Vaikka Dingolla oli maailman suurimman ohjelmatoimiston tuki takanaan, äänesti keikkakansa lopulta jaloillaan Dingon menestyneimmän kokoonpanon tarpeettomuuden puolesta.
Teksti: Nalle Österman
Pääkuva: Lauri Sorvoja / Museovirasto (Dingo Kotkan meripäivillä 1.8.1985)
Joku viisaampi jossakin on joskus keksinyt lentävän lausahduksen, miten ”tämän päivän sanomalehti on huomisen kalakääre”.
Saattaahan se jossain määrin olla niinkin, mutta kyllä tässä tapauksessa mediat ampuvat itseään tylysti jalkaan, jos he tällä tavoin vähättelevät omaa rooliaan ja työtään historiallisten tapahtumien dokumentoijina. Eihän tällöin ole ihme, jos suuri yleisö ei arvosta medioiden työtä, sisältöjä ja laatua, jos nämä mediat eivät arvosta omaa duuniaan edes itse!
Turha tällöin ihmetellä, miksi mediat tekevät kuolemaa, kun he viittaavat kintaalla informatiiviseen sivistys- ja valistustyöhön nopeiden pikavoittojen sijasta. Ehkei näillä medioilla ole tällöin todellakaan muuta arvoa kuin huomispäivän jätepaperina.
Otetaan nyt yhtenä esimerkkinä tämä legendaarisen Dingo-yhtyeen 2017 tekemä paluu eli comeback sen kaikista klassisimman kokoonpanon kanssa, missä luonnollisesti tavoiteltiin vastaavanlaista hurmosta ja taloudellista menestystä kuin amerikkalaisen Guns N’ Rosesin laulajan Axl Rosen, soolokitaristi Slashin ja basisti Duff McKaganin keväällä 2016 vihdoin toteutuneen yhteenpalaamisen kanssa, mikä on tuottanut bändille ja sen sidosryhmille jo yli puoli miljardia dollaria vuosien saatossa.
Ilmassa oli helmikuussa 2017 vielä suurta urheilujuhlan tuntua, kun Helsingin Kalliossa sijaitsevaan Riviera-elokuvateatteriin kutsuttiin suomalaista mediaa sankoin joukoin kuuntelemaan, millaista tiedotettavaa Dingon legendaarisimmalla kokoonpanolla – eli sillä, joka 1985 julkaisi ”Kerjäläisten valtakunta” -kakkosalbumin – oikein mahtoi olla.
Varsinkin populaarimusiikissa on tapana palata yhä uudelleen ja uudelleen loppumattomiin myytteihin ja suosion hetkiin.
Oli sitten kyse joistakin päättymättömistä Abban, Beatlesin, Black Sabbathin, Led Zeppelinin, Motörheadin, Rolling Stonesien ja vastaavien uudelleenjulkaisujen tulvasta aina uuden mediaformaattilanseerauksen yhteydessä tai sitten jostakin Hanoi Rocksin rumpalin kuoleman ja Hurriganesin ”Roadrunnerin” mytologisoimisesta, niin historia, menneisyys, legendat, myytit ja tarinathan ovat populaarikulttuurin ja -musiikin tärkeintä substanssisisältöä ja valuuttaa faneille ja musadiggareille.
Tästäkin syystä päätin kaivaa arkistoistani Rievun lukijoiden iloksi ne ylevät tunnelmat ja suuria lupauksia herättävät kunnian hetket, joiden voimin Pertti Neumann, Jonttu Virta, Juha ”Quuppa” Seittonen, Pete Nuotio ja Pepe Laaksonen patsastelivat perjantaina 10. helmikuuta 2017 Rivieran loistelamppujen alla kertomassa lähitulevaisuuden suunnitelmistaan.
Suunnitelmista, jotka valitettavasti päättyivät jo 30. joulukuuta 2017 Facebookissa julkistettuun tiedonantoon, miten Seittonen ja Nuotio ovat jälleen jättäneet yhtyeen. Mutta vielä helmikuussa 2017 henki oli korkealla ja odotukset huipussaan.
”Rivieran sisällä ilmapiiri väreilee jännityksestä. Kuhina median edustajien keskuudessa on tavallistakin odottavaisempi. Journalistien keskellä monikansallisen ohjelmatoimiston Live Nationin Suomen-jaoston herra ja hidalgo Risto Juvonen pyörii ympyrää velmusti hymyillen ja myhäillen.
Siinä hetkessä muistuu mieleen Dingon laulajan ja lauluntekijän Pertti Neumannin kirjoittamat profeetalliset sanat vuoden 1985 Kerjäläisten valtakunta –kappaleesta – ”tuo rääsyläinen tietää jotain mitä tiedä en”.
Juvosta nyt ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua rääsyläiseksi, mutta hiffaatte varmasti pointin.
Varjoista he nousevat lavalle aamukymmeneltä miltei minuutilleen: Pertti Neumann, rumpali Juha ”Quuppa” Seittonen, basisti Pepe Laaksonen, kitaristi Jouni ”Jonttu” Virta ja kosketinsoittaja Pete Nuotio.
Neumann ottaa paikkansa itseoikeutetusti lavan keskimmäisestä nojatuolista. Sitten aletaan puhua. Selviää, että leffaa ja kirjaa pukkaa. Ja kun tämä selviää jossakin vaiheessa Juvoselle, syttyy hänen päässään lamppu saada tämä revohka myös keikkalavoille.
Huomaan vaistonvaraisesti kysyväni herroilta, miten paljon fyrkalla on tekemistä tämän paluun kanssa. Kamoon, ei tässä kukaan ole hyväntekeväisyyttä harjoittamassa tai nousemassa lavalle yksinomaan pyhällä hengellä.
Neumann ojentaa mikrofoninsa Pepe Laaksoselle.
– Tota, aina kun tehdään töitä, niin se palkka on hyvä motivaattori. Mutta kyllä tässä pääasiallisena juttuna oli se, että tuntuu kivalta soittaa taas yhdessä. Treenatessa ollaan huomattu, että se tulee mukavasti sieltä selkäytimen jatkeesta. Meillä viidellä on sellainen homma, että vaikka me soitettaisiin Metsäkukkia, se kuulostaisi Dingolta, basisti kuvailee.
Pete Nuotio pyytää puheenvuoroa.
– Ei raha ole koskaan ollut Dingon pääasiallinen motivaattori. Ei 1980-luvulla eikä tänä päivänä. Kaikenlaista on tietysti sattunut tämän 15 vuoden taukomme aikana, mutta tänä päivänä se on kääntynyt meidän voimaksi. On hienoa tehdä yhteistyötä taas, kosketinsoittaja linjaa.
– Yksikään muusikko ei sitä voi kieltää, etteikö se yleisön palaute ole sellainen palkka soittajalle, joka lykkää sellaisen adrenaliinin soittajalle, ettei sitä voi rahalla ostaa. Toivottavasti saamme nauttia siitä tälläkin kertaa. Kyllähän se raha on tietysti hyvänä lisänä siinä, rumpali Quuppa lisää.
– Kun tästä alettiin puhumaan, niin ainakaan itsellä ei ollut minkäänlaista aavistusta, millaiseen suosioon tämä saattaisi taas nousta. Se vaan, että tekee mieli taas soittaa näiden kavereiden kanssa, kitaristi Jonttu määrittelee.
– Jos pähkinänkuoressa yrittäisi summata Dingon filosofiaa, niin kun me ollaan harrastettu tällaista Skype-palaverointia jo pidemmän aikaa, niin Jonttu sanoi toissapäivänä sen, että hän oikeasti jännitti, tuleeko tänne ketään. Kyllä meillä on aika nöyrä asenne tähän hommaan nyt. Olemme tietysti kiitollisia saamastamme tuesta, Juvosen Riston panos tuntuu jopa mentoroinnilta, Neumann tunnustaa.
Dingo levytti 1980–luvun kulta–aikojen trilogiansa Nimeni on Dingo (1984), Kerjäläisten valtakunta (1985) ja Pyhä klaani (1986) yhdessä tuottajana toimineen Pave Maijasen kanssa, joka hänkin poistui keskuudestamme 16. tammikuuta 2021 nopeasti edenneen ALS-taudin seurauksena, 70-vuotiaana.
Kun yhtye jo vihjaili uudesta materiaalistakin monikymmenpäiselle toimittajajoukolle Rivierassa tiedustelen, onko myös Maijasen nimi noussut esille uuden materiaalin saattamiseksi ihmisten ilmoille.
Neumann tarttuu mikrofoniin.
– Kysymys on hyvä. Mielenkiintoinen kulma tulee joka tapauksessa olemaan, jos ja kun me mahdollisesti alkaisimme tekemään uutta levyä. Tottakai Maijasen Pavestakin on ollut puhetta, luonnollisestikin, mutta aina on olemassa se vaara, että lähtee liiaksi nojaamaan vain johonkin vanhaan hyväksi havaittuun sapluunaan. Kyllä sitä mieluummin haastaa itsensä, laulaja linjaa.
Lehdistötilaisuuden aikana on jo useaan otteeseen käynyt selväksi, että treenattu on ja keikkaa pukkaa. Päätän vielä tiedustella, oliko vanha kone miten ruosteessa 15 vuoden yhteisen soittotauon jälkeen vai lähtikö homma heti lentoon.
– Olin yllättynyt siitä, miten hyvin homma lähti heti lentoon. Eipä siinä juuri ruostetta ollut. Joskin se kielii paljon asenteestamme, otan nyt vaikka Quupan esimerkkinä. Kun meillä oli ollut hyvä palaveri Live Nationin kanssa ja alettiin olla vakuuttuneita tästä hommasta, niin tää jätkä marssii heti palaverin jälkeen soitinkauppaan ostamaan uudet rummut, Neumann myhäilee.
Vaikka Dingossa on tämän lavalla istuvan klassisen kokoonpanon jälkeen nähty peräti 36 soittajaa, niin Neumannin mielestä tässä kokoonpanossa on jotain erityistä taikaa. Ja tähän kemiaan monien klassisten bändien magia perustuu.
– Kun me ensimmäistä kertaa kokoonnuttiin treenikämpälle ja lyötiin kamat pystyyn, niin ei siinä juuri ruostetta ollut. Pyyhittiin pölyt pois ja lähdettiin vetämään. Se oli Sinä ja minä, siitä lähdettiin käyntiin ja purkamaan settiä. Hyvä kun perässä pysyi. Tokihan me oltiin kotiläksymme tehty, Quuppa kuvailee.
Kollega tiedustelee, mistä ajatus tämän kokoonpanon paluusta lähti. Oliko se yhteinen haave vai päättikö yksi ja suostutteli muut?
– Kun kimpassa tätä mietittiin, niin ei me löydetty oikeastaan muuta kokoonpanovastausta. Täytyy muistaa, että tällä kokoonpanolla on koettu ne kaikista hurjimmat hetket. Se oli aika lailla itsestään selvyys, että sen täytyy olla tämä ryhmä, Neumann vakuuttaa.
– Pepe lähetti mulle tekstiviestin, että pystynkö soittamaan kohta, olisi tärkeää asiaa. Sitten kun tästä asiasta puhuttiin, niin mulla tuli sen puhelun jälkeen sellainen fiilis, että kiteytän tämän Hietasen sanoihin Tuntemattomassa sotilaassa: ”Jumalaut pojaat, se on alkanut”, Quuppa summaa.
Virallisen lehdistötilaisuuden jälkeen medialla on hetki aikaa haastatella henkilökohtaisesti yksittäisiä soittajia. Itse päätän ottaa jututettavakseni Dingon kovakätisen rumpalin, sillä onhan medioissa jo usean vuoden ajan julistettu, ettei 1962 syntynyt mies ole valitettavasti ollut enää pitkään aikaan soittokuntoinen.
Miten soittaminen nyt sitten yhtäkkiä onnistuu, Quuppa?
– Minulla on ranteiden jännekanavissa ahtaumat. Se ongelma on ajoittainen. Se teettää välillä sellaista, että soittaessa huomaan välillä, että esimerkiksi oikeassa kädessä kolme sormea alkaa aueta kapulassa tai krampata spastisesti kiinni.
Vaiva vaikeuttaa rumpalin soittoa siten, että kapula meinaa joko lähteä kädestä pois tai sitten se on kokonaan siinä kiinni. Hieronta kuitenkin auttaa vaivaan todella hyvin. Täten hierojanakin työskentelevä Quuppa voi itsekin hoidattaa itseään helposti ja kätevästi.
– Toki vaiva on inhottava ja se on ollut minulla todella pitkään. Yhdessä vaiheessahan olin jopa kuusi vuotta täysin soittamatta. Se ei kylläkään johtunut tästä vaan sain soittamisesta vain tarpeekseni. Olin tätä myöten täynnä soittamista ja soittimien myyntiä, Quuppa virkkoo havainnollistaen fiilistään käsin.
Soittotauko teki Quupasta hyvää, koska sen kautta mies löysi jälleen kipinän soittamiseen.
– Minut sai palaamaan takaisin soittamisen pariin eräs vanha musiikkikaupan kollega, niin hän sai anomalla anoen lopulta houkuteltua minut erääseen irkkubändiin. Sanoin, että lähden kokeilemaan. Se oikeastaan lämmitti fiilikset uudestaan, mies muistelee.
– Kun tämä Dingo-juttu tuli, niin en oikeastaan hirveästään enää miettinyt mitään. Toki vedän riskillä koko ajan, mutta sitähän soittaminen aina on.
Edellisen kerran nämä miehet kokoontuivat yhteen 1998 keikkarintamalle, mutta tämä paluu päättyi riitaisasti tammikuussa 2002.
Suomirockin sisäpiiristä on kuultu huhuja erityisesti eräästä Viking Linen laivakeikasta, joka oli viimeinen pisara niin rumpalille kuin kosketinsoittaja Pete Nuotiolle.
Quuppa naurahtaa merkitsevästi tämän laivakeikan mainitessani.
Talvella 2002 sanavalinnat olivat vieläkin jyrkemmät, kun Neumann päätti esiintyä Dingo-nimellä Tallinnan Saku-suurhallissa – ilman yhtäkään vanhaa bänditoveriaan.
– Meistä neljästä yksikään ei ole mukana Dingo-nimeä kantavassa orkesterissa. Ei nyt eikä tulevaisuudessa, julisti Pepe Laaksonen tuolloin Ilta-Sanomille.
Jonttu Virta oli sanavalinnoissaan vieläkin jyrkempi.
– En enää ikinä aio tehdä mitään sen kaverin kanssa. Hän kusi meidän hommat siihen malliin, etten käsitä, miten hän voi kuvitella minun olevan edelleen Dingossa, kitaristi tykitti.
Miten vanhoja haavoja paikattiin?
– Sanotaanko näin, että… että että… meillä on jo tässä vuosien ajan ollut sellainen sanonta, että me itse pestään omat likapyykkimme. Meillä onkin ollut tässä jo vuosia aikaa käyttää pitkää linkousta ja pitkää pesuohjelmaa, rumpali maailailee.
– Ei me oikeastaan enää näitä vatvottu, kun lopulta palattiin takaisin. Soittaminen lähti puhtaalta pöydältä. Kyllä me ollaan asiamme keskusteltu jo aiemmin.
Kun pitkän linjan brittiläinen rockyhtye Deep Purple palasi yhteen klassisimmalla ja maineikkaimmalla kokoonpanollaan 1984 julkaistulle Perfect Strangers -albumilleen, mainostettiin levyä saatelauseella ”kohtalo toi heidät jälleen yhteen”.
Tämä mainoslause sai comebackista rannalle jääneen Whitesnaken solistin David Coverdalen tuhahtamaan happamasti, ”pankkitilien ylitykset toivat heidät jälleen yhteen”.
– Tänä päivänä jokainen toimii tietysti omalla alallaan. Jos me oltaisiin toimittu pelkästään muusikoina, niin tämä (Coverdalen väite) pitäisi varmasti paikkaansa kaikilla, mutta tänä päivänä kaikilla on varmat tulonlähteet ja ammatit, kuvailee rumpali rahan merkitystä Dingon klassisimman kokoonpanon paluussa.
Kun paluun takapiruna häärää kuitenkin maailman suurimman ohjelmatoimiston Live Nationin Suomen haarakonttori ja sen hallituksen puheenjohtaja Risto Juvonen on päivänselvää, että isot rahatkin ovat kuviossa mukana.
Kansainvälisesti tapausta voisi verrata Guns N’ Rosesin ikonisimpien jäsenten comebackiin. Quuppa myöntää Live Nationin toimineen varmasti hyvälle alullepanijana klassisen kokoonpanon saattamiseksi yhteen, mutta taustalla on muutakin.
– Kyllä tämä tosiaan lähti siitä, kun Jonttu ja Nipa näkivät Pori Jazzeilla Brian Setzerin keikalla (heinäkuussa 2016). Kun itse olin Nipan kanssa Radio Suomipopin haastattelussa muutama vuosi sitten, niin jo silloin sanoin, että sotakirveet on haudattu, Quuppa muistelee.
– Se homma jäi Nipan kanssa jotenkin kytemään, mutta kaikkien omat työt ja menot estivät sellaista meidän viiden yhteenkokoontumista silloin.
Siinä vaiheessa, kun kissa nostettiin toden teolla pöydälle, päästiin Quupan mukaan keskustelemaan kunnolla. Juvosen roolia ei kannata vähätellä.
– Se on vain sellainen asia, että jonkun se täytyy nykäistä alulle. Silloin ruvetaan katsomaan aikatauluja. Jos se vain leijuu jossakin häilyvänä, niin eihän sitä silloin lähdetä katselemaan. Siinä suhteessa Live Nation on varmasti ollut alulle potkaisijana myös, mies luonnehtii.
1980–luvun hysteriaa mies ei usko tai toivo enää näkevänsä. Silti vanhojen bändikavereiden kanssa harjoittelu on tuntunut pitkästä aikaa ”todella hyvältä”. Henki on hyvä.
– Onhan meille kaikille tullut ikää ja kokemusta lisää. Meillä on ollut niin hyvä fiilis, että oikeasti pelottaa, mihin sfääreihin tämä tässä vielä lähteekään.
Ensin bändi keskittyy ensi kesän keikkoihin, mutta uutta materiaaliakin on alkanut syntyä treenien lomassa. Tämän kokoonpanon edellinen paluu 1998–2002 päättyi rajuihin riitoihin.
– Ollaan huomattu soittaessa, että päästään siihen samaan henkeen kuin 1980–luvulla. Noissa treeneissä lähti syntymään aina jotain. Siihen kun tarttuu, niin siitä se lähtee sitten menemään.
Rumpali harmittelee, ettei Dingo päässyt koskaan treenaamaan kunnolla 1980– ja 1990–luvulla jatkuvan keikkailun seurauksena.
– Kun saadaan rauhassa treenata, alkaa sitä myöten syntymään jotain uutta. Kaikenlaisia aihioita ja rakennelmia. Erittäin hyvä fiilis tällä hetkellä.
Kuinka paljon olette treenanneet?
– Muutamat kerrat toistaiseksi. Mehän asutaan aika lailla erillään, niin se menee siitä syystä sellaiseksi maratontreenaamiseksi, kuten nuo yhdet yhdeksän tunnin treenit oli. Toivottavasti ei tarvitse koskaan soittaa yhdeksän tunnin keikkaa, sitä omat paikat ei varmasti kestä. Positiivisin mielin tässä mennään.
Miten olet katsonut vierestä Neumannin touhua Dingon nimellä näinä välivuosina?
– En juuri ollenkaan. Jos täysin rehellisiä ollaan, niin olen jäävännyt itseni siitä kokonaan. Olihan siinä se kuuden vuoden paussi, jolloin en seurannut musiikkia oikeastaan lainkaan. Jostakin luin, että Dingossa olisi vuosien mittaan ollut 36 eri muusikkoa meidän jälkeen, niin onhan siinä melkoinen määrä, Quuppa nauraa.
Rumpalin mukaan nyt jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin.
– Kaikki kunnia kuitenkin Nipalle, joka on jaksanut luotsata sitä laivaa eteenpäin. Nyt se sai sitten nämä merirosvot tähän takaisin, reippaasti hymyilevä rumpali hekottelee.
Dingon kakkosalbumi Kerjäläisten valtakunta ilmestyi 14. maaliskuuta 1985, rikkoen kaikki siihenastiset myyntiennätykset Suomessa.
Tähän mennessä levy on ostettu yli 190 000 kotiin ja levy on edelleen Suomen neljänneksi myydyin pitkäsoitto, jonka edelle ovat menneet vain Jari Sillanpään esikoislevy, Eppu Normaalin Repullinen hittejä sekä Kirka Babitzinin Surun pyyhin silmistäni.
Quupan mukaan studiossa ei kuitenkaan koettu mitään erityisen maagisia hetkä tämän suuren suomirockin klassikkoalbumin äänitysvaiheessa.
– Ei sitä ainakaan tajunnut. Silloin 1980-luvulla me vain mentiin eteenpäin ja tehtiin biisejä, ei me muuta edes ajateltu, rumpali selvittää.
Hän muistaa kuitenkin erityisen hetken Dingon esikoissinglen Sinä ja minä äänitysvaiheessa talvella 1983, kun bändi palaveerasi tuottajansa Pave Maijasen kanssa levy-yhtiönsä Finnlevyn kahviossa.
– Kysyttiin Pavelta, miltä tämä oikein kuulostaa. ”Sä kun olet kuitenkin tuollainen konkari, niin sä nyt osaat varmasti sanoa jotakin.” Pave totesi, että ensimmäistä kertaa hän ei tiedä. Hänellä on sellainen kutina, että ihan mitä vaan voi tapahtua, Quuppa muistelee.
– Eikä siinä montaa kuukautta mennyt, kun alkoi tapahtua. Se on mielenkiintoista. Ja nytkään ei voi sanoa, mitä voi tapahtua seuraavaksi. Ihan sellaiseen suosioon kuin 1980–luvulla en kuitenkaan usko. Me lähdemme nyt kuitenkin haastamaan tätä nuorisoa.
Kerjäläisten valtakuntaa Dingo lähti Quupan mukaan tekemään täysin samoin tavoin kuin esikoisalbumiaan Nimeni on Dingoa vuotta aiemmin.
– Ei meillä ollut mitään sellaista ajatusta, että nyt oltaisiin tekemässä jotakin suomirockin historiaa, mies vakuuttaa.
Ikoninen levystä on kuitenkin tullut. Rumpalia ovat jääneet harmittamaan puhtaasti ulkomusiikilliset syyt.
– Kun muutin Helsinkiin, niin halusin lähteä katsomaan paikkaa, missä Takomon studio oli. Vaikka siellä on purettu se talo, niin siellä olisi edes jokin kyltti seinässä. Mutta ei siellä ollut mitään, vaikka siellä Takomossa on tehty suomirockin historiaa.
Paljon, Quuppa painottaa.
– Täytyisi varmaan tehdä jokin kansalaisaloite, rumpali pohdiskelee.
Miten Quupan polla kesti sen 1980–luvun pyörityksen?
– Sehän oli aluksi älyttömän hienoa. Tuollaiselle maalaispojalle se oli ihan taivas. Eli sitä musiikkia mitä mä soitan, niin ihmiset diggaa kuunnella ja fanittaa.
Vuoden 1985 lopussa ja 1986 väsymys alkoi jo nousta pintaan.
– Sen huomasi jo ihan siitä, että lavajuomat alkoivat vaihtua limsasta johonkin vahvempaan sun muuta, rumpali paljastaa.
– Se oli vain sitä, että ei vaan jaksanut enää. Ja sitten kun tulit himaan, niin siellä oli aina porukkaa odottamassa portilla. Sitä ei päässyt karkuun mitenkään.
Quupan mukaan Dingo–veteraanien myöhemmät paluut 1993–1994 ja 1998–2002 ovat olleet sillä tavoin erilaisia, ettei yhtyeen yleisö ole ollut niin hysteeristä kuin 1980-luvulla.
– Silloin 1980-luvulla se oli aika raskasta ja vaikeampaa. Päänuppi on kuitenkin pysynyt kasassa kaiken aikaa. En ole tarvinnut terapiaa, mies vakuuttaa.
Hän on ilolla pannut merkille, että myös nuoremmat sukupolvet ovat löytäneet Dingon laulut.
– Musiikki on kestänyt ajan hammasta ihan hyvin. Tähän haasteeseen täytyy varmasti sitten vastata kun aika näyttää ja kun aletaan työstää uutta materiaalia, rumpali tiivistää.”
Hyvistä aikomuksista huolimatta asiat eivät aina mene niin kuin haluaa ja suunnittelee. Vaikka uutta materiaalia näytti syntyvän yhtyeen harjoitusstudiosta sosiaaliseen mediaan lähetettyjen videoleikkeiden perusteella, niin yhtäkään uutta laulua ei Dingon klassisin kokoonpano ehtinyt tallentaa studiossa jälkipolville.
Kun syystalveksi 2017 suunnitellun kiertueen liput möivät odotettua heikommin, kuihtui kahdeksan keikan rundi lopulta kolmen keikan tyngäksi. Tämä saattoi olla se hetki, jolloin Nuotio ja Seittonen tekivät omat ratkaisunsa ja peliliikkeensä.
Aika oli näyttänyt ajaneen Dingon ohi. Dingon klassisen kokoonpanon keikoille ei näyttänyt olevan enää tilausta ja tarvetta. Live Nationin Risto Juvonen oli kaikesta päätellen arvioinut lopulta väärin klassisen Dingon todellisen tilauksen.
Vuoden 2017 jälkeen Dingolta on toistaiseksi ilmestynyt ainoastaan yksi uusi sävelteos, 18. toukokuuta 2018 singlenä ilmestynyt laulu nimeltään Tähtenä taivaalla, jossa Seittosen ja Nuotion tilalla vaikuttavat Lordista tuttu kosketinsoittaja Leena ”Awa” Peisa ja Hybrid Childrenissä sekä Problemsissa tahtia takonut rumpali Saska Ketonen.
Singlen saaman vaatimattoman vastaanoton perusteella tuskin kukaan enää odottaa Dingolta uutta materiaalia, kun nuoremmat sukupolvet löytävät yhtyeen kulta-aikojen iskusävelmät vuosikymmenestä toiseen.
Niiden voimin Pertti Neumann voi viettää leppoisia eläkepäiviä tekijänoikeustulojensa turvin ja yhtyeen 1980-luvun muut jäsenet muistella kiikkustuolissa 1980-luvun sekopäistä fanihysteriaa.
Nykyisellä kokoonpanollaan Dingo näyttää pyörivän riittävän tasaisesti ja luotettavasti, jotta markkinavoimat pysyvät tyytyväisenä ja fanit saavat nostalgianälkänsä tyydytettyä. Ja fanejahan Dingolla riittää yllin kyllin yhä uusien sukupolvien löytäessä Pertti Neumannin kirjoittamat suomirockin ikivihreät.
PÄIVITYS 29.3.2024: Tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen julkisuuteen kantautui 22. maaliskuuta 2024 murheellinen suruviesti: Dingon klassisimman kokoonpanon basisti Pertti ”Pepe” Laaksonen oli poistunut keskuudestamme nopeasti edenneen sairauden seurauksena, vain 63-vuotiaana. Riepu ottaa osaa yhtyeen, sukulaisten ja ystävien kollektiiviseen suruun.
