Erään sanonnan mukaan tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Ehkä se sopii myös tähän.

Kun ex-moottorisahajonglööri Juha Kurvinen, 49, katosi sosiaalisesta mediasta täydelliseen radiohiljaisuuteen tammikuussa 2025, hänen lähipiirissään tiedettiin hänen olevan vaikeuksissa Kambodžassa.

Silti kun Riepu kirjoitti aiheesta julkisuuteen yli 7,5 kuukauden täydellisen hiljaisuuden jälkeen, eräiden ensimmäinen reaktio ei ollut helpotus siitä, että apua oli tulossa. Sen sijaan lehdeltä vaadittiin artikkelin poistamista, koska se aiheutti ”vahinkoa”.

Olkoonkin, että Kurvisen katoamista oltiin jo ruodittu seikkaperäisesti eri verkkoalustoilla kuukausien ajan, tunnettu matkabloggari Henry Nenonen oli jäljittänyt miestä pitkin pääkaupunki Phnom Penhin kujia ja huolestuneet kansalaiset olivat tehneet miehestä tutkintapyyntöjä ja katoamisilmoituksia viranomaisille.

Suojelun paradoksi

Nämä reaktiot paljastivat ison ongelman siinä, miten mielenterveysongelmiin suhtaudutaan Suomessa. Aina suurin este avun saamiselle ei ole byrokratia tai resurssipula, vaan lähipiirin häpeä ja kontrollin tarve.

– Juhaa pitää suojella julkisuudelta, perusteli eräskin vaatimustaan.

Samalla hän väitti tietävänsä ja tuntevansa tämän mietteet ja reaktiot läpikotaisin, vaikka oli aiemmin myöntänyt, ettei ollut kuullut miehestä enää kuukausiin.

Tämä on klassinen esimerkki siitä, mitä mielenterveystyössä kutsutaan ”suojelun paradoksiksi”. Läheisten halu suojata mielenterveyshaasteista kärsivää henkilöä voi itse asiassa eristää hänet entisestään ja estää tehokkaan avun saamisen.

Kurvisen tapauksessa ”hiljaista diplomatiaa” oli jatkunut jo yli puoli vuotta ilman tuloksia. Mies oli jumittunut Kambodžaan kasvavien viisumisakkojen, vakavan jalkatulehduksen ja depressiivisen vaiheen kanssa.

Silti kun julkisuus sai hänet lopulta ottamaan yhteyttä ja antamaan konkreettisia ehdotuksia avun järjestämiseksi itselleen, vaikuttivat eräät olevan ensisijaisesti huolissaan omasta roolistaan.

Kontrollin tarve

Psykologisessa kirjallisuudessa tunnistetaan ilmiö, jossa läheisten ”auttamisyritykset” palvelevat enemmän heidän omia tarpeitaan kuin varsinaisen avun kohdetta.

Ei olekaan tavatonta, että kun yksilöllä on hankalampi elämänvaihe, yrittävät läheiset ystävät ja sukulaiset hallita kokonaisuutta vähättelemällä ongelmia tai lakaisemalla kiusalliset aiheet ja tilanteet vaivihkaa maton alle.

Häpeän hallinta: Mielenterveysongelmien stigma ei koske vain potilasta vaan koko hänen lähipiiriä. Ystävien pyrkimys pitää asiat salassa voi olla keino suojella omaa imagoa yhtä paljon kuin potilaan yksityisyyttä.

Narratiivin kontrolli: Kun lähipiiri on ”hoitanut” tilannetta kuukausia ilman tuloksia, ulkopuolinen interventio voi paljastaa heidän neuvottomuutensa. Sen sijaan että ottaisivat apua vastaan kiitollisina, he voivat kokea sen uhkana omalle asemalleen.

Päätöksenteon kaappaus: Vakavassa depressiovaiheessa olevan henkilön kyky tehdä järkeviä päätöksiä omasta parhaastaan on usein heikentynyt. Läheisillä voi olla oikeutettuja huolia tämän päätöksentekokyvyistään, mutta sama huoli voi toisaalta johtaa myös siihen, että he alkavat tehdä päätöksiä hänen puolestaan ilman suostumusta.

Stigman kierre

Kurvisen kova kohtalo on vain yksi surullinen tarina lukemattomien muiden vastaavien tragedioiden joukossa. Samalla se havainnollistaa, miten mielenterveysstigma toimii yhteiskunnallisena kierteenä.

Tämä stigma ei rajoitu vain sairastavaan. Se ulottuu koko lähipiiriin, luoden paineen ”normalisoida” tilannetta ja kieltää ongelmien vakavuutta. Kun ystävät haluavat pitää mielenterveysongelman salassa, he osallistuvat samaan häpeäkulttuuriin, joka estää tehokkaan hoidon saamisen.

Tällöin voidaan joutua tilanteeseen, missä:

• Lähipiiri tietää henkilön olevan vaikeuksissa mutta ei kykene järjestämään tehokasta apua
• ”Suojelun” nimissä vastustetaan julkisuutta, joka voisi tuoda oikeaa apua
• Potilaan oma ääni hiljennetään ja hänen kerrotaan ”vastustavan apua”, vaikka hän itse ei kieltäytyisi mistään

Julkisuuden tehtävä

Julkisuus sai Kurvisen lopulta reagoimaan ihmisten huoleen. Hän ei vaatinut artikkelin poistamista, vaan antoi yksityiskohtaisen selityksen tilanteestaan ja konkreettisia ehdotuksia avun järjestämiseksi.

Tämä nostaa esiin tärkeän kysymyksen siitä, milloin yksityisyys on tärkeämpää kuin turvallisuus.

Depressiovaiheessa olevan henkilön ”toive” välttää julkisuutta ei välttämättä ole hänen rationaalinen etunsa vaan depression oire. Julkisuudella voi jopa olla terapeuttinen merkitys mielenterveyshaasteista kärsiville:

• Se normalisoi heidän kokemuksiaan
• Osoittaa että heistä välitetään
• Tuo konkreettisia avun mahdollisuuksia
• Pakottaa järjestelmän reagoimaan

Todellinen tuki vs. kontrolli

Todellisen tuen ja kontrolloivan ”suojelun” välillä on eroja:

Todellinen tuki:

• Kuuntelee potilaan omaa ääntä ja toiveita
• Etsii käytännöllisiä ratkaisuja ongelmiin
• On valmis ottamaan apua vastaan mistä tahansa lähteestä
• Priorisoi toisen hyvinvoinnin omien intressien edelle

Kontrolloiva ”suojelu”:

• Päättää toisen puolesta mikä on hänen parastaan
• Vastustaa ulkopuolista apua oman aseman säilyttämiseksi
• Keskittyy imagoon ja maineen hallintaan
• Kieltää ongelmien vakavuuden

Kun järjestelmä epäonnistuu, vastuu siirtyy läheisille – jotka eivät välttämättä ole siihen kypsiä. Tämä luo tilanteen, jossa ”auttajat” voivat tehdä enemmän vahinkoa kuin hyötyä hyvillä aikeillaan.

Kohti avointa kulttuuria

Mielenterveysongelmien käsittely vaatii kulttuurista muutosta. Salaaminen ja häpeä eivät suojele ketään vaan usein ne voivat vain pahentaa ongelmia sekä estää tehokkaamman avun saamisen.

Todellinen muutos edellyttää:

• Avointa keskustelua mielenterveysongelmista
• Lähipiirin koulutusta siitä, miten todella tukea kriisissä olevaa läheistä
• Järjestelmän uudistamista niin, että se ansaitsee kansalaisten luottamuksen takaisin
• Stigman murtamista kaikilla yhteiskunnallisilla tasoilla

Tuhannet suomalaiset kamppailevat samojen ongelmien kanssa joka päivä: järjestelmä joka pettää, läheiset jotka häpeilevät, ja yhteiskunta joka marginalisoi.

Muutos alkaa siitä, että uskallamme puhua näistä asioista ääneen riippumatta siitä, miten pahalta se saattaa joskus hyvistä ja rakkaista ystävistä sekä sukulaisista tuntua.

Kun vaakakupissa painaa ystävyys tai ihmishenki, pitäisi valinnan olla itsestäänselvä. Suojelu kääntyy kuitenkin itseään vastaan, jos ystävyyden menetyksen pelosta toinen menettää henkensä.

Aina rakkauden ei tarvitse olla hellää, vaan joskus sen tehtävä voi olla ravistaa toinen hereille horroksestaan – kun siihen on vielä mahdollisuus.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 1, osa 2.

Teksti: Nalle Österman, 28.8.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), ChatGPT (toteutus)

Rievun eilisen artikkelin jälkeen – missä kerroimme takavuosien supertähden, moottorisahajonglööri Juha Kurvisen, 49, katoamisesta ja tämän vaikeasta elämäntilanteestaan Kambodžassa – katsoi Kurvinen parhaaksi ottaa yhteyttä Facebookin välityksellä kertoakseen Rievun lukijoille seikkaperäisemmin tämänhetkisestä elämäntilanteestaan.

Kurvisen vuolas viesti on ensimmäinen konkreettinen elonmerkki Kurvisesta sitten 11. tammikuuta 2025, jolloin miehen henkilökohtainen Facebook-profiili hiljeni täysin.

– Kiitos yrityksestäsi auttaa, Kurvinen aloittaa viestinsä, jossa hän myöntää että ”asian saama julkisuus samalla ahdistaa ja toisaalta helpottaa.”

Samalla hän kertoo, että hän on itsekin pelastanut muutaman vastaavassa tilanteessa olleen matkaajan aiemmin.

Pankkiongelmat keskiössä

Kurvisen mukaan hänen jumittumisensa hotellihuoneeseen ei johdu pelkästään masennuksesta vaan konkreettisista käytännön ongelmista.

Varkauden johdosta hänellä on käytössä vain virtuaalinen pankkikortti ja käteisen saaminen on ”lähes mahdotonta tai niin monen mutkan takana, että siihen ei ole ollut energiaa.”

Kambodžassa toimivat rahansiirtopalvelut asettavat myös omat haasteensa.

Western Union joko jäädyttää lähetykset tai vaatii passissa voimassa olevan viisumin – mikä on mahdotonta, kun viisumi on juuri ylittynyt pankkiongelmien takia.

– Ihmiset haluavat jotakin syystä aina väitellä tässä asiassa yksityiskohdista tyyliin: ”Miksi et tehnyt näin!?” eli eivät ymmärrä käytännön ongelmaa, Kurvinen kirjoittaa turhautuneena.

Hänen mukaansa Wise-yhtiöltä tilatut kaksi korttia eivät koskaan saapuneet perille eivätkä suomalaiset pankit toimita kortteja ulkomaille. Miehen mukaan kymmenetkään soitot pankin asiakaspalveluun eivät auttaneet, vaan hänelle oli lakonisesti sanottu ”kuole sitten kadulle”.

– Tästä on ystävien todisteet ryhmäpuhelussa, kun soitin kaiutinpuhelun kautta ja asuin silloin viikkokausia taivasalla ilman ruokaa ja vettä.

Suurlähetystön apu on myös ”olematonta tai erittäin rajallista”.

Korjauksia väitteisiin

Kurvinen korjaa useita eilisessä artikkelissa esitettyjä väitteitä lähipiiristä.

Hän kiistää vastustavansa apua: päinvastoin, ”mitään selkeää apua ei ole koskaan tarjottu, enkä ole koskaan vastustanut apua.”

Väitteeseen siitä, että rahaa voisi lähettää mutta ”ei tiedä mihin hän ne rahat laittaisi”, Kurvinen vastaa napakasti:

– Apu olisi helppoa: joku tukipaketti mun tilille, jolla saisin esimerkiksi maksettua viisumiylityksen ja esimerkiksi paikallisen lääkärin verikokeet ja tilannearvion tai lennot Suomeen hoitoon.

Hän antaa konkreettisia ehdotuksia avun järjestämiseksi, mukaan lukien rahansiirtovaihtoehdot ja sen, miten hän voisi mahdollisesti saada käteistä käsiinsä Kambodžassa.

Toistuvien onnettomuuksien selitys

Artikkelin väitteeseen siitä, että toistuvat ryöstöt herättävät kysymyksiä hänen arviointikyvystään, Kurvinen vastaa yksityiskohtaisesti.

Mies myöntää, että ”vaikka osissa tapauksissa on omaa vikaa, on myös paljon väärä paikka, väärä aika -tilanteita.”

Kurvinen luettelee tapauksia: Chiang Maissa pankkiautomaatti imaisi kaksi kertaa kortin, Turkissa hotelli tyhjensi hotellihuoneen hänen poissaollessaan ja Kambodžassa hänet ilmeisesti huumattiin sekä ryöstettiin.

– Tutkimuksien mukaan kun paljon matkustaa, keskimäärin 2-3 vuoden välein sattuu joku varkaus tai ryöstö, hän kuvailee.

Vietnamissa hän asui kaksi vuotta ilman ongelmia, kunnes Covid-19 pandemia pakotti hänet lähtemään maasta liki yhdessä yössä.

Suomen terveydenhuolto epäluotettava

Kurvisen suhtautuminen Suomen terveydenhuoltoon on kylmän käytännöllinen. Hän erottelee fyysisten vaivojen ja mielenterveysongelmien hoidon, mutta on pettynyt molempiin.

– Diagnoosin jälkeen eli noin 15 vuoteen en ole koskaan saanut Suomen systeemistä mitään apua fyysisiin vaivoihini, koska katsovat aina ensin vanhat paperit, jolloin tuloksena on joko luulosairaus tai M1-lähete, hän kirjoittaa.

Mielenterveyspalveluistakaan hän ei ole saanut apua. Kun hän on hakenut apua unettomuuteen, ”on suositeltu osastoa ja pumpattu täyteen psykoosilääkkeitä.”

– Se aiheuttaa epäluottamusta systeemiin, mutta jos olo ei parane, hengen pelastamiselle ei ole muita vaihtoehtoja, hän myöntää ratkaisukeskeisesti.

”Maailman mentaalirasistisinta porukkaa”

Kurvisen katkerimmat sanat kohdistuvat suomalaisten asenteisiin mielenterveysongelmia kohtaan. Hän kutsuukin suomalaisia ”ehkä maailman mentaalirasistisimmaksi porukaksi.”

– Kun on MT-diagnoosin leima otsassa, päättyy elämäsi käytännössä siihen: koko ala hylkää, vaikea saada ystäviä, töitä, asuntoa sekä opiskelupaikkaa, hän luettelee.

Erityisen kipeäksi hän kokee keskustelupalstojen ”satoja kunnianloukkauksia, pilkkaa, ivaa, kuolemantoivomuksia” ja kasvokkain tapahtuvaa syyttelyä hulluudesta.

– Ihminen on sosiaalinen eläin, joten miettikääpä sitä traumaa ja kärsimystä, jota tämä kaikki aiheuttaa itse kullekin?, hän kysyy.

Tilanteen todellisuus

Kurvisen oma kuvaus tilanteestaan on huomattavasti käytännönläheisempi kuin lähipiirin dramaattiset kertomukset.

Hän ei kiellä olevansa vaikeuksissa, mutta selittää ongelmat konkreettisilla syillä teknisten ja byrokraattisten esteiden sijaan.

Viestinsä perusteella Kurvinen kykenee selkeään ajatteluun ja kommunikointiin. Hän antaa järkeviä ehdotuksia avun saamiseksi ja tunnustaa tarvitsevansa apua.

– Jos suomalaiselle elämä on joskus haasteellista Suomessa, koittakaapa mennä edes 5 sekunniksi kenkiini, päättää hän viestinsä empatiaan vedoten.

Julkisuuden paradoksi

Kurvisen vastaus osoittaa julkisuuden ja julkisena henkilönä elämisen paradoksin: hän ei halua sitä, mutta samalla tunnustaa että se ”toisaalta helpottaa.”

Ilman Riepun eilistä artikkelia hän tuskin olisi ottanut yhteyttä selittämään tilannettaan näin yksityiskohtaisesti.

Kurvisen oma kuvaus vahvistaa, että tilanne on vakava mutta ei toivoton. Apu on mahdollista, jos joku on valmis järjestämään käytännön toimet rahan siirtämiseksi ja viisumisakkojen maksamiseksi.

Kurvisen tämänpäiväinen viesti on ensimmäinen suora elonmerkki hänestä seitsemään ja puoleen kuukauteen Facebookissa.

Se osoittaa, että hän on edelleen tavoitettavissa ja halukas vastaanottamaan apua, kunhan se tulee käytännöllisessä muodossa eikä pelkkinä neuvoina tai syytöksinä.

Kurvisen koko viesti on luettavissa Facebook-sivuillani tästä linkistä. Avuntarjoukset Juha Kurviselle voi edelleen lähettää osoitteeseen info@riepu.fi.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 1, osa 3.

Teksti: Nalle Österman, 27.8.2025
Kuva: Kuvakaappaus Saksan television NDR:n televisiolähetyksestä, missä Kurvinen tekee Guinnessin toisen maailmanennätyksensä

Vuosikymmenten saatossa olemme saaneet medioissa todistaa useiden suomalaisen eturivin viihdesankareiden taistelua mielenterveysongelmien, päihdekierteen ja elämän sudenkuoppien ristiaallokossa. Sedu Koskinen, Jamppa Tuominen, Reindeerspotting–Jani ja Tapio Suominen ovat vain jäävuoren huippu – ja nyt tähän synkkään listaan uhkaa liittyä yksi nimi lisää.


Juha Kurvinen, 49-vuotias moottorisahajonglööri, joka tuli 2000-luvun alussa tunnetuksi vaikuttavista tempuistaan, joiden ansiosta mies pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan, televisioon ja lopulta maailmalle asti – niin Las Vegasiin kuin Pohjois-Koreaan – on kadonnut.

Hänet on nyt paikallistettu Kambodžasta, missä hän elää rahattomana ja eristyksissä vakavista terveysongelmista kärsien.

Noususta syöksyyn

Kurvisen tarina on klassinen nousu ja tuho -kertomus.

Vuosituhannen alussa Kurvinen oli haluttu vieras suomalaisiin viihde- ja ajankohtaisohjelmiin. Kutsuja sateli niin kotimaahan kuin ulkomaille: Lontooseen, Las Vegasiin, Moskovaan, Saint-Tropeziin…

Kun Kurvinen kuittasi yhdestä keikasta keskimäärin 2000 euroa ja keikkoja kertyi vuodessa noin 200, oli miehellä ”rahaa kuin rosvopäälliköllä”.


Hurja menestys johti yhteistyöhön taikuri Jori A. Kopposen kanssa, ja yhdessä kaksikko pääsi esiintymään jopa maailman suljetuimpaan valtioon, Pohjois-Koreaan. Kokemuksistaan Kurvinen kirjoitti myöhemmin ensimmäisen tietokirjansa Sirkus Pjongjang, joka julkaistiin keväällä 2013.

Mutta menestyksen varjossa kasvoi tragedia. Keväällä 2008 Kurvinen joutui pahoinpitelyn uhriksi Silja Europan laivalla. Kurvisen mukaan kollega hakkasi häntä siellä pään alueelle niin pahasti, että Kurvinen menetti tajuntansa.

Tästä alkoi kierre, joka on kestänyt tähän päivään asti.

Järjestelmä petti

Pahoinpitelyn jälkeinen aivovamma johti Kurvisen sekavaan tilaan, jota lääkärit eivät miehen mukaan halunneet uskoa.

Kun Kurvinen kertoi ammatistaan moottorisahajonglöörinä ja kokemuksistaan Pohjois-Koreassa, pitivät lääkärit häntä harhaluuloisena. Siten Kurvinen päätyi Turun kaupunginsairaalan Kupittaan psykiatrisen erikoissairaanhoidon suljetulle osastolle – ensimmäisen kerran neljäksi kuukaudeksi.

– Lääkäri ei uskonut ammattiani eikä sitä, että olin käynyt esiintymässä Pohjois-Koreassa. Papereihini on jostain syystä kirjattu tieto, että ”potilas luulee olevansa moottorisahajonglööri”, mies kertoi Hymy-lehdessä 2013.


Vuonna 2015 Turun yliopistollisen keskussairaalan Tyksin neurologisissa tutkimuksissa selvisi vihdoin totuus: Kurvisella todettiin ”kallonsisäisen vamman myöhäisvaikutukset”.

Diagnoosi oli oikea: Kurvinen ei ollut harhaluuloinen vaan aivovamman uhri.

Kurvisen kokemat Kupittaan sairaalan väärinkäytökset eivät jääneet vain hänen kertomuksekseen. 2016 Turun Sanomat paljasti laajat väärinkäytökset sairaalassa, jotka johtivat virkatutkintaan.

Näin Kurvisen vuosien varrella kirjoittamat blogitekstit paljastuivat tarkoiksi kuvauksiksi osaston oloista.

Digitaalinen nomadikin kaatui

Kupittaan traumojen jälkeen Kurvinen on yrittänyt rakentaa elämäänsä uudelleen.

Hän lähti kiertämään maailmaa digitaalisena nomadina, opettaen ihmisille sukellusta ja jonglöörausta, käynnistäen myös Finnskill-verkoston auttaakseen ihmisiä vapautumaan ”yhdeksästä viiteen” -oravanpyörästä.

Sosiaalisessa mediassa jaettujen kuvien perusteella elämä näytti hyvältä – aurinkoista rantatunnelmaa Vietnamista ja Turkin aurinkorannikolta. Siellä on kuvattu syksyllä 2023 myös haastattelumateriaali brittiläisen dokumentaristin Alex Jonesin Kurvisesta tekemään dokumenttielokuvaan Ups & Downs.


Mutta pinnan alla asiat eivät olleet kunnossa. Facebookissa Kurvinen kertoi tulleensa huumatuksi ja ryöstetyksi, menettäneensä pääsyn pankkitiliinsä sekä joutuneensa erilaisten huijausten uhriksi.

Lähteiden mukaan Kurvinen on joutunut ryöstöjen uhriksi useita kertoja viimeisen seitsemän vuoden aikana Aasiassa.

Toistuvat ongelmat herättävät kysymyksiä siitä, miten aivovamman myöhäisvaikutukset ja mielenterveysongelmat ovat vaikuttaneet Kurvisen arviointikykyyn.

Kolmoiskriisi Kambodžassa

Palattuaan viime syksynä Aasiaan, Kurvisen tarina sai jälleen synkeämpiä sävyjä.

Yritys striimausurasta kaatui nopeasti ja somessa aiemmin aktiivisesti Finnskill-toimintaansa aktiivisesti markkinoineen Kurvisen viimeinen Facebook-päivitys on päivätty 11. tammikuuta 2025.

Tämän jälkeen – hiljaisuutta.

HenkanMaailma-matkailublogia ylläpitävä matkailubloggari Henry Nenonen on nyt paikantanut Kurvisen Kambodžan pääkaupunkiin Phnom Penhiin, missä miehen tilanne on monella tapaa kriittinen.

Viisumiongelmat: Kurvisen viisumi on mennyt vanhaksi jo vuodenvaihteessa, jolloin jokaisesta ylimenevästä päivästä kertyy 10 dollarin sakko. Sakkomaksut ovat täten jo yli tuhannen dollarin luokkaa.

Vakava jalkatulehdus: Kurvinen kärsii pitkittyneestä jalkatulehduksesta, joka on jatkunut lähes vuoden. Livestriimeissään hän on itse esitellyt tulehtuneen jalan tilaa, joka näyttää vakavalta. Kambodžan puutteellisessa terveydenhuollossa tällainen tulehdus voi johtaa sepsikseen tai amputaatioon.


Mielenterveystilanteen paheneminen: Kurvisen lähipiiri arvioi, että hänellä on tällä hetkellä kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä depressiovaihe päällä. Siksi mies ei poistu hotellihuoneestaan ja vastustaa apua, mukaan lukien paluuta Suomeen hoitoon.

”Ei halua julkisuutta tai huomiota liikaa”

Kurvisen itsensä lähettämissä tekstiviesteissä pari päivää sitten hän kertoo olevansa ”todella kipeänä” ja että hänellä on jalan kanssa ongelmia sekä kuumetta. Viestien sävy on apaattinen:

– Ilmotan jos tilanne muuttuu. Toivon että mun voinnille ei julkisuutta tai huomioita liikaa.


Lähipiirin mukaan Kurvinen elää niin vähillä varoilla tällä hetkellä, ettei niillä pysty maksamaan viisumisakkoja. Hänen perhetilanteensa on kuulemma myös ongelmallinen: vaikka isällä olisikin varaa auttaa, estää äiti kuulemma avun.

– Mutta tosi vaikea on nyt Juhaa auttaa etänä. Rahaa voisi laittaa mutta en sit tiedä mihin hän ne rahat laittaisi. On niin itsepäinen, ei ainakaan Suomeen halua sairaalaan vaikka olisi mikä tilanne, kuvaa yksi lähipiiristä tilannetta.

Järjestelmä joka petti

Kurvisen tarina on ennen kaikkea kertomus siitä, kuinka järjestelmä voi pettää haavoittuneen ihmisen.

Pahoinpitelyä seurannut aivovamma ei saanut asianmukaista hoitoa, vaan mies leimattiin mielisairaaksi. Kun totuus vihdoin paljastui, oli jo liian myöhäistä: ura oli tuhoutunut, maine tahriintunut ja elämä raunioitunut.


Kupittaan sairaalan väärinkäytökset, jotka Kurvinen rohkeasti paljasti omissa kirjoituksissaan, on sittemmin vahvistettu.

Mutta yksittäisen ihmisen kohdalla vahinko oli jo tapahtunut.

Aika käy vähiin

Kurvisen tilanne Kambodžassa on akuutti. Jokainen päivä pahentaa tilannetta taloudellisesti, terveydellisesti ja psyykkisesti.

Depressiovaiheessa oleva henkilö ei välttämättä pysty tekemään järkeviä päätöksiä oman tilanteensa korjaamiseksi, vaikka avun tarve olisi kuinka ilmeinen.

Siksi Riepu julkaisee nyt tämän kirjoituksen Kurvisen tekstiviesteissään esittämiensä toiveiden vastaisesti.

Mies, joka kerran jonglöörasi moottorisahoja maailman suurimmilla näyttämöillä, elää nyt yksinään vieraassa maassa vakavan jalkatulehduksen ja mielenterveysongelmien kanssa, ilman keinoja päästä kotiin tai asianmukaiseen hoitoon.

Nenosen arvion mukaan Kurvisen saaminen Kambodžasta pois vaatisi tällä hetkellä noin 1500-2000 dollaria, sakkojen kasvaessa ja terveysongelmien pitkittyessä luonnollisesti enemmän.

– Jaksaisin uskoa että oikeet ihmiset jos sais tänne paikanpäälle ja sais sen ymmärtämään että se pääsee täältä veke avustettuna ensin vaikka Vietnamiin niin vois saada kerättyä voimia, bloggari arvioi pelastamismahdollisuuksia.

Viimeinen mahdollisuus

Mikäli haluat edesauttaa Juha Kurvisen saamista takaisin Suomeen ja täkäläisen hoidon piiriin – tai aluksi edes pois Kambodžasta – voit lähettää sähköpostiviestiä osoitteeseen info@riepu.fi ja aihekenttään ”Kurvinen”.

Pienemmästäkin on kansalaiskeräyksiä aloitettu. Ehkä on aika osoittaa, että Suomi ei hylkää omia lapsiaan – ei edes silloin kun he ovat kompastuneet ja kaatuneet niin rähmälleen, etteivät pysty enää itse nousemaan.

Juha Kurvisen tarina jatkuu. Loppu riippuu nyt muista – ja siitä, ehtiikö apu perille ajoissa.

Artikkeli perustuu Kurvisen lähipiirin antamiin tietoihin, Kurvisen omiin viesteihin sekä hänen aiemmin julkaisemiinsa kirjoituksiin ja livestriimeihin.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 2, osa 3.

Teksti: Nalle Österman, 26.8.2025

Kuvat: Henkilökuvat Juhasta brittiläisen dokumentaristin Alex Jonesin Juha Kurvisesta kertovasta dokumenttielokuvasta ”Ups & Downs”, jossa Kurvisen haastatteluosuus kuvattu syksyllä 2023 Turkin Rivieralla. Kuvat Juhan tulehtuneesta jalasta Ylilaudalle otettuja kuvakaappauksia Juhan videostriimistä.

Kenestä välität? Kenestä tulee sinun välittää? Kuka pitää sinusta? Rakkaudesta nyt puhumattakaan!

Itsekäs ihminen sopeutuu, se ryömii seurakunnan kerhosta koulujen läpi jäpittämään esihenkilötehtäviin. Siihen ei tarvita aivokapasiteettia, oikea-aikaisuutta, lahjoja tai empatiakykyä.

Kun ajatus kaikesta kohdistuu itseen, niin pärjää. Nietzsche jo ammoin tunnisti nämä mielenkappaleet, vaan olisipa vain nähnyt tulevaisuuden, missä superego on hattaralla pursutettua kuvamaailmaa – aina kidutuspornosta mummon laskiaispullaresepteihin – livenä.

Yliminä, ego, ja noiden kaikkien äpärälapset lyövät kättä yhteen uudella vuosituhannella. Politiikan kiistat ovat marginaalisia, ainoastaan false-flag -persut saavat somekansan hyppimään apinatarhassaan seinille.

Heitäppä hallitus banaani ja ollaan hiljaa. Demokratia – kuten minä sen olen nähnyt – on rikki. Vaan onko tuota koskaan ollutkaan?

Luokkayhteiskuntana me olemme olleet ja tulemme olemaan, emmekä muuta toivo. Ihanteet, kuten kommunismi tai anarkismi ovat kirosanoja, jopa pilkkaa.

Työväenluokkaan ei todellakaan haluta kuulua; pitää pöhistä!

Vaikka aura on vaihtunut näppikseen, niin työnteko itsessään ei ole muuttunut. Miettikääpä vaikka unianne. Onko niissä eilen kesken jääneet duunit ja röökipaikan Simon vittuilut vai onnelliset kesälaitumet ysärin pornotähti vierellänne?

Mitä siis pitäisi tehdä? Työn orjat sorron yöstä nouskaa ja uusiin kahleisiin?

Asia on niinkin yksinkertainen: me emme voi tälle mitään. Rimpuilu on hyödytöntä, mutta on se vain aivan saatanan hauskaa!

(Kuvituskuva Jensen Art Co Pixabaystä)

Se, miten raskaita mielen häiriöt ja akuutit ahdistuskohtaukset ovat henkilölle itselleen on tietysti yksilöllistä. Kun kohtaus tai tila on ohi, saattaa se vierittää henkilön entistäkin syvempään masennukseen kun tajuaa, mitä kaikkea kohtauksen tiimellyksessä on tullut tehtyäkään.

Maailmanmaineeseen Helsingistä ponnistaneen HIM-yhtyeen entinen kosketinsoittaja Juska ”Zoltan Pluto” Salminen kirjoittaa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään tuoreessa elämäkerrassaan Valon varjoissa (Docendo), josta seuraavat kursivoidut lainaukset ovat peräisin.

”Masennus ei tunne matematiikan lainalaisuuksia. Parantumiselle ei ole kellokorttia. Synkistyin päivä päivältä enemmän. […] Masennuksessa puristava tunne on jatkuvaa. Ihmisten kohtaaminen on vaikeaa, ja puhuminen jännittää.”

Mistä nämä mielen häiriötilat oikein kumpuavat ja miten ne saa lakkaamaan on varmasti yksilöllistä. Mikäli ei ole itse näitä tiloja kokenut on varmasti vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta kuvitella ja ymmärtää sitä raastavaa tuskaa, mitä henkilö käy läpi akuuttivaiheessa.

Kun ahdistus ja masennus syö mielen ja hapen niin totaalisesti kaikelta muulta, ettei millekään muulle jää tilaa vaikka miten yrittäisi. Turha kuvitella, etteikö yrittäisi.

”Kun masennuksen ottaa vastaan selvin päin ja taistellen, se tulee päälle täydellä voimalla. Kaikki muuttuu massaksi. Kämppä muuttui poteroksi ja lopulta unohdin, miten ihmisille puhutaan, koska en jaksanut käydä missään.”

Kolikon kääntöpuoli voi olla yksilön taipuneen euforiseen maniaan, missä ei olla köyhiä eikä kipeitä.

”Diagnoosi oli ehditty jo tehdä: minulla oli todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Myös todellisuudentajun kanssa alkoi vaarallinen hippaleikki. Vaaralliseksi sen teki, että itse vaaran pelko katoaa. Seikkailin omassa elämässäni, tunsin olevani voittamaton ja halusin irti tasapaksusta elämästä. Olin osa elokuvaa, leffan sankari tai vihollinen, muut ihmiset olivat sivurooleissa. Niihin pystyin palkkaamaan väkeä, koska posketon rahankäyttö veti ihmisiä ympärilleni.”

Voi vain arvailla, miten raastavaa ja kuluttavaa tämä kaikki on sairastuneen läheisille, jotka voimattomina joutuvat seuraamaan vain vierestä, kun sairastunut rypee ylhäisessä yksinäisyydessä alakulon keskellä tai sitten painelee menemään ympäri kyliä kuin mikäkin maailman omistaja.

”Masennuksesta nousee aina voittaja. Siitä on helpompi puhua, koska voimat palaavat hiljalleen ja elämässä on taas värejä. Häpeä ei enää paina. Maniassa on taas aina nöyrryttävä, tajuttava, että hommat ovat lähteneet lapasesta. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä pidetään luovan ihmisen sairautena. Puhutaan, että taiteilijat luovat tuskasta ja tasapainoilevat hulluuden rajoilla.”

Koska nämä mielen ailahtelevuudet eivät näy päällepäin, ulkopuoliset saattavat joskus tulkita asian myös niin, että kohtaus olisi jotenkin jatkuvasti päällä. Ei siis ihme, jos ja kun ihmiset alkavat kaikota kuin varkain ja vaivihkaa sairastuneen ympäriltä, koska nämä eivät yksinkertaisesti ymmärrä, miksi joku saattaa käyttäytyä niin kuin käyttäytyy.

”Se on mennyttä miestä, toivoton tapaus”, saattaa joku ajatella.

Itse olen toisinaan ajatellut ja tehnyt vertauksen, että kyseessä on jonkinlainen kirous, jonka joku on langettanut sairastuneen ylle tämän kiusaksi ja riesaksi.

Tilannetta voisi verrata vaikkapa autoon, jonka kuljettajana istut, mutta joka ei kuitenkaan tottele ohjaustasi vaan ajattaa sinua vastaantulevien kaistalle ja kiellettyihin ajosuuntiin tolkuttomalla ylinopeudella tai aiheuttaa sinulle loputonta pelkoa ja ahdistusta, missä et voi tehdä muuta kuin kärsiä matkasta, loputtomiin.

Ellet lopulta päätä mennä taukopaikalle hakemaan tähän olotilaan helpotusta, mihin auto sinut mielihyvin ohjaa, sano vain minne.

1980-luvun klassikkosarjassa Ritari Ässä näyttelijä David Hasselhoffin paras ystävä ja apu on tämän tekoälyllä varustettu puhuva auto, KITT. Ajoittain sarjassa nähtiin myös KITT:n “pimeä puoli”, eli puhuvan auton ensimmäinen prototyyppi KARR, jolla oli ihan muut metkut mielessään.

Se onkin silloin menoa, kun pimeys ottaa yliotteen. Ja kun se ottaa, tapahtuu usein ikäviä asioita ennen pitkää, kuten ystävyyssuhteiden tai parisuhteiden päättymisiä – tai jotain vielä paljon pahempaa.

Pahinta on, ettei tällaiseen kohtaukseen näytä purevan mikään muu kuin aika. Kuten Juska Salminen itsekin toteaa, paranemisella ei ole kellokorttia – ei todellakaan.

Tämän kirouksen keskellä sairastunut yrittääkin lopulta keksiä vain toimivia keinoja, miten päästä kohtauksesta eroon sillä kertaa, ellei kyse ole maniasta, missä kaikki muut saattavat olla köyhiä ja kipeitä paitsi sairastunut itse – ainakin tämän itsensä mielestä.

”Maniassa ei ole mitään kaunista. Luulin armeijan jälkeen, että masennus on peto, joka vetää syövereihin. Olin väärässä. Masennuksen kanssa on äärimmäisen raskasta elää, koska elämä katoaa ja varjo laskeutuu ympärille. Mania on kuitenkin se, joka antaa pikkusormen ja lupaa kirkkaan valon. Tuota valoa ei voi paeta, eikä sisältä tulevalla liekillä ole varjoa.”

Omat masennus- ja ahdistuskohtaukset ovat usein niin riipiviä ja repiviä, että päädyn huutamaan pahaa oloani ympäristöni kiusaksi pakon edessä, jotta saisin edes hetken helpotuksen.

Toisille oma pahoinvointi voi heijastua niin rankkana, synkkänä ja itseä syyllistävänä, että akuutin kohtauksen kanssa painiva henkilö saattaa nähdä ainoana tienä ulos hengen riistämisen itseltään, koska ei halua olla enää taakkana ympäristölleen.

Kuten esimerkiksi palkittu mestarikirjailija Miki Liukkonen, joka ei saanut tarvitsemaansa apua hätänsä keskellä, koska helsinkiläisten mielenterveyspalvelujen mielestä Liukkosen tila ei antanut aihetta toimenpiteisiin.

Mielenterveyspalveluissa onkin havaittavissa tendenssi, että mikäli henkilön katsotaan olevan vaaraksi ympäristölleen, voidaan tämä napata pakkohoitoon. Mikäli henkilö on vaaraksi vain itselleen, saa henkilö usein jäädä vellomaan oman onnensa nojaan ilman apua.

”Aloin kokea jotain tuntematonta uhkaa. Ympärilläni olevien ihmisten ulkokuoret olivat normaaleja, mutta uskoin heidän sisällään olevan jotain muuta. Jotain, mitä en voi ymmärtää. Lopulta kiitorata aukesi eteeni. Olin kuluttanut miltei kaikki rahani. Vallan tunne oli niin kova, että uskoin pystyväni kaatamaan koko universaalin systeemin. Siinä vaiheessa kaikki stoppasi. Kun luulin vihdoin saavuttavani sen, mitä olin etsinyt, romahdin ja pakenin. Pelko muuttui pakokauhuksi.”

Tässä olisikin vielä paljon kehitettävää suomalaiselle terveydenhuollolle, että se oppisi tunnistamaan akuuttien kohtausten kanssa painivien yksilöiden henkisen tuskan ja voisi ottaa nämä valvottuun seurantaan johonkin riittävän lempeään ja rauhoittavaan ympäristöön kriittisimmän jakson yli, kunnes kohtaus alkaa hellittää.

Ainakin, mikäli elämme vielä sivistysvaltiossa.

Paljon on parjattu yhdysvaltalaista terveydenhuoltoa, mutta ainakin yhdysvaltalaisissa elämäkerroissa tuodaan usein esiin, miten sairastuneen ympärillä on tehty interventio eli väliintulo, kun sairastuneella on alkanut mennä liian lujaa tai tämä on vajonnut liian synkkiin vesiin.

Toki maan kulttuurista saa olla mitä mieltä tahansa, mutta tämä on kieltämättä toimintamalli, minkä soisi kehittyvän Suomessakin.

On kieltämättä ironistakin, että kaikista maailman ihmisistä tunnen itse häkellyttävää sukulaissieluisuutta Temptation Island Suomi -sarjasta tutun Mathilda Westerbergin kanssa, joka julkisuudessa on puhunut epävakaasta persoonallisuushäiriöstään purkaakseen siihen liittyvää stigmaa.

Tämä piirre on tehnyt hänen minäkuvastaan pirstaleisen ja ihmissuhteista “next level vuoristorataa”, kuten hän kertoo tammikuussa 2022 julkaistussa Ylen haastattelussa, mistä seuraavat kursivoidut lainaukset ovat peräisin:

”Psykiatrisella poliklinikalla hän sai kolmen kuukauden arviointijakson päätteeksi diagnoosin: epävakaa persoonallisuushäiriö. Elämä on muuttunut sen jälkeen. Yhtäkkiä salamarakastumisille, raivokohtauksille ja pohjattomalle ahdistukselle löytyi selitys – ja mikä parempaa, myös hoito.”

Valitettavasti kaikille ei tässä maassa ole käynyt yhtä onnekkaasti kuin Mathilda Westerbergille tai Juska Salmiselle, mistä olen itsekin elävä esimerkki.

Ylen artikkeli Westerbergistä on kuin peilikuva itsestäni ja tuntemuksistani.

”Jos minulla on hyvä mieli, muuta todellisuutta ei ole – ja päinvastoin. Elämä on vuoristorataa. Ei ole mitään takeita, mikä mielialani on, kun päivä päättyy.”

”Olen nautinnon perässä kulkeva ihminen, joka ei mieti seurauksia. Ihan sama miten hyvän tilin teen, loppukuusta rahat ovat loppu. Jos on raskaampi vaihe elämässä, haen lohtua alkoholista. Olen myös kova bilettämään.”

”Toivon, että itselläni olisi joku tarkoitus täällä. Haen jatkuvasti fiilistä, joka puuttuu.”

”Pettymysten ja muiden negatiivisten tunteiden käsitteleminen on ollut minulle tosi hankalaa. Nuorempana olin koko ajan vihainen. Kun suutun, huudan. Näen tilanteet vain omalta kannaltani, ja minua on vaikea saada rauhoittumaan. Iso osa raivareista kaduttaa myöhemmin.”

Mielenterveystalon sittemmin poistetussa diagnoosikuvauksessa kuvaillaan epävakaan persoonallisuushäiriön piirteitä puolestaan näin:

1. ”Käsitys omasta itsestä on ailahtelevainen – välillä henkilö kokee olevansa epäonnistunut, mitätön ja hävettävä ja välillä erinomainen ja pärjäävä.
2. Vaikeus toimia pitkäjänteisesti – elämän suunnitelmat saattavat muuttua nopeasti ja suunnitelmiin ja sovittuihin asioihin on vaikea sitoutua.
3. Tunteiden sääteleminen on vaikeaa. Varsinkin negatiivisia tunteita on vaikea hallita, ja se saattaa johtaa hallitsemattomiin raivonpuuskiin tai pohjattomaan alakuloon.
4. Mielialat vaihtelevat nopeasti joko itsestään tai tilanteiden mukaan.
5. Toistuva tai jatkuva sisäisen tyhjyyden tunne
6. Impulsiivisuus – hetken mielijohteesta tulee tehtyä asioita, jotka jälkikäteen harmittavat.
7. Itsetuhoinen käyttäytyminen – itsensä tahallinen vahingoittaminen tai sillä uhkaaminen
8. Musta-valkoajattelu ‒ on vaikea nähdä samassa ihmisessä tai asiassa samanaikaisesti sekä hyviä että huonoja puolia.
9. Ajoittainen todellisuuden tajun hämärtyminen – harhaluuloja tai epätodellisia kokemuksia saattaa esiintyä etenkin kriisitilanteissa.

Käytännössä nämä taipumukset johtavat usein siihen, että elämä tuntuu olevan jatkuvassa kaaoksessa ja sisältää erilaisia ihmissuhdeongelmia. Hoitokontaktissa esiintyy vaikeutta sitoutua pitkäjänteisiin suunnitelmiin sekä sietää rajoituksia ja sääntöjä.

Epävakaa persoonallisuushäiriö johtaa usein jonkinlaisiin sopeutumisen tai pärjäämisen vaikeuksiin, mutta ympäristössä, joka on persoonallisuushäiriöiselle sopiva, esiintyy oireita vähemmän tai ei ollenkaan.”

Jos et Suomessa saa toimivaa hoitoa koskaan, voi tällainen kohtalotovereiden vertaistuki olla kultaakin arvokkaampaa niin sairastuneelle kuin tämän läheisillekin.

Ainakin se voi tehdä tätä kompleksista vyyhteä näkyvämmäksi ja ymmärrettävämmäksi sekä saada parhaimmassa tapauksessa sairastuneenkin ymmärtämään pahimman hädän hetkellä, ettei tämä ole yksin.

Kaiken tämän jälkeen yksi asia on aivan varma: tarvitsemme parempia ja toimivampia mielenterveyspalveluja myös Suomeen. Ei saa olla niin, että omissa pään sisäisissä ongelmissaan painivia yksilöitä jätetään heitteille vain siksi, ettei heidän ahdinkonsa näy riittävästi päällepäin.

(Kuvituskuva Kanenori Pixabaystä)

Mikä laukaisee akuutin masennuskohtauksen? Sen kun tietäisi. Mikä taas vie sen pois? Sen kun tietäisi.

Nämä eivät ole helppoja tai yksinkertaisia asioita, eivät todellakaan. Ja niille, jotka eivät ole näitä tunteita tunteneet ja kokeneet, voi olla hyvin vaikeaa ja pelottavaakin kohdata näin ”epävakaita” ihmisiä.

On helpompi hoitaa sellaista ihmistä kuntoon, jolla on jokin päällepäin näkyvä vamma tai diagnosoitavissa oleva sairaus, jota voidaan hoitaa lääkkeillä. Vaan kun vika ei näy päällepäin, ollaan paljon vaikeammassa tilanteessa.

On ikävä kirjoittaa näin, mutta suomalaisen terveydenhuollon tuntien 50 vuoden kokemuksella kannattaa lähteä siitä oletuksesta, että tässä maassa et tule koskaan saamaan toimivaa hoitoa — ainakaan mielenterveyskysymyksissä.

Tämä on peruslähtökohta.

Nimittäin, mikäli lähdet hakemaan suomalaisesta terveydenhuollosta apua, joudut samalla allekirjoittamaan ja hyväksymään kirjoittamattoman lupauksen, että alistut samalla pahimmillaan sadistisen mielivallan alle ja suoranaisiin rikoksiin henkeä sekä terveyttä vastaan, kuten tämäkin Rievun lukijan elävä esimerkki osoittaa:

– Minulle he Kalasatamassa ehdottivat sähköshokkeja pitkään ja kun en suostunut, niin ilman suostumustani katkaisivat hoitosuhteen psykiatrisella poliklinikalla. Väittivät vielä, että syy oli se, kun en ollut hetkeen käynyt vastaanotolla, mikä oli täyttä valhetta, koska siinä vaiheessa en saanut kuin puhelinaikoja, vaikka pyysin päästä lääkärille. Samalla olivat lakanneet jatkamasta myös diazepam-reseptiä, mistä seurasi karmivat vieroitusoireet, kun olin ottanut niitä lähes päivittäin usean vuoden ajan.

Kun ymmärtää, sisäistää ja hyväksyy, ettei tule toimivaa hoitoa välttämättä koskaan saamaan, ollaan jo saatu perusta kuntoon eikä tuudittauduttu valheellisiin lupauksiin.

Joten kannattaa yrittää ymmärtää tämäkin ikävä tosiasia, että mikäli masennuksesta tai muista mielen ailahtelevaisuuksista kärsivä läheisesi turruttaa ja hukuttaa oloaan esimerkiksi alkoholiin tai muihin päihteisiin, saattaa hän tehdä sen siksi, ettei hän saa toimivampaa apua muualta.

Valitettava tosiasia on, että Suomessa mielenterveyshoito on retuperällä.

Mikäli onnistut saamaan lähetteen Kelan tukemaan psykoterapiaan, niin siitä alkaa oma ruljanssinsa, kun joudut alkaa etsimään sellaista psykoterapeuttia, jolla on tilaa kalenterissaan ja kenen kanssa synkkaa.

Kauhutarinoita prosessista löytää vaikka millä mitalla googlaamalla.

Kun kävin viime viikon keskiviikkona täällä Helsingissä lääkärin vastaanotolla tein sen suurimmaksi osaksi siksi, että läheiseni olivat esittäneet ja osoittaneet minusta huolta.

Aluksi kaikki näytti ja vaikuttikin hyvältä: lääkäri oli asiallinen ja kuunteli minua. Valitettavasti tässä kohtaa voi – kuten omalla kohdallani on käynyt – ilmaantua ensimmäinen pullonkaula, kun lääkäri passittaa sinut testeihin ja alkaa konsultoida muita kollegojaan.

Seuraavaksi alatkin lukea käyttämästäsi verkkopalvelusta, miten lääkäri on konsultoinut kolmansia osapuolia, jotka – sinua näkemättä – kirjoittavat vastaukseksi lääkärin tiedusteluihin esimerkiksi keskusteluavusta, että ”ei tässä vaiheessa aihetta toimenpiteisiin”.

Tai, kun olet käynyt laboratoriokokeissa, missä jotkut tulokset ovat poikkeavia, niin jälleen konsultoidaan kolmatta osapuolta, joka sinua näkemättä vastaa lääkärille, että ”ei tässä vaiheessa aihetta toimenpiteisiin, vaan varataan lisää aikoja lisäkokeille”.

Ajanpeluu ja palloittelu vaikuttaakin olevan yleisin hoitomuoto mielen sairauksissa suomalaisessa terveydenhuollossa.

Tämä on siis sitä mitä tarkoitan kun kirjoitan, miksi peruslähtökohta tässä maassa on, ettet tule koskaan saamaan toimivaa hoitoa. Se on valitettava totuus. Onko se aliresursointia, alidiagnosointia, virheiden pelkoa vai puhdasta ammattitaidottomuutta, mene ja tiedä.

Välillä medioissa on artikkeleita siitä, miten miehet hoitavat terveyttään huonommin kuin naiset.

Oman kokemukseni pohjalta kysyisin näiltä medioilta, onko koskaan tutkittu sitä, miksi mies – kuten vaikkapa minä – on mieluummin menemättä sinne lääkäriin?

Juurisyy on hyvin yksinkertainen: jos olet käynyt tarpeeksi monta kertaa lääkärissä saamatta toimivaa apua ja hoitoa, on kynnys lähteä sitä lääkäristä hakemaan ensi kerralla entistä korkeampi.

Ehkä tähän osaltaan vaikuttaa vielä suomalais-luterilainen kasvatusmalli, missä mies ei itke, mies ei näytä tunteitaan eikä mies ole heikko. Jolloin sinun on vain purtava hammasta ja kituutettava väkisin eteenpäin ollaksesi yhteiskuntakelpoinen ja pitääksesi kulissisi kunnossa.

Kuten jo Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -yhtyeen laulussa Nyt on mies todetaan, ”kyllä mies kivun kestää, mutta ei häpeää”. Mikäli saat vastaanottokäynnillä osaksesi vielä näsäviisastelua tai kylmän koleaa kohtelua, on kynnys hakeutua hoitoon vielä kovempi.

– Tähän mennessä maanisuudestani ja päihdeongelmastani on kertynyt varmaankin noin 30 000 euron edestä ylimäärästä menoerää, joka asiallisella hoidolla olisi voinut pysyä aisoissa, Rievun lukija jatkaa.

Siksi kannattaa lähteä oletuksesta, ettet tule lääkäristä koskaan saamaan toimivaa hoitoa. Nimittäin, jos sellaista jonkin ihmeen kaupalla onnistuisi jonakin kertaa saamaan, voi kokea iloisen yllätyksen.

Jos ja kun ihmisillä ei ole käsitystä siitä, miten nämä mielen ongelmat vaikuttavat ja toimivat, he saattavat jättää tällaisen ihmisen oman onnensa nojaan tai sitten antaa viisaita neuvoja, kuten ”rauhoitu”, jos henkilö – kuten vaikka minä – ilmaisee turhautumistaan ja angstejaan värikkäin sanankääntein vaikkapa sosiaalisessa mediassa.

Se on vain sitä, kun jälleen kerran olet yrittänyt hakea apua suomalaisen terveydenhuollon piiristä, mutta olet jälleen kerran joutunut luuppiin, missä hoitava lääkäri hakee konsultaatiota, konsultaatiota, odottelua, uudet kokeet, konsultaatiota, konsultaatiota, odottelua, ehkä uudet kokeet, konsultaatiota, konsultaatiota, jaaha jaaha, ehkä uudet kokeet, jaaha jaaha, jaa jaa, no, tuossa resepti Buranalle, asia on loppuun käsitelty, kas näin, seuraava potilas, lasku tulee sitten perässä postissa, kiitos hei.

Turhauttaako?

Minua ainakin turhauttaa.

Ja niin varmasti turhauttaa niitäkin vanhempia, ystäviä ja puolisoja, jotka toivoisivat näkevän rakkaansa terveenä, mutta sen sijaan saavat todistaa tämän vaipuvan vain entistä huonompaan jamaan järjestelmän pelatessa aikaa ja jauhaessa tätä yhä surkeampaan kuntoon.

Odota vain itsesi entistä sairaammaksi, se tuntuu olevan suomalaisen terveydenhuollon kirjoittamaton sääntö.

Ja kun tutkiskelet näitä dokumentaatioita verkkopalveluista itsestäsi, voit lukea niistä sellaisia riemastuttavia oivalluksia, kuten esimerkiksi sellaisen, että ”suosittelen elämäntapamuutosta”.

Huhhuh, kappas, hieno ehdotus vakavasti masentuneelle. Millä ihmeen voimavaroilla? Silloin saatat naputella hoitavalle lääkärillesi vaikkapa seuraavanlaisen viestin:

”Kysymys herra lääkärille: miten te kuvittelette, että minulla voisi olla mahdollisuuksia ja rahkeita jonkinlaiseen elämäntapamuutokseen, kun minulla ei ole voimavaroja nousta edes sängystä koko päivänä saati lähteä kodista ulos? Missä näin 50-vuotiaana jaksan odottaa vain kuolemaa.

Niin miten te ajattelitte saada elämäntapamuutoksen onnistumaan tällaisista lähtökohdista?

Elämäntapamuutos kohdallani voi onnistua niin, että kirjoittatte minulle lähetteen suljetulle osastolle tai johonkin hoitokotiin 6-24 kk, jonka jälkeen olen kenties onnstunut uudistamaan elämäntapani siellä.

Tavallisessa ulkomaailmassa elämäntapamuutos ei valitettavasti tule onnistumaan, sitähän on tässä kokeiltu 20-30 vuotta jo.

Jos kerran yksi lähtökohta olisi aloittaa se testosteronilääkitys, niin pyydän tai oikeastaan vaadin sen aloittamista heti, koska oloni ja jaksamiseni on täysin sietämätön enkä tiedä miten minä sen voisin yrittää selvemmin teille lääkäreille täällä Suomessa sanoa. Eli annatteko apua vai ette?

Vai onko nyt niin, että tässä taas pelataan vain aikaa, kuten kohdallani on tehty tässä kaupungissa sen 20-30 vuotta jo?

Auttakaa ja neuvokaa siis ihmeessä, miten tässä kaupungissa on oikein mahdollista saada apua, kun se ei ole tähänkään asti onnistunut?

Vai onko nyt vain tarkoitus edelleenkin jatkaa vain sitä aivan liian tutuksi minulle tässä kaupungissa tullutta kaavaa, että apua täällä hakevan kuuluu vain kärsiä, loputtomiin?”

Kun sitten saat vastauksen viestiisi käy ilmi, että hoitava lääkärisi on jälleen konsultoinut jotain kolmatta lääkäriä, jonka mielestä tilanne ei anna aihetta toimenpiteisiin.

Jos vielä ihmettelette, miksi yleinen pahoinvointi ihmisten keskuudessa näyttää lisääntyvän, niin yksi syy on juuri tässä.

Eli se, ettei ihminen saa Suomessa apua silloin kuin sitä todellakin tarvitsisi.

Vaikuttaa ja tuntuu siltä, että silloin tämä ”yhteiskunta” kääntää sinulle selkänsä sitä pahemmin, mitä enemmän alamaissa olet.

Mitä muutakaan tämä on kuin yhteiskunnallista ja instituutionallista koulukiusaamista? Hyvin ovat koululaitoksen mädät opit menneet perille Suomessa, ei voi muuta sanoa.

Puhe hyvinvointivaltiosta on vain kauniiseen kääröön kiedottu kakkakikkare. Älä siis ikinä oleta, että tulisit tässä maassa saamaan ikinä mitään apua.

Kunnes yhtäkkiä huomaat, että ahdistuskohtauksesi on yhtäkkiä kaikonnut – tältä erää. Mikäs tässä siis ollessa, seuraavaa odotellessa?

Kaipa tämäkin on oiva tapa siivota sairaita pois tilastoista ja järjestelmästä.

Vaan voisiko löytyä myös parempia ratkaisuja? Ja mitä ne siinä tapauksessa olisivat? Voisivatko ne löytyä esimerkiksi ystävällisyydestä, yhteisöllisyydestä ja siitä, ettei kaveria jätetä juuri pahimman hädän hetkellä?

Vai pitääkö tässä maassa aina mennä pahimman kautta saadakseen apua – ellei se jonakin päivänä ole jo liian myöhäistä?

(Kuvituskuva Mohamed Hassan Pixabaystä)

Silloin pitää kehua, kun aihetta on. Soittelin toissapäivänä akuutin masennuskohtauksen syövereissä paikalliseen terveyskeskukseen Helsingissä, missä yhteydenottooni palattiin takaisin kiitettävän nopeasti, alle viidessä minuutissa.

Eikä tässä vielä kaikki, vaan terveydenhoitaja otti asiani sen verran vakavasti, että sain akuuttiajan heti seuraavalle aamulle. Positiivista ja harvinaista herkkua itselleni synnyinkaupungissani, siispä rasti seinään.

Vaikka lääkärivastaanotolle oli varattu aikaa sellaiset 20 minuuttia, meni asioideni selvittelyyn lopulta aikaa tuplaten. Silti tummahipiäinen lääkäri ei missään vaiheessa hoputtanut eikä meillä oikeastaan ollut edes kielimuuriakaan, kun hän keskittyneesti kuunteli selvitystäni.

– Sinulla on aika paljon näitä asioita, kasvomaskiin verhoutunut keski-ikäinen lääkäri kuitenkin huokaisi jossakin vaiheessa.

Totesin hänelle, että niin, näin siinä lopulta käy, kun hoitoja, selvityksiä ja tutkimuksia ei saateta loppuun asti. Asiat kasaantuvat.

Tähän lääkärini ei sanonut enää mitään.

Mitään valittamista ei tästä vastaanottokäynnistä lopulta edes jäänyt, koska koin tulleeni kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi olkoonkin, että asiani jäivät myös hieman vaiheeseen, “koska niitä asioita on niin paljon”.

Niinhän niitä on. Vaan yritetään nyt tehdä niille jotakin.

KELA KIELSI REUMAN

Kokemukseni jälkeen olikin aika lailla masentavampaa lukea sosiaalisesta mediasta erään menestyneen karjalaisen rumpalikollegani hieman toisenlaisia kertomusta itärajan kupeesta.

Paikallisella reumapolilla mies sai nimittäin kuulla klassisen totuuden, miten Suomesta voi aina muuttaa pois, mikäli terveydenhoitojärjestelmämme ei miellytä.

Vaikeaahan siihen on tietty väittää vastaankaan.

Lyömäsoitintaiteilija tarjosi ymmärrystä myös hoitajalle, joka teki vain työtään. Ei hän varmaan pahaa tarkoittanut, kunhan yritti vain kertoa mihin yhteiset rahkeet asiakkaan hoitoon riittävät tätä nykyä Suomessa.

Somekeskustelu keräsi kuitenkin uusia kierroksia, kun linkitin Riepuun kirjoittamani esseen omista kokemuksistani suomalaisessa terveydenhuollossa taistelussani depressiota vastaan. Tähän eräs helsinkiläinen katurokkari totesi, että meininki on aina ollut raakaa miehisen ihanteen ja miehen mallin kanssa täällä.

Hänen äitinsä mielestä yhteiskunta pyrkii nyt siivoamaan sairaat, vanhukset ja heikommat pois järjestelmästä. Kenties ajatus hyvinvointivaltiosta onkin vain satu jostain menneisyydestä, kitaristi aprikoi.

– Hyvä ystäväni sai ajan psykiatrille joskus monen kuukauden odottamisen jälkeen ja “auttaja” oli dissannut häntä siinä itselääkityksestä. Hän teki valituksen. Hyvä, kun teki, mutta voimaton on ihminen noita instituutioita vastaan. Nykyään rahalla saa hyvää kohtelua ja neuvo tuntuukin olevan, että “mene yksityiselle”. Siihenhän kaikilla meillä sitten onkin varaa, mies jatkoi.

Tähän rumpali päätyi vertailemaan kokemuksiaan suomalaisen ja saksalaisen terveydenhuollon välillä, missä jälkimmäisessä rumpalin tilaa pidettiin niin vakavana, että hänet käskettiin antamaan verta kahden viikon välein seurantaa varten. Mikäli asia unohtui, lääkäri soitti perään.

– Täällä Suomessa reumapolilta soitetaan kahden vuoden (!) välein ja kutsutaan paikalle tarvittaessa. Kelan lääkäri kielsi monisatasivuinen sairaushistoriapinkkani käsissään koko nivelreumani olemassaolon, kun muutimme takaisin Suomeen. Olin kuulemma vain ”allapäin”. Systeemimme ei ole kuitenkaan huonompi, vaan erilainen, tiesi hoitaja. Ja onhan se.

TEHOTTOMIA LÄÄKKEITÄ

Totean kitaristille, että omien kokemusteni perusteella monet mielensä kanssa kamppailevat yksilöt joutuvat turvautumaan juuri itselääkintään eli esimerkiksi alkoholiin tai muihin päihteisiin, koska järjestelmä ei osaa tai halua auttaa.

Se, että joskus yrittää antaa suomalaiselle terveydenhuollolle vielä mahdollisuuden ja saa penseän vastaanoton ohjaa vain itselääkitykseen entistä pontevammin.

Tähän rumpalikollega toteaa, ettei mikään hänellekään tarjotuista lääkkeistä auta yhtä hyvin reumaoireisiin kuin lämmin ja kuiva ilmasto. Vaikka tästä vallitsee vahva yhteisymmärrys lääketieteen keskuudessa, kirjoitetaan yksilöille silti tehottomia lääkkeitä..

Vielä edellisellä vuosituhannella Kela tuki esimerkiksi psoriasiksen ja reuman hoitoja Välimeren maissa talvikuukausina, mutta nykyään moinen on vain ylellisyyttä, mihin hyvinvointivaltiolla ei enää ole mukamas varaa.

– Siitä huolimatta tämä minullekin paras ja vieläpä edullisin hoitokeino ei kuulu lainkaan tarjolla olevaan valikoimaan. Mieluummin syydetään vähissä olevat rahat tajuttoman hintaisiin lääkkeisiin, jotka eivät auta ja joihin minulla ei edes ole varaa.

Keskustelen aiheesta erään turkulaisen ystävättäreni kanssa, joka on myös kamppaillut takavuosina mielen ongelmien kanssa. Sittemmin hän on onneksi saanut toimivan avun kotikaupungissaan.

Hän kertoo kuulleensa eräältä Helsinkiin muuttaneelta ystävältään, miten pääkaupungissa meno on huomattavasti karumpaa kuin Turussa. Kun tämän kirjat siirtyivät Helsinkiin, pakotettiin hänet eläkkeeltä työkkärin listoille.

Vastaavia kokemuksia voin itsekin allekirjoittaa. Nimittäin, kun jouduin olosuhteiden pakosta siirtämään kirjani Turusta Helsinkiin syksyllä 2021, päätti helsinkiläinen lääkäri minua näkemättä lopettaa silloiset lääkitykseni tylysti seinään puhtaalla kansliapäätöksellä.

– Kalasatama on kunnon vittuilulaitos. Pahin kaikista heti Mikkelin soskun jälkeen 1990-luvulla, tiesi kolmaskin kohtalotoveri kertoa.

Sellainen on helsinkiläinen terveydenhuolto. Totuuden nimessä täytyy sanoa, ettei Tampereen touhu vaikuta yhtään paremmalta.

Eräällä keikkareissulla sairastuin lopulta itsekin keskuudessamme velloneeseen räkätautiin. Koska vajaan viikon päästä oli tiedossa keikkareissu Englantiin, päätin käydä silloisen kotikaupunkini Tampereen terveyskeskuslääkärillä hakemassa toimivat tropit, jotta olisin tervehtynyt ja iskussa tulevia keikkoja varten.

– Siinä reseptit Buranaan ja Panadoliin, ole hyvä, totesi kantasuomalainen lääkäri.

Se kolmen tunnin lento Helsingistä Lontooseen ja koko loppupäivä ovat olleet yksi elämäni kamalampia, karuimpia ja pisimpiä, kun en kyennyt koko päivänä hengittämään ja nielemään juuri ollenkaan.

Kun nukkumisestakaan ei tullut mitään, piti minun lopulta rientää yön pikkutunteina paikallisen majoituslaitoksen vastaanottoon kertomaan tilanteeni ja pyytämään heitä tilaamaan taksin päivystykseen.

Se kannatti.

Vartin odottelun jälkeen pääsin lopulta hoitajan pakeille, joka konsultoi asiaani lääkärin kanssa puhelimitse. Siitä varttia myöhemmin olinkin jo saanut akuutin pillerin, antibiootin ja nenäsuihkeen helpottamaan oireitani.

Kun kävelin vajaan kilometrin mittaisen matkan lähistöllä sijainneesta päivystyksestä takaisin majapaikkaani, huomasin kaikkien oireideni kaikonneen vartissa kuin taikaiskusta.

Sitä ennen oloni oli niin karmiva ja järkyttävä, että suomalaisen tereydenhuollon tarjoamat tropit tuntuivat lähinnä kiusanteolta sekä sadismilta.

Reumaoireista kärsivän rumpalin kaverin mielestä suomalaisessa terveydenhuollossa voitaisiin olla edes vittuilematta.

– Ehdin siinä vähän kiihtyä itsekin saatanan kipeine paikkoineni, joten pitää varmaan ottaa hoitsun kommenttia omaankin piikkiin. Mutta yllättävän karulta neuvo siinä kuunnellessa kyllä tuntui, rumpali toteaa.

Sopiikin kysyä, miksi suomalaisessa terveydenhuollossa ei haluta hyödyntää toimivia lääkkeitä tai muita hoitomuotoja, jos ja kun sellaisia on kerran tarjolla?

Millaisia kokemuksia sinulla on suomalaisesta terveydenhuollosta ja hyvinvointivaltiosta? Entä ulkomaisesta? Jos haluat antaa risuja tai ruusuja suomalaiselle hyvinvointivaltiolle, voit lähettää niitä sähköpostiosoitteeseen riepulehti@gmail.com, niin saatamme käyttää niitä tai haastatella sinua myöhemmissä artikkeleissamme aiheesta.

(Kuvituskuva Ralph Wilfing Pixabaystä)

Olen saanut kamppailla näiden tuntemusten kanssa jo pienestä asti. Koulussa olin joko ylienerginen tai sitten mikään ei kiinnostanut. Niillä näytöillä olisin heti kättelyssä saanut ADHD-diagnoosin.

Sellaista on elämä.

Kokemukseni suomalaisesta terveydenhuollosta on ollut hyvin negatiivinen jo varhain. Se on varmastikin lähtöisin siitä, kun silmiäni sorkittiin ja leikattiin siinä määrin jo 1970- ja 1980-luvuilla, ettei niitä voi silmälääkäreiden mukaan leikata enää.

Ole mies.

Saan siis elää karsastukseni ja “laiskan silmäni” kanssa koko loppuikäni.

Ole mies.

Eikä siinä vielä kaikki, vaan kun ensimmäinen kokemukseni suomalaisesta sairaalasta joskus 3-4 -vuotiaana oli pakokauhu, missä minut sidottiin sairaalasänkyyn lepositeillä ja annettiin jotain rauhoittavia jonkun silmäleikkauksen jälkeen, niin se on tehokkaasti saanut pysymään mahdollisimman kaukana sairaaloista koko aikuisikäni.

Ole mies.

Missä olenkin onnistunut erinomaisesti.

Hyvä, olet mies.

Ensimmäisen kerran sain tietää, että minussa on jotain vialla oli jo joskus ennen ala-astetta, kun pari ikäistäni poikaa ottivat minut tarhassa silmätikukseen. Se johti siihen, että vietin suurimman osan tarhan välitunneista neljän seinän sisällä eteisessä, kun muut olivat pihalla leikkimässä. Tiedä sitten miksi.

Sellaista on elämä.

Seuraavan kerran sain tietää minussa olevan jotain vialla, kun menin ensimmäiselle luokalle ja meille jaettiin jonkinlaiset yleistodistukset. Muuten kaikki oli osaltani hyvin, mutta kun muut saivat todistukseensa rastin kohtaan ”tulee toimeen muiden kanssa”, oli minulla rasti kohdassa ”ei tule toimeen muiden kanssa”.

Tiedä sitten miksi. Mielestäni tulin muiden kanssa oikein hyvin toimeen, mutta opettajat olivat näemmä toista mieltä.

Toista mieltä siinä määrin, että ala-asteen neljännellä tai viidennellä luokalla sain luokanvalvojalta ukaasin, että mikäli käytökseni ei parane, lähettää hän minut tarkkailuluokalle.

Ole mies.

Vuosi oli tässä kohtaa 1984 tai 1985.

Se aiheutti osaltani sellaisen pakokauhun, että päätin sen johdosta olla hiljaa läpi koko kuudennen luokan. Se toi mukanaan sen, että sain palkinnoksi 50 markan stipendin, koska olin osoittanut niin suurta kehitystä luokassa.

Hyvä, olet mies.

Siinä kohtaa muistan ajatelleeni, että kylläpä nuo opettajat osaavatkin olla täysin järjettömiä pölvästejä. Tätäkö varten koulu on olemassa? Kasvattamassa meitä kuuliaiseen tunnollisuuteen, missä mitään ei saa kyseenalaistaa – eikä varsinkaan auktoriteetteja.

Yläasteella painekattila räjähti, kun en ollut saanut vuoteen purkaa energioitani. Silloin sain – yhtä opettajaa eli Helga Ehrnsténiä lukuun ottamatta – koko koulun opettajien vihat niskoilleni, koska uskalsin kyseenalaistaa heitä ja koko instituutiota.

Helgan tunneilla näin ei ollut, koska siellä sain purkaa energiani johonkin, mikä tuntui sujuvan minulta kuin tanssi – eli suomeksi kirjoittamiseen. Oman kostoni sain annettua näille ilkeille koulukiusaajaopettajille siinä kohtaa, kun piti valita koulun johtokuntaan oppilasehdokkaat.

Silloin yli puolet noin 150 oppilaan koulun oppilaista halusivat nähdä minut koulun johtokunnassa.

Se oli siinä mielessä hyvä pesti, että kun joka kokouksesta sai 180 markkaa verottomana, ansaitsin sen yhden lukuvuoden aikana reilut tuhat markkaa – ja ilmaiset teet – olemalla oma itseni.

Johtopäätös: ole kiltti, saat jonkun säälirahan, ole vittumainen, saat ainakin 20 kertaa enemmän.

Ole mies.

*****

Yläasteella tapahtui samalla myös todennäköisesti elämäni tärkein yksittäinen tapahtuma, mikä on vaikuttanut elämääni yhdessä ja erikseen enemmän kuin mikään muu.

Tällöin maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia.

Muistan sen hetken kuin eilisen. Se avasi täysin uuden maailman, yhtäkkiä kaikkien mahdollisuuksien portit olivat sepposen selällään.

Se oli jotakin niin uskomattoman ja utopistisen kaunista ja ihanaa, ettei sitä voi verrata oikein mihinkään muuhun sitä ennen – eikä kenties sen jälkeenkään.

Kun oli tarpeeksi kauan saanut taapertaa maailmassa, missä on joutunut katselemaan omien vanhempiensa riitelyä sekä taistelemaan kusipäisten auktoriteettien epäoikeudenmukaisuutta vastaan, tarjosi alkoholi turvapaikan, pelastuksen ja pumpulin kaikkiin elämän inhottavuuksiin ja vastoinkäymisiin.

Nyt minulla oli yhtäkkiä pakopaikka, minne hakeutua ja päästä aina, kun elämä murjoi päähän. Ja sehän murjoi. Monellakin tapaa.

Ole mies.

Kun paria vuotta myöhemmin joskus 15-vuotiaana aloin kirjoittaa ensimmäisiin lehtiini Suomessa, kuten Rumbaan ja Suosikkiin, en ollut lainkaan varautunut siihen antipatiaan ja kateuteen, mitä se ikätovereissani saattoi aiheuttaa. Niitä sai sitten lukea Rumban lukijakirjeistä – ennen sosiaalista mediaa.

– Me oltiin vain kateellisia, kehtasi eräs sentään tunnustaa minulle vuosia myöhemmin.

En muista tarkalleen, milloin koin ensimmäisen masennus- ja depressiovaiheen elämässäni: ehkä se oli joskus 16-18 -ikävuoden paikkeilla. Sitä on hankala arvioida, koska silloin valuin ensi kertaa niin syviin synkkyyden syövereihin, että suljin ympäröivän maailmani noin puoleksi vuodeksi.

Silloin maailman ilkeys ja pahuus tuntui ensi kertaa niin ikävältä ja inhottavalta, että päätin vain sulkeutua henkisesti pois.

Tuolloin olin noin puolen vuoden ajan käytännössä elävä kuollut. En muista tuosta ajasta käytännössä mitään.

Siitä toivuttuani tein pyhän päätöksen, etten halua enää koskaan vajota samaan pimeyteen.

Toivossa on hyvä elää, sanotaan.

Valitettavasti minun ei ollut mahdollista pitää tuota lupausta.

Ole mies.

*****

Paljon olisi tähän aiheeseen vaikka mitä kirjoitettavaa. Valitettavasti alan olla tämän naputeltuani jo niin poikki, etten jaksa naputella enempää.

Kyyneleet vain valuvat silmistäni kun joudun toteamaan, miten tätä kirjoittaessani olen käytännössä 50-vuotias ihmisraunio ja elävä kuollut, joka ei ole päässyt näistä ajoista yhtään askelta elämässään eteenpäin.

Tai jos olenkin päässyt, niin nyt tuntuu oikeastaan ensimmäistä koko elämässäni siltä, että elämältäni on vedetty matto alta käytännössä joka suunnasta.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Jo yli vuoden kestäneen työttömyysjakson ja arviolta 200 haetun työpaikan jälkeen en selvästikään kelpaa enää suomalaisille työmarkkinoille.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Noin 50-70 liikakilollani en kelpaa enää myöskään parisuhteeseen tässä ulkonäkökeskeisen Instagram-tähtien kyllästämässä nykyajassa tai ole oman perheen arvoinen.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Enää en kelpaa myöskään ystäväksi suurimmalle osalle entisiä ystäviäni, koska en ole enää heille tarpeeksi hyödyllinen ja hyväksikäytettävä idiootti eli mediapersoona tai sitten he ovat päättäneet uskoa kaikkien somesotien fleimaukset ja leimaukset minusta.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Tai kun on tullut pahoinpidellyksi ja maalitetuksi ulkomaailmassa niin paljon, ettet oikeastaan enää halua tai uskalla lähteä ihmisten ilmoille kuin murto-osan siitä ajasta kuin ennen.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Ja kun kaiken vastoinkäymisten jälkeen saat raahattua itsesi lääkäriin, niin kunnon tutkimusten sijaan sinulle määrätään vain Buranaa tai sitten nappeja, jotka aiheuttavat vain lihomista entisestään, loputtoman vesiripulin mitä noloimmissa tilanteissa tai loputtoman väsymyksen, missä et jaksa nousta sängystä koko päivänä.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Ja kun yrität puhua näistä ongelmista lääkärille, viittaa hän vain kintaalla. Ota Buranaa. Ota Ketipinoria. Ota sitä, tätä tai tuota, mutta sitä ehdottamaasi et saa, koska se aiheuttaa addiktioita ja vieroitusoireita.

Ole mies.

Tämän uuvuttavan väsytystaistelun jälkeen olen tullut tulokseen, etten enää jaksa. Mitään. Yhtikäs mitään. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen, että joka ilta viimeinen toiveeni on, että kunpa en enää heräisi tästä paskasta uuteen aamuun.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Mutta sieltä se tulee se uusi herätys silti jossain vaiheessa. Aina.

Taas jälleen uusi päivä loputonta ja sietämätöntä tyhjyyttä ja paskaa, jota voisi tietysti yrittää parantaa ja tehdä siedettävämmäksi edes tilkallisella alkoholia – ellei sekin olisi jo lakannut toimimasta toivotulla tavalla.

Ja kun jotain yrittää, niin surulliseksi räpiköinniksi sekin jää. Joksikin, mikä ei kelpaa enää tälle läpitunkevan täydellisyyden ympäröimälle muulle maailmalle muutoin kuin varoittavana esimerkkinä, josta ei enää haluta lukea muuta kuin sen kuolinilmoitus.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Eli toisin sanoen olen vihdoin päässyt lopputulokseen, missä ryven täysin yksin omassa mitättömyydessäni ja pimeydessäni ilman toivoa ulospääsystä – ennen kuin se tästä piinasta lopullisesti päästävä kuolo vihdoin koittaa.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Kun nyt vihdoin yritin ja sain jotain aikaiseksi oman verkkosivun – Rievun – saattamiseksi käyntiin, niin jo tämän parin viikon jälkeen huomaan, että energiatasoni ovat noin kymmenen prosenttia siitä, mitä niiden pitäisi olla tämän sivuston pyörittämiseksi.

Siksi minun on tässä vaiheessa todettava, että mikäli tässä sivustossa ei lähiaikoina tapahdu elämää ja liikehdintää johtuu se yksinomaan siitä, että en jaksa.

Se tässä eniten pelottaakin, että tämä olotila jää pysyväksi.

Haluan vain nukkua ikiuneen tästä pahasta maasta ja maailmasta.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Huomenna olen yrittämässä taas saada jotakin apua lääkäristä. Koska onnistumisprosenttini on tältäkin osin niin umpisurkea, en todellakaan odota tältäkään reissulta mitään. Ainakin on yritetty.

Sellaista on elämä.

Mutta miksi koko elämäni pitää olla tällaista, loputtomiin? Mitä niin pahaa olen teille tehnyt, että olen ansainnut kaiken tämän? Kertokaa se minulle! Oletteko te niin paljon parempia?

Ole mies.

Helvetti on olemassa ja minä tunnen sen nimellä Suomi – Finland.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Mitä täällä pitää oikein tehdä saadakseen apua? Vai onko se apu vain tarjolla sellaisille, joilla on jotain arvoa ja annettavaa tälle maalle eikä niille, joiden ei olisi pitänyt koskaan syntyäkään?

*****

Jos ystävänne kärsii masennuksesta, älkää kääntäkö hänelle selkäänne, vaikka hän onkin tavallista ankeampaa ja masentavampaa seuraa. Toivottavasti te tai ystävänne saavat tarvitsemansa avun. Kaikki eivät valitettavasti saa, ikävä kyllä.

Ymmärtäkää myös heitä, jotka eivät enää jaksa taivaltaa tällä planeetalla. Se ei ole todennäköisesti teidän syynne, että he riistävät itseltään henkensä. He eivät yksinkertaisesti vain enää jaksa tätä loputonta henkistä kärsimystä, alakuloa ja taakkaa.

Voitte yrittää myös soittaa erilaisiin auttaviin puhelimiin, mutta varautukaa siihen, että joudutte jonottamaan kymmeniä minuutteja tai kuuntelemaan loputtomiin varattuna tuuttaavaa puhelinta. Näin toimii hyvinvointivaltio nimeltä Suomi – Finland vuonna 2024.

(Kuvituskuva Engin Akyurt Pixabaystä)

Kun tavallisena tallaajana haistelee ja makustelee suomalaista – ja miksei myös kansainvälistäkin – mediailmastoa käy nopeasti ilmi, miten paljon monet mediat lietsovat lukijoihinsa pelkoa sekä vihaa.

On tutkittua tietoa, että tällaisen mielen myllytyksen ja aivopesun jälkeen joku jossakin lopulta kilahtaa ja päätyy äärimmäisiin tekoihin, joista media voi sitten jälleen uutisoida maailman kauheudesta ja siten ujuttaa kansaan vielä lisää ahdistusta.

Tämä on loputon oravanpyörä, jossa voittajia ovat ahneet kapitalistit ja häviäjiä taas tavalliset lukijat, jotka uskovat heille syötettyyn informaatioon, kun sitä tarpeeksi monesta tuutista toitotetaan samaan aikaan.

Mutta pelko myy, joten sillä kansaa ja lukijoita sitten hallitaan ja kyllästetään.

Ei siis ihme, jos ja kun mielenterveysongelmat lisääntyvät, kun loputon informaatiovyöry tuottaa meille jatkuvasti lisää pimeyttä.

Haluaisin uskoa ja ajatella, että Suomeen mahtuu vielä Rievun kaltainen yhteiskuntapainotteinen taide- ja kulttuurimedia, jossa asioista voidaan kirjoittaa ja puhua sensaatiohakuisuuden sijaan avoimesti, rehellisesti ja kiihkottomasti.

Tiedän, saattaahan se kuulostaa hieman tylsältä varsinkin, jos on tottunut ja totuttautunut keltaisen lehdistön tarjoamiin sensaatiohakuisiin ja tunneperäisiin dopamiinifikseihin, mutta haluan silti uskoa ja ajatella, että tällaisellekin journalismille on tilausta.

Toki Rievussa on tilaa myös lyhyemmille jutuille – pätkille – mutta haluaisin niidenkin olevan sisällöllisesti vahvaa tavaraa eikä pelkästään käännösuutisia, klikkiotsikoita sekä pinnallisia someupotuksia.

Jos aikoo tehdä erilaista vaihtoehtomediaa, niin silloin myös journalistiset ratkaisut on tehtävä toisin kuin muut.

Lukijoiden luottamusta voidaan mitata monin tavoin. Olen vuosikymmenten varrella kirjoittanut niin asiajournalismia kuin viihteellisempiäkin artikkeleita. Molemmille on tilausta ja tarvetta. Sellainen ajatus kiehtoo, että entä jos alkaisi piilottaa ja rakennella syvällistä laatujournalismia sinänsä kepeiden klikkiotsikoiden taakse. Voisiko sillä tavoin muokata suomalaisten mieliä ja ajattelua jälleen älyllisempään suuntaan?

En tiedä. Ajattelen vain ääneen. Kertokaa te, arvon lukijat, mitä mieltä olette.

Toisaalta, kuten Julkisen sanan neuvoston JSN:n journalistin ohjeissa sanotaan, niin journalistista päätösvaltaa ei pidä koskaan luovuttaa toimituksen ulkopuolelle.

Mitä tällöin tekevät ne mediat, jotka teettävät ensin lukijatutkimuksia, joiden pohjalta sitten muokkaavat mediansa linjaa? Kunnes yhtäkkiä huomataan, että ollaankin jo niin solmussa ja hukassa median linjan kanssa, että lehti on pakko lopettaa – kun on ensin luovutettu median sisäinen päätösvalta ulkopuolisille.

Esimerkkejä riittää loputtomiin.

Lukijan luottamuksen voittaminen vie oman aikansa, mutta sen voi romuttaa hyvinkin nopeasti. Itse tiedän sen kohtuullisen hyvin, olenhan onnistunut vuosikymmenten saatossa molemmissa. Jos ei muuta, niin ainakin kokemukseni tarjoavat erinomaista tietoperustaa sille, mikä kannattaa sekä toimii ja mikä taas ei.

Kokemusteni pohjalta päätin yrittää luoda median, jollaisesta näin Suomessa pulaa. Koska kukaan muu ei näyttänyt tätä tyhjiötä täyttävän, oli pakko ryhtyä itse tuumasta toimeen. Toivottavasti Riepu onnistuu missiossaan.

Mikäli haluat itse tukea tällaista journalismia ja Rievun kaltaisen vaihtoehtomedian kehittämistä Suomessa 2020-luvulla, voit liittyä mukaan Rievun lukijaksi, tukijaksi tai tekijäksi tästä linkistä.

(Kuvaaja Peter Tóth palvelusta Pixabay.)