Jos musiikki on elämä, niin silloin elämä on parasta livenä. Tämä ei ole millään muotoa mikään kattava tapahtumakalenteri ja tuskin tulee koskaan sellainen olemaankaan, koska baareja, rafloja sekä keikkapaikkoja tulee ja menee aivan kuten nettisivujakin. Alla kuitenkin muutamia mestoja, joissa Riepu ja riepulaiset yleensä viihtyy. Jos tiedät lisää, vinkkaa niistä ihmeessä os., info@riepu.fi.

Tähän vielä sellainen disclaimeri, että jos et linkeistä löydä mitään itseäsi miellyttävää, on vika sinussa eikä alta löytyvässä listauksessa. Sorry, not sorry.

Helsinki

• Tavastia – Helsingin legendaarisin liveareena
• Bar Loose – Kaikenlaisen vaihtoehtoräimeen mekka
• Lepakkomies – Hesarin huuruluola
• Playhouse Bar – Löydä huomisen nimet täältä ensimmäisenä
• Kulttuuritalo – Monipuolinen kulttuurikeskus
• On The Rocks – Helsingin rockhenkisin yökerho
• Ääniwalli – Skenempi mesta
• Kuudes Linja – Alan mesta skeneilyyn
• Hard Rock House – Roihikan rokkiräkälä, missä kumminkin viiden euron eteispalvelumaksu keikoille lipun päälle, mitä vittua!?!
• Käpygrilli – Kulttuuribaari Käpylässä
• Oranssi – Nuorta alkuvoimaa
• Wallun kasino Storyvillessä – Wallu Valpio pyöritti yli 15 vuotta legendaarista Helatorstai-klubia Helsingin Henry’s Pubissa, kunnes noutaja tuli sillekin, nyyh. Nyt bileet jatkuvat hieman ”aikuisempaan makuun” Eduskuntatalon kupeessa Storyvillessä, koska kaikki me vanhenemme, niin Wallukin. Samalla kun Storyville ja Wallu saivat toisensa, tiputti menomesta suffiksistaan eli jälkiliitteestään osan ”Jazz Club” pois, sattumaako?

Tampere

• Vastavirta-klubi – Vaihtoehtokulttuurin keskus
• Tullikamari & Klubi – Kamarilla ne isommat nimet vetää, Klubilla taas keskisuuret ja pienemmät
• Tavara-asema – Tullikamarin ja Klubin sisarvenue
• Olympia – Täällä vähän mitä milloinkin
• Maanalainen – Useiden mielestä Mansen merkittävin mesta vaihtoehtoisemman räimeen ystäville heti Vastavirran jälkeen. Miinusta siitä, että eräs vakiokalustoon kuuluva henkilö katsoo aika ajoittain tarpeelliseksi kritisoida ja nälviä Vastavirtaa varsin kyseenalaisilla tavoilla somessa klubin profiilin nostattamiseksi. Onko tämä strategia koskaan toiminut?
• Varjobaari – Underground-henkinen musiikkibaari Mansen sporalinjan toisessa päässä Hervannassa, suoraan oven edessä. Jos eksyt, katso peiliin.

Turku

• Liveturku.fi – Turun livemusiikin keskusverkosto. Hyvä ja selkeä sivu, minne jannut keräilevät abouttiarallaa kaikki Turun ja Turun seudun keikat joka viikko. Lisää samanlaista!
• Nirvana – Rock- ja metallibaari, yhdenlaista jatkumoa Turun Teviksen eli TVO:n meiningille, jonka Turun Ylioppilaskyläsäätiö hääti aikoinaan tiloistaan, koska piti saada fillarikellari. Mitä vittua!?!
• Dynamo – Turun opiskelijoiden ja indieskenen hima
• Logomo – Isojen ja keskisuurien nimien koti, snadimmassa Teatroksi nimetyssä venuessa sitten vähän vaihtoehtoisempaakin kamaa.
• Kirjakahvila – Kulttuurikahvila ja kirjakauppa, missä sivistystä ja parempaa ajateltavaa moneen lähtöön, niiden lomassa aika ajoittain sitten undergroundimpaa tärinää.

Oulu

• Toppila Klubi – Oulun ykköslivemesta tätä nykyä pari kilsaa ydinkeskustan ulkopuolella.
• 45 Special – Edelleen väkevää tulitusta ajoittain, vaikka vanhat kulta-ajat ovatkin ikävä kyllä jo takanapäin. Tietäjät tietää!

Jyväskylä

• Lutakko – Kulttuurikeskus ja liveareena, Jykylän ykköslivemesta.
• Musta Kynnys – Vaihtoehtoisempaa livemenoa, Lutakon hahmojen vaihtoehtoisempi liveluola toisella puolen raiteita.
• Ilokivi – Satunnaisia rientoja täälläkin.

Hämeenlinna

• Suistoklubi – Järkkääkö Olli Olli (ei kuitenkaan liene sukua mäkihyppääjä Harri Ollille) vielä keikkoja Hämptonin Suistolla? Niin tai näy, näyttävät kattaukset edelleen varsin väkeviltä vaihtoehtorockin ja rollin – tai ollin – vinkkelistä. Toimii!

Lahti

• Torvi – Lahden kaikenlaisten hämärämpien räminöiden Mekka, Tehis-Hanski taitaa tässä hääriä edelleen takapiruna. Jos et Lahdessa vieraillessasi ole Torvessa vielä käynyt, taidat olla vähän torvi itsekin (pahoittelut, mutta emme malttaneet olla käyttämättä tätä tilaisuutta hyväksemme).
• Mössö – Täällä näitä isompia Lahden hässäköitä. Lahden keikkamestoilla on muuten hienoja nimiä – ehkä RIEPU.FI vielä perustaa Axe-zinen, Mukkula Lifestylen ja Bay Division Calling -organisaation Pasi Lahden (ent. Vehmasaho) kanssa kaupunkiin livevenuen nimeltään Sössönsöö. Onhan miehellä nyt aikaa, koska on omien sanojensa mukaan lopettanut festareilla juoksemiset tykkänään. Mössön nimi on oikeasti Möysän musaklubi, mutta eihän sitä sillä nimellä kukaan kutsu.

Kuopio

• Sawohouse Underground – Kuopiossa ei ole tullut juurikaan pyörittyä sen jälkeen, kun maineikas Walhalla vedettiin manan majoille, mutta Savon sydämessähän vaikuttaa olevan oikein vireä liveskene tällä hetkellä, tämä niistä varmaankin eniten Riepun ja riepulaisten makuun.
• Maxim – Täällä näemmä vähän vaihtoehtoisempaa mäiskettä ja räiskettä.

Vaihtoehtoiset tapahtumakalenterit

Erikoistuneita lähteitä:

• Punk In Finland – Punk- ja HC-skeneen keskittyneen foorumin keikkatarjontaa myös tutkan ulkopuolelta
• DIY Turku – Turun DIY-skenen tapahtumakalenteri
• Agenda Concerts-Metal – Todella hyvä kokonaisuus kaikenlaisten kummallisempien metalli- ja punkhenkisten tapahtumien selailuun, kunhan ensin sisäistää hieman käppäisen ja sekavan käyttöliittymän. Ja mikset sisäistäisi, jos haluat tietää, mitä kaikkea ovelaa ja jännää ympäri maailman oikein tapahtuu raskaamman rockin saralla.
• Punk i Stockholm – Helvetin hyvä lähde kaikelle punkinkatkuiselle ja -retkuiselle räimeelle Stokiksessa.
• Berliinin hässäköitä: Berlin Metal (tarvitseeko selittää?), Stressfaktor (vasemmistolaisemman vaihtoehtoskenen meiningit), My True Intent (abouttiarallaa kaikki Berliinin keikat yhteen mestaan siepattuna, visuaalisuus haetaan sitten keikoilta, ei tältä saitilta), Berlin Gigs (alle 20 euron hintaisten keikkojen Telegram-lista), Rauschmelder (kaikenlaiseen räminään ja tärinään keskittyvä saitti, missä tämän sortin iltamat kaikki kätevästi yhdessä mestassa).

Yleiset lähteet:

• Songkick – Artistien kiertueaikataulut, joo, mutta tämä on ihan helvetin päheä ja kätevä laitos erityisesti ulkomaisten isompien kaupunkien pläräilyyn keikkojen suhteen. Laitat vain kaupungin nimen hakuboksiin ja alat ihmetellä. Tällä tavoin on löytynyt useita uskomattoman upeita elämyksiä!
• Bandsintown – Kansainvälisten artistien Suomen-keikat, tosin vähän tylsähkö ulkoasu. Tuokaa takaisin vanhan liiton MySpace, ruojat!!
• Resident Advisor – Elektronisen musiikin tapahtumat, jos sellaiset nappaa.

Festivaalit ja suuremmat tapahtumat

Riepu suosittelee muun muassa näitä festivaaleja Suomessa:

Voisi toki suositella muitakin, mutta kaikkia ei voi oikein enää suositella, koska ovat muuttuneet luonteeltaan liikaa, ovat painuneet manan majoille tai arvot eivät oikein enää kohtaa RIEPU.FI:n kanssa, mikä on tietty surullista ja valitettavaa, mutta myös vain elämää.

• Ilosaarirock, Joensuu (heinäkuu) – Pohjois-Karjalan suurin ja kaunein
• Puntala-Rock, Lempäälä (heinäkuu) – Suomen reiluin ja reippain punkfestari
• Jytäkesä Go-Go, Helsinki (heinäkuu) – Vaihtoehtoisemman rockin kuumin kesätapahtuma
• Hellsinki Metal Festival, Helsinki (elokuu) – Vanhan Tuskan manttelinperijä
• Punk ja Yäk, Turku (elokuu) – Vanhan liiton punkväen kokoontumisajot

• Bubbling under — Kalle Keskisen kesätärinät: Helsinki City Festival (Stadi), Tampere City Festival (Manse), Tapiola festivaali (Espoo), Saaristo (Kaarina) – Tämäkin Keskinen on saanut paljon lokaa niskaansa – osin aiheellisesti, toisinaan taas ei – vuosien mittaan. Silti sydämessäni on eräällä tavoin erityinen paikka miehen tapahtumille, koska ainakin Kalle yrittää – tosin suvun taloudellisella tuella on tietysti helpompi harrastaa ja tuottaa kuin tyhjätaskuna. Kallekin on loppujen lopuksi vain omanlaisensa tee-se-itse -mies, joka vaikuttaa noudattavan ohjenuoraa ”tekemällä oppii”. Oli miehestä mitä mieltä tahansa, niin sitä ei voi kiistää, etteikö herra osaisi järkätä Härmän kovimmat bileet 2020-luvulla. Jos siis haet pintaliitoseuraa, -bileitä ja -julkkiksia tai yhden illan hekumaa, näistä löydät varmasti. Jos et, olet joko sokea tai kädetön.

Muut Riepu-osiot

Tutustu myös:

• KULTTUURI – Jos jonkinlaista horinaa kulttuurikentältä
• HAASTATTELUT – Kaikenkarvaista jutustelua
• ARVOSTELUT – Rehellisiä arvioita tapahtumista ja esityksistä

Päivitetty: 5.9.2025 | Ehdota parannuksia tai uusia paikkoja: info@riepu.fi

Huomautus: Kaikki linkit toimivat tätä kirjoittaessa. Mikäli tilanne muuttuu, voi siitä ilmoittaa meillekin, muussa tapauksessa osaat toivon mukaan kaivaa toimivat linkit ja tiedot verkosta itsekin. Mikäli et, niin opettele, sillä oppia ikä kaikki.

Vapauden kaupunki

Mystic Festival sijaitsee Itämeren kupeessa Gdanskissa, Puolan pohjoisrannikolla. Kaupungilla on monellakin tapaa merkittävä historia – niin hyvässä kuin pahassa. Toisen maailmansodan aikana Gdansk (saks. Danzig) pommitettiin maan tasalle, mutta viime vuosikymmeninä se on restauroitu entiseen loistoonsa hyödyntäen vanhoja rakennustekniikoita.

Kaupungilla on kuitenkin erityinen merkitys vapaudelle.

Täältä lähti 1980-luvulla ympäri maailman levinnyt Solidaarisuusliike (Solidarność), kun Gdanskin telakkatyöläiset nousivat vastustamaan kommunistista totalitarismia. Lech Wałęsan johdolla liike haastoi rautaesiripun valtaa ja toimi merkittävänä voimana koko Itä-Euroopan vapautumisprosessissa.

Solidaarisuusliike olikin yksi avaintekijöistä, joka lopulta johti Berliinin muurin kaatumiseen ja Neuvostoliiton romahtamiseen.

Täten Mysticin festivaalikävijöille tarjoutuu uniikki mahdollisuus yhdistää metallimusiikki historialliseen oppituntiin, kun kivenheiton päässä Gdanskin telakka-alueella sijaitsevalta festivaalialueelta voi vierailla vaikuttavassa Euroopan solidaarisuuskeskuksessa sekä mykistävän koskettavassa ja puhuttelevassa toisen maailmansodan museossa.

Molemmat ovat ehdottoman suositeltavia vierailukohteita historiasta kiinnostuneille.

Miksi Mystic on budjettimatkailijan valinta?

Jos suomalainen metallidiggari haluaa suunnata isommalle metallitapahtumalle ulkomaille, on 2020-luvun jälkipuoliskolla Gdanskin Mystic Festival taloudellisesti edullisin ja kannattavin vaihtoehto. Lonely Planet listasikin vuonna 2024 Puolan parhaimmaksi budjettikohteeksi, mikä näkyy myös Mysticissä.

Hintataso tekee vaikutuksen:

• Early Bird -festivaaliliput noin 188 euroa (4 päivää) vs. Tuska ~239 euroa (3 päivää), hinnat tarkistettu 22.8.2025.
• Ruoat ja juomat noin puolet Suomen festarihinnoista
• Majoitus huomattavasti edullisempaa, hostelleissa halvimmillaan 10 euroa/yö
• Julkinen liikenne ~1€ per matka

Logistiikka on helppoa:

• Wizz Air lentää Turku-Gdansk-Turku väliä keskimäärin 20-40 eurolla suuntaansa
• Matkustavuusaika vain 1,5 tuntia
• Lentokentältä keskustaan ja festivaalialueelle helposti euron hintaisella lentokenttäbussilla tai paikallisjunalla, Uberin ja Boltin kaltaisilla taksisovelluksilla keskustaan n. 10–15 euroa

Festivaalin luonne ja koko

Vaikka Mystic ei ole Euroopan suurimpia metallitapahtumia, kuten Wacken, Hellfest, Sweden Rock, Copenhell ja Tuska, on se silti vakiinnuttanut paikkansa kansainvälisesti merkittävänä tapahtumana. Mysticin kapasiteetti vaikuttaisi olevan arviolta 10 000 kävijää per päivä, mikä tekee siitä sopivan kokoisen – ei liian massiivista, muttei niin pientäkään.

Tarkkaa kävijälukua on vaikea antaa, koska Mystic ei sitä jostain syystä tiedota julkisuuteen. Ohjelmiston musiikillinen taso sijoittuu jonnekin Wackenin ja Helsinki Metal Festivalin välille – eli tarjolla on metalliskenen kärkinimiä, mutta myös kiinnostavaa ja puhuttelevaa undergroundia.

Puolalainen metallitunnelma ja kieliopas

Puolalainen metalliyleisö on fanaattista ja innostunutta. Festariväki on kansainvälistä, ja suomalaisia näkee joka puolella. Välillä tuntuu siltä, että joka viides vastaantulija on suomalainen, sen verran taajaan suomalaista puheensorinaa Mysticissä kuulee.

Puolassa – tai ainakin Mysticissä – pärjää pitkälti kahdella sanalla:

• ”Kurwa” – monitulkintainen sana (kirjaimellisesti ”huora”, mutta käytetään kuten Suomessa ”vittua”)
• ”Napierdalaj!” – kannustushuuto (”anna mennä!”, ”rök!”, kirjaimellisesti ”hakkaa”)

Näitä luovasti yhdistelemällä pääsee pitkälle keskusteluissa puolalaisten kanssa, ainakin festivaaliympäristössä. Metallifanit ovat kuitenkin samanlaisia kaikkialla, missä musiikki yhdistää ja tunnelma on siten tuttu ja turvallinen.

Uuteen nousuun

Puolan Mystic Festivalia on järjestetty vuodesta 1999 lähtien, tosin vuosien 2008–2018 välillä oli vuosikymmenen kestänyt tuumaustauko, kunnes tapahtuma järjestettiin jälleen Krakovaan huomattavasti isompana kokonaisuutena 2019. Kesästä 2022 lähtien Mysticiä on järjestetty Gdanskissa, joten tämän vuoden festivaali on jo järjestyksessä neljäs Gdanskin telakka-alueella järjestetty Mystic – eikä loppua näy.

Tänäkin vuonna festareiden ensimmäinen päivä on ”Warm-Up Day” eli nollapäivä, jolloin suurin päälava ei ollut vielä auki, ainoastaan neljä pienempää, joista kaksi ulkona ja toiset kaksi sisätiloissa. Ratkaisu toimi tänä vuonna huomattavasti paremmin kuin viime vuonna, kun ns. ”stoner-lava” oli siirretty aiemmasta sijainnistaan isommalle sisäpihalle.

Keskiviikon iso pettymys

Leppoisa Jerry Cantrell

Päälava

Ensimmäinen todistamani akti oli Alice in Chains -kitaristi Jerry Cantrellin soolobändi. Ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta varsin leppoisaa keskitien grunge/hard rock -meininkiä, jota höystettiin muutamalla valikoidulla AIC-lainalla, jotka luonnollisesti saivat parhaimman vastaanoton.

The Kovenant petti jälleen odotukset

Päälava

Seuraavana isommalla sisälavalla aloitteli esitystään sinfoninen norjalainen black metal -akti The Kovenant (ex-Covenant), joka palasi viime joulukuussa keikkalavoille yli vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen.

Tämä Covenant on siis se ryhmä, joka 1998 julkaisi sinfonisen black metallin merkkiteoksen Nexus Polaris, jonka tiimoilta bändi nyt kiertää. Tämän jälkeen yhtye joutui vaihtamaan nimensä The Kovenantiksi, koska aiemmin nimen itselleen ominut ruotsalaisryhmä uhkasi norjalaisia oikeustoimilla.

Tämän hetken soppaa sekoittaa se, että paluunsa myötä The Kovenant on päättänyt käyttää alkuperäistä Covenant-logoaan esiintyessään Nexus Polaris -materiaalin kanssa.

Odotukset The Kovenantin suhteen olivat syystäkin korkealla, onhan Nexus Polaris yksi kaikkien aikojen hienoimmista albumeista genrensä saralla. Valitettavasti – aivan kuten yhtyeen ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla Suomen-keikalla Ilosaarirockissa 1998 – jouduin tälläkin kertaa pettymään.

Mysticissä ryhmän majesteettinen paatos tuli niin vaisulla äänenvoimakkuudella, että lopputulos oli lattea ja hengetön. Yhtye näytti kärsivän myös teknisistä ongelmista: keikka alkoi noin varttia myöhässä, kun lavalla pyöriteltiin piuhoja ja pudisteltiin päitä. Kokonaisuus ei vakuuttanut livenä tälläkään kertaa. Sääli. Kunnon soundeilla fiilis olisi varmasti ollut täysin toista luokkaa.

Noin kuukautta myöhemmin tästä keikasta The Kovenant ilmoittikin miehistönvaihdoksista, kun Dimmu Borgiristakin tutun kitaristin Astennun kerrottiin saaneen lähtöpassit päihdeongelmien vuoksi. Ikävä tilanne erityisesti nykytilanteessa, kun miehestä on tullut hiljattain isä. Toivottavasti tilanne korjaantuu.

Kummallisten kappalevalintojen Exodus

Kakkoslava

Exodus oli myös hiljattain vaihtanut solistinsa Zetro Souzasta takaisin Rob Dukesiin. Vaikka asiaa ei ole avattu julkisuuteen sen kummemmin, on rivien välistä voitu aistia, että henkilökemioissa on ollut ongelmia.

Tässä kohtaa voinen taas nostaa tapetille loputtoman lesoiluni siitä, miten ehdin vielä Paul Baloffin elinkaaren loppumetreillä todistaa Exoduksen alkuperäisen sekä ainoan ja oikean solistin elävänä Euroopassa lavalla – tämä tapahtui Hollannin Eindhovenin legenaarisilla Dynamo Open Air -festareilla 1997.

Baloffin sekavia ja ilmeisen ”höyryisiä” toimituksia leimasi asenne, fiilis ja riemukas tekemisen elo, jota muut Exodus-solistit eivät ole sittemmin saavuttaneet, ikävä kyllä. Herran edesottamuksia kuullaan parhaiten dokumentoituina Exoduksen 1997 ilmestyneellä livealbumilla Another Lesson In Violence.

Tänä iltana Exodus tarjoilee outoja biisivalintoja kuten Deathamphetamine ja Prescribing Horror. Okei, tulihan sieltä myös Piranha, A Lesson In Violence ja Strike Of The Beast, mutta silti jotain jäi uupumaan. Onneksi bändin rumpalina on tätä nykyä jälleen ainut ja oikea Exodus-kannuttelija Tom Hunting eikä Paul Bostaphin kaltainen rähmäkäpälä.

Torstai on Beheritin ylivoimaa

Hyvän fiiliksen Eagles of Death Metal

Päälava

Yhdysvaltalainen Eagles of Death Metal oli päälavan ensimmäinen akti Mysticissä. Tässä kohtaa onkin syytä pitää hiljainen hetki niiden 89:n uhrin muistolle, jotka 13. marraskuuta 2015 menettivät henkensä täysin turhaan Pariisin Bataclan-teatterissa terroristien hyökättyä konserttiin osoittaakseen verisen vastalauseensa länsimaalaista ilonpitoa vastaan.

Onkin käsittämätöntä, miten elämme edelleen maailmassa, missä yhden juhla on toisen helvetti vain siksi, etteivät siedä ”vääräuskoisten” epäpuhtaita arvoja.

Eikä Eagles Of Death Metal todellakaan edes soita sellaista rytkettä, jonka puolesta pitäisi jonkun edes pillastua saati tappaa, vaan juhlavaa ja menevää räimerockia, jota klubiolosuhteissa voisi katsella enemmänkin. Tällä kertaa ei, koska oli aika siirtyä tärkeämpien rientojen äärelle.

Vaisuhko Turbonegro

Kakkoslava

Turbonegro on viettänyt hiljaiseloa pitkälti vuodesta 2019, vaikka tekikin pari pistokeikkaa kotimaassaan Norjassa kesällä 2022.

Taannoin kuulin, että bändillä olisi ollut jotain suunnitelmia tehdä joitain erikoiskeikkoja myös maineikkaimman solistinsa Hank Von Helveten kanssa, mutta nämä mahdolliset suunnitelmat kariutuivat viimeistään Hankin poismenoon marraskuussa 2021.

Turbonegron keikka Mystic Festivalilla oli visuaalisesti näyttävä liekkien ja tulipatsaiden myötä. Liekit eivät näyttäneet hirveästi bändiä kuitenkaan lämmittävän, sillä bändi näytti – nykyistä solistiaan Tony Sylvesteriä lukuun ottamatta – suurimmaksi osaksi siltä, ettei liiemmin kiinnostanut.

Odotukset olivat korkeammalla, täytyy myöntää – esimerkiksi kesän 2018 Jurassic Rockissa Mikkelissä bändi oli paljon vetreämpi, innostuneempi ja innostavampi. Menevää bailurokkia vetävän bändin kohdalla innoton ja tasapaksu esitys laskee yleisarvosanaa.

Taianomainen Beherit

Sisälava

Suomalaisittain yksi festivaalin kiinnostavimmista akteista oli hissukseltaan paluun keikkalavoille 2022 tehnyt rovaniemeläislähtöinen primitiivinen black metal -triumviraatti Beherit.

Niin näytti olevan monen muunkin katsojan kohdalla, koska sisätila oli äärimmilleen täynnä. Siten keikan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ei sisätiloista tahtonut löytyä seisomatilaa tai istumapaikkoja muualta kuin piippuhyllyltä.

Tällä kertaa en tiennyt mitä odottaa – ja hyvä niin. Beheritin keikka oli nimittäin hyvin mielenkiintoinen ja vakuuttava hypnoottisuudessaan. Vaikka olin kuullut, että Beheritin tuoreet edesottamukset lavalla olivat tuottaneet mieleenpainuvia esityksiä, ei mikään ollut valmentanut minua tähän.

Verrattuna edellisiltana nähtyyn The Kovenant -fiaskoon, oli Beherit täysin toisella tasolla, mikä näkyi ja kuului myös yleisössä. Norja-Suomi -maaottelussa härmäläiset pyyhkivät nyt norskeilla lattiaa.

Koska Beheritin koko esitys oli rakennettu kokonaisvaltaiseksi elämykseksi, ottivat eräät siitä kaiken irti, mennen jopa johonkin transsin kaltaiseen tilaan. Olikin hyvin mielenkiintoista katsoa ihmisten keskittynyttä olemusta.

Beherit vuonna 2025 on jollakin tapaa vaikuttavinta, mitä Suomesta tulee tällä hetkellä äärimetallin – ja minkä tahansa muunkin metallin – saralla. Uskomattoman totaalinen tyrmäys.

Suicidal Tendencies panee pidot pystyyn

Päälava

Beheritin jälkeen Suicidal Tendencies pani kakkoslavalla kunnon bakkanaalit pystyyn, kun laulusolisti Mike Muir kutsui lavalle bailaamaan ainakin viisikymmentä alaikäistä fania.

Tämä toi mieleen ne upeat hetket Joensuun Ilosaarirockissa The Wildheartsin keikalla 1997, jotka päättyivät mellakkaan ja keikan keskeytymiseen. Näin onnettomasti ei Gdanskissa onneksi käynyt, vaan ilmapiiri oli riemukas ja positiivinen väkivaltaisen rujouden sijaan.

Ikä tekee tehtävänsä meille kaikille – niin, näemmä kaikille muille paitsi 62-vuotiaalle Muirille, joka kirmasi lavalla kuin punkista seonnut teini ensimmäisellä keikallaan. Tämän jälkeen kelpasikin suosiolla jättää In Flames toiseen kertaan, jonka näkee joka tapauksessa milloin missäkin vaikka väkisin.

Perjantai veteraanien hallintaa

Green Leaf – miksi?

Päälava

Perjantain karkelot päälavalla käynnisti brittiläinen Green Leaf. Tämän perusteella minulle tuli tästä kaikesta mieleen vain yksi kysymys: miksi?

Green Leaf osoittautui nimittäin savuisen stonerin sijaan jonkinlaiseksi uuden sukupolven hard rock/asenne-metalli-sekasotkuksi, jota mahtuu joka maassa 13 tusinaan. Näitä samoja, joilla on samat riffit ja samat läpät sekä samat yhtä tunnistamattomat ja tylsät biisit.

Toivottavasti tähän yhtyeeseen ei tarvitse törmätä koskaan enää missään.

Hatebreed – paljon uhoa tyhjästä

Kakkoslava

Odotukseni Hatebreedin keikkaa kohtaan olivat hyvinkin korkealla yhtyeen solistin Jamey Jastan pirteän viimevuotisen sooloalbumin And Jasta For Allin jälkeen. Valitettavasti odotuksia ei lunastettu, päinvastoin.

Bändin asenneuho ja biisimateriaalin samanaikainen köykäisyys oli jotain niin köyhää ja tyhjänpäiväistä, että aloin kaiholla muistella Biohazardin keikkaa Helsingin Tavastia-klubilla State Of The World Address -albumin julkaisun aikoihin toukokuussa 1994, jolloin Suomi Finland Perkele -lehden päätoimittaja Tony Taleva lähti läheiseen Mariaan jo toisen biisin aikana pogottuaan itsensä sairaalakuntoon. Good times!

Siihen verrattuna Hatebreed oli Puolassa harvinaisen tylsä, ankea, mitäänsanomaton, onneton ja ponneton kaikessa tyhjässä pullistelussaan…

Armoton panssarivaunu, Archgoat

Pieni sisälava

…Mitä pienemmällä sisälavalla seuraavaksi esiintynyt Archgoat ei todellakaan ollut.

Itseäni Archgoatissa viehättää sen alkukantainen tylyys, kylmyys ja pimeys. Vaikka Archgoatissa oli jotain samaa kuin edellisillan Beheritissä, on Archgoatin ilmaisu puhtaan metallista – jonkinlainen puskutraktorimainen black metal -versio Bolt Throwerista.

Archgoat ei kumartele, kosiskele tai mielistele ketään, vaan nousee ainoastaan lavalle näyttämään, mitä totaalinen metallitotuus todellisuudessa on.

Tässä kohtaa kiittelen itseäni Archgoatin valitsemisesta Hatebreedin sijaan hyvissä ajoin, koska Mysticin pieni sisälava täyttyi äärimmilleen hyvinkin nopeasti – mitä muutamat suomalaiset tuttavat minulle myöhemmin valittelivat.

Archgoatin ja Beheritin tylyjen keikkojen jälkeen tuntui siltä, että ainakin täällä Puolassa voi olla ylpeä suomalaisuudestaan – jos haluaa tällaisia kliseisiä ilmaisuja käyttää. Ja miksei haluaisi, koska mikäs sen mukavampaa kuin kunnon kliseet kliseisten rokkijuttujen yhteydessä?

Sillä mitä muuta rokki, hevi ja hevirokki onkaan kuin kliseitä toistensa perään – eräät vain osaavat paketoida sen paremmin kuin toiset. Kuten Archgoat ja Beherit.

Cradle Of Filth – black metallin Bon Jovi

Kakkoslava

Tunnelmasta toiseen, sillä jos Archgoat oli taivaallista black metalia, niin seuraavaksi kakkoslavalla esiintynyt Cradle of Filth oli kaikkea muuta. Olikohan tämä sitten sitä helvetillisintä black metalia suoraan perseestä, eli kakkakehdon syvimmästä onkalosta?

Siitä on jo jokunen vuosikymmen, kun olen viimeksi todistanut Cradle of Filthin livenä. Täytyy sanoa, että aika ei ole ollut yhtyeelle armollinen, ei ainakaan solisti Dani Filthin äänelle, joka tätä nykyä muistuttaa lähinnä nälkäisen rakkikoiran haukuntaa.

Filthin karmivaa räksytystä kuunnellessaan tuli mieleen, että onko tässä nyt black metallinen vastine Jon Bon Joville – tälle kovan onnen hard rock -tähdelle, jonka kädestä miljoonat naiset söivät vielä 1980- ja 1990-luvuilla, ennen kuin tämä alkoi kärsiä vakavista lauluongelmista.

Toista se oli vielä 1997 Ilosaarirockissa. Mutta kuten Neljä Ruusua erässä hittikappaleessa laulaa, ”jospa onkin niin, että elät vain kerran.”

Takuuvarma Eyehategod

Stonerlava

Eyehategod tietää tämän enemmän kuin hyvin. Solisti Mike IX Williams ehti sekoilla elämässään sen verran tiiviisti, että lopulta miehellä oli kaksi vaihtoehtoa – maksansiirto tai kuolema.

Onnistuneen maksansiirron jälkeen raitistuneella Williamsilla on alkanut mennä elämässään onneksi paremmin, niin lavalla kuin siviilissäkin. Ehkä tässä tapauksessa on vain parempia, että Eyehategodin keikat ovat tätä nykyä tasapainoisia kokonaisuuksia takavuosien ajoittaisen kaaoksen ja kaoottisuuden sijaan.

Tässäkin kohtaa Mysticin logistiset päällekkäisyydet tulevat ikävällä tavalla esiin. Jos haluaa nähdä artisteja siedettävältä etäisyydeltä, täytyy lavoille etsiytyä hyvissä ajoin tai suostua katsomaan keikat pidemmän välimatkan päästä, mikäli sattuu sisälavoille edes pääsemään.

Siksi jouduin jättämään Eyehategodin jo muutaman biisin jälkeen Blackie Lawlessin johtaman W.A.S.P.:n tieltä.

W.A.S.P. täydessä tikissä

Kakkoslava

Paljon vettä on vierinyt Vantaanjoessa sen jälkeen, kun 13-vuotiaana todistin W.A.S.P.:n ensimmäisen kerran Iron Maidenin lämmittelijänä Helsingin Jäähallissa Somewhere On Tour -kiertueen yhteydessä joulukuussa 1986.

Tuolloin W.A.S.P. käytti suurimman osan ajastaan I Wanna Be Somebody -hitin venyttämiseen 25:een minuuttiin ja julisteiden heittämiseen yleisöön. Maidenin fanit palkitsivat W.A.S.P.:n heittämällä julisteet takaisin yhtyeen pääjohtajan ja lauluntekijän, laulaja-kitaristi Blackie Lawlessin päälle.

Enää W.A.S.P.:n lavoilta ei ole enää pitkään aikaan lentänyt julisteita tai muutakaan törkyä – ehkä hyvä niin.

Tuolla jäähallin keikallahan Lawlessilla kerrottiin olevan keikoilla kipinöivä fallos, jollaista ei kuulemma oltu koskaan nähty aiemmin koko maailmassa. Ei ihme, sillä parin sekunnin tussari oli yhtä lattea kuin koko muukin esitys.

Sen verran monta kertaa tämä spektaakkeli on tullut todistettua jopa yhtyeen kotikontuja myöten, että voin syvällä sydämen rintaäänellä todeta W.A.S.P.:n olevan varsin ailahteleva livebändi. Siksi on ilo todeta, että Mysticissä W.A.S.P:in keikka on täyttä tavaraa alusta loppuun parhaimmasta päästä.

Tuoreimmalla kiertueellaan bändi on keskittynyt klassisen debyyttialbuminsa esittämiseen järjestyksessä alusta loppuun kokonaisuudessaan. Nyt ei kuulla mitään ylipitkiä venytyksiä tai joutavia medleytä, vaan nyt mennään niin kuin pitääkin.

Tämä ratkaisu on myös Mysticin yleisölle mieleinen, joka näyttää syövän W.A.S.P.:n ja Blackien kädestä. Onneksi bändin nostalgiatrippi ei ulotu niin syvälle alkuaikoihin, että lavalta lentelisi yleisöön jopa raakoja lihanpaloja – kuten Helsingin Lepakossa lokakuussa 1984.

Tänä iltana W.A.S.P. teki kaiken oikein.

King Diamondin takuuvarma show

Päälava

Tämän kesän aikana olen ehtinyt todistaa Tanskan kuninkaan peräti kolme kertaa elävänä lavalla: ensin täällä Mysticissä, sitten Tanskan Copenhellissä ja lopulta elokuun alkupuolella Hellsinki Metal Festivalilla.

Jokainen Kinkun keikka oli samaa takuuvarmaa suorittamista, jotka noudattivat rakenteeltaan samaa täysin identtistä biisijärjestystä dramaturgiaa myöten.

Eli kun näit yhden, näit ne kaikki – välispiikkejä lukuunottamatta.

Vaikka setin biisivalinnoista voisi napottaa yhtä sun toista, ei käy kiistäminen, että nyt ollaan rakennettu uudempiin biiseihin painottuvaa kokonaisuutta, ei jonkinlaista nostalgista best of -settiä.

King Diamond on viime vuosina kokenut jonkinlaisen renessanssin ja hyvä niin. Ehkä siinä on osansa ruotsalaisen Ghostin megasuosiolla, mistä on siunaantunut tähtipölyä myös Ghostin yhdelle esikuvalle.

Tai niin, että kun todistin Ghostin uransa alkuaikoina Roskilden festareilla Tanskassa heinäkuussa 2011, tokaisin silloiselle ystävättärelleni, että ”tämä nyt on näemmä tällaista köyhän miehen King Diamondia ja Mercyful Fatea”.

Eikä mielipiteeni ole tästä juurikaan muuttunut paitsi tietenkin niin, että aivan kuten Rammstein on Laibachia lapsille, on Ghost King Diamondia niille, jotka eivät oikeasti kuuntele oikeaa metallia – kuten King Diamondia ja Mercyful Fatea.

In Solitude teki Ghostin jutun edelleenkin paremmin maagisella Sister-albumillaan.

Tässä suhteessa on hienoa todistaa, että kun on aikoinaan helmikuussa 1997 todistanut monellakin tapaa antiklimaattisen King Diamond -vedon Tavastialla upean Mercyful Faten jälkeen – aikoina, jolloin Kinkku teki vielä tuplakeikkoja – niin on mahtava todistaa, miten Kinkun pitkä ja tinkimätön ura on vihdoin kantanut hedelmää ihan suurimpien metallikinkereiden pääesiintyjäksi.

Kontrastien kyllästämä lauantai

Dark Tranquillityn kaksijakoisuus

Päälava

Elämän suurimpia mysteereitä on se, miksi yksi kolahtaa ja toinen ei. Dark Tranquillityssä ei periaatteessa ole edelleenkään mitään vikaa, on bändiltä omissa kirjoissani parasta edelleen se kiertuepaita, jota oli myynnissä Tavastialla, missä tämä bändin skandirundi oli hassunhauskasti siunattu tittelillä Hello Oslo, my name is Koslo.

Tietäjät tietää – ja jos joku härmäläinen perusjuntti ei vielä tiedä, ei ole vielä vihkiytynyt tarpeeksi syvälle suomalaisen metallilegendojen huuruisimpiin liturgioihin.

Koska yhtye ei tänään Puolassakaan yllä samaan, siirryn suosiolla katsastamaan Death Angelia pienemmälle sisälavalle.

Death Angel jättää toivomisen varaa

Sisälava

Odotukset Death Angeliakin kohtaan olivat kovat, mutta Mysticissä bändi lunastaa ne vain osittain biisivalintojen takia.

Ymmärtäähän sen, jos veteraanibändi haluaa esittää mieluummin uudempaa materiaalia kuin vanhempia klassikoitaan, mutta kun ne eivät yllä vanhojen tappoviisujen tasolle, ei keikka pääse oikein koskaan lentoon.

Mielellään sitä olisi kuullut jotain myös Frolic Through The Parkilta ja Act III:lta, nyt oli tyytyminen setin kärkeen The Ultra-Violencelta vedettyihin Mistress Of Painiin ja Voracious Soulsiin.

Pentagram pelastaa

Sisälava

Pentagram puolestaan tarjosi juuri sitä, mitä jengi odotti ja toivoi: Bobby Lieblingin meemimäisiä ilmeitä ja klassikkoviisuja, kuten Forever My Queen, mikä kuultiin setin loppupäässä.

Kun myös bändin viimeisin levy Lightning In A Bottle on yllättävän iloinen ja pirteä esitys, miltä myös valtaosa setin biiseistä on peräisin, on Pentagramin keikka ns. täyttä tavaraa alusta loppuun.

On ilo havaita, miten kaiken sen sekoilun jälkeen, mitä Bobby Lieblingin elämään on sisältynyt, Pentagram elää vielä bändinä edelleen. Elää ja voi hyvin.

Municipal Wasten ylivoimaa

Sisälava

Jos minun on valittava tämän festivaalin – hitto, ehkä koko kesän – rempsein, reippain ja paras keikka, saattaa se hyvinkin olla Municipal Waste Mysticissä.

Vaikka tämä oli vasta ensimmäinen kerta jolloin todistin bändin livenä, ei se ollut varmasti viimeisin, sen verran hienoa ja aseistariisuvaa meininkiä bändi tarjosi.

Näin riemukasta, riehakasta ja hauskaa thrashcorea en ole nähnyt ja kuullut varmastikaan sitten 1985 ilmestyneen S.O.D:in ensimmäisen levyn Speak English Or Dien jälkeen.

Haltioitunut täysi tupa oli varmasti samaa mieltä.

Blood Fire Death – tunnelma tipotiessään

Ulkolava

Black metal -antikliimaksit saivat jatkoa kovilla odotuksilla ladatulla ”Bathory-tributella” Blood Fire Death, jossa vetelee suht nimekkäitä vaikuttajia eurooppalaisesta black metal -skenestä sekä Bathoryn alkuaikojen basisti.

Miksi Blood Fire Deathin piti nyt esiintyä kirkkaassa päivänvalossa ulkolavalla jäi jotenkin epäselväksi. Joka tapauksessa katselin ja kuuntelin tätä toimitusta puolitoista biisiä, jonka jälkeen oli pakko todeta, että tässä on kaikki pielessä.

Bathoryn musiikissa olennaisin elementti on kuitenkin musiikin synnyttämä ainutlaatuinen tunnelma, joka Mysticissä oli täysin tipotiessään.

Mysticin esityksen perusteella Blood Fire Death ei ollut mitään muuta kuin puhdasta rahastusta, jota erilaisilla silmänkääntötempuilla myydään nyt tyhmille ”aitona asiana”.

Jos Quorthon olisi tämän todistanut, en tiedä mitä olisi herra tehnyt. Koska mies ei koskaan vaikuttanut mitenkään väkivaltaiselta, ehkä hän olisi vain naureskellut matkalla pankkitililleen ja todennut, että ”antaa poikien tehdä”.

Itse en jäänyt nauraskelemaan tai katselemaan tämän enempää, sen verran ankeat fiilikset tästä pyhäinhäväistyksestä jäi.

Sepultura – kesän pahin floppi

Päälava

Sepultura-nimellä kulkeva brasilialaisyhtye on päätynyt vihdoin ja viimein laittaa pillit pussiin. Itse kuulun ylpeänä ja ehdottomana siihen joukkueeseen, joka kantaa nimeä ”No Cavalera, No Sepultura”, se on tässä vuosien saatossa tullut selväksi.

Joka tapauksessa, jos kerran bändi lähtee jäähyväiskiertueelle, niin onhan tälle retkueelle annettava vilpitön mahdollisuus, onhan Sepultura painanut kitaristi Andreas Kisserin johdolla pian 30 vuotta duunia bändin perustajan ja alkuperäisen laulaja-kitaristin Max Cavaleran otettua bändistä hatkat tammikuussa 1997 hyvin dokumentoitujen dramaattisten käänteiden jälkeen.

Sepulturassa Maxin rinnalla alusta asti rumpaloinut pikkuveli Igor päätyi samaan ratkaisuun yhdeksän vuotta myöhemmin 2006.

Veljesten ryhdyttyä jälleen yhteistyöhön 2008 Cavalera Conspiracy -nimellä, on Sepulturan touhu tuntunut alati kummallisemmalta. Todistettuani Helsingin Kultuuritalolla niin veljesten johtaman Sepulturan 1992 kuin cavalerattoman Sepulturan 2006, tuntui jälkimmäinen versio puhtaasti nimellään ratsastavalta rahastukselta – varsinkin ilman Max Cavaleran sävellyksellistä panosta.

Paperilla setin alku lupaa hyvää: Beneath The Remains, Inner Self, Desperate Cry… Mutta jo ensi sekunneista lähtien käy ilmi surullinen, masentava ja valitettava totuus:

Tämä. Ei. Ole. Sepultura.

Kuluneen kevään kummallisuuksiin metallimaailmassa kuuluu rumpuruletti, jonka seurauksena Sepulturan, Slipknotin ja Suicidal Tendenciesin rumpalit päätyivät vaihtamaan paikkoja keskenään.

Suurin häviäjä tässä ruletissa näyttää olleen Sepultura, jonka Eloy Casagrande pääsi lopulta Slipknotiin, mistä Jay Weinberg päätyi potkut saatuaan Suicidal Tendenciesiin, josta Greyson Nekrutman ajautui lopulta Sepulturan tyhjälle rumpupallille.

Tajusitteko? Hyvä.

Mysticissä Nekrutmanilla on koko festareiden riipivin ja karmivin rumpusoundi – erityisesti virvelirummun osalta – mikä tekee tämän nauttimisesta sietämätöntä. Kun yhtyeen muukin soitto on onttoa läpiluentaa Cavaleran veljesten kultaisista vuosista, on vain tunnustettava tosiasiat ja sanottava se ääneen: kiitos tyhjästä ja hyvästi.

Todistamistani konserteista Sepultura Mysticissä oli tämän kesän ylivoimaisesti suurin pettymys ja floppi.

Tai kuten Gandalfista, The Scourgerista ja Demonztratorista tuttu vokalisti Jari Hurskainen tykkäsi usein lausua jotain erityisen surkeaa kuultuaan: ”Jos joku tästä diggaa, niin sillä on kyllä maku sormessa ja sormi perseessä.”

Aika monella Mysticin yleisössä näytti olevan. Kammottavaa.
✟

I Am Morbid ei säästele

Sisälava

Sepulturan tarjoaman antikliimaksin myötä joudun lennosta tekemään peliliikkeen ja suuntaamaan sisälavalle, missä toimitustaan on aloittelemassa Morbid Angelista tutut David Vincent ja Pete Sandoval.

Tässä kohtaa maailmaa, missä Morbid Angelin nykykunto alkaa olla melkoisen hauraassa tilassa pääjohtajansa, kitaristi ja lauluntekijä Trey Azagthothin päihdeongelman johdosta, lepäävät eräiden amerikkalaisen death metallin suurimpien merkkiteosten – eli Morbid Angelin neljän ensimmäisen studioalbumin kappaleiden esitykset – tätä nykyä pitkälti basisti-laulaja Vincentin sekä 61-vuotiaan rumpali Sandovalin harteilla, joista jälkimmäisen soittosähäkkyys ei edelleenkään osoita hiipumisen merkkejä..

Mutta mikäpä siinä, jos ja kun kitaristit Richie Brown (Terrorizer) ja Bill Hudson (Doro, Trans-Siberian Orchestra) pystyvät toteuttamaan Azagthothin suurimmatkin musiikilliset sekopäisyydet yhdessä ja erikseen, niin kyllähän tätä mieluummin katselee ja kuuntelee kuin Azagthothin ilmeisen ”höyryistä” kaatuilua lavalla ja sen ulkopuolella.

Tämä vuosi antaa I Am Morbidille mahdollisuuden juhlia ”Morppareiden” jo 30 vuotta täyttävää nelosalbumia Domination. Pääpaino on kuitenkin niissä biiseissä, mitä yleisö haluaa tältä jukeboksilta kuulla – ja se ne myös saa. Takuuvarmaa toimitusta alusta loppuun.

Tiamat ja puolalainen känni

Kakkoslava

Festivaalin viimeiseksi esiintyjäksi kakkoslavalle oli buukattu ruotsalainen tunnelma- ja goottimetalliklassikko Tiamat, jonka esityksestä ehdin todistaa I Am Morbidin loistavan vyörytyksen takia vain illan viimeisen hitaan, Gaian.

Oli hyvä että ehdin, sillä oli suuri ilo todistaa, miten Tiamat elää ja toimittaa edelleen.

Vuonna 2025 Tiamat on tässä ajassa juuri niin epämuodikas, yllättävä ja totaalinen ”haistakaavittu”-esitys tässä nykyajan täydellisyyttä tavoittelevassa metallikulttuurissa, missä kaiken pitää olla niin viimeisen päälle viilattua ja sliipattua, ettei yllätyksille jää enää sijaa.

Mutta on siinä eittämättä jotain harvinaisen kaunista, kun pienessä tihkusateessa kuulee siellä täällä, ”onko se jurrissa”, ”onpa toi jurrissa”, ”kylläpä tuo on jurrissa”, tarkoittaen tietysti Tiamatin pääjohtajan, laulaja-lauluntekijä Johan Edlundin horjumista ja sössöttäviä välispiikkejä.

Jos herralle on hieman puolalainen kalja ja votka maistunut ennen aamuyhden keikkaa ja festivaalin päätösesitystä, niin se miehelle suotakoon. Onhan Edlund ja Tiamat vastuussa kuitenkin yhdestä kaikkien aikojen hienommista tunnelmametallilevyistä, Wildhoneystä, mistä Gaiakin on peräisin.

Onneksi Tiamatin muu jäsenistö koostuu sen verran varmaotteisista veteraaneista, ettei Edlundin känni aiheuta itsessäni muuta kuin hymähtelyä, kun puolet nuoremmat yleisön edustajat kauhistelevat bändin nokkamiehen pelikuntoa. Siinä teille vanhaa liittoa, saatana!

Täydellinen lopetus mahtavalle festivaalille.

Teksti, kuvat & videot: Nalle Österman

Koiteli on Oulun Kiimingissä sijaitseva kaunis luontokohde, jossa voit ihailla upeaa vuodenaikojen muuntelemaa koskimaisemaa. Olen viettänyt täällä aikaa jo pikkutytöstä asti retkeillen ja käyden jäätelöllä silloisessa kahvilassa.

Kahvilan yhteydessä oli tanssilava ja muistelen, miten teininä istuttiin portsarijätkien kanssa sisäänkäynnillä nuotion valaistessa loppukesän viilenevää iltaa.

Kohde on yhä erittäin suosittu retkeilypaikka ja suosittu on ollut myös siellä kolmattatoista kertaa järjestettävä festivaali, jota Suomen kauneimmaksikin on kehuttu.

Ei voi väittää vastaan, onhan paikassa ihana tunnelma ja erityinen miljöö.

Vessadiskosta Sahasaarelle

Astellessamme sisäänkäynniltä alueelle kohtasimme ensimmäisen ilmiön: vessadiskon eli diskosukkulan!

Juttelin henkilökunnan edustajan kanssa keksinnöstä ja hän kertoi heidän saaneen idean jostakin tv-ohjelmasta, missä esiteltiin Berliinissä olevia puhelinkoppeja, joihin oli tehty kolikoilla maksettava disko. Oiva keksintö introverteille tai äkillisen tanssikohtauksen yllättäessä!

Tämä suomalainen versio oli siis inva-bajamaja, joka oli päällystetty yltä päältä jollakin hopeanhohtoisella materiaalilla. Sisällä oli tietysti asiaan kuuluva peilipallo, valot, koristeet ja kaiutin, josta kuului mehukkaita ysäriklassikoita. Pakkohan se oli kokeilla!

Kaveri ois ollut kiva, mutta valokuvaajamme Mikko Nurminen, kenelle leikkisästi keksittiin lempinimi ”Mike Grassy”, ei ollut yhtä innostunut asiasta.

Jatkoimme matkaa kohti riippusiltaa, joka vie Sahasaarelle, mistä löytyy kaksi esiintymislavaa. Toisella niistä oli jo esiintymässä Joensuusta kotoisin oleva runollinen Lyyti ja hänen jälkeensä Laura Voutilainen.

Tunnistettava ääni

Tänä vuonna 50 vuotta täyttävän Voutilaisen kyllä tunnistaa niin äidit kuin tyttäretkin. Hänen uransa alkoi jo 1993 ja siihen mahtuu jos jonkinlaista jännää euroviisuista lähtien.

Omat mielikuvani Laurasta liittyvät vahvemmin tanssilavoille, onhan hän palkittu iskelmä-Finlandia-palkinnolla, mutta kirjahyllyyn hän on haalinut muitakin musiikkialan tunnustettuja pystejä.

Näyttävässä ja kimaltelevassa puvussa esiintynyt laulaja innosti sateessa juhlivaa kansaa mukavalla potpurilla. Tuttuja kappaleita kuunnellessa itseäkin vähän laulatti, myönnetään.

Tunteiden tsunami

Enemmän kuitenkin laulatti Irina Acoustic Band, joka toi pienelle klubilavalle tungokseen asti porukkaa. Vilkuillessa ympärilleni huomasin ihmisissä suuria tunteita.

Musiikin koskettaessa itki useampi kuin yksi yleisön edustaja. Irina osasi ottaa yleisönsä ja pitää hauskaa, mikä toi alueelle mukavan rennon tunnelman.

Vieressäni juhlineet Jonna Siipola ja Pauliina Holappa olivat tulleet festivaaleille pääosin tunnelman takia, mutta Laura ja Irina laittoivat tanssijalat liikkeelle ja kielenkannat auki.

Entiset naapurit olivat pitäneet yhtä, vaikka koti oli vaihtunut jo useaan kertaan. Tunteikkaalta näyttänyt meno kyllä kertoi syvästä ystävyydestä. Irinan toukokuussa julkaistun Kunnes aurinko nielaisee maan -albumin kappale Kulkurin iltatähti sai minunkin tunteeni pintaan. Ihana Irina!

Illan huipennukset

Iltaa jatkoi mainio Kuningasidea, joka sai kuvaajankin päkiät nousemaan irti maankamarasta. Kuusitoista vuotta keikkaillut orkesteri kyllä räjäytti tanssilattian rempseällä bilereggaella.

Kertakaikkisen hyväntuulinen bändi, jota kuuntelee ilolla juuri tämänkaltaisilla pienillä festivaaleilla ja puistokonserteissa. Tykkään!

Koskilavalta oli aika siirtyä jälleen klubilavalle, missä taitojaan pääsi esittelemään Ursus Factory. Myönnettäköön, että kyseinen kokoonpano ei ole minulle entuudestaan tuttu, eikä kuvaaja Mikekään ollut tästä kuullut. Uutta päin siis!

Todettakoon, että tämä on jännittävän hämmentävä bändi, joka koostuu kahdesta jäsenestä: rumpalista ja kitaristi-laulajasta.

Kaksikko villitsi yleisöä, vaikka tekniikka häiriintyi sen verran, ettei rumpali saanut taustalaulujaan kuuluviin. Onneksi tämä saatiin korjattua.

Etäisesti habitukseltaan insinööriä muistuttava kitaristilaulaja lateli vähintäänkin mielenkiintoiset välispiikit, ja rumpalia katsellessa mieleeni tuli nuori Tarantino. Viihdearvo on siis taattua!

Mutta mitä tämä musiikki on? Punkkia, rokkia, räppireggaeta? What?!?

No ainakin se on viimeisen päälle viihdyttävää, niin että jos bändi ei ole tuttu, äläpä silloin mene syömään mitään burgeria vaan kuuntelepa hetki, jos toinenkin!

Egotripin juhlaa

Illan edetessä tuli väistämättä viimeisen esityksen vuoro. Aikoinaan Voutilaisen ponnistettua artisti-uralleen Lahdessa vuonna 1993, ensiesiintymistään samaan aikaan Helsingissä hioi Egotrippi.

Illan päättävä bändi lateli yleisölle tuttuja tahteja eri vuosikymmeniltä.

Juhlakansa sai nauttia elokuun hämärtyessä suomalaisesta musiikista, mutta myös lukuisista ulkotulista, joita festivaalijärjestäjä sytyttää joen kuohujen välissä oleville kallioille.

Tämä synnyttää kauniin ja levollisen maiseman, jota ihastellessa melkein itku tulee.

Sateen ropinaa

Kukapa tämän sään olisi halunnut tilata, ei kukaan. Sään sanelemana useimmat lauantain asiakkaat olivat viisaasti pukeutuneet sadetakkeihin, ja design-takkeja ihastellessa tuli melkein kateelliseksi.

Mike joutui tyytymään infopisteeltä hankittuun muovitakkiin häneltä portilla riistetyn takin sijaan, sillä huomiovärinen heijastintakki ei ollut alueella sallittu kuin järjestyksenvalvojilla. Harmillisesti siitä ei vain ollut tiedotettu festivaalin nettisivuilla lainkaan. Uskoimme kuitenkin hänen selviävän hieman köykäisemmälläkin varustuksella.

Tunnelman nostattaja

Keikkaansa suuremmalla Koskilavalla aloittanut Juha Tapio oli saanut loppuunmyydyn lauantain festarikävijät paikalle, ja tunnelma hipoi honkien latvuksia.

Yleisö tanssi, lauloi ja hyppi, joten kenellekään ei jäänyt epäselväksi, viihtyivätkö asiakkaat vai eivät. Tunnettu ja palkittu artisti todella antoi asiakkaille vastinetta rahoilleen jopa jalkautumalla lavalta juhlijoiden sekaan.

Tunteikkaat ja tunnelmaa nostattavat biisit raikasivat sateisessa saaressa puiden syleilyssä, missä saatoit kuvitella niiden juurien yhteen kietoutumisen.

Iltaa klubilavalla jatkoi Frans Harju, joka toi intiimille Klubilavalle henkäyksen väkevää tulkintaa ja tunteiden aaltoja. Harjun jälkeen isommalle asteli Asa Bäänd II, joka toi festareille omintakeista rap-sanailua.

Lähdimme kuitenkin tässä välissä katselemaan, mitä mantereella tapahtuu. Loungessa oli soittamassa kaksi DJ:tä, ja tunnelmalliseksi sisustetut teltat muodostivat parkkipaikalle kivan kokonaisuuden, joiden keskelle jäi tilaa tanssia.

Illan hämärtyessä pamahti saareen aikakoneen saattelemana Waldo’s People. Bileet lähti käyntiin heti ensimmäisestä biisistä, ja kovimmilla tamppaajilla tuli varmasti hiki.

Legendaaristen tanssihittien saattelemana oli viimeisen kokoonpanon vuoro ennen kuin festarit laitettaisiin tältä vuodelta pakettiin.

Suurlähettiläiden 35 vuoden matka

Edellisen esiintyjän tavoin seuraavanakin oli vuorossa 90-luvun hittejä. Kiiltävät puhallinsoittimet tähdittivät lavalla Suurlähettiläiden perussettiä.

Nykyään enää satunnaisemmin keikkaileva bändi on antanut meille mahdollisuuden nautiskella esiintymisistä hieman enemmän täytettyään 35 vuotta.

Heti alussa Omituisten otusten kerho vuodelta 1991 saa muistoja nousemaan pintaan. Teininä laulettiin tippa linssissä kappaleita Pittääx sun aina, Kuka pysäyttäisi kellot ja Ei tule niin pimeää.

Suurlähettiläitä kelpasi aikoinaan ottaa automatkalle mukaan. Täytyykin laittaa suoratoistosta taas soimaan, niin ei pääse sanat unohtumaan.

Ainutlaatuista suomalaista tunnelmaa luonnon keskellä arvostavalle musiikin ystäville voi varauksetta suositella Koiteli elää -festivaalia. Tapahtuma yhdistää juurevasti luonnon, musiikin ja yhteisöllisyyden tarjoten näin juuri sitä, mitä suomalaiselta kesäfestivaalilta voi kauneimmillaan toivoa.

Katso kaikki Mikko Nurmisen upeat kuvat Koiteli elää -tapahtumasta tästä!

Teksti: Maria Virrantalo
Kuvat: Mikko Nurminen

Kesän 2025 Qstock oli jälleen loppuunmyyty, nyt jo 12:nnetta kertaa peräkkäin. Festivaali sai alkunsa 2003, jolloin estradeina toimi kaksi lavaa, yksi vanhan pyöreän paviljongin sisätiloissa ja yksi ulkona.

Tuolloin myös allekirjoittanut oli töissä kyseisissä kinkereissä ja kuva-aineisto tapahtumasta on paperisena versiona jossain laatikossa. Nyttemmin onneksi tekniikka on kehittynyt, vaikka oma jännityksensä siinäkin oli, kun filmirullia pudotteli Anttilan aulassa olevaan laatikkoon.

Kun tuolloin kävijöitä odotettiin tulevan noin 3000, saapui yleisöä paikalle 7000, mikä yllätti järjestäjät kuin lätkä kärpäsen.

Ikärajatonta turvallisuutta

Nykyiset kävijämäärät eivät festivaalikonkareita taida enää yllättää. Viikonlopun aikana kävijöitä arveltiin olleen paikalla noin 40 000 ihmisoletettua, eikä valokuvaaja Mikko Nurmisen kanssa kerätyt askeleet jääneet kävijäluvusta kuin muutaman satasen, mikä tuntuu jaloissa vieläkin. Katso Nurmisen vaikuttavat valokuvat tästä!

Ohjelman aikataulun mukaan lavalta toiselle kipittäessä tuli jo enemmän kuin hiki, sillä keli oli kuin naapurikylän baarista löydetty uusi tuttavuus, kuuma. Festivaalijohtaja Mikko Forsténin mukaan parempi näin ja tottahan se on – vesisateessa juhliminen ei hääviä ole.

Festivaalilla ei ole ikärajaa, mikä on mielestäni hyvä juttu. Näin nuoretkin pääsevät tutustumaan uusiin artisteihin ja löytää sekä kehittää musiikkimakujaan turvallisessa ympäristössä. Mitään järjestyshäiriöitä emme ympärillämme havainneet, mikä jatkoi hyvin aiempien vuosien perinnettä.

Perinteistä puhuttaessa pienenä triviaknoppina mainittakoon, että kaupungin ylpeydenaiheisiin kuuluva Radiopuhelimet on esiintynyt joka ikisessä Qstockissa.

Ilmaisohjelmaa kansalle

Pienestä kahden lavan rockpainotteisesta musiikkitapahtumasta on vuosien saatossa kehittynyt eri genrejen laaja-alainen ilotulitus. Ilman tätä uudistusta eivät nämä karkelot varmastikaan keräisi tällaista yleisömäärää.

Tämän vuoden uudistuksena oli festivaalialueen ulkopuolelle Linnasaareen pystytetty Oulu2026-lava, joka markkinoi Oulua Euroopan ensi vuoden kulttuuripääkaupunkina.

Tarjolla on läpi viikonlopun ilmaista musiikkiohjelmaa, josta vastaavat Lydian, Ravggon, Tempera, Naike, Havut, Neon Puutarha, Seurat, Oulun_Keskusta sekä Slovakiasta Ouluun matkannut SJU.

Monipuoliset oheispalvelut

Järjestelyt toimivat vesipisteiden ja vessojen osalta moitteettomasti. Välillä ruokakojuille kerääntyi ajankohdasta riippuen nälkäistä yleisöä hyeenoiden lailla. Viisaammat osasivat ajoittaa ruokailunsa toisia paremmin, jolloin on muutenkin väljempää tutustua alueella itseään tutuksi tuoviin yrityksiin.

Tämän vuoden Qstockissa ei näyttänyt olevan edellisiin vuosiin verrattuna yhtä paljon tuotemyyjiä, markkinoijia tai oheisohjelmien tarjoajia, mutta eräs kiinnostavimmista oli paikallinen PitBull Tattoo, jonka teltalla riittää jonoa.

Hyväntuulinen tatuointipäällikkö Mosse kertoo olleen edellisen kerran paikalla ainakin 15 vuotta sitten, mutta paluu festivaaleille oli nyt tehtävä nuoremman sukupolven toiveesta. Hikeä otsiltaan pyyhkivien tatuointiartistien mukaan kiirettä pitää, vaikka ämpäreitä ei jaossa ollutkaan.

– Minkäs sille mahtaa, mies naurahtaa partaansa.

Oulun keskustassa toimiva Cocktail Company palvelee Qstockissa VIP-alueella. Cocktailvelho Jani Virran mukaan kauppa kävi kuulemma juuri sopivasti. Hetkeä myöhemmin jonoa olikin kuin aikanaan toimineen assan vessan kassalle, jolloin hiki taisi tulla janoisten sankareillekin.

Ensi vuoden Qstock-lippuarvontaan pääsimme osallistumaan Menoxin markkinointikojulla. Menox haluaa luoda applikaation, jonka avulla yleisö löytää monipuolisesti erilaisia tapahtumia.

Northern Triben myyntitiskiltä valokuvaajammekin löysi uuden paidan, jonka rinnassa komeilee teksti Luna Kills, minkä valintaa ylisti myös paitamyyjä, löytyyhän yhtye myös meidän molempien soittolistoilta.

Valinnan vaikeutta

Qstockissa esiintyi tänä vuonna huikeat 68 esiintyjää seitsemällä eri lavalla, mukaan lukien alueen ulkopuolella sijaitseva pääsymaksuton esiintymisareena, jonne tiemme ei tällä kertaa vienyt.

Valinnoista tekee vaikean se, jos olet kiinnostunut useammasta kuin kahdesta genrestä. Bändit auttamatta esiintyvät samaan aikaan jonkun muun hyvän kanssa ja silloin tulee valintoja tehdä kuten jouluaamuna konvehtirasian äärellä.

Perjantain ohjelmisto kertoi aloittavien artistien olevan oman kylän tyttö Pehmoaino ja turkulainen vaihtoehtometallia tarjoileva Awake Again, jonka keikkaa päätimme mennä seuraamaan, onhan yhtye esiintynyt taannoin jopa Saksan maineikkaalla Wacken Open Air -festivaalilla.

Mielestäni Awake Again olisi ansainnut Qstockissa paremman esiintymisajan, jotta yleisöä olisi saatu enemmän paikalle. Hyväntuulisen yhtyeen musisointi oli parhaimmillaan täydessä tykityksessä. Iso suositus!

Kansainvälistä tähtipölyä

Sirkusteltan lavalle nousi Younghearted joka on mielestäni jazz-vivahteita tarjoilevana kevytpopparibändinä täydellisen oloinen puistokonsetttiin tai vaikkapa viinijuhlille. Yleisöä olikin paikalle saapunut kuin ikäihmisiä aamutorille. Ihana tunnelma!

Mary Ann Hawkins on Qstockin esittelyn mukaan Suomen parhaaksi live-bändiksi ylistetty surf rock -ryhmä. Meno oli letkeää, rytmikästä ja vaikutti sympaattisella tavalla minikokoiselta big bandilta, josta äitisikin voisi tykätä.

Iltapäivää tahditti kansainvälisesti kiinnostava ja uskottavasti tähteyteen suuntaava indiepoppari Goldielocks, jonka lavaelkeistä tuli mieleen muun muassa Kylie Minogue ja jopa Amy Winehouse. Goldielocks olikin houkutellut paljon kiinnostuneita paikalle ja fanejakin mukavan määrän.

Tina Turnerin karismaa

Craphic Nature loi telttaan angstisia tunnelmia räjähtävällä alulla. Musiikillisesti yhtye toi paikoitellen mieleen Kornin, mutta koska bändin asenne alkoi tuntua omaan makuuni jo liiankin mahtailevalta, oli pian pakko laittaa tossua toisen eteen. Sen vastapainoksi Behm pyörähteli päälavalla hyvinkin kevyen oloisesti.

Ruotsia edustivat tänä vuonna Soen sekä Blues Pills, josta jälkimmäinen oli erittäin positiivinen yllätys. Soenin tarjoillessa melankolista ja tasatempoista rokkia, oli Blues Pills ihastuttavan energinen ja mukaansatempaava rockbändi, joka otti rohkeasti kontaktia runsaslukuiseen yleisöön.

Blues Pillsin biisit sisälsivät makeasti nostalgiaa tihkuvia soundeja, mitkä tuntuivan sopivan monen sukupolven jalan alle, olihan Proud Woman -kappaleessa jopa ripaus Tina Turnerin karismaa ja henkeä. Blues Pills menee soittolistalleni heti!

Nostalgian mahti

Omaa nostalgiaansa festareille toi Apulanta. Silloin kun kaikkea ei vielä ollut keksitty, Apulanta keksi sen ja niillä siivillä se liitelee edelleen. Tämä bändi ei pienille lavoille mahdu, yleisöä oli valtavasti.

Bändi on iskostanut suomalaisten sieluun kappaleet, jotka saavat paatuneimmatkin heviletit laulamaan mukana, koska Apiksen sanoituksista jokainen löytää tarttumapintaa. Tarjolla oli vanhoja hittejä ja uutta materiaalia. Kyllä ne vaan jaksaa!

Perjantain pääesiintyjää haastoi runsaslukuisen yleisön kerännyt Ensiferum viikinkiteemaisella metallihumpallaan. Illan päätti norjalainen DJ Alan Walker upeilla laservaloillaan. Kenttä olikin täynnä ihmisiä, jotka nauttivat tästä spektaakkelista täysin palkein.

Mörähtäviä kurkkuääniä

Lauantaina Luna Killsin räjähtävän energinen laulaja veti koko teltan tunnelman kattoon. Rumpuja piiskaava paidaton nuori mies on sekä taitava että ilo silmälle. Raskas, mutta leikkisä metalli upposi yleisöön täydellisesti ja mosh pit pyöri vinhaa vauhtia.Tämä mystinen yhtye teki suuren vaikutuksen ja saattoi hyvinkin olla koko Qstockin paras esiintyjä.

Suuren yleisön suosikkeihin näytti kuuluvan Turisti, Mirella sekä festivaalikansaa tanssittanut Käärijä. Mirella avasi keikkansa hyvällä energialla, ilmeisesti taannoiset ongelmat on jo saatu selätettyä. Rytmirannan lavan käynnisti puolestaan räppäri Senya, jonka isoisä oli 79-vuotiaana 2019 muistisairauteen menehtynyt iskelmälaulaja Reijo Taipale.

Tamperelainen Beyond Awareness teki Qstockissa ensimmäisen festarikeikkansa:

– Ekaa kertaa Oulussa, eikä tarvitse katua, laulaja totesi teltan täyttäneelle metallikansalle.

Hyväntuulinen solisti jutteli yleisön kanssa ja päästeli mörähtäviä kurkkuääniä, tuoden kappaleisiin välillä myös puhtaampaa laulua. Bändin soundissa kuului vaikutteita Bullet For My Valentinesta.

Keskipäivän jälkeen esiintyivät Robin Packalen, Sara Siipola, Bess ja Aaro630. Robinin kerätessä suurimman väkijoukon päätimme katsoa Sara Siipolan keikan. Kaunis poppari huusi mikkiinsä, ”en kuule itseäni, mutta ihan sama, nyt vedetään!”

Teknisten alkuvaikeuksien jälkeen keikka lähti rullaamaan kunnolla, tarjoten soul-vivahteita ja Amy Winehousen sävyjä. Siipolalla on laaja ikähaarukka kuulijoissa ja muutama hitti.

Elokuvallista jazz-tunnelmaa

Päälavalla vuorossa oli suomicountrya uudistava Rodeo, joka jakoi esiintymisajan Von Hertzen Brothersin kanssa. Rodeohan on kolmen naisen kokoonpano: Anna Puu, Erin ja lahjakas laulaja-lauluntekijä Ida Paul.

Lavan edusta oli valitettavan väljä verrattuna lavalle saapuneiden taiteilijoiden taitoon. Kolmikon oiva veto oli esittää kaikilta artisteilta omat hittibiisit uran varrelta.

Von Hertzen Brothers täytti puolestaan sirkusteltan niin täyteen, että osa faneista jäi suosiolla nauttimaan keikasta teltan ulkopuolelle, mikä ei tässä helteessä ollut huono asia. Amerikkalaisen Palaye Royalen sijaan suuntasimme tutustumaan 19-vuotiaaseen australialaiseen naislaulajaan Jacoténeen, joka aloitti keikkansa surf-henkisellä jazz-kappaleella.

Jacoténen ääni tuo mieleen elokuvien vanhat jazz-klubit, jotka tarjoilevat soljuvaa ja kuuloelimiä hivelevää musiikkia. Yleisöä olikin kerääntynyt paikalle ilahduttava määrä. Suosittelen aina tutustumaan ulkomaisiin uutuuksiin – saatat yllättyä positiivisesti.

Käärijän valloittaessa päälavan keräsi Cemetery Skyline rockväen sirkusteltalle kuuntelemaan melankolista goottimetallia kokemuksella ja ammattitaidolla esitettynä, kuuluuhan bändin jäsenten uralle yhtyeitä kuten Dark Tranquillity, Amorphis ja Sentenced.

Päälavan Käärijän ansiosta sai valokuvaajanamme toiminut Mikko Nurminen nauttia minunkin tanssimuuveista Cha Cha Chan ja It’s Crazy It’s Party -kaltaisten hittien ansiosta, oli varmasti mukavaa.

Käärijän lisäksi yleisöä tanssittivat DJ Orkidea, JVG, englantilainen The Pineapple Thief, Ellimei sekä mahtipontinen ja muhkea Battle Beast näyttävillä pyrotekniikoillaan.

Nostalgian huipentuma

Lauantain pääesiintyjäksi oli valittu nostalginen Ultra Bra, joka veti tänä kesänä muutamat valikoidut keikat, jotka huipentuvat Helsingin Olympiastadionille elokuun lopussa. Yleisöä riitti ja laulu raikasi. Ja miksikäs ei, koska bändillä on ikonisia biisejä ja vankka kannattajakunta.

Tuuli oli puolestaan houkutellut nuorison paikalle sirkusteltalle. Ymmärtäähän sen, jos ja kun päälavalla oli ”fossiilisen aikakauden taiteellinen humppabändi”. Tuuli tarjosi puolestaan r’n’b-poppia, joka toivottavasti nousee ennen pitkää Suomen listoille.

Omalle soittolistalleni tämän vuoden Qstockista pääsevät puolestaan Luna Kills, Blues Pills, Awake Again, Beyond Awareness, Rodeo, Jacoténe ja Younghearted.

Katso Mikko Nurmisen vaikuttavat valokuvat vuoden 2025 Qstockista tästä klikkaamalla!

Teksti: Maria Virrantalo
Kuvat: Mikko Nurminen

Havahduin Elämäni biisi -ohjelman juontajan ja entisenä pomonanikin Suosikki-lehdessä toimineen Katja Ståhlin Facebookiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 tekemään päivitykseen, missä hän esitti suuren huolensa huippusuositun nousevan suomalaisen poptähden Mirellan jaksamisen puolesta Iltalehden uutisen pohjalta.

– Montahan näitä oikeen tarvii ennen ku tajutaan, että rajat ne on nuorella artistillakin. Ja että hän itse ei välttämättä tiedä missä ne kulkee. Jonkun on pidettävä huolta.

MIELENTERVEYS KOETUKSELLA

Iltalehden artikkelissa kerrotaan, miten 20-vuotias Mirella oli aiemmin päivällä purskahtanut itkuun kesken Hämeenlinnan Wanaja-festivaalin iltapäiväkeikkansa ja jättänyt esiintymisensä kesken kahteen otteeseen, joista jälkimmäisen jälkeen esitys ei enää jatkunut.

– Nyt minun pitää ottaa mielenterveyteni esiin. En tiedä mikä minua vaivaa, mutta en vain pysty tällä hetkellä, Mirellan kerrotaan ilmoittaneen lavalla kyynelehtien.

Mirella oli buukattu Wanajan lauantain avausesiintyjäksi. Samalle päivälle Mirellalla oli tulossa vielä iltakeikka Helsingin Kipinä-festareille, mutta tämä peruttiin muutamaa tuntia myöhemmin.

Vielä samana iltana Iltalehti julkaisee artikkelin, missä kerrotaan peruutusten herättäneen huolta somekansassa.

– Toivon, että Mirellan managerit ja koko taustajengi on hereillä, ettei upea Mirella uuvu ihan kokonaan. Minun mielestäni hän vaikuttaa todella kiltiltä ja tulee väistämättä mieleen, että uskaltaako hän kunnolla pitää rajojaan ja pyytää lepoa jos sitä kaipaa.

– Miten Mirellan keikkakalenteri edes voi olla noin täynnä? Sillähän on välillä useampia keikkoja samana päivänä.

Ilta-Sanomat kertoo uutisessaan, että Mirellalle on kuluvalle kesälle buukattu jo ainakin 44 festarikeikkaa. Helsingin Sanomissa oltiin puolestaan pantu merkille, että Mirella oli vaikuttanut väsyneeltä jo edellisiltana Turun Ruisrockissa. Turussa Mirella oli kertonut olevansa flunssainen tukkoisuuttaan pahoitellen.

”HEROIINI PARANTAA FLUNSSANKIN”

Mirellan flunssat saa minut muistelemaan meemiä, johon on yhdistetty kaksi kuvaa. Ensimmäinen on kuvakaappaus iltapäivälehden artikkelista, missä poptähti Anna Abreu kertoo tuhoisista elämäntavoistaan.

”Laulaja Anna Abreu, 24, söi ennen pussillisen karkkia päivässä, tupakoi ja joi energiajuomia ja olutta. Keikat hän veti läpi raivolla. – Elin elämää, jota en olisi voinut jatkaa kovin pitkään.”

Sitaatin alapuolelle on valittu kuva Hanoi Rocksin Andy McCoysta ja Michael Monroesta, missä McCoy osoittaa sormella kameraan kuin osoittaakseen kuvan alle meemifontilla kirjatun viestin: ”Bitch please!”, mikä suomeksi voisi kääntyä vaikkapa muotoon ”narttu, älä nyt viitsi”.

Hanoi Rocks -miesten päihdehuuruiset elämäntavat on kirjattu vuosikymmenten kuluessa tuhansiin tarinoihin, joista tässä flunssaisessa asiayhteydessä muistuu mieleen eräs kohta Jouni Kemppaisen ansiokkaasta artikkelista ”Legenda nimeltä Andy McCoy”, joka julkaistiin Hesarissa 17. syyskuuta 1995 – eli karvan vajaat 30 vuotta sitten.

”Andy ei kadu mitään.

– En edes heroiinivuosii, vaikka ne oli vaikeita vuosii. Ei kaman takia vaan siks, että se on niin vitun laitonta. Mutta huumeet avaa luovan kanavan. Sit sä käytät ja käytät ja huomaat yks aamu, että oot riippuvainen.”

Niinpä Andykin aikanaan heräsi eräänä aamuna valtavan flunssaisena. Hänen ystävänsä naureskeli: nyt sä oot koukussa.

– Mä sanoin, että painu vittuun. Musta ei tuu narkkaria ikinä. Sit mä otin pienen viivan ja olo parani heti. Mä kelasin wau. Heroiini parantaa flunssankin. Niin naiivi mä olin.”

EI IHMISEN ELÄMÄÄ

Ilta-Sanomille McCoy kertoi puolestaan elokuussa 2019, ettei aio enää koskaan tehdä pitkiä kiertueita.

”– En lähde enää ikinä isolle rundille vetää satoja keikkoja vuodessa, unohtakaa. Mä en rääkkää itteeni sillä, koska se johtaa vaa kahteen juttuun: kuolemaan tai kovan kaman vetoon. Se on totuus, koska se elämä rundilla ei oo ihmisen elämää.

– Elämäs on paljo tärkeempiäkin juttuja kun rundaaminen. Mä haluun keskittyä niihin.”

Muistutetaan: kesälle 2025 Mirellalla on tosiaan buukattuna jo ainakin 44 festivaalikeikkaa ympäri Suomen. Jäädään odottamaan, miten monta niistä nyt lopulta perutaan.

Voiko olla, että Mirellan keikkamyyjänä toimivalle Team-ohjelmatoimistolle on iskenyt vauhtisokeus? Eihän se tavatonta olisi: niittihän sen toimitusjohtaja Hans Koivu jo takavuosina kyseenalaista mainetta Tampereen suunnalla vaatimalla aiemmassa yrityksessään työharjoittelijoitaan repimään kilpailijoiden julisteita alas samalla kuin nämä olivat kiinnittämässä Koivun edustaman yrityksen mainoksia.

Viikonlopun peruutukset Mirella on jo ehtinyt heittää huumoriksi julkaisemalla somessa videon, missä janojuomilla virkistäytynyt jääkiekkolegenda Timo Jutila kommentoi vuoden 2011 MM-kultaa Suomen maajoukkueen johtajana.

– Ei semmosia pidä miettiä. Tehdään töitä ja mennään eteenpäin. Mä oon ylpee jätkistä, Jutila toteaa videossa.

THE SHOW MUST GO ON

Tällä viikolla Mirellalla on kokonaista kuusi keikkaa, joista ensimmäisen piti tapahtua jo tänään maanantaina 7. heinäkuuta Aitoon Kirkastusjuhlilla. Eilen sunnuntai-iltana tuli tieto, että ainakin tämä keikka on peruttu. Seuraavan esiintymisen pitäisi olla keskiviikkona 9. heinäkuuta Jyväskylässä, mistä Mirellan keikkabussin määrä jatkaa Ouluun, Hailuotoon, Suonenjoelle ja takaisin Jykylään.

Vielä pitäisi jaksaa tahkota reilut 20 vetoa.

Pakko takoa nyt kun rauta on kuumaa, the show must go on.

Tämän tien yhdenlainen lakipiste todistettiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 Englannin Birminghamissa, missä jätettiin haikeat ja tunteikkaat jäähyväiset 76-vuotiaalle Ozzy Osbournelle 40 000 paikallaolijan ja arviolta 4,6 miljoonan televisiokatsojan silmien edessä.

Ikonisen laulajatähden viime vuoden taistelut vakavien terveysongelmien kuten Parkinsonin taudin kanssa ovat olleet harvinaisen surullista seurattavaa.

Keikkatietopankki Setlist.fm tietää kertoa, että Ozzyn viimeinen konsertti Suomen kamaralla oli 6. kesäkuuta 2018 Hyvinkään Rockfestissä ja koko uran viimeinen täyspitkä esiintyminen miehen nykyisillä kotikulmilla Yhdysvaltojen Los Angelesissa uuden vuoden aattona 31. joulukuuta 2018.

Vain muutamaa viikkoa aiemmin mies oli ehtinyt viettää 70-vuotisjuhliaan.

Tämän jälkeen terveysongelmat, uudet keikka- ja kiertuebuukkaukset sekä keikka- ja kiertueperuutukset ovat seuranneet toinen toistaan.

Ennen lauantain jäähyväiskonserttia Ozzy on ehditty nähdä lyhyesti lavalla vain kahdesti: elokuussa 2022 Englannissa parin Black Sabbath -klassikon verran ja kuukautta myöhemmin Yhdysvalloissa parin soolobiisin ajan.

Tahtoa ja sinnikkyyttä ei solistilta ole tällä vuosikymmenellä kuitenkaan puuttunut: jos edellisellä vuosikymmenellä ilmestyi vain yksi studioalbumi Scream (2010), on kuluvalla vuosikymmenellä saatu niitä jo kaksin kappalein, Ordinary Man (2020) ja Patient Number 9 (2022).

Tätä nykyä kävelykykynsäkin jo menettänyt tähti saatiin viikonlopun superkonsertissa lopulta lavalle valtaistumessa lavan alta jonkinlaisella hissivirityksellä.

Oli sydäntäsärkevää katsoa jo 1970-luvulta asti hullun lailla lavalla sekoilleen megatähden olevan tätä nykyä kykenemätön nousemaan jaloilleen edes kertaalleen, vaikka tahtoa selvästikin oli.

Mutta kuten sanottu, the show must go on, koska bisnes sitä vaatii.

POLTTAA KESÄKATU KUUMA

Tästä vinkkelistä katsottuna Ozzyn jäähyväiskonsertissaan esittämien soolokappaleiden tekstit kappaleissa I Don’t Know, Suicide Solution ja Mama I’m Coming Home saivat täysin uuden merkityksen.

– Haluaisin sanoa ”never say never”, mutta viimeisen kuuden vuoden jälkeen… nyt on aika. Olen elänyt tien päällä yli 50 vuotta, ja olen tavallaan tottunut siihen, etten enää pakkaa laukkujani ja hyppää bussiin. En enää polta pilveä enkä elä mitään rocktähden elämää.

– Olen nykyään aika kotihiiri. En käy missään. En pyöri baareissa – en juo. Joten mitä helvettiä siellä ulkona edes on minua varten? Vihaan käydä ostoksilla vaimoni kanssa. Haluaisin puukottaa itseäni kaulaan jo puolen tunnin jälkeen. Nyt minun on aika viettää aikaa lastenlasteni kanssa. En halua kuolla hotellihuoneessa jossakin. Nyt keskityn vain seesteiseen perhe-elämään, totesi Osbourne brittiläisessä The Guardian -lehdessä viime kuussa.

Vain paria kuukautta aiemmin 1960-luvulla uransa aloittanut suomalainen laulaja, supertähti ja musiikkineuvos Danny (s. 1942) on lauleskellut hieman valikoidummalle yleisölle Espanjan Fuengirolan Kukko-ravintolassa baarijakkaralla istuen, miten polttaa kesäkatu kuuma.

Nyt on saanut tuntea kesäkadun poltot nahoissaan myös Mirella.

No, ainakin Mirellalla on edeltävien esimerkkien valossa vielä 50–60 vuotta aikaa pitää yleisöä lämpimänä ja koneistoa tyytyväisenä.

ORJUUTTAVA VOIMA

Moni haaveilee elämästä ammattimuusikkona: keikkailusta, faneista, omien kappaleiden tekemisestä ja vapaudesta toteuttaa itseään. Todellisuus musiikkialalla on kuitenkin monille kaikkea muuta kuin glamouria ja yhä useampi artisti kertoo rehellisesti, mitä elämä kulissien takana todella on.

1990-luvun alussa amerikkalaisesta Nirvana-yhtyeestä ja sen laulaja-kitaristi-lauluntekijä Kurt Cobainista tuli supertähti yhdessä yössä syyskuussa 1991 ilmestyneen Nirvanan toisen studioalbumin Nevermindin Smells Like Teen Spirit -kappaleen myötä.

Vajaat kolme vuotta myöhemmin tähteyttä vihannut ja heroiiniongelmasta kärsinyt Cobain oli jo ampunut itseltään aivonsa pihalle kotonaan Seattlessa, vain 27-vuotiaana.

Pyytämättä ja täytenä yllätyksenä ajauduin näiden mietteiden alla yhteisöpalvelu Redditiin kirjoitetun päivityksen äärelle, missä ketjun aloittaja paljastaa, miten musiikkiala tekee hänet onnettomaksi. Kommentteja ketjussa on tällä hetkellä 701 kappaletta.

Siinä monet kertovat ajautuneensa burnoutin partaalle.

Kun musiikki on paitsi intohimo myös elinkeino, siitä tulee helposti orjuuttava voima: jatkuva kiire, rahahuoli, paine julkaista uutta sisältöä, ylläpitää somea, suunnitella kiertueita ja huolehtia markkinoinnista syövät ajan ja mielenrauhan. Yksi keskustelijoista kiteytti tunteensa näin:

”Olen jatkuvasti stressaantunut, rahaton ja syyllistyn heti jos en ole tuottamassa jotakin. En tunne eläväni.”

KUN ALA VIE ELÄMÄNILON

Useat muut jakoivat saman kokemuksen: intohimo muuttuu pakkomielteeksi, jossa lepo, ilo ja luovuus jäävät taka-alalle. Vaikka moni onnistuu pääsemään musiikkialalla ”eteenpäin”, ei tämä välttämättä tuo taloudellista turvaa tai mielenrauhaa.

Eräs käyttäjä kertoo ex-kumppanistaan, joka saavutti näkyvyyttä indie-yhtyeessä ja sai kappaleensa tunnettuun tv-sarjaan, mutta elättää itsensä nykyään ajamalla Uberia.

”Vaikka pääset pinnalle, se ei tarkoita vakaata elantoa. Monet elävät edelleen vanhempiensa luona, tekevät osa-aikatöitä tai sinnittelevät keikkapalkkioilla.”

Toinen muistutti, että musiikki on työ, josta joudut ensin maksamaan päästäksesi tekemään sitä, josta sitten maksat lisää säilyttääksesi sen.

Siksi monet kommentoijat kertovatkin jättäneensä bänditouhut taakseen ja siirtyneensä muihin töihin, kuten soitinkorjaajiksi tai opettajiksi ilman, että musiikki itsessään olisi jäänyt kokonaan pois. Eräs kirjoittaja totesikin osuvasti:

”Kukaan ei halua päivätyötä ennen kuin huomaa, että ammattimuusikon työ on juuri sitä. Paitsi että työaika on yöllä, kun muut juhlivat.”

Musiikin tekeminen voi olla hyvin ainutlaatuista ja tyydyttävää silloin, kun sitä tehdään oikeista syistä – eikä rahan, näkyvyyden tai algoritmien vuoksi. Yhteisö, luovuus ja vapaus säilyvät, kun ne irrotetaan pakosta.

Unelmasta ei tarvitse luopua, mutta sen voi muovata muotoon, joka tukee elämää eikä tuhoa sitä.

”Ero harmonisen ja pakonomaisen intohimon välillä on ratkaiseva. Jos intohimo musaan vie sinulta elämänilon, sen ei tarvitse enää olla elantosi.”

VAIHTOEHTOJA ON AINA

Monet muusikot työskentelevät opettajina, sairaaloissa, kouluissa tai tekevät mielekkäitä hanttihommia. Tällöin musisointi voi tuoda enemmän iloa, kun elanto ei ole enää pelkästään musiikista ja musiikissa kiinni.

Kyse ei ole unelmista luopumisesta vaan niiden uudelleenmäärittelystä. Musiikkialalta voi löytää mielekästä tekemistä esimerkiksi tapahtumatuotannoista, kirjoittamisesta tai tuottamisesta. Vaihtoehtoja on.

”Unelmasi voi muuttua. Ehkä sinulle sopii enemmän musiikkileirien ohjaaminen kuin kiertäminen. Ehkä pidät enemmän studiotyöstä kuin live-esiintymisistä.”

Tänä päivänä musiikkiala on suoratoistopalveluiden aikana vaikeampi kuin koskaan erityisesti ruohonjuuritason tekijöille. Tie menestykseen on usein pitkä, uuvuttava ja epävarma eikä edes ”läpimurto” takaa toimeentuloa. Monet ovatkin löytäneet rauhan ja luovuuden vasta, kun ovat luopuneet urahaaveista ja antaneet musiikin olla harrastus, ei orjuuttava ammatti.

Toki voi myös jatkaa omaa matkaa vuosikymmenten ajan parrasvalojen loisteessa ja erilaisten managerien, levy-yhtiön edustajien, keikkamyyjien ja muiden sidosryhmäläisten hymyjen saattelemana – tai huokausten, kun ei artistina enää suostukaan toimimaan niin kuin nämä hymynaamat toivovat tai ehdottavat, eli pyytävät ja vaativat.

Silloin voi löytää eräänä päivänä itsensäkin narun jatkeena, riippuvaisena erilaisesta nautintoaineista tai sitten jo terveytensä menettäneenä nousemassa vielä kerran estradille, jotta vampyyrimainen koneisto saa puristettua artistista vielä muutaman roposen pohjattoman kitaansa – ennen kuin iskee terävät hampaansa taas seuraavaan tulokkaaseen.

Siksi kannattaa pitää mielessä, että aina voi vaihtaa suuntaa jos tuntuu pahalta – vaikka koneisto tekee kaikkensa uskotellakseen lypsylehmälleen muuta.

Aivan kuten Joel Hokka teki hypätessään ulos Blind Channelista vasta pari kuukautta sitten.

Missä kulkee hyvän ja huonon venäläisyyden raja? Tämä kysymys sai konkreettisen vastauksen, kun maineikas Tuska-festivaali ilmoitti maaliskuussa venäläislähtöisen Slaughter To Prevail -yhtyeen esiintyvän tapahtuman yhtenä pääesiintyjänä kesäkuussa 2025.

Päätös on paljastava esimerkki siitä, miten modernissa kulttuurikapitalismissa moraaliset kriisit voidaan muuttaa markkinamahdollisuuksiksi.

Kaksinaismoralismin anatomia

Putinin hyökkäyssodan jälkeen Suomessa on nähty laajaa ja systemaattista venäläisen sekä siihen rinnastettavan kulttuurin boikotointia.

Suomen valtamediassa – esimerkiksi useissa Sanoma-korporaation tuotteissa kuten Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa – tikunnokkaan on nostettu Rievun sivuiltakin tuttu suomalainen mediavaikuttaja ja Venäjä-asiantuntija Jauri Varvikko.

Lisäksi useat ravintolat, kirjailijat, muusikot ja monet muut heihin rinnastettavissa olevat kulttuurivaikuttajat ovat joutuneet automaattisesti systemaattisen syrjinnän kohteiksi, mikäli heihin on voitu liittää edes hitunenkin todellisia, liioiteltuja tai kuviteltujakin venäläisyhteyksiä.

Samaan aikaan toiset kulttuuriorganisaatiot voivat kuitenkin buukata venäläisiä artisteja, kunhan retoriikka ja suuruusluokka on oikea.

Vuodesta 1998 järjestetyn Tuska-festivaalin Slaughter To Prevail -kiinnitys kristallisoi tämän ristiriidan täydellisesti. Yhtyeen solisti Alex Terrible (oik. Aleksandr Šikolai) on heiluttanut lavalla Venäjän lippua, ilmaissut rakkautensa synnyinmaahan ja puolustanut oikeuttaan ”edustaa Venäjää ympäri maailmaa”.

Silti Tuska-festivaalin järjestäjät pitävät buukkausta perusteltuna sekä moraalisesti kestävänä, koska artisti ”toimii Yhdysvalloista käsin” ja on ”ilmaissut olevansa sotaa vastaan”.

Näin paljastuu länsimaalaisen moraalin kaksoisstandardi: samat teot ja sanat tulkitaan eri tavoin riippuen tekijän taloudellisesta arvosta. Jos pienempi taho ei voi koskaan lausua tarpeeksi vahvoja sanoja vapautuakseen boikotista, löytyy suuremmalle toimijalle aina tarvittavat kanavat.

Kuten sanonta kuuluu: laki on sama kaikille, vain tulkinnat vaihtelevat.

Tarpeettomat provokaatiot

Tuska-festivaalin pääpromoottorin Jouni Markkasen sähköpostivastaukset Helsingin Sanomille ovat mestarillinen esimerkki siitä, miten moraaliset kysymykset muutetaan teknisiksi ongelmiksi. Hänen vastauksensa rakentuvat huolellisesti kerrostetuille argumentaatioille:

– Bändi toimii Yhdysvalloista käsin ja on tietojemme mukaan ilmaissut heti Venäjän hyökkäyksen jälkeisinä päivinä olevansa sotaa vastaan. Tuska on yhteisö, jonka monimuotoisuus tekee meistä vahvempia samalla velvoittaen kunnioittamaan ja käyttäytymään arvokkaasti toisiamme kohtaan. Tämä pätee myös Tuskassa esiintyviin artisteihin.

Markkasen mukaan Tuskassa esiintyvillä artisteilla on ilmaisunvapaus ja taiteellinen vapaus, ja artistit ovat vastuussa esitystensä sisällöstä. Slaughter To Prevailin perumisesta ei ole hänen mukaansa käyty keskusteluja.

– Lähtökohtaisesti emme lähde puuttumaan esitysten sisältöön, joskin olemme kommentoineet artistin edustajalle niin sanottujen tarpeettomien provokaatioiden välttämisestä. Useat Tuska-esiintyjät ovat jollain tavalla provokatiivisia.

Markkasen vastaukset edustavat klassista yritysten kriisinhallintaa: tunnustetaan huoli, mutta kierretään vastuu ja kääritään ratkaisu samalla korkeampiin arvoihin. Vapaus, monimuotoisuus ja taide muutetaan myyntiargumenteiksi. Kritiikin vastustaminen kehystetään syrjinnän vastustamiseksi.

Erityisen nerokas on ”tarpeettomien provokaatioiden välttämisen” mainitseminen. Tällä myönnetään ongelma, mutta ei oteta siitä vastuuta. Samalla normalisoidaan käyttäytyminen toteamalla, että ”useat Tuska-esiintyjät ovat jollain tavalla provokatiivisia”.

Moraalinen arbitraasi

Arbitraasi tarkoittaa tilannetta, jossa samaa kohdetta – kuten osaketta, valuuttaa tai vaikkapa venäläistä metallibändiä – ostetaan ja myydään samanaikaisesti eri markkinoilla eri hintaan, jotta voidaan hyötyä hintaerosta ja tehdä riskitöntä voittoa.

Käytännössä arbitraasi on hyödyllinen tilanne, kun markkinoilla on epätasapainoa ja hintaeroja eri markkinoiden välillä.

Arbitraasin periaate on löytää ja hyödyntää näitä hintaeroja.

Kun yhtälöön liitetään eettiset ja puhtaat periaatteet – ainakin näön vuoksi – voidaan venäläinenkin artisti myydä Euroopalle ja Euroopassa yhtäkkiä riskittömästi, ovathan yhtyeen arvot julistettu moraalisesti oikeiksi.

Siten Venäjän lippua lavalla heiluttava metallibändi onkin yhtäkkiä mahdollista näyttää myönteisessä valossa, kun taas fasistista ja homofobistakin Venäjää vastaan kamppaileva black metal -yhtye Nokturnal Mortum voidaan – Putinin narratiivia mukaillen – leimata natseiksi alkuaikojensa natsisympatioistaan johtuen.

Tuskako? Putinismiako?

Tuskan moraalinen teflon-pinta

Tuska-festivaalin strategia on esimerkki siitä, miten länsimainen kulttuurikapitalismi on oppinut hyödyntämään progressiivisia arvoja kaupallisiin tarkoituksiin. Monimuotoisuus, suvaitsevaisuus ja taiteellinen vapaus eivät ole enää itseisarvoja vaan työkaluja brändin rakentamiseen.

Toiminnallaan Tuska-festivaali on rakentanut itselleen moraalisen teflon-pinnan, joka toimii jokaisessa skenaariossa.

Yhtäällä Jinjerin kaltaiset ukrainalaiset bändit julistavat solidaarisuutta Venäjän hyökkäyssodan uhrien kanssa, kun taas (oikeanlaiset) venäläiset bändit kuten Slaughter To Prevail todistavat syvällisyyttä ja kykyä erotella yksilöt poliitikkojen teoista.

Suomessa kulttuurihenkilö tai poliittinen vaikuttaja voidaan canceloida yksistään siksi, että hänellä on nähty tai kuultu olevan venäläisyhteyksiä. Vaan kun Venäjän lippu valjastetaan osaksi riittävän menestyksekästä liiketoimintaa, saa se yhtäkkiä synninpäästön oikeanlaisesta inkluusiosta.

Näin tapahtuman julisteitakin voidaan kiinnittää ympäri kaupungin katukuvaa metroasemia ja bussipysäkeitä myöten, koska tässähän tuetaan vain sitä ”hyvää ja parempaa” venäläisyyttä.

Kotimaan yleisölle tämä on vastuullista ja eettistä toimintaa. Kansainväliselle yleisölle se on suvaitsevaista ja monimuotoista.

Sattumaako – vai vain huolellisesti suunniteltu brändi-identiteetti, missä Tuska on luonut itselleen aseman ”viisaana välittäjänä” asemoimalla itsensä ylevästi kaikkien osapuolten yläpuolelle?

Todellisuudessahan Tuska vain maksimoi asiakaskuntansa kaikista suunnista.

Geopolitiikka markkinointistrategiana

Tuska-festivaalin päätöstä ei voi ymmärtää ilman laajempaa geopoliittista kontekstia. Donald Trumpin palattua Yhdysvaltojen presidentiksi maan suhtautuminen Venäjään on jo selvästi muuttunut myönteisemmäksi.

Jos länsimainen linja todella pehmenee – mistä on jo näkyvissä selviä viitteitä – voi Tuska sanoa olleensa ”edelläkävijä” tässä Trumpin kehystämässä maltillisemmassa lähestymistavassa Venäjää kohtaan.

Tuskako? Trumpismiako?

Tämä voidaan nähdä osana strategista ennakointia ja markkinointia usealle yleisölle yhtä aikaa. Venäläinen yleisö näkee, että ”hyvät venäläiset” ovat tervetulleita. Kotimaan yleisö näkee, että vain ”Putinin vastustajat” pääsevät kyytiin.

Tulevaisuudessa voidaan vetää kumpaankin suuntaan tilanteen ja tarpeen mukaan.

Kyynisesti katsottuna tämä on täydellinen esimerkki siitä, miten geopoliittiset kriisit voidaan muuttaa brändinhallinnaksi ja markkinointimahdollisuuksiksi. Näin veriset geopoliittiset konfliktitkin on mahdollista hyödyntää rahaa tahkovana kilpailuetuna.

Tekopyhyyden teollistaminen

Tuska-festivaalin tapaus ei ole ainutlaatuinen. Se on pikemminkin erityisen paljastava esimerkki siitä, miten länsimaalainen kulttuurikapitalismi on kehittynyt. Kyse ei ole enää vain tekopyhyydestä vaan sen teollistamisesta.

Järjestelmä on oppinut muuttamaan moraaliset ristiriidat tuotteiksi. Sama päätös voidaan myydä eri tavoin eri yleisöille, jolloin jokainen saa kokea olevansa oikealla puolella ja hyvällä asialla.

Täten Tuska-festivaali on onnistunut nousemaan kulttuurikapitalistisen evoluution korkeimmalle huipulle löydettyään viisasten kiven, millä voi tuotteistaa minkä tahansa konfliktin markkinamahdollisuudeksi ja kaupalliseksi lisäarvoksi.

Näin moraali ei enää ole arvo vaan brändielementti. Samalla periaatteet eivät ohjaa toimintaa vaan toimivat ainoastaan raaka-aineena narratiivien rakentamiseen, missä oikeus ja vääryys määrittyvät puhtaasti markkina-arvon mukaan.

Raha puhuu ja siksi venäläinenkin raha kelpaa – kunhan se vain on ensin valkopesty oikealla terminologialla ja politiikalla.

Sijoitusyhtiön pelinappuloina

Vuonna 2021 Tuska siirtyi brittiläisen tapahtumajärjestäjän Superstruct Entertainmentin alaisuuteen, joka on maailman toiseksi suurin tapahtumajärjestäjä heti Live Nationin jälkeen. Superstruct järjestää vuosittain yli 80 festivaalia Euroopassa ja sen tilaisuuksissa käy vuosittain yli seitsemän miljoonaa henkeä.

Viime vuonna Superstruct myytiin amerikkalaiselle sijoitusyhtiölle KKR:lle yli 1,3 miljardin euron kaupassa. Sijoitusyhtiö kuin sijoitusyhtiö, saattaa joku ajatella – omistihan Superstructin jo ennestään sijoitusyhtiö Providence Equity Partners.

– Kyllä siinä loppupeleissä asiakas voittaa. Ihminen joka tulee festivaalille, saa entistä parempaa palvelua ja ohjelmaa, totesi Tuskan festivaalijohtaja Eeka Mäkynen Ylelle kaupan alla tuoreeltaan.

Kuten Venäjän lippua heiluttelevaa venäläistä metalcorea?

Erot sijoitusyhtiöissä paljastuvat niiden kokoluokassa: kun Providencen varallisuus arvioitiin 35 miljardin dollarin arvoiseksi 2023, kerrottiin KKR:n omistusten arvon olleen viime vuonna 637 miljardia dollaria – eli vajaat seitsemän kertaa suurempi kuin koko Suomen kuluvan vuoden budjetti!

Epäilemättä KKR:n intresseissä on päästä valtaviin venäläisvarantoihin käsiksi, tavalla tai toisella. Siten venäläismarkkinat ovat osa portfoliota – missä tästä näkökulmasta katsottuna Tuskan Markkanen ja Mäkynen sekä Venäjän lippua liehuttava Slaughter To Prevail ovat vain sen hyödyllisiä pelinappuloita.

Onko siten enää sattumaa, että yhdysvaltalainen pääomasijoitusyhtiö hyötyy tilanteesta, jossa ”oikeanlaiset” venäläisartistit kelpaavat esiintymään Tuskaan juuri Trumpin kakkoskaudella Putinin sotakoneen varjossa?

Kun Tuskan omistaa tätä nykyä sijoitusyhtiö, joka voisi halutessaan hotkaista koko Suomen alkupaloina – ja vielä riittäisi rahaa millä mällätä pää- ja jälkiruokaankin – niin yhtäkkiä Venäjänkin liput voivat liehua suomalaisen metallifestivaalin päälavalla, boikoteista riippumatta.

Sattumaako?

Raha ratkaisee

Lopulta Tuska-festivaalin tapaus paljastaa länsimaalaisen sivistyksen syvimmän ristiriidan. Puhumme tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta käytännössä vain rahalla on äänioikeus. Moraaliset periaatteet taipuvat taloudellisten etujen mukaan.

Helsingissä toimiva pieni venäläinen ravintola tai hyvinkääläinen äärimetallifestivaali ei voi tarjota samanlaisia taloudellisia intressejä kuin miljardiluokan sijoitusyhtiön tapahtuma. Siksi niiden kohtalo on ennalta määrätty. Suuri toimija voi aina ostaa itselleen moraalisen vapautuksen oikeanlaisilla sanoilla, narratiiveilla, poliitikoilla, juristeilla ja kytköksillä.

Tämä ei tee keskustelusta kuitenkaan merkityksetöntä.

Venäjän hyökkäyssota on todellinen tragedia ja siihen suhtautuminen on tärkeää. Tuskan venäläiskiinnitys kyseenalaistaa esimerkiksi sen, ovatko meidän vastauksemme todella periaatteellisia vai pikemminkin performatiivisia – eli tekopyhää teatteria?

Kun moraaliset periaatteet soveltuvat vain niihin, joilla ei ole varaa puolustautua, ne muuttuvat vallankäytön välineiksi. Kun oikeus määrittyy markkina-arvon mukaan, oikeudenmukaisuudesta tulee kauppatavaraa.

Slaughter To Prevailin kiinnitys Tuskaan on vain pieni episodi suuremmassa tarinassa. Se kertoo siitä, miten yhteiskuntamme todella toimii ja miten taitavasti se voi pukea kaupalliset intressit moraalisten arvojen verhoon.

Ehkä onkin aika kysyä, mitä me todella boikotoimme ja kuka siitä hyötyy?

Vuoden 2025 Tuska-festivaali järjestetään Helsingin Suvilahdessa 27.–29.6.2025. Venäläinen metalcore-yhtye Slaughter To Prevail nousee Tuska-festivaalin Karhu Main Stagelle lauantaina 28.6. kello 20.15 tämän kesän ainoalla Euroopan keikallaan.

View this post on Instagram

A post shared by Alex The Terrible (@alexterribleofficial)

Oli synkkä ja myrskyinen syysyö jokunen vuosi sitten käppäillessäni Helsingin Kampissa omissa ajatuksissani, kun vastaani asteli kaksi tummanpuhuvaa hahmoa – perkele, Cradle Of Filthin laulaja Dani Filth ja rumpali Adrian Erlandssonhan se siinä!

Yhtäkkiä suuntana ollutkin koti vaihtuikin varsin kosteaksi illaksi viereisessä Heavy Corner (nyk. Kraken) -juottolassa, missä suurin osa keskusteluistamme on jo vaipunut hämärän peittoon. Paitsi se, kun monessa sopassa marinoitunut Erlandsson muisteli marraskuussa 1995 julkaistun At The Gatesin Slaughter Of The Soul -läpimurtoalbumin syntyhistoriaa ja rumpuosuuksiaan.

Tuotannollisista syistä miehen komppipeltiin oli tiettyyn kohtaan piirretty tussilla pieni kehä, koska sieltä lähti paras soundi. Jos rumpuosuuksia taltioidessa kapula sitten sattui osumaan edes hieman ohi kyseisestä kehästä, se otto oli sitten siinä.

Samaa omistautumista kuulen The Hauntedin kymmenennellä studioalbumilla Songs Of Last Resort, jolla The Haunted palaa kehiin kahdeksan vuoden tauon jälkeen kovempana ja aggressiivisempana kuin koskaan. Songs Of Last Resort ei ole vain paluualbumi vaan manifestaatio siitä, miksi keski-ikäisissä ex-julkkismiehissä vara näyttää todellakin olevan parempi – ainakin rankemman metallimusiikin saralla.

The Haunted syntyi vuonna 1996 legendaarisen At The Gates -yhtyeen ensimmäisen hajoamisen jälkeen. Kun göteborgilaisen melodisen kalmametallin suurin ja kaunein lopetti toimintansa, kolme sen jäsentä – Erlandsson, Jonas Björler ja Anders Björler – päättivät jatkaa matkaa uudessa yhtyeessä yhdessä Patrik Jensenin ja Peter Dolvingin kanssa.

The Haunted aloitti toimintansa 27. heinäkuuta 1996, päivää sen jälkeen kun At The Gates oli virallisesti hajonnut. Toisin kuin At The Gates, The Haunted suuntasi thrash metallin ja groove metallin puolelle, luoden omanlaisensa hybridin, joka yhdisti ruotsalaisen melodisen death metallin amerikkalaiseen aggressiivisuuteen.

The Haunted saavutti kansainvälistä menestystä jo ensimmäisellä albumillaan vuonna 1998. Maineikas Terrorizer-lehti valitsi debyyttilevyn vuoden albumiksi, ja yhtye sai vuoden tulokkaan tunnustuksen useissa medioissa.

Toinen albumi The Haunted Made Me Do It (2000) oli melodisempi ja ”göteborgilaisempi” kuin edeltäjänsä, esitellen samalla uuden solistin, Marco Aron. Tämä ei menoa haitannut, sillä tällä heltisi vuoden parhaan albumin Grammy yhtyeen kotimaassa.

Vuonna 2003 julkaistu One Kill Wonder jatkoi menestystä, jolloin Alternative Press listasi The Haunted yhdeksi metallin 25 tärkeimmästä yhtyeestä. Vuosien mittaan yhtyeen voittokulkua ovat kuitenkin hidastaneet ja varjostaneet kokoonpano-ongelmat, joista näkyvimpiä ovat olleet Aron ja Dolvingin vuorottelun mikrofonin varressa.

Songs Of Last Resort tuo monellakin tapaa mieleen Slaughter Of The Soulin: sama omistautuneisuus, sama kiihko, samankaltaiset tykkibiisit, sama tylytys, sama ehdottomuus. Sinänsä ei ihme, sillä siellähän The Hauntedin juuret ovat. Uudella levyllä bändi on kuitenkin päivittänyt tuon tyylin, hengen ja vimman takaisin väkevämpänä kuin koskaan aiemmin.

Sattumaako – vai pelkästään bändin tribuutti tänä vuonna 30 vuotta täyttävälle metalliklassikolle?

Sinänsä hassua, että vuonna 2025 The Haunted kuulostaa enemmän At The Gatesilta läpimurtolevyllään kuin 2014 takaisin metallikentälle palannut emobändinsä. No, eihän se tietenkään väärin ole, päinvastoin.

Kokonaisuudessaan uusi levy on kalmametallisen thrashin juhlaa alusta loppuun, johon vaihtelua tuovat To Bleed Outin kaltaiset tunnelmapalat ja Hell Is Wasted On The Deadin hitikkyys. Ainoastaan levyn päättävä Letters Of Last Resort on vähän turhan junnaava levyn kliimaksiksi, mutta muuten levy on yhteensoittoa ja Jens Bogrenin miksausta myöten täyttä priimaa alusta loppuun.

Aron äkäiset ja kiukkua puhkuvat laulusuoritukset, Jensenin ja Ola Englundin riffittelyn ja kitaroiden vuoropuhelu sekä Erlandssonin maailmanluokan rumputyöskentely, joka ei jää piiruakaan jälkeen kaiken maailman Lombardojen, Huntingien ja Hoglanien töistä. Ja onhan siellä edelleen myös Jonas Björler edelleen basson varressa.

– En tiedä olenko koskaan muistanut kertoa sinulle tätä, mutta sinä olet yksi minun tärkeimmistä vaikuttajista ja yksi suurimmista syistä siihen, että ryhdyin koskaan rumpaliksi, todistin vekkulissa kekkulissa olevan Erlandssonin tunnustavan Entombedin toistaiseksi viimeisimmän keikan jälkeen Ruotsin Gefle Metal Festivalilla heinäkuussa 2022 Nicke Anderssonille backstagella, ojentaen tälle samalla Nintendon Game & Watch -elektroniikkapelin kiitoksena – kenties illan keikasta, komeasta urasta ja mieheltä saamistaan rumpuvaikutteista ylipäätään.

Ei sekään väärin ole.

Mene ja tiedä, tarttuiko kyseiseltä keikalta jotakin Anderssonin tähtipölyä Erlandssonin ylle vai haluanko vain romantisoida kahden ruotsalaisen rumpuvelhon – Göteborgin länsirannikon ja Tukholman itärannikon – taianomaista kohtaamista tai kirjoitella vain tätä ylimääräistä huuhaata tähän, koska minusta tuntuu siltä.

Ainakin Erlandsson on heittänyt väkevän haasteen Nickelle Entombedin seuraavaa albumia ajatellen, mitä bändi viimeisten tietojen mukaan työstää parhaillaan. Tee poika perässä! Songs Of Last Resort kuulostaakin bändiltä, joka päätti tehdä levyn, jota sen yhdenkään jäsenen ei tarvitse maailmanlopun alla tai kuolinvuoteellaan hävetä.

Siksi Songs Of Last Resort on klassikko jo syntyessään ja The Hauntedin uran paras albumi.

98 / 100

THE HAUNTED
Songs Of Last Resort
Century Media

Voi pojat ja tytöt kun tietäisitte sen ajan, kun legendaarisen Epe Heleniuksen Poko Rekordsinsa kylkeen perustaman Epe’s-levykauppaketjun postimyynnistä sai tilattua muutamalla markalla levyjä, joista tänä päivänä maksetaan parhaimmillaan satoja euroja. Yksi näistä bändeistä on brittiläinen Onslaught, jonka 1986 ilmestyneen The Force -lp:n tilasin Epesistä aikoinaan itsekin, 18 markalla. Oi niitä aikoja!

Nykyään tuostakin lp:stä saa Discogsin mukaan pulittaa tilanteesta riippuen 25–50 euroa.

Onslaught syntyi Bristolissa vuonna 1982, kun kitaristi Nige Rockett ja rumpali Steve Grice päättivät luoda brutaalia ja ultra-aggressiivista soundia, joka tulisi määrittelemään koko Britannian thrash metal -skenen. Ryhmän tie levyttävänä artistina käynnistyi 1985 kulttimaineeseen nousseella Power From Hell -debyytillä, joka sekoitti saatanallisia teemoja raa’an thrash metalin kanssa.

Tätä seurasi vuonna 1986 julkaistu The Force, jota yleisesti pidetään klassikkona ja bändin parhaana levynä. Kolmas albumi In Search of Sanity (1989) merkitsi suurta muutosta, kun Steve Grimmett (Grim Reaper) korvasi Sy Keelerin laulajana ja bändin soundi siirtyi power metallisempaan suuntaan. Vaikka albumi saavutti kaupallista menestystä kotimaassaan, useimmat fanit kokivat muutoksen pettymyksenä.

Origins of Aggressionilla Onslaught juhlistaa uraansa ja debyyttialbuminsta 40-vuotisjuhlavuotta läpileikkauksella oman alkupään tuotantonsa helmistä sekä bändin vaikuttajista. Ilo on kuitenkin huomata, että kahdelle levylle jaettu 22 biisin setti nousee bändin diskografiassa aivan sinne kirkkaimpaan kärkeen, vaikka Power From Hell on edelleen yhtä korni ralli kuin aiemminkin.

En ollut aiemmin tietoinen, miten paljon Onslaught on alkutaipaleellaan lainannut (lue: varastanut) ideoita Dischargelta. Eihän se väärin ole. Se taas on hieman hassua, että Iso-Britannian paras metallilehti Metal Forces kehui Onslaughtin debyyttialbumia aikoinaan niin paljon, että yhtye teki The Forcelle oikein samannimisen laulun.

Kokoelman The Force -versioinnit sekä alkuaikojen demorallit ovatkin ylivoimaisesti ykköslevyn parasta antia.

Paketin kakkoslevy on omistettu yhtyeen vaikutteille, jotka painottuvat pitkälti 1980-luvun brittipunkkiin. G.B.H.:t, Discharget, The Exploitedit, UK Subsit ja Sex Pistolsit lähtevätkin mallikkaasti, kun taas Dead Kennedysin Holiday In Cambodia ja Black Sabbathin War Pigs olisivat totta puhuen saaneet jäädä tekemättä, sillä niissä Onslaught puristaa mailaa liikaa.

Silti on turvallista todeta, että Onslaught on vuonna 2025 kovempi kuin koskaan, mistä on pitkälti kiittäminen bändin nykyistä rumpalia James Perryä, uutta solistia Dave Garnettia sekä yhtyettä kaikki nämä vuodet luotsannutta kitaristi Nige Rockettia, jotka levyn tuottaja Jacob Hansen on saanut kuulostamaan eläimellisen kovalta. Harmi vain, että kuulokkeilla kuunnellessa tietyt orgaanisempaa tuotantoa kaivanneet rumpuosuudet olisivat kaivanneet muunlaista lähestymistapaa kuin geneerisen tasalaatuisia rumpusampleja.

Parhaimmillaan Origins of Aggression tarjoilee kuitenkin tämän vuoden parasta thrashia.

92 / 100

ONSLAUGHT
Origins Of Aggression
Reigning Phoenix Music

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Näin ilmoitti syyksi Kontulan kulttuuriostarin tuottaja Sinivuokko Koivula rap-kollektiivi Notkean Rotan solistille Severi ”Rautaperse” Lehtoselle eilisen (30.5.2025) Hesarin artikkelin perusteella sen, miksei itä-helsinkiläistä rap-kollektiivia Notkeaa Rottaa voida enää ottaa tuttuun tapaan esiintymään Kontulan ostoskeskuksen kupeessa järjestettävälle Kontufestarille.

Kontufestarille, missä Notkea Rotta on ollut leppoisan ilmaistapahtuman vakiokalustoa jo perustamisestaan lähtien 2000-luvun alusta.

Miten meni omasta mielestä?

Tässä meillä on Helsingin kaupungin osallistavan budjetoinnin (OmaStadi) kulttuurilaitos – joka on juhlavissa julkilausumissaan sitoutunut monimuotoisuuteen ja inkluusioon – sulkemassa pois taiteilijoita juuri heidän ikänsä, sukupuolensa ja aiemman näkyvyytensä perusteella.

Ominaisuuksien, joita nämä eivät ole voineet valita.

Tasa-arvon paradoksi käytännössä

Kulttuurituottaja Koivulan viesti Notkean Rotan Rautaperseelle asettuu outoon valoon ottaen huomioon Helsingin kaupungin Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat vuosina 2022-2025. Pormestari Juhana Vartiaisen (kok) allekirjoittamassa esipuheessa todetaan selväsanaisesti:

”Jokaisella kaupunkilaisella on oikeus tulla kunnioittavasti kohdatuksi, käyttää palveluita ja osallistua itselle tärkeisiin asioihin juuri sellaisena kuin on, ilman pelkoa syrjinnästä tai häirinnästä.”

42-sivuisessa asiakirjassa kaupunki sitoutuu yksiselitteisesti edistämään tasa-arvoa ja syrjimättömyyttä kaikissa kunnallisissa palveluissa ja toiminnoissa, kuten näin:

”Helsingin kaupungin toiminnallinen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyö on ihmisoikeusperustaista eli sen keskiössä on kaikkien helsinkiläisten ihmisarvon kunnioittaminen ja erityisesti heikommassa asemassa olevien kaupunkilaisten oikeuksien toteutumisen edistäminen.”

Silti Koivulan törkeä kuittailu Notkeaa Rottaa kohtaan, jonka keulahahmo Mikko Sarjanen valittiin vielä viime vuonna vuoden kaupunkilaiseksi työstään nuorten lukutaidon opettamisessa rap-työpajojen kautta, paljastaa huolestuttavan kuilun politiikan ja käytännön välillä.

Siinä kohtaa on vaikea olla miettimättä, miten vuoden kaupunkilaisesta tulee alle puolessa vuodessa ”keski-ikäinen ex-julkkismies”, joka ei enää sovi kaupungin kulttuuriohjelmaan?

Damage control ja taktisen harhautuksen taito

Kun asia nousi julkisuuteen, alkoi kaupunki harjoittaa nopeaa ”damage controlia” eli vaurioiden korjaamista. Helsingin kaupungin vastineessa kuitenkin sivuutettiin täysin ydinasia – eli kaupungin työntekijän härski lausunto – ja keskityttiin rahaan. Sattumaako?

Vastineessa kerrotaan, että ”kyse on valitettavasta väärinkäsityksestä” ja että rahoitusta ei myönnetty budjettisyistä. Vaikka nythän sitä louvoa piti vasta ollakin – kokonaista 300 000 euroa – Kontulan kulttuuriostari –hankkeelle.

Helsingin kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialan apulaispormestari Paavo Arhinmäki (vas) totesi Facebookissa asiasta muun muassa näin:

”Keski-ikäisenä puhemusiikin ystävänä voin todeta, että Helsingin kaupungilla ei ole mitään sellaista linjausta, että keski-ikäiset miehet eivät voisi esiintyä tai että meille keski-ikäisille miehille ei suunnattaisi kulttuuriohjelmaa. […] Tänäkin kesänä olisin halunnut nähdän Notkean Rotan Kontulassa. Valitettavasti festari ei kuitenkaan toteudu. Ei siksi että kulttuuripormestari ja Notkea Rotta ovat keski-ikäisiä miehiä. Vaan siksi, että budjetit eivät kohdanneet. Tähän liittyy ilmeisesti iso määrä väärinymmärryksiä, puolin ja toisin.”

Mutta kuten kirjakauppias Elmeri Vehkala osuvasti totesi: ”Onhan tää nyt maailman paskin vastine, kun tässä ei oteta kantaa HS:n jutun kärkeen ollenkaan.” Samaan kiinnitti huomionsa myös Timo Riitamaa: ”Minua huolettaa millaisen vastareaktion se aiheuttaa että kaupunki ei katso vastineessaan aiheelliseksi millään tavalla kommentoida työntekijänsä kielenkäyttöä.”

Kontufestarin tuottajaksi pyydetty Sampo Laurikainen korjasi vastineen väitteitä todeten, että Helsingin Sanomat oli ”tarkistanut tarkkaan tiedot ja luki kirjeenvaihtoni kirjaston kanssa ja kuuli Sinivuokon törkeän lausuman Severille!”

Raha-argumentin ironia

Erityisen ironista raha-argumentoinnissa on se, että kulttuuriostarin budjetista 116 000 euroa menee tuottajan palkkaan kahden vuoden ajalle, kun taas 11 000 euron tuki yksipäiväiselle festivaalille oli ”liian paljon”.

Siis siitä 300 000 euron mällistä.

Tai kuten Laurikainen asian ilmaisi: ”Ainakin siitä innostui kirjasto joka palkkasi 116 000 eurolla työntekijänsä tuottajan pestiin ja hänelle tuuraajan ja ostettiin 20 000 eurolla valoja ja laululaitteet nuorisotalolle.”

Jos rahasta halutaan puhua, niin voidaan esittää kysymys: onko kulttuuri, kaupunkikulttuuri ja sen edistäminen tämän lausuman myötä tätä nykyä kielletty keski-ikäisiltä ex-julkkismiehiltä maan pääkaupungissa, varsinkin kun Helsingin kaupunki ei ota vastineessaan millään tavoin kantaa tuottajansa letkautukseen?

Mitä se kertoo kaupungin todellisesta arvopolitiikasta vuonna 2025, että se päättää sivuuttaa Hesarin osoittaman räikeän tasa-arvorikkomuksen täysin?

Nyt koko tapahtumaa ei voida järjestää, koska ei ole varaa – ei ainakaan, mikäli esiintyjät ovat keski-ikäisiä ex-julkkismiehiä.

Miten meni omasta mielestä?

Binäärisen ajattelun loukku

Jostakin 2010-luvun puolivälistä lähtien olemme alkaneet elää alati polarisoituneemmassa eli kahtijakautuneessa maailmassa.

Äärioikeisto vs laitavasemmisto, hyvä vs paha, musta vs valkoinen, mies vs nainen, valkoinen vs värillinen, heteronormatiivinen vs muunsukupuolinen.

Ja niin edelleen.

Erilaisia ideologioita käytetään milloin missäkin yhteydessä edistämässä omaa – omasta mielestä – hyvää asiaa, kuten Donald Trump ja Elon Musk Yhdysvalloissa, jotka antavat ymmärtää puhuvansa kristillisen rakkauden kauniilla äänellä silloin kun se heille sopii.

Hyvällä asialla on varmasti ajatellut olevansa myös Sinivuokko Koivula laulaessaan vuonna 2014 Gospel Helsinki ry:n julkaisemalla kokoelmalevyllä Unspeakable Joy sekä organisoidessaan viime vuoden Helsingin Priden yhteyteen Kontulan kirjastoon keskustelutilaisuuden ”Sateenkaari-ihmiset ja usko”.

Pride ja portinvartijuuden paradoksi

Miten toteutuu yhdenvertaisuus ja tasa-arvo sateenkaariyhteisöjen Pride-tapahtumassa vuonna 2025? Toukokuun alussa saimme muun muassa Iltalehdestä lukea, miten jo vuonna 1918 perustettu Suomen kommunistinen puolue on ajettu ulos tämän vuoden Pride-kulkueesta.

Pride-järjestäjien perustelu – ”turvallisen tilan” luominen ja varmistaminen, että osallistujat tulevat ”asian takia” eivätkä näkyvyyden vuoksi – näyttää heijastavan samaa logiikkaa kuin vakiintuneiden paikallisten taiteilijoiden sulkeminen pois yhteisötapahtumista.

Onko käymässä niin, että sitä mukaa kuin erilaiset vähemmistöt ovat alkaneet kasvaa isommiksi, eivät entisten vähemmistöjen – kuten vaikkapa SKP:n tai Suomen eläinoikeuspuolueen EOP:n – kaltaiset pienemmät vaikuttajat enää kelpaakaan ajamaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden asiaa?

Eikö inkluusiossa olekaan enää tilaa kaikille?

Henkilökohtainen kokemus kategorisoinnista

Olosuhteista johtuen tai niistä riippumatta olen itsekin joutunut tätä nykyä kyseiseen kastiin, kerran en ole ihonväriäni, juuriani, sukupuoltani ja seksuaalista suuntautumistani voinut itse valita. Ja kun tarpeeksi kauan elää, tulee keski-ikäkin väkisin vastaan.

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Tasa-arvon nimissä ajetaan usein hienoja, yleviä ja kannatettavia asioita – kuten intersektionaalinen feminismi, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, eri uskontokuntien näkemykset sekä värillisten ja rodullistettujen kokemukset.

Upeita, fiksuja sekä fantastisia teemoja, joiden tasa-arvoa on syytäkin tavoitella, kunnes joku jossakin keksii, ettet itse kuulukaan joukkoon, joukkoistaen pahimmassa tapauksessa vielä muut aatetoverit kimppuusi.

Siinä kohtaa on enää paha yrittää sanoa mitään vastaan, kun oma piipityksesi päätyy joka tapauksessa muun kohinan tai tahallisen väärinymmärtämisen alle.

Syyllinen, syntinen, syyllinen, syntinen, syyllinen, syntinen, syyllinen…

Yhtäkkiä huomaatkin kohtelusi muuttuneen. Enää et olekaan hieno, hyvä ja kunnioitettava ihminen vaan ”keski-ikäinen mies, joka on joskus ollut julkkis”.

Eikä asiaa auta tietenkään se, jos omat syntyperäiset ominaisuutesi on yleisesti liitetty sortajiin.

Marginalisoitujen ryhmien todellisten kokemusten tunnustaminen

Tässä vaiheessa on erityisen tärkeää korostaa, ettei tämä analyysi vähättele naisten, etnisten vähemmistöjen, LGBTQ+-ihmisten tai muiden marginalisoitujen ryhmien kohtaamia todellisia haasteita. Nämä ryhmät kohtaavat edelleen merkittäviä esteitä ja näiden epäkohtien korjaaminen vaatii herkeämättömän huomion ja aktiivisen työn.

Naiset ansaitsivat paikkansa pöydässä taistellessaan vuosisatojen rakenteellista syrjintää vastaan. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt taistelevat edelleen perusoikeuksistaan monissa maissa. Maahanmuuttajat kohtaavat ennakkoluuloja ja rakenteellisia esteitä.

Nämä kamppailut ovat oikeuttettuja ja jatkuvat edelleen eri puolilla maailmaa mitä suurimmissa määrin.

Pointti ei silti ole siinä, että kääntäisimme kehityksen suuntaa tai palaisimme aikaan, jolloin tietyt ryhmät olivat systemaattisesti syrjittyjä. Sen sijaan kysymys on siitä, voimmeko kehittää kehittyneempiä lähestymistapoja, jotka voisivat korjata historiallisia epäoikeudenmukaisuuksia, samalla uusia syrjinnän muotoja välttäen.

Nykymiehen ahdinko ja kriisi

Miesten halveksiva kohtelu pelkästään heidän väestöllisten ominaisuuksiensa perusteella saa lisää painoarvoa, kun sitä tarkastelee kasvavien todisteiden valossa miesten koulutuksellisista ja sosiaalisista haasteista tänä päivänä.

Suomalaiset pojat jäävät nyt merkittävästi jälkeen tytöistä lukuymmärryksessä: 10-14-vuotiaat pojat käyttävät lukemiseen alle kymmenen minuuttia päivässä verrattuna saman ikäisten tyttöjen yli kahteenkymmeneen minuuttiin.

Suomessa on kehittynyt yksi maailman suurimmista sukupuolten välisistä eroista toisen asteen koulutuksessa: noin 40 prosenttia pojista käy lukion verrattuna 60 prosenttiin tytöistä.

Ehkä huolestuttavinta on, että lapsettomuus on yhä enemmän korreloitunut miesten koulutustason kanssa. Yli kolmasosa suomalaisista miehistä noin 45 vuoden iässä, joilla on vain peruskoulu käytynä, pysyy lapsettomana.

Tai kuten tietokirjailija Timo J. Tuikka kirjoitti: ”Pettyneet pojat ovat väärissä poliittisissa käsissä räjähdysherkkää lauma-ainesta.” Vuoden 2023 suomalaistutkimuksen mukaan joka neljäs alle 30-vuotias mies pitää väkivaltaa hyväksyttävänä omien tavoitteidensa ajamisessa.

Syrjäytymisen vaaralliset seuraukset

Historia varoittaa meitä suurten nuorten miesryhmien syrjäytymisen ja toivottomuuden seurauksista. 1930-luvun Saksassa taloudellinen epätoivo ja sosiaalinen hyljeksintä loi olosuhteet, joita autoritaariset liikkeet hyödynsivät. Se, miten ihminen tulee kohdelluksi ja kohdatuksi määrittää helposti sen, miten hän alkaa suhtautua ympäristöönsä, yhteiskuntaan ja muihin kanssaihmisiin.

Yhtä lailla ahdistava on se yhä kuristavammaksi käyvä puristus, missä keski-ikäinen valkoinen mies joutuu elämään tuntiessaan vieraantumista vaikka Trumpin tai kaltaistensa edustamista inhottavuuksista, mutta tullessaan henkilökohtaisten ominaisuuksiensa seurauksena lyötetyksi samaan kastiin.

Ei saa myöskään olla ”tolkun ihminen”, koska sekin tarkoittaa vain mukautumista vääryyksien hiljaisten hyväksyjien joukkoon.

Tämä luo paradoksaalisen umpikujan loopin, missä et voi samastua äärioikeistolaiseen politiikkaan, vaikka eräät haluavatkin rinnastaa sinut siihen syntymäominaisuuksiesi vuoksi. Et saa myöskään kuulua hiljaisen tolkun enemmistöön, koska sekin on väärin.

Mikä onkaan miehen identiteetti silloin, jos hänet jätetään kaikista joukoista pois yksin pyörimään? Ei ihme, jos joku kokee tällöin olonsa ahdistuneeksi, syrjityksi, syrjäytyneeksi, tarpeettomaksi ja hylätyksi.

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Jos ihminen ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa eikä koe tulevansa hyväksytyksi mihinkään asialliseen porukkaan, hänet voi olla helpompi houkutella mukaan erilaisiin kostotoimiin yksilöitä tai yhteiskuntaa vastaan – varsinkin jos hänet on jo valmiiksi ehditty leimata valkoiseksi sortajaksi.

Kohti ratkaisuja: lisäävä tasa-arvo

Haaste ei ole heiluttaa heiluria yhdestä syrjinnän muodosta toiseen, vaan kehittää kehittyneempiä lähestymistapoja. Siksi tarvitsemme ”lisäävän tasa-arvon” mallin, jossa uusien ryhmien mukaan ottaminen ei vaadi muiden sulkemista pois.

Kulttuurilaitoksille:
– Kehittää valintaperusteita, jotka perustuvat taiteelliseen ansioitumiseen, yhteisölliseen kytkentään ja kasvatukselliseen arvoon demografisten kategorioiden sijaan
– Luoda mahdollisuuksia sekä vakiintuneille että nouseville taiteilijoille
– Rakentaa palautemekanismeja, jotka voivat havaita ja korjata syrjiviä käytäntöjä

Tasa-arvotyölle yleisesti:
– Omaksua moniulotteisia lähestymistapoja, jotka voivat tunnustaa samanaikaisesti historiallisen syrjinnän ja nykyisen kompleksisuuden
– Luoda tiloja dialogille ilman, että osallistujia kategorisoidaan etukäteen
– Panostaa kasvatukseen, joka kasvattaa empatiaa yli demografisten rajojen

Organisaatioille:
– Ottaa vastuu työntekijöiden lausunnoista sen sijaan, että yritetään hämätä huomio muualle
– Kouluttaa henkilöstöä tunnistamaan tiedostamattomat ennakkoluulot
– Kehittää kriisiviestintää, joka käsittelee ydinkysymyksiä teknisten selitysten sijaan

Oppiminen takaiskuista

Ehkä tärkein opetus Kontufestarin tapauksesta ei ole pessimistinen vaan toivekas. Se osoittaa, että meillä on yhteiskunnat ja laitokset, jotka aidosti välittävät tasa-arvosta riittävästi luodakseen kattavia suunnitelmia ja investoidakseen resursseja.

Haaste on varmistaa, että nämä hyvät aikeet saadaan käännettyä käytännöiksi, jotka todella palvelevat niitä arvoja, joita ne pyrkivät edistämään.

Optimistinen puoli tässä tarinassa on se, että se syntyi laitoksista ja yksilöistä, jotka ovat ilmoittaneet aidosti olevansa sitoutuneita positiiviseen muutokseen. Sinivuokko Koivulankin tausta sisältää uskontojen välisen dialogin järjestämistä ja gospel-musiikkia mistä voi päätellä, että häntäkin motivoi ja kannattelee osallisuuden sekä yhteisöllisyyden arvot.

Valinta: värit mustavalkoisen sijaan

Kun kohtaamme valinnan yhä polarisoituneiden leirien välillä, ehkä radikaalein teko on kieltäytyä kaksinapaisesta sukupuoli-identiteetistä kokonaan. Sen sijaan, että maailma jakaantuisi sortajiin ja sorrettuihin, voittajiin ja häviäjiin, voisimme pyrkiä luomaan yhteisöjä, joissa jokaisella on arvoa ja ihmisarvoa.

Ehkei meidän myöskään siksi tulisi ripustaa Sinivuokko Koivulaa ristille vaan miettiä hetken aikaa, millainen tästäkin maailmasta voisi jälleen tulla?

Maailma, missä puhtaan mustavalkoisen ajattelun sijaan päättäisimme laittaa värit ja valot päälle, pyytää ja antaa itsellemme sekä toisillemme myös erheitämme, typeryyksiämme, ajattelemattomuuksiamme, vikojamme ja sammakoitamme anteeksi.

Maailma, missä pyrittäisiin jälleen saavuttamaan tasa-arvoinen, yhdenvertainen ja inklusiivinen Helsinki, Suomi ja Eurooppa.

Maailma, missä jokaisella olisi turvallinen sekä hyvä olla ja missä jokaisella olisi oma roolinsa ja tilansa ansaita sekä jakaa iloa, valoa ja väriä ympärilleen patoutuneen vihan sijaan.

Aivan kuten Sinivuokko Koivula varmasti teki Helsingin Meilahden kirkossa syksyllä 2015 suunnitellessaan kyseiseen pyhättöön Tuomaan lastenkirkon. Koivulalle lapset saivat kertoa, millaisessa kirkossa heidän mielestään on mukava käydä. Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelin mukaan lastenkirkossa on värikkäät tekstiilit ja siellä on helppo liikkua.

Se on kaunis muistutus siitä, että sama ihminen, joka kerran loi lapsille turvallisen ja värikkään tilan, voi varmasti oppia luomaan samanlaisen tilan myös aikuisille sellaisina kuin he ovat – ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Teksti: Nalle Österman, 30.5.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman & ChatGPT / Dall-E 3 (toteutus)

Let’s get the facts straight from the off: I first had my eyes on Iron Maiden in the flesh at Helsinki’s Ice Hall on 12th November 1986 during the Somewhere On Tour jaunt, at the tender age of 13. Since then, I’ve caught the lads another ten times or so in various states – from a half-empty Kulttuuritalo gig with Blaze Bayley through Bruce Dickinson’s glory days to a completely sold-out Helsinki Olympic Stadium.

Experience has taught me that whatever set list they’re flogging on any given tour is scripted and set in stone from start to finish – don’t expect any major musical surprises once the opening night’s in the can. In the internet age, that’s even more pronounced, with the biggest acts’ opening night setlists usually doing the rounds before the last punters have even left the venue.

The tour’s biggest talking point has to be new sticksman Simon Dawson’s baptism of fire as Maiden’s drummer, following Nicko McBrain’s retirement in December 2024 after 42 years behind the kit. And fair play to the bloke – he handles his brief well enough, though that hardly comes as a shock. Steve Harris isn’t likely to let any sloppy muppet loose behind Maiden’s drum riser, is he?

Dawson’s been hammering away for Harris’s British Lion project for over a decade now, so the gaffer’s had plenty of time to suss out the lad’s character and capabilities. Makes you wonder if Harris – being the massive West Ham fanatic and football obsessive that he is – has been running British Lion as a proper youth academy, keeping one eye on the future for when changes need making in Maiden’s ranks for purely practical reasons.

Perhaps.

So the opening night’s main points of interest were how Dawson would sound in Maiden’s ranks and what songs the band would wheel out. Dickinson had already compared Dawson’s playing to Clive Burr (1956-2013), who battered the skins on Maiden’s first three albums, so this particular veteran had already received some seal of approval. Based on the opening gig, the man’s handling his brief pretty admirably and will doubtless get even smoother once he racks up more miles and heat in Maiden’s engine room.

The setlist is another matter entirely.

Fair enough, the opening promises great things when they dig out rarities that haven’t been heard for decades: Murders in the Rue Morgue (last played 2005), Wrathchild (2017), Killers (1999) and Phantom of the Opera (2014). After that it’s back to basics yet again.

Those rarities that initially promised something truly special get shoved to the back burner, and the programme slides back into the same safe, well-worn formula Maiden’s been peddling for years. When you’re dealing with a 50th anniversary celebration tour, you’d expect the same sort of boldness throughout the set as we got during those first four songs.

Take Rime Of The Ancient Mariner and Seventh Son Of A Seventh Son in the same set – both cracking epics, granted, but Rime’s always going to win that battle.

Swap out Seventh Son for two shorter crowd-pleasers – say, Tailgunner (the cracking opener from No Prayer For The Dying, last heard in Japan in 1992) or Seventh Son’s gorgeous closer Only The Good Die Young, which has never been played live – and the crowd response would be considerably more ecstatic.

No Prayer might not rank among Maiden’s finest albums, but it deserved at least a bit of attention and love, especially considering it was recorded right proper in a barn on Harris’s property at his insistence. Instead, the album gets completely airbrushed from history.

Brutal.

After the initial burst of excitement we get yet another helping of the most familiar and safest Maiden anthems, meaning songs that challenge neither the audience nor the band themselves. But why bother tinkering with the setlist when you’ve already shifted over a million tickets? That seems to be Harris’s thinking, along with longtime manager Rod Smallwood.

And who knows – maybe they’re right? Don’t rock the boat unnecessarily or bite the hand that feeds, perhaps just the promise of big surprises is enough?

Sure, we heard surprises, but did we hear enough? That’s why this feels like such a missed opportunity. When you’ve got an audience as devoted as Maiden’s, and you’ve promised something special for the half-century mark, that’s precisely when you should be taking risks.

That’s what this boils down to.

While Maiden’s known as a hard-grafting outfit and metal’s bedrock, their approach remains strictly fish and chips – or if you please, bangers and mash. The band knows what works and sticks to it. Fair enough for those who like the familiar and safe, but then they should’ve advertised familiar and safe Maiden, not surprises – meaning songs Maiden has never played live in their entire career.

Prodigal Son. Invaders. Gangland. Quest For Fire. Sun And Steel. Flash Of The Blade. The Duellists. Deja-Vu. The Prophecy. Only The Good Die Young.

That’s what this is about too.

In its own way, the tour delivers what it promises: a celebration of the classic era on a grand stage, with tight performances and a highly spectacular show, giving the fans proper value for money. Simon Dawson’s also filling McBrain’s shoes with professional aplomb. Shoes that unfortunately didn’t fit quite right after the man’s stroke in January 2023.

But this tour, which promised big things, ultimately plays it safe. Safely and predictably. However, in the end I am left thinking that wouldn’t it be even more celebratory if if Maiden served up some real surprises a bit more often.

Like Metallica.

Iron Maiden will perform with their mascot Eddie on the ”Run For Your Lives” tour at Helsinki Olympic Stadium on Monday, June 16, 2025. The following review is based on the videos linked below. Check out the other tour dates here.