Kun maailma seuraa eri konflikteja, herää väistämättä kysymys: miksi reagoimme niin eri tavoin eri sotiin ja väkivaltaisuuksiin? Miksi yhden aggression tuomitseminen kuuluu poliittiseen korrektiuteen, kun taas toisen voi sivuuttaa olankohautuksella?

Huhtikuun 13. päivänä 2025 Suomen tasavallan presidentti Alexander Stubb julkaisi viestipalvelu X:ssä lyhyen mutta jyrkän lausunnon:

”Russia continues its barbaric war of aggression. Today, again, slaughtering innocent civilians in Sumy. Russia shows that it has no respect for international law or humanitarian law. We must end this war. An unconditional ceasefire must begin at once. To make it commit seriously to negotiations, sanctions against Russia need to be further strengthened.”

Kieli on selkeää ja moraalinen tuomio ehdoton. Hyökkääjä on Venäjä. Uhrina on Ukraina. Ratkaisuksi tarjotaan kansainvälistä painetta, pakotteita ja ”periaatteellista linjakkuutta”.

Samaan aikaan YK:n humanitaarisen avun johtaja Tom Fletcher kuvaa Gazan tilannetta suorin sanoin: ”Israel is deliberately and unashamedly imposing inhumane conditions on civilians” ja ”For more than 10 weeks, nothing has entered Gaza – no food, medicine, water or tents.”

Hänen viestinsä YK:n turvallisuusneuvostolle oli selkeä: kyseessä ovat ”inhimilliset hirmuteot” ja historia tulee tuomitsemaan meidät, jotka vain teeskentelemme tekevämme ”kaikkemme”. YK:n konservatiivisen arvion mukaan yli 15 000 lasta on menettänyt Gazassa henkensä viimeisen puolentoista vuoden aikana.

Missä ovat Suomen ulkopoliittisen johdon tuomiot? Missä pakotteet? Missä on sama moraalinen selkäranka?

Historian painolasti ja nykyiset valinnat

Gazan konfliktin monimutkaista taustaa ei voi kiistää. Britit tekivät vuosina 1915-1917 kolme keskenään ristiriitaista lupausta alueesta jota eivät edes hallinneet:

1. Hussein-McMahon -kirjeenvaihto, joka lupasi arabien itsenäisyyden
2. Sykes-Picot -sopimus, jolla alue jaettiin Ranskan ja Britannian vaikutuspiireihin
3. Balfourin julistus, joka tuki ”juutalaisen kansalliskodin” perustamista Palestiinaan

Nämä ristiriitaiset lupaukset loivat pohjan vuosikymmenten konflikteille. Mutta historiallinen monimutkaisisuus ei oikeuta tämän päivän kaksoisstandardeja.

Gazan sodassa kuolema ei ole sattumanvaraista. Se on järjestelmällistä humanitaarisen avun estämistä, infrastruktuurin tuhoamista ja asuttavuuden eliminointia. YK:n humanitaaristen asioiden johtaja on todennut suoraan: ”Israel denies us access, placing the objective of depopulating Gaza before the lives of civilians.”

Valta, raha ja vaikenemisen hinta

Eikö ole mielenkiintoista, että samalla kun Suomen ulkopoliittinen johto vaikenee Gazan tilanteesta, keskeisillä poliitikoilla on kytköksiä Israel-myönteisiin tahoihin?

Suomalais-brittiläinen miljardööri Poju Zabludowicz (s. 1953) on vuosien ajan rahoittanut perustamaansa Britain Israel Communications and Research Centreä (BICOM), joka on pyrkinyt aktiivisesti vaikuttamaan mediaan ja politiikkaan Israelin hyväksi. Zabludowiczin perhe vaurastui aikoinaan Israelin asevientiyhtiö Soltamin – eli verirahojen – kautta. Sattumaako?

Zabludowicz on ollut BICOM-järjestön merkittävin lahjoittaja sen perustamisesta vuodesta 2001 lähtien. Asiantuntijoiden mukaan BICOM on keskeisin mediavaikuttaja ja Israel-lobbaaja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Järjestö pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan muun muassa siihen, että mielipiteet Gazan saartoa kohtaan muuttuisivat myönteisimmiksi.

Zabludowiczin taloudelliset tuet ovat ulottuneet myös Suomeen:

• Suomen tasavallan presidentti Alexander Stubb sai EU-vaalikampanjaansa 8 000 euroa
• Ulkoministeri Elina Valtonen sai 6 000 euroa vaalitukea Zabludowiczilta vuonna 2023

Zabludowicz on myös henkilökohtaisesti yhteydessä Israelin pääministeriin Benjamin Netanyahuun. He ovat olleet ystäviä 1980-luvulta saakka, ja Zabludowicz on jopa antanut Netanyahun perheen käyttää Caesarean kaupungissa sijaitsevaa huvilaansa Netanyahun ensimmäisellä pääministerikaudella.

Tämä ei ehkä ole juridisesti laitonta, mutta moraali onkin jo toinen juttu.

Reagoinnin laaja kirjo: Kiasman boikotista julkiseen keskusteluun

Joulukuussa 2022 yli 40 taiteilijaa kieltäytyi yhteistyöstä Helsingin nykytaiteen museon Kiasman kanssa Zabludowiczin kytkentöjen takia. Nimekkäiden taiteilijoiden joukko vaati kestävämpiä eettisiä periaatteita julkisin varoin rahoitetulle nykytaiteen museolle. Kampanjaan yhtyivät muun muassa Ars Fennican voittaja Eija-Liisa Ahtila, Pilvi Takala, Pauliina Feodoroff ja Teemu Mäki.

Tämä osoittaa, että osa yhteiskunnasta ja taiteilijoista näkee jo yhteyden rahoituksen, vaikuttamisen ja moraalisen vastuun välillä – ja on myös valmis toimimaan.

Kuka kelpaa uhriksi?

Kyse ei ole vain poliittisesta valinnasta, vaan siitä, kenelle myötätunto ja ihmisarvo kuuluvat.

Gaza on ahdas kuin Helsingin keskusta ruuhka-aikaan, mutta koko Gazan alue on kooltaan suunnilleen sama kuin Espoo ja Vantaa yhteensä. Kuvittele, että kaikki suomalaiset ja vielä sadan tuhannen pakolaisen joukko asuisi näissä kahdessa kaupungissa.

Asukkaita Gazassa on tiheämmässä kuin missään Suomen kaupunginosassa. Vertaa vaikka Kallioon, mutta moninkertaista väkimäärä. Gazassa on keskimäärin 6 100 asukasta neliökilometrillä – yli kaksi kertaa enemmän kuin Helsingissä.

Pakolaisleireissä, kuten Jabaliassa, asutaan tiiviimmin kuin täysimmässä metrossa ruuhkahuipun aikaan – yli 80 000 ihmistä neliökilometrillä. Siinä missä Ukrainan sota levittäytyy laajalle alueelle kuin metsäpalo Lapissa, Gazan tilanne vastaa tulipaloa Helsingin Kampissa ilman pakotietä.

Gazassa, jossa suurin osa asukkaista oli jo ennestään pakolaisia, sodan tuhovaikutus on suhteellisesti valtava – kuin jos joka sadas suomalainen menehtyisi muutamassa kuukaudessa.

Valikoivan empatian historia

Rwanda 1994, missä yli puoli miljoonaa tutsia tapettiin sadassa päivässä.

Srebrenica. Aleppo. Myanmar.

Me tunnemme historian. Ja silti toistamme sen.

YK:n humanitaarisen avun johtaja Fletcher sanoi turvallisuusneuvostolle toukokuussa 2025: ”Tulevia sukupolvia varten on kysyttävä, mitä meistä jokainen voi sanoa tehneensä pysäyttääkseen 2000-luvun kauheuden, jonka todistamme päivittäin Gazassa?”

Suurin irvokkuus ei ole se, että kansanmurhia tapahtuu vaan se, että ne tapahtuvat liittolaisten toimesta – ilman seuraamuksia.

Mitä voin tehdä?

Jos moraali on alisteinen rahavirroille ja liittolaissuhteille, olemme kansakuntana eksyneet. Mutta emme ole voimattomia – ainakaan vielä.

• Kysy kansanedustajilta, miksi Suomi ei puhu Israelin toimista samalla suorapuheisuudella kuin Venäjän.
• Vaadi medialta johdonmukaisuutta uhrien kohtelussa.
• Tarkasta tukijasi ja kysy, ketä he tukevat ja kuka heitä rahoittaa.
• Älä vaikene, kun hiljaisuus ruokkii julmuutta.

Jos vaikenemme siksi, että se on poliittisesti tai taloudellisesti mukavampaa, mitä ihmisarvo meille oikeastaan merkitsee? Historialla kun on ikävä taipumus palata juuri sinne, missä sen kuviteltiin olevan ohitettu.

Tätä kaikkea voit pohtia itseksesi kun seuraavan kerran näet Alexander Stubbin hymyilemässä televisiossa leveää dollarihymyään.

Teksti: Nalle Österman 15.5.2025
Kuvituskuva: ChatGPT / Dall-E 3

Muutama ajatus Bruderhofista. On melkomoinen ”saavutus” luoda toimiva ”kommunistinen” yhteisö jossa kukaan ei omista yksityisesti mitään. Edes amisheilla ei ole vastaavaa. En tiedä muita kuin hutteriitit.

Bruderhofin esikuvana on Apostolien teoissa kuvattu varhaiskristillinen yhteisö, jossa omistus oli yhteistä. Tarkoituksena on luoda mahdollisimman tasa-arvoinen tila, joka estäisi tuhoisan kilpailun, vertailun ja kateuden.

Näitä hajottavia voimia voidaan tuskin koskaan poistaa kokonaan, koska kateuden aiheita löytyy aina, oli ympäristö millainen tahansa.

Takuuvarmasti myös bruderhofilaiset ovat joutuneet ja joutuvat kamppailemaan muun muassa sellaisten kysymysten kanssa, kuka antaa suuremman panoksen yhteisön hyväksi, kuka on tehokkaampi ynnä muuta sellaista.

Bruderhofilaiset pyrkivät siis rakentamaan maan päälle ihanteellista kristillistä ”Jumalan valtakuntaa”, jossa vallitsisi armo, rakkaus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus.

Yksi väline on vaatetus – siis naisilla, joiden ”univormuun” kuuluu pitkä hame tai mekko. Kyselin heiltä miksi moinen asu? Onko se pakollinen?

Arvasin vastauksen etukäteen.

He eivät koe sitä pakkona. Jokainen on vapaa valitsemaan. Housuja voi myös pitää, mutta kunnioituksesta muita kohtaan pidetään yleensä hametta tai mekkoa, varsinkin yhteisissä kokoontumisissa.

Päinvastoin kuin pakkona, naiset pitävät asukoodia vapauttavana. Heillä on vapaus olla vaatimattomia, ei tarvitse osallistua ”maailmassa” vallitsevaan kilpailuun siitä, kuka on näyttävin ja kaunein.

Hieman samanlaisia perusteita olen kuullut muslimeilta.

Ymmärrän pointin. Yhteiset säännöt ja normit voivat vapauttaa yksilön alituiselta valitsemiselta ja sen tuottamalta ahdistukselta, vertailulta ja kilpailulta.

Ennen kuin tuomitsee bruderhofilaisten naisten asukoodin (myös meikkaamattomuuden ym), on syytä miettiä, kuinka vapaita me muut olemme ulkonäkökeskeisessä, nuoruutta, kauneutta ja voimaa palvovassa kilpailu- ja tehokkuuskulttuurissamme.

Eikö vapautemme ja individualismimme ole suurimmaksi osaksi harhaa?

Kun meillä ei ole vahvaa vastakulttuurista yhteisöä joka tukisi meitä, joudumme kaikki susien saaliiksi, yksitellen.

KAI SADINMAA, 7.5.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Olen matkustanut junalla aamukuudesta saakka Englannin etelärannikolta Walesin Holyheadiin, josta jatkan aamulla lautalla Dubliniin. Saavuin juuri perille. Oli vähän sompailua, kun piti Lontoossa mennä metrolla, vaihtaa asemaa ja matkan aikana junaa neljä kertaa.

Oikeasti minun piti lähteä vasta huomenna tiistaina, mutta huomasin muutama päivä aiemmin että silloin on junalakko. Oli siis lähdettävä tänään. Onneksi jo ostetut liput kelpasivat. Matka ja vaihdot menivät sujuvasti.

Toinen propleemi oli, kun täällä Briteissä on erilaiset pistorasiat kuin muualla Euroopassa. (Miksi ne on niin hankalia. Autoakin ajavat väärällä puolella tietä) Miten saisin ladattua puhelimen, joka on korvaamattoman tärkeä reissatessa? Kaikki matkaliput ja huonevaraukset ovat siellä.

Oli siis saatava puhelimeen adapteri. Mutta mistä saisin sen, koska briteissä on tänään kansallinen vapaapäivä ja kaikki paikat ovat kiinni?

Yritin olla säästeliäs puhelimen käytössa mutta akun virta väheni silti uhkaavasti. Kun saavuin Holyheadin asemalle, kävelin kylän keskustaan. Näin edessäni jonkinlaisen liikkeen, jonka ovi oli auki. Se ei siis viettänyt vapaapäivää.

Astuin sisään. Hyllyt notkuivat sekalaista rojua: leluja, sytyttimiä, paristoja, sateenvarjoja, kuula-aseita, jopa ilmakivääreitä. Kaivoin puhelimen laturin taskustani ja kysyin myyjältä, löytyisikö siihen adapteria joka sopisi brittien pistorasioihin.

Myyjä lähti kaivelemaan laatikoitaan ja löysi sopivan.

Tämä oli yksi pienistä ihmeellisyyksistä mitä olen matkan aikana kokenut. Aivan kuin jokin tai joku johdattaisi ja pitäisi huolta.

Yksi ihmeellisyyksistä tapahtui Espanjan ja Ranskan rajalla, kun saavuin junalla Burgosista Iruniin. Minulla oli yhdeksän minuuttia aikaa vaihtaa toiselle asemalle, jotta ehtisin paikallisjunaan, joka vei matkustajat rajan yli Ranskan Hendayeen.

Oli onnistuttava jotta ehtisin Hendayesta lähtevään Pariisin junaan.

Matkaa toiselle asemalle oli rapiat puoli kilometriä. Ajattelin ehtiväni, jos juoksisin Irunin keskustan läpi. Astuessani junasta asemarakennukseen vastassani olivat portit, joista pääsee läpi vilauttamalla lippua lukulaitteessa.

Tai pitäisi päästä.

Minä en päässyt vaikka kuinka pyörittelin lippua lukulaitteessa. Aikaa ei olisi ollut hukattavaksi. Vaihdoin porttia. Se ei auttanut. En päässyt läpi. Olin jo luovuttamassa kun joku mies tuli viereeni. Hän sanoi: ”Seuraa minua. Tule ihan perässäni, kun avaan portin.”

Liimauduin mieheen kiinni ja pääsin ulos hänen imussaan. Hän kysyi, mihin olen menossa. ”Hendayeen ja sieltä Pariisiin”, vastasin, ja lisäsin, että on todella kiire. Juna lähtee ihan kohta. Pakko ehtiä.

”Follow me”, mies sanoi ja laittoi juoksuksi. Ryntäsin perään.

Puikkelehdimme peräkanaa läpi Irunin katujen. Juoksimme päin punaisia. Saavuimme asemalle, mutta minulla ei ollut lippua. Mies ei osannut käyttää automaattia. Paikalle ilmestyi kaksi tyttöä, joiden avustamina saimme lipun. Ryntäsin lipun saatuani alas laiturille ehtimättä muuta kuin huikata pikaiset kiitokset minua auttaneelle miehelle.

Ehdin junaan juuri kun se oli lähdössä.

Nyt istun pubissa Holyheadissa. On alkanut pyhiinvaellukseni viimeinen viidennes. Neljä viikkoa on takana ja viikko Irlannissa on edessä ennen kotiinpaluuta.

KAI SADINMAA, 6.5.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Oli raju päätös Espanjan-vaellukselleni. Sen päätepisteessä, Burgosissa, sain ruokamyrkytyksen – luultavasti niistä tapaksista, joita esittelin postauksessani. Poistin postauksen koska minua ällötti nähdä niitä safkoja.

Suunnitelmissani ei ollut maata kahta päivää sängyssä hienossa Airbnb-kämpässäni ja pitää päätä pöntössä vaan siemailla viiniä, lepäillä rauhassa ja kelata menneitä päiviä, tapahtumia ja kohtaamisia.

Onni onnettomuudessa, etten saanut pöpöä kesken kävelyn.

Toissapäivänä olin jo hieman tolpillani ja pääsin jatkamaan matkaa. Halusin pikavauhtia pois Espanjasta ja kauas tapaksista. (Älkää puhuko minulle niistä koskaan.)

Tarkoitukseni oli viettää vielä yksi yö Espanjan puolella Irunissa ja aamulla jatkaa junalla Pariisiin, mutta toisin kävi.

Paitsi ällöt tapakset, minua ajoivat Espanjasta pois torakat. En kohdannut niitä missään. Jokainen majapaikka oli puhdas. Mutta varaamassani hostelli-huoneessa Pension Bowlingissa, Irunissa, ne sitä vastoin olivat odottamassa minua kieli pitkällä ja tuntosarvet ojossa.

Satuin lukemaan hostellista tuoreita kommentteja, jotka olivat toinen toistaan karmaisevampia kuvauksia paikan saastaisuudesta, melusta ja torakoista. Päätin, etten ainakaan sinne jää.

Onneksi hoksasin, että Bayonnesta menee yöjuna Pariisiin. Paljon mieluummin valvoisin ahdistavassa ja tunkkaisessa kuuden hengen pötköttelyhytissä yön kuunnellen kanssamatkustajien kuorsausta kuin majailisin saastaisessa huoneessa torakoiden kanssa.

Yö junassa oli lopulta miellyttävämpi kuin oletin. Ei toistunut muutaman vuoden takainen painajainen kun olin korona-aikana ahtautunut viiden muun kaverin kanssa kuppaiseen ja hikiseen makuuvaunuun matkalla Tukholmasta Kööpenhaminaan.

Suomalaisella standardilla sekä Ruotsin että Ranskan makuuvaunut ovat alkeellisia ja tunkkaisia. Ovat ne toki myös halvempia. Pariisin yöjunasta löytyi ainoastaan yksi pistorasia koko vaunusta. Hyteissä niitä ei ollut ollenkaan. Käytävällä oli pitkä jono matkustajia odottamassa puhelinlatausvuoroaan.

Pariisissa saavuin Austerlitzin asemalle josta kävelin vajaan tunnin Gare du Nordille. Eurostar-junat Lontooseen lähtevät sieltä. Brexitin jälkeen saapuminen Britanniaan ei ole enää niin helppoa. Turva- ja passintarkastukset sekä suljettu tax-free -alue olivat samanlaiset kuin lentokentillä. Ne veivät oman aikansa. Eurostar-”terminaaliin” on siis syytä tulla ajoissa.

Junamatka itsessään oli sujuvaa. On hienoa päästä junalla rapiassa kahdessa tunnissa Pariisista Lontooseen. Kanaalin alituskaan ei ollut niin jännittävää kuin olin etukäteen ajatellut. Se meni nopeasti. Kesto vain 24 min.

Nyt olen jo päässyt tutustumaan Lontoosta etelään sata kilsaa sijaitsevaan Bruderhof-yhteisöön. Vaikuttava paikka – kuin pieni kylä idyllisine taloineen, saunoineen ja omatekoisine lampineen. Yhteisössä asuu 300 henkeä, joista noin sata on lapsia.

Bruderhof on kohtuullisen omavarainen. Heillä on puutarhat ja lihakarjaa, oma päiväkoti, koulu, lääkäripalvelut, ym. Kouluissa on oppilaita myös ulkopuolelta, joten yhteisö on avoin. Ei siis mikään kultti.

Pääelinkeino on lelu- ja kalusteteollisuus päiväkodeille ja kouluille. Yhteisö tekee laadukkaita puutuotteita valmiista komponenteista. Tuotteet ovat yhteisön muotoilijatiimin suunnittelemia. Jouduin heti töihin, pakkaamaan penkkejä pahvilaatikoihin. Se oli hauskaa, mutta loppui lyhyeen, koska lauantaina otetaan rennosti.

Bruderhof vetää matkani langanpäitä yhteen. Yhteisön juuret ovat reformaation anabaptisisessa liikkeessä ja sitä kautta Thomas Müntzerissä. Anabaptismin perillisiksi voidaan laskea kaikki kristilliset suuntaukset jotka eivät kasta lapsia vaan aikuisia tai lapsuusiän ohittaneita.

Bruderhof vaikuttaa reliikiltä, mutta on kaikkea muuta. Sillä on eläviä yhteisöjä eri puolilla maailmaa.

Nykymuotoinen Bruderhof syntyi 1920-luvun Saksassa. Toisin kuin protestanttinen kirkko, Bruderhof ei niellyt Hitlerin propagandaa ja natsi-ideologiaa. Yhteisön perustaja Eberhard Arnold kirjoitti Hitlerille kirjeen, jossa sanoi suoraan, ettei tämän toimet tule johtamaan mihinkään hyvään. Tämä siis tapahtui 1930-luvun alussa, juuri kun Hitler oli noussut valtaan.

Ei ihme, että yhteisö ajettiin maanpakoon. Hieman myöhemmin he eivät olisi enää päässeet vaan heidät olisi tapettu. Maastapaon syynä oli myös aseistakieltäytyminen. Bruderhofilaiset eivät suostuneet palvelemaan armeijaa.

Darvellin yhteisö Robertsbridgessä juontaa juurensa nimenomaan tästä eksiilistä. Bruderhofin ihanteena on Apostolien teoissa kuvattu varhaiskristillinen yhteisö, jossa ei ollut yksityisomistusta vaan kaikki oli yhteistä.

Bruderhofin käsitykset seksuaalisuudesta, avioliitosta ja miehen ja naisen rooleista ovat toki minun makuuni liian konservatiivisia, mutta silti yhteisössä on jotain radikaalia ja syvästi puhuttelevaa.

Keskustelin juuri paikan grand old-manin, lähes 90-vuotiaan, terävä-älyisen Donin kanssa. Hän kertoi oman historiansa eli sen, miten hän lopulta päätyi 1950-1960 -lukujen vaihteessa Bruderhofiin.

Rikkaan perheen poika herkistyi hyvin nuorena yhteiskunnalliselle epäoikeudenmukaisuudelle. Hän hylkäsi porvarillisen uran ja alkoi etsiä tapaa elää todeksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ihannettaan.

Sen hän löysi lopulta Bruderhofista.

Don teki minuun vaikutuksen. Kyse ei ole siitä, että bruderhofilaiset haluaisivat ihmisten muualta liittyvän heidän yhteisöönsä, vaan vievän omissa maissaan ja ympäristöissään eteenpäin sydänten sanomaa.

Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että pitäisi tulla kunnon kansalaiseksi ja kristityksi vaan elää sitä mikä oli Jeesuksen sanoma: olla merkkinä Jumalan valtakunnasta ja elää todeksi radikaalia kristillisyyttä.

KAI SADINMAA, 4.5.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Mistä sinä olet? Tiedän mistä tulen. Tiedän mistä nimeni tulee. Tiedän niin kerrotun, faktisen kuin geneettisenkin historiani.

Suurin osa venäläisistä ja ukrainalaisista eivät tiedä, mistä he tulevat. He tietävät, mistä heidän isovanhempansa ovat, mutta siihen se loppuukin. Kyse on teennäisestä historiankerronnasta, mille on useita syitä.

Tämä ei tarkoita, että arvosi ihmisenä olisi jotenkin heikompi, mutta sillä on vaikutuksia siihen, miten itseäsi arvotat.

Suurin syy on tietysti väestönsiirrot. Väkeä siirrettiin jo Venäjän imperiumin aikaan, mutta etenkin Stalinin aikaan pakkosiirrot olivat radikaaleja ja monesti peruuttamattomia. Ihmisiä siirrettiin tuhansiakin kilometrejä pois asuinpaikoiltaan, missä he olivat saattaneet asua vuosisatoja.

Kun ihminen siirtyy täysin uuteen elinpiiriin, syntyy erilaisia ongelmia, joita paikataan pseudotieteellisellä kerronnalla. Tällaisten ihmisten identiteetti on usein kadoksissa, joten tarvitaan erilaisia tarinoita juurettomuuden paikkaamiseksi.

Juurien puutteessa tarraudutaan tunnepohjaisiin pelastusrenkaisiin: lippuun, kansallisuuteen, uskontoon, mukana kulkeviin tapoihin, uusiin arvoihin ynnä muihin erilaisiin meemeihin. Luodaan keinotekoinen kuva itsestä ja siitä, mihin kuulutaan ja mitä puolustetaan.

Ukraina on keinotekoinen meemi, mutta niin on myös Venäjäkin monissa määrin. Ei ehkä valtiona, mutta venäjäläisyydessään.

Yhtä hyvin myös USA ja EU.

Juurettomuus aiheuttaa myös levottomuutta, koska kulttuuriset traditiot ja normit eivät enää päde tai niitä muovataan tiedon puutteessa kuvitelmilla sekä väärällä, keksityllä informaatiolla.

Tämä koskee myös maahanmuuttajia ja siirtotyöläisiä.

En käsitä, miksi on tarve ihailla tällaista juurettomuutta, identiteetin puutetta ja luoda kuvaa, kuinka hienoa on olla rikki revitty kasa erilaisia lähtökohtia, mutta tätä meillä nyky-Suomessakin ihaillaan.

Kansainvälisyys, monikulttuurisuus, kulttuurien sekamelska ja lukuisat kielet sekoitetaan tarkoituksella keskenään ja hallinnot tukevat ja edesauttavat tällaista prosessia. Luodaan jotain idealistista, kuten Neuvostoliitossa, mutta joka ei ole kestävällä pohjalla, koska ihmiset tarvitsevat loppupelissä pysyviä kiinnekohtia.

Jos kiinnekohdat ovat idealistisia, ryöppyävät ne helposti yli. Et saa olla ylpeä omista historiallisista juurista, koska saatat loukata sellaista, jolla ei tuota tietoa ole. Tilalle annetaan joku uusi tarina vaikkapa uussuomalaisuudesta, johon jokainen voi osallistua.

Kyse on pitkälti vallanpitäjien halusta luoda taloudellisista syistä mauton ja väritön uusi idealistinen yhtenäiskulttuuri, kun vanha ei enää toimi. Nämä projektit vain tuppaavat johtamaan levottomuuksiin, törmäyksiin ja taisteluihin.

Toisaalta tulijat korostavat mukanaan tuomiaan traditioita, koska muuten he menettävät ne; toisaalta ne menetetään ja syntyy moraalittomuutta sekä väkivaltaa. Vanhat arvot menetetään ja tilalle tulee uusia arvoja, joita ei välttämättä ymmärretä, haluta vastaanottaa tai niistä tulee uskonnon kaltaisia.

Seuraa identiteettikriisejä ja sukupolvien kuiluja.

Meillä lännessä nämä asiat sotkettiin jo kolonialismin saatossa, mikä aloitti järjettömän migraation emämaista kolonioihin, mutta myös toistepäin, kolonioista emämaihin. Tämä prosessi on yhä kesken ja saattaa loppupeleissä johtaa koko läntisen järjestelmän hajoamiseen. Tämä on yksi pääsyistä, miksi olen muuttunut konservatiivisemmaksi.

En usko tällaiseen käsittämättömään arvovaahtoon, joka yritetään juurruttaa kaiken menetetyn tilalle. Juurien vaalimisen sijaan yritetään luoda joku arvoyhteisö, jonka mantrojen sanotaan olevan universaaleja ja rikkomattomia.

Jutun juoni vain on se, että jos ja kun taloudellinen pohja pettää alta, niin ilman vahvaa sosiaalista ja kulttuurista pohjaa ei ole mitään.

Tämä nähtiin Suomen kansalaissodassa, kun kaupunkeihin eri puolilta Suomea muuttaneet työläiset menettivät työnsä. Tämä nähtiin Neuvostoliitossa, kun työ ei enää elättänyt. Tämä tullaan näkemään Suomessa ja Euroopassa uudemman kerran, kun ihmiset muuttuvat merkityksettömiksi eikä elolla ole enää suuntaa.

Entä Venäjällä? Maata voidaan kuvata konservatiiviseksi. Tosin eri tavoin kuin konservatiiveja USA:ssa, jotka perustavat kaiken yksilönvapauksille.

Venäjä on hajoamisen pelossa ruvennut pönkittämään nationalismia ja keksittyjä vanhavenäläisiä tarinoita, joille rakennetaan. Venäläiset kokevat puolustavansa perinteitä. Tilanne on vähän sama kuin jos me väitämme Ukrainan puolustavan eurooppalaisia arvoja. Meissä elää siis sama pelko järjestelmämme hajoamisesta kuin venäläisissäkin.

Ja se on luonnollista.

Aivan kuten Neuvostoliitto tuhosi alkuperäisen venäläisen kulttuurin, me tuhoamme omat kansalliset kulttuurimme ja täytämme reiät tuotetulla hömpällä.

Nyt kun nämä arvojoukot törmäävät, syntyy bifurkaatio eli järjestelmän jakaantuminen ja fanaattinen tarve puolustaa omia arvoja, koska muuten ”Venäjä valloittaa koko Euroopan” tai ”länsimainen dekadenssi syö perinteisen venäläisyyden”.

Todellisuudessa venäläiset ovat aivan yhtä pihalla kuin eurooppalaisetkin tai yhtä hyvin ukrainalaiset.

Olemme jo siirtyneet kaaokseen. Kyseessä on perhosvaikutus, kun lukemattomat eri prosessit, miljardit perhoset, ajavat järjestelmää myrskyyn. Bifurkaatiohuipentumassa kaikki osaset ovat liikkeessä.

Tiede osaa sanoa, että kaaoksesta syntyy järjestys, mutta minkälainen ja mitä se maksaa?

Varmaa vain on, ettei järjestys ole sellainen, mihin olemme idealismissamme pyrkineet. Se ei ole myöskään paluu menneisyyteen, vaikka monet konservatiivit niin haluaisivat sen menevän. Se on uusi järjestys, jossa on jotain vanhaa, jotain uutta, jotain toistuvaa ja pysyvää.

Hinta sille voi kuitenkin olla ihmiskohtaloissa mittaamaton.

Kuvassa venäläinen käsitys nykytilanteesta ja menneistä sukupolvista. Siinä lukee: ”Annoimme heille kokonaisen suvun, mutta he eivät tiedä edes nimiämme”.

Tarkoituksena on tietysti herättää venäläisissä kiinnostusta oman itsensä tutkimiseen ja menneiden slaavisukulaisten selvittämiseen. Kuvasta välittyy kuitenkin paradoksi: Siinä soittaa kannelta suomalais-ugrilaisen kansan edustaja.

Kuva voisi olla yhtä hyvin Kolilta.

JAURI VARVIKKO, 8.5.2024

Camino-vaellukseni päättyi tänään Burgosiin, jossa on yksi Espanjan upeimmista katedraaleista. Lepäilen täällä muutaman päivän. Vielä ensi yönnä makuupussissa ja yhteismajoituksessa muiden vaeltajien kanssa ja sitten pari yötä omassa rauhassa, pitkästä aikaa lakanoiden välissä.

Torstaina matka jatkuu junalla Iruniin ja Ranskan Hendayeen ja sieltä perjantaina Pariisin kautta Lontooseen ja Robertsbridgeen tutustumaan anabaptistiseen Bruderhof-yhteisöön joka on vähän niin kuin kevytamishit. Osallistun siellä yhteisön töihin (en tiedä vielä, mitä ne ovat).

Toisaalta ihmettelen miksi sinne ylipäänsä menen, koska ovat hieman konservatiivisempaa sorttia kuin minä.

Mutta on heissä jotain radikaalia, koska yhteisö toteuttaa käytännössä yhteisomistusta ja on sitoutunut väkivallattomuuteen. He siis kieltäytyvät asepalveluksesta. Mutta eipä mennä asioiden edelle.

Laitan sieltä sitten raporttia.

Nyt vedän henkeä ja kelailen kolmea viimeistä vaellusviikkoa, että mitä siitä kaikesta on jäänyt käteen. Tämä intensiivinen aika – 500 käveltyä kilometriä, ihmiset ja paikat – on vielä yhtenä mylläkkänä päässäni.

Outoa vain, kun aamulla ei tartte enää lähteä kävelemään, vaikka aion silti talsia juna-asemalle ja takaisin kymmenen kilsan matkan, kun en saa paikkalippua ostettua netistä.

KAI SADINMAA, 29.4.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Riepu julkaisee Kai Sadinmaan luvalla tämän sosiaalisen median päivityksiä huhtikuussa 2024 Keski-Eurooppaan suuntautuneelta pyhiinvaellukseltaan.

Tämän päivän vaikuttavin osuus noustessamme Atapuercan vuorille. Olen kulkenut hieman suunniteltua nopeammin. Saavun huomenna määränpäähäni, Burgosiin, josta jatkan muutaman päivän kuluttua eteenpäin, kohti Englantia ja Irlantia.

Caminon vaeltajat ovat pääasiassa Euroopasta, Yhdysvalloista ja Etelä-Koreasta, joista kaksi viimeksi mainittua muodostavat enemmistön.

Siihen on kaksi syytä.

Jenkit löysivät caminon vuonna 2010, kun Hollywood-ohjaaja Emilio Estevez teki camino-leffan The Way, jossa pääosaa näytteli ohjaajan isä, Martin Sheen.

Etelä-korealaiset puolestaan löysivät caminon, kun korealainen kirjailija Kim Nam Hee jakoi kokemuksensa tekemällä vaelluksestaan kirjan, Yksinäisen naisen matka (2006).

Kirja yksin ei ole vaikuttanut caminon nykyiseen valtavaan suosioon Koreassa.

Iso hyppäys tapahtui 2012, kun yksityinen korealainen tv-yhtiö teki caminosta reality-sarjan yhteistyössä Kim Nam Heen kanssa viiden korealaisen camino-vaelluksesta.

Onhan näissä maastoissa hienoa vaeltaa, mutta liian kaupallista alkaa olemaan meno minun makuuni.

KAI SADINMAA, 28.4.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Meitä oli eilen kymmenen hengen porukka idyllisen majatalon illallispöydässä Castildelgadossa: pariskunnat Koreasta, Yhdysvalloista ja Australiasta ja naiset Australiasta, Itävallasta ja Tanskasta ja mie.

Leppoisaa yhdessäoloa, hyvän ruoan lomassa jutustelua ja jakamista (aika henkilökohtaistakin), lauluja ja muuta. (Minä lausuin suurella paatoksella suomeksi Sarkian runon, ”Älä elämää pelkää”)

Mukavan yhteisen illallisen päätteeksi menin istumaan majatalon puutarhaan pikkusikarille ja viinilasilliselle.

Kohta seuraani liittyi Daniel: amerikkalainen, jonka olin nähnyt tai pikemminkin kuullut heti kun astuin ovesta sisään majataloon. Hän istui vaimonsa ja aussipariskunnan kanssa majatalon ruokasalissa viiniä siemailemassa ja keskustelemassa kohtuullisen kovaäänisesti. (Miksi amerikkalaiset huutavat puhuessaan?)

Daniel oli kohtuullisessa huppelissa kun hän istui viereeni puutarhatuolille. Juttelimme monenlaista, mm. sodasta ja siitä kuinka valmiita olisimme puolustamaan sitä mikä on meille tärkeintä.

Kerroin, kuinka pappani kaatui talvisodassa. Daniel puolestaan puhui Vietnamin sodasta. Totesin, etteivät ne ole yhteismitallisia: Vietnam ei hyökännyt Yhdysvaltoihin kuten Neuvostoliitto Suomeen. Daniel myönsi sen.

Sitten hän sanoi, että USAn pahin vihollinen ei tule ulkoa vaan sisältä. Olin juuri ajatellut samaa.

Minulle se sisäinen vihollisuus tarkoittaa sitä, ettei Yhdysvaltojen demokratia enää toimi, kun suuryhtiöt ja suuromistajat ovat kaapanneet vallan ja sen seurauksena (kristillinen) äärioikeisto on ottamassa yhä suuremman otteen maan hallinnosta ja viemässä maata kohti (kristillistä) fasismia ja Trumpin uudelleenvalinta presidentiksi ensi marraskuussa tulee sinetöimään tämän kehityksen.

Mutta mitä Daniel tarkoitti sisäisellä vihollisella? Hän kysyi minulta mikä on presidentin tärkein tehtävä ja vastasi itse: turvata oman maan rajat. Siksi hän tulee äänestämään Trumpia seuraavissa pressanvaaleissa.

Trump tekee Danielin mielestä selväksi sen, ettei USAn kanssa kannata leikkiä (don’t mess around with me…) muuten siihen vastataan kovalla kädellä. Bidenistä ei ole siihen. Hän on liian pehmeä.

Viini meinasi mennä väärään kurkkuun kun tajusin, että mukava mies Daniel paljastui trumpistiksi. Sen jälkeen ei ollut enää mukavaa.

Menetin malttini. En viitsi kirjoittaa tähän mitä sen jälkeen päästelin suustani.

Sanoin suorat sanat Yhdysvalloista, kuinka korruptoinut maa se on, kuinka se ei ole kunnioittanut toisten maiden rajoja ja kuinka se tulee viemään maailman tuhoon, oli Trump tai Biden presidenttinä tai kuka hyvänsä. Ja mitä kaikkea sanoinkin.

Eikä Danielin trumpilaisuus ollut vielä kaikki. Hän oli pahimman laatuinen kristillinen fundamentalisti.

”Maailma menee päin helvettiä, kohti tuhoa”, Daniel julisti ja jatkoi, ”mutta minä pelastun, koska uskon Jeesukseen. Ne jotka eivät usko, menevät helvettiin.”

Olisi vielä jotenkin siedettävää jos Danieleita olisi vain muutama, mutta kun ikävä kyllä ei ole. Kristillinen fundamentalismi tulee vaikuttamaan yhä enenevässä määrin Yhdysvaltojen politiikassa ja hallinnossa.

Trumpin hallituksessa heitä oli jo liuta ja seuraavassa hallituksessa vielä enemmän.

Nämä sekopäiset danielit siis ovat maailman suurimpien sotavoimien omistavan (luhistuvan) imperiumin johdossa ja näiden danieleiden kanssa myös Suomi on sotilaallisessa liitossa. Tämän pitäisi saada meidät vapisemaan.

KAI SADINMAA, 28.4.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.

Onko Riepu Venäjä-myönteinen media? Tämä on kysymys, jollaista saatoin odottaa jossakin vaiheessa ryhtyessäni julkaisemaan asiantuntevia kirjoituksia kokeneelta lehtimieheltä ja kustantajalta, jolla on takanaan laajoja opintoja niin Moskovassa kuin Kiovassakin.

Onko Riepu siis Venäjä-myönteinen media? On varmasti, mikäli Venäjä-myönteisyydeksi tekee se, että julkaisee tekstejä konkarilta, jolla on pitkä ja vahva näkemys ja tuntemus itänaapuristamme – mikä näkyy ja kuuluu myös teksteissä.

Siksi Riepu niitä julkaiseekin – puhtaasti journalistisin perustein.

Samoin argumentein Riepu on tällöin myös Suomi-, Ruotsi-, Puola-, Yhdysvallat-, Iso-Britannia- ja pyhiinvaellusmyönteinen media muiden myönteisyyksien muassa, koska pyrimme kaivamaan ihmisten tarinoita, totuuksia, näkemyksiä ja kokemuksia hieman laajemmalta perspektiiviltä ilman kansallisia tai kansainvälisiä rajoja rajoitteenamme.

Siksi ”kohtaa ihminen” on yksi Riepu-lehden iskulauseista, koska se pakottaa katsomaan ihmistä ja näkemään ihmisen omana itsenään eikä jonakin demonisoituna olkiukkona tai -akkana, jolta on riistetty ihmisarvo tultuaan lokeroiduksi ja leimatuksi sopivaan viitekehykseen viholliskuvaksi.

Valitettavasti kaikille asia ei ole yhtä selkeä ja yksinkertainen, kuten seuraavasta lukijapalautteesta voi päätellä:

“Olen yllättynyt lukiessani mediastasi tekstiä, joka sopisi paremmin MV-sivustolle. Mikään kokoomus/persu -akselin teksti tai toiminta ei yllä asenteellisessa hirveydessään likimainkaan samalle tasolle.” (Kari Koskinen)

Sinänsä ihan pätevä argumentti, koska luonnollisesti kaikki Ukrainaa ja Ukrainan sotamenestystä kritisoiva uutisointi edustaa heti MV-tyyppistä journalismia – mistä seuraa tietenkin se, että kun YLE julkaisee amerikkalaista Forbesia siteeraavan vastaavan tyyppisen uutisen skribenttimme jälkeen vain seitsemän tuntia myöhemmin, edustanee Ylekin samaa MV-tyyppistä Venäjä-myönteistä linjaa.

Halleluja!

Tämä on tietysti jo hyvinkin tuttua juttua ja huttua nykyajan keskusteluilmapiiristä Suomessa, missä asioista on mahdotonta keskustella sivistyneesti, analyyttisesti, asiallisesti, älykkäästi, kunnioittavasti ja rakentavasti, kun oma mielipide on lukittu ja kiveen hakattu samanmielisten toimesta.

(Yy-kaa-koo-nee-vii-kuu-see-kasi-ysi-kymppi – NYFAT. Avaimet sulatettu, teettäjät tapettu!)

Tässä lienee se suurin syy, miksi en halua Rievulle omaa keskustelufoorumia, koska pahimmassa tapauksessa aikaa ei sivuston sijaan riittäisi enää muuhun kuin trollien häätämiseen ja loputtomien ylilyöntien moderoimiseen.

Sen sijaan haluan kurotella kohti päämäärää, missä Riepu olisi jonakin päivänä Suomen tärkein, kiinnostavin ja puhuttelevin kulttuurimedia, mistä lukijat voivat viedä aiheita, ajatuksia ja analyyseja omiin ryhmiinsä, missä ne kenties voivat jonakin päivänä toimia sillanrakennusmateriaalina poteroihin jumittuneiden katsantokantojen välillä.

Olenhan tilanteesta riippuen saanut itsekin kuulla joiltakin vasemmistolaisilta olevani fastisti ja natsisika, kun taas oikeistolaiset ovat leimanneet minut vihervasemmistolaiseksi suvakiksi.

Siksi ymmärrän Riepuun kohdistuvat Venäjä-syytöksetkin paremmin kuin hyvin, yrittäähän Riepu tuoda maan keskusteluilmapiiriin totuutta tavoitellessaan muutakin kuin yksiäänistä lammasmaisuutta.

Mielestäni maamme keskustelukulttuurissa on jotain aivan perustavanlaatuisesti vialla – ja on ollut jo pidemmän aikaa – jos ja kun voi tulla leimatuksi aivan liian heppoisin perustein ”musta tuntuu” -pohjalta milloin miksikin vain siksi, ettei suostu papukaijan lailla veisaamaan sopulikuorossa samaa virttä kulloisenkin oikean mielipiteen mukaisesti.

Aiheitahan meillä riittää, mistä mustavalkoisesti riidellä, närkästyä ja pöyristyä.

Suvakit. Natsit. Vihervasemmisto. Persut. Porvarit. Opiskelijat. Maalaiset. Kaupunkilaiset. HIFK. Jokerit. Tappara. Ilves. Stadi. Lande. COVID-19. Rokotevastaisuus. Valtamedia. Foliohattuilijat. Sukupuolivähemmistöt. Valkoiset heteromiehet. Feministit. Feminatsit. Sovinistit. Puunhalaajat. Rasistit. Muukalaiset. Paperittomat. Työttömät. Kommunistit. Ryssät. Desantit. Saatananpalvojat. Kiihkouskovaiset. Lestadiolaiset. Mustalaiset. Koulukiusaajat. Kouluampujat. Radikalistit. Juopot. Narkkarit. Sijoittajat. Keinottelijat. Varkaat. Tappajat. Parkkipirkot. Matkalippujen tarkastajat. Opettajat. Virkamiehet. Kelan virkailijat. Sukupuolineutraalit pronomiinit. Punaiset. Valkoiset.

Tätäkö todella halutaan? Verta ja suolenpätkiä? Loputonta suunsoittoa, riitelyä ja ihmisten mustavalkoista lokerointia hyviksiin ja pahiksiin sen mukaan, kun jonkun ajattelu ei puhtaasti myötäilekään valtavirtaa tai omaa mielipidettä.

Niihin, jotka ovat aitoja tosiuskovaisia ja niihin, joka ovat vääräuskoisia pakanoita?

Halleluja!

Haluammeko todellakin viedä tämän kaiken loogiseen päätepisteeseensä? Tällaista visiotahan brittiläinen elokuvaohjaaja Alex Garland vyöryttää parhaillaan valkokankaalle tuoreessa lähitulevaisuusdystopiassaan Civil War.

Totta puhuen häpeän sitä, mitä ihmiskunnasta on tullut. Häpeän sitä, mitä suomalaisuudesta on tullut. Häpeän sitä, miten karmivaan tilaan tämä maa on oikein ajettu.

Kammoan sitä, miten kamalassa jamassa koko maailma näyttää parhaillaan olevan.

Onko niin, että älykkääseen ja rakentavaan dialogiin pyrkivä keskustelu on todellakin mennyttä aikaa ja tarjolla on vain yksiäänistä hymistelyä samanmielisten tovereiden kanssa tai urheilukatsomoista tuttua mustavalkoista huutelua, missä eriävä mielipide tekee automaattisesti vihollisen?

Tätä varten me ilmeisesti tarvitsemme tekoälyä, koska meistä on tullut tällaisia lahopäitä.

Onko meillä tällöin Suomessa enää mielipiteenvapautta laisinkaan, jos meidät pyritään saattamaan ruotuun sosiaalisen median näkymättömien algoritmien, eriäviä mielipiteitä kyttäävien stasi-henkisten ilmiantajien ja/tai muiden mielipidevaikuttajien alle, ettemme vahingossakaan joutuisi maalitetuiksi tai ostrakisoiduiksi eli ulossuljetuksi yhteiskunnasta tai yhteisöstä – aivan kuten ääriuskonnollisissa liikkeissä?

Halleluja!

Kuka sen oikeasti päättää, kenen ura saa jatkua ja kenen tuhotaan, kun jonkun rokkarin tai punkkarin kännitoilailut ja vittumaisuudet päätetään nostaa ensin tikunnokkaan ja seuraavaksi romuttaa parempaa ja ylevämpää moraalia – ainakin omasta mielestä – noudattavan ryhmäpäätöksen kautta?

Tällainen toiminta vaikuttaa ja kuulostaa jotenkin kiihkouskovaiselta fundamentalismilta, missä kylänvanhimmat langettavat lopullisen tuomionsa riippumatta siitä, mitä näissä tilanteissa on oikeasti tapahtunut.

Nyt nämä uskonnollisten fundamentalistien dogmia noudattavat moralistit eivät omasta pyhyydestään sokaistuneina kykene näkemään tai suostu hyväksymään sitä raadollista totuutta, että viime kädessä kaiken takana on raha.

Aina.

Siksi sinäkin voit edelleen fanittaa kaikessa rauhassa ilman lynkatuksi tulemista esimerkiksi Led Zeppeliniä, Aerosmithiä ja Mötley Crüeta, katsella Miramaxin tuottamia tai Woody Allenin ja Roman Polanskin ohjaamia elokuvia sekä sekä ajella kauppaan Fordilla, Volkswagenilla tai Mercedes-Benzillä ostelemaan vaikkapa Dr. Oetkerin pizzoja.

Siksi jokaisen esimerkiksi punkstoossa riepotellun, ryvetetyn ja hiljennetyn artistin vastapainoksi uraansa voi jatkaa vastaavissa kohuissa ryvettynyt ja televisiostakin tuttu valtavirta-artisti, koska armon sekä anteeksiannon hekin ansaitsevat – sillä raha puhuu.

Vaan mikäli menisit nyt kirjoittelemaan moisia vaikkapa Suomen johtavimmalle punkfoorumille, saattaisit itsekin saada elinikäisen kirjoituskiellon ilman valitusoikeutta samalla kuin sinusta voitaisiin kehitellä ja levitellä mitä mielipuolisempia satuja ja valheita vain siksi, koska heillä nyt vain sattuu olemaan valta määrätä kuka saa menestyä ja kuka ei kyseisessä kuplassa sekä kenen mielipiteet ovat arvokkaampia,uskottavampia ja parempia kuin jonkun toisen.

Tästä syystä meille ja teille eivät tänään esiinny Kytänsoittajat, Kynnet ja Lapinpolthajat, mutta onneksi meillä on tarjota teille tilalle jotain todella paljon upeampaa – eli Roope Salminen & Koirat, Lauri Tähkä & Revohka sekä Sunrise Avenuestakin tuttu, meidän kaikkien rakastama Samu Haber!

Halleluja!

EDIT 2.5.2024 klo 21.20: Lisätty Facebook-lainaukseen pyynnöstä kirjoittajan nimi.

(Kuvituskuva Mote Oo Education Pixabaystä)

Pyhiinvaellus on metafora elämästä, tiivistettyä, pakattua aikaa ihmisen vaelluksesta maan päällä. Ei ole muuta kuin tämä hetki, askel jonka otat. Eilinen meni ja huomista ei vielä ole.

Olet tässä. Et tiedä mitä tulee vastaan.

Camino opettaa heittäytymistä ja luottamusta. Camino-ideologiaan kuuluu se, ettet varaa seuraavan yön majapaikkaa. Julkisiin majoituksiin (albergue municipalis) varauksia ei voi edes tehdä, vaan paikat täytetään saapumisjärjestyksessä.

Yksityisiin varauksia voi toki tehdä ja olen itsekin tehnyt parina yönä, koska ajattelin käveleväni niinä päivinä myöhään ja silloin julkiset paikat voivat olla jo täynnä, varsinkin kun täällä on nyt tavallista enemmän porukkaa.

Olen nähnyt pari kertaa tuon kuvassa olevan tekstin caminolla. Siinä on viisautta. Antaa tapahtua se minkä pitää tapahtua. Elämä löytyy antautumisessa, suostumisessa.

Huomaan jo muutoksen asenteessani. Tänään kun lähdin liikkeelle, en tiennyt kuinka kauas kävelen ja missä nukun seuraavan yöni.

En jaksanut välittää. Se ei kiinnostanut.

Oli syntynyt hälläväliä-olotila, pyhä huolettomuus, johon tämä koko camino-infra halpoine majoituksineen ja pyhiinvaeltajan ruokalistoineen on rakennettu.

Siinä on tämän caminon idea.

Siksi tämä on olemassa. Vastaavaa ei ole muualla. Caminolla on tuhatvuotinen perinne. Näitä polkuja ovat tallanneet miljoonat vaeltajat. Heidän kaipauksensa ja toiveensa ovat imeytyneet tähän maaperään.

Camino paljastaa todellisuuden luonteen ja viittaa ohi itsensä, meidän normielämään, olemaan siinä yhtä luottavainen ja suhtautua kaikkeen pyhällä huolettomuudella ja hälläväliydellä.

KAI SADINMAA, 25.4.2024

Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.