Riepu julkaisee Jauri Varvikon luvalla tämän sosiaalisessa mediassa julkaisemia vahvoja ja punnittuja puheenvuoroja sodasta ja politiikasta.
Mistä sinä olet? Tiedän mistä tulen. Tiedän mistä nimeni tulee. Tiedän niin kerrotun, faktisen kuin geneettisenkin historiani.
Suurin osa venäläisistä ja ukrainalaisista eivät tiedä, mistä he tulevat. He tietävät, mistä heidän isovanhempansa ovat, mutta siihen se loppuukin. Kyse on teennäisestä historiankerronnasta, mille on useita syitä.
Tämä ei tarkoita, että arvosi ihmisenä olisi jotenkin heikompi, mutta sillä on vaikutuksia siihen, miten itseäsi arvotat.
Suurin syy on tietysti väestönsiirrot. Väkeä siirrettiin jo Venäjän imperiumin aikaan, mutta etenkin Stalinin aikaan pakkosiirrot olivat radikaaleja ja monesti peruuttamattomia. Ihmisiä siirrettiin tuhansiakin kilometrejä pois asuinpaikoiltaan, missä he olivat saattaneet asua vuosisatoja.
Kun ihminen siirtyy täysin uuteen elinpiiriin, syntyy erilaisia ongelmia, joita paikataan pseudotieteellisellä kerronnalla. Tällaisten ihmisten identiteetti on usein kadoksissa, joten tarvitaan erilaisia tarinoita juurettomuuden paikkaamiseksi.
Juurien puutteessa tarraudutaan tunnepohjaisiin pelastusrenkaisiin: lippuun, kansallisuuteen, uskontoon, mukana kulkeviin tapoihin, uusiin arvoihin ynnä muihin erilaisiin meemeihin. Luodaan keinotekoinen kuva itsestä ja siitä, mihin kuulutaan ja mitä puolustetaan.
Ukraina on keinotekoinen meemi, mutta niin on myös Venäjäkin monissa määrin. Ei ehkä valtiona, mutta venäjäläisyydessään.
Yhtä hyvin myös USA ja EU.
Juurettomuus aiheuttaa myös levottomuutta, koska kulttuuriset traditiot ja normit eivät enää päde tai niitä muovataan tiedon puutteessa kuvitelmilla sekä väärällä, keksityllä informaatiolla.
Tämä koskee myös maahanmuuttajia ja siirtotyöläisiä.
En käsitä, miksi on tarve ihailla tällaista juurettomuutta, identiteetin puutetta ja luoda kuvaa, kuinka hienoa on olla rikki revitty kasa erilaisia lähtökohtia, mutta tätä meillä nyky-Suomessakin ihaillaan.
Kansainvälisyys, monikulttuurisuus, kulttuurien sekamelska ja lukuisat kielet sekoitetaan tarkoituksella keskenään ja hallinnot tukevat ja edesauttavat tällaista prosessia. Luodaan jotain idealistista, kuten Neuvostoliitossa, mutta joka ei ole kestävällä pohjalla, koska ihmiset tarvitsevat loppupelissä pysyviä kiinnekohtia.
Jos kiinnekohdat ovat idealistisia, ryöppyävät ne helposti yli. Et saa olla ylpeä omista historiallisista juurista, koska saatat loukata sellaista, jolla ei tuota tietoa ole. Tilalle annetaan joku uusi tarina vaikkapa uussuomalaisuudesta, johon jokainen voi osallistua.
Kyse on pitkälti vallanpitäjien halusta luoda taloudellisista syistä mauton ja väritön uusi idealistinen yhtenäiskulttuuri, kun vanha ei enää toimi. Nämä projektit vain tuppaavat johtamaan levottomuuksiin, törmäyksiin ja taisteluihin.
Toisaalta tulijat korostavat mukanaan tuomiaan traditioita, koska muuten he menettävät ne; toisaalta ne menetetään ja syntyy moraalittomuutta sekä väkivaltaa. Vanhat arvot menetetään ja tilalle tulee uusia arvoja, joita ei välttämättä ymmärretä, haluta vastaanottaa tai niistä tulee uskonnon kaltaisia.
Seuraa identiteettikriisejä ja sukupolvien kuiluja.
Meillä lännessä nämä asiat sotkettiin jo kolonialismin saatossa, mikä aloitti järjettömän migraation emämaista kolonioihin, mutta myös toistepäin, kolonioista emämaihin. Tämä prosessi on yhä kesken ja saattaa loppupeleissä johtaa koko läntisen järjestelmän hajoamiseen. Tämä on yksi pääsyistä, miksi olen muuttunut konservatiivisemmaksi.
En usko tällaiseen käsittämättömään arvovaahtoon, joka yritetään juurruttaa kaiken menetetyn tilalle. Juurien vaalimisen sijaan yritetään luoda joku arvoyhteisö, jonka mantrojen sanotaan olevan universaaleja ja rikkomattomia.
Jutun juoni vain on se, että jos ja kun taloudellinen pohja pettää alta, niin ilman vahvaa sosiaalista ja kulttuurista pohjaa ei ole mitään.
Tämä nähtiin Suomen kansalaissodassa, kun kaupunkeihin eri puolilta Suomea muuttaneet työläiset menettivät työnsä. Tämä nähtiin Neuvostoliitossa, kun työ ei enää elättänyt. Tämä tullaan näkemään Suomessa ja Euroopassa uudemman kerran, kun ihmiset muuttuvat merkityksettömiksi eikä elolla ole enää suuntaa.
Entä Venäjällä? Maata voidaan kuvata konservatiiviseksi. Tosin eri tavoin kuin konservatiiveja USA:ssa, jotka perustavat kaiken yksilönvapauksille.
Venäjä on hajoamisen pelossa ruvennut pönkittämään nationalismia ja keksittyjä vanhavenäläisiä tarinoita, joille rakennetaan. Venäläiset kokevat puolustavansa perinteitä. Tilanne on vähän sama kuin jos me väitämme Ukrainan puolustavan eurooppalaisia arvoja. Meissä elää siis sama pelko järjestelmämme hajoamisesta kuin venäläisissäkin.
Ja se on luonnollista.
Aivan kuten Neuvostoliitto tuhosi alkuperäisen venäläisen kulttuurin, me tuhoamme omat kansalliset kulttuurimme ja täytämme reiät tuotetulla hömpällä.
Nyt kun nämä arvojoukot törmäävät, syntyy bifurkaatio eli järjestelmän jakaantuminen ja fanaattinen tarve puolustaa omia arvoja, koska muuten ”Venäjä valloittaa koko Euroopan” tai ”länsimainen dekadenssi syö perinteisen venäläisyyden”.
Todellisuudessa venäläiset ovat aivan yhtä pihalla kuin eurooppalaisetkin tai yhtä hyvin ukrainalaiset.
Olemme jo siirtyneet kaaokseen. Kyseessä on perhosvaikutus, kun lukemattomat eri prosessit, miljardit perhoset, ajavat järjestelmää myrskyyn. Bifurkaatiohuipentumassa kaikki osaset ovat liikkeessä.
Tiede osaa sanoa, että kaaoksesta syntyy järjestys, mutta minkälainen ja mitä se maksaa?
Varmaa vain on, ettei järjestys ole sellainen, mihin olemme idealismissamme pyrkineet. Se ei ole myöskään paluu menneisyyteen, vaikka monet konservatiivit niin haluaisivat sen menevän. Se on uusi järjestys, jossa on jotain vanhaa, jotain uutta, jotain toistuvaa ja pysyvää.
Hinta sille voi kuitenkin olla ihmiskohtaloissa mittaamaton.
Kuvassa venäläinen käsitys nykytilanteesta ja menneistä sukupolvista. Siinä lukee: ”Annoimme heille kokonaisen suvun, mutta he eivät tiedä edes nimiämme”.
Tarkoituksena on tietysti herättää venäläisissä kiinnostusta oman itsensä tutkimiseen ja menneiden slaavisukulaisten selvittämiseen. Kuvasta välittyy kuitenkin paradoksi: Siinä soittaa kannelta suomalais-ugrilaisen kansan edustaja.
Kuva voisi olla yhtä hyvin Kolilta.
JAURI VARVIKKO, 8.5.2024
Jauri Varvikko (s. 1969 Helsinki) on Venäjä-asiantuntija ja lehtikustantaja. Suomen pitkäikäisimmän venäjänkielisen aikakauslehden Spektrin (1997–2010) perustaja. Suomalais-venäläisen koulun oppilas. Opiskellut kansainvälisiä suhteita Kiovan ja Moskovan yliopistoissa.
