Vuosikymmenten saatossa olemme saaneet medioissa todistaa useiden suomalaisen eturivin viihdesankareiden taistelua mielenterveysongelmien, päihdekierteen ja elämän sudenkuoppien ristiaallokossa. Sedu Koskinen, Jamppa Tuominen, Reindeerspotting–Jani ja Tapio Suominen ovat vain jäävuoren huippu – ja nyt tähän synkkään listaan uhkaa liittyä yksi nimi lisää.


Juha Kurvinen, 49-vuotias moottorisahajonglööri, joka tuli 2000-luvun alussa tunnetuksi vaikuttavista tempuistaan, joiden ansiosta mies pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan, televisioon ja lopulta maailmalle asti – niin Las Vegasiin kuin Pohjois-Koreaan – on kadonnut.

Hänet on nyt paikallistettu Kambodžasta, missä hän elää rahattomana ja eristyksissä vakavista terveysongelmista kärsien.

Noususta syöksyyn

Kurvisen tarina on klassinen nousu ja tuho -kertomus.

Vuosituhannen alussa Kurvinen oli haluttu vieras suomalaisiin viihde- ja ajankohtaisohjelmiin. Kutsuja sateli niin kotimaahan kuin ulkomaille: Lontooseen, Las Vegasiin, Moskovaan, Saint-Tropeziin…

Kun Kurvinen kuittasi yhdestä keikasta keskimäärin 2000 euroa ja keikkoja kertyi vuodessa noin 200, oli miehellä ”rahaa kuin rosvopäälliköllä”.


Hurja menestys johti yhteistyöhön taikuri Jori A. Kopposen kanssa, ja yhdessä kaksikko pääsi esiintymään jopa maailman suljetuimpaan valtioon, Pohjois-Koreaan. Kokemuksistaan Kurvinen kirjoitti myöhemmin ensimmäisen tietokirjansa Sirkus Pjongjang, joka julkaistiin keväällä 2013.

Mutta menestyksen varjossa kasvoi tragedia. Keväällä 2008 Kurvinen joutui pahoinpitelyn uhriksi Silja Europan laivalla. Kurvisen mukaan kollega hakkasi häntä siellä pään alueelle niin pahasti, että Kurvinen menetti tajuntansa.

Tästä alkoi kierre, joka on kestänyt tähän päivään asti.

Järjestelmä petti

Pahoinpitelyn jälkeinen aivovamma johti Kurvisen sekavaan tilaan, jota lääkärit eivät miehen mukaan halunneet uskoa.

Kun Kurvinen kertoi ammatistaan moottorisahajonglöörinä ja kokemuksistaan Pohjois-Koreassa, pitivät lääkärit häntä harhaluuloisena. Siten Kurvinen päätyi Turun kaupunginsairaalan Kupittaan psykiatrisen erikoissairaanhoidon suljetulle osastolle – ensimmäisen kerran neljäksi kuukaudeksi.

– Lääkäri ei uskonut ammattiani eikä sitä, että olin käynyt esiintymässä Pohjois-Koreassa. Papereihini on jostain syystä kirjattu tieto, että ”potilas luulee olevansa moottorisahajonglööri”, mies kertoi Hymy-lehdessä 2013.


Vuonna 2015 Turun yliopistollisen keskussairaalan Tyksin neurologisissa tutkimuksissa selvisi vihdoin totuus: Kurvisella todettiin ”kallonsisäisen vamman myöhäisvaikutukset”.

Diagnoosi oli oikea: Kurvinen ei ollut harhaluuloinen vaan aivovamman uhri.

Kurvisen kokemat Kupittaan sairaalan väärinkäytökset eivät jääneet vain hänen kertomuksekseen. 2016 Turun Sanomat paljasti laajat väärinkäytökset sairaalassa, jotka johtivat virkatutkintaan.

Näin Kurvisen vuosien varrella kirjoittamat blogitekstit paljastuivat tarkoiksi kuvauksiksi osaston oloista.

Digitaalinen nomadikin kaatui

Kupittaan traumojen jälkeen Kurvinen on yrittänyt rakentaa elämäänsä uudelleen.

Hän lähti kiertämään maailmaa digitaalisena nomadina, opettaen ihmisille sukellusta ja jonglöörausta, käynnistäen myös Finnskill-verkoston auttaakseen ihmisiä vapautumaan ”yhdeksästä viiteen” -oravanpyörästä.

Sosiaalisessa mediassa jaettujen kuvien perusteella elämä näytti hyvältä – aurinkoista rantatunnelmaa Vietnamista ja Turkin aurinkorannikolta. Siellä on kuvattu syksyllä 2023 myös haastattelumateriaali brittiläisen dokumentaristin Alex Jonesin Kurvisesta tekemään dokumenttielokuvaan Ups & Downs.


Mutta pinnan alla asiat eivät olleet kunnossa. Facebookissa Kurvinen kertoi tulleensa huumatuksi ja ryöstetyksi, menettäneensä pääsyn pankkitiliinsä sekä joutuneensa erilaisten huijausten uhriksi.

Lähteiden mukaan Kurvinen on joutunut ryöstöjen uhriksi useita kertoja viimeisen seitsemän vuoden aikana Aasiassa.

Toistuvat ongelmat herättävät kysymyksiä siitä, miten aivovamman myöhäisvaikutukset ja mielenterveysongelmat ovat vaikuttaneet Kurvisen arviointikykyyn.

Kolmoiskriisi Kambodžassa

Palattuaan viime syksynä Aasiaan, Kurvisen tarina sai jälleen synkeämpiä sävyjä.

Yritys striimausurasta kaatui nopeasti ja somessa aiemmin aktiivisesti Finnskill-toimintaansa aktiivisesti markkinoineen Kurvisen viimeinen Facebook-päivitys on päivätty 11. tammikuuta 2025.

Tämän jälkeen – hiljaisuutta.

HenkanMaailma-matkailublogia ylläpitävä matkailubloggari Henry Nenonen on nyt paikantanut Kurvisen Kambodžan pääkaupunkiin Phnom Penhiin, missä miehen tilanne on monella tapaa kriittinen.

Viisumiongelmat: Kurvisen viisumi on mennyt vanhaksi jo vuodenvaihteessa, jolloin jokaisesta ylimenevästä päivästä kertyy 10 dollarin sakko. Sakkomaksut ovat täten jo yli tuhannen dollarin luokkaa.

Vakava jalkatulehdus: Kurvinen kärsii pitkittyneestä jalkatulehduksesta, joka on jatkunut lähes vuoden. Livestriimeissään hän on itse esitellyt tulehtuneen jalan tilaa, joka näyttää vakavalta. Kambodžan puutteellisessa terveydenhuollossa tällainen tulehdus voi johtaa sepsikseen tai amputaatioon.


Mielenterveystilanteen paheneminen: Kurvisen lähipiiri arvioi, että hänellä on tällä hetkellä kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä depressiovaihe päällä. Siksi mies ei poistu hotellihuoneestaan ja vastustaa apua, mukaan lukien paluuta Suomeen hoitoon.

”Ei halua julkisuutta tai huomiota liikaa”

Kurvisen itsensä lähettämissä tekstiviesteissä pari päivää sitten hän kertoo olevansa ”todella kipeänä” ja että hänellä on jalan kanssa ongelmia sekä kuumetta. Viestien sävy on apaattinen:

– Ilmotan jos tilanne muuttuu. Toivon että mun voinnille ei julkisuutta tai huomioita liikaa.


Lähipiirin mukaan Kurvinen elää niin vähillä varoilla tällä hetkellä, ettei niillä pysty maksamaan viisumisakkoja. Hänen perhetilanteensa on kuulemma myös ongelmallinen: vaikka isällä olisikin varaa auttaa, estää äiti kuulemma avun.

– Mutta tosi vaikea on nyt Juhaa auttaa etänä. Rahaa voisi laittaa mutta en sit tiedä mihin hän ne rahat laittaisi. On niin itsepäinen, ei ainakaan Suomeen halua sairaalaan vaikka olisi mikä tilanne, kuvaa yksi lähipiiristä tilannetta.

Järjestelmä joka petti

Kurvisen tarina on ennen kaikkea kertomus siitä, kuinka järjestelmä voi pettää haavoittuneen ihmisen.

Pahoinpitelyä seurannut aivovamma ei saanut asianmukaista hoitoa, vaan mies leimattiin mielisairaaksi. Kun totuus vihdoin paljastui, oli jo liian myöhäistä: ura oli tuhoutunut, maine tahriintunut ja elämä raunioitunut.


Kupittaan sairaalan väärinkäytökset, jotka Kurvinen rohkeasti paljasti omissa kirjoituksissaan, on sittemmin vahvistettu.

Mutta yksittäisen ihmisen kohdalla vahinko oli jo tapahtunut.

Aika käy vähiin

Kurvisen tilanne Kambodžassa on akuutti. Jokainen päivä pahentaa tilannetta taloudellisesti, terveydellisesti ja psyykkisesti.

Depressiovaiheessa oleva henkilö ei välttämättä pysty tekemään järkeviä päätöksiä oman tilanteensa korjaamiseksi, vaikka avun tarve olisi kuinka ilmeinen.

Siksi Riepu julkaisee nyt tämän kirjoituksen Kurvisen tekstiviesteissään esittämiensä toiveiden vastaisesti.

Mies, joka kerran jonglöörasi moottorisahoja maailman suurimmilla näyttämöillä, elää nyt yksinään vieraassa maassa vakavan jalkatulehduksen ja mielenterveysongelmien kanssa, ilman keinoja päästä kotiin tai asianmukaiseen hoitoon.

Nenosen arvion mukaan Kurvisen saaminen Kambodžasta pois vaatisi tällä hetkellä noin 1500-2000 dollaria, sakkojen kasvaessa ja terveysongelmien pitkittyessä luonnollisesti enemmän.

– Jaksaisin uskoa että oikeet ihmiset jos sais tänne paikanpäälle ja sais sen ymmärtämään että se pääsee täältä veke avustettuna ensin vaikka Vietnamiin niin vois saada kerättyä voimia, bloggari arvioi pelastamismahdollisuuksia.

Viimeinen mahdollisuus

Mikäli haluat edesauttaa Juha Kurvisen saamista takaisin Suomeen ja täkäläisen hoidon piiriin – tai aluksi edes pois Kambodžasta – voit lähettää sähköpostiviestiä osoitteeseen info@riepu.fi ja aihekenttään ”Kurvinen”.

Pienemmästäkin on kansalaiskeräyksiä aloitettu. Ehkä on aika osoittaa, että Suomi ei hylkää omia lapsiaan – ei edes silloin kun he ovat kompastuneet ja kaatuneet niin rähmälleen, etteivät pysty enää itse nousemaan.

Juha Kurvisen tarina jatkuu. Loppu riippuu nyt muista – ja siitä, ehtiikö apu perille ajoissa.

Artikkeli perustuu Kurvisen lähipiirin antamiin tietoihin, Kurvisen omiin viesteihin sekä hänen aiemmin julkaisemiinsa kirjoituksiin ja livestriimeihin.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 2, osa 3.

Teksti: Nalle Österman, 26.8.2025

Kuvat: Henkilökuvat Juhasta brittiläisen dokumentaristin Alex Jonesin Juha Kurvisesta kertovasta dokumenttielokuvasta ”Ups & Downs”, jossa Kurvisen haastatteluosuus kuvattu syksyllä 2023 Turkin Rivieralla. Kuvat Juhan tulehtuneesta jalasta Ylilaudalle otettuja kuvakaappauksia Juhan videostriimistä.

Muistatko vielä ajan, kun köyhyys oli ongelma, joka haluttiin ratkaista? Ajan, jolloin sosiaaliturva oli investointi, ei rangaistus. Tuolloin vielä uskottiin, että ihmisarvo ei riipu palkkakuitin nollista tai siitä, oliko saanut turvapaikanhakijan leiman, sossun maksusitoumuksen tai ADHD-diagnoosin.

Mutta nyt eletään uutta Suomea. Ylvään oikeistohallituksen aikaa, jossa pääministeri Petteri Orpo (kok) hymyilee huolestuneen näköisenä ja valtiovarainministeri Riikka Purra (ps) jakaa onnen kyyneleitä kaikille muille paitsi niille, joilla ei ole enää mitään.

Tervetuloa maahan, jossa nöyryytys on uusi kansantalousstrategia ja peukku uusi valuutta.

Mitä tapahtuu, kun julkista päihdehuoltoa leikataan? Kun mielenterveyspalveluiden jonot kasvavat kuukausiksi? Kun esimerkiksi Itä-Helsingin Kontulan päiväkeskus Symppis palaa käyttökelvottomaksi eikä tilalle tule mitään ainakaan vuoteen?

Kylpysuolaa kansalle

Tällöin tyhjiön täyttää jokin muu.

Kuten ”peukku”. Alfa-PVP. Muuntohuume, joka tekee käyttäjistään arvaamattomampia ja väkivaltaisempia, kuten poliisi asian ilmaisee. Aine, joka poliisin mukaan vaikuttaa jo ”kaikessa poliisitoiminnassa” ja aiheuttaa ”erityisen työturvallisuusriskin” viranomaisille.

Vaikka peukun vaikuttavaa ainesosaa mefedronea on valmistettu synteettisesti 1920-luvulta lähtien, tapahtui sen uusi nousu 2010-luvulla kemistien hoksatessa, että voisivat kehittää siitä muuntohuumeita, jotka eivät ole lain silmissä vielä laittomia.

Tällöin näitä aineita voitiin esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Englannissa myydä täysin laillisesti esimerkiksi kylpysuolana (eng. bath salts).

Vaikka synteettisiä katinoneja, kuten mefedronia ja alfa-PVP:tä, kehitettiin jo 1920-luvulla, niiden varsinainen läpimurto tapahtui 2010-luvulla. Tuolloin kemistit oivalsivat, että näitä yhdisteitä voisi käyttää muuntohuumeina – eli valmistaa niistä päihteitä, joita ei oltu vielä erikseen kielletty laissa.

Tämän porsaanreiän ansiosta aineita saatettiin myydä täysin laillisesti esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa, usein harhaanjohtavilla nimillä kuten kylpysuola (eng. bath salts), kasviboosteri tai tutkimuskemikaali.

Tässä piilee näkökulmasta riippuen kaunis tai karmiva ironia.

Samaan aikaan, kun hallitus leikkaa sosiaali- ja terveyspalveluita säästösyistä, peukun aiheuttamat lieveilmiöt maksavat valtiolle moninkertaisesti. Poliisitehtävät lisääntyvät. Vankilat täyttyvät. Päivystyksiin tulee yhä enemmän sekavia ja aggressiivisia potilaita.

Kuka maksaa? Tietysti se sama veronmaksaja, jolta juuri leikattiin palvelut pois!

Mutta eikö tämä olekin juuri se pointti?

Rangaistusyhteiskunnan bisneslogiikka

Kun tarkastelee hallituksen toimia kokonaisuutena, alkaa hahmottua kaava:

Vaihe 1: Leikataan ennaltaehkäisevistä palveluista kuten terveydenhuollosta, päihdehuollosta, mielenterveyspalveluista, työllisyyskorvauksista ja toimeentulotuesta.

Vaihe 2: Syntyy ongelma, jolloin ihmiset ajautuvat yhä syvempään syrjäytymiseen ja päihdekierteeseen.

Vaihe 3: Ongelmaa hoidetaan repressiivisesti eli sortavasti: lisätään poliiseja, vankilapaikkoja ja kontrollia.

Vaihe 4: Sortopalvelut ulkoistetaan yksityisille toimijoille, jotka tekevät niillä tulosta.

Näin köyhyydestä ja syrjäytymisestä tulee tuottoisa bisnes.

Täten vankilat, yksityiset vartiointiyritykset sekä päihde- ja terveydenhuollon yksityistäjät hyötyvät kaikki siitä, että ongelmia ei ratkaista vaan niillä hallitaan yhteiskuntaa.

Mikä parasta: mitä huonommin järjestelmä toimii, sitä enemmän sille voidaan myydä lisäpalveluita, piikki on auki. Loputtomiin.

Siksi se on täydellinen liiketoimintamalli, missä asiakaskunta ei lopu koskaan, koska järjestelmä tuottaa jatkuvasti lisää uusia asiakkaita.

Peukun todellinen funktio

Kuinka luodaan peukkuyhteiskunta? Ohje on yksinkertainen:

1. Normalisoi kärsimys. Kerro, että köyhyys on henkilökohtainen valinta. Että riippuvuus on luonteen heikkoutta.

2. Luo kannustinloukkuja. Rakenna järjestelmä, missä apu hävitetään heti, kun sitä tarvitaan eniten.

3. Kriminalisoi selviytyminen. Tee kaikesta laitonta, aina puistossa nukkumisesta pankkien eteisissä yöpymiseen.

4. Ulkoista vastuu. Kun ongelmat kasvavat, älä lisää julkisia resursseja vaan osta palvelut yrityksiltä, jotka tekevät ongelmista bisnestä. Olethan tätä tarkoitusta varten ehtinyt jo perustaa ystäviesi kanssa yrityksen, joka tarjoaa juuri tähän yhteyteen sopivia palveluita.

5. Hajota ja hallitse. Varmista, että syrjäytyneet syyttävät toisiaan eivätkä järjestelmää ja naura matkalla pankkiin. ”Kovien huumeiden käyttäjät” vastaan ”raittiit työttömät” vastaan ”maahanmuuttajataustaiset” vastaan ”kantikset”.

Alfa-PVP ei ole vain huume. Se on yhteiskunnallinen indikaattori. Mittari sille, kuinka pahasti hyvinvointivaltio on romahtanut.

– Ihmiset eivät lähde mihinkään, vaikka palvelut lähtevät, tiivistää jalkautuva huumetyöntekijä Jani Laasonen totesi Helsingin Sanomissa 28. heinäkuuta 2025. Mutta mitä tekee hallitus? Leikkaa tietysti lisää palveluita!

Tämä ei ole enää tietämättömyyttä. Tämä on strategiaa.

Peukkubisnes kasvaa

Ja bisnes kukoistaa. Samaan aikaan kun takavarikoidut peukkumäärät kasvavat eksponentiaalisesti – vuoden 2020 puolesta kilosta kuluvan vuoden kahdeksaan kiloon, toistaiseksi – yksityinen turvallisuusala kasvaa räjähdysmäisesti.

Hankitaan kalliimpia vakuutuksia ja lisätään vartijoita, kameroita, hälyttimiä ja valvontaa – kaikki tietenkin yleisen turvallisuuden nimissä. Ja kun peukun käyttäjiltä katoavat kaikki moraaliset estot ja pidäkkeet varkauksista ja ryöstöistä vakaviin väkivaltarikoksiin, tekee turvallisuuskoneisto satumaiset voitot. Loistava bisnes!

Vankilabisnes kukoistaa. Kun peukku on tullut massiivisesti vankiloihin, tarvitaan luonnollisesti lisää vankilapaikkoja, valvontaa ja kontrollia. Ja kun julkisia vankiloita ei haluta rahoittaa, hankitaan vankilapalvelut ulkomailta, Suomen tapauksessa esimerkiksi Virosta.

Päihdehuoltobisnes kukoistaa. Kun julkinen päihdehuolto leikataan minimiin, syntyy markkinarako yksityisille klinikoille ja kuntoutuslaitoksille. Niille, jotka voivat maksaa hoidostaan. Loput jäävät oman onnensa nojaan. Onko ihme, jos ihminen turvautuu johonkin, joka antaa edes hetken helpotuksen?

Kuten peukkuun.

Peukku eli Alfa-PVP aiheuttaa aluksi voimakasta euforiaa, ylivertaista itseluottamusta ja pakonomaista toimeliaisuutta, mutta pian tilalle hiipii vainoharha, unettomuus ja ahdistus. Siksi käyttäjä palaa aineeseen, koska kaipaa takaisin ensimmäisen nousun ylimaallista tunnetta, vaikka haitat olisivat jo syrjäyttäneet hyödyt moninkertaisesti.

Sattumaako?

Tänään meillä on hallitus, joka:

– Leikkaa sosiaaliturvan perusosaa
– Heikentää työttömyysturvaa
– Karsii mielenterveyspalveluita
– Ajaa alas julkista terveydenhuoltoa
– Rapauttaa vanhainhuoltoa ja varhaiskasvatusta
– Kiristää kotouttamistukea
– Heikentää opiskelijoiden asemaa

Ja sitten se on ihmettelevinään yhteiskunnan pahoinvointia.

Tämä ei ole tietämättömyyttä. Tämä on politiikkaa. Tämä on arvovalinta. Tämä on bisnestä.

Demokratian kuolema

Ehkä vakavinta ei ole se, mitä peukku tekee yksilöille. Ehkä vakavinta on se, mitä se tekee yhteiskunnalle.

Kun ihmiset myyvät jo perintökoruja voidakseen rahoittaa aineensa, kyseessä ei ole vain henkilökohtainen tragedia, vaan merkki yhteiskunnan sidosten katkeamisesta.

Kun jo poliisikin suosittelee kansalaisille, että sekavan henkilön kävellessä kadulla vastaan kannattaa vaihtaa kadun toiselle puolelle, kyseessä ei ole vain turvallisuusvinkki.

Se on kuolinisku solidaarisuudelle.

Noin 20 vuotta sitten Matti Vanhasen (kesk) hallitus leikkasi väkevän viinan valmisteveroa peräti 44 prosenttia – virallisesti hillitäkseen viinan tuontia Virosta.

Siinä sivussa lukemattomat alkoholistit ehtivät kuitenkin jo juoda itsensä hengiltä halvasta viinasta, jolloin epäkelvosta aineksesta päästiin kivuttomasti eroon itseaiheutettujen vahinkokuolemien myötä.

Nyt kossun on korvannut peukku.

Sattumaako?

Kun yhteiskunta jakautuu niihin, jotka väistävät, ja niihin, joita väistetään, demokratia on jo kuollut. Jäljellä on vain laki, järjestys ja kontrolli.

Ja ne, jotka siitä hyötyvät.

Näin uusi oikeistolainen turvallisuusyhteiskunta jakautuu kahteen säätyyn tai kastiin. Voittajiin ja häviäjiin. Rikkaisiin ja köyhiin. Vahvoihin ja heikkoihin. Sortajiin ja sorrettuihin.

Niihin, joilla on varaa asua ylellisesti muurien sisäpuolella turvallisuuspalvelunsa maksimoiden. Ja niihin, jotka joutuvat asumaan arvaamattomissa lähiöissä, missä vaikuttavat jo villin lännen lait.

Ja näin segregaatio eli yhteiskunnallinen kahtijako on saavuttanut lakipisteensä, missä raharikkaiden ei tarvitse nähdä pientuloisten todellisuutta – paitsi silloin, kun oma jälkikasvu ajautuu päihteiden orjaksi.

Peukku on oire, ei syy

Älä lankea siihen ansaan, että yksinomaan peukku olisi ongelma. Peukku on oire. Merkki syvemmästä taudista.

Tauti on se, että näytämme jo hyväksyneen yhteiskunnan, jossa ihmisillä on erilainen arvo. Jossa parempiarvoiset ansaitsevat turvaa ja toivoa kun taas heikommat vain kärsimystä ja pelkoa.

Vieläkö on lottovoitto syntyä Suomeen?

Yhteiskunnan suurin tauti ei ole peukku ja sen käyttäjät vaan ideologia, joka väittää, että markkinat ratkaisevat kaiken. Että kilpailu tekee meistä parempia. Että köyhät ovat köyhiä puhtaasti omasta syystään.

Lääke? Se ei löydy lisäämällä poliiseja tai rakentamalla lisää vankiloita. Se löytyy rakentamalla yhteiskunta, jossa jokainen ihminen on arvokas ja jossa apua tarjotaan ehdoitta.

Mitä voimme tehdä?

Ensinnäkin nähdä, mitä todella tapahtuu. Ymmärtää, että peukkubisnes ei ole sivutuote vaan päämäärä. Järjestelmä toimii juuri niin kuin se on suunniteltu toimivan.

Toiseksi: kieltäytyä normalisoimasta kärsimystä, koska muussa tapauksessa huumeiden käytöstä ja kaupasta tulee ennen pitkää osa meidän kaikkien – lasten, nuorten, aikuisten ja vanhusten – arkea.

Kolmanneksi: rakentaa vaihtoehtoja. Ei riitä, että vastustamme. Meidän pitää taistella sen eteen, että on parempiakin tapoja järjestää yhteiskuntia – kuten pohjoismainen hyvinvointivaltio aikoinaan.

Ja lopuksi: muistaa, että peukkuyhteiskunta ei ole väistämätön. Se on valinta. Ja voimme myös valita, äänestää, valistaa, uskoa ja haluta toisin.

Valita poliitikot, joita ohjaa puhtaammat ja terveemmät arvot kuin raha ja ahneus.

Koska lopulta kysymys kuuluu: minkälaisen yhteiskunnan haluamme? Sellaisen, jossa ihmisetkin ovat vain bisnestä? Vai sellaisen, jossa ihmiset ovat itseisarvo?

Onko meillä enää varaa tuomita maita, joissa inhimillisyys on jo saanut väistyä ahneuden ja korruption tieltä, jos olemme itsekin kovaa vauhtia muuntautumassa samanlaiseksi dystopiaksi?

Vai pitääkö meidän vain katsoa hiljaa vierestä, kun eräät tekevät rahaa toisten kärsimyksellä?

Teksti: Nalle Österman, 29.7.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), OpenAI/Dall-E 3 (toteutus)

EDIT 30.7.2025 klo 14.55: Tarkennettu Alfa-PVP:n ja mefedronin yhteyttä ja eroa sekä lisätty pari muuta termiä, minkä nimissä näitä muuntohuumeita on kaupattu.

Havahduin Elämäni biisi -ohjelman juontajan ja entisenä pomonanikin Suosikki-lehdessä toimineen Katja Ståhlin Facebookiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 tekemään päivitykseen, missä hän esitti suuren huolensa huippusuositun nousevan suomalaisen poptähden Mirellan jaksamisen puolesta Iltalehden uutisen pohjalta.

– Montahan näitä oikeen tarvii ennen ku tajutaan, että rajat ne on nuorella artistillakin. Ja että hän itse ei välttämättä tiedä missä ne kulkee. Jonkun on pidettävä huolta.

MIELENTERVEYS KOETUKSELLA

Iltalehden artikkelissa kerrotaan, miten 20-vuotias Mirella oli aiemmin päivällä purskahtanut itkuun kesken Hämeenlinnan Wanaja-festivaalin iltapäiväkeikkansa ja jättänyt esiintymisensä kesken kahteen otteeseen, joista jälkimmäisen jälkeen esitys ei enää jatkunut.

– Nyt minun pitää ottaa mielenterveyteni esiin. En tiedä mikä minua vaivaa, mutta en vain pysty tällä hetkellä, Mirellan kerrotaan ilmoittaneen lavalla kyynelehtien.

Mirella oli buukattu Wanajan lauantain avausesiintyjäksi. Samalle päivälle Mirellalla oli tulossa vielä iltakeikka Helsingin Kipinä-festareille, mutta tämä peruttiin muutamaa tuntia myöhemmin.

Vielä samana iltana Iltalehti julkaisee artikkelin, missä kerrotaan peruutusten herättäneen huolta somekansassa.

– Toivon, että Mirellan managerit ja koko taustajengi on hereillä, ettei upea Mirella uuvu ihan kokonaan. Minun mielestäni hän vaikuttaa todella kiltiltä ja tulee väistämättä mieleen, että uskaltaako hän kunnolla pitää rajojaan ja pyytää lepoa jos sitä kaipaa.

– Miten Mirellan keikkakalenteri edes voi olla noin täynnä? Sillähän on välillä useampia keikkoja samana päivänä.

Ilta-Sanomat kertoo uutisessaan, että Mirellalle on kuluvalle kesälle buukattu jo ainakin 44 festarikeikkaa. Helsingin Sanomissa oltiin puolestaan pantu merkille, että Mirella oli vaikuttanut väsyneeltä jo edellisiltana Turun Ruisrockissa. Turussa Mirella oli kertonut olevansa flunssainen tukkoisuuttaan pahoitellen.

”HEROIINI PARANTAA FLUNSSANKIN”

Mirellan flunssat saa minut muistelemaan meemiä, johon on yhdistetty kaksi kuvaa. Ensimmäinen on kuvakaappaus iltapäivälehden artikkelista, missä poptähti Anna Abreu kertoo tuhoisista elämäntavoistaan.

”Laulaja Anna Abreu, 24, söi ennen pussillisen karkkia päivässä, tupakoi ja joi energiajuomia ja olutta. Keikat hän veti läpi raivolla. – Elin elämää, jota en olisi voinut jatkaa kovin pitkään.”

Sitaatin alapuolelle on valittu kuva Hanoi Rocksin Andy McCoysta ja Michael Monroesta, missä McCoy osoittaa sormella kameraan kuin osoittaakseen kuvan alle meemifontilla kirjatun viestin: ”Bitch please!”, mikä suomeksi voisi kääntyä vaikkapa muotoon ”narttu, älä nyt viitsi”.

Hanoi Rocks -miesten päihdehuuruiset elämäntavat on kirjattu vuosikymmenten kuluessa tuhansiin tarinoihin, joista tässä flunssaisessa asiayhteydessä muistuu mieleen eräs kohta Jouni Kemppaisen ansiokkaasta artikkelista ”Legenda nimeltä Andy McCoy”, joka julkaistiin Hesarissa 17. syyskuuta 1995 – eli karvan vajaat 30 vuotta sitten.

”Andy ei kadu mitään.

– En edes heroiinivuosii, vaikka ne oli vaikeita vuosii. Ei kaman takia vaan siks, että se on niin vitun laitonta. Mutta huumeet avaa luovan kanavan. Sit sä käytät ja käytät ja huomaat yks aamu, että oot riippuvainen.”

Niinpä Andykin aikanaan heräsi eräänä aamuna valtavan flunssaisena. Hänen ystävänsä naureskeli: nyt sä oot koukussa.

– Mä sanoin, että painu vittuun. Musta ei tuu narkkaria ikinä. Sit mä otin pienen viivan ja olo parani heti. Mä kelasin wau. Heroiini parantaa flunssankin. Niin naiivi mä olin.”

EI IHMISEN ELÄMÄÄ

Ilta-Sanomille McCoy kertoi puolestaan elokuussa 2019, ettei aio enää koskaan tehdä pitkiä kiertueita.

”– En lähde enää ikinä isolle rundille vetää satoja keikkoja vuodessa, unohtakaa. Mä en rääkkää itteeni sillä, koska se johtaa vaa kahteen juttuun: kuolemaan tai kovan kaman vetoon. Se on totuus, koska se elämä rundilla ei oo ihmisen elämää.

– Elämäs on paljo tärkeempiäkin juttuja kun rundaaminen. Mä haluun keskittyä niihin.”

Muistutetaan: kesälle 2025 Mirellalla on tosiaan buukattuna jo ainakin 44 festivaalikeikkaa ympäri Suomen. Jäädään odottamaan, miten monta niistä nyt lopulta perutaan.

Voiko olla, että Mirellan keikkamyyjänä toimivalle Team-ohjelmatoimistolle on iskenyt vauhtisokeus? Eihän se tavatonta olisi: niittihän sen toimitusjohtaja Hans Koivu jo takavuosina kyseenalaista mainetta Tampereen suunnalla vaatimalla aiemmassa yrityksessään työharjoittelijoitaan repimään kilpailijoiden julisteita alas samalla kuin nämä olivat kiinnittämässä Koivun edustaman yrityksen mainoksia.

Viikonlopun peruutukset Mirella on jo ehtinyt heittää huumoriksi julkaisemalla somessa videon, missä janojuomilla virkistäytynyt jääkiekkolegenda Timo Jutila kommentoi vuoden 2011 MM-kultaa Suomen maajoukkueen johtajana.

– Ei semmosia pidä miettiä. Tehdään töitä ja mennään eteenpäin. Mä oon ylpee jätkistä, Jutila toteaa videossa.

THE SHOW MUST GO ON

Tällä viikolla Mirellalla on kokonaista kuusi keikkaa, joista ensimmäisen piti tapahtua jo tänään maanantaina 7. heinäkuuta Aitoon Kirkastusjuhlilla. Eilen sunnuntai-iltana tuli tieto, että ainakin tämä keikka on peruttu. Seuraavan esiintymisen pitäisi olla keskiviikkona 9. heinäkuuta Jyväskylässä, mistä Mirellan keikkabussin määrä jatkaa Ouluun, Hailuotoon, Suonenjoelle ja takaisin Jykylään.

Vielä pitäisi jaksaa tahkota reilut 20 vetoa.

Pakko takoa nyt kun rauta on kuumaa, the show must go on.

Tämän tien yhdenlainen lakipiste todistettiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 Englannin Birminghamissa, missä jätettiin haikeat ja tunteikkaat jäähyväiset 76-vuotiaalle Ozzy Osbournelle 40 000 paikallaolijan ja arviolta 4,6 miljoonan televisiokatsojan silmien edessä.

Ikonisen laulajatähden viime vuoden taistelut vakavien terveysongelmien kuten Parkinsonin taudin kanssa ovat olleet harvinaisen surullista seurattavaa.

Keikkatietopankki Setlist.fm tietää kertoa, että Ozzyn viimeinen konsertti Suomen kamaralla oli 6. kesäkuuta 2018 Hyvinkään Rockfestissä ja koko uran viimeinen täyspitkä esiintyminen miehen nykyisillä kotikulmilla Yhdysvaltojen Los Angelesissa uuden vuoden aattona 31. joulukuuta 2018.

Vain muutamaa viikkoa aiemmin mies oli ehtinyt viettää 70-vuotisjuhliaan.

Tämän jälkeen terveysongelmat, uudet keikka- ja kiertuebuukkaukset sekä keikka- ja kiertueperuutukset ovat seuranneet toinen toistaan.

Ennen lauantain jäähyväiskonserttia Ozzy on ehditty nähdä lyhyesti lavalla vain kahdesti: elokuussa 2022 Englannissa parin Black Sabbath -klassikon verran ja kuukautta myöhemmin Yhdysvalloissa parin soolobiisin ajan.

Tahtoa ja sinnikkyyttä ei solistilta ole tällä vuosikymmenellä kuitenkaan puuttunut: jos edellisellä vuosikymmenellä ilmestyi vain yksi studioalbumi Scream (2010), on kuluvalla vuosikymmenellä saatu niitä jo kaksin kappalein, Ordinary Man (2020) ja Patient Number 9 (2022).

Tätä nykyä kävelykykynsäkin jo menettänyt tähti saatiin viikonlopun superkonsertissa lopulta lavalle valtaistumessa lavan alta jonkinlaisella hissivirityksellä.

Oli sydäntäsärkevää katsoa jo 1970-luvulta asti hullun lailla lavalla sekoilleen megatähden olevan tätä nykyä kykenemätön nousemaan jaloilleen edes kertaalleen, vaikka tahtoa selvästikin oli.

Mutta kuten sanottu, the show must go on, koska bisnes sitä vaatii.

POLTTAA KESÄKATU KUUMA

Tästä vinkkelistä katsottuna Ozzyn jäähyväiskonsertissaan esittämien soolokappaleiden tekstit kappaleissa I Don’t Know, Suicide Solution ja Mama I’m Coming Home saivat täysin uuden merkityksen.

– Haluaisin sanoa ”never say never”, mutta viimeisen kuuden vuoden jälkeen… nyt on aika. Olen elänyt tien päällä yli 50 vuotta, ja olen tavallaan tottunut siihen, etten enää pakkaa laukkujani ja hyppää bussiin. En enää polta pilveä enkä elä mitään rocktähden elämää.

– Olen nykyään aika kotihiiri. En käy missään. En pyöri baareissa – en juo. Joten mitä helvettiä siellä ulkona edes on minua varten? Vihaan käydä ostoksilla vaimoni kanssa. Haluaisin puukottaa itseäni kaulaan jo puolen tunnin jälkeen. Nyt minun on aika viettää aikaa lastenlasteni kanssa. En halua kuolla hotellihuoneessa jossakin. Nyt keskityn vain seesteiseen perhe-elämään, totesi Osbourne brittiläisessä The Guardian -lehdessä viime kuussa.

Vain paria kuukautta aiemmin 1960-luvulla uransa aloittanut suomalainen laulaja, supertähti ja musiikkineuvos Danny (s. 1942) on lauleskellut hieman valikoidummalle yleisölle Espanjan Fuengirolan Kukko-ravintolassa baarijakkaralla istuen, miten polttaa kesäkatu kuuma.

Nyt on saanut tuntea kesäkadun poltot nahoissaan myös Mirella.

No, ainakin Mirellalla on edeltävien esimerkkien valossa vielä 50–60 vuotta aikaa pitää yleisöä lämpimänä ja koneistoa tyytyväisenä.

ORJUUTTAVA VOIMA

Moni haaveilee elämästä ammattimuusikkona: keikkailusta, faneista, omien kappaleiden tekemisestä ja vapaudesta toteuttaa itseään. Todellisuus musiikkialalla on kuitenkin monille kaikkea muuta kuin glamouria ja yhä useampi artisti kertoo rehellisesti, mitä elämä kulissien takana todella on.

1990-luvun alussa amerikkalaisesta Nirvana-yhtyeestä ja sen laulaja-kitaristi-lauluntekijä Kurt Cobainista tuli supertähti yhdessä yössä syyskuussa 1991 ilmestyneen Nirvanan toisen studioalbumin Nevermindin Smells Like Teen Spirit -kappaleen myötä.

Vajaat kolme vuotta myöhemmin tähteyttä vihannut ja heroiiniongelmasta kärsinyt Cobain oli jo ampunut itseltään aivonsa pihalle kotonaan Seattlessa, vain 27-vuotiaana.

Pyytämättä ja täytenä yllätyksenä ajauduin näiden mietteiden alla yhteisöpalvelu Redditiin kirjoitetun päivityksen äärelle, missä ketjun aloittaja paljastaa, miten musiikkiala tekee hänet onnettomaksi. Kommentteja ketjussa on tällä hetkellä 701 kappaletta.

Siinä monet kertovat ajautuneensa burnoutin partaalle.

Kun musiikki on paitsi intohimo myös elinkeino, siitä tulee helposti orjuuttava voima: jatkuva kiire, rahahuoli, paine julkaista uutta sisältöä, ylläpitää somea, suunnitella kiertueita ja huolehtia markkinoinnista syövät ajan ja mielenrauhan. Yksi keskustelijoista kiteytti tunteensa näin:

”Olen jatkuvasti stressaantunut, rahaton ja syyllistyn heti jos en ole tuottamassa jotakin. En tunne eläväni.”

KUN ALA VIE ELÄMÄNILON

Useat muut jakoivat saman kokemuksen: intohimo muuttuu pakkomielteeksi, jossa lepo, ilo ja luovuus jäävät taka-alalle. Vaikka moni onnistuu pääsemään musiikkialalla ”eteenpäin”, ei tämä välttämättä tuo taloudellista turvaa tai mielenrauhaa.

Eräs käyttäjä kertoo ex-kumppanistaan, joka saavutti näkyvyyttä indie-yhtyeessä ja sai kappaleensa tunnettuun tv-sarjaan, mutta elättää itsensä nykyään ajamalla Uberia.

”Vaikka pääset pinnalle, se ei tarkoita vakaata elantoa. Monet elävät edelleen vanhempiensa luona, tekevät osa-aikatöitä tai sinnittelevät keikkapalkkioilla.”

Toinen muistutti, että musiikki on työ, josta joudut ensin maksamaan päästäksesi tekemään sitä, josta sitten maksat lisää säilyttääksesi sen.

Siksi monet kommentoijat kertovatkin jättäneensä bänditouhut taakseen ja siirtyneensä muihin töihin, kuten soitinkorjaajiksi tai opettajiksi ilman, että musiikki itsessään olisi jäänyt kokonaan pois. Eräs kirjoittaja totesikin osuvasti:

”Kukaan ei halua päivätyötä ennen kuin huomaa, että ammattimuusikon työ on juuri sitä. Paitsi että työaika on yöllä, kun muut juhlivat.”

Musiikin tekeminen voi olla hyvin ainutlaatuista ja tyydyttävää silloin, kun sitä tehdään oikeista syistä – eikä rahan, näkyvyyden tai algoritmien vuoksi. Yhteisö, luovuus ja vapaus säilyvät, kun ne irrotetaan pakosta.

Unelmasta ei tarvitse luopua, mutta sen voi muovata muotoon, joka tukee elämää eikä tuhoa sitä.

”Ero harmonisen ja pakonomaisen intohimon välillä on ratkaiseva. Jos intohimo musaan vie sinulta elämänilon, sen ei tarvitse enää olla elantosi.”

VAIHTOEHTOJA ON AINA

Monet muusikot työskentelevät opettajina, sairaaloissa, kouluissa tai tekevät mielekkäitä hanttihommia. Tällöin musisointi voi tuoda enemmän iloa, kun elanto ei ole enää pelkästään musiikista ja musiikissa kiinni.

Kyse ei ole unelmista luopumisesta vaan niiden uudelleenmäärittelystä. Musiikkialalta voi löytää mielekästä tekemistä esimerkiksi tapahtumatuotannoista, kirjoittamisesta tai tuottamisesta. Vaihtoehtoja on.

”Unelmasi voi muuttua. Ehkä sinulle sopii enemmän musiikkileirien ohjaaminen kuin kiertäminen. Ehkä pidät enemmän studiotyöstä kuin live-esiintymisistä.”

Tänä päivänä musiikkiala on suoratoistopalveluiden aikana vaikeampi kuin koskaan erityisesti ruohonjuuritason tekijöille. Tie menestykseen on usein pitkä, uuvuttava ja epävarma eikä edes ”läpimurto” takaa toimeentuloa. Monet ovatkin löytäneet rauhan ja luovuuden vasta, kun ovat luopuneet urahaaveista ja antaneet musiikin olla harrastus, ei orjuuttava ammatti.

Toki voi myös jatkaa omaa matkaa vuosikymmenten ajan parrasvalojen loisteessa ja erilaisten managerien, levy-yhtiön edustajien, keikkamyyjien ja muiden sidosryhmäläisten hymyjen saattelemana – tai huokausten, kun ei artistina enää suostukaan toimimaan niin kuin nämä hymynaamat toivovat tai ehdottavat, eli pyytävät ja vaativat.

Silloin voi löytää eräänä päivänä itsensäkin narun jatkeena, riippuvaisena erilaisesta nautintoaineista tai sitten jo terveytensä menettäneenä nousemassa vielä kerran estradille, jotta vampyyrimainen koneisto saa puristettua artistista vielä muutaman roposen pohjattoman kitaansa – ennen kuin iskee terävät hampaansa taas seuraavaan tulokkaaseen.

Siksi kannattaa pitää mielessä, että aina voi vaihtaa suuntaa jos tuntuu pahalta – vaikka koneisto tekee kaikkensa uskotellakseen lypsylehmälleen muuta.

Aivan kuten Joel Hokka teki hypätessään ulos Blind Channelista vasta pari kuukautta sitten.

Myös eläimet parittelevat. Ajattele etanoita. “Etana, etana, näytä sarves, onko huomenna pouta”, ne hokee. Ja etanahan näyttää.

Eikä tässä vielä kaikki, kuten saksalainen pornomaakari Günther hyvin tietää, vaan huutaa Horstille viereiseen huoneeseen, että “schneller, schneller”, nopeammin nopeammin,jolloin ylipainoinen maanmies ryntää toverinsa luokse ketarat ojossa vääntämään reilut scheisset tuon viattoman luonnonkappaleen päälle, jotta arviolta 30 miljoonalla aatu-fetistillä olisi jotain katsottavaa saunan jälkeen ensi viikonloppuna.

Varsinainen etana oli myös maailman suurimmasta meisselistä tunnettu Holmesin Jomppa, kun lähti Ameriikan Yhdysvaltojen Los Angelesin Hollywoodissa eli enkelten kaupungin tähtitehtaassa hoitamaan pientä kotirosvousoperaatiota, koska kaikki nautinnot olivat loppu eikä meisselikään enää pöjöttänyt kunnolla, mutta kolaa piti silti saada tai ehkäpä juuri siksi.

Yhtäkkiä paikalla olikin Mötley Crüen laulusolisti Vince Neil kyydissään Hanoi Rocksin rumpali Razzle, jotka katselivat mielinäyttelijänsä puuhailuja mietteliäinä ja fundeerasivat, että jos Jompalla menee noin huonosti, niin käydään me sentään hakemassa paikallisesta täysi lasti nautintoja kyytiin.

”Me olemme ne kaikista alkuperäisimmät saatananpalvojat”, huutelee Neil pitkin kyliä samalla kuin Razzle on käymässä kusella kulman takana.

Tällä välin Holmes oli saanut sepaluksensa vihdoin kiinni ja onnistunut ampumaan katkaistulla haulikollaan vain seitsemän reikää paikallisen huumediilerin kämpän seinään.

Ei auttaneet etanalla sarvet, ei Holmesilla kultainen sarvi, ei Neilillä sarvipää eivätkä edes hyvät aikomukset, kun yhdet puettiin puupalttooseen ja toiset päätyivät puolestaan kantamaan syyllisyyden taakkaa.

”Ihanaa Leijonat ihanaa, hieno oikean laidan taklaus, miltähän mela maistuu”, miettii puolestaan Antero katsellessaan Youtubesta vanhoja juontojaan, missä hollantilaislähtöinen Geurt Marco De Wit saa isän, papan ja polpon kädestä oikein huolella.

Joten siksi on hyvä muistaa, jos ja kun elämä alkaa olla aivan liikaa sodomia, destructionia tai tankardia, ettei hyvin käynyt amerikkalaisella pornotähdellä Janine Lindenmulderillakaan, joka joutui kääntymään puhtaan lesbopornon parista tavallisen heteropornon piiriin vain siksi, ettei hänen ja Vince Neilin vuodettu seksipornokasetti paratiisisaarelta saanut yhtä paljon tulta alleen kuin bändikaveri Tommy Leen ja Pamela Andersonin vastaava.

”Ai, sinä teet tällaistakin? Miksi me maksaisimme sinulle lesbopornosta, kun puuhastelet tällaista selkämme takana”, tuumasi pornomaailma – eikä Lindenmulderin ura ollut tämän jälkeen enää ennallaan.

Tutkimattomia ovat kultaisten suihkujen tiet.

Älä siis ihmettele, miksi saksalaiset nauttivat pissa- sekä kakkaleikeistä ja amerikkalaiset silikooneista ja botoxista, koska alkujen aluksi ja loppujen lopuksi kaiken takana on viiksekkään saksalaisen thrash metal -kikkarapään haave päästä edes kerran puikottamaan kaunista Hollywood-tähteä elämässään.

Eivätkä ne viikset ole useimmiten todellakaan mistään saksalaisen himonussijan Schimanskin mallistosta peräisin vaan ennemminkin sellaista ujoa haituvaa.

– Miksi, oi miksi, tuumaa Horst yhdessä monista Hampurin Reeperbahnin juottoloista suomalaiselle Jussille, joka saksalaista ulinaa riittävästi kuultuaan lupaa pitää tästä huolta oikein huolella.

Vaan koska tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, päätyy Horst ostamaan Hampurin Reeperbahnin suuresta seksitavaratalosta ainoastaan pumpattavan Barbaran sekä hikiselle DVD:lle poltetun toisen polven VHS-kopion Cannibal Feroxista, koska parempaakaan ei nyt ollut saatavilla.

Onneksi huomenna Horst puetaan kultaiseen lateksipukuun sekä siveysvyöhön, onhan jo tiistai samalla kun Riikka huutaa Oulussa ”punaliput liehuu, menkää töihin, menkää töihin”.

– Vittu Blashemia on hyvä bändi, tuumii Jussi samalla kun työntää karkeaksi hiotun puudildon ilman liukastetta Horstin takapuoleen. Onneksi Tokmannin kanta-asiakkuuteen riittää pelkkä puhelinnumero.

– Jaaa, ich komme, ich komme, ich habe eine sauerkraut in meine lederhosen, tuumailee Horst nautinnollisesta kivusta huutaen, Jussin höylätessä tätä karkealla puudildolla takapuoleen samalla kuin laittaa vaasalaisen Klamydia-yhtyeen takavuosien jättihitin soimaan laulun sanoja iloisesti tapaillen.

– Nein, Horst, es ist osibisa, du weiss, OSIBISA, ossipissa, a British-Ghanaian-Caribbean Afro-rock band founded in London in the late 1960s by four expatriate West African and three London based Caribbean musicians, you know, it’s sick, so sick, ’cos my God is Lucifer.

Tätäkin on yhdentyvä Eurooppa, jawohl, jawohl!

Katkase.

Onneksi Tokmannin kanta-asiakkuuteen riittää todellakin pelkkä puhelinnumero ja hesburgereitakin saa tätä nykyä niin Saksasta kuin Puolastakin. Keräätkö plussa-pisteitä?

(Kuvituskuva Taufan Kharunia Pixabaystä)

Voi Ilja Ilja, nimi kuin laulu. Tässä artikkelissa pureudumme pahamaineisen MV-lehden edesmenneen päätoimittajan Ilja Janitskinin (1977–2020) yhteen viritykseen, joka epäilemättä vei miehen loppuviimein Andorraan ja kuoleman teille.

Aivan ensimmäiseksi joutunen kertomaan, että en tuota yökerhoviilettäjä-Iljaa tuntenut Helsingin sykkeessä. Ehkä olisi pitänyt, aikalaistarinat kertovat hurmuristooreja bodatusta, liki kaksimetrisestä korstosta, jolla oli aikaa niille joilla oli massia.

No, kolaa siellä kiskottiin, näin kertovat stoorit. Lumikolalla.

Ilja perusti Barcelonaan hämmentävän yrityksen vuonna 2012 ja eräs Markku (nimi muutettu) pyysi mukaan. Homma oli erittäin selvä: Soitto maatiloille ja pieniin verstaisiin ja sellaisten maalien myyntiä, jotka a) pitävät seinät kuivana ja b) ovat elukoille luonnonmukaisia.

No jumalauta! Hienoa! Toimistolle! Maailman parannusta!

Palkkalupaus oli vallan mainio ja Barcelonan Poble Noussa oleva toimisto messevällä paikalla. Oli neukkarit ovaalipöytineen ja näpsäkkä sihteeri, joka ei tosin tiennyt mitä tehdä.

En tosin tiennyt minäkään. Tätä on bisnes!

Päivän aikana saatiin kuulokkeet päähän ja linja auki maalaisyksiköille, jotka välttämättä halusivat Janitskin-maalia. Keltaista, punaista ja sinistä. Jokerit!

Eihän ne hupiukot mitään ostaneet. Näin myöhemmin miettien, oliko sitä kaunosielumaalia edes olemassa? Tai lantaa ja lannoitteita? Mutta en jaksanut moisesta välittää, automaattinen puhelinrevolveri soitti eikä ketään kiinnostanut.

Vitun maalaistollot, eivät ymmärtäneet suomalaisen hyvän päälle!

Toisen päivän aikana minulle riitti. Olin kaakattanut maalilannoitteen ilosanomaa Janitskinin kuolaava dogo argentino (aivan mahtava tapaus) sylissäni tyhjässä toimistossa ilman myynnin myyntiä ja ilmoitin tälle ainoalle työntekijälle painelevani lounaalle.

En ikinä palannut takaisin.

Jos työ ei ole sinua varten, niin työnantaja on. Tästä lähti vaino ja maalitus: Ilja alkoi pommittamaan viestein milloin ketäkin, että ”Iuca tulee kuolemaan”. Että mitä että? Kävin pyörähtämässä muutaman tunnin herran yrityksessä – joka ei toiminut – ja nyt pitää vielä kuolla!

Seuraavana keskiviikkona sain mielestäni mahtavan idean – kutsun Iljan kylään! Ja vieläpä osoitteeseen, jossa on vallan oiva vallattu talo, jonne kaiken sorttinen vaihtoehtoväki kokoontui.

Idea oli mielestäni hyvä, ehkä jopa erinomainen.

Kun esitin asian Iljan äärioikeistolaismenneisyydestä ja uhasta perhettäni kohtaan, niin tuo Kafetassa ollut kolmenkymmenen hengen väki paineli kaduille, vedellen kaikkea ja kaikkia turpaan.

No, sattui siinä olemaan natsien kerhotila vieressä, joten oikeaan osoitteesen ainakin joku isku varmasti sattui.

Iljaa ei kuitenkaan näkynyt, vaikka liimailimme Iljan kuvalla printattuja aanelosia ”nazis fuera” (natsit ulos) ympäri Barcelonan Carrer de Pujadesia.

Silloin pitää kehua, kun aihetta on. Soittelin toissapäivänä akuutin masennuskohtauksen syövereissä paikalliseen terveyskeskukseen Helsingissä, missä yhteydenottooni palattiin takaisin kiitettävän nopeasti, alle viidessä minuutissa.

Eikä tässä vielä kaikki, vaan terveydenhoitaja otti asiani sen verran vakavasti, että sain akuuttiajan heti seuraavalle aamulle. Positiivista ja harvinaista herkkua itselleni synnyinkaupungissani, siispä rasti seinään.

Vaikka lääkärivastaanotolle oli varattu aikaa sellaiset 20 minuuttia, meni asioideni selvittelyyn lopulta aikaa tuplaten. Silti tummahipiäinen lääkäri ei missään vaiheessa hoputtanut eikä meillä oikeastaan ollut edes kielimuuriakaan, kun hän keskittyneesti kuunteli selvitystäni.

– Sinulla on aika paljon näitä asioita, kasvomaskiin verhoutunut keski-ikäinen lääkäri kuitenkin huokaisi jossakin vaiheessa.

Totesin hänelle, että niin, näin siinä lopulta käy, kun hoitoja, selvityksiä ja tutkimuksia ei saateta loppuun asti. Asiat kasaantuvat.

Tähän lääkärini ei sanonut enää mitään.

Mitään valittamista ei tästä vastaanottokäynnistä lopulta edes jäänyt, koska koin tulleeni kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi olkoonkin, että asiani jäivät myös hieman vaiheeseen, “koska niitä asioita on niin paljon”.

Niinhän niitä on. Vaan yritetään nyt tehdä niille jotakin.

KELA KIELSI REUMAN

Kokemukseni jälkeen olikin aika lailla masentavampaa lukea sosiaalisesta mediasta erään menestyneen karjalaisen rumpalikollegani hieman toisenlaisia kertomusta itärajan kupeesta.

Paikallisella reumapolilla mies sai nimittäin kuulla klassisen totuuden, miten Suomesta voi aina muuttaa pois, mikäli terveydenhoitojärjestelmämme ei miellytä.

Vaikeaahan siihen on tietty väittää vastaankaan.

Lyömäsoitintaiteilija tarjosi ymmärrystä myös hoitajalle, joka teki vain työtään. Ei hän varmaan pahaa tarkoittanut, kunhan yritti vain kertoa mihin yhteiset rahkeet asiakkaan hoitoon riittävät tätä nykyä Suomessa.

Somekeskustelu keräsi kuitenkin uusia kierroksia, kun linkitin Riepuun kirjoittamani esseen omista kokemuksistani suomalaisessa terveydenhuollossa taistelussani depressiota vastaan. Tähän eräs helsinkiläinen katurokkari totesi, että meininki on aina ollut raakaa miehisen ihanteen ja miehen mallin kanssa täällä.

Hänen äitinsä mielestä yhteiskunta pyrkii nyt siivoamaan sairaat, vanhukset ja heikommat pois järjestelmästä. Kenties ajatus hyvinvointivaltiosta onkin vain satu jostain menneisyydestä, kitaristi aprikoi.

– Hyvä ystäväni sai ajan psykiatrille joskus monen kuukauden odottamisen jälkeen ja “auttaja” oli dissannut häntä siinä itselääkityksestä. Hän teki valituksen. Hyvä, kun teki, mutta voimaton on ihminen noita instituutioita vastaan. Nykyään rahalla saa hyvää kohtelua ja neuvo tuntuukin olevan, että “mene yksityiselle”. Siihenhän kaikilla meillä sitten onkin varaa, mies jatkoi.

Tähän rumpali päätyi vertailemaan kokemuksiaan suomalaisen ja saksalaisen terveydenhuollon välillä, missä jälkimmäisessä rumpalin tilaa pidettiin niin vakavana, että hänet käskettiin antamaan verta kahden viikon välein seurantaa varten. Mikäli asia unohtui, lääkäri soitti perään.

– Täällä Suomessa reumapolilta soitetaan kahden vuoden (!) välein ja kutsutaan paikalle tarvittaessa. Kelan lääkäri kielsi monisatasivuinen sairaushistoriapinkkani käsissään koko nivelreumani olemassaolon, kun muutimme takaisin Suomeen. Olin kuulemma vain ”allapäin”. Systeemimme ei ole kuitenkaan huonompi, vaan erilainen, tiesi hoitaja. Ja onhan se.

TEHOTTOMIA LÄÄKKEITÄ

Totean kitaristille, että omien kokemusteni perusteella monet mielensä kanssa kamppailevat yksilöt joutuvat turvautumaan juuri itselääkintään eli esimerkiksi alkoholiin tai muihin päihteisiin, koska järjestelmä ei osaa tai halua auttaa.

Se, että joskus yrittää antaa suomalaiselle terveydenhuollolle vielä mahdollisuuden ja saa penseän vastaanoton ohjaa vain itselääkitykseen entistä pontevammin.

Tähän rumpalikollega toteaa, ettei mikään hänellekään tarjotuista lääkkeistä auta yhtä hyvin reumaoireisiin kuin lämmin ja kuiva ilmasto. Vaikka tästä vallitsee vahva yhteisymmärrys lääketieteen keskuudessa, kirjoitetaan yksilöille silti tehottomia lääkkeitä..

Vielä edellisellä vuosituhannella Kela tuki esimerkiksi psoriasiksen ja reuman hoitoja Välimeren maissa talvikuukausina, mutta nykyään moinen on vain ylellisyyttä, mihin hyvinvointivaltiolla ei enää ole mukamas varaa.

– Siitä huolimatta tämä minullekin paras ja vieläpä edullisin hoitokeino ei kuulu lainkaan tarjolla olevaan valikoimaan. Mieluummin syydetään vähissä olevat rahat tajuttoman hintaisiin lääkkeisiin, jotka eivät auta ja joihin minulla ei edes ole varaa.

Keskustelen aiheesta erään turkulaisen ystävättäreni kanssa, joka on myös kamppaillut takavuosina mielen ongelmien kanssa. Sittemmin hän on onneksi saanut toimivan avun kotikaupungissaan.

Hän kertoo kuulleensa eräältä Helsinkiin muuttaneelta ystävältään, miten pääkaupungissa meno on huomattavasti karumpaa kuin Turussa. Kun tämän kirjat siirtyivät Helsinkiin, pakotettiin hänet eläkkeeltä työkkärin listoille.

Vastaavia kokemuksia voin itsekin allekirjoittaa. Nimittäin, kun jouduin olosuhteiden pakosta siirtämään kirjani Turusta Helsinkiin syksyllä 2021, päätti helsinkiläinen lääkäri minua näkemättä lopettaa silloiset lääkitykseni tylysti seinään puhtaalla kansliapäätöksellä.

– Kalasatama on kunnon vittuilulaitos. Pahin kaikista heti Mikkelin soskun jälkeen 1990-luvulla, tiesi kolmaskin kohtalotoveri kertoa.

Sellainen on helsinkiläinen terveydenhuolto. Totuuden nimessä täytyy sanoa, ettei Tampereen touhu vaikuta yhtään paremmalta.

Eräällä keikkareissulla sairastuin lopulta itsekin keskuudessamme velloneeseen räkätautiin. Koska vajaan viikon päästä oli tiedossa keikkareissu Englantiin, päätin käydä silloisen kotikaupunkini Tampereen terveyskeskuslääkärillä hakemassa toimivat tropit, jotta olisin tervehtynyt ja iskussa tulevia keikkoja varten.

– Siinä reseptit Buranaan ja Panadoliin, ole hyvä, totesi kantasuomalainen lääkäri.

Se kolmen tunnin lento Helsingistä Lontooseen ja koko loppupäivä ovat olleet yksi elämäni kamalampia, karuimpia ja pisimpiä, kun en kyennyt koko päivänä hengittämään ja nielemään juuri ollenkaan.

Kun nukkumisestakaan ei tullut mitään, piti minun lopulta rientää yön pikkutunteina paikallisen majoituslaitoksen vastaanottoon kertomaan tilanteeni ja pyytämään heitä tilaamaan taksin päivystykseen.

Se kannatti.

Vartin odottelun jälkeen pääsin lopulta hoitajan pakeille, joka konsultoi asiaani lääkärin kanssa puhelimitse. Siitä varttia myöhemmin olinkin jo saanut akuutin pillerin, antibiootin ja nenäsuihkeen helpottamaan oireitani.

Kun kävelin vajaan kilometrin mittaisen matkan lähistöllä sijainneesta päivystyksestä takaisin majapaikkaani, huomasin kaikkien oireideni kaikonneen vartissa kuin taikaiskusta.

Sitä ennen oloni oli niin karmiva ja järkyttävä, että suomalaisen tereydenhuollon tarjoamat tropit tuntuivat lähinnä kiusanteolta sekä sadismilta.

Reumaoireista kärsivän rumpalin kaverin mielestä suomalaisessa terveydenhuollossa voitaisiin olla edes vittuilematta.

– Ehdin siinä vähän kiihtyä itsekin saatanan kipeine paikkoineni, joten pitää varmaan ottaa hoitsun kommenttia omaankin piikkiin. Mutta yllättävän karulta neuvo siinä kuunnellessa kyllä tuntui, rumpali toteaa.

Sopiikin kysyä, miksi suomalaisessa terveydenhuollossa ei haluta hyödyntää toimivia lääkkeitä tai muita hoitomuotoja, jos ja kun sellaisia on kerran tarjolla?

Millaisia kokemuksia sinulla on suomalaisesta terveydenhuollosta ja hyvinvointivaltiosta? Entä ulkomaisesta? Jos haluat antaa risuja tai ruusuja suomalaiselle hyvinvointivaltiolle, voit lähettää niitä sähköpostiosoitteeseen riepulehti@gmail.com, niin saatamme käyttää niitä tai haastatella sinua myöhemmissä artikkeleissamme aiheesta.

(Kuvituskuva Ralph Wilfing Pixabaystä)

Rämisevää loppuviikkoa kaikille! Stadin menevimmän (sekä ainoan) Go-Go-Hyeenan keikkaviikossa taas kiitettävästi katurokkia ja hyvää meininkiä.

KE 24.4.

Airi’s Trio // Bar Loosister // Free Entry!

Kaikille akkarikeikkoja vetäville vahva suositus Bar Loosisterille.

Vegenuggetit ja Seitanic-pizza erityisen koukuttavia. Niiden kylkeen voi nauttia myös tänään seiskasta eteenpäin annoksen Airis-trioa.

KESKIVIIKKOKLUBI: Kadonnut Ystävä, Lika // Ravintola Käpygrilli

Kerran meidän Sörkan treenikselle pamahtaessa jäin kuuntelemaan rosoa vastakkaisesta kämpästä. Likahan se siellä kohkas, kun tuuletustauolla ennätin kysymään. Tää punk-bändi tykkää rundaa Suomea ja Baltiaa.

Käpygrillin pippuripihvi tarjoillaan muuten muusin kanssa. Kysykää Jaskalta pizzoista.

COSMIC FRENZY (LEVYJULKKARI) + I.O.V.A + THE BRANDERMEN // Lepakkomies // Liput ovelta 7€

Lepiksen kellarissa voi pyristellä aavikkorokista avaruuteen Cosmic Frenzyn psykedeelisen autotallirokin tahdissa.

Kahden jäbän punk-bluespartio The Brandermen diggaa raa’asta menosta livenä ja studiossa. Päällekkäisäänityksiä karttava kaksikko juhlii 12-tuumasen EP-levynsä julkkareita.

Vantaalta saapuva IOVA_Band vetää sairasta ja brutaalia melodista hooceeta perinteikkäin ottein.

TO 25.5.

The Halophones / Pleasant Flow / The Black Bubbles // Lepakkomies // Liput 8 € ovelta

Stadin UG:n Indie-Garagen Lontoon-lähettiläs The Halophones pistokeikalla ennen toukokuun Molotovs-isännöintiä. (HUOM: The Halophones PERVTTV, korvaaja ilmoitetaan piakkoin!)

Rööperiä tuodaan suoraan bilispöydistä kellariin Pleasant Flown mukana nollarihengessä. Tehkää siitä Robasta taas bilekatu, saakeli!

The Black Bubbles niittää paraikaa mainetta energisenä ja ennakkoluulottomana livebändinä. 60- ja 70-lukujen diggareille ehdoton suositus. Taustalta löytyy tekijöitä mm. Barbe-Q-Barbiesista, Hellcity Punksista, Ritesta ja Parasite Cityst.

Ronnie Starr + Crimsonic + Sons Of Cobra @ Bar Loose // 7 €

Bar Loosen jytäkellarissa hikoilee hiljattain rivinsä jälleen koonnut Ronnie Starr, MC5- ja Rose Tattoo-henkistä rockarollaa siisteimmillä skeboilla sylkevä Sons of Cobra ja jotain klassisen ja modernin rokin välillä keittelevä Crimsonic.

Kevään ainoa mahdollisuus nähdä Cobrat tositoimissa kevään aikana. Seuraavaksi tää Detroit/Australia-akseli rullaa meinaa nollakasiin!

PE 26.4.

Spring Rumble // Playhouse Bar // Liput 8€

Aitopäiden ei tarvii mennä Lutakkoon asti tsiigaa Makkosta, jos veri vetää kohti kunnon kevätrytinää!

Tuoreen katurock-partio Dharma Gunsin debyyttikeikalla kuullaan likasta protopunk-groovea suoraan laitakaupungin viemäreistä auttaa muistamaan rokin syvintä olemusta.

Viime viikonloppuna akkareiden ja marakassien kanssa riehunut Bad Valentines täydentää kattausta freesillä ja ammattitaitoisella punk ’n’ rollilla, josta löytyy tuttuja naamoja mm. Daggerplaysta ja Plastic Tearsistä. Kupe ja Pekko muodostavat tällä hetkellä aika helkkarin päräyttävän kitaraduon. No bullshit.

Katurokin ilosanomaa levittää myös Cheap Disasters, joka pistelee paraikaa valmiiksi esikoisäänitettään. Kovaa rullas jo kulauksen matineoissa!

Clifters // Skenesali Myyräncolo // 26,50/28€

Vantaan läntisellä puoliskolla Clifters on taas in! Miten niin taas, tosin?

Coyotes Old Storyssa perjantaina 26.4.24

Kuulitte kyllä. Klassikkorokkijyrät rokkijyrien käsittelyssä!

LA 27.4.

Eve of Destruction // Henry’s Distillery & Music Bar // Free Entry!

~And juu tell MII, overandover and overagain, myfriend..

That one’s for you, Johnny!

Anyway, Stadin UG-kameleontti Anzi Destruction viettämässä akkariiltaa viidestä seiskaan. Orkkiksia ja punk/rock-covereita sekasin.

MELROSE+BLACK MAGIC SIX // Kuudes Linja // 25/30€

Melrose on lauantaina vieläkin IN. Syökää siitä, Clifters!

Nyt ei larpata biitlesei tai mitään muutakaan kliseitä, WE’RE READY FOR A GANG WAR!

Ohessa vielä Black Magic Sixin aikataulu omiin kalentereihin:

Klo 20:00 lauteille

Klo 20:40 GONG! Keikka loppu.

Klo 20:50 Kamat roudattu

Klo 21:00 Yhtye saattaa ottaa pari keittoa.

Aus Tears, Fenetzar and Caws of Death @Bar Base // Free Entry

Bar Base, tuo Jallun ystävien ja Turbojugendin luvattu maa synkistyy lauantaiksi. AUS TEARSIN raakaa ja minimalistista synthwavea, Fenetzarin post-punkia ja Stadin villi Goth ’n’ Roll-tulokas Caws of Death, suoraan marraskuusta!

Plastic Tones (EP-julkkarit), Tiikeri & Puhelinseksi // Lepakkomies // 10e

”Bombastista brittiläistyyppistä uudempaa rokkia”, eli voimapop-yhtye Plastic Tonesin EP-julkkarit. Yhdeksänvuotista taivalta juhlistetaan myös Japanin keikkarundilla.

Härskimpää molliosastoa edustaa leuhka ja kestävä Puhelinseksi. Eppuja enemmän sanottavaa löytyy taas Tiikeri-yhtyeeltä, joka on mulle uusi tuttavuus, joka snaijaa tän hetken soundeja.

Hyvä, koska minä en. Lohtua toisi yksi tiskijukka, joka soittaa ilmeisesti jotain seksyä 70-luvun musaa bändien välissä. Hyvä!

Wasted, The Regulator & Miettiin // Bar Loose // 16/18 €

Wasted + Miettiin + The Regulator = Hyvä känni.

SU 28.4.

Cal Twomey – Live @ JAB Kallio // 6€

Cal Twomey, the vocal powerhouse and a nice lad from Faraway Shapes, Trio Grande & the Tex-Mex Restaurant & Pearl Jam playing in Just another bar. Joined by Iba Sirviö from hard rockin’ party animal-band Afternoon Astronauts. What a Sunday!

Olen saanut kamppailla näiden tuntemusten kanssa jo pienestä asti. Koulussa olin joko ylienerginen tai sitten mikään ei kiinnostanut. Niillä näytöillä olisin heti kättelyssä saanut ADHD-diagnoosin.

Sellaista on elämä.

Kokemukseni suomalaisesta terveydenhuollosta on ollut hyvin negatiivinen jo varhain. Se on varmastikin lähtöisin siitä, kun silmiäni sorkittiin ja leikattiin siinä määrin jo 1970- ja 1980-luvuilla, ettei niitä voi silmälääkäreiden mukaan leikata enää.

Ole mies.

Saan siis elää karsastukseni ja “laiskan silmäni” kanssa koko loppuikäni.

Ole mies.

Eikä siinä vielä kaikki, vaan kun ensimmäinen kokemukseni suomalaisesta sairaalasta joskus 3-4 -vuotiaana oli pakokauhu, missä minut sidottiin sairaalasänkyyn lepositeillä ja annettiin jotain rauhoittavia jonkun silmäleikkauksen jälkeen, niin se on tehokkaasti saanut pysymään mahdollisimman kaukana sairaaloista koko aikuisikäni.

Ole mies.

Missä olenkin onnistunut erinomaisesti.

Hyvä, olet mies.

Ensimmäisen kerran sain tietää, että minussa on jotain vialla oli jo joskus ennen ala-astetta, kun pari ikäistäni poikaa ottivat minut tarhassa silmätikukseen. Se johti siihen, että vietin suurimman osan tarhan välitunneista neljän seinän sisällä eteisessä, kun muut olivat pihalla leikkimässä. Tiedä sitten miksi.

Sellaista on elämä.

Seuraavan kerran sain tietää minussa olevan jotain vialla, kun menin ensimmäiselle luokalle ja meille jaettiin jonkinlaiset yleistodistukset. Muuten kaikki oli osaltani hyvin, mutta kun muut saivat todistukseensa rastin kohtaan ”tulee toimeen muiden kanssa”, oli minulla rasti kohdassa ”ei tule toimeen muiden kanssa”.

Tiedä sitten miksi. Mielestäni tulin muiden kanssa oikein hyvin toimeen, mutta opettajat olivat näemmä toista mieltä.

Toista mieltä siinä määrin, että ala-asteen neljännellä tai viidennellä luokalla sain luokanvalvojalta ukaasin, että mikäli käytökseni ei parane, lähettää hän minut tarkkailuluokalle.

Ole mies.

Vuosi oli tässä kohtaa 1984 tai 1985.

Se aiheutti osaltani sellaisen pakokauhun, että päätin sen johdosta olla hiljaa läpi koko kuudennen luokan. Se toi mukanaan sen, että sain palkinnoksi 50 markan stipendin, koska olin osoittanut niin suurta kehitystä luokassa.

Hyvä, olet mies.

Siinä kohtaa muistan ajatelleeni, että kylläpä nuo opettajat osaavatkin olla täysin järjettömiä pölvästejä. Tätäkö varten koulu on olemassa? Kasvattamassa meitä kuuliaiseen tunnollisuuteen, missä mitään ei saa kyseenalaistaa – eikä varsinkaan auktoriteetteja.

Yläasteella painekattila räjähti, kun en ollut saanut vuoteen purkaa energioitani. Silloin sain – yhtä opettajaa eli Helga Ehrnsténiä lukuun ottamatta – koko koulun opettajien vihat niskoilleni, koska uskalsin kyseenalaistaa heitä ja koko instituutiota.

Helgan tunneilla näin ei ollut, koska siellä sain purkaa energiani johonkin, mikä tuntui sujuvan minulta kuin tanssi – eli suomeksi kirjoittamiseen. Oman kostoni sain annettua näille ilkeille koulukiusaajaopettajille siinä kohtaa, kun piti valita koulun johtokuntaan oppilasehdokkaat.

Silloin yli puolet noin 150 oppilaan koulun oppilaista halusivat nähdä minut koulun johtokunnassa.

Se oli siinä mielessä hyvä pesti, että kun joka kokouksesta sai 180 markkaa verottomana, ansaitsin sen yhden lukuvuoden aikana reilut tuhat markkaa – ja ilmaiset teet – olemalla oma itseni.

Johtopäätös: ole kiltti, saat jonkun säälirahan, ole vittumainen, saat ainakin 20 kertaa enemmän.

Ole mies.

*****

Yläasteella tapahtui samalla myös todennäköisesti elämäni tärkein yksittäinen tapahtuma, mikä on vaikuttanut elämääni yhdessä ja erikseen enemmän kuin mikään muu.

Tällöin maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia.

Muistan sen hetken kuin eilisen. Se avasi täysin uuden maailman, yhtäkkiä kaikkien mahdollisuuksien portit olivat sepposen selällään.

Se oli jotakin niin uskomattoman ja utopistisen kaunista ja ihanaa, ettei sitä voi verrata oikein mihinkään muuhun sitä ennen – eikä kenties sen jälkeenkään.

Kun oli tarpeeksi kauan saanut taapertaa maailmassa, missä on joutunut katselemaan omien vanhempiensa riitelyä sekä taistelemaan kusipäisten auktoriteettien epäoikeudenmukaisuutta vastaan, tarjosi alkoholi turvapaikan, pelastuksen ja pumpulin kaikkiin elämän inhottavuuksiin ja vastoinkäymisiin.

Nyt minulla oli yhtäkkiä pakopaikka, minne hakeutua ja päästä aina, kun elämä murjoi päähän. Ja sehän murjoi. Monellakin tapaa.

Ole mies.

Kun paria vuotta myöhemmin joskus 15-vuotiaana aloin kirjoittaa ensimmäisiin lehtiini Suomessa, kuten Rumbaan ja Suosikkiin, en ollut lainkaan varautunut siihen antipatiaan ja kateuteen, mitä se ikätovereissani saattoi aiheuttaa. Niitä sai sitten lukea Rumban lukijakirjeistä – ennen sosiaalista mediaa.

– Me oltiin vain kateellisia, kehtasi eräs sentään tunnustaa minulle vuosia myöhemmin.

En muista tarkalleen, milloin koin ensimmäisen masennus- ja depressiovaiheen elämässäni: ehkä se oli joskus 16-18 -ikävuoden paikkeilla. Sitä on hankala arvioida, koska silloin valuin ensi kertaa niin syviin synkkyyden syövereihin, että suljin ympäröivän maailmani noin puoleksi vuodeksi.

Silloin maailman ilkeys ja pahuus tuntui ensi kertaa niin ikävältä ja inhottavalta, että päätin vain sulkeutua henkisesti pois.

Tuolloin olin noin puolen vuoden ajan käytännössä elävä kuollut. En muista tuosta ajasta käytännössä mitään.

Siitä toivuttuani tein pyhän päätöksen, etten halua enää koskaan vajota samaan pimeyteen.

Toivossa on hyvä elää, sanotaan.

Valitettavasti minun ei ollut mahdollista pitää tuota lupausta.

Ole mies.

*****

Paljon olisi tähän aiheeseen vaikka mitä kirjoitettavaa. Valitettavasti alan olla tämän naputeltuani jo niin poikki, etten jaksa naputella enempää.

Kyyneleet vain valuvat silmistäni kun joudun toteamaan, miten tätä kirjoittaessani olen käytännössä 50-vuotias ihmisraunio ja elävä kuollut, joka ei ole päässyt näistä ajoista yhtään askelta elämässään eteenpäin.

Tai jos olenkin päässyt, niin nyt tuntuu oikeastaan ensimmäistä koko elämässäni siltä, että elämältäni on vedetty matto alta käytännössä joka suunnasta.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Jo yli vuoden kestäneen työttömyysjakson ja arviolta 200 haetun työpaikan jälkeen en selvästikään kelpaa enää suomalaisille työmarkkinoille.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Noin 50-70 liikakilollani en kelpaa enää myöskään parisuhteeseen tässä ulkonäkökeskeisen Instagram-tähtien kyllästämässä nykyajassa tai ole oman perheen arvoinen.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Enää en kelpaa myöskään ystäväksi suurimmalle osalle entisiä ystäviäni, koska en ole enää heille tarpeeksi hyödyllinen ja hyväksikäytettävä idiootti eli mediapersoona tai sitten he ovat päättäneet uskoa kaikkien somesotien fleimaukset ja leimaukset minusta.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Tai kun on tullut pahoinpidellyksi ja maalitetuksi ulkomaailmassa niin paljon, ettet oikeastaan enää halua tai uskalla lähteä ihmisten ilmoille kuin murto-osan siitä ajasta kuin ennen.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Ja kun kaiken vastoinkäymisten jälkeen saat raahattua itsesi lääkäriin, niin kunnon tutkimusten sijaan sinulle määrätään vain Buranaa tai sitten nappeja, jotka aiheuttavat vain lihomista entisestään, loputtoman vesiripulin mitä noloimmissa tilanteissa tai loputtoman väsymyksen, missä et jaksa nousta sängystä koko päivänä.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Ja kun yrität puhua näistä ongelmista lääkärille, viittaa hän vain kintaalla. Ota Buranaa. Ota Ketipinoria. Ota sitä, tätä tai tuota, mutta sitä ehdottamaasi et saa, koska se aiheuttaa addiktioita ja vieroitusoireita.

Ole mies.

Tämän uuvuttavan väsytystaistelun jälkeen olen tullut tulokseen, etten enää jaksa. Mitään. Yhtikäs mitään. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen, että joka ilta viimeinen toiveeni on, että kunpa en enää heräisi tästä paskasta uuteen aamuun.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Mutta sieltä se tulee se uusi herätys silti jossain vaiheessa. Aina.

Taas jälleen uusi päivä loputonta ja sietämätöntä tyhjyyttä ja paskaa, jota voisi tietysti yrittää parantaa ja tehdä siedettävämmäksi edes tilkallisella alkoholia – ellei sekin olisi jo lakannut toimimasta toivotulla tavalla.

Ja kun jotain yrittää, niin surulliseksi räpiköinniksi sekin jää. Joksikin, mikä ei kelpaa enää tälle läpitunkevan täydellisyyden ympäröimälle muulle maailmalle muutoin kuin varoittavana esimerkkinä, josta ei enää haluta lukea muuta kuin sen kuolinilmoitus.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Eli toisin sanoen olen vihdoin päässyt lopputulokseen, missä ryven täysin yksin omassa mitättömyydessäni ja pimeydessäni ilman toivoa ulospääsystä – ennen kuin se tästä piinasta lopullisesti päästävä kuolo vihdoin koittaa.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Kun nyt vihdoin yritin ja sain jotain aikaiseksi oman verkkosivun – Rievun – saattamiseksi käyntiin, niin jo tämän parin viikon jälkeen huomaan, että energiatasoni ovat noin kymmenen prosenttia siitä, mitä niiden pitäisi olla tämän sivuston pyörittämiseksi.

Siksi minun on tässä vaiheessa todettava, että mikäli tässä sivustossa ei lähiaikoina tapahdu elämää ja liikehdintää johtuu se yksinomaan siitä, että en jaksa.

Se tässä eniten pelottaakin, että tämä olotila jää pysyväksi.

Haluan vain nukkua ikiuneen tästä pahasta maasta ja maailmasta.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Huomenna olen yrittämässä taas saada jotakin apua lääkäristä. Koska onnistumisprosenttini on tältäkin osin niin umpisurkea, en todellakaan odota tältäkään reissulta mitään. Ainakin on yritetty.

Sellaista on elämä.

Mutta miksi koko elämäni pitää olla tällaista, loputtomiin? Mitä niin pahaa olen teille tehnyt, että olen ansainnut kaiken tämän? Kertokaa se minulle! Oletteko te niin paljon parempia?

Ole mies.

Helvetti on olemassa ja minä tunnen sen nimellä Suomi – Finland.

Et ole mies, olet täysi nolla.

Mitä täällä pitää oikein tehdä saadakseen apua? Vai onko se apu vain tarjolla sellaisille, joilla on jotain arvoa ja annettavaa tälle maalle eikä niille, joiden ei olisi pitänyt koskaan syntyäkään?

*****

Jos ystävänne kärsii masennuksesta, älkää kääntäkö hänelle selkäänne, vaikka hän onkin tavallista ankeampaa ja masentavampaa seuraa. Toivottavasti te tai ystävänne saavat tarvitsemansa avun. Kaikki eivät valitettavasti saa, ikävä kyllä.

Ymmärtäkää myös heitä, jotka eivät enää jaksa taivaltaa tällä planeetalla. Se ei ole todennäköisesti teidän syynne, että he riistävät itseltään henkensä. He eivät yksinkertaisesti vain enää jaksa tätä loputonta henkistä kärsimystä, alakuloa ja taakkaa.

Voitte yrittää myös soittaa erilaisiin auttaviin puhelimiin, mutta varautukaa siihen, että joudutte jonottamaan kymmeniä minuutteja tai kuuntelemaan loputtomiin varattuna tuuttaavaa puhelinta. Näin toimii hyvinvointivaltio nimeltä Suomi – Finland vuonna 2024.

(Kuvituskuva Engin Akyurt Pixabaystä)

Tänään aiheena on natsimusiikki ja aloitetaan Panteralla. ”Homoja!”. Wille, kaikki eivät ole ole homoja, joilla on pitkä tukka.

Asiaan.

Päivän kysymys on: Koska Panterasta – tai oikeammin sen laulajasta Phil Anselmosta – oikein leivottiin uusnatsi?

Kiukkuinen bodari ei todennäköisesti koskaan ole herättänyt niitä hellimpiä tunteita, mutta muistissa on, että jo vuonna 1995 herra sylki tiettävästi ensimmäistä kertaa totaalista saastaa suustaan.

Rasistinen mölinä on sittemmin poistettu Youtuben videopalvelusta, mutta mielistä se ei lähde. Neulan kärjen päässä on valkoinen ylivalta.

Ja eihän se siihen jäänyt. Miksi jäisi, miehellä on mielipide ja mielipide pitää kertoa. Joka paikkaan. Tuhota ura.

Raportteja löytyy enenevissä määrin Superjoint Ritualin riveistä, on älämölöä Alamossa ja pölinää Poble Noussa. Sinne samaan Anselmon laariin menivät meksikaanit, demokraatit, hipit, mustat, kommarit ja muut. Aivan kaikki muut. Eikä kun ura palamaan. Miksi? Rasismin takia?

Kuten sillä surullisenkuuluisalla Dimebash-keikalla, missä meidän kaikkien rakastama kuulapää nosteli kättään 45 asteen kulmaan ”white poweria” julistaen, sössöttäen jälkikäteen sen olleen vain harmitonta huumoria siitä, miten velikullat olivat takahuoneessa repineet valkoviiniä ennen keikkaa.

Ja mitä teki heviyleisö? Tai tarkemmin: Mitä teki hevimedia? Eipä sitä varsinaisesti kiinnostanut. Pojat on poikia ja rapatessa roiskuu ja ainahan noita natseja täällä pyörii, ihan harmittomia velikultiahan nuo. Katso nyt televisiostakin, miten somasti Riikka, Wille ja Jussi meille hymyilee.

Tämän Anselmon kainaloiden tuulettelun myötähän Panteralta peruttiin peräti kolme keikkaa Keski-Euroopassa viime kesänä. Tuli valkoviinille siinä sitten hintaa.

Nykyäänhän bändin neljän jäsenen perässä kiertää rundeilla peräti kolme päällystakkia vahtaamassa, ettei tiettyjen herrojen kurkusta valu enää yhtään enempää miestä väkevämpää. Saatte arvuutella, ketkä ne jäsenet ovat.

Vastauksenne voitte lähettää vaikka yrtin tuoksuisin savumerkein Rievun sähköpostiosoitteeseen.

Yhtäkaikki, kaikki kunnia Panteran musiikille, jota Phil on huudoillaan ja käsimerkeillään siivittänyt. Ikävä kyllä sitä leimaa nyt ikuinen paskatahra. Se häpeällisin.

Natsi – vitun – paskatahra.

Sattuneesta syystä emme laita linkkiä Panteran tai Phil Anselmon tekeleisiin. Nyt saatte tyytyä Samae Koskisen pränikkään veisuun, sillä tänään on jo täysin normaalia olla natsi.

Ainakin Suomessa, missä Panterakin sai esiintyä täysin estoitta viime kesän Rockfestissä Hyvinkäällä.

Siellä ei tiettävästi käsimerkkejä kuitenkaan enää nähty. Ainakaan julkisesti.

Tänään Tavastialle muistelemaan tammikuussa yläkerran orkestereihin siirtynyttä Ari Taskista:

ARI TASKINEN IN MEMORIAM 1959-2024 // TAVASTIA-klubi

Kovat kundit, Koska sydän sanoi niin.. Moni biisi löytynyt allekirjoittaneen kuulokkeista ja cover-vedoista nuorena kukkopoikana. Taskisen trick bagista ammennan vieläkin omaan biisinkirjoitukseen. Anyway, monta hyvää syytä saapua paikalle osoittamaan kunnioitusta, esim. tuotot ohjataan lyhentämättömänä Taskisen hautajaiskuluihin.

Esiintymässä mm. Woude Revisited, Pelle Miljoona 1980 & Problems, yhdessä ja erikseen. Nisse ja Stefu laittaa lavalla kielet solmuun, muun muassa. Nisse ja Stefu ovat loihtineet yhtiä murahtavampia skebasoundeja Pellen ja Problemsin levyillä!

Tiistaina taas hyvä mahdollisuus löytää ja kokea uutta elävää musiikkia.

Playhouse Barin TiistaiTiistai-klubin lavalla ”nälkäiset ja eläväiset muusikot ja bändit pääsevät paljastamaan taiteensa ja kyntensä maailmalle”

TiistaiTiistai-klubi #12 : : : OLIMPIA SPLENDID, NOLLS, PAURA : : :

Bar Loose jatkaa tiistaisin Pop-Jazz-konservatorion opiskelijoiden esille tuomista. Tällä kertaa tarjolla on melankoliaa, funkia ja bilemusaa. Vapaa pääsy!

Bar Loose goes Pop&Jazz Konservatorio!

Kuudes Linja satsaa torstaina nugetteihin HELSINKI TRIBE IV – 60’s Psychedelic & Garage-tapahtumalla.

”Harvoin esiintyvä Revolving Doors tuo tuulahduksen The Doorsin kulta-ajalta. Tunnelmasta huolehtivat Marjo Leinonen, Risto Kumpulainen (urut), Sami (Sande) Vettenranta (rummut) sekä Tuomo Dahlbom (kitara).

The Mike Bell Cartel kuvailee musiikkityyliään garage punkiksi: “haunting melodies and harmonies, jangly guitars and searing fuzztone, eerie farfisa org”.

Mikäli ei tietäisi, että bändin biisit ovat uusia, voisi kuvitella levytyksen olevan oikeasti 60-luvulta. Tämä ei toki ole yllätys, sillä yhtyeessä soittavat Pekka Laine, Ville Särmä, Miikka Siira, Samuel Abaijon, ja Mikko Siven.

Helsinki Tribe IV 60-luvun psykedelia- ja garageiltaa varten The Mike Bell Cartel on tehnyt erityisen setin kuuluisalta Nuggets-kokoelmalta, joka sisältää psykedeelistä ja garage rockia vuosilta 1965-1968.

Illan teemaan sopivasta levymusiikista vastaa DJ Daddy Suburbanite.”

The Empire Strikes, tuo Suomen ruotsalaisimman kuuloinen toimintarockbändi avaa lauteet Michael Monroelle Tampereen Tavara-asemalla, liput liikkuu muuten nopeasti!

Michael Monroe, The Empire Strikes | Tavara-asema, Tampere

Annankatu kakskakkosessa ollaan jo kolmatta kertaa Lucretia Clubin synkemmissä tunnelmissa. Ghost On The Highway on ollut jo jonkin aikaa tsiigattavien bändien listalla: Lucretia Club III: Distant Stares / Ghost On The Highway / Primary Delusion //@Lepakkomies

Perjantaina juhlitaan The MES kauan odotetun ”Evil Echo and a Deaf Mind”-debyytin julkkareita. Uutta kipinää vaihtoehtorokkikentälle tuova Poni julkaisee samana päivänä ensimmäisen EP:sä:

The MES & Poni TUPLALEVYJULKKARIT @ KUUDES LINJA 19.4.2024

Club Bête Noire: RUHR (ITA) // Kasvot // Uhrisavu // Ruusuriimu

𝐑𝐔𝐔𝐒𝐔𝐑𝐈𝐈𝐌𝐔 esittää maailmanlopun folkkia Pohjolasta Current 93:n ja Dead Can Dance:n hengessä. Bändillä on kuulemma tarve mille tahansa säröpedaalille tällä viikolla.

Lauantain INDIE PUNK @ ORANSSI on sähköinen ja energinen kattaus täynnä tuoreita indie- ja punk-helmiä. Joka keikalla vaan hurjemmaksi muuttuva The Dedes kannattaa tsekkaa aina, kun mahdollista. ”Suloiset” on täysillä mukana, ja Frederika Runebergin Puutarha osaa muuttaa liian vähän heiluvat sisiliskoiksi.

Brooklyn Sound: The Vantages, E. Sydänpuu & Mustat Maijat / SEMIFINAL

Brooklyn-Lager on saanut lähettiläikseen The Vantagesin tulevat rokkitähdet, sekä Helsingin visuaalisinta rock-performanssia E. Sydänpuu & Mustat Maijat-muodossa. Teinirokkijumalista ironisesti laulava bändi kiistää jyrkästi olevansa muusikoita, olemalla samalla kaikkea muuta kuin vaatimattomia.

Nyrkkitappelu, Aino & HajonneetKorjaamolla tarjoilee katurokkia ilman turhia hengähdystaukoja. NYRKKITAPPELUN Hepe on jo vuosia lukeutunut mun lempifrontmaneihin Tampereen puolella.

Illan avaaja Aino & Hajonneet iski rokkarin tajuntaan Paasitornin pääsiäispunkissa, näin ne silloin ekaa kertaa. Ilahduttavan energisen ja kaikuisan keikan jälkeen syttynyt voimaantumisen tunne muuttui kuitenkin pakokauhuksi alakerran Kalevi Helvetin keikalla, jolla yllättäen tutustuin psyykeeni pimeään puoleen.

OLEN PAHOILLANI

OLEN PAHOLAINEN

OLEN PAHOILLANI

OLEN PAHOLAINEN

OLEN..

BAD SAUNA + moshimoshi + Nicce & The Whiskars @ Lepakkomies 20.4.

BAD SAUNAN kinkereitä on usein kehuttu Suomen tämän hetken kovimmiksi live-illoiksi. Lepiksen lavalla löylyä heittää Moshimoshi, Nicce & the Whiskarsin vastatessa niistä savuisemmista meiningeistä.