Suomalaisen hyvinvointivaltion alasajoa dokumentoivassa artikkelisarjassa Riepu-lehti perehtyy ympärillään havaitsemiinsa kummallisuuksiin.
Silloin pitää kehua, kun aihetta on. Soittelin toissapäivänä akuutin masennuskohtauksen syövereissä paikalliseen terveyskeskukseen Helsingissä, missä yhteydenottooni palattiin takaisin kiitettävän nopeasti, alle viidessä minuutissa.
Eikä tässä vielä kaikki, vaan terveydenhoitaja otti asiani sen verran vakavasti, että sain akuuttiajan heti seuraavalle aamulle. Positiivista ja harvinaista herkkua itselleni synnyinkaupungissani, siispä rasti seinään.
Vaikka lääkärivastaanotolle oli varattu aikaa sellaiset 20 minuuttia, meni asioideni selvittelyyn lopulta aikaa tuplaten. Silti tummahipiäinen lääkäri ei missään vaiheessa hoputtanut eikä meillä oikeastaan ollut edes kielimuuriakaan, kun hän keskittyneesti kuunteli selvitystäni.
– Sinulla on aika paljon näitä asioita, kasvomaskiin verhoutunut keski-ikäinen lääkäri kuitenkin huokaisi jossakin vaiheessa.
Totesin hänelle, että niin, näin siinä lopulta käy, kun hoitoja, selvityksiä ja tutkimuksia ei saateta loppuun asti. Asiat kasaantuvat.
Tähän lääkärini ei sanonut enää mitään.
Mitään valittamista ei tästä vastaanottokäynnistä lopulta edes jäänyt, koska koin tulleeni kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi olkoonkin, että asiani jäivät myös hieman vaiheeseen, “koska niitä asioita on niin paljon”.
Niinhän niitä on. Vaan yritetään nyt tehdä niille jotakin.
KELA KIELSI REUMAN
Kokemukseni jälkeen olikin aika lailla masentavampaa lukea sosiaalisesta mediasta erään menestyneen karjalaisen rumpalikollegani hieman toisenlaisia kertomusta itärajan kupeesta.
Paikallisella reumapolilla mies sai nimittäin kuulla klassisen totuuden, miten Suomesta voi aina muuttaa pois, mikäli terveydenhoitojärjestelmämme ei miellytä.
Vaikeaahan siihen on tietty väittää vastaankaan.
Lyömäsoitintaiteilija tarjosi ymmärrystä myös hoitajalle, joka teki vain työtään. Ei hän varmaan pahaa tarkoittanut, kunhan yritti vain kertoa mihin yhteiset rahkeet asiakkaan hoitoon riittävät tätä nykyä Suomessa.
Somekeskustelu keräsi kuitenkin uusia kierroksia, kun linkitin Riepuun kirjoittamani esseen omista kokemuksistani suomalaisessa terveydenhuollossa taistelussani depressiota vastaan. Tähän eräs helsinkiläinen katurokkari totesi, että meininki on aina ollut raakaa miehisen ihanteen ja miehen mallin kanssa täällä.
Hänen äitinsä mielestä yhteiskunta pyrkii nyt siivoamaan sairaat, vanhukset ja heikommat pois järjestelmästä. Kenties ajatus hyvinvointivaltiosta onkin vain satu jostain menneisyydestä, kitaristi aprikoi.
– Hyvä ystäväni sai ajan psykiatrille joskus monen kuukauden odottamisen jälkeen ja “auttaja” oli dissannut häntä siinä itselääkityksestä. Hän teki valituksen. Hyvä, kun teki, mutta voimaton on ihminen noita instituutioita vastaan. Nykyään rahalla saa hyvää kohtelua ja neuvo tuntuukin olevan, että “mene yksityiselle”. Siihenhän kaikilla meillä sitten onkin varaa, mies jatkoi.
Tähän rumpali päätyi vertailemaan kokemuksiaan suomalaisen ja saksalaisen terveydenhuollon välillä, missä jälkimmäisessä rumpalin tilaa pidettiin niin vakavana, että hänet käskettiin antamaan verta kahden viikon välein seurantaa varten. Mikäli asia unohtui, lääkäri soitti perään.
– Täällä Suomessa reumapolilta soitetaan kahden vuoden (!) välein ja kutsutaan paikalle tarvittaessa. Kelan lääkäri kielsi monisatasivuinen sairaushistoriapinkkani käsissään koko nivelreumani olemassaolon, kun muutimme takaisin Suomeen. Olin kuulemma vain ”allapäin”. Systeemimme ei ole kuitenkaan huonompi, vaan erilainen, tiesi hoitaja. Ja onhan se.
TEHOTTOMIA LÄÄKKEITÄ
Totean kitaristille, että omien kokemusteni perusteella monet mielensä kanssa kamppailevat yksilöt joutuvat turvautumaan juuri itselääkintään eli esimerkiksi alkoholiin tai muihin päihteisiin, koska järjestelmä ei osaa tai halua auttaa.
Se, että joskus yrittää antaa suomalaiselle terveydenhuollolle vielä mahdollisuuden ja saa penseän vastaanoton ohjaa vain itselääkitykseen entistä pontevammin.
Tähän rumpalikollega toteaa, ettei mikään hänellekään tarjotuista lääkkeistä auta yhtä hyvin reumaoireisiin kuin lämmin ja kuiva ilmasto. Vaikka tästä vallitsee vahva yhteisymmärrys lääketieteen keskuudessa, kirjoitetaan yksilöille silti tehottomia lääkkeitä..
Vielä edellisellä vuosituhannella Kela tuki esimerkiksi psoriasiksen ja reuman hoitoja Välimeren maissa talvikuukausina, mutta nykyään moinen on vain ylellisyyttä, mihin hyvinvointivaltiolla ei enää ole mukamas varaa.
– Siitä huolimatta tämä minullekin paras ja vieläpä edullisin hoitokeino ei kuulu lainkaan tarjolla olevaan valikoimaan. Mieluummin syydetään vähissä olevat rahat tajuttoman hintaisiin lääkkeisiin, jotka eivät auta ja joihin minulla ei edes ole varaa.
Keskustelen aiheesta erään turkulaisen ystävättäreni kanssa, joka on myös kamppaillut takavuosina mielen ongelmien kanssa. Sittemmin hän on onneksi saanut toimivan avun kotikaupungissaan.
Hän kertoo kuulleensa eräältä Helsinkiin muuttaneelta ystävältään, miten pääkaupungissa meno on huomattavasti karumpaa kuin Turussa. Kun tämän kirjat siirtyivät Helsinkiin, pakotettiin hänet eläkkeeltä työkkärin listoille.
Vastaavia kokemuksia voin itsekin allekirjoittaa. Nimittäin, kun jouduin olosuhteiden pakosta siirtämään kirjani Turusta Helsinkiin syksyllä 2021, päätti helsinkiläinen lääkäri minua näkemättä lopettaa silloiset lääkitykseni tylysti seinään puhtaalla kansliapäätöksellä.
– Kalasatama on kunnon vittuilulaitos. Pahin kaikista heti Mikkelin soskun jälkeen 1990-luvulla, tiesi kolmaskin kohtalotoveri kertoa.
Sellainen on helsinkiläinen terveydenhuolto. Totuuden nimessä täytyy sanoa, ettei Tampereen touhu vaikuta yhtään paremmalta.
Eräällä keikkareissulla sairastuin lopulta itsekin keskuudessamme velloneeseen räkätautiin. Koska vajaan viikon päästä oli tiedossa keikkareissu Englantiin, päätin käydä silloisen kotikaupunkini Tampereen terveyskeskuslääkärillä hakemassa toimivat tropit, jotta olisin tervehtynyt ja iskussa tulevia keikkoja varten.
– Siinä reseptit Buranaan ja Panadoliin, ole hyvä, totesi kantasuomalainen lääkäri.
Se kolmen tunnin lento Helsingistä Lontooseen ja koko loppupäivä ovat olleet yksi elämäni kamalampia, karuimpia ja pisimpiä, kun en kyennyt koko päivänä hengittämään ja nielemään juuri ollenkaan.
Kun nukkumisestakaan ei tullut mitään, piti minun lopulta rientää yön pikkutunteina paikallisen majoituslaitoksen vastaanottoon kertomaan tilanteeni ja pyytämään heitä tilaamaan taksin päivystykseen.
Se kannatti.
Vartin odottelun jälkeen pääsin lopulta hoitajan pakeille, joka konsultoi asiaani lääkärin kanssa puhelimitse. Siitä varttia myöhemmin olinkin jo saanut akuutin pillerin, antibiootin ja nenäsuihkeen helpottamaan oireitani.
Kun kävelin vajaan kilometrin mittaisen matkan lähistöllä sijainneesta päivystyksestä takaisin majapaikkaani, huomasin kaikkien oireideni kaikonneen vartissa kuin taikaiskusta.
Sitä ennen oloni oli niin karmiva ja järkyttävä, että suomalaisen tereydenhuollon tarjoamat tropit tuntuivat lähinnä kiusanteolta sekä sadismilta.
Reumaoireista kärsivän rumpalin kaverin mielestä suomalaisessa terveydenhuollossa voitaisiin olla edes vittuilematta.
– Ehdin siinä vähän kiihtyä itsekin saatanan kipeine paikkoineni, joten pitää varmaan ottaa hoitsun kommenttia omaankin piikkiin. Mutta yllättävän karulta neuvo siinä kuunnellessa kyllä tuntui, rumpali toteaa.
Sopiikin kysyä, miksi suomalaisessa terveydenhuollossa ei haluta hyödyntää toimivia lääkkeitä tai muita hoitomuotoja, jos ja kun sellaisia on kerran tarjolla?
Millaisia kokemuksia sinulla on suomalaisesta terveydenhuollosta ja hyvinvointivaltiosta? Entä ulkomaisesta? Jos haluat antaa risuja tai ruusuja suomalaiselle hyvinvointivaltiolle, voit lähettää niitä sähköpostiosoitteeseen riepulehti@gmail.com, niin saatamme käyttää niitä tai haastatella sinua myöhemmissä artikkeleissamme aiheesta.
(Kuvituskuva Ralph Wilfing Pixabaystä)
