Riepu julkaisee Kai Sadinmaan luvalla tämän sosiaalisen median päivityksiä huhtikuussa 2024 Keski-Eurooppaan suuntautuneelta pyhiinvaellukseltaan.
Pyhiinvaellus on kuin Päiväni murmelina -elokuva, jossa sama päivä toistuu loputtomiin, luupissa. Tietyt rutiinit toistuvat päivästä toiseen. Aamulla herätys klo 6, jolloin vaeltajat kömpivät vuoteistaan puoliunessa ja alkavat hiljaisina pakata reppujaan.
Viime yönä meitä oli kuusi miestä yhdessä pienessä huoneessa kerrossängyissä. Heistä kaksi oli jo aiemmin tuttuja.
Saksalaisen Johanneksen tapasin eka päivänä Pyreneitä ylitettäessäni. Hän kiinnitti huomioni jo kaukaa, kun kävelin hänen jäljessään. Ihmettelin kuka pyhiinvaeltaa takaperin. Saatuani hänet kiinni, hän käveli siksakkia polkua laidasta laitaan.
Päästyäni Johanneksen viereen, sanoin että hän kävelee tuolla tyylillä tuplasti sen matkan minkä minä. Johannes kertoi, että hän kävelee jyrkkää nousua eri tyyleillä jotta jalat ei rasittuisi. Ymmärsin häntä eilen, koska hän joutui jäämään Pamplonaan viettämään lepopäivää jalkaongelmien takia.
Toinen tuttu eilisessä majapaikassa oli Franco Argentiinasta, iloinen, herkästi hymyilevä, hiljainen mies. (Tänään olemme taas samassa majapaikassa ja vieläpä samassa ”loosissa” jossa on neljä sänkyä).
Eilinen majapaikka Pamplonassa oli saksalaisten suosima, koska sitä pitivät yllä saksalaiset vapaaehtoiset ja paikan nimi oli Albergue Paderborn, saksalaisen kaupungin mukaan. Siksi suurin osa asiakkaista oli Saksasta. Ainoat ”ulkomaalaiset” olivat Mira Tanskasta, Joyce Taiwanista ja Kai Suomesta.
Mutta siis, minun piti kertoa miten pyhiinvaellus on kuin Päiväni murmelina -elokuvasta.
Reppujen pakkaamisen jälkeen – tai siinä välissä – hoidetaan vessahommat ja sitten syödään aamupala, jos talossa on sellainen tarjolla. Usein ei ole. Kiireisimmät ovat lähteneet jo ennen kuutta pimeään aamuun. Varsinkin kaukoidästä tulevat starttaavat jo ennen kukonlaulua.
Täällä on todella paljon korealaisia, enemmän kuin eurooppalaisia yhteensä. Joku korealainen kirjoitti kirjan caminosta ja sen jälkeen kaikki korealaiset halusivat tulla tänne ja nyt he ovat täällä, kulkevat hiljaisina, peräkkäin, pitkin polkuja, ovat opetelleet kuuliaisesti camino-etiketin ja sanaston.
”Buen camino, buen camino, buen camino…”, tulee automaattisesti heidän suustaan, kun sauvon heidän ohitseen hirmuisella ”mietaanjussi”-vauhdillani.
Tykkään kävellä nopeasti. Monia se tuntuu ihmetyttävän, samoin kuin minun korkeavartiset vaelluskengät, jotka ovat ehkä suurimmat caminon historiassa.
Irlannin Steve alkoi nauraa hillittömästi, kun näki mun buutsit. Hän kuvitteli, että hänen kenkänsä olisivat isot. Nähdessään minun riukuvarret, hän tajusi olleensa pahasti väärässä.
Mun kengät ei mahdu mihinkään majoituspaikkojen lokeroihin, joihin kengät pitää jättää ennen huoneisiin menoa (lian ja hajun takia). Ne lokerot ei ole rakennettu mun mahtisaappaille. Irlannin-Steve antoi mulle lempinimen, Guy The Bigboot.
Palataan luuppiin, johon korealaiset liittyvät oleellisesti.
Joka päivä, alusta saakka, jo junassa matkalla Hendayesta St Jean Pied de Portiin (josta vaellus alkoi), olen kohdannut korealaisen nuoren miehen, siis joka päivä siitä saakka. Olen ohittanut hänet monta kertaa ja kuullut toivotuksen ”Buen camino”.
Eikä hän ole ainoa.
Yhden jenkkinuorukaisen olen myös ohittanut muutamaan kertaan ja kuullut saman liturgian, ”how are you, I am fine, and you, great and the weather is so great, buen camino, buen camino.”
Nämä on hauskoja hetkiä, mutta samalla jollain tavalla absurdeja.
Sitten, kun ollaan saavuttu päämäärään – mikä se sitten itsekullakin on, riippuu kuinka paljon jaksaa ja haluaa kävellä – etsitään majapaikka, josta monet ovat aika ahdistuneita, että siis saavatko yösijaa, koska täällä on tavallista enemmän porukkaa kuin yleensä tähän aikaan.
Camino-ideologiaan ei kuulu varata majoitusta etukäteen, vaan luottaa siihen, että se hoituu. (Minusta erittäin hyvä periaate, jättäytyä luottamuksen varaan).
Eikä petiä voi edes varata kunnallisesta albergue-majoituksesta, vaan vaeltajat otetaan sisään sitä mukaa kuin he saapuvat. Yksityiset ovat oma lukunsa. Ne ovat myös kalliimpia.
Sitten kun majoitus on hoidettu, laitetaan punkka kuntoon, eli petataan kertakäyttölakanalla, jonka respa on antanut. Sitten suihkuun ja kukin tekee sitten mitä tekee loppupäivän. Monet menee syömään tai syö omia eväitään tai valmistaa ruoan majoituspaikan keittiössä jos siellä sellainen on.
Kaikissa ei ole.
Minä lähden mieluusti jonnekin oluelle, kiertelemään kylää tai kaupunkia ja sitten syömään ja samalla kirjoittelemaan kortteja, kirjeitä, muistiinpanoja ynnä muuta.
Majapaikkaan on hyvä palata yhdeksän maissa, jotta ehtii hoitaa iltahommat ennen kymmentä, jolloin alkaa hiljaisuus ja valot sammutetaan. Ja taas seuraavana aamuna ylös kello kuusi. Olen tien, caminon, vanki.
*****
Myöhemmin oltiin Irlannin-Steven ja parin jenkin kanssa baarissa Larrasoanassa. Baarin terassin seinät oli täynnä lippuja, mutta Suomen lippua ei näkynyt. Steve päätti maalata sen. Minä suojasin sillä aikaa hänen laitonta touhuaan ettei baarimikko näkisi (huomaa Steven syyllinen ilme) ja sitten allekirjoitin valmiin teoksen.
KAI SADINMAA, 22.4.2024
Kai Sadinmaa (s. 1964 Tornio) on suomalainen kirjailija ja (entinen) pappi. Kirkkoa kritisoivien näkemystensä vuoksi häntä on julkisuudessa kutsuttu ”kapinapapiksi”. Sadinmaa vihki ensimmäisenä pappina Suomessa samaa sukupuolta olevia pareja vuonna 2017, kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan.
