the motions.

Mellow 12-string playing through dreams and highways. Made me think about a lot of.. stuff. 

Lots of laughing together, people sharing joy and silence together. Another round of cheerful applause.

One freshly blurted song called ”öööögh”. Future live favourite there.

Feeling even better.

Saw local artist Vilma Visakoivu drawing a sketch of this lovely fellow from Cork. You’re lucky If she’s at your gig. Gig photos can be boring. Vilma sketches the gigs. That’s an unique approach, and a great honor from an artist with her own, unique style.

Then some Elliott Smith. Heard someone ask “You wanna make me cry?” from the front row.

Playing “Dancer in the Night” by Star Marcs. One of the greatest compliments a songwriter and a musician can receive is your song getting covered by someone else. I think it was just something that Jaakko Mäkiniemi aka ”Jaska” (the writer of that song, also present here) needed. 

Simple message – It’s getting better. We get through this. Alone and together, or..

Anyway, inspiring and relaxing environment on Sunday, with me and my Bobby M’Gee. Whoo!

Feeling good is easy here.

As a performer Cal gives people what they want. Not always what you expected, but just what you needed.

I don’t mind repeating myself here.

We wanted Tim Buckley’s “Once I was”. We got it. I can sleep my nights well knowing that the younger generation has found this strung out American folk-hero. His son Jeff grew to become more famous with his ”Grace”. Then he went swimming.

After the gig one of the younger hearts here said that Cal has this unique charisma, the kind that is very pleasant to witness. I told him that smoking is bad.

I hope that Just Another Bar could host events like this more often. Already got ideas for lots of acts and line-ups that could play here. I bet the neighbors wouldn’t mind, either. Cal had retreated backstage before I could ask for contact information. Everyone deserves privacy, hahhah.

Cal and Iba got our money, and this time it was like putting it in a bank. Suck it, Nordax, Norwegian and Aktia!

I’m feeling great now.

Sosiaalinen media Facebook tunki kasvoilleni Samu Haberin keikkailmon. Itseeni iski ällötys, mutta miksi? Tiesin vain nimen, en ensimmäistäkään kappaletta tai bändiä, jossa Samu olisi soittanut. Valistuneena internetin käyttäjänä etsin Samu Haberin, en pitänyt, mutta mitä tärkeintä – en myöskään vihannut.

Miksi musiikki lajittelee meidät diggareiksi ja heittereiksi (pardon my french)? Toki, musiikin välittmä tunneskaala vaihtelee uppereista downereihin (oops… I did it again), mutta se ei selitä miksi – otetaaan nyt vaikka Sinä – miksi sinä pidät siitä musiikista, jota nyt todennäköisesti luukutat korviisi.

Ah, nuoruus! Tämä voi selittää osan mieltymyksistä. Kasarin skidit kasvoivat Yön ja Eppu Normaalin soidessa vanhuksien vinyyleiltä ja halusivat rajumpaa kamaa:. Iron Maidenia, Metallicaa ja Megadethia. Mutta koska leirit olivat joko-tai, niin jotain piti vihata.

Badge-nuorison helppo kohde oli tietenkin diskomusa, vaika väitän että fasisistisella Ace of Basella on peremmat biisit kuin Maidenilla konsanaan. Mutta badge-nuoret eivät saa fjoosaa, diskojannut jyräsivät takatukat, kunnes tukat leikattiin a la Cobain tai Gallagher.

No nyt te kysytte, että miten helvetissä tämä jaarittelu liittyy oikeastaan yhtään mihinkään. Tämän ei kuitenkaan tarvitse ravistella teitä mielipuolisesti. Ottakaa älypuhelin ja kuunnelkaa meidenit, eisofbeissit, nirvanat ja oasikset.. Se on vain musaa.

(Kuva John Hain Pixabaystä)

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Seuraavaksi luovutan Rievussa puheenvuoron vierailevalle tähdelle, Rumban toimituspäällikkönäkin ansioituneelle Janne Flinkkilälle, joka ystävällisesti tarjosi ”Rocktoimittajan päiväkirja” -blogiini ajatuksiaan suomalaisen musiikkilehdistön nykytilasta vuonna 2014. Tämä on suuri kiitos ja kunnia. Alkuperäinen teksti on julkaistu alun perin Nalle Östermanin sittemmin lakkautetussa ”Rocktoimittajan päiväkirja” -blogissa 25.10.2014 nimellä ”Janne Flinkkilän avoin kirje Rumballe ja sen lukijoille”. Ajat eivät ole tästä varsinaisesti ”parantuneet”.

1. Kiitos Rumba 1999–2014

Rumba on tehnyt minusta sen ihmisen, joka nyt 36-vuotiaana olen.

Tiedän. Kuulostaa pateettiselta. (Toisin kuin Suomen historian tyhmin pääministeri luulee, ”pateettinen” ei tarkoita säälittävää vaan mahtipontista.)

Perustelen sanani. Elätän itseni työskentelemällä vapaana toimittajana, tietokirjailijana ja mediakonsulttina. Toimeksiantajiani ovat vuosien varrella olleet muun muassa Aamulehti/Valo, Helsingin Sanomat / Nyt-liite, Hymy, Iltasanomat, Image, Maailman kuvalehti, Markkinointi & Mainonta, Metro WKD, Raymond, STT, Suosikki, Yleisradio, Ylioppilaslehti sekä lukuisat asiakaslehdet.

Olen vapaana toimittajana päässyt kirjoittamaan maan merkittävimpiin lehtiin ilman minkäänlaista journalistista tutkintoa.

Minun korkeakouluni oli Rumba.

Rumba opetti minulle journalismista kaiken sen, minkä varaan olen urani rakentanut. Vielä tärkeämpää on, että olen saanut Rumban kirjoittajista, kuvaajista ja muista työntekijöistä elinikäisiä sydänystäviä. Tämän blogin isäntä vain yhtenä esimerkkinä.

Kirjoitin ensimmäisen kolumnini Rumbaan vuonna 1999. Siitä alkoi 15-vuotinen avustajasuhde, jonka päätin nyt katkaista. Saman päätöksen teki Rumbaan 22 vuotta kirjoittanut Samuli Knuuti. Hänelle viimeinen niitti oli Pop Median tämänviikkoinen ilmoitus: ensi vuonna Rumbaa julkaistaan vain viisi numeroa.

Aiemmat niitit Knuuti voi halutessaan naputella tämän vuodatuksen jälkeiseen kommenttikenttään. Totean vain, että jaan hänen kanssaan samat vitutuksen aiheet. Minulle niihin antaa lisää kaikupohjaa viisivuotinen historia Rumban toimituspäällikkönä 2005–2010.

Nykyisin Rumbaa luotsaavat päätoimittaja Teemu Fiilin ja toimituspäällikkö Saku Schildt sekä AD Mikko Litmanen. He tekevät varmasti parhaansa resursseilla, jotka kustantaja on heille suonut.

Teemu, Saku, Litti. Nostan teille nyt maljan. Kaikki aiemmin Rumbassa työskennelleet voivat yhtyä kippistelyyn. Me tiedämme, että jos siitä mankelista selviää liiskautumatta, sen jälkeen selviää ihan mistä tahansa. Chapeau!

2. Musiikki, kirjoittaminen ja tunteet

Teininä minulla oli kaksi intohimoa: musiikki ja lukeminen. Musiikkilehdet tyydyttivät kerralla molemmat tarpeet. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, mitä se edellytti. Sitä, että lehtien tekijöillä oli yhtä lailla kaksi intohimoa: rakkaus musiikkiin ja vimma kirjoittaa siitä.

Juho Juntusen 1990-luvulla Soundiin kirjoittamien juttujen lisäksi ahmin Rumbasta Samuli Knuutin, Tero Valkosen, Nalle Östermanin, Antti Eerolan, Harri ”Jones” Laitisen, Miettisen, Markku ”Matkis” Halmeen ja lukuisien muiden tekstejä.

Krediittejä katsomattakin tiesi jo parin virkkeen jälkeen, kuka puhuu ja millaisen filtterin läpi se kannattaa niellä.

Lukemissani jutuissa syvä asiantuntemus yhdistyi samoihin asioihin, jotka musiikissakin viehättävät.

Kirjoittajat panivat itsensä rohkeasti peliin eivätkä pelänneet asettua alttiiksi arvostelulle. He kyseenalaistivat vallitsevaa konsensusta, tonkivat päivänvaloon uusia asioita historian pimennosta ja nykyhetken marginaaleista. Samalla he tekivät niille tilaa potkimalla sivummalle asioita, jotka eivät heistä ansainneet paikkaansa parrasvaloissa.

Ylilyöntejä sattui sekä viihdyttävillä että noloilla tavoilla, mutta se kuului asiaan. Sitähän rockmusiikkikin oli. Ylilyöntien taidetta.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Rockmusiikki on parhaimmillaan arvaamatonta. Niin myös rockjournalismi. (Tällä vuosituhannella rock-sana on vesittynyt tarkoittamaan päinvastaista, mutta käytän sitä nyt tribuuttina 90-luvulle: vanhanaikaisena kattokäsitteenä kaikelle sävähdyttävälle populaarimusiikille.)

Journalismin päätehtävä on tiedon välittäminen. Tarinankerronta on tehokkain tapa välittää tietoa ja jättää muistijälkiä. Tarina ei vangitse, ellei se herätä tunteita. Loogista, eikö?

Tunteiden herättäminen on myös musiikin tärkein, ellei ainoa tehtävä. Myös musiikki käyttää siihen tarinankerronnan metodeja. Sekä musiikin sisältämillä sävellyksen, sanoituksen ja tuotannon keinoilla että ilmiötasolla. Ellei artistin takana ole tarinaa, ei ole samastumispintaakaan.

Kun tunteet heräävät, ihminen haluaa jakaa ne. Heränneitä tunteita jaetaan niiden kanssa, jotka resonoivat henkisesti samalla taajuudella. Siitä syntyy yhteisöllisyys. Siihen perustuu kaikki viraali- ja word of mouth -markkinointi. Siitä kumpuaa jokainen fani-ilmiö.

Pelkkä tunne ei kuitenkaan riitä. Se on vasta sytytysnestettä. Voi sitäkin toki ruikkia ympäriinsä, poltella toisten perskarvoja ja naureskella omahyväisesti heränneille reaktioille.

Jos haluaa oikeasti kerätä ihmiset leirinuotion ääreen kuuntelemaan niitä tarinoita, kunnon roihun pohjaksi vaaditaan substanssia. Journalismissa se syntyy kokemuksesta, näkemyksestä ja raa’asta tiedonhakutyöstä. Mitään niistä ei saa ilmaiseksi. Mitään niistä ei voi vaatiakaan ilmaiseksi.

Olen käyttänyt näitä ajatuksia oman kirjoittamiseni ohjenuorana. Vasta nyt pystyn purkamaan nämä asiat analyyttisesti. Samaan aikaan tajuan, että kaikelle tälle pohja rakentui tiedostamatta jo teininä, 90-luvun tabloidi-Rumban ja niiden Juntusen juttujen ansiosta.

3. Ohjelmansiirtoketjun mittaustauko

Tässä välissä voitte käydä jääkaapilla. Seuraa ohjelmansiirtoketjun mittaustauko.

Otetaan tiivistelmä siitä, millaisena itse näen tunteiden herättämisen signaalitien.

1.) Tekijä etsiytyy asioiden äärelle, jotka herättävät tunteita hänessä itsessään tai käynnistävät reaktion, joka laukaisee tunteiden heräämisen. Tunteen on oltava joko voimakkaan positiivinen tai negatiivinen. Jos se on neutraali, se hukkuu signaaliketjussa kohinan sekaan.

2.) Tekijä välittää tunteen vastaanottajalle pukemalla sen ääniksi, sanoiksi tai kuviksi. Hän luo tarinan, jonka tarkoitus on herättää vastaanottajassa alkuperäisen kaltainen tunne. Mitä vahvempi tunne, sitä enemmän sen taakse tarvitaan substanssia, jotta viesti ei vain herätä vahvaa ensireaktiota ja kuole vaan menee oikeasti perille sielun ytimeen asti.

3.) Jos vastaanottaja on virittynyt samalle taajuudelle kuin lähettäjä, viesti resonoi onnistuneesti. Vastaanottaja aistii alkuperäisen elämyksen, joka saa lisäpontta hänen omasta kokemusmaailmastaan.

4.) Tunteesta tulee niin vahva, että vastaanottaja haluaa jakaa sen muiden kanssa. Oli tunne sitten positiivinen tai negatiivinen. Mitä enemmän vastaanottaja saa ladattua viestiinsä omaa tunnettaan ja kasvatettua sillä signaalin voimakkuutta, sitä moninkertaisemman yleisön se saavuttaa. Palaamme siis kohtaan 3. Tämä silmukka jatkuu niin kauan kuin uudet vastaanottajat syöttävät siihen lisää energiaa.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Kun elettiin pelkässä printtimaailmassa, journalistisen tuotteen brändi kasvoi lehden todellista kokoa isommaksi, jos kaikki signaaliketjun vaiheet saatiin läpäistyä ja päädyttiin viimeiseen feedback-silmukkaan. Rumban tai brittiläisen NME:n kaltaisilla lehdillä oli mitätön määrä lukijoita, mutta niistä käytettiin englanninkielisiä sanoja tastemaker ja trendsetter.

Jos kustantaja haluaa tehdä millä tahansa medialla kestävää liiketoimintaa, hänen tärkein tehtävänsä on huolehtia, ettei signaaliketju katkea. Päinvastoin viestin tulee vahvistua jokaisen lenkin välillä. Ansaintalogiikka syntyy siitä, että kaikki ketjuun tuleva ylimääräinen energia on muutettavissa rahaksi. Ai miten? Älkää kysykö sitä minulta. Kysykää itseltänne.

Ohjelmansiirtoketjun mittaustauko on päättynyt. Palataan rinnakkaisohjelman pariin. Seuraa muutama jakso henkilökohtaisia muisteloita. Voitte oikeastaan pysyä siellä jääkaapilla. Ellei teillä ole vakavia vapaa-ajan ongelmia, palatkaa vasta jaksoon 7 tai 8.

4. Rumba kasvattajaseurana

Syksyllä 1999 naputtelin sähkökirjoituskoneella lukion ruotsinmonisteen kääntöpuolelle kolumnin. Siihen aikaan Rumbassa oli vieraileville kirjoittajille omistettu Helmiä teille -palsta. Ajattelin kokeilla onneani. Sujautin paperin kirjekuoreen, johon kirjoitin Rumban osoitteen. Muistan edelleen elävästi viestin, joka oli viikon kuluttua tullut puhelinvastaajaani. Kuuntelin sen yhä uudestaan ja uudestaan. Lopulta naurunkätkätyksen seasta erottui kaksi asiaa: Rumban päätoimittaja Virve Valli halusi verokorttini ja lisää samanlaista tekstiä.

Seuraava päätoimittaja Jari Mäkäräinen antoi minulle tulikasteen heittämällä märkäkorvan keskelle Ballsin studiosessioita. Muistikuvat ovat katkonaisia, mutta jossain vaiheessa reportaasin tekemistä Marjo Leinonen seisoi päällään tarkkaamon lattialla. Ilta päättyi siihen, että Tavastian ovimies Pokla (rauha hienon miehen muistolle) juoksi perässäni Urho Kekkosen kadulle ja karjui repivänsä VIP-korttini, jos vielä joskus uskallan tulla hänen silmiensä eteen.

Nuorelle näsäviisaalle runkkarille Rumban avustajalaatikkoon pääseminen oli taivaanlahja. Sai ilmaiseksi kaikki haluamansa uutuuslevyt, pääsi vieraslistalla keikoille, tuli kutsuja levyjulkkareihin notkuvien pöytien ja vielä enemmän notkuvien ihmisten ääreen.

Kaikkein arvokkainta oli kuitenkin yhteisöllisyys. Muistan ikuisesti ensimmäiset Rumban pikkujoulut Semifinalissa. Hoipuin pyörryksissä kirjoittajaidolieni seassa. Huimaukseen oli osuutensa myös Rami Kuusisen muistokossulla. Mäkäräinen vihki minut tähän rituaaliin. Samalla se oli lopullinen initaatioriitti. Hän johdatti minut saniteettitiloihin, ohjasi hamuamaan pullon vessanpöntön säiliön takaa ja kertoi samalla anekdootteja edesmenneestä päätoimittajasta. Tunsin päässeeni osaksi suurta historiallista jatkumoa.

Napster oli juuri lanseerattu ja tyhmemmänkin olisi pitänyt nähdä, miten suurta murrosta se ennakoi, mutta cd porskutti yhä markkinoilla. Levyjä julkaistiin tolkuttoman paljon, Rumba ilmestyi kahden viikon välein ja jokaiseen numeroon ängettiin parhaimmillaan satakunta arviota. Tekijöille oli tarvetta, ja naputtelin niitä liukuhihnalta.

Musiikillinen perspektiivini oli niin suppea, että katsoin maailmaa silmieni paikalla sirrittävien anusaukkojen läpi, mutta en antanut sen häiritä. Rumbaan sai kirjoittaa mitä tahtoi. Kun innostuin jostain, hehkutin sitä silmittömästi. Kun en pitänyt jostain, koin sen henkilökohtaisena loukkauksena ja käytin sen mukaista kieltä. Palaute otettiin vastaan kasvotusten baaritiskeillä. Se oli suoraa ja rehellistä.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

On väärin sanoa, että olisin paikannut kärkevyydellä substanssin puutetta, sillä tuskin edes tiesin, mitä substanssi oli. Korkeintaan luulin, että MoonTV:n vakionaamat ryystävät sitä sieraimiinsa Tigerin VIP-huoneessa.

Ilmaisunvapaus antoi parhaan mahdollisen laukaisualustan tyylikokeiluille. Osan arsenaalista tajusin heittää pois ja osa jäi pysyvästi työkalupakkiini. Pohjana tälle kaikelle olivat Rumban raameja venyttäneet aiemmat kirjoittajat Roo Ketvelistä Nisse Mannerheimiin. Sitä kautta olen kehittänyt nykyisen kirjoitustyylini, jolla olen itseni tähän päivään asti elättänyt.

Uskon, että myös tämän blogin isäntä voi jakaa saman kokemuksen. Samoin moni muu Rumban kirjoittaja, joka on sittemmin ansioitunut muilla foorumeilla. Terveisiä Oskari Onniselle.

Tunnistan itsessäni kehityskulun, jonka jokainen kirjoittaja käy läpi. Siitä voisi laatia kuvaajan, jossa on kaksi leikkaavaa suoraa. Ensimmäinen alkaa koordinaatiston katosta ja laskee iän myötä yhä lähemmäs nollaa. Se kuvaa ilmaisuun käytettävän sydänveren määrää. Toinen alkaa nollasta ja nousee kohti kattoa. Se kuvaa substanssia.

Kirjoittaja on parhaimmillaan siinä iässä, kun nämä kaksi suoraa leikkaavat. Sitten ne erkanevat vääjäämättömästi toisistaan. Kun rako on kasvanut tarpeeksi suureksi, on aika lopettaa.

Kuten Nalle Österman on usein muistuttanut, Juho Juntunen sanoi aikoinaan Rumban haastattelussa, että yhdenkään rockjournalistin ei pitäisi kirjoittaa yli nelikymppisenä. Hän aikoi näyttää itse esimerkkiä. Se jäi vain lupaukseksi.

Minä ja muut ikätoverini – esimerkiksi Antti Lähde ja Matti Riekki – saimme vapaan temmellyskentän, koska Rumban kirjoittajakunta oli kokenut juuri sukupolvenvaihdoksen. Ilkka Mattila oli siirtynyt Hesarin leipiin, Antti Eerola STT:lle, Iltasanomat työllisti Pasi Kostiaista, A-lehdet oli pestannut Jukka Väänäsen ja niin edelleen. Heidän tilalleen tarvittiin nuoria, nälkäisiä kirjoittajia, joille nakkipalkkakin kelpasi.

Levyarvioiden lisäksi paukutin keikkaraportteja, joista maksettiin ehkä parisataa markkaa, sekä haastatteluja, joista sai vielä parisataa markkaa enemmän. Niillä ja divariin kiikutetuilla levyillä sain joskus jopa vuokrani maksettua.

Mäkäräisen jälkeen Rumban päätoimittajaksi pestattu Mikko Aaltonen otti minut silloin tällöin mukaan päivittäiseen toimitustyöhön, kun Eerikinkadun toimituksessa tarvittiin ylimääräistä käsiparia. Muistan, miten pysähdyimme silloisen toimitussihteerin Markku ”Matkis” Halmeen kanssa toljottamaan kohisevaa matkatelkkarin ruutua, jossa lentokone törmäsi suorassa lähetyksessä WTC-torniin. Lehti oli juuri menossa painoon, mutta se tuntui yhtäkkiä kovin toisarvoiselta asialta, kun näytti siltä, että kolmas maailmansota on alkamassa.

Vähitellen ovet alkoivat aueta muihinkin lehtiin. Pääsin kirjoittamaan Iltasanomiin, mistä on kiittäminen silloisen MenoHelsinki-palstan tuottajaa Kirsikka Kiviniemeä (o.s. Isola). Entiset rumbalaiset, kuten STT:n Antti Eerola ja Nyt-liitteen Ilkka Mattila, alkoivat myös käyttää palveluksiani. Niillä referensseillä pääsin taas eteenpäin.

Samalla aloin tietoisesti laajentaa kirjoittamieni juttujen aihealueita. Minua ahdisti ajatus, että leimautuisin loppuiäkseni ”rocktoimittajaksi”. Rumbasta saaduilla opeilla kirjoitin Iltasanomien ruokasivuille kasvismakkaravertailuja, kuluttajasivuille reportaasia poliisin polkupyörähuutokaupasta, kulttuurisivuille taidenäyttelyistä (kyllä, Iltasanomilla oli joskus kulttuurille varattu aukeama) ja MenoHelsinkiin milloin spermapankista, milloin bussibongareista.

Musiikista kirjoittamisen parissa olin kuitenkin omimmillani. Suomeksi sanottuna siitä sai helpointa rahaa. Lentelin levy-yhtiöiden kustannuksella ympäri Eurooppaa haastattelemassa ulkomaaneläviä Nick Cavesta PJ Harveyn ja James Hetfieldin kautta kaikkiin sen aikaisiin limpbizkiteihin ja linkinparkeihin.

Kusi nousi päähän ja rotsi aukesi, mutta sekin oli täysin asiaankuuluva käytännön korkeakoulun harjoittelukausi siinä jossain 22–24 ikävuoden paikkeilla. Sekoilun syvimmän ytimen löysin Ruisrockissa 2005, mutta se on oman muistelonsa aihe. Yhtä kaikki, mitä korkeammalta mäjähtää alas, sitä tukevammin osaa jatkossa pitää jalkansa maan pinnalla. Se pitää kokea viimeistään 27-vuotiaana, sillä nuori luusto kestää tämän opetuksen, mutta keski-ikäisenä se on kuolemaksi.

Välillä olin päässyt taas maistamaan päivätyötä Rumban osa-aikaisena uutistoimittajana. Se osui keskelle yhtä sairasta ajanjaksoa Rumban historiassa.

Muistan ikuisesti aamun, jolloin Markku ”Matkis” Halme tihrusti itkua Kaapelitehtaan pihassa. Hänen askeleensa olivat pysähtyneet työpaikan ovelle. Pelkkä ajatus töihin tulemisesta sai hänet voimaan fyysisesti pahoin.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Rumban taloutta oli kutsuttu pelastamaan konsultti, joka pestasi vaimonsa yhtiön toimitusjohtajaksi ja alkoi saneerata yritystä henkisellä väkivallalla. Elämäntyönsä Rumban eteen tehnyt Matkis laahusti lääkärin pakeille, sai burnout-diagnoosin ja potkittiin pian pihalle koko firmasta. Hän ei ollut ainoa, joka koki saman kohtalon.

En nyt lyki tätä ruosteista resiinaa sen pidemmälle sivuraidetta, koska näistä vaiheista on kerrottu Halmeen kirjassa Rumba – 20 vuotta rockin takahuoneessa (Johnny Kniga, 2003). Etsikää se käsiinne. Näette tragikoomisen esimerkin siitä, miten lähiöpitserian kokoista liikevaihtoa pyörittävän yrityksen ympärille saadaan rakennettua Hollywoodin kokoista draamaa.

Vaikka Rumban silloisen kustantajan talous oli kuralla, avustajista pidettiin edelleen huolta. Ainakin niiden pikkujoulujen verran. Omistajilta sai kädenojennuksen edes kerran vuodessa. Perinnettä Rami Kuusisen jemmapullosta pidettiin hengissä ja lehti oli edelleen Mustanaamion suojeluksessa.

Rumba ei kyennyt maksamaan kovin kummoisia palkkioita, mutta se oli edelleen arvokas kasvattajaseura nuorille toimittajanaluille. Jos kävisi läpi avustajaluettelon silloisesta apinalaatikosta, seasta löytyisi melkoinen liuta myöhemmin ansioituneita mediatyöläisiä. Sekä Anssi Karisalmi, joka soittaa bassoa Anssi Kelan yhtyeessä.

(EDIT 4.11.2014 klo 10.43: Äh. ANTTI Karisalmi. ”Kirjoita mitä kirjoitat, kunhan kirjoitat nimen oikein.” (Rami Kuusisen neuvo lehden skribenteille.)

5. Rumba – kuuminta hottia!

Vuonna 2005 oli pakko tehdä valinta. Olin tehnyt töitä vapaana toimittajana, mutta kaipasin elämääni rytmiä ja ryhtiä. Siksi olin hakeutunut Helian toimittajakouluun. Mikko Aaltonen tarjosi minulle vakituista työpaikkaa Rumban toimituspäällikkönä.

Minun piti päättää, kummasta on kolmikymppisenä enemmän hyötyä: medianomin papereista vai vakituisesta työpaikasta ja toimituspäällikön tittelistä cv:ssä.

Valitsin jälkimmäisen.

Rumba oli taas täydessä kaaoksessa. Silloisen kustantajan visio kiteytyi vuoden suurimpaan markkinointiponnistukseen. Se oli päätetty järjestää eräässä sedulassa ihan tavallisena arki-iltana.

Aulassa kutsuvieraita ottivat vastaan torsot paljaina patsastelleet herkuleet, joiden yläkropat oli sivelty kullanhohtoisella vartalomaalilla. Muistaakseni he tarjoilivat viinirypäleitä.

Eri lehdet esiteltiin ”muotinäytöksessä”. Jokainen kustantajan lehti oli siis ruumiillistunut yhteen mannekiiniin. Siinä vaiheessa taisin olla lämpiön puolella huuhtomassa tolkutonta myötähäpeää kurkusta alas. Inferno saattoi olla jonkinmoinen heviäijä tai luolamies, Rumba taas elegantti hipsteri tai joku vitun hattivatti. Nämä hahmot esittelivät itsensä yhdellä lauseella. Rumban slogan oli ”kuuminta hottia”.

Tuolloin Rumban ilmoitustulot olivat pitkälti levymainosten varassa. Jokainen paikalla ollut levy-yhtiön edustaja tuli vuoron perään kysymään, mitä helvettiä täällä tapahtuu. En tiennyt, en todellakaan tiennyt. Terveisiä Erkka Jaakkolalle. Silloinen Popmedia Finlandin pomo on nykyisin Nelonen Median myyntijohtaja.

Kustantamon lippulaiva oli Galore-niminen lifestyle-lehti. Se oli ilmeisesti käännetty Google Translatella tanskan tai minkä lie inuiitin kielestä. Galoren ilmoitusmyyntiä varten oli palkattu kaksi täysipäiväistä mainosmyyjää. He eivät pystyneet myymään ainuttakaan mainosta käsittämättömän dadaistiseen lehteen vaan käyttivät aikansa kovaääniseen seurusteluun avokonttorissa. Samaan aikaan yritimme niin sanotusti keskittyä ydinliiketoimintaan eli runnoa Rumbaa painokuntoon. Lopulta Galore luonnollisesti kuukahti omaan mahdottomuuteensa.

Prässi Kaapelitehtaalla oli pahimmillaan helvetillinen, mutta nuorena jaksoi. Lehteä runnottiin kerta toisensa jälkeen painoon 14-tuntisina taittopäivinä. Minä sentään pääsin kotiin yöksi, mutta toinen toimituspäällikkö, Antti Lähde, asui vaimonsa kanssa Tampereella ja yöpyi taittopäivien väliset yöt patjalla toimituksen lattialla.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Seuraavana vuonna Rumban vetovastuun otti Viljami ”Vito” Puustinen. Vietimme työpaikalla keskenämme enemmän aikaa kuin puolisoidemme kanssa. Ylityötunteja ei laskettu eikä niistä maksettu.

Vaikka loppuvaiheessa stressi aiheutti jo fyysisiä oireita, kaiken raatamisen kesti kahdesta syystä.

Ensinnäkin teimme töitämme rakkaudesta lajiin. Koimme tekevämme oikeasti arvokasta kulttuurityötä. Lukijoilta saatu palaute ja verkossa herännyt keskustelu antoivat tekemiseen lisää intoa.

Toinen syy oli yhteisen duuniporukan hurtti huumori. Ei ollut asiaa, josta ei olisi voinut graafisten nerojen, Rumban AD:n Jussi Latvalan ja AD-assistentti Mikko ”Litti” Litmasen kanssa vääntää todella huonoa vitsiä. Jos muu ei auttanut, käytiin Hima & Salissa ja myöhemmin Vanhassa ketussa – tai toimituksen jääkaapilla. Roskilde-reissut olisivat taas oman lukunsa aihe. Yhtä kaikki, toivottavasti taittokaljan käsite elää Rumban toimituksessa edelleen.

En muuten kadu juuri mitään asiaa tässä elämässä niin paljon kuin sitä, etten tajunnut ottaa talteen yhtään Galore-lehden numeroa.

6. Pop Media pelastaa Rumban

Vuonna 2006 sekoilun piti loppua. Rumbaa, Rytmiä ja Infernoa julkaissut Popmedia Finland Oy yhdistyi marraskuun alussa Como Media Oy:n kanssa. Se oli aiemmin julkaissut ilmaisjakelulehti Comoa sekä elokuvalehtiä Episodi ja DVD Hohto. Uuden yrityksen nimeksi tuli Pop Media Oy.

Käytännössä selvitystilassa ollut Popmedia Finland Oy ajettiin alas ja Tuomo Häkkisen johtama uusi Pop Media Oy otti ohjat käsiinsä. Yhteinen toimitus perustettiin Kamppiin synagogan viereen. Samassa talossa asui Mattiesko Hytönen. Porttikongissa oli Kosher Deli, naapurissa The Old Fox, kavereiden kesken ”Der Alte”.

Häkkisellä oli selkeä visio, miten Pop Median liiketoimintaan saataisiin tolkku. Aluksi se näyttikin lupaavalta. Rumba oli juuri uudistettu ja Inferno surffasi vielä hetken aikaa heavybuumin aallonharjalla Lordin euroviisuvoiton jälkimainingeissa. Näkyvimpänä menestyksen merkkinä olivat Helsinkiin, Tampereelle ja Jyväskylään perustetut Inferno-baarit.

Mikko Aaltosen luotsaama Rytmi-lehti oli saanut kasvojenkohotuksen. Uusi slogan oli ”musiikkilehti aikuisille” tai jotain sinnepäin. Rumballe oltiin haluttu nuorempaa kohderyhmää ja painotettu entisestään flavor of the month -bändien hehkuttamista. Metallisisältö oli jätetty suosiolla Infernolle. Rytmin piti tarjota kypsempi vaihtoehto niille, jotka eivät enää jaksaneet innostua joka viikko uudesta bändistä vaan halusivat syventyä pidempiin, syväluotaaviin artikkeleihin.

”Ei se mennyt niin”, kuten Anna Eriksson laulaa. Kustantaja ei malttanut odottaa, että nollapisteestä aloittanut uusi Rytmi olisi löytänyt kohderyhmänsä. Pitkien artikkelien ostaminen asiantuntevilta kirjoittajilta oli kustantajan mielestä aivan liian kallista. Kustantajan mukaan lehti ei ollut mainostajienkaan silmissä tarpeeksi nuorekas. Sisältöbudjetti leikattiin minimiin ja Rytmistä päätettiin tehdä viihdepainotteinen musiikkilehti. Tai musiikkipainotteinen viihdelehti.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Rumbalta oli karkotettu sekä keski-ikäiset että metallista kiinnostuneet lukijat. Ensimmäisille Pop Median lehtiperhe ei tarjonnut mitään, sillä viihteellisemmäksi muutettu Rytmi ei kiinnostanut omistautuneita musiikkidiggareita. He taisivat kaikota Soundin pariin. Jälkimmäisille tilaajapudokkaille vaihtelevasti toiminut levikkimarkkinointi yritti tarjota vielä Infernoa, mutta käytännössä hekin valitsivat Soundin. Nuorempia lukijoita uudistettu Rumba ei juuri tavoittanut, sillä kustantajalla ei ollut aavistustakaan, missä he liikkuvat.

Lopulta Rytmistä tuli Pori Jazzin virallinen yhteistyömedia. Juuri kun perinteikkäästä jazzlehdestä oli saatu siivottua kaikki jazziin liittyvä sisältö pois. No, saatiin kesän erikoisnumeroilla kaiketi kupattua mainostajilta jokunen euro.

Mikko Aaltonen irtisanoutui ja uudeksi päätoimittajaksi pestattiin Heta Hyttinen. Oikeasti vastaava päätoimittaja oli Tuomo Häkkinen. Apinalaatikossa Hyttisen titteli oli ”spiritual leader”. Tämä siksi, ettei Hyttinen ollut Pop Median palkkalistoilla vaan päätoimitti lehteä freelancerina.

Aiempien omistajien toiminta oli toisinaan ollut täyttä sekoilua. Taustalla oli kuitenkin aina edes jonkinmoinen palo musiikkiin ja käytännön kosketus kulttuurikenttään. Pop Media toi mukanaan liiketaloudellisen tolkun, mutta uusi kustantaja teki myös hyvin selväksi, että enää ei tehdä kulttuurityötä. Nyt tehdään bisnestä. Rahaa.

Ensimmäisenä vuonna järjestettiin koko lehtiperheen yhteiset pikkujoulut. Rumban perinnettä pidettiin muistaakseni yllä siten, että ostimme Kuusisen muistopullot omista rahoistamme.

Lopulta Häkkinen ilmoitti, että Pop Media ei maksa Rumban avustajille järjestettäviä pikkujouluja. Yhtiön liikevaihto oli miljoonaluokkaa ja se alkoi vähitellen tuottaa voittoa, mutta parin tonnin kädenojennus avustajille olisi ollut liikaa. Avustajille, jotka tuottivat silloin ja tuottavat edelleen Harrison–Stetson-metodilla arvioituna 80–90 prosenttia Pop Median tuotteiden sisällöstä.

Tämä pikkujouluista länkyttäminen voi olla rasittavaa teille, jotka ette olleet Rumban tekemisessä mukana. Se on pieni mutta symbolisesti helvetin iso asia. Se kuvastaa sitä, miten sisältö oli kustantajan silmissä pelkkä kuluerä, avustajat rasite ja heidän puoliaan pitävät palkolliset hankalia nurisijoita, jotka pitää saada takaisin ruotuun.

Halusimme Puustisen ja Latvalan kanssa varjella yhteisöllisyyttä ja Rumban perinnettä kasvattajaseurana. Kun kerran Pop Medialta ei tukea saatu, järjestimme niitä pikkujouluja omine nokkinemme. Joskus veimme avustajat Bodom-järvelle, joskus vietimme omaa virkistyspäivää Koffin puistossa. Jos Rumban tekijöiden yhteishenki olisi alkanut näivettyä, olisimme olleet kusessa. Ei, me emme olisi olleet kusessa. Lehti olisi ollut kusessa. Pop Media olisi ollut kusessa.

Perustimme avustajille oman suljetun foorumin, jossa jutuista annettiin palautetta puolin ja toisin. Perehdytimme työharjoittelijoita parhaamme mukaan käytännön toimitustyöhön, ja olen aivan tajuttoman innoissani siitä, miten pitkälle moni heistä on päässyt. Terveisiä Jussi Mäntysaarelle, Jose Riikoselle, Emmi Laukkaselle, Heini Strandille, Sirje Niitepõldille ja kaikille muillekin. Tiedätte kyllä, keitä olette.

Tarina 17-vuotiaasta Oskari Onnisesta jääköön tässä vaiheessa ajan- ja tilanpuutteen vuoksi kertomatta.

7. Rumba uudistuu!

Kun aloin kirjoittaa Rumbaan, lehti oli vielä kahden viikon välein ilmestyvä tabloidi. Kun minut palkattiin toimituspäälliköksi, ryhdyimme tekemään lehtiuudistusta, jonka tuloksena formaatti muutettiin kiiltäväkantisen aikakauslehden ja sanomalehtipaperille painetun viikkolehden hybridiksi. Pian julkaisutahti harvennettiin siten, että lehti ilmestyi kolmen viikon välein.

Tätäkin hivutettiin kustantajan käskystä vuosi vuodelta harvemmaksi, mutta kuitenkin niin, etteivät tilaajat huomaisi mitään. Joulu- ja kesätaukoja pidennettiin, sekä kevät- että syyslukukausille sijoitettiin taktisia tuplanumeroita.

Vuonna 2010 irtisanouduin Rumbasta. Jo sitä ennen oli pantu alulle uudistus, jossa välimallin lehdestä siirryttäisiin tuhdimpaan, aitoon kuukausilehteen.

Samaan aikaan olin ollut vetovastuussa Rumban verkkouudistuksessa, jossa Pop Median surkuhupaisa Viihdeimperiumi-portaali räjäytettiin ja Rumba sai itsensä näköisen verkkosivun. Blogimainen sivu saatiinkin hyvään lentoon olemattomalla budjetilla. Koska sisältöön ei annettu rahaa juuri lainkaan, sovelsin Rumban perinnettä: annoin avustajille vapaat kädet tehdä mitä huvittaa ja tarjosin heille siihen foorumin. Tuloksena oli esimerkiksi tämän blogin isännän repparisarja, josta lopulta koottiin kirja nimeltä Härmägeddön.

Siirryin Ylioppilaslehden toimitussihteeriksi, kunnes muutin Berliiniin kirjoittamaan kirjaa. Seurasin siis Rumban toimintaa kirjaimellisesti turvallisen välimatkan päästä.

Irtisanoutumiseni syynä oli halu vapautua ahtaaksi käyneestä suomalaisen musiikkijournalismin hiekkalaatikosta, mutta vielä suurempi syy oli tapa, jolla Pop Media Oy kohteli työntekijöitään ja avustajiaan. Yksityiskohdista voin avautua mieluummin tuopin ääressä. Nyt alkaa taas verenpaine nousta.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Vedän henkeä.

Silloinen päätoimittaja Viljami Puustinen ja AD Jussi Latvala jaksoivat roikkua mukana, kunnes lehtiuudistus saatiin tehtyä. Ensimmäiset numerot näyttivätkin juuri niin laadukkailta kuin suunnittelupöydän ääressä oli ajateltu. Pian Puustinen ja Latvala lähtivät omille teilleen.

Vähitellen alkoi lehden tietoinen näivettäminen: sivumäärien vähentäminen ja avustajabudjeteista tinkiminen. Kustantajan mielestä se todennäköisesti oli ilmoitusmyynnin kuihtumisen seuraus. Minun mielestäni se oli myös ilmoitusmyynnin kuihtumisen syy.

Voisin kuvitella, että tästä näivettämisestä alkoi itseään ruokkiva kierre: ilmoitusmyynti laski, joten sisältöön satsattiin entistäkin vähemmän. Koska köyhtynyt sisältö ei houkutellut lukijoita, ilmoitusmyynti laski entisestään. Lopulta päästiin pisteeseen, jossa kustantaja katsoi parhaaksi aloittaa lehden alasajon.

8. Lehdentekemisen matematiikkaa

Lehdentekemisen yhtälö on hyvin yksinkertainen: Ensin luodaan sisältöä, joka houkuttelee lukijoita. Viestin perillemenoa tehostetaan levikkimarkkinoinnilla. Tämän jälkeen lukijat myydään mainostajille.

Tästä seuraa niin simppeli johtopäätös, että tyhmemmänkin kustantajan luulisi tajuavan sen. Toimituksen pitäisi olla arvojärjestyksessä ensimmäisenä ja tärkeimpänä, koska se on myös ansaintalogiikassa ensimmäisenä ja tärkeimpänä. Sisällöstä pitäisi siis tinkiä viimeisenä.

Ellei lehdellä ole lukijoita, ilmoitusmyynnillä ei ole asiakkaita. Mitä enemmän lehdellä on sitoutuneita lukijoita, sitä suuremman osuuden tilaustulot tuovat kassavirrasta. Mitä suuremman osuuden tilaustulot tuovat kassavirrasta, sitä hitaammin ilmoitustuloihin äkillisesti vaikuttavat suhdannevaihtelut heiluttavat lehden taloutta ja sitä enemmän kustantajalla on aikaa reagoida niihin.

Kustantajan tulisi nähdä sisältö investointina. Kustantajan pitäisi ymmärtää, että jokainen sisällöstä leikattu euro heijastuu negatiivisesti lehden levikkiin ja ilmoitusmyyntiin. Sisältö ei siis ole kuluerä vaan investointi.

Pop Media Oy:n ajatusmalli on päinvastainen: ensin myydään mainokset, sitten niiden tilkkeeksi ripotellaan vaadittava minimimäärä journalistista sisältöä.

Tämä on sinänsä ymmärrettävää, sillä nykyisen toimitusjohtaja-kustantajan Tuomo Häkkisen tausta on ilmaisjakelulehtien maailmassa. Siellä ansaintalogiikka voi toimiakin noin.

Lukijat eivät kuitenkaan ole tyhmiä. Jos he aistivat maksavansa sisällöstä, jota ei ole kirjoitettu heidän itsensä palvelemiseksi, he äänestävät lompakoillaan. On siis äärettömän vaarallista täyttää sivuja sisällöttömällä bulkilla tai antaa mainostajien vaikuttaa toimitukselliseen sisältöön.

Ilmoittajatkaan eivät ole tyhmiä. Heidän panostustensa tulokset ovat mitattavissa. Jos viesti ei tavoita haluttua kohderyhmää ja herätä kiinnostusta, on yhdentekevää, millaisilla KMT-luvuilla kustantaja leuhottaa ja miten prameassa toimistossa mainostajille palaveriviinereitä tarjoillaan.

9. Rumba sotkeutuu verkkoon

Pop Media teki vuoden 2010 paikkeilla strategisen ratkaisun, jolla se alkoi siirtää liiketoimintansa painopistettä yhä vahvemmin digitaaliseksi. Se oli pohjimmiltaan viisas ratkaisu.

Se olisi ollut viisas ratkaisu, ellei substanssia ja lukijoita väheksyvä ajatusmaailma olisi siirtynyt myös verkkoon. Sielläkin uutisvirta nähtiin vain välttämättömänä pahana, jolla saatiin myyntipuheisiin mainostajia miellyttävää numeraalista dataa. Sisältö oli kuluerä, joka pyrittiin minimoimaan. Syntyi jo klassiseksi muodostunut käsite: neljän euron uutinen.

Rumban verkkosivusta tuli yleinen naurunaihe. Kustantaja teki korjausliikkeen, mutta brändi oli jo rapautunut. Kirjoituspalkkioita nostettiin jonkin verran, mutta se oli myöhäistä.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Rumbaa palvelleet avustajat olivat aiemmin tyytyneet mitättömiin palkkioihin. He maksoivat sen hinnan Pop Median omistajille, koska heille tarjottiin foorumi, jolla sai purkaa musiikkiin liittyviä intohimojaan. Samalla he kokivat olevansa osa Rumban kunniakasta jatkumoa. Nyt historia oli vedetty lokaan ja harva halusi rapauttaa oman kirjoittajabrändinsä sen kuonan seassa.

Rumban ympärilleen haalima yhteisö keräsi joukkoonsa lisää intohimoisia kirjoittajia ja perusti Nuorgamin. Siitä tuli saman tien Suomen johtava kirjoitetun sanan musiikkimedia. Samoilla arvoilla, joiden varaan Rumban brändi oli alun perin rakennettu.

Näitä arvoja vaali Nuorgamin käytännön toimitustyöstä vastannut, aiemmin Rumban anaalisen tarkkana toimituspäällikkönä työskennellyt Antti Lähde. Hyvä!

Kuten Kingston Wallin kolmosalbumilla lauletaan, ”something new borns when something old dies”.

Viljami Puustisen kohdalla Pop Median kuristuspannasta vapautuminen tuotti pienen hengähdystauon jälkeen hienoa jälkeä. Hän sai aikaan parhaan bändikirjan, joka Suomessa on koskaan julkaistu.

Omistautuminen, heittäytyminen, sydänveri ja raaka työ palkittiin. Kingston Wall – Petri Wallin Saaga (Like) on tämän vuoden myydyimpiä tietokirjoja.

Voisiko saavutus olla merkki siitä, että aiemmilla horinoillani tunteiden herättämisen ja substanssin merkityksestä on jonkinmoista totuuspohjaa?

10. Media vuonna 2014

Koska olen syvässä kiitollisuudenvelassa Rumballe, tarjoan nyt ilmaista konsulttiapua. Seuraavaksi listaan kolme hyvin yksinkertaista väitettä median tilasta vuonna 2014.

1.) Desktop on uusi printti.

2.) Mobiili on uusi netti.

3.) Printti on vanha kioskipokkari.

Pysähtykää miettimään hetkeksi. Kun olette valmiita, voitte jatkaa eteenpäin. Avaan nyt kaikki kolme kohtaa Rumban näkökulmasta.

1.) Jutut, jotka ennen painettiin kuolleelle puulle, luetaan nykyisin tietokoneen näytöltä. Suomessa tämän on toistaiseksi ymmärtänyt vasta yksi media: Raha-automaattiyhdistyksen kustantama Raymond. Se nosti juuri lanseeratulla verkkojulkaisullaan riman niin korkealle, että kaupallisten aikakauslehtien on pakko ponnistaa perässä.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Pop Medialle vinkkinä: ottakaa Rumban verkkosivulle mallia Raymondista. Rikastakaa laadukkaita, tinkimättömiä, sydänverellä kirjoitettuja tarinoita eksklusiivisella video- ja musiikkisisällöllä. Desktop on uusi printti, mutta sillä erolla, että vihdoin musiikkilehti myös soi. Entä ansaintalogiikka? En viitsi edes kirjoittaa tähän mitään content is king -latteuksia, mutta satunnaisten kävijöiden kalastelu klikkijournalismilla mainosbannerien luo alkaa olla auttamatta förbi.

2.) Nykyisin mobiilisisällöillä täytetään niitä lyhyitä hetkiä, joiden varaan Ampparit-palvelun otsikkovirrassa klikkejä kalastelevat verkkomediat ovat sisällöntuotantonsa rakentaneet. Kilpailuympäristö on kuitenkin muuttunut. Aiemmin Tauski-uutinen kilpaili kenties Tuksu-uutisten kanssa. Nyt yhtä relevantti kilpailija Tauski-uutiselle on esimerkiksi Drunk Sniper -mobiilisovellus, joka simuloi kusemista kännissä. Nykyinen Rumban verkkosisältö kilpailee kyllä substanssiltaan tasavahvasti kännikusisimulaattorin kanssa. Siinä ei olisi mitään vikaa, ellei kilpailuympäristöä olisi käsitetty täysin väärin. Mobiilissa se palvelisi käyttäjiä täydellisesti. Desktopissa sen kilpailijoita ovat kuitenkin esimerkiksi Raymondin laatujournalismi ja Netflixin elokuvatarjonta.

Pop Medialle vinkkinä: tehkää Rumballe mobiilisovellus, joka tarjoaa sitä sisältöä, jota nykyisin suollatte verkkoon. Pitäkää se erossa kohdassa 1.) mainitusta sisällöstä. Koska ostitte myös Meteli.netin, nivokaa tähän mobiilipalvelu, josta löytää paikannussovelluksen avulla ajankohtaiset keikat. Sovellus avaa ansaintalogiikkaan vaikka minkälaisia mahdollisuuksia, mutta ajatelkaa itse. Enempää en viitsi ilmaiseksi kertoa.

3.) Printtijournalismia tarjotaan edelleen bulkkituotteena. Kioskipokkari on kuitenkin kuoleva tuote, sillä vaihtoehtona on ostaa sama sisältö tablettiin eikä nykyinen julkaisualusta tarjoa kuluttajalle juuri lisäarvoa. Fyysisen tuotteen painatus- ja logistiikkakulut ovat turha kuluerä, ellei fyysisen tuotteen olemassaololle ole käyttäjälähtöistä perustelua. Printtilehti pysyy hengissä, jos se muutetaan statukseltaan pokkarista kahvipöytäkirjaksi, jolloin niché-yleisö on valmis maksamaan siitä. Tuo yleisö on pieni mutta omistautunut. Siksi printin funktio muuttuu: se ei luo kassavirtaa vaan kykenee korkeintaan maksamaan itse itsensä. Se kuitenkin nostaa mediatuotteen profiilia myös kohdissa 1.) ja 2.).

Pop Medialle vinkkinä: tehkää siitä harvoin ilmestyvästä Rumbasta oikeasti ihan helvetin hyvä. Jos näivetätte kohdan 3.) ilman muita toimenpiteitä, koko brändi näivettyy myös kohdissa 1.) ja 2.). Jos olette jo tehneet strategisen valinnan printin alasajosta, ottakaa vähän helvetin nopeasti haltuun verkossa se tinkimätön ja näkemyksellinen linja, joka on Rumban brändin printissä luonut. Se vaatii klikkijournalismin välitöntä alasajoa, avustajakunnan sitouttamista uudestaan ja sisältöbudjetin moninkertaistamista. Aikaa korkeintaan tämän vuoden loppuun asti. Toimikaa!

11. Ilon kautta – tulevaisuus on toivoa täynnä

Mikä on oma arvaukseni tulevaisuudesta? Näön vuoksi ensimmäinen vuodenajankohtaislehti-Rumba saattaa vaikuttaakin siltä, että printin esinearvoa kohennetaan.

Pop Media on kuitenkin osoittanut lyhytnäköisyydensä niin moneen kertaan, että veikkaan seuraavaa: Niché-tuotetta yritetään myydä vanhaan malliin ja vanhoilla jakelukanavilla suurelle yleisölle. Sisältöön ei ohjata lisää resursseja vaan niistä tingitään entisestään. Lehti laihtuu numero numerolta, kuten kävi laatutuotteena lanseeratulle Rumban kuukausilehdelle. Tämä tehdään tutulla hivutustaktiikalla, kunnes loputkin lukijat havahtuvat siihen, että heitä on jälleen kerran kusetettu.

Itse näen tämän tavoitteellisena toimintana. Kun lukijat ja ilmoittajat ovat vuoden 2015 loppuun mennessä kaikonneet lopullisesti, se on hyvä syy lakkauttaa printti ja irtisanoa toinen Rumban kahdesta toimituksellisesta työntekijästä.

Rytmi-lehti lakkautettiin heti, kun Pop Media oli ottanut itselleen monopoliaseman tilattavien musiikkilehtien maailmassa ostamalla Soundin. Samalla Soundin avustajapalkkiot puolitettiin kertalaakista. Se oli veto, joka hakee härskiydessään vertaistaan.

A-lehdet oli juuri ehtinyt palkata Mikko Meriläisen Soundin päätoimittajaksi. Hän oli saanut jo toimitussihteerinä karisteltua pahimmat hilseet hieman ukkoontuneen lehden olkapäiltä. Päätoimittajana hänellä oli kirkas visio, vapaat kädet ja mieli täynnä intoa.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Yhtäkkiä täysin puun takaa tuli yrityskauppa, jonka seurauksena Meriläinen joutuikin Pop Median palkkalistoille. Helsingin Sanomien mukaan Häkkinen näytti heti, ettei Soundin historialla ja työntekijöillä ole hänelle mitään merkitystä. Tervemenoa Juho Juntunen! Tervemenoa avustajat, jotka kuvittelitte saavanne tehdystä työstä ansaitun palkan!

Meriläinen valittiin Musiikki & Mediassa vuoden toimittajaksi. Palkintopuheessaan hän kiitti Miettistä. Yhtä Rumban perustajista. Tuomo Häkkinen yritti omia kunnian palkinnosta Pop Medialle. Itse pidän palkintoa kunnianosoituksena siitä, että Meriläinen pystyy ylipäätään luotsaamaan lehteä, vaikka Häkkinen tekee parhaansa potkiakseen miehistöä yli laidan.

Mikko Meriläinen, arvostan sinua suunnattomasti ja toivon, että sinulla on voimia jatkaa Soundin perinnettä. Olet hieno, huumorintajuinen mies, ymmärrät musiikin päälle ja sinulla on persoonallinen napa. Chapeau!

Jos Rumba ajetaan alas, Soundilla ei ole enää muita kilpailijoita kuin metalligenreen rajautunut Inferno. En nyt halua maalata piruja seinille, mutta Suen lokakuun numero jäi ilmestymättä. Suen päätoimittajana, mainosmyyjänä ja taittajana raatava Kimmo Nurminen – Chapeau! – ei välttämättä jaksa enää monta lehteä repiä omasta selkänahastaan. Ilmaisjakelulehtenä Sue on ajautunut ahtaalle, kun levy-yhtiöt ovat minimoineet printtimainontansa ja Pop Media huseeraa ilmoitusmarkkinoilla määräävän asemansa turvin.

Tämä on Pop Median unelma: pian lukijoiden on pakko tyytyä siihen, mitä heille Kampista tarjotaan. Aiemmin sisällön laatu on täytynyt pitää vähintään kilpailijoiden tasolla. Tai oikeastaan niin paljon tuon minimitason alapuolella kuin lukijoille kelpaa, koska sisältöhän on vain välttämätön kuluerä. Mitä enemmän sisällöstä tingitään, sitä enemmän yhtiöllä on varaa kasvaa.

Viime vuosien aikana Pop Media on ostanut mm. Soundin, Hifimaailman, Meteli.netin, Tiltin ja Mikseri.netin. Samaan aikaan henkilökuntaa on irtisanottu ja lomautettu tuotannollis-taloudellisin perustein. Kuten mainitsin, Soundin avustajapalkkiot puolitettiin A-lehtien tasosta.

Käytännössä kaikki nämä yrityskaupat on maksettu rahoilla, jotka on niistetty työntekijöiden ja avustajien palkoista. Omistajien osakesalkkujen arvo on sitä isompi, mitä laajempaa mediaperhettä he hallinnoivat. Kun he jonain päivänä laittavat omistuksensa lihoiksi, muistelkaa niitä neljän euron uutisia, joita hyvää hyvyyttänne kulttuurityön nimissä heille kirjoititte.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Rumban avustajien ilmaisesta työpanoksesta ovat hyötyneet seuraavat ihmiset: Tuomo Häkkinen (20 %), Harri Oesch (20 %), Pekka Tammela (20 %), Aarno Törmälä (20 %) sekä ”muut yksityishenkilöt” (20 %). Jos kiinnostaa tietää, millaisten kulttuurinrakastajien salkkuja talkootyöllä turvotatte, googlatkaa heidän nimensä.

Alussa sanoin, että Rumba on antanut minulle journalistina käytännön korkeakoulututkinnon. En väheksy Pop Mediankaan merkitystä. Jos Rumba teki minusta käytännön maisterin, Pop Medialla työskentely oli väitöskirjatyötä. Se antoi mittaamattoman arvokasta kenttäkokemusta siitä, miten asioita ei pidä tehdä. Tästä suuret kiitokset.

Muistan monta palaveria, joissa toimitusjohtaja Häkkinen kielsi tekemästä ”ylilaatua”. Hän ei nähnyt journalistista kunnianhimoa menestyksekkään lehdenteon edellytyksenä vaan sen esteenä. Jos soveltaisin samaa ajattelua nykyisin vapaana toimittajana, minulla ei olisi ainuttakaan toimeksiantajaa.

Käännetään lopuksi näkökulma siihen, miten nykyistä tilannetta voi lähestyä ilon kautta. Nyt jos koskaan kentällä on tilaa musiikkimedialle, joka räjäyttää pankin tekemällä sitä, mistä Rumba aikoinaan tunnettiin: tunteita herättävää journalismia väkevällä substanssilla.

Tiedän, että pinnan alla kuplii jo.

Helsingissä 24.10.2014,
Janne Flinkkilä

Kirjoittaja on entinen Rumban toimituspäällikkö (2005–2010) ja entinen Nalle Östermanin esimies. Hän on myös entinen Nalle Östermanin kollega Rumban avustajana sekä nykyinen kollega (Pop Mediasta) vapaana toimittajana.

PÄIVITYS 27.10.2014, klo 13.30: Janne Flinkkilä kirjoitti jatko-osan täsmennyksiä, korjauksia sekä reflektioita tähän alkuperäiseen kirjoitukseen, tuore epilogi löytyy täältä.

PÄIVITYS 30.3.2024: Tämän kirjoituksen julkaisun jälkeen on kymmenessä vuodessa tapahtunut muun muassa seuraavaa: turkulainen ilmaisjakelulehti SUE lakkautettiin marraskuussa 2014. RUMBA sinnitteli painotuotteena toukokuuhun 2019 asti, jolloin ilmestyi lehden viimeinen numero. Nykyisen verkko-Rumban sisältö muodostuu pääsääntöisesti uutisen muotoon kopioiduista lehdistötiedotteista sekä englanninkielisisistä uutiskäännöksistä.

Kesäkuussa 2019 Rumban avustajiinkin kuulunut Mervi Vuorela kirjoitti Journalisti-lehteen, miten ”musiikkijournalismista on tehty musiikkibisneksen vihollinen”. Nykytilanteesta on Vuorelan mukaan syyttäminen erityisesti isoja artisteja ja heidän levy-yhtiöitään, jotka ovat alkaneet pitää musiikkijournalismia tarpeettomana tai suorastaan vaarallisena ”brändilleen”.

Riepu on päättänyt ratkaista tämän ongelman niin, että pyrkii palvelemaan ensisijaisesti sellaisia tahoja ja toimijoita, jotka osaavat arvostaa älykästä, hauskaa, viihdyttävää, monipuolista ja värikästä kulttuurielämää suomalaisittain – ennen kuin sellaiset isommat monikansalliset markkinavaoimat ovat päässeet puristamaan siitä kaiken ilon, nautinnon ja luovuuden massikoneiston tukahduttaviin tarkoitusperiin. Siksi Riepu haluaa jakaa parrasvalonsa ennen kaikkea niille, joita ei valtamedioissa tänä päivänä näy.

Mitä tulee Rumbaan ja sen kustantajaan Pop Mediaan, niin tammikuussa 2023 Rumbaakin avustanut Manu Haapalainen kysyi Journalisti-lehden artikkelinsa avauslauseissa, ”Millaisen uutisjutun kirjoittaisit yhdeksän euron palkkiolla? Entä miten perusteellisen haastattelun tekisit 60 eurolla? Tai 20 eurolla?”

Haapalaisen mukaan tällaisia palkkioita maksetaan Pop Media Oy:n musiikkiin keskittyvissä verkkojulkaisuissa. 2020-luvulla – eli Rumbassa, Soundissa, Infernossa ja Episodissa. Helmikuussa 2024 Journalisti kertoi, miten Pop Median lehtiperheeseen kuuluva Anime-lehti maksaa avustajilleen parhaimmillaan vain euron palkkioita.

Reilun vuoden takaisessa artikkelissaan Haapalainen tavoitti Pop Media Oy:n toimitusjohtaja Tuomo Häkkisen, joka reagoi Journalistin haastattelupyyntöihin ainoastaan lyhyin tekstiviestein.

”Kysymykset verkkofreelancereiden palkkiotasosta Häkkinen kuittaa kirjoittamalla ”Toivottavasti saatte useita kulttuurialan lehtiä mukaan vertailuun”. Voittoa tavoittelevan Pop Median julkaisuja ei kuitenkaan voi suoraan verrata voittoa tavoittelemattomiin, pro bono -hengessä tehtäviin kulttuurilehtiin, joihin Häkkinen viestissään ilmeisesti viittaa. Pop Media Oy ei pelkästään tavoittele vaan myös tekee voittoa. Yhtiön vuoden 2021 tulos oli 2,5 miljoonan euron liikevaihdolla yli 200 000 euroa voitollinen.”

PÄIVITYS 1.4.2024 klo 10.25: Päivitetty kaikki tekstin vanhentuneet linkit toimintakuntoon Internet Archiven  Wayback Machinen avulla, kiitokset heille olemassaolostaan.

Raadollisemman ja kyynisemmän näkökulman ylle kirjaamastani ilmiöstä voi katsoa esimerkiksi Jake Gyllenhaalin ja Rene Russon vuonna2014 ilmestyneestä klassikkoelokuvasta Nightcrawler. Miten pitkälle kukin onkaan valmis menemään saavuttakseen ne kaikista suurimmat katsojaluvut ja kohuotsikot?

Edellisen lauseen kirjoitettuani aloin väkisinkin pohtia viime vuosien kohutuimman suomalaisen mediailmiön synnyttäneen MV-lehden vaikutusta suomalaiseen kulttuurielämään ja -maisemaan sekä lehden perustajan Ilja Janitskinin (1977–2020) traagista kohtaloa.

Unohtamatta tietenkään niitä henkilöitä, jotka joutuivat Janitskinin häikäilemättömän ajojahdin kohteiksi MV-lehden verkkosivuilla miehen pyrkiessä tekemään tulosta mahdollisimman raflaavin, törkein ja arveluttavin keinoin Espanjan aurinkorannikolta käsin.

Aika ajoin itselläni oli tapana viestitellä Janitskinin kanssa Facebookin Messengerissä vielä tämän elinaikanaan. Kun sitten eräänä iltapäivänä erehdyin tiedustelemaan viestilläni Janitskinilta, että olisiko hän koskaan perustanut MV-lehteä, mikäli hän olisi osannut tietää ja arvata, miten järisyttäviä vaikutuksia lehdellä suomalaiseen yhteiskuntarauhaan on, alkoi puhelimeni piristä miltei välittömästi.

Tämän Messenger-puhelun soittajana oli maanpaossa Espanjan lilliputtivaltiossa Andorrassa piileskellyt Ilja Janitskin, joka halusi henkilökohtaisesti lausua painavan mielipiteensä ääneen, kun painokirjaimet eivät enää riittäneet.

– En. En todellakaan.

Uskokoon ken haluaa.

Uutisvoittoja tehdäkseen Janitskin rikkoi räävittömästi ja surutta Julkisen sanan neuvoston JSN:n journalistin eettisiä ohjeita, koska terävävainuisena bisnesmiehenä osasi puhutella tiettyjen suomalaisten nurkkapatriotismia, pelkoa, lynkkausmielialaa ja rasismia.

Ehkä Janitskinilla oli vain terävä vainu, jolla osasi puhutella kansan syviä rivejä, kuten Suomeen kesällä 1969 asettunut brittiläinen ohjaaja-käsikirjoittaja Neil Hardwick totesi Suomen Kuvalehdessä kesällä 2023.

”Välillä olen ajatellut, että suomalaiset eivät ole kauhean rasistisia muihin verrattuna. Mutta kyllä he valitettavasti ovat. Se on sekä mun mielipide että tutkittu asia”, Hardwick sanoo.

”Osittain se johtuu väärinkäsityksestä ajatusten samanarvoisuuden suhteen. Missään nimessä tyhmät, tietämättömyyteen perustuvat ideat eivät ole yhtä arvokkaita kuin älykkäät ajatukset, jotka perustuvat tutkimuksiin.”

Lukijoiden virta 2014 perustettuun MV-lehteen oli loputon, kun Janitskin ja muu MV-lehden tekijäkunta oppi lukemaan kansan syvien rivien tuntoja, pyyhkien surutta takapuolensa JSN:n journalistin ohjeisiin sekä Suomen lakiin.

Huonostihan siinä kävi.

Lopulta Janitskin haettiin Andorrasta kansallisella pidätysmääräyksellä väkisin Suomeen, missä mies menehtyi lopulta syöpään 7. helmikuuta 2020, vain 42-vuotiaana. Tätä ennen Helsingin käräjäoikeudessa oltiin syksyllä 2018 nähty kaikista MV-lehteen liittyvistä tapahtumista kovasti vaitelias ja muistamaton mies. Sananvapauden soturi osoittautuikin käräjätuomareiden edessä tuikitavalliseksi pikkukriminaaliksi.

Janitskinin julkiset oikeudenkäyntipuheenvuorot ovat kenen tahansa tilattavissa digitoituina äänitallenteina Helsingin käräjäoikeudesta pientä korvausta vastaan.

Taloudellisista pikavoitoistaan syöpäsairas mies ei loppujen lopuksi päässyt juurikaan nauttimaan, päinvastoin.

Vaikka Riepu ei vielä toistaiseksi ole JSN:n jäsen eikä siten sitoutunut journalistin eettisiin ohjeisiin, pyrkii Riepu jo tässä vaiheessa seuraamaan neuvoston eettisiä ohjeita, sillä journalismiin ja mediatyöhön liittyy olennaisena osana myös vastuu, jolle Janitskin päätti viitata kintaalla.

Tätä nykyä MV-lehteä pyörittää Verkkomedian päätoimittajanakin vuosina 2011–2015 tutuksi tullut Janus Putkonen Venäjän alaisesta Donetskin kansantasavallasta käsin. Rievun haastatteleman Janus Putkosen ajatuksiin palaamme tuonnempana.

Yhteen Rievun vaalimaan journalistisen ajattomuuden polkuun kuuluukin pohtia, tutkia ja käsitellä erilaisia merkittäviä historiallisia tapahtumia ja ilmiöitä, joihin riittävää perspektiiviä ja näkökulmaa saadaan vasta ajan myötä puhtaan ajankohtaisuuden vastapainoksi.

Mikäli haluat itse edistää tällaista kulttuurikehitystä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Mlang.Finn palvelusta Wikipedia.)

Suomalaisissa musiikki- ja viihdemedioissa kehitys on valitettavasti edennyt niin, että tänä päivänä useimmat näistä keskittyvät toistamaan lähinnä itseään tai toisiaan sekä julkaisemalla kaupallisia tiedotteita ja käännösuutisia ulkomailta maanisesti toisia viihdemedioita vastaan kilpaillen.

Tai tekemään nopeita pikanostoja ja kuvaupotuksia jonkun tähden, tähdenlennon tai somevaikuttajan tuoreimmasta somemöläytyksestä.

Siinä sitä sitten kilpaillaan rivissä ja peräkanaa tuottamassa verkkoon samaa kohinaa sen pohjalta, kuka ehtii ensimmäisenä paikalle saamaan parhaat klikit tai luomaan houkuttelevimman klikkiotsikon Amppareihin.

Somekärpästen kiima paskantärkeiden somepökäleiden äärellä olisi kovin hellyttävää – ellei se samalla olisi niin traagista. Traagista siksi, ettei näillä pikajuoksuna toteutetuilla pikauutisilla ole enää puolen tunnin päästä mitään arvoa, koska ne ovat saaneet väistyä tuoreempien somepökäleiden tieltä yhä uudelleen ja uudelleen.

Tämä on suuntaus, mihin en halua enkä aio Riepua sen vastaavana toimittajana viedä, ne muut tekevät sen ihan riittävän hyvin – eli huonosti – itse.

Kilpajuostujen ja hutaisten käännettyjen kikkareiden vastapainoksi toivon, että suomalaisia lukijoita kiinnostaa näitäkin enemmän kypsät ja huolella viimeistellyt jutut, jotka kestävät aikaa. Haluan uskoa, että tällainen ajattelu- ja toimintamalli on niin lukijoiden ja tekijöiden kuin suomalaisen mediamaailman ja kulttuurielämänkin etu.

Siispä mikäli haluat itsekin edistää tällaista kulttuurikehitystä, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Mikhail Nilov palvelusta Pexels.)

Kun olin saanut artikkelini valmiiksi ja toimittanut sen lehden toimitukseen, sain miltei välittömästi sähköpostitse palautetta lehden silloiselta päätoimittajalta Sami Lotilalta, miten artikkelin otsikkoja pitäisi olla raflaavampia sekä kärjistävämpiä ja miten jutun sävyä pitäisi dramatisoida niin paljon kuin mahdollista aina, kun siihen löytyi tilaisuus.

Kun tein työtä käskettyä, oli Lotilakin lopulta tyytyväinen.

Tätä nykyä aina kun näen jonkinlaisen dramatisoidun kohuotsikon jonkun lehden kannessa, verkkosivulla tai irtonumerotelineen mainoksessa, tulevat minulle mieleen nuo Lotilan lempeän isälliset värikynät ja ohjeet sekä neuvot niiden käyttöön.

Toki itsekin osaan niitä halutessani vääntää, olenhan saanut oppini kaikista parhaimmalta.

En tiedä miltä teistä tuntuu, mutta ainakin minusta moiset sensaatiohakuiset kohuotsikot ovat alkaneet kärsiä pienoista inflaatiota 2020-luvulla. Ainakin itse koen olevani hyvinkin turta kaikelle maailmanloppua esiin manaaville tuomiopäivän profeetoille, julistivat ne koronapandemian kuolemanvakavuutta tai maahanmuuton vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntarauhaan niin valtamedioissa kuin vaihtoehtoisemmissa vastamedioissakin.

Niille alkaa olla melko turtunut varsinkin nyt, kun elämä kulkee omia latujaan joka tapauksessa ilman, että jonkun tarvitsee lähteä arkeamme liekittämään jonkinlaisilla ylenpalttisilla provokaatioilla, jotka näyttävät jo tässä vaiheessa jalostuneen jo alati kaistapäisemmiksi salaliittoteorioiksi.

Ei vain enää jaksa.

Tai kuten Julkisen sanan neuvoston JSN:n journalistin ohjeiden kahdeksas pykälä kuuluu: “Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.”

– Haluutsä totuuden vai niin, että se kuulostaa nastalta, kysyi puolestaan legendaarinen suomalainen rocktähti Andy McCoy erään 1990-luvun klassikkohaastattelussa haastattelua tehneeltä Rumba-lehden avustajalta Axa Sorjaselta heti kärkeen.

Niinpä niin, totuutta vai nastaa paskanjauhantaa tai rehellisyyttä vai sensaatiohakuisuutta?

Mutta tarvitseeko näiden asioiden, teemojen ja kysymysten välttämättä kilpailla ja taistella toistensa kanssa? Jos toimittaja tekee työnsä asianmukaisesti eli hyvin ja kunnolla, voi lopputulos olla samaan aikaan viihdyttävä, nastaa paskanjauhantaa, rehellistä ja sensaatiohakuistakin – kuten esimerkiksi oma klassikkohaastatteluni vuodelta 1995 Andy McCoyn kanssa, jonka voitte vihdoin ja viimein lukea nyt ensi kerran Rievun verkkosivuilta.

Siinä on tunnelmaa, fiilistä, intohimoa, sekopäisyyttä, huumoria, elämäniloa ja elämänmakua puristettuna yhteen artikkeliin niin tymäkässä muodossa, että sitä lukiessa heikompaa alkaa jo jossain vaiheessa varmasti hirvittää kaiken sen sisältämän dramatiikan keskellä.

Mutta kuten ihanainen lahtelainen Rita Behm meille syksyllä 2020 opetti, niin draaman kaari todellakin viehättää.

Siinä onkin opettelemista, harjoittelemista ja kokemista, että saa luotua ja puristettua jostakin passiivisen neutraalista haastattelutilanteesta jotenkin elävän ja hengittävän.

Ilmeet, äänenpainot, sävyt, tunnelmat, tunnelataukset, hajut, maut, katseet, hymyt, naurut, vihastumiset, vetoamiset, toiveet, anelut… Nämä kaikki ovat sellaista polttoainetta, millä neutraalista haastattelusta tai muusta artikkelista voidaan saada elävämpi, väkevämpi, kiinnostavampi, puhuttavampi ja houkuttelevampi.

Tai kuten edesmennyt kitaralegenda Albert Järvinen (1950–1991) Ylen vuoden 1974 klassikkohaastattelussa lausui: “Ei se mitä tekee vaan miten sen tekee.”

Haluutsä totuuden vai niin että se kuulostaa nastalta?

Jos jättää kaikki pienet yksityiskohdat, mausteet, vivahteet ja tilanteet hyödyntämättä artikkelissaan, niin lopputuloksena on helposti pelkästään kuivakka ja tylsä kokonaisuus, mikäli haastattelija on vain litteroinut haastateltavan sanomiset salonkikelpoiseksi ja moitteettomaksi selkosuomeksi, kaikkia mahdollisia sensaatioita, kärjistyksiä, kirosanoja ja kohuja kavahtaen.

Ja silloin journalisti itse saattaa pahimmillaan syyllistyä rikkomaan journalistin ohjeiden kakkospykälää, vaikka hän yrittää sitä kaikin tavoin välttää: “Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.” Tähän perään sopii myös kolmospykälä: “Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.”

Jos journalistisen päätösvallan ulkoistaa esimerkiksi sellaiselle pelolle, että alkaa jo valmiiksi ennakkosensuroida itseään, ettei vahingossakaan tulisi loukanneeksi vaikkapa jotakin henkilöä, tämän edustajaa tai jotakin muuta sidosryhmäläistä, niin silloin ei enää tarvitse hirveästi ihmetellä, mihin ja miksi esimerkiksi suomalaiset musiikkilehdet ovat näivettyneet, kadonneet ja kuolleet.

Kaiken lähtökohtana on oltava kiinnostava juttu. Aina. Oliko se sitten sensaatiohakuinen, rehellinen, totuudenmukainen tai nasta, niin se on lähtökohtaisesti aina journalistin oman ammattitaidon varassa. Mutta yhtäkään tällaista arvoa ei kunnon journalistin pidä ikinä pelätä, mikäli tämä aikoo kunniallisena journalistina noudattaa journalistin ohjeiden ensimmäistä pykälää.

“Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.”

Mikäli haluat itse edistää tämän kaltaista journalismia ja kulttuurikehitystä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun tukijaksi, lukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Ekaterina Bolovtsova palvelusta Pexels.)